Aihearkisto: Kirjallisuus

16 syyskuun, 2022 · 11:01 am

Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset

Pauliina Vanhatalon romaani Vastuulliset (Tammi 2022) kertoo tämän ajan ihmisistä pienessä tehdaskaupungissa. Minulle se kertoo siitä, miten henkilökohtainen ja alueen historia vaikuttavat yhdessä.

Romaanin keskuksena toimii perhetragedia, jossa mies on surmannut vaimonsa ja kolme lastaan, sen perään itsensä. Kouluikäisen Lennin perhe muuttaa surmaperheen idylliseen puutaloon; viereisessä autiotalossa piileskelee perhesurmaajan lapsuudenkaveri Pasi; autiotaloon eksyy nuori narkkari Valo, jonka äiti Niina pelkää ja toivoo poikansa puolesta. Kukin potee tahoillaan murhetta, huolta ja syyllisyyttä. Romaani käsittelee painavia asioita arjesta tunnistettavasti.

•

Lenni saa pian tietää, minkälaisessa talossa hän elää, siitä pitää huolen naapurin päällepäsmärityttö, joka vetää Lennin mukaan viereisen autiotalon koluamiseen ja murhaleikkeihin.

”Lenni kohautti olkiaan. Vaikka hän kieltäytyisi, Inka näyttäisi silti mitä halusi, tai alkaisi kysellä mikä Lenniä muka pelotti. Inkan äiti oli kieltänyt Inkaa lähettämästä kuolleiden lasten kuvia luokkakavereille edes silloin kun joku pyysi, mutta Inkan mielestä Lenni oli eri asia. Koska Lenni asui kuolleen perheen talossa, hänellä oli oikeus tietää.”

Vanhatalo kuvaa noin kymmenvuotiaan lapsen tasolta, minkälaista on sopeutua muuttoon ja vanhempien jännitteisiin väleihin. Lennin kautta koen vahvasti, kuinka aikuiset katsovat lasten ohi. Lapsen ajattelu ja ymmärrys siirtyy sivuille uskottavasti, joten Lenni on kaikissa käänteissään särkeä sydämeni.

•

Eipä ehjänä säily sydän Niina-äidin seurassakaan, sillä päihderiippuvaisen vanhemman kuorma realisoituu fiktioon todenoloisesti. Eläydyn äidin tilanteeseen, jossa rakkaus sotkeutuu alituiseen kelaamiseen menneistä virheistä ja vastuunkantoon. Äitinä hän on joutunut hyväksymään lapseltaan kaiken, harkitsemaan toistuvasti, mitä voi ja mitä ei. Yhtäkkiä normaaliksi muuttuu sellainen, mikä on vastoin omia odotuksia ideaalielämästä.

”Kun lupausten muistelemisesta ei ollut suurta apua, Niina turvautui siihen mihin aina pahimpina hetkinä, vaikkei tätä hetkeä voinut edes pitää erityisen pahana. Minä olen äiti, hän sanoi itselleen. Se tarkoittaa tiettyjä asioita, hän jatkoi ja jätti nuo tietyt asiat täsmentämättä.”

Niinan Valo-poika jää sivuhenkilöksi, tärkeäksi sellaiseksi, joka yhdistää juonilangat Pasiin ja hänet lamaannuttaneeseen murheeseen: mitä perhesurmassa oikein tapahtui ja miksi, olisiko hän voinut estää kauheudet? 

Vanhatalo pureutuu henkilöiden syyllisyysajatteluun psykologisen tarkasti, ja ylipäätään hänen vakava proosansa nojaa henkilövetoiseen kuvaukseen. Vakuutuin siitä aikanaan, kun luin upean Pitkä valotusaika. Vastuulliset-romaanin synkkä virtaus vie syviin vesiin, tragediasta toiseen – raskasta riittää reilusti enemmän kuin hetkessä elämisen keveää. Siltä ei välty kukaan.

”Lenni vartioi taivasta ja ajatteli syviä vesiä. Niiden siniset sekoittuivat toisiinsa, ja häntä paleli taas.”

•

Kiinnostavasti Vanhatalo lomittaa yhteiskunnallisen tason henkilötragedioihin. Opettaja-Niina pohtii oppilaittensa kohtaloita: lasten kotiolojen ”normaali” vaihtelee rajusti laidasta toiseen, ja tehdasyhteisön sukupolvelta toiselta siirtyvät toimintatavat supistavat elämänmahdollisuuksia. Pasin kokemana sama vahvistuu, ja sen lisäksi korostuu se, miten lapsuuden mallit ja vaurioituminen voi johtaa äärimmäisiin tekoihin kuten perhesurmassa kävi.

Toisaalta Niinan oma todellisuus todistaa, ettei mikään ole varmaa tai tae pärjäämisestä, vaikka hän on itse tehnyt luokkanousun. Niinan ja miehensä keskiluokkaisen ”tavallinen” opettaja-lääkäri-perhetilanne ei ole suojellut omaa poikaa luisulta alamaailmaan. 

Mikä merkitys on ympäristön elämänodotuksilla? Sitä Vastuulliset saa minut ajattelemaan. Myös sitä, että sattumille on sijansa ja sellaiselle, mille ei mitään voi. Murheista raskas romaani jää mieltä möyrimään.

•

Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset, Tammi 2022, 252 sivua. Sain romaanin kustantajalta.

P.S. Vastuulliset-romaanissa on säväyttävät kohta, jossa Valo ja Niina keskustelevat dokumentista, jossa kohtaavat narkomaanivaras ja taiteilija, jolta narkkari varasti taulut. Benjamin Reen kerrassaan vaikuttava dokumentti The Painter and the Thief löytyy Yle Areenasta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

12 syyskuun, 2022 · 7:08 am

Riikka Pulkkinen: Lumo

Riikka Pulkkisen romaanista Lumo (Otava 2022) tekisi mieli kirjoittaa pitkästi ja monipolvisesti, mutta yritän painaa jarrua. Tästä on kyse: Lumo teki vaikutuksen.

Kirjan käynnistyessä harasin vastaan. Teksti vaikutti olevan kovin tietoista itsestään, välillä ärsyttävyyteen asti, ja kuvatut teinit yltiöälykkäitä tarkkailijoita ja tietoisuuspohtijoita. Minut sulatti vähittäin kehittyvä kaiken haurauden tunnistaminen ja tyylittelyntakainen vilpittömyys.

”Philippan kuolema on jollain muotoa vilpittömintä, mitä Philippa on tehnyt, jos kuoleminen voi olla missään määrin teko.”

Lumossa on toki juoni, mutta oleellisena pidän teemojen kietoutumista, rakennetta ja kerrontaa. Keskiöstä löydän 17-vuotiaan Philippan, joka kuolee heti romaanin alussa. Kirjan mittaan etenevät kuolinsyyntutkimus ja poliisikuulustelut sekä Pihilippan merkitys kirjan muille henkilöille: äidille, naapurin yli 80-vuotiaalle Alexille, naapurin ruuhkavuosinaiselle Alinalle, bestis-Sagalle, ex-poikaystävä-Oliverille ja deittiäijille. Philippaa peilataan eri henkilöihin ja tilanteisiin. Sekaan heitellään nimiöitä kirjoista, biiseistä ja muista kulttuuriluomuksista.

Rakenteen näennäinen repaleisuus syntyy poliisiraporttien ja eri näkökulmien vaihtelusta. Välillä moderni kaikkitietävä kertoja katselee lintuperspektiivistä, mitä tapahtuu ja ajatellaan, välillä henkilöt laitetaan marionettinukkemaiseen tilaan ja selostetaan, mitä sinä teet; toisaalla on käsikirjoitustyylistä dialogia ja siellä täällä liu’untaa minä-muotoon. Sekavaako? Ei, vaan varmaa.

”Olen kaikkea mitä osaatte kuvitella ja sellaistakin, mitä ette halua lausua ääneen.”

