Kuukausittainen arkisto:elokuu 2023

31 elokuun, 2023 · 5:52 pm

Niko Hallikainen: Suuri Märkä Salaisuus

Onpa sähköinen kirja yhdestä peruskoululaisesta koko yhdeksän kouluvuoden osalta! Kasvukertomukset voisi määritellä yhdeksi kaunokirjallisuuden lajiksi, ja siihen loksahtaa Niko Hallikaisen romaanin Suuri Märkä Salaisuus (Otava 2023). 

Olen lukenut kirjasta monia some-kehuja, ja huomannut vertailut ranskalaiseen Éduard Louiseen. Ymmärrän – kyllä Hallikaisen romaani on taidokas ja harvinaislaatuinen, ja éduardlouismainen luokatietoisuudessaan. Minuun teki kuitenkin vaikutuksen etenkin vaikutuksen kerrontatapa.

•

Hallikaisen kirja kertoo nimettömästä itähelsinkiläisestä pojasta 7-vuotiaasta 16-vuotiaaksi. Pojan äiti on yksinhuoltaja, pienipalkkainen sairaanhoitaja. Isä on tyhjätasku-alkoholisti, eikä isoäideistäkään ole turvaverkoksi. Äiti tekee paljon yövuoroja, ja poika viettää aikaa yksin kotona seuranaan herkkukeko ja ikätasolle sopimattomat elokuvat. Pelot ovat yön seuralaisia:

”Kuulen ikkunani alta riitelyä. Muhun alkaa koskea niin kuin mua koetettaisiin kääntää nurin. Kehossa menee kylmiä väreitä, kun mietin, miten laavat tärisevät kraattereiden alla jossain, missä mä en ole koskaan käynyt, mutta en pääse ajatusten voimalla sieltä heti takaisin tänne, minne olen jäänyt.”

Yläkoulun edetessä alkavat muut iltariennot houkuttaa kertojaa, ja seksuaalisuus nousee yhdeksi tärkeistä teemoista. Kirjan loppupuoli äityy varsinaiseksi teinijuhlintainfernoksi. Koulunkäyntiä kuvataan lähinnä luokkakaveritoiminnan kautta ja referoiduin keskusteluluin.

•

Kertoja mainitsee, ettei hänellä ole muuta kuin mielikuvituksensa. Ja kun pojalla sana on hallussa, voi peitellä salaisuuksia suuntaamalla mielenkiinnon muuhun:

”Komeron ovi aukeaa. Silmät ovat ehtineet tottua pimeään eivätkä siedä näin häikäisevää valoa jonka suunnasta opettaja kysyy meiltä, mitä ihmettä tääl oikein tapahtuu. En tiedä, miten selittää, mikä pimeästä teki niin hyvää. Mä sanon, nää auttaa mua, ku mun suvus kaikki vaan kuolee. Se on ihan liian totta joka sana. Jokainen päivä on kuin taso, jonka läpäisen, pelissä, jossa olen häviämässä.”

Kertoja onnistuu levittämään huhuja ja juoruja sekä manipuloimaan koulukavereita siinä kuin aikuisiakin. Minäkertojalla on yksi ystävä, mutta ystävyys päättyy kertojan salaisuusmokailuun. Kertojan yksinäisyys, itsetarkkailu ja taito sekoittaa sosiaalisia kuvioita iskevät kipeästi. Yksi ihminen on aina vankkumaton vierelläkulkija: äiti.

•

Romaani etenee kronologisesti ja muuttuu kerronnaltaan minäkertojan kasvaessa. Alakoululaiseksi kertoja kyllä viljelee verrattain hienostuneita kielikuvia, mutta se ei minua pitkään ihmetytä vaan hyväksyn lapsen maailman tarkan kuvauksen yhdistämisen aikuiskirjoittajan kielivarantoon. Teosta leimaa kaiken kaikkeaan kielikuva- ja vertaustiheys.

”Taivas on tuonpuoleisen täyttämä boolimalja, pilvet punertavaa hedelmälihaa, mulle tulee sen kaiken katsomisesta hikka.” 

Kenelläkään kirjan henkilöistä ei ole oikeita nimiä, vain nimeämistä kuten urheilija, pelaaja tai kovanaama. Paikat kuvallaan tarkasti, muttei niilläkään ole nimiä, vain postinumerot. Oleellisinta peruskoululuokkaelämästä on satunnaisesti koottu samanikäisten joukko eri sosiaaliluokista ja varallisuustasoista. Osaton ja köyhä minäkertoja havaitsee erot niin tavaroissa ja kodeissa kuin hampaitten kunnossakin. Kuitenkin: ”Jokainen nolla joka postinumerossa on sama nolla.”

Tinkimätön, kihisevä ja jopa julma kuvaus jää mieleen pyörimään. Kuuntelin kirjailijan itsensä lukeman kirjan, eikä se tuntunut vievän tarkan ja kuvallisen kielen tehosta mitään. Taitaa olla tämän vuoden kirjapalkintoehdokkuuksien ainesta.

•

Niko Hallikainen: Suuri Märkä Salaisuus, Otava 2023, äänikirjana 11 tuntia 17 minuuttia, lukijana Niko Hallikainen. Kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

27 elokuun, 2023 · 7:01 am

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Sirpa Kähkönen on työstänyt äidin kuoleman jälkeen väkevän teoksen suruista ja murheiden perhehistoriasta: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia (Siltala 2023) niin, että hän kieputtaa kirjaansa eri kirjallisuuden lajeja. Löydän sieltä elämäkertaa ja sukutarinaa, ja olkoon myös autofiktiota, sillä kertoja kuvaa itseään ja sukuaan kaunokirjallisin keinoin. Jo kirjan alkuasetelma hyödyntää fantasiaa: kertoja juo viinimarjamehua pienessä asunnossaan ja mukaan kutsuttuna on vuosi aiemmin kuollut äiti.

”Tule äiti, erotaan huolella. Puhutaan, tämän kerran. Olen saanut tilaa, nyt näen sinut. Kovasti haluaisin kertoa sinulle, mitä on tapahtunut lähtösi jälkeen.”

•

Kansanrunohahmo Tuonen tytti taitaa olla kutsumatta aina läsnä, ja myöhemmin kertojan kanssa viettää aikaa äidin lisäksi muuta kuollutta sukua. Kirjan loppu liikuttaa minua todella, kun kertoja pienentää itsensä ja äitinsä lapsiksi ja iäti isän rakkautta hamunnut äiti pääsee isänsä syliin eikä kauna kertojan saamasta ukin huomiosta kalva enää välissä.

Siinä taisi tulla yksi sisältöpaljastus – pahoittelen. Toisaalta kirja on mielestäni sellainen, ettei sisällön tietäminen pilaa lukukokemusta. Kyse on kerronnasta ja käsittelytavasta. Kirjassa tuntuu pidäkkeetön kirjoittamisen tahto, jolloin voi käyttää sadunomaisuutta, toistoa, tekstuurivaihtelua, kielen kiemurtelua, aiheista toiseen liu’untaa – ja heittäytymistä suurien surujen pyörteisiin ja mahdollisuuteen pelastautua rannalle hengittämään vapaammin kuin ennen. Keinot ovat tietoiset, romaaninomaiset olematta sitä, ja silti ovat. Sen kieltäminen vahvistaa:

”Entä sinun, äiti kulta. Jos tämä olisi romaani, taidokkaalla pitkällä syyllä, punoksen kierteellä, rihmalla sitoutuisivat yhteen edellisten sukupolvien piiloitetut vammat ja sinun arpesi, kasvoihin tulleet, joita ei voinut kätkeä keneltäkään. Sinä näytit haavat ulkomaailmalle, sinä toit kätketyn esille.”

