Riskillä mennään! Minulta on paljon lukematta tämän vuoden romaanitarjonnasta, eli siinä on ensimmäinen rajaus valintoihini. Toinen on se, että olen ollut melko konservatiivisella päällä, eli erityisen kokeellinen kirjallisuus ei ole kolahtanut – tai olen jopa jättänyt lukematta. Ruotsiksi en pysty kaunokirjallisuutta lukemaan, sekin rajoittaa. Lisäksi karkaan omille teilleni vain kuudesta ehdokkaasta.
Biofiktiot
Ensimmäinen ja voittoehdokkaani on Iida Turpeisen Elolliset. Aiheen käsittelyn kiehtovuus koukutti heti romaanin alussa, eikä hellittänyt koko kirjan ajan Joskus eläneet henkilöt saivat vaikuttavan kirjallisen elämän, puhumattakaan sukupuutosta ja merilehmistä.
Toinen biofiktioehdokkaani on Vappu Kannaksen Kimalaisten kirja, jossa kerrotaan amerikkalaisrunoilija Emily Dickinsonin perheestä, ei niinkään runoilijasta – tai hänestä vain muiden kautta. Kerronta on varmaa, ja henkilöiden erisuuntaiset intressit välittyvät.
Autofiktiot ja omaelämäkerralliset
Luokittelen tähän lokeroon myös kirjoja, joista vain ounastelen omakohtaisuutta. Se kertoo, että eletystä saa elävää kaunokirjallisuutta.
Niko Hallikaisen Suuri Märkä Salaisuus täräyttää vakuuttavan kasvukertomuksen lähiöstä. Postinumeropohjainen luokkakuvaus on säälimätön, köyhyyden, yksinäisyyden ja sosiaalistumisen kuvaus, kielellisesti taitava.
Sirpa Kähkösen 36 uurnaa asettaa uuteen asentoon hänen perhetaustansa ja samalla Kuopio-sarjan. Se on kaunokirjallinen äidin perunkirjoitus, perinnön perkaaminen. Toden ja maagisen yhdistelmässä hyrisee ymmärrys.
Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia ilahdutti leikkisänä vaikkakin pohjaa romaanin Kirjailijan elämänkriiseihin. Romaania kantaa edellisten polvien kokemukset yli sadan vuoden ajan, ja niiden kuvaaminen vakuuttaa. Uutuus on paljon parempi romaani kuin Ketun edellinen, ja sitä ryydittävät maagiset elementit värikkään kerrontatavan lisäksi.
Kenties silkkaa fiktiota
Tommi Melenderin Aurumin koin romaaniksi, joka leikkii fiktiolla luoden sukutarinan, jossa kerronta vaihtelee ja luo hersyviä henkilöitä. Romaani on myös yhteiskunnallinen ja poliittinen. Varmaa kerrontaa!
Juhani Branderin Amerikka on listallani kiikunkaakun, mutta nostan sen sinne perinteitä kunnioittamaan. Romaani loksahtaa kotimaisen kurjalistorealismin linjaan liukuen loppupuolella kuvitelmiin ja säilyttäen järkyttävyytensä. Hienosti kirjoitettu lapsikuvaus.
Siten heilun kahden perushyvän perhetarinan kesken: otanko listalle vai en. No, mainitsen ne kummatkin. Karoliina Niskasen Muamo tuo esille lähes unohdetun kansan, karjalankieliset. Myös Maritta Lintusen sukuromaani Sata auringonkiertoa lähtee Karjalan evakoista, ja sitten päädytään siirtolaisiksi Ruotsiin. Kumpikin romaani tuo kotimaisesta katsannosta tunnetasoa elämään vieraalla maalla ja juuriin.
Keväällä minuun teki vaikutuksen Joel Haahtelan romaani Yö Whistlerin maalauksessa. Siinä elämän sattumanvaraisuuksien ja takaiskujen takaa kuultaa rauha ja kauneus.
Trendejä
Historialliset aiheet ja henkilöt selvästi kiinnostavat nykykirjallisuutta. Lisäksi realismia puhkotaan maagisilla ja kansanperinteen aineksilla. Yhä enemmän kirjoitetaan yhteiskuntaluokkatietoista proosaa ja ekoromaaneita. Ja kyllähän autofiktio jatkaa väkevästi yhtenä kaunokirjallisuusvirtauksena.
Nyt jään odottamaan virallista ehdokasasettelua tämän viikon torstaina ja lopullista valintaa 29.11.2023. Finlandia-palkinto juhlii 40-vuotista taivaltaan, ja olemme saaneet äänestää kaikkien aikojen voittajaa, joksi paljastui Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää. Hieno romaani sekin; minä kyllä äänestin Olli Jalosen Taivaanpalloa.