Alkuasetelman traagisuutta ei voi ohittaa: kuolema juuri ennen täysi-ikäistymistä. Kirjassa samoillaan läpi kaiken tunnekirjon. Saan myös naurahdella, esimerkiksi pikkulapsiperheen puolisoiden väsymysriidoille, huippuna tapaus Vihakaavio ja raivon kanavointi. Kaikkiaan romaani tarjoaa kanavia katsoa eri-ikäisten haavoihin ja haavoittuvuuteen. Niitä kirjan henkilöiden kytkökset Philippaan näyttävät, ja Philippa on kuin kaukosäädin, jolla valitaan katsottava. Kaiken ei tarvitse olla uskottavaa.

Isoksi kasvaa romaanin tyttöysteema. Tytöt saavat kirjassa leikkiä sillä ja käyttää hyväkseen somea, ei vain päinvastoin. 

”Tämä on pintaani. Tervetuloa siis, tervetuloa sisään.

Tyttö avaa suunsa. Märkää, vaaleanpunaista, hampaiden helmiäiskiiltoa, takana touhukas nielurisa.

Tyttö hengittää suu auki, astuu lähemmäksi kameraa, avaa linssin lähelle. Linssi huurtuu.

Yksi asia on varma: kun tyttö elää, hänestä on moneksi.

STOP:”

Philippan hahmo julistaa myös ihmiseen kuuluvaa mutkikkuutta: samassa persoonassa vaihtelee kiva, manipuloija, ärsyttäjä, älykkö, julmuri, lolita, leikkijä, ymmärtäjä, valehtelija, tukija ja paljon muuta. Kirjan henkilöiden silmin voi etsiä kokonaiskuvaa, mutta sellaista ei voi kenestäkään saada, ja se kuuluu kirjan teemaytimeen.

”Olen tyttöjen tyttö.

En osaa pysyä totuudessa, mutta se ei ole minun vikani vaan maailman, jossa elän.”

”Mutta jos se on totta? Jos jokainen on merkitystensä kanssa yksin? Kuvittele.”

Murrosiän ja aikuisuuden taite tässä kirjassa säväyttää (taas vähän niin kuin Edward Munchin Puberteetti-maalaus). Siinä on tietoisuutta itsestä ja särkyvyyden mahdollisuus. Riipaisevimmaksi koen sen, miten romaani avaa ystävyyden, seksiseikkailuiden, roolileikkien, some-natiivien, media-narratiivien ja elämännälkäisten sisukset. He ovat vielä lapsia, lapsia.

Komeasti kaartuvat esimerkiksi Sagan ja Oliverin osuudet. Lukija näkee sydänystävyyden riippuvuuden ja kääntöpuolen. Oliverin kärvistely Philippan pihdeissä on piinaavan hyvin kuvattu, ja toistettu kiusalause ”Olipa  kerran poika ja toinenkin poika” saa romaanissa huimat tulkinnat (sekä nuoren Oliverin että vanhan Alexin kannalta), joissa yhdistyvät mielen rakennelmat muistoista ja valemuistoista.

”Ovatko jotkut ihmiset totuudellisempia kuin toiset? Vai onko pikemmin niin, että kyse ei ole ihmisistä vaan asioista: voivatko jotkin asiat säilyä imitaationa, jäljittelynä, kuvitelmana ja unen sisaruksina ihmiselämässä pidempään kuin toiset, kenties aina?”

”Minä olen kertoja. Minä hallitsen koko tarinaa.”

Mainitsin alussa jo romaanin tyylittelevyyden ja totean taas, että se toteutuu romaanissa itsetietoisesti mutta tyylikkäästi. (Käypä sellainenkin mielessä, että kirjailija kuljettaa esikoisromaanistaan nuoren tytön ja äidinkielenopettajan suhteen tähän romaaniin mutta toisenlaisella omistajuudella.) Välillä mieleeni ailahtaa esimerkiksi Monika Fagerholm ja hänen pyörremäinen kuvaustapansa, mutta mielleyhtymät tai esikuvat sikseen (esimerkiksi loppusanoissa mainittu Ian McEwan): ihan omaehtoista Pulkkis-tyyliä parhaimmillaan. Lukija saa paljon pureskeltavaa sisällöstä ja kerronnasta.

•

Riikka Pulkkinen: Lumo, Otava 2022, 234 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

7 syyskuun, 2022 · 3:45 pm

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

”Se on kirja, minä sanoin silloin hänelle, kirjat hyvin harvoin ovat totta. Vaikka kirjailija kuvaisi hyvin läheistäkin ihmistä, hän näkee tämän vain itsensä kautta ja sanaröykkiöinä, jotka tottelevat draaman lakeja. Oikeat ihmiset eivät ole sellaisia, oikeassa elämässä ei ole alkua, loppua ja käännekohtaa. Oikea elämä on kaoottista ja usein ikävystyttävää. Oikeassa elämässä asiat ovat epämiellyttävän monimutkaisia.”

Valitsin juttuni aloitukseen tuon sitaatin siksi, että se vakuutti minut: Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär -romaanista on moneksi, myös mieltä kiehtovan monimutkaiseksi. Sitaatissa äänessä on Alice B. Toklas Pariisissa 1935, jolloin hän on jo vuosikymmeninä ollut Gertrude Steinin rakastettu, vaimo, asuinkumppani, puhtaaksikirjoittaja, toimittaja ja taloudenhoitaja. Stein on korjannut pariskunnan rahatilanteen kirjoittamalla muka Alicen omaelämäkerran. He ovat juuri palkanneet uuden keittäjättären, suomalaisen Margitin, joka on totinen ja vähäpuheinen lukutoukka.

Romaania voi luonnehtia osin biofiktioksi, koska Toklas esiintyy kirjan kertojana ja Stein vaikuttaa voimakkaana taustahahmona. Heistä kirjailija on kerännyt tukuttain taustatietoja. Sekin on faktaa, että pariskunnan keittäjä Margit oli kotoisin Suomesta. Lopulle antaa mielikuvitus tilaa, ja Parkkinen kehittää Margitille suuren salaisuuden, siihen jopa jännäripiirteitä.

•

Romaani rakentuu kahden vuorottelevan kertojan ja erilaisten kerrontatapojen kesken. Minulle romaanin oivaltavin piirre piilee siinä, että romaanin kertojat ovat sivuhenkilöitä – joskin eri tavoin.

Alice-minäkertoja kuvailee pariskunnan huushollin ja kesäpaikan tapahtumia 1935 – 1937 sekä muistelee elämänhistoriaansa ja rakkaussuhteittensa vaiheita. Alicen elämän keskiössä on komea Gertrude, Alicen ”Little King”, jonka palvelija ja elämän sivuhenkilö, ”Happy Qween”, hän on.

Alicen näkökulmasta hänen ja keittäjä-Margitin välille syntyy jonkinmoinen ystävyyssuhde. Arvoituksellinen Margit kiehtoo Alicea: hän on jotain Alicen omaa, kun kaiken muun hallitsija on Gertrude.

”Ajattelin, että minun pitäisi kertoa keskustelu Gertrudelle. Mutta sitten ajattelin että Gertrude kääntäisi jutusta kuitenkin vitsin ja minä en halunnut, että Margit olisi vitsi salongissa. Minä halusin pitää hänet kokonaan itselläni.”

Toisenlaisen Margitin lukija näkee puutarhuri-Ulriikkan kirjeissä. Romaanissa paljastuu Margitin ja hänen sisarensa Astridin taustat ja elämä palvelijoina paraislaisessa kartanossa, mutta se tapahtuu kirjein, joita Ulriikka kirjoittaa Seilin saaren lääkärille. Kirjeissä Ulriikka muistelee tyttöjen elämää kartanossa vuosina 1919-1921.

Näiden kerrontaratkaisujen vuoksi Alicesta kehkeytyy eloisa, elävä henkilö. Margit ja Astrid-sisar jäävät salaperäisen etäisiksi, sillä heistä kerrotaan aina muiden silmin. Vain romaanin lopussa kuuluu hetken myös sisarten oma ääni, ja viimeistään silloin lukijalle paljastuu asioiden todellinen tola.