•

Kertoja purkaa ylisukupolvisia raskaita taakkoja, selviytymisstrategioita tragedioista toisiin. On vainoa, väkivaltaa, vihaa, raivoa, pelkoa, karkeita sanoja, ymmärtämättömyyttä. Kertojan äitisuhteen kauheudet juontavat niin äidin nuoruuden junaonnettomuusvammoista kuin myös äidin kotikaltoinkohtelustakin. Kertoja kuitenkin käy kirjassaan myötätuntomatkalle.

Kirja myllertää minua Kuopio-sarjan lukijana, ihailijana. Se asettaa romaaneita johonkin uuteen asentoon, enkä ihan tiedä millaiseen.

Romaanisarjassa kertojan äiti on häivytetty lähes kokonaan pois, nyt hän ilmestyy, pyörremyrskynä. Kertojan isovanhemmat Lassi ja Anna Tuomi ovat sen sijaan kuin hyviä tuttuja romaanisarjasta. Muka jo kaiken heistä tietäneenä 36 uurnaa tuo esiin muita puolia, ei vain niitä, joita Kuopio-sarjassa on muokattu fiktiotarpeisiin. Nyt on tositarve nähdä isovanhemmat kertojan äidin vanhempina ja menneisyyksiensä karkeuttamina, eivätkä silti Anna Heleenan ja Laurin hellyys ja rakkaus kirjailija-tyttärentyttäreen häviä mihinkään.

Elävän elämän ristiriidat ruokkivat sukusaagan kipeän koskevaksi ja todeksi, sillä pelissä on suurin, rakkaus.

•

36 uurnaa on kauhean kaunis kirja, on siinä kauheutta ja on kauneutta, se on ääritunteista ravintonsa sulattanut. Ehkä ihmettelen kertojan isän lähes täydellistä näkymättömyyttä, mutta tämä on jäähyväiskirja äidille ja siinä samassa isovanhemmille sekä edeltäville polville. Yhä koskettavammaksi ja monisyisemmäksi käy kirjan alaotsikko, Väärässä olemisen historia.

Huomaan, että ottaa aikaa järjestellä mielessä tätä hienoa kirjakokemusta. Mietin myös, voiko tämän jälkeen Kuopio-romaanisarja jatkua. Jotain erikoista nyt nytkähtää Kähkösen tuotantoon.

” – Mene vain, sanoo ääni takanani.

Minä otan potkitun, veritahraisen kapsäkin lattialta. Siinä minun matkatavarat. Tuonen tytti painaa kämmenensä olkapäälleni ja ohjaa minua kohti eteistä:

-Taakse katsomatta, hän neuvoo.”

Voiko olla katsomatta taakse, menneeseen? Jää nähtäväksi. Mielenkiinnolla odotan ja katson, mitä Kähkösen tuotannossa tuleman pitää.

•

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia, Siltala 2023, 267 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

25 elokuun, 2023 · 7:23 am

Jonathan Franzen: Crossroads & elokuun kirjapiiri

Jonathan Franzen jatkaa amerikkalaisen romaanikirjallisuuden tarinankerrontaperinnettä. Olen moneen hänen romaaninsa ihastunut, ja siksi pari vuotta sitten ostin viimeisimmän suomennoksen Crossroads (Siltala 2021). Hyllyssä se on minua lukemattomana möllöttänyt, joten ilahduin, kun kolmihenkisessä lukupiirissäni virisi ehdotus lukea se elokuun virtuaalikokoontumiseemme.

Crossaroads kertoo Hildebrandin perheestä adventtiajasta 1971 pääsiäiseen 1974. Vuodet 1971-1972 saavat eniten tilaa, ja silloin Isä Russ toimii pappina, äiti Marion kotirouvana, vanhin poika Clem opiskelee yliopistossa, terävä tytär Becky käy viimeistä high school -vuottaan, välkky ja vilpillinen teini-Perry diilaa huumeita, ja perheen pienin poika kokkailee äidin seurana. Kaikkien pasmat menevät kerrassaan sekaisin (paitsi kuopuksen, koska hänestä ei juuri kerrota). 

Romaanin eri luvuissa seurataan kutakin perheenjäsentä, jolloin selviää, mitä kukin päässään hautoo, mitä sanoo ja miten kohtelee muita. Ajatukset ja puheet voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa ja vilpittömyysastekin vaihtelee. Alakulo väijyy lähellä, samoin onnettomaksi ajavat asiat. Perheen sisällä käydään kiistoja rahasta, omasta tilasta ja elämänkysymyksistä. Henkilövetoinen, psykologinen käsittelytapa painottuu.

1970-luvun alku näkyy romaanissa, eniten Vietnamin sota ja etniseen alkuperään liittyvät jännitteet. Romaanihenkilöiden ajatuksista vie paljon tilaa suhtautuminen uskoon ja uskonnollisuuteen. Se sotkeutuu monenlaisiin tunteisiin kateudesta omahyväisyyteen. Romaanin Crossroads viittaa Russin seurakunnan nuorisotyön kerhoon, jossa toinen pappi pärjää teinien kanssa toisin kuin Russ. Tärkeä aihe on luonnollisesti perhe, mutta rakkaus ja seksuaalisuus nousevat myös tärkeiksi aihelmiksi. Romaani sisältää runsaasti aiheita johtuen viidestä keskushenkilöstä ja heidän suhteistaan.

•

Pakko myöntää, että lukeminen meni välillä väkisin suorittamiseksi. Yksityiskohtainen perusteellisuus ja dialogin jankkaavuus ottivat voimille. Jäin eritoten pohtimaan, miksi alku laahaa ja loppu kiirehdettiin yhtäkkisesti muutama vuosi loikaten. Korotan kyllä kiinnostavaksi sen, ettei mikään ole yksioikoista eikä tule valmiiksi, kaikki jää kesken – kuten elämässä. Herkullisinta on pisteliäs henkilökuvaus, ja sehän antaa tilaa löytää romaanista suosikki- ja inhokkihenkilöitä.

Vaan mitä ajatuksia romaani heräsi kirjapiirin Johannassa ja Tarussa?

Kummallekaan tämän romaanin lukeminen ei ollut ponnistus kuten hetkittäin se oli minulle: kerronta veti Johannan ja Tarun mukaansa. Kummallista oli kuitenkin se, ettei lukemisesta jäänyt merkittävää elämystä tai muistijälkiä. Kirjan lopussa me kaikki taisimme kysyä: miksi kaikki tämä? 

Johanna kuvaili kirjaa sellaiseksi, joka näytti jokaisen henkilön epäonnistumisen. Taru oli samaa mieltä ja pohti henkilöiden kohtaloa. Yhdessä ihmettelimme, miksi kirja jäi arvoitukselliseksi teemoissakin kuten uskonnon ja rakkauden käsittelyssä. Ällistelimme, ettei kirja kirvoittanut vilkasta keskustelua. Valitettavasti Crossroadsia tuli verrattua Franzenilta aiemmin lukemiimme kirjoihin, ja siksi se oli vähintään lievä pettymys.

