Tänä helmikuisena aamuna havahduin siihen, että näinä jokavuotisina viikkoina 7 – 8 saa sanoa: valo on saapunut. En voi muuta kuin siteerata Olli Sinivaaraa, vaikka irrotan lauseen kontekstistaan: ”päivä on palannut kotiin”.
Olen muutaman päivän ajan lukenut edestaas Sinivaaran uutta runokokoelmaa Valoon vihreään (Teos 2025). Se on häikäilemättömän fokusoitunutta luontorunoutta. Tunnistan kokoelmasta täyttä antautumista vuodenkierron aisti- ja tunnekokemuksiin, joten voihan runoja luonnehtia myös luontoromantiikaksi. Sinivaaran runot eivät silti mitenkään makeile vaan vakuuttavat tarkoin havainnoin siitä, mikä on oleellisinta:
”Ihmisen täytyy olla kohti valoa
niin kuin puu on kohti valoa, paljaana, kurottaen.”
Maailmantilan myllerryksen vastapainoksi ihminen tarvitsee Sinivaaran runoja. Se ei tarkoita pakoa vaan vastapainoa. Valoon, vihreään solahtaa tähän aikaan myös siksi, että runojen avulla saa yhteyden vuodenaikoihin, juuri nyt kevään ja kesän odotukseen. Kokoelmassa saan fiilistellä koivun hiirenkorvien puhkeamista keväällä. Eikä muitakaan vuodenaikoja unohdeta. Esimerkiksi talvi ja lumi näyttäytyvät sellaisena valona, joka saa värit ja sävyt erottumaan.
•
Sinivaaran kokoelmassa on viisi osaa, joissa kaksi ensimmäistä keskittyy kevääseen, kesään ja lehtipuihin. Koivu ja tammi edustavat vihreyttä, elämään heräämistä, sekä lehtien ja oksien välistä siivilöityvän valon voimaa. Koivu-runoissa säe- ja säkeistörakenne kulkevat keveinä, kun tammien runoihin kasvaa volyymia kuten ikiaikaisiin, vankkoihin puihin.
Ja senkin uhalla, että ylianalysoin, mieleeni tulee puuvalinnoista suomalais-ugrilainen perinne, jossa lehtipuut yhdistävät meitä yliseen, yhteyteen taivaaseen, tuonilmaisen keveään puoleen.
”Tammen muodossa sen näkee, saa tietää
miten puissa maa kohoaa, kurottaa nousee
maan vihreä taivaalla.”
Kokoelman loppuosassa edetään syksyyn ja talveen, jolloin puukuvasto vaihtuu havupuihin, ikivihreisiin. Silloin ihminen on juurillaan, yhteydessä maanalaiseen, jatkuvuuteen, kallion pysyvyyteen. Paikka voi olla ikimetsä tai lähiöön unohtunut mänty – yhteys löytyy joka tapauksessa. Ja pimeys näyttäytyy valon yhtenä muotona.
•
Kokoelman väliosa yllättää: puista runon puhuja siirtyy ja keskittyy pioninkukan poimukkaaseen, toistuvaan kukintoon. Siten välittyy keskikesän hehku. Ehkä leikkokukka tuo mukaan myös ihmisen hyötykäyttäjän luonteen.
Pioni symboloi myös lyhyttä kukoistamisen aikaa – on sitten kyse kesän kasvista tai ihmisestä. Rajallisuudesta ei ole syytä murhettua:
”Päivävastoin siinä aika
on tullut jotenkin kepeäksi, ilmavaksi, ohimeneväksi
kaikki tämä ikuisuus.”
Pioni saa symboloida myös taidetta. Monimuotokukinto ja sen kukoistuksen kaari muuttuu näytelmäksi ja pistää pohtimaan, voiko ihminen luoda elämyksellisempää kuin luonto.
•
Sinivaaran runokuvasto on kaukana tuoreesta: valo, puut, tuuli, meri, taivas, tuuli jne. Samaa voi sanoa teemoista, jotka käsittelevät ajan ja elämän suhteellisuutta, toistoa ja kiertoa. Se ei haittaa. Toistuvuus niissä tukee runoilijan runokieltä, joista välittyy hetken havaintojen voimallinen toisto – toisto kuten luonnossa ja vuodenkierrossa.
Minulle Sinivaaran runojen lumovoima perustuu runojen puhujan aatosten auliiseen verbaaliin jakamiseen. Runoissa havainnot ja kokemus avautuvat orgaanisen luonnollisesti niiden mutkattoman metforisuuden ja silti tulkinta-avoimuuden vuoksi. Kaikille läsnä olevasta lähiluonnosta tai kaukaisesta, hiljaisesta ympäristöstä riittää jaettavaa: valon mahdollisuus ja vastakohtien lähentyminen, yhdistyminen. Ajatonta. Sielunravintoa.
”pelkkä jonkin pysyvyys, jonkin kadonneen
ja katoamattoman.”
•
Olli Sinivaara: Valoon, vihreään, Teos 2025, 48 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Timo Parvelan viihdyttävät lastenkirjat saavat nyt bonuslisän, sillä Maukka ja Väykkä on ilmestynyt selkokielisenä versiona (selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Avain 2018). Tämä kirja antaa uskoa lukemiseen lapselle, jolle suomen kieli tai sen lukeminen ei ole helppoa. Maukan ja Väykän tarinat viihdyttävät, ja eläinkaveruksien toilauksiin eläytyminen onnistuu.