•

Romaanin alkupuolella arvioin, kuinka epäuskottavalta minusta tuntuu Ulriikka-puutarhurin kaunokirjallinen kirjekirjoitustyyli ja erittäin tarkka kuvailu parikymmentä vuotta vanhoista tapahtumista. Sitten rakenne sai minut puolelleen, enkä enää pähkäillyt moista. Jännitys kehittyi koukuttavasti: mitä kohtalokasta kartanossa tapahtui, miten sisaruksille kävikään, kuka Margit on ja miksi Margit on keittäjänä Pariisissa?

Kerronnan täyteläisyys ja monihaaraisuus alkoi myös innostaa alkupuolen epäröintini jälkeen. Ulriikkan kirjeistä hahmottuvat maalaisyhteisön yhteiskuntaluokkien tilanne kansalaissodan jälkeen ja kartanossa lisääntyvät jännitteet. Alicen näkökulmasta puolestaan käsitellään amerikkalaisuuden ja ranskalaisuuden eroja, pariisilaista kulttuurielämää ja -kermaa ja eritoten muuttunutta maailmaa ennen toista maailmansotaa, jolloin fasismi ja antisemitismi alkavat vaikuttaa ihmisten arkeen.

•

Keskeiseksi teemaksi löydän ihmissuhteet, eritoten rakkauden, mutta siinäkin on muistettava tämä puoli:

”Viha, katkeruus, pettymys. Kaikista niistä meidät on rakennettu ja ne työntävät meitä eteenpäin enemmän kuin yksikään kaunis tunne. (Alice)”

Parkkinen kuvaa kaikkea tätä sekä suomalaisesta että amerikkalais-pariisilaisesta perspektiivistä. Äitien ja tyttärien suhteilla on merkitystä. Lisäksi paraislaisten sisarusten kuvauksessa oleellista on, minkälaisiin tekoihin sisarrakkaus venyy. Myös Aliceen liittyy sisaruuden ja uhrautumisen dilemmaa. Muun yhteisön näkökulmasta problemaattisin on naistenvälinen rakkaus, eikä rakkaus ole koskaan kaikille samalaista.

”Ehkä Margit oli oikeassa ja rakkaus oli varattu joutilaille. Ajatus oli epämiellyttävän epädemokraattinen ja sopimaton kerrottavaksi kutsuilla. (Alice)”

Romaanissa voi pohtia, voiko rakkaus ylittää ympäristön ennakkoluulot ja yhteiskuntaluokat ja miksei niin voinut tapahtua 1920-luvun Suomessa, mutta 1920-30 -lukujen Pariisissa sellaiselta ummistettiin silmät – etenkin taidepiireissä. Romaanissa on kohtia Gertruden ja Alicen ”lehmäilyistä”, jotka tekevät verevän eläväksi naisparin intiimin suhteen, siis ei vain ikääntyvien naisten käytännöllistä asuinkumppanuutta.

Tuon kaiken lisäksi romaani käsittelee muun muassa taiteilijuutta sekä elämän päähenkilöiksi ja neroksi itsensä kokevien itsekkyyttä. Eikä sovi unohtaa puutarhan hoitoa eikä ruokaa. Ruuan laiton raaka-aineet ja kokkaaminen kiinnittävät romaanin henkilöt arkeen ja juhlaan, johonkin juurevaan ja perustavanlaatuiseen.

Neiti Steinin keittäjätär jättää maukkaanmausteisen jälkimaun, ja sitä tekee mieli maistaa lisää, toistamiseen. Ja se on kerrassaan kiinnostavan kirjan merkki, että lukemisen jälkeen kirjasta pompahtaa mieleen lisää yksityiskohtia ja teemoja.

•

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär, Otava 2022, 363 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

6 syyskuun, 2022 · 6:47 am

Kirjailijatapaaminen: Joel Haahtela

Syyskuun alun kirpeänä iltana 5.9.2022 haastattelin Kanneltalon lavalla kirjailija Joel Haahtelaa. Pääasiaksi valikoitui Totuuden kaipuu -trilogia eli Haahtelan kolme viimeisintä pienoisromaania Adélen kysymys, Hengittämisen taito ja Jaakobin portaat. Yleisöä oli runsaasti, lisäksi haastattelu striimattiin. Tallenne on katsottavissa 19.9. saakka Kannelmäen kirjaston FB:ssa ja kotisivulla. 

Kuva: Arja Korhonen

Olen lukenut trilogian kirjat niiden ilmestymisaikoina ja nyt ennen haastattelua uudelleen peräkkäin. Adelélen kysymys nousi ensi lukemalla lohtukirjojeni kärkikahinoihin, ja kokonaisuutena kirjakolmikko toimii rauhoittajana ja avartajana. Niistä avautuu joka lukemalla uusia puolia, myös itseironiaa ja leikillisyyttä. Siitä pidän, eikä se vie mitään pois siltä, miten syvälle psykologisesti ja muuten henkisesti kirjat vievät. 

Tyyli on Haahtelalle tärkeä. Hän kiteyttää sen Jaakobin portaiden loppusanoissa: ”Yritystä etsiä elämän runollisia yhteyksiä ja ihmeellistä mysteeriä.”

•

Adélen kysymys kuten muutkin trilogian osat pysäyttävät, vievät etsintään elämän suunnasta ja antavat armoa menetysten hyväksymiseen. Haahtela puhui kirjojensa runollisista yhteyksistä ja mainitsi esimerkkinä tämän romaanin putoamiset. Kirjailija luki romaanin alun, vei meidät lumen ja tähtien valoon, ja vakuutuimme: tarvitsemme kaunista, tyylikästä kielenkäyttöä, joka luo mieleen tiloja.

Aikanaan Hengittämisen taito jäi minulle lukukokemuksena outoon välitilaan, mutta uudelleen luettuna koin sen toisin. Haahtela itse sanoi onnistuneensa kirjan hengellisyydessä, ja samaan lopputulemaan tulin toisella lukemisella. Vaikken ole erityisen uskonnollinen, uskoin kirjan päähenkilön kokemuksen: romaani osoittautui tasapainoiseksi maallisen ja hengellisen komboksi. Ymmärsin päähenkilön isänkaipuun olevan sekä konkreettista että symbolista, ja käsitin myös kokonaisuuteen kuuluvan ihan tavallista ihmiseloa kuolemanpelkoineen ja rakkaussuhteineen kuin myös etsintää elämän suunnasta.

Jaakobin portaiden suhteen illan keskustelu vei identiteetin etsinnän käsittelyyn. Kiinnostavimpana pidin sitä, mitä Joel Haahtela pohti historiasta, josta ei ole jäänyt mitään jälkiä. Romaaneissaan hän käsittelee ylisukupolvisia muistoja, mutta nykyisin häntä eritoten kiehtoo ajatus siitä, että muistakin historiaan kirjoittamattomista asioista voi jäädä jälkiä. Esimerkkinä hän pohti lempitaiteilijansa  Rembrandtin teoksia: ehkä niissä näkyy jotain vaikkapa taiteilijan ensi rakkaudesta, josta kukkaan ei tiedä mitään.

•

Tunnin keskustelu vierähti nopeasti. Joel Haahtelan trilogian ajan ja ajattomuuden, hiljentymisen ja ihmeen tunnelma jollain tavalla siirtyi kirjailijan läsnäolosta koko tilanteeseen. Hän avasi ajatteluaan ja oman elämänsä suodattumista teoksiinsa. Keskustelimme myös siitä, miten etenkin hengellisyys kotimaisessa kirjallisuudessa on aika tavatonta, jopa tabun rikkomista. Vaikutuimme varmaankin kaikki Haahtelan vilpittömyydestä välittää mysteeriä ja runollisuutta proosan avulla niin, että lukijalle ei tuputeta vaan annetaan aihetta ajatella, tuntea ja kokea.