Pohdimme sitä, miten amerikkalainen lavea proosa, joka pureutuu perhesuhteisiin ja henkilöihin ja jossa tapahtumia puretaan perheenjäsenten toiminnan kuvauksin, sopii lukijalle helpoksi seurata. Se on helppoa hyvällä tavalla: voi luottaa tarinan voimaan, monisyiseen henkilökuvaukseen ja varmaan kerrontataitoon. Mietimme myös, onko Suomessa amerikkalaisprosaistien kaltaisia kertojia. Esimerkiksi Kjell Westö tuli mieleen. Kas, siinäpä meille seuraava kirjapiirikirja: uutuus Molly &Harry.

•

Jonathan Franzen: Crossroads, suomentanut Raimo Salminen, Siltala 2021, 626 sivua. Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjapiiri, Romaani

Avainsanat:

22 elokuun, 2023 · 6:52 pm

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Elina Hirvosen romaani Rakkauksien lokikirja (WSOY 2023) ei ole romaani perinteisessä mielessä. Siinä on muun muassa välähdysmäistä Rachel Cuskin trilogian tapaan, autofiktiivisyyttä Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian suuntaan, lainauksia ja tosielementtejä, kuten kirjailija loppusanoissaan kiteyttää: ”Teos on kirjoitettu kaunokirjallisuuden ehdoilla, mutta sen maailma on saanut inspiraationsa todellisista keskusteluista.”

Romaani yhdistää kipeää ja kepeää. Taustavärinä väijyy kertojan taipumus mustuuteen, masennukseen, ja siksi kirja värittää sen päälle sävyjä, joilla synkkyyttä torjutaan. Pääväri on rakkaus – siitä teoksen nimi, siitä elämänvoima.

•

Rakkauksien lokikirja ei keskity romanttiseen rakkauteen, vaan siinä kirmataan yllättäviin kohtaamisiin, vanhoihin ja uusiin ystäviin, lapsiin ja vanhusläheisiin. On myös hullaantumisia, kumppaneita, kestäviä parisuhteita ja toteutumattomia rakkauksia, eikä kirjassa väistellä vakiintumisia, eroja tai kuolemia. Kertojan omakohtaisten muistumien lisäksi sulautuvat kirjaan kirkkaiksi kudelmiksi muilta kuullut kertomukset rakkauksista.

Kertoja ei peittele henkilökohtaisuuksia, mutta hän ripottelee niitä säästeliäästi – tehokkaasti. Nuoruuden raastavuus sattuu: tarvitsevuus ja laiminlyönneistä märkivät seuraukset, itserankaisu. Hienosti ylisukupolvisuus välittyy kirjassa tarinana, ei selittelynä. Vaaran ja vaikean vastapainona toimii tanssi, se purkaa ja irrottaa.

Yksityisen lisäksi kirja sisältää globaalia vastuullisuutta ja lähiaikojen kriisien vaikutuksia. Kertojan monet tutut ja ystävät asuvat Afrikassa ja Lähi-idässä. Riipaisevin on yhden ystävän tilanne Afganistanissa talebanien valtaannousun aikana. Liikuttava on arabimiesten tunnelaulujen jakso.

•

Minuun vaikutuksen tekee se, miten kertoja käsittelee aikaa ei-lineaarisesti. Tehokkaasti se tulee esille kirjan kohdassa, jossa kertoja kohtaa nuoren itsensä, limittää ajat, tarjoaa lohtua:

” ’Sinusta tulee rakastetumpi ja rakastavampi kuin koskaan osasit kuvitella.’

Näen mielessäni kuvan meistä kahdesta käsi kädessä lumen peittämällä polulla. Siinä kuvassa me molemmat olemme totta.”

Kertoja pohtii etiikka monelta kannalta. Myös toisten ihmisten kertomusten käyttö pohdituttaa häntä. Ja totuus kiinnostaa. Kertoja keskustelee siitä tutkijan kanssa:

” ’Yksikään tarina, jota kerromme itsestämme, ei ole aivan totta’, hän sanoo, ’samoin kuin ei mikään, mitä kerromme muista.’ ”

Minulle kelpaa tämä fiktion totuus ja tarinallisuus. Ehkä vähän yllätyn kirjan lyhyydestä, mutta kertojan poimimat väläykset itseltä ja muilta tekevät kokonaisuudesta kuitenkin runsaan. Kyse on kerrontatavasta, sujuvasta liu’unnasta tiiviistä tarinasta toiseen. Lukijana täydennän yhteyksiä, merkityksiä ja tunnetiloja. Odotan jatkoa, sillä trilogiaa on luvattu.

•

Rakkauksien lokikirja, WSOY 2023, 111 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

20 elokuun, 2023 · 7:59 am

Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta

Petri Tammisen tuotannossa on lyhyiden teosten linja: kirjoissa puolen sivun, korkeintaan parin sivun jutut loksahtavat kirjan nimen teemaan. Esimerkiksi Se sano ja Suomen historia nappaavat haastatelluilta ihmisiltä jutun juuria, jotka kirjailija kiteyttää niin, että niistä kehkeytyy mininovelleja. Urheilijaelämäkerrassa (Otava 2023) kirjailija on ikään kuin haastatellut itseään, napsinut urheiluun liittyviä muistoja ja muotoillut ne kaunokirjallisiksi katkelmiksi. Kirja on hioutunut vielä ytimekkäämmäksi elämäkerraksi kuin parinkymmenen vuoden takainen Muistelmat. 

Kirjan kertojan lapsuus, nuoruus ja aikuisuus välittyvät urheilumuistojen lävitse. Mukana kulkevat arkihavainnot, ihastukset, vaimo, lapset, työ ja ystävät sekä ikääntyvät vanhemmat, isän kuolemakin. Mitä urheilu tekee muisteluksille, tuo kilpailun, voiton, häviön ja tulosvertailun toiminta? Elämänmakuisen tarkastelutavan.

•

Kertojan urheiluelämäkerta ei ole tyystin kronologinen, eikä kaikkia kirjan lukuja sidota mihinkään aikaan. Jokaisella luvulla on otsikko. Lukutekniikkani tässä kirjassa eteni siten, että luin lyhyen luvun, palasin sitten otsikkoon ja luin jutun uudelleen. Siten tunnustelin niiden merkityksenantoa toisilleen. Otsikointi noudattaa Tammisen taktiikkaa: joskus otsikko kattaa jutun, ja juttu on sanatarkasti se, millaisena se tarjotaan, mutta useasti merkitys laajenee vertauskuvaksi.

Esimerkiksi tarina ”Elämänkulku” kuvailee juniorivalmentajan puheita, miten mikäkin pilaa juoksutekniikan. Ei voi välttää laajennusta siihen, miten mikäkin voi pilata elämän. Ei kertoja sitä ala setvimään, vaan:

”Muistan myös alkuillan valon, pihalla tilaisuuden jälkeen, ja sen kuinka hajamielisenä siinä valossa kuljin, kaikki äskeiset puheet unohtaneena, jotakin aivan senhetkistä ajatellen.”

Onhan tuo lumoavaa ja niin totta ohimeneväisyyden ja muistin olemuksesta. Samanmoisia hetkellisyyden pysäkkejä ja ajan hävittäviä jatkumoita on kirjassa monta. Tämä tehokeino toimii: juttulopetuksen avoimuus tarjoaa tilan lukijan täydentää. Niin esimerkiksi luvussa ”Tärkeä maali”: 

”Tällaisia satunnaisilta tuntuvia hetkiä elää aina uudestaan, vuosikymmeniä. Jotain sekin tarkoittaa. Mutta mitä?”