Timo Parvelan viihdyttävät lastenkirjat saavat nyt bonuslisän, sillä Maukka ja Väykkä on ilmestynyt selkokielisenä versiona (selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Avain 2018). Tämä kirja antaa uskoa lukemiseen lapselle, jolle suomen kieli tai sen lukeminen ei ole helppoa. Maukan ja Väykän tarinat viihdyttävät, ja eläinkaveruksien toilauksiin eläytyminen onnistuu.
Koulumaailman kuvaus menee romaaneissa helposti asetelmalliseksi. Huotarinen (Siltala 2018) tyylittelee reippaasti, joten ei huolta tavallisista asetelmista. Romaanissa tirkistellään opettajanhuoneeseen, mutta yhtä merkityksellistä on nykyteiniys tubetuksineen. Kiinnostavuus syntyy vinkeästä kerronnasta, jossa ajassa ja näkökulmissa liikutaan liukkaasti. Vetävää aikuisproosaa.
On tukuttain hyviä kirjoja, jotka eivät pääse esille valtamediassa. Taivas ilman reunoja (Karisto 2018) on yksi onnistuneista esikoisromaaneista, jonka kerronta on omaäänisen sujuvaa. Tapaan Vuori-Kemilän romaanin päähenkilön mielisairaalassa ja sitä ennen on tapahtunut jotain kohtalokasta, myös syrjäytymisvaaran paikkoja tulee paljon esille. Ei hätää, ei romaanissa aiheista huolimatta vain kieriskellä suomalaisankeudessa, sillä kuvausta raikastaa sanomisen ilo.
Dekkariksi Kauneussalonkia (Aula & co. 2018) sanotaan. On siinä murha. Kyllä sitä selvitetään ja sekoitetaan sen selvittämistä. Sitä tärkeämmäksi nousee kolumbialaisen yhteiskunnan kuvaus. Monen kerroksen väen epätasa-arvoinen asema ja sortohierarkiat näyttäytyvät karkeasti. Kirjan merkittävyyden kruunaa se, että se ei ole tavanomaisesti kerrottu, vaan tyyli ja näkökulma vaihtelee.
Jo ollaan joulukuun puolella, muttei Peter Sandströmin kirja Äiti marraskuu (S&S 2018) ole ajasta riippuvainen. Ei edes paikasta, vaikka Turussa ja Uudessakaarlepyyssä liikutaan. Kirjaa mainitaan pohdinnoiksi, ja saahan niin tehdä ja pohtia kirjan perheasioita – tai omiaan. Arvaamattoman kerronnan mestari saa taas yllättymään, mitä ja miten teemoja ja tilanteita voi verbaalisti kuljettaa.
Välillä tuntuu siltä, että Finlandia-palkinto leimaa kirjan: voittaja valitaan kirjamyynnin kassamagneetiksi, viis muusta. Viis siitä, sillä Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) loistaa kirjallisuuden vaikuttavuusvaloa. Se vie vieraaseen aikaan, paikkaan ja maailmankuvaan, se tekee sen todeksi ja eläväksi. Se saa ihastumaan ihmeestä: tämä matka tapahtuu kielellisesti.
Runokirjoista vinkkaan jouluun luontoa lähellä olevaa Olli Sinivaaran kokoelmaa Purkautuva satama (Teos 2018). Siinä tuntuu metsä, mutta koen myös kaupunkimaiseman. Runoissa on niukkuutta ja samalla voimakkaita tunnekuvia, jotka jäävät vaikuttamaan. Ehtaa runoa, ja silti pidän Sinivaaran ilmaisua myös rauhoittavan mutkattomana.
Minnan Canthin 175-juhlavuolsi koittaa ensi vuonna, mutta tänä syksynä avautui fiktionäkymä Canthin nuoruuteen ja avioliittoon, aikaan ennen mahtinaisen kirjallista uraa. Minna Rytisalo (Gummerus 2018) elävöittää heilahtelevan Minnan ja tasapainottavan aviomiehen yhteiselon. Romaanin lukemisesta kehkeytyy elämys, jossa fiktioon haluaa uskoa täysillä – ihan varmasti Minnalla ja Ferdinandilla oli tuollaista.
Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) esittelee niin kirjailija Mia Kankimäen matkailevaa itsen etsintää kuin myös kymmenen esikuvanaista renessanssista nykyaikaan. Kankimäen kirja on inspiroiva sekoitus matkakirjaa, tietoteosta ja autofiktiota. Kirjan innostavasta vaikutuksesta kertoo se, että se ratkaisi joulukuisen matkani suunnan: Firenzeen!
Kirjojen lopetukset innoittavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseilemään 30 erilaisesta romaanista loppuineen (WSOY 2018). Vaan ei juututa loppuihin, sillä kirjan alkupuolen dialogiesseiden ajatus virtaa ylipäänsä kirjoittamiseen ja kaunokirjalliseen kerrontaan. Maailmojen loput avaa kirjamaailmoja miellyttävän selkeästi – sisältö säihkyen. Ilahduttava kirjakirja!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 