Haahtela lähtee tällä viikolla pyhiinvaeltamaan Athos-vuorelle, jossa hän myös viettää merkkipäivää: on kulunut puoli vuosisataa hänen syntymästään. Selviä signaaleja välittyi siitä, että hän yhä haltioituu kaunokirjoittamisesta ja että yhä enemmän häntä kiehtovat taiteilijuuden teemat. Se saattaa tarkoittaa sitä, että voimme odottaa lisää lohtukirjallisuutta.

*

Kanneltalo, Helsingin työväenopisto ja Kannelmäen kirjasto 5.9.2022: Joel Haahtela, haastattelijana Tuija Takala.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Tapahtuma

Avainsanat:

4 syyskuun, 2022 · 9:15 am

Selkokirjoja syyskuussa 2022: kokeile ja tule Oodiin

Tavataan Oodissa!

Keskiviikkona 28.9.2022 on paljon selko-ohjelmaa: Älä unohda selkokirjaa -seminaari kokoaa yhteen selkokirjailijoita ja lukuilon kannattelijoita. Olet tervetullut tilaisuuteen Oodiin, mutta tilaisuutta voi seurata myös etänä. Seuraa seminaarin viestintää Facebook-, Instagram- ja Twitter-tileiltä.

Keväällä käynnistyi selkonovellien kirjoituskilpailu Ilo (Selkokeskus & Opike), ja voittajat julistetaan samaisessa seminaaritilaisuudessa 28.9.2022. Olen mukana raadissa valitsemassa voittajan ja muut novelliantologiassa julkaistavat novellit.

Tervetuloa Oodiin 28.9.2022 klo 15.00 – 17.00: katso ohjelma täältä!

Haastan

Houkuttelen sinua lukemaan tämän vuoden aikana ainakin yhden selkokirjan ja osallistumaan keskusteluun kirjallisuudesta, joka ottaa huomioon yleiskieltä helpomman kielen lukijat. Selkokieli ei tarkoita sitä, etteikö teksti välittäisi ajatuksia ja tunteita tai etteikö helpolla kielellä saisi aikaan tarinan taikaa. Olet siis vapaamuotoisesti, paineettomasti haastettu!

Nyt syksyllä kirjallisuuden harrastajan lukupinot kasvavat uutuuksista. Samalla on hyvä muistaa, että on monenlaisia lukijoita. Pienlevikkinen kirjallisuus hukkuu muun joukkoon, koska se ei juuri näy mediassa, eikä selkouutuuksille järjestetä näyttäviä julkkareita tai tilaa kirjamessujen esiintymislavoilla. Lukijoita kuitenkin voisi olla ainakin noin 14 % väestöstä.

Itse julkaisen syyskuun loppupuolella jutut seuraavista selkokieleen liittyvistä tai selkokielisistä kirjoista, tässä ne ovat ennakkoon aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Puhelen selkokirjoista(ni) podcastissa

Oma selkokirjatuotantoni on jo tusinassa, osa alkuperäisiä, osa mukautuksia. Voit kuunnella ajatuksiani selkokirjoistani ja selkokirjallisuudesta Seinäjoen kaupunginkirjaston erityistehtävän podcastista, oivaltavana haastattelijana Mervi Heikkilä: klikkaa podcastiin tästä.

Blogipostauksiani selkokirjoistani pääset lukemaan linkkejä klikkailemalla:

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia, selkomukautus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani historiasta nykyaikaan. Avain 2022.

13 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Novellit, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Avainsanat: ,

30 elokuun, 2022 · 6:05 am

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko & elokuun kirjapiiri

Sovimme kolmihenkisen lukupiirimme kesäkirjaksi Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko (Tammi 2021). Olemme lukeneet tätä ennen tahoillamme erinäisen määrän Nobel-voittajan kirjoja tai katsonut kirjailijan tuotannosta tehtyjä elokuvia, joten tiedämme, että monissa niissä on spekulatiivisen fiktion tyyliä ja unenomaisuutta.

Klara ja aurinko kertoo hamasta tulevaisuudesta jossain päin Pohjois-Amerikkaa. Teknologia on kehittynyt siten, että eliitillä on mahdollisuudet geeniparannella jälkeläisiään ja varmistaa lasten etenemisen elämässä. Ne, jotka ovat pudonneet yhteiskunnalliselta asemaltaan alaspäin, menettävät laadukkaan koulutuksen ja menestyksen mahdollisuudet.

Ishiguro sohii siten eriarvoistumista. Romaani näyttää varjopuolia kuten sen, ettei geeniparantelu takaa lapsille tervettä, pitkää elämää tai sosiaalista hyvinvointia. Nuorisolle täytyy varta vasten järjestää vuorovaikutusharjaantumista, ja yksinäisyyttä paikkaillaan keinoystävillä (KY) eli tekoälyn huipputuotteilla, ystäväroboteilla.

•

Ishiguron romaanin tekoälyrobotti Klara päätyy sairaalloisen Josien KY:ksi. Romaani kerrotaan Klaran näkökulmasta. Hän on onnistunut yksilö robottien tuotesarjassa, joka on vanhentumassa – uudet mallit pukkaavat jo markkinoille. Romaani kuvaa Klaran myymäläaikoja sekä aikaa Josien kotona ja kodin jännitteitä.

Meillä kirjapiiriläisillä – Johannalla, Tarulla ja minulla – oli kaikilla sama kokemus: romaani käynnistyi hitaasti, ja sekä kuuntelu- että lukukokemus tuntui laahaavalta, kirjan jatkaminen jopa pakotetulta. Hämmästelimme, että jälkitunnelmat muuttuivat meillä kaikilla: romaanin hienous ja monitasoisuus alkoi aueta pikkuhiljaa kirjan lukemisen jälkeen. Päädyimme yhteisymmärryksessä siihen, että kerronnan tarkkuus ja tarinoinnin taito jättivät hyvän jälkimaun.

•

Pidimme siitä, miten robottimainen yksioikoisuus ja toisaalta inhimillinen tunnepuoli yhdistyvät Klarassa. Oman sävynsä tuo se, miten Klara puhuttelee kaikkia kolmannessa persoonassa kuin korostaen koneen ja ihmisen eroa ja tarkkailevaa etäisyyttä. Silti monesti Klaran inhimillisyys ohittaa ihmisten käyttäytymisen. KY saa meidän sympatiamme ja empatiamme puolelleen. 

Romaani pistää miettimään tietoisuutta ja sitä, miten kukin sitä käyttää. Keskustelimme myös siitä, miten nöyräksi palvelijaksi ohjelmoitu Klara on romaanin ”hyvis”, eikä romaani perusdystopian tapaan hekumoi uhkakuvilla vaan keskittyy henkilöiden (ja robotin) tunnepuoleen. Huomasimme, että tässä Ishiguron tieteisdystopiassa on kohteliaan palvelijan kuvauksessa oudosti yhteyksiä ehkäpä kirjailijan realistisimpaan kirjaan (ja elokuvaan) Pitkän päivän ilta.

•

Romaanin isoja teemoja ovat yksinäisyys, ystävyys, rakkaus ja kuolema. Romaani käsittelee esimerkiksi äidinrakkautta ja teinien ensirakkautta. Ishiguro valitsee keskiöön ihmisen välitilan, murrosiän, jossa Josie ja hänen ihmisystävänsä Rick elävät. Teinien tunne-elämässä vaappuvat ehdottomuus ja hauraus, ja niitä voimistaa kuoleman tai hiipumisen läsnäolo. Aika muuttaa romaanin henkilöiden sitoumuksia ja tunteita, ja kaikkien täytyy sopeutua muutokseen, myös ystäväksi ohjelmoidun robotin.