•

No, tämä urheilu. Kertoja harrastaa joukkuelajeja ja penkkiurheilua, lapset ovat harrastaneet urheilua. Harrastuksiin liittyy kunnianhimoa ja ennen kaikkea elämänopetuksia tyytymisestä, luopumisesta ja häviöstä. Kivuliaat erillisyyden ja häpeän tunteet heijastuvat urheilumuistoista, mutta se on vain yksi puoli. Kuvauksessa on rutkasti lämpöä liittymisestä joukkoon, vanhemmuudesta, rakkaudesta – salahauskaa ja usein tragikoomista virettä unohtamatta.

Selailen kirjaa taas, parin lukemiskerran jälkeen. Suosikkijuttuni muuttuvat lukukertojen mukaan. Nyt nousee tarina ”Mitä maailmassa on”. Kertoja liukuu ajassa 30 vuotta ja tajuaa metsässä, että siellä ei ole urheilua. Itsestään selvääkö? Nautin napakasta tavasta ilmaista metafyysisen oivalluksen ylipäätään ihmisen ymmärryksestä ja havaintojen rajoista. Aivan vastaansanomaton on loppu:

”Silloin huomasin, etten ole koskaan tiennyt, mitä maailmassa on ja mitä siinä ei ole.”

•

Oma aktiiviurheiluni päättyi murrosiän myötä, ja vaikka viihdynkin penkkiurheilijana, ei ruumiinkulttuuri erityisen suuria minulle merkitse. Ehkä ensimmäisiä Urheiluelämäkerran juttuja lukiessani hain kosketuspintaa kirjaan, mutta pian se löytyi. Urheilu on kehys, sisältö on elämä.

Nautin yhä enemmän lyhyestä muodosta, jossa tarkoin, konstailemattomin, suorin ja selkein ilmaisun tallentuu tavallisesta ainutlaatuista. Se säväyttää, koskettaa ja hykerryttää. Siinä Tamminen on taituri.

•

Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta. Otava 2023, 95. Sain kirjan kustantajalta.

Urheilijaelämäkerta lapsuudenkotini entisellä sulka- ja lentopallokentällä, jossa myös loikkasin pituutta ja hyppäsin korkeutta – nyt metsittynyt varvikko. Metsässähän ei ole urheilua.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

18 elokuun, 2023 · 5:53 am

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Kaksi lukion äidinkielenopettajaa uupumuksen kokeneena käy kirjeenvaihtoon vuoden 2022 alkupuolella noin vuodeksi. Heitä yhdistää Kuusamo: Minna Rytisalo asuu siellä ja Turkuun asettunut Tommi Kinnunen on sieltä kotoisin. Kumpikin on opettanut ennen lukiota eri kouluasteella, ja heillä on sanottavaa koulutuksen tilasta ja kehityksestä. He ovat myös kirjailijoita, aluksi harrastushenkisesti, nyt ammattimaisesti ja arvostetusti.

Kirja Huokauksia luokasta (WSOY 2023) on aidosti kirjeenvaihtokirja, mutta siinä on myös esseististä henkeä. Kirjan lopussa on joka kirjeen lähdetiedot. Se kertoo siitä, että kirjeet on sidottu koetun ohella aikaan ja tietoon: koronaan, siitä vapautuneeseen aikaan, Ukrainan sotaan, koulutuspoliittisiin ulostuloihin mediassa, tutkimuksiin, kirjoittajien lukukokemuksiin ja opetussuunnitelmauudistuksiin.

Kirjoittajat ovat henkilökohtaisesti läsnä perheineen, koirineen ja asuinympäristöineen. Keskinäinen ajatusvaihto ponnistaa uupumuksesta sekä sen syiden ja seurausten jakamisesta. Kouluarjen kuormittavuus välittyy konkreettisesti, elävästi ja raastavasti.

•

Luin kirjaa aluksi verkkomuodossa, sitten pääosin kuuntelin työmatkoilla. Siis työmatkalla kohti työpaikkaa, koulua samansuuntaisine pulmineen, joista kirjottajat kertovat. Kokemus oli jopa pelottava, sillä kirjakirjeet pistivät minut peilin eteen väsymykseni kanssa, samastumaan sinnittelyyn ja kauhuun: kuinka kauan kestää, että uskallan tunnustaa, että kuormitus kohtaa lakipisteensä. 

Kirjailijaparin kirja keskittyy lähinnä lukioon ja peruskouluun, ammatillinen koulutus mainitaan vain pari kertaa. Itse tunnen ammatillisen äidinkielen opetuksen ahdingon: vuosityöajan kurimuksen, opiskelijoiden moninaiset oppimishaasteet, taajaan uusitut opetussuunnitelmat, reformit ja sopeutukset. Vaikka eroja on kirjoittajien työkontekstiin, pystyn samastumaan kirjottajien kertomiin esimerkkeihin luku- ja kirjoitustaidon laskusta, ops-pelleilystä, termileikistä, oppivelvollisuusasioista ja täydennyskoulutuksen kaventumisesta. Ja siitä, että perusasia on unohtunut: toimiva luku- ja kirjoitustaito takaisi elämässä etenemisen ja tavoitteet mahdollisimman monen korkeakoulutuksesta.

•

Kirjoittajat pistävät itsensä kunnioittavasti alttiiksi uupumuksen kuvauksissaan: tunne ja kokemus välittyvät paljaina. Kirjoittajien herkkyys, epävarmuus, väsymys, toipumistoiveet – niissä elän mukana. Rytisalo teki kovan ratkaisun hyvinvointinsa vuoksi ja irtisanoutui opettajan virasta. Kinnuselle luokkatyöskentely on yhä työydintä.

Kirje on tekstilaji, johon kuuluu henkilökohtaisuus, siis myös arkisista puuhista ja elämäntapahtumista kertominen. Sellainen sopivasti keventää raskasta asiaa, ja tyylikkäästi kirjoittajat kamppaavat lukijan mahdollisen tirkistelynhalun.

Kirjan vuoropuhelumaisuus toimii: kirjeenvaihtotoverit kysyvät, vastaavat, nostavat keskusteluteemoja, haastavatkin toisiaan. Ja vaikka kokemusasiantuntijoiden monet esimerkit tulevat lukiosta ja äidinkielen opetuksen teemoista, kirja on kattava viime vuosikymmenten koulutuspolitiikan kommenttiteos – kohderyhmänä laaja joukko yhteiskuntamme perusasiasta – koulutuksesta – kiinnostuneet:

”Muutama myös toivoi viesteissään, että kirjoittaisin auki kaikki ne syyt, miksi lukio on minusta rikottu, koska asia kiinnostaa myös vanhempia, ei vain meitä koulumaailman sisällä olevia. Tässä me sitä teemme, ja sen tietäminen ehkä tuo kirjoittamiseen jonkin sävyn: emme ole tässä pelkästään toisiamme varten, peilaamassa ajatuksiamme yhdessä, vaan tekemässä jonkinlaista – jatkan kuolemateemalla – ruumiinavausta sekä omalle opettajuudellemme, jaksamisellemme että lukiomaailmalle. (Minna)”

•

”Mutta lopuksi kysymykseen, minkä viimeiseksi esitit ja mitä olen koettanut tähän asti vältellä. Miksi käytän aikaani kirjoittamiseen, sinä kysyit. Miksi kirjoitan, vaikka koulutyö vaatii päivät ja illat ja joskus yötkin? Miksi kirjoitan, vaikka kaikki tämä työ on jo vikuuttanut mielenterveyttäkin? (Tommi)”

Kirjailijuus kulkee kummankin kirjeissä osana kirjoittajia – henkireikänä ja ilmaisutarpeena. Se ei ole kirjan kirjoittajien uupumista aiheuttanut. On antoisaa lukea kirjailija- ja kirjoittamiskokemuksista, esimerkiksi käsikirjoitusprosessista. Kumpikin valottaa myös kirjailijantyön privaatin ja julkisen ristipaineita ja kollegiaalisuutta kirjailijan työssä.