Koulumaailman kuvaus menee romaaneissa helposti asetelmalliseksi. Huotarinen (Siltala 2018) tyylittelee reippaasti, joten ei huolta tavallisista asetelmista. Romaanissa tirkistellään opettajanhuoneeseen, mutta yhtä merkityksellistä on nykyteiniys tubetuksineen. Kiinnostavuus syntyy vinkeästä kerronnasta, jossa ajassa ja näkökulmissa liikutaan liukkaasti. Vetävää aikuisproosaa.
On tukuttain hyviä kirjoja, jotka eivät pääse esille valtamediassa. Taivas ilman reunoja (Karisto 2018) on yksi onnistuneista esikoisromaaneista, jonka kerronta on omaäänisen sujuvaa. Tapaan Vuori-Kemilän romaanin päähenkilön mielisairaalassa ja sitä ennen on tapahtunut jotain kohtalokasta, myös syrjäytymisvaaran paikkoja tulee paljon esille. Ei hätää, ei romaanissa aiheista huolimatta vain kieriskellä suomalaisankeudessa, sillä kuvausta raikastaa sanomisen ilo.
Dekkariksi Kauneussalonkia (Aula & co. 2018) sanotaan. On siinä murha. Kyllä sitä selvitetään ja sekoitetaan sen selvittämistä. Sitä tärkeämmäksi nousee kolumbialaisen yhteiskunnan kuvaus. Monen kerroksen väen epätasa-arvoinen asema ja sortohierarkiat näyttäytyvät karkeasti. Kirjan merkittävyyden kruunaa se, että se ei ole tavanomaisesti kerrottu, vaan tyyli ja näkökulma vaihtelee.
Jo ollaan joulukuun puolella, muttei Peter Sandströmin kirja Äiti marraskuu (S&S 2018) ole ajasta riippuvainen. Ei edes paikasta, vaikka Turussa ja Uudessakaarlepyyssä liikutaan. Kirjaa mainitaan pohdinnoiksi, ja saahan niin tehdä ja pohtia kirjan perheasioita – tai omiaan. Arvaamattoman kerronnan mestari saa taas yllättymään, mitä ja miten teemoja ja tilanteita voi verbaalisti kuljettaa.
Välillä tuntuu siltä, että Finlandia-palkinto leimaa kirjan: voittaja valitaan kirjamyynnin kassamagneetiksi, viis muusta. Viis siitä, sillä Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) loistaa kirjallisuuden vaikuttavuusvaloa. Se vie vieraaseen aikaan, paikkaan ja maailmankuvaan, se tekee sen todeksi ja eläväksi. Se saa ihastumaan ihmeestä: tämä matka tapahtuu kielellisesti.
Runokirjoista vinkkaan jouluun luontoa lähellä olevaa Olli Sinivaaran kokoelmaa Purkautuva satama (Teos 2018). Siinä tuntuu metsä, mutta koen myös kaupunkimaiseman. Runoissa on niukkuutta ja samalla voimakkaita tunnekuvia, jotka jäävät vaikuttamaan. Ehtaa runoa, ja silti pidän Sinivaaran ilmaisua myös rauhoittavan mutkattomana.
Minnan Canthin 175-juhlavuolsi koittaa ensi vuonna, mutta tänä syksynä avautui fiktionäkymä Canthin nuoruuteen ja avioliittoon, aikaan ennen mahtinaisen kirjallista uraa. Minna Rytisalo (Gummerus 2018) elävöittää heilahtelevan Minnan ja tasapainottavan aviomiehen yhteiselon. Romaanin lukemisesta kehkeytyy elämys, jossa fiktioon haluaa uskoa täysillä – ihan varmasti Minnalla ja Ferdinandilla oli tuollaista.
Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) esittelee niin kirjailija Mia Kankimäen matkailevaa itsen etsintää kuin myös kymmenen esikuvanaista renessanssista nykyaikaan. Kankimäen kirja on inspiroiva sekoitus matkakirjaa, tietoteosta ja autofiktiota. Kirjan innostavasta vaikutuksesta kertoo se, että se ratkaisi joulukuisen matkani suunnan: Firenzeen!
Kirjojen lopetukset innoittavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseilemään 30 erilaisesta romaanista loppuineen (WSOY 2018). Vaan ei juututa loppuihin, sillä kirjan alkupuolen dialogiesseiden ajatus virtaa ylipäänsä kirjoittamiseen ja kaunokirjalliseen kerrontaan. Maailmojen loput avaa kirjamaailmoja miellyttävän selkeästi – sisältö säihkyen. Ilahduttava kirjakirja!
Jos haluat lukukokemuksen, jossa romaanin kieli, kerronta, kuvaustapa, ajatusrakennelmat ja tunnelma tarjoavat täyteläisen kokonaiselämyksen, Olli Jalosen uutuuskirja 
Eipä erityisen runsaasti kirjallisuudessamme ole autenttisia maahanmuuttajatarinoita. Nyt on haastattelukirja 
Olen nauttinut monista runokokoelmista alkuvuoden aikana. Jos yksi pitää valita, keikun kahden vaiheilla: Saila Susiluodon 
Jos haluat lukea ajankohtaisen romaanin, joka liittyy maahanmuuttajiin, kotoutumiseen ja uskomusten/asenteiden yksilöllisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin, valitse tämä kirja. Johannes Anyurun romaanin 
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 