Ishiguron romaanissa auringon merkitys energialähteenä ja mystisenä ihmeenä ihastutti meitä. Sen sijaan kuu nimeltä Wilson jakoi rajusti mielipiteitä – kas kun Kari Enqvistin romaani Wilson oli toinen kesäkirjamme. Taru ei syttynyt kosmologin esikoisromaanista lainkaan, mutta Johanna löysi etenkin romaanin loppupuolelta kömpelyyden lisäksi joitain kiinnostavia puolia. Minä viihdyin Wilsonin seurassa parhaiten.

•

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko, suomentanut Helene Bützow, Tammi 2021, 232 sivua, 11 t 33 min äänikirjana, lukija Krista Kosonen.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjapiiri, Romaani

Avainsanat:

28 elokuun, 2022 · 6:07 am

Riitta Jalonen: Omat kuvat

Riitta Jalosen romaanissa Omat kuvat (Otava 2022) minäkertoja matkustaa muun muassa Thomas Mannin Taikavuoren maisemissa. Nykyhetkeen liukuu muistoja tärkeistä ihmisistä ja tilanteista. Muistoina yhtä merkittäviä ovat sekä pienet, tarkat yksityiskohdat, vaikkapa lapsuuden lumilinnan sisustus, että elämää mullistavat suuret kohtalonkysymykset. Tärkeimpinä jälkimmäisistä erottuvat isän kuolema, pakkoluopuminen pikkuveljestä ja omat sairaudet. Kertoja liukuu mietteistä toisiin: ”Näin muistot pysyvät; mieli vain siirtelee niitä paikasta toiseen.”

Vaikka edellisessä kappaleessa jo tiivistin kirjan aineksia, tähdennän tätä: oleellista sisältöä on kirjailijuus ja sanojen mahti. Voisin poimia lukuisia upeita kohtia, joilla Jalonen ilmaisee kielen valtaa ja sanojen tallentamista. Hänelle sanat ovat juuria, joista on versonut elämää ja jotka ovat tunkeutuneet syvälle:

”Yksi sana, mitättömältä näyttävä, voi nostaa painavan kiven kuopan suulta, sitä tottelemalla voi syntyä jotakin tärkeää. Olen oppinut luottamaan pieniin vihjeisiin ja uskomaan, että sisältäni syntyy niiden kautta uutta.”

•

Omat kuvat peilaa kertojaansa ja on paljaampi kuin muu Riitta Jalosen tuotanto, joten teoksen voimakas tunnelataus saa välillä ihoni kananlihalle. Omakohtaisuus välittyy herkkänä, varmana ja voimakkaana kaunokirjallisuutena. Vaikka minäkertoja ohentaa fiktion suojaa, ei hän kutsu tirkistelemään vaan jakamaan nyt kokemuksensa suoremmin kuin yleensä.

”Fiktio on suoja, mutta kirjoittaminen voi olla myös peittämistä ja jonkin oleellisen väistämistä. Joskus on ollut vaikeaa synnyttää toden päälle peitetarinaa, jonka läpi lukijalla olisi mahdollista nähdä.”

Jalosen romaanissa – siis kallistun fiktioon, en takerru autofiktioaineksiin, leijun kaunokirjallisuusansioissa – sisältöä riittää sanoja enemmän: aforistinen kiteyttämisen taito ihastuttaa minua. Hiottu kieli pysyy kaikin puolin tuoreena ja lähestyttävänä: se läpäisee lukijan.

Jään pohtimaan sitä, miten kertoja tutkii preesensin olemusta muistumien lomassa. Se liittyy sekä kieleen että identiteettiin, myös kokonaisvaltaisesti ajatuksiin elämän elämisestä. Ehkä ylipäätään on tarkoitus etsiä presenssiä ja preesensiä.

•

Kirjailija muistelee tuotantoaan ja romaaneittensa naispäähenkilöitä. Hän näkee kirjoittamansa henkilöt jatkumona, joiden avulla hän itse on tullut näkyväksi, ja piilossa vaikuttaneet tunteet ja kokemukset ovat saaneet muotonsa. Niin on silloinkin, kun romaani on pohjautunut todelliseen henkilöön, uusseelantilaiseen kirjailijaan Janet Frameen.

”Ehkä fiktiossa on paikka, jossa poispyyhkiytyneet muistot, ihmiset, tunteet ja tapahtumat hakevat uuden elämän ja hitaasti kirkastavat kohdat, joita ei ole kestänyt katsoa paljain silmin.

Tämän kirjan jälkeen kynä harjoittelee pysähtymistä, elämä ei.”

Tuo sitaatin viimeinen virke hätkähdyttää. Riitta Jalonen on ilmoittanut, että Omat kuvat on hänen viimeinen kirjansa. Kirjailija haluaa poistaa fiktion suojan, elää ilman sitä. Jalosen punnittua päätöstä täytyy kunnioittaa, vaikka ilmoitus herättää lukijana haikeutta: eikö enää uusia elämyksiä näiden 14 kirkkaiden, herkkien, sävykkäiden kaunokirjallisen teosten jatkoksi? 

En osaa kuvitella vaikuttavampaa tapaa irrottautua elämäntyöstä – tai peilata sitä – kuin Omat kuvat. Nöyrä kiitos kaunokirjallisista elämyksistä.

•

Riitta Jalonen: Omat kuvat, Tammi 2022, 164 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

22 elokuun, 2022 · 5:28 pm

Kirjojen Kannelmäki – kirjarasteja lähiömaastossa

Kannelmäen kirjastossa syttyi alkuvuodesta ajatus sijoittaa alueelle kirjoja, jotka liittyvät tai sopivat Kannelmäkeen. Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhosen kanssa pääsimme kirjastolaisten ideointiryhmään, joka suunnitteli 12 kirjarastin kävelyreitin. Jokaisella rastilla on kuva ja sitaatti kirjasta. Kaikki sitaatit eivät suoraan liity Kannelmäkeen, mutta sopivat paikkaan, josta rasti löytyy.  

Kanneltalon 30-vuotisjuhlaviikonloppuna korkkasimme kirjakierroksen. Ilahduimme, että 20.8. ohjatulla kävelyllä oli mukana kolmisenkymmentä osallistujaa. Tunnelma oli leppoisa ja kirjakeskustelu vilkasta. Samalla teimme huomiota kirjojen mahdollisista tapahtumapaikoista. Kierrosta veti elokuun helteessä kirjastonjohtaja Sanna Sivonen.

Kuva 1. Suunnitteluryhmästä osa kävelykierroksen jälkeen: Arja Korhonen, Sanna Sivonen, Tuulikki Kuurne ja minä (kuvasta puuttuvat suunnitteluryhmän Anna Swahn ja Pekka Kankainen). (Alin kuva: Olli Ahti)

Ensimmäisen rastin kirjailija Markus Ahonen tuli mukaan ohjatulle kirjakierrokselle ja luki otteen romaanistaan Anna pahan kiertää (WSOY 2021). Hän kertoi muutakin Isaksson-dekkarisarjan kuudennesta kirjasta, jonka tapahtumapaikaksi Kannelmäki valikoitui siksi, että kirjailija on itse asunut nuoruudessaan parin pysäkin välin päässä. Kannelmäen kadut ja mäet ovat tuttuja, ja hänestä miljööseen sopi jännäri, jossa laitapuolen kulkijoiden välille syntyy jännite, kun yksi joukosta on livetä kunnolliseksi. Kirja herättää ajatuksia pahan kiertokulkuun vaikuttavista asioista. Myös oma romaanini Sormus (Avain 2022) löytyy yhdeltä rastilta.

Kuva 2: Markus Ahonen ja minä kirjarasteinemme. (Ylin kuva: Olli Ahti)

Ohjattuja kävelykierroksia ei näillä näkymin ole tulossa lisää, mutta ei hätää: kierros on suunniteltu itsenäiseen kulkemiseen. Kannelmäen kirjastosta saa karttoja, johon reitti ja rastit on merkitty. Kartasta löytyvät myös kirjasitaatit 12 kirjasta. Maastossa rasteissa on kirjan kansikuvan lisäksi qr-koodi, jonka avulla aukeaa rastin kirjasitaatti. Innostavan kävelyn jälkeen voi kirjastosta lainata reitin kirjoja: niitä on houkuttelevasti esillä heti kirjaston ovipielessä.