•

Sujuvaa, elävää kerrontaa, samalla harkittua, tunnetäyteistä ja pitkälti vapautunutta! Jonkin verran kirjeisiin on jäänyt samojen asioiden toistoa, muttei se tehoa vähennä.

Toivottavasti kirjaa lukevat he, jotka päivittelevät opettajien vähäisiä viikkotuntimääriä ja pitkiä lomia, sillä todella konkreettisesti käy kirjassa toteen, mitä muuta opettajan työ on kuin vain oppitunnit. Yksityinen muuttuu yleiseksi yhteiskunnalliseksi, vaikuttamiseen tarkoitetuksi.

•

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta, WSOY 2023, 247 s. eKirjana; 12 tuntia äänikirjana, lukijoina Sanna Majuri ja Unto Nuora. Luin ja kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Tietokirja

Avainsanat: ,

16 elokuun, 2023 · 3:44 pm

Antti Heikkinen: Eila Roine

Antti Heikkinen on monen mieselämäkerran jatkoksi kirjoittanut vankan tietoteoksen Eila Roine (Otava 2023). Se alkaa Eilan vanhempien vaiheista ja päätyy nykyhetkeen palvelutalossa. Kirja jakautuu osuvasti näytöksiin, joiden alussa on suora ote haastattelijan ja haastateltavan keskustelusta. Niissä – niin kuin koko kirjassa – mutkaton, reilu ja huumorintajuinen Eila Roine pääsee oikeuksiinsa tarkkana ja sanavalmiina teatterilaisena – näyttelijänä henkeen ja vereen.

Roineen teatterisuku ja Eila osana sitä tulee kirjassa tutuksi perin juurin, samoin Eilan roolit ja kehitys näyttelijänä. Aineistona on päähenkilön muistelun lisäksi teatteriarvosteluja, historiikkeja ja haastatteluja. Kirjassa on välillä Eila jäädä sivurooliin, kun Heikkinen esittelee näytelmiä roolituksineen ja samalla kirjoittaa tarkkaa Tampereen työväenteatterin historiaa. Kinnostavaa siinä on se, mitkä asiat milloinkin teatterissa painottuivat ja miten virtaukset vaikuttivat näytelmävalintoihin. Ohjauksen merkitys tulee myös hyvin esille, samoin vahvat vaikuttajat Tampereen teatterielämässä.

•

Eila Roine ja Tampereen teatterit kuuluivat jossain määrin pariin ensimmäiseen vuosikymmeneeni. Heikkiä ja Kaijaa sekä Rintamäkeläiset katsottiinlapsuudenkodissani telkkarista, ja väillä käytiin teatterissakin. Muistan etenkin koko kylän jännittävän bussiretken Tampereen työväenteatterin Tukkijoella-esitykseen. Rintamäkeläiset olen joitain vuosia sitten katsonut uudelleen Areenasta, ja Helmi Honkosen uteliaisuutta ja kateutta kihisevä hahmo jaksaa minua yhä vain huvittaa ja hurmata. Ilokseni luin Eila Roineen elämäkerrasta, että Helmi on ollut suosikkihahmo esittäjälleenkin.

Roineen näkemyksiä näytelmistä ja rooleista on miellyttävä kuulla, samoin vastanäyttelijöistä ja anekdooteista eri produktioista. Teatterintäyteinen elämä tulee kaikkine vivahteineen havainnollistettua, onhan Eila Roineen ja Vili Auvisen kolmas poika ilmeisesti maailman ainoa lapsi, jonka ristiäiset tapahtui tv-lähetyksessä. On työvaltaisella elämällä varjopuoletkin, koska Auvinen uupui työtaakkansa alla. Eilalta välillä kärsivällisyys loppui miehen viinan kanssa läträämiseen, rakkaus ei. Pariskunnan lapset jatkavat teatterin tekemistä, kaiken kaikkiaan on ollut kyse elämäntavasta.

•

Myönnän, että hetkittäin yksityiskohtainen teatterihistoriikki oli uuvuttaa. Välillä myös mietin tyyliä, jossa jokaisen henkilön kohdalla mainittiin kuolinvuosi. Luulen kuitenkin ymmärtäneeni tarkoituksen: Eila Roine on tehnyt työtä useimpien sukupolvien kanssa eikä hänen omasta sukupolvestaan ole monia jäljellä; hän on harvinaislaatuisen elävää teatteri- ja tv-historiaa. Koskettavat kohtaamiset katsojien kanssa ovat jatkuneet viime vuosiin, sillä Pikku Kakkosen mummojuontaja on saanut kadulla kulkiessaan halauksia ja jopa antaa mullistavia elämänohjeita. Kaiken tämän sekä kirjan kohteen Antti Heikkinen saa eloisasti esille. Lisäksi Satu Sihvo lukee kirjan miellyttävän luontevasti.

•

Antti Heikkinen: Eila Roine, Otava 2023, äänikirjana 15 tuntia, 50 minuuttia, lukija Satu Silvo. Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Tietokirja

Avainsanat: ,

13 elokuun, 2023 · 9:04 am

Maggie O’Farrell: Lucrezian muotokuva

Maggie O’Farrellin Hamnet vei Shakespearen aikoihin, ja siinä tuli jo tutuksi kirjailijan historiallisen romaanin tyylinsä. Se pureutuu aikaan, henkilöihin ja havainnollisiin yksityiskohtiin. Jossain määrin siinä on koristelevuutta, ei häiritsevästi kuitenkaan. O’Farrellin romaani Varoitus tukalasta helteestä puolestaan vakuutti, että henkilö- ja suhdekuvaus luontuu.

Uusin romaanisuomennos Lucrezian muotokuva (S&S 2023) kertoo italialaisesta renessanssineidosta. Firenzen ylhäisöön kuuluva Lucrezia de Medici naitetaan 13-vuotiaana Ferraran hallitsijalle Alfonso d’Estelle. Liitto toteutuu pari vuotta myöhemmin ja vuoden sisällä Lucrezia tietää, että aviomies aikoo murhata vaimonsa. Dramaattinen käänne ei ole juonipaljastus vaan romaanin lähtökohta. Historiallisoista faktoista tiedetään, että niin kävi. Muuten ei neidosta ole historiatietoja, pari muotokuvaa Lucreziasta on jäljellä.

Lucrezian muotokuvassa taidokkaasti eri aikatasot tutustuttavat päähenkilöön, 1500-luvun hovielämään ja naisen asemaan siinä. Koska päähenkilö on nuori tyttö, junailut ja juonittelut valkenevat vähitellen, samoin se, miten hovit poikkeavat toisistaan ja mitä neitosilta niissä odotetaan. Miesten määrittelemät kunniakäsitykset ja toimintatavat musertavat muita. Hovikähminnät ja myös jokin kerronnassa tuovat mieleeni lajin mestarin kädenjäljen, Hilary Mantelin Susipalatsin.