En tässä paljasta sen enempää kierroksen kirjailijoita ja sitaatteja. Lopuksi on kuitenkin lainattava Antti Tuomaisen Jäniskerrointa (Otava 2020), joka pistämättömästi tiivistää Kannelmäen:

”Kannelmäki syyskuussa. En tiennyt mitään kauniimpaa. Hehkuvat lehdet, kaupungin kokonaisjärkevimmät neliöhinnat.
  Syksy tuoksui varhaisessa aamussa, ilmassa oli esikaupungin tutkitusti puhdasta kirpeyttä. Kaste helmeili suurten punakeltaisten lehtien pinnoilla, nouseva aurinko välkytti niitä kuin höyhenenkevyitä peilejä. Seisoin neljännen kerroksen parvekkeellani ja totesin jälleen kerran, että olin oikeassa paikassa eikä mikään saisi minua muuttamaan mieltäni.”

*

Lisätietoja kirjaston nettisivuilta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Tapahtuma

Avainsanat:

19 elokuun, 2022 · 10:54 am

Kaksi kirjaa elämänkaaresta: Kari Enqvistin ja Anna-Maria Eilittän romaanit

Kerään kimppaan aika erityyliset mutta silti teemoiltaan toisaan hipovat romaanit. Kosmologi Kari Enqvist yllättää esikoisromaanillaan ja Anna-Maria Eilittä toisinkoisellaan: he etsivät olemisen arvoitusta elämänkaaresta, sukupolvista ja elämän ehtoopuolesta. Jään kummassakin kirjassa miettimään, loppuuko maailma, kun yksi elämä loppuu.

Kari Enqvist: Wilson

Jupiterin kyljestä löytyy Wilsoniksi nimetty uusi kuunkaltainen kappale. Sen arvoitus mullistaa mieliä ja innoittaa salaliittoteorioita. Kari Enkvist löytää siitä motiivin, johon hän kietoo romaaninsa Wilson (WSOY 2022) henkilöt.

”’Ehkä Pete oli Wilsonin ensimmäinen uhri’, Kassandra totesi silloin. Hän mietti hetken ja jatkoi: ’Se vielä tuhoaa meidät. Se päästää hulluuden maailmaan.’ Tämä ennustus palasi Emilian mieleen yhä uudelleen ja uudelleen vielä vuosikymmenienkin kuluttua.”

Virkistyn Enqvistin tavasta käsitellä kirjansa henkilöitä. Hämeenlinnalaisperheen isä Jani järkyttyy ystävänsä Peten itsemurhasta ja majailee vainajan kämpässä, äiti Minna soittelee tyttärelleen Emilialle, josta kehkeytyy kirjan keskiö. Tästä romaani käynnistyy. Helsinkiläistyneen Emilian ympärillä tapahtuu: on suhteita, joista syntyy lisää suhteita ja käänteitä. Yksi niistä pysyy elämänmittaisena, ystävyysrakkaus Kassandraan. Uskallan luvata, että pysyy, sillä romaanissa päädytään vuoteen 2073.

Romaanissa liikutellaan monia teemoja, jotka liittyvät sattumiin ja sattumista välittämiseen. Romaanin ihmiset etsivät merkityksiä ja merkityksellisyyttä, ääriesimerkkinä hurahduksesta toiseen lipuva Emilian veli. Rakkaudella on erilaisia muotoja, pääosin avarakatseisia, mutta romaanissa ei vierasteta epäluuloja eikä edes välittämisen nimissä vainoamista. Henkilökuvaus on särmikästä ja arvaamatonta, tyylittelevääkin, eikä se luotaa syvälle mutta säväyttää silti. En kiinny henkilöihin vaan kiinnostun kuvaustavan väljyydestä.

Tykästyn Enqvistin kerrontaan, joka aina välillä ryöpsähtää rennon runsaaksi kuvailuksi, vertauskuvia vyöryväksi. Minua yllättää, miten romaania viedään päätöstä kohti. Ei vain kohtalot tarjoa käänteitä, myös uskomukset ja mytologinen aines lyö ällikällä. Mainio romaani.

”Selitys pitää keksiä jopa selittämättömälle, hän muisti Emilian sanoneen. Ihmisellä on sisäinen pakko etsiä merkkejä, vihjeitä, ounasteluja. Merkityksiä merkityksettömässä maailmassa. Neljä vuotta, Kassandra mumisi ja laskeskeli Jupiterin vuosia ja kuukausia, neljä vuotta ja Jumala käärii kaikkeutensa kasaan. – – Nyt oikeasti, hän motkotti itselleen. Mutta sitten kuohuna kieppuvan mielikuvituksen pyörre imaisi hänet sateenkaaren tuolle puolelle tuulentupien maahan.”

•

Kari Enqvist: Wilson, WSOY 2022, 180 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Anna-Maria Eilittän romaanissa Tämäkin hämärä katoaa (Atena 2022) keskitytään kolmeen sukupolveen. Vaatimattomat, vanhan kansan isovanhemmat Vuokko ja Eino elävät pohjoisessa haja-asutusalueella, kun tytär Lotan nelihenkinen ydinperhe elää äveriästä ja kovin kiireistä helsinkiläisarkea. Tapahtumat käynnistyvät, kun isovanhempia tarvitaan lapsenvahdeiksi.

Romaani asettaa lukijan tarkasteluun vanhan pariskunnan seesteisen eläkeläiselämän sekä rahaa tahkovan keski-ikäisen ja toisistaan etääntyneen avioparin. Heidän väliinsä jäävät ihmistaimet, Lotan tytär ja poika. Aluksi pelkäsin, että Eilittä kierrättää kuluneita vastakkaisuuksia ja parisuhdeprobleemeja. Edetessään romaani syventyy ja monipuolistuu, laajentuu vanhan parin elämänkaaren ympärille. Romaani pysyy silti pääosin nykyajassa koronaa myöten ja saa siitä irti romaanin henkilöiden päätöksiin vaikuttavia puolia.

Ilmaisun konstailemattomuus korostaa arkisuutta ja paisuttelemattomuutta. Varsinainen yllätys ja harvinaisuus on elävä ikäihmisten nahkoihin ujuttautuminen sekä siinä elämän merkityksellisyyden käsittely. Elämän ja kuoleman kysymyksiä löytyi myös Eilitän esikoisesta Kun olen poissa, näin tässä uutuudessa:

”Mitä me olemme nyt, kaksi harmaahapsista ajan virttämää vanhusta kuluneessa mökissämme, esiinpiirtyvine hauraine kalloinemme. Kuka meidän ajatuksistamme edes piittaa, kun suomimme merkittäviä henkilöitä ja heidän sanomisiaan? Kun meistä aika jättää, elämämme, talomme ja huolella vaalimamme ja kuopsuttamamme pihapiirit jäävät unholaan. Luonto vaihtaa väriään, taivas taiteilee omat piirroksensa aamu aamun ja ilta illan jälkeen, emmekä ole enää niitä ihailemassa. Lumi tulee ja menee, ja vain joku tunturille matkaava perhe saattaa ohi ajaessaan suoda meille ajatuksen vilkaistessaan asumatonta kotiamme. Osaavako he ajatella, että tämä pihapiiri oli joskus ihmiselämästä ja sen äänistä täysi, että täälläkin juoksivat vikkeläjalkaiset lapset, kiipesivät puihin ja ajattivat toisiaan iltamyöhään taskulamppujen kajossa?”

Erityisesti romaanissa säväyttää elämänmittaisen läheisen ystävyyden kuvaus. Kirjassa kohoaa merkkihenkilöksi Einon ja Vuokon ystävä Valo ja samalla välittämisen monet muodot. Pidän siitä, miten tarina etenee ja kirjan henkilökuvaus voimistuu ja monipuolistuu sen edetessä. Romaanin loppu koskettaa.