•

Romaanissa hienosti pyöritetään tiettyjä motiiveja kuten (villi)eläimiä, hiuksia ja maalaustaidetta. Yksityiskohtaisuus sävyttää kerrontaa ja tehostaa tunnelmaa. Siihen kuuluvat niin värit, kankaiden rakenteet kuin keskustelujen äänenpainot, sanavalinnat ja piilomerkitykset. Kaiken alle piiloutuu jotain, niin toimiin kuin henkilöihin. Niin nuoreen Lucreziaankin:

”Kukaan ei epäilisi hänen olevan mitään muuta kuin anteeksipyytelevä ja katuvainen, pahoillaan harkitsemattomuudestaan. Vain hän itse tietää, että hänen sisällään, heti viileän ihon alla, tapahtuu aivan muuta: hänen sisintään nuolevat sähäkät ja ahnaat lieskat, tuli syttyy, rätisee ja kytee, pölläyttää savua, joka täyttää hänen jokaisen sopukkansa, jokaisen sormenkynnen, jokaisen tuuman hänen raajoistaan. Hiukset levittäytyvät hänen ympärilleen – mies näkee hänestä vain päälaen. Alfonso kaiketi uskoo, että hän kuuntelee aviomiehensä läksytystä ja toruja, mutta ei suinkaan. Hän kohentaa roihua, antaa sen leimuta, kannustaa sitä korventamaan joka kolkan sisällään. Aviomies ei saa milloinkaan tietää, ei milloinkaan yletä tähän osaan Lucreziasta, vaikka kuinka puristaisi hänen käsivarttaan tai tarttuisi hänen ranteeseensa.”

Tapahtumat eivät ole järin vaihtelevia, mutta tunnelmat ovat. Loppua kohti kenties käänteet romantisoituvat, mutta myös lisäävät jännitystä – silloinkin säilyy vivahteikkuus ja se, miten yksi käänne vapauttaa toisen ja koituu jonkun toisen kohtaloksi. Kiehtova kirja!

•

Maggie O’Farrell: Lucrezian muotokuva, suomentanut Leena Ojalatva, S&S 2023, 428 sivua. Lainasin kirjastosta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

9 elokuun, 2023 · 5:58 am

Vappu Kannas: Kimalaisten kirja

Romaanin viimeiset sanat luettuani ryhdyin pohtimaan kirjan nimeä, Kimalaisten kirja (S&S 2023). Vappu Kannas on antanut sen romaanilleen, joka kertoo runoilija Emily Dickinsonin (1830 – 1886) perhekunnasta. Totean nimen oivaltavaksi, sillä jos jonkinlaista pörräämista kotipesän ja Emilyn runojen ympärillä tapahtuu, myös kipeiden pistosten ainesta.

Toinen oivallus on se, ettei romaani heittäydy biofiktioksi Emily Dickinsonista. Eristäytyvän naisen läsnäolo tuntuu, muttei siitä saa kiinni – niin kuin eivät saaneet oikein oma perhekään eivätkä paikkakuntalaiset. Hän vaikuttaa kaikkiin, mutta hän on kirjassa ikään kuin sivullinen. Emilyn sijasta romaanissa keskeisiä näkökulmia saadaan palvelija Maggien, pikkusisko Vinnien ja Dickinsonien juristiveljen Austinin rakastajattaren Mabelin kertomana tai heistä kerrottuina.

”Emily näkee pidemmälle kuin muut. Hän näkee miten tämäkin hapertuu lopulta ohuiksi rihmoiksi ja katoaa tuulen mukana pois.”

•

Romaani liikkuu vuosissa ennen Emilyn kuolemaa ja sen jälkeen. Runoilija antoi ennen kuolemaansa runonsa Maggien huostaan, ja muutaman vuoden päästä Vinnie-sisko värväsi Mabelin toimittamaan niistä kirjan. Romaanissa on myös sotkuinen Vinnien ja Mabelin oikeusjuttu runojen tuotoista. (Tosielämässä Dickinsonin runojäämistöstä riitti runsaasti ainesta kiistoihin ja kirjoiksi toimitettavaa 1950-luvulle saakka.)

Romaani kuvaa Vinnietä, Mabelia ja Maggieta ja heidän suhteitaan tiheätunnelmaisesti, välillä väljästi, viipyilevästi. Austinin vaimo Sue on tärkeässä sivuroolissa, ei vähiten siksi, että hän oli Emilyn läheinen ystävä. Suen ajatuksin:

”Nuo mahtavat Dickinsonit, he eivät tienneet, miten ihmisen kyljessä voisi olla aukko, joka ei koskaan sulkeutunut, josta tuuli aina sisään, josta kulkivat ihmiset ja koko kaupunki, eikä saanut olla koskaan rauhassa.”

Kerronnallisesti romaani pitää otteessaan näkökulmien ja kerrontatapojen vaihteluiden vuoksi: eri henkilöiden minäkerronnasta siirrytään hän-kuvailuun ja taas minäkerrontaan. Kronologia rikkoutuu usein. Vappu Kannas on kääntänyt kirjan lukujen alkuun Emily Dickinsonin vapaamuotoisia runoja. Näin teksti upottaa tunnelmiin ja teemoihin.

•

Rakkaus iskee usein henkilöiden ohi, mutta tärkeä teema se on. Emily rakastaa eristyneisyyttä ja kirjoittamista; Sue rakastaa Emilyä, mutta on nainut Austinin; Austin hullaantuu liihoittelevaan Mabeliin, jota ihailee myös Vivian, ja Vivian rakastaa sisaruksiaan; Mabel rakastaa itseään, aviomiestään ja Austinia muttei tytärtään. Maggielle Dickinsonit ovat lähempänä perhettä kuin irlantilaissukulaisensa, rakkaus on palvelijan velvollisuudentuntoa. Dickinsonin siskojen rakkaus on eteeristä, Mabelin ja Austinin lihallista, Suen katkeraa. Romaani ei ryve Mabelin ja Austenin skandaalissa, vaan epäsovinnainen suhde lehahtelee tunteissa ja tunnelmissa.

Rakkauden lisäksi romaani kertoo minulle paljon kuolemasta ja elämästä, katoavaisuudesta:

”En tiedä, mitä hän pakenee tai koittaa tavoittaa. Kai sitä samaa, mitä me kaikki. Elämää, joka kulkee liian kiivaasti ohi, eikä selitä itseään. Eikä ole koskaan aivan sitä, mitä on salaa mielessään ajatellut.”

Kuolema hallitsee kirjan tunnelmaa. Esimerkiksi alku kietoutuu Dickinsonien äidin kuoleman odotukseen ja jo aiemmin kuolleen isän vaikutukseen. Emilyn kuolema on tietynlainen pakopiste. Kaikkien kuolevaisuus tiedostetaan.

•

Kimalaisten kirja valloittaa minut: hiottu, hallittu, ilmeikäs kieli ja kerronta herättävät henkiin Dickinsonien kaksi taloa, puutarhat ja niissä risteilevät ristiriitaiset henkilöt. Henkilöt herättävät tunteita laidasta laitaan, ärsytyksestä ihmettelyyn, ihmettelystä epätäydellisen ihmisyyden ihasteluun. He loukkaavat, sivuuttavat, laiminlyövät ja rakastavat – he ovat kerroksellisia ja arvoituksellisia.