•

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa, Atena/Otava 2022, 131 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

5 elokuun, 2022 · 7:00 am

Katoaminen Maggie O’Farrellin ja Liane Moriartyn romaanien tapaan

Sattumalta luin aika lähekkäin kaksi romaania, jotka kietoutuivat yhden perheenjäsenen katoamiseen. Kumpikin kirja kertoo myös ikääntyvistä vanhemmista ja aikuisista lapsista, joilla muistot lapsuusperheestä vaihtelevat, samoin suhde toisiinsa. Poikkeustilanne nostaa pintaan unohtunutta ja yllättävää. 

Etukäteen tiesin, että Maggie O’Farrell ja Liane Moriarty taitavat kiinnostavan kerronnan ja henkilökuvauksen. Odotukset olivat siis kovat, mutta kahden kirjan kilpailua en järjestä. Kumpikin osoittautui oivaksi kesälomakirjaksi.

Maggie O’Farrell: Varoitus tukalasta helteestä

Keväällä luin Maggie O’Farrellin Hamnetin, jossa Shakespearen kotiväki heräsi henkiin. Se kuvasi pitkälti perhesuhteita kuten myös Varoitus tukalasta helteestä, joka on kirjailijan varhaista tuotantoa. Romaanissa eletään 1970-lukua, aikaa ennen kännyköitä ja tietokoneita, joten yhteydet toimivat vain kortein, kirjein ja lankapuhelimin.  

Tapahtumat käynnistyvät perheen isän Robertin kadottua. Hän ei jätä viestiä, kunhan vain odottamattomasti jättää palaamatta kotiin. Hössöttävä vaimo Gretta ilmoittaa tilanteen aikuiselle pojalleen ja vanhimmalle tyttärelleen, ja poika saa myöhemmin puhelimeen New Yorkista perheen kuopuksen. Romaanissa vain viitataan poliisien etsintöihin. Tarina keskittyy perheenjäseniin. 

Tilanteet perheen varhaisvaiheista syventävät persoonia ja perhesuhteita. Menneiden aikojen sanomiset ja väärinymmärrykset kalvavat henkilöitä, mutta myös jokaisen nykyisyydessä riittää hinkkaavia asioita. Aikuisten lasten parisuhteissa on menneillään käänteentekeviä asioita. 

Rakenteellisesti toimii hyvin se, että kerrontanäkökulma siirtyy lähinnä aikuisesta lapsesta toiseen. Sopivasti yllätyksellistä tupsahtelee, etenkin romaanin loppupuolella. Myös kulttuurinen puoli kiinnostaa, sillä perhe on irlantilaistaustainen ja katolinen keskellä perienglantilaisuutta. Lisäksi kiinnitän huomiota siihen, miten kuvataan vaikean dysleksian vaikutus yhden henkilön persoonakehitykseen.

O’Farrell kunnostautuu henkilöiden tuntemusten ja mielenailahdusten kuvaajana. Hän osaa yksityiskohdin paljastella persoonapiirteitä ja suhdekiemuroita. Silti kokemukseni jää jokseenkin pinnalliseksi. Pääsyy piilee siinä, että kuuntelin kirjan, ja todennäköisesti luettuna puhkoisin pintaa. Kuuntelin kirjaa auringon polttavasti porottaessa. Ihmettelin hieman, ettei otsikon mainitsema vaarallinen helle tihkunut tekstistä niin voimallisena kuin mikä oli oma oloni hellepäivinä kuunnellessani kirjaa pihakeinussa.

•

Maggie O’Farrell: Varoitus tukalasta helteestä, suomentanut Maija Kauhanen, S&S 2022 (2014), 10 tuntia 4 minuuttia, lukija Satu Paavola / 251 sivua. Kuuntelin BookBeatissa.

Liane Morarty: Omena ei kauas putoa

Liane Moriarty kiinnostaa minua viihteellisen, vetävän henkilökuvauksen taitajana ja juonenpunojana. Kerronnan ketteryys ja ilmaisun kekseliäisyys nostavat hänen kirjansa yleensä yli perusviihteen, niin se tekee tässä uutuudessakin, Omena ei kauas putoa (WSOY 2022).

Kuuntelin kirjan alkuosan ja lopun luin, ja ehkä lukien pysyin parhaiten kärryillä eri aikatasojen vaihtelussa. Keinona toimii kyllä taas erittäin hyvin se, että eri henkilöiden näkökulma ja aikakerrokset vaihtelevat. Ne pitävät kiinnostuksen ja jännityksen yllä. 

Omena ei kauas putoa lähenee jännäriä, sillä Joy-perheenäiti on kateissa, isä Stan on ehkä katoamisen takana ja neljä aikuista lasta omine parisuhde- ja sairaussotkuineen selvittävät tapahtumien kulkua. Moriartyn kirjassa myös poliisi osallistuu aktiivisesti katoamistutkintaan.

Moriarty yhdistää mehevästi huumoria, yllätyskäänteitä, psykologiaa ja jännitystä. Eniten innostun siitä, miten taitavasti persoonat syntyvät ja syvällisyyssivallukset istuvat juonenkulkuun. Hyvin myös lyhyesti sivuhenkilöinä pistäytyvät saavat lihaa luiden päälle. Nautin erityisesti tarkkanäköisestä mustavalkoisuuden sotkemisesta: Moriarty ymmärtää sävyjen sekoituksen päälle.

Seitsenkymppisten vanhempien suhteen myrskyt ja tyvenet, tennisbisneksen vaikutukset perheeseen sekä pariskunnan perin erilaiset perillispersoonat keskinäisine kahinoineen mehustavat juonen. Kirjan mittaan näen tekstin sieluni silmin sopivan erinomaisesti menestyssarjaksi The Big Little lies -sarjan tapaan (käännösromaanina Mustat valkeat valheet). Omena ei kauas putoa ei vie ihan Moriarty-suosikkini Hyvä aviomies kärkitilaa, mutta olipa viihdyttävä kuuntelu- ja lukukokemus.

•

Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa, suomentanut Helena Büzow, WSOY 2022, 17 t 44 minuuttia, lukijana  Sanna Majuri / 376 sivua. Kuuntelin ja luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

1 elokuun, 2022 · 6:00 am

Sormus – romaanini taustoista ja selkokirjallisuudesta

Juhannuksen alla ilmestyi selkoromaanini Sormus (Avain). Lainaan tähän kirjan esittelyn:

”Selkoromaani Sormus kertoo neljästä naisesta,

jotka ovat samaa sukua mutta elävät eri aikoina.

Kirja alkaa 1020-luvulta ja päättyy nykyaikaan.

Sormus vie lukijan historiaan ja ikuisiin tunteisiin.

Rakkaus vaatii kirjan naisilta valintoja ja rohkeutta.

Naisiin vaikuttavat myös unet ja salaperäinen viikinki.”

Selkoromaanini voi lukea kuka vain aikuinen tai nuori, mutta selko tarkoittaa sitä, että kieli on yleiskieltä helpompaa ja tekstin taitossa otetaan huomioon helppolukuisuus. Säekirjojen lukijoille on tämä tyyli tuttua: palsta on kapea ja kappaleet lyhyehköjä. Selkokirjassa ei säekirjan tapaan kielellä kikkailla, mutta se ei estä lukunautintoa, sillä kyllä henkilöt ja tarinat saadaan elämään ja lukija eläytymään myös helpon kielen kirjoissa. Se ei tarkoita lukijan aliarviointia vaan arvostusta.

•

Sormus on selkotavoitteisiini nähden parikymmentä sivua pitempi kuin olisi ideaali, mutta minulla on siihen perusteet. Tuon selkokirjallisuuteen uuden romaanimuodon, episodiromaanin. Romaanin neljä osaa voi lukea erillisinä, vaikkapa novelleina, joten pieni pituuslisä on sallitun rajoissa. Lisäksi lopun tieto-osuus on ikään kuin ylimääräinen info.