Kannas on taiteillut kokonaisuuden sellaiseksi, että se jää kaivelemaan. Siinä piilee lumovoimaa – modernia historiallisen romaanin kehyksissä. Löydän sille kiteyttävät sanat kirjaan suomennetusta Dickinsonin runosta:

”Luonto on Kummistustalo – / mutta Taide – / Talo joka yrittää kummitella”

Elähdyttävä romaani on harvoin vain aiheensa varassa, ei nytkään, vaikka Dickinsonien perhepiiristä draamaa riittää. Edellisessä romaanissa Rosa Clay Kannas toimi samoin: aihe poikkeushenkilöstä (mustasta opettajasta yli sadan vuoden takaa) muuttui kaunokirjallisuudeksi teemojen ja kerrontatapansa vuoksi. Kimalaisten kirjaa lukiessa ajattelin, että onpas tämä kaikin puolin kansainväliseltä tuntuva kirja. Vailla minkäänlaista valtaa voisin ojentaa sille oitis Tulenkantaja-palkinnon. Kirjan upea, kaunista ja häiritsevää yhdistävä kansi kruunaa kirjan.

•

Vappu Kannas: Kimalaisten kirja, S&S 2023, 235 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

6 elokuun, 2023 · 7:47 am

Kesädekkarikokemuksia

Pihakeinussa lomalöhöilyn ajankuluna luin ja kuuntelin neljän dekkaristin kirjoja. Kirjoja tosin kertyi viisi. Tässä niihin pikakatsaukset.

Tiina Martikainen: Ruuti

Ruuti on poliisikoira, jonka kouluttaja rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimo toimii Lohjan poliisissa. Sammatissa on tehty henkirikos rescue-koirien hoitolassa. Rikosjuoneen kuuluu eläinaktivistien toimintaa, pentusalakuljetusta, raha-asioita ja perheongelmia. Tiina Martikaisen kirja on realistista, eläinläheistä rikoskirjallisuutta, joka virkistää tuoden pienen paikkakunnan (joenpeltolaisen) ympäristön dekkarimiljööksi.

Hyvin tapahtumia keritään vähitellen auki. Yhtä tärkeä kuin rikosjuoni on päähenkilön tilannekuva nuorena naisena miesvaltaisessa työyhteisössä. Hän kipuilee uskottavuutensa ja asemansa suhteen, lisäksi poliisikoirakoulutus lisää työhuolia. Taustalla on kivuliaisuutta, joka estää Miraa rakentamaan ihmissuhteita, eli psykologista kuvausta liittyy henkilökuvaukseen.

Tiina Martikainen: Ruuti, Otava 2023, 366 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Tuire Malmstedt: Lyijysydän

Tuire Malmstedtin kahdesta aiemmasta dekkarista tutut poliisit ovat taas monimutkaisen rikostapauksen kimpussa. Vanhan pappilan lattian alta löytyy ruumis 1960-luvulta. Ennen kuin henkilöllisyys paljastuu, lukija saa lukea uhrista kuvauksia 1960-luvun loppupuolelta ja väläyksiä natsien keskitysleiriltä. Loppupuolelle täytyy ehtiä, että selviää, miten natsiaika liittyy tapahtumiin ja mitä Lyijysydän oikein tarkoittaa.

Malmstedt kuljettaa taitavasti eri aikatasoja, eli rakenne toimii entiseen tapaa. Sarjasuolana seurataan, miten tuttujen henkilöiden elämä etenee: Elmo elää koiranpentuaikaa ja Matilda yrittää sopeutua pikkulapsielämään traumatisoidun tytön kanssa. Aiempiin osiin verrattuna juonessa oli makuuni jonkin verran epäuskottavuutta, mutta hyvä dekkarikertoja Malmstedt on.

Tuire Malmstedt: Lyijysydän, Aula & Co 2023, 7 tuntia 13 minuuttia, lukijana Mikko Leskelä. Kuuntelin BookBeatissa.

Kristina Ohlsson: Jäänmurtaja

Hyökkäsin suoraan Kristina Ohlssonin sarjan toiseen osaan, mutta mielestäni pääsin Jäänmurtajassa hyvin kartalle henkilöistä ja edellisessä osassa auki jääneeseen paloittelumurhaan. Se jää edelleen auki, eli jatkoa ilmeisesti seuraa. Mutta se siitä, sillä kirjan päähenkilöt viehättivät. Vanhaintavaroidenkauppias August Strindberg (kyllä) ja rikostutkija Maria Martinsson riiaavat salaa (kaikki tietävät), pelkäävät Marian kriminaalimiehen kostoa ja setvivät tahoillaan rantamakasiinien tulipaloa ja yhden vanhuksen kuolemaa. Juoni ryydittyy ”vaikean” perheen salaisuuksilla.

Juoni kulkee hyvin, henkilöitä hahmotellaan mukavasti, ja joukossa on keventäviä seikkoja kuten yli-innokas vanhus. Viehätystä lisää länsiruotsalaisen idyllisen rannikkokylän Hovenäsetin kuvaus. Kuuntelin tätä mieluusti pihapuuhailun ja saunanlämmityksen lomassa, lopussa jännitinkin.

Kristina Ohlson: Jäänmurtaja, suomentanut Pekka Marjamäki, WSOY 2023, 16 tuntia 48 minuuttia, lukija Aku Laitinen. Kuuntelin BookBeatissa.

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat & Kuolema kylässä

Thamesjoen murhat aloittaa Robert Thorogoodin sarjan, jonka toinen osa on Kuolema kylässä. Thamesin rannan taajamassa sattuu siis kuolemantapauksia, joita alkaa selvittää vanha rouva Judith Potts. Hän ystävystyy koiranulkoiluttajan ja pastorin rouvan kanssa, ja nämä kolme erilaista ja eri-ikäistä naista selvittävät kimurantteja murhajuttuja.

Samantapaisia asetelmia on monissa cosy crime -kirjoissa, ja Thorngood kehittelee kivasti lajin hengessä omaa sarjaansa. Täytyy myöntää, ettei rikosjuonista jäänyt mitään pysäyttävää mieleeni. Sarjan viehätys perustuu ympäristöön ja etenkin Judithin hahmoon sekä sutjakkaan tapaan kuvata henkilöiden kohtaamisia ja johtolankojen yhdistämistä. Siis silkkaa ajanvieteviihdykettä, joka sopii pihakeinulukurupeamiin.

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat & Kuolema kylässä, suomentanut Hilkka Pekkanen, Siltala 2022 & 2023; kuuntelin osin äänikirjana, lukijana Eija Ahvo. Luin ja kuuntelin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , , ,

1 elokuun, 2023 · 5:00 am

Runebergin Hanna selkokirjana

Mitä J. L. Runebergin Hanna-runoelmalla (1836) on sanottavaa nykylukijalle vai onko se tyystin pölyttynyt? Miksi muokkasin sen selkokielelle? Miksi selko-Hanna kannattaa lukea? Näihin kysymyksiin vastaan jutussani.

Lähtökohtaisesti klassikot eivät ole menettäneet kiinnostavuuttaan. Vähintään ne näyttävät aikansa ihanteita, ilmiöitä ja tyyliä. Se pätee Runebergin Hannaan. Rajallisen kirjallisen kulttuurin Suomi sai Runebergista tekijän, joka hieman viipeellä toi eurooppalaisia virtauksia kirjallisuuteemme. Hannassa hehkuu saksalainen romantiikka, joka ammensi idyllisestä maaseudusta ja ilmaisi ihanteellisesti puhtaan luonnon ja vilpittömän rakkauden yhteydet. Koukeroinen ruotsinkielinen heksametri näytti, että runomitta sujuu myös suomenruotsalaiselta.

Runebergin sisä-Suomen luontokuvauksesta alkoivat kotimaisen kirjallisuuden pitkät perinteet: maalaismaisema ja keskikesän ainutlaatuisuus ovat sittemmin siirtyneet myöhempien aikojen teoksiin vuosikymmenestä toiseen. Esimerkiksi Frans Emil Sillanpään Ihmiset suviyössä (1934) ja Aki Ollikaisen Pastoraali (2018) voidaan lukea Runebergin Hannaa vasten, lukuisat muut teokset myös.

•

Tähänastinen jo käy todisteesta, että on syytä viivähtää yhdellä kaunokirjallisuutemme alkulähteellä. Etenkin proosan nuorten naisten kuvaukset ja pyrkimykset pureutua neitojen mielenmaisemaan käynnistyvät Hannasta. Se on käynyt selväksi, kun olen mukauttanut selkokielelle Minna Canthin Hannan ja Juhani Ahon Papin rouvan.

Ahon Papin rouvan aloitussivulla on lainaus J. L. Runebergin Hanna-runoelmasta, ja kirjassa muutenkin keskustellaan Runebergin runoista ja lauletaan niitä väreilevän kesämaiseman lumoissa. Aho tosin keskittyy nuoruuden ensi lemmen pettymykseen toisin kuin Runeberg. Canthin Hanna ei ole sattumalta saman niminen kuin Runebergin teos, sillä Canth luo vastakuvan romantiikan Hannalle: realistinen Canthin Hanna näyttää tosielämän kaksinaismoralismin, tytön oman tahdon nujertamisen ja kaikkea muuta kuin romanttisten sankarien kohtaamisen. 

•

Toistan: Runebergin Hanna on syytä tuntea, sillä se on vaikuttanut suuresti kotimaiseen kirjallisuuteen. Hanna kertoo papin nuoresta tyttärestä juhannuksena, jolloin hän saa vakavaraisen naimatarjouksen mutta äkkirakastuu köyhään komistukseen kauniin kesäillan autereessa. Hannassa näkyy sukupolviajattelu: vanha polvi antaa turvallisuuteen tähtääviä ohjeita, kun ikätoveri, ystävä, opastaa tunteen tunnistamiseen. Niistä aineksista on syntynyt ja syntyy yhä moni viihdekirja ja draama.

Runebergin Hanna on ihanteellinen kuvaus, ja sitä on kiinnostava verrata nykyromansseihin ja rakkaustarinoihin aikojen saatossa. Mikseipä se siksi tehoaisi nykylukijaan? Lisäksi ensi silmäyksellä ihastuminen taitaa olla tuttua monille, samoin se, että kesäluonto herkistää.

Runoelmassa on sisäkertomus kuolleesta kalastajasta, joka tuo idylliin muistutuksen katoavaisuudesta ja kauniin maiseman lohdutuksesta. Lyhyessä runoelmassa on myös muita juoniaineksia kuten sugar daddy -henkinen kosinta sekä tarina nuoren sankarin öykkärimäisen siskon muutoksesta rakastuttuaan. Aineksia riittää!

•

Runeberg siis kirjoitti kolmilauluisen runoelman heksametrimittaan. Kolme kääntäjää on eri aikoina sen suomentanut, mutta tukeuduin ensimmäiseen, Paavo Cajanderin tuotokseen (1880). Vanha runokieli haastaa nykylukijan monin tavoin. Esimerkki puhukoon puolestaan:

”Vaan sill’ aikaa seitsentoist’ ikänen tytär Hanna

Kangas-puillahan viel’ emännöitsijä-huonehess’ istuu;

Raittiin’ istuvi hän, punottain kuni varjossa marja,

Kuin puvussaan keveässä hän tuoss’ ilo-tointahan hoitaa.

Saasteeton sydän on poven alla, mi paulomatonna

Paisuen nousee, aaltoillen hänen henkäyksistään,

Kun hän syöstävätään käsivarsin paljahin viskoo.

Silmäpä kirkas on vaan kuni peili ja riemusta loistaa.”

Päädyin muokkaamaan runoelman selkokieliseksi kertomukseksi. Siten välittyvät teoksen ytimet: Hannan ajatukset, tunteet ja valinnat, herkkä rakastuminen, ystävyys, kodin turva sekä sivuhenkilöiden vaikutus Hannaan. Kirjan kolme lukua säilyvät, samoin sisäkertomukset. 

Selkokielinenkin versio välittää aistimukset, tunteet ja ajatusten ailahtelun – ja kaikkea ympäröi satumainen kesäluonto korkealta mäeltä avartuvine maisemineen ja lähteineen. Luonnollisesti runon rytmi, sanavalinnat ja virkerakenne muuttuvat helpoksi suomen kieleksi. Näin klassikko jatkaa elämäänsä.

•

Kehotan tutustumaan selko-Hannaan, menneen maailman kirjaan, josta niin moni muu kotimainen teos ponnistaa. Lukukokemus tarjoaa näköalan siihen, mikä on meille tärkeää: rakkaus, vanhemman hyväksyntä ja lähiluonto. Sitä ei aika haperra, vaikkemme olisikaan yhtä ihanteellisia kuin Runeberg aikoinaan.

Hannan on kustantanut Äidinkielen opettajain liiton kustantamo Laatusana, joka elokuussa lahjoittaa pdf–verkkokirjan jäsenilleen liiton 75-juhlavuoden kunniaksi. Muut voivat ostaa sen Laatusanan verkkokaupasta. Kirjan kannesta erityishuomio: kannessa on naistaitelija Elisabeth Blomqvistin maalaus Hannan innoittamana vuosilta 1853 – 1854 (Kansallisgallerian kokoelmat).

Laatusanan klassikkosarjassa ovat jo ilmestyneet selkomukautukseni Aleksis Kiven Kullervosta (2021), Minna Canthin tuotannosta otanta Kolme novellia (2022) ja Juhani Ahon Papin rouva (2023). Jokaisen kirjan lopussa on yleiskatsaus kirjailijasta ja hänen tuotannostaan. Kirjat voi ostaa kirjamuodossa tai verkkokirjana. Kaikkiin kirjoihin on myös tehtäväpaketit kustantajan nettisivuilla, joten kirjat sopivat myös opetuskäyttöön.

•

J. L. Runeberg: Hanna. Paavo Cajanderin suomennoksesta selkomukauttanut Tuija Takala,

Laatusana 2023, non 62 sivua pdf-verkkokirjana sisältäen tietotekstit Runebergista ja hänen tuotannostaan. Ks. Laatusanan verkkokauppa (tulee myyntiin elokuun alkupuolella).

Selkokirjatuotantoni aikajärjestyksessä

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia. Selkomukatus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani historiasta nykyaikaan. Avain 2022.

Juhani Aho: Papin rouva. Selkomukautus. Laatusana 2023.

Alusta loppuun. Selkorunoja. Avain 2023.

J. L. Runeberg: Hanna. Selkomukautus runoelmasta kertomukseksi, pdf-verkkokirja. Kirjassa on tietoteksti kirjailijasta ja tuotannosta. Laatusana 2023.

*

Klassikkomukautuksiin (Kivi, Canth, Aho ja Runeberg) olen tehnyt selkokieliset tehtäväpaketit, Laatusana. Tehtäväpaketti on myös Hyvä päivä -novelleihin Opike-kustantamon sivuilla.

5 kommenttia

Kategoria(t): lyhytproosa, proosarunot, Runot, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: ,