Episodiromaanini lähtökohta on historiallinen romaani. Ensimmäinen osa sijoittuu 1000 vuoden päähän, toinen osa tapahtuu 150 vuotta sitten, ja kolmas osa on 100 vuoden takaa. Ne viestittävät, että ennenkin on eletty ja tunnettu, selvitty vaikeista ajoista ja tehty valintoja asioissa, joihin voi vaikuttaa. Ripaus romantiikkaa lisää tarinoihin sokeria ja pippuria, ja osasta toiseen siirtyvä uniaines toimii lisämausteena. Romaani päättyy nykyaikaan, joka sitoo episodit samaan sukuun.

•

Miksi tällainen kirja? Aihe on pyörinyt mielessäni vuosikausia. Lapsuudenkotini piirongista löytyi vanha, mustunut sormus. En saanut sen alkuperästä oikein kunnon vastausta, ja kun asia alkoi minua toden teolla kiinnostaa, ei vanhemmistani ollut enää vastaajiksi. Mielikuvitukselle avautui tila.

Vuosia sitten näin unen viikingistä, ja pari vuotta sitten viikinki pistäytyi unessani uudelleen. Sitä pidin sysäyksenä: oli juuri tämän kirjan aika. Lisäksi minua kiinnostaa sukupolvien vaikutus toisiinsa ja tiedostamattomat tekijät ihmisten valinnoissa. Niin ainekset yhdistyivät, ja kirja alkoi kirjoittaa itseään. Neljän aikakauden eri-ikäiset naiset alkoivat elää mielessäni – sitten näppäimistölläni.

Naiset ovat kirjani päähenkilöitä, ja voisi ajatella, että nuoret ja aikuiset naiset ovat siksi kirjan kohderyhmää. Rajoja on tarkoitus rikkoa, ja siksi olen sitä mieltä, että tarinat historiasta, suvusta, rakkaudesta ja valinnoista sopivat kaikille sukupuolille, kaikenlaisille lukijoille.

•

Miksi juuri selkokirja? En edes ajatellut muuta, sillä olen viime vuodet hionut kaunokirjallista kieltäni juuri helpon suomen suuntaan. Se haastaa minut eritoten kielen ja ilmaisun rajoissa keksimään kerrontaan tapoja, joilla kirjoitan tarinan ja henkilöt mahdollisimman ilmeikkäästi, silti helpon kielen keinoin. Ajattelen kaikenlaisia lukijoita, joille ei avaudu pitkävirkkeinen kuvailu tai arkisanastosta etääntyvä kieli. Sormus ei ole kuitenkaan selkokirja helpoimmasta päästä, esimerkiksi suomen kieltä opettelevan kielitaidon tason arvioin olevan luokkaa B1, joskin olen saanut palautteen, että kirja sopii kaunokirjallisuuteen tottuneille A2-lukijoille.

Haluan kehittää selkokirjallisuutta, tuoda siihen uutta. Historiallisia romaaneja eikä oikein romanttistakaan kirjallisuutta ole vielä paljon selkokirjoissa, joten tarkoitukseni on lisätä valikoimaa. Episodisuutta haluan kokeilla selkosyistä: ajattelen Sormuksen sopivan lukijoille, jotka haluavat lukea pienen palan kerrallaan, mutta saavat mahdollisuuden yhdistää palasia toisiinsa.

•

Toistakymmentä vuotta olen ollut selkokirjallisuusaktiivi. Sinä aikana selkoa kustantavia on tullut jokunen lisää, selkokirjallisuus on kehittynyt ja lajikirjo lisääntynyt. Ikuisilta tuntuvina ongelmina pienlevikkiseen kirjallisuuteen vaikuttavat rahoituksen niukkuus ja mediahiljaisuus, jotka jarruttavat selkokirjojen julkaisemista ja tunnettuutta. 

Selvä trendi on, että julkaistuissa selkokirjoissa painottuvat selkomukautukset. Se on toki ymmärrettävää, sillä jo aiemmin tunnettu teos tuo mukanaan tunnistusedun ja vetoaa etenkin opetuskäytössä. Silti myös alun perin selkokielelle kirjoitetuille kauno- ja tietokirjallisuudelle tulisi olla jatkossakin tilaa. Niissä tekijän vapaus aiheiden, käsittelytavan ja kielen tason valinnan suhteen tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuksia kehittää selkokielistä kirjallisuutta.

Itse sekä mukautan että kirjoitan suoraan selkoksi. Suunnitelmissani on sitä jatkaa. Toivottavasti Sormus tarjoaa elämyksiä ja avartaa ajatuksia selkokielisestä kaunokirjallisuudesta!

•

Tuija Takala: Sormus. Avain 2022, 160 s.

Selkokirjatuotantoni aikajärjestyksessä

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia, selkomukautus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani historiasta nykyaikaan. Avain 2022.

15 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

31 heinäkuun, 2022 · 6:00 am

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee – Klassikkohaaste, osa 15

Tällä klassikkohaastekierroksella valitsin Ernest Hemingwayn sukupolviromaanin 1920-luvulta, Ja aurinko nousee (1926, suom. 1954 Tammi). Silmäillen dokumenttia Hemingwaysta tajusin, etten ole aiemmin lukenut hänen varhaistuotantoaan. Outoa, sillä 1920-luku on vuosikymmeniä kiinnostanut minua. Korjasin tilanteen.

Haastetta vetää Ankin kirjablogi, kuva Yöpöydän kirjat.

Ensimmäiset kaksi kolmasosaa luin tympääntymisen vallassa. Ja aurinko nousee vaikutti kirjalta, jonka toivoin päätyvän sinne, minne aurinko ei paista.

Minäkertojamies Jake häälyy persoonattomana kaiken keskellä ja esittää tarkkailevansa sivusta, dokumentoivan lakonisesti, mitä kukin joutilaiden miesten fiesta-porukasta sanoo, syö, juo ja tekee. Äijäilyelementteinä toimivat ryyppääminen, nyrkkeily, Pamplonan härkäjuoksutapahtuma ja härkätaistelut. Kaiken keskellä kirmaa katseen ja halujen kohde Brett, glamoröösi femme fatale.

”Oli viljalti viiniä ja kireyttä, josta ei kuitenkaan piitattu, ja ilmassa leijui väistämätön tapahtumien enne.”

En pureudu nyt romaanin omaelämäkerrallisuuteen, 1920-luvun taiteilijoiden Pariisiin ja eksoottiseen sisällissotaa edeltävään Espanjaan vaan lukurupeamani loppukolmanneksen havaintoihin. En kirjasta silti syttynyt, ja ajattelen Fizgeraldin Kultahatun kestäneen paremmin aikaa kuin Hemingwayn tämä teos.

Kuka ja mikä on Brett?

”- Olen aina tehnyt oman pääni mukaan.

–Tiedän sen.

–Tunnen olevani kaamea portto.

–Tunne sekin, minä sanoin.

–Jumalani, Brett ähkäisi. – Mitä kaikkea nainen itsellään teettää.”

Kirjan keskiössä leimehtii kolmekymppinen lady Brett, joka on menossa naimisiin miesseurueesta yhden kanssa, seikkailee toisen salarakkaana (kaikki tietävät), rakastuu matadoriin ja pitää Jakea kaveripanopinteessä. Brett näyttäytyy minun silmiini 1920-luvun modernin naisen fantasialta, vapaalta kaunottarelta ja seireeniltä – kerran kirjassa viitataankin miehiä sioiksi loitsivaan Kirkeen.

Naiskuvan ristiriitaisuus kiinnostaa: Brett ei voi itselleen mitään, eivätkä miehet voi mitään sille, että lumoutuvat ja joutuvat keskenään sanaharkkaan ja nyrkkitappeluihin. Romaanin seurapiiri toisaalta sallii Brettin vapauden ottaa ja jättää, mutta se jättää kaikkiin jälkiä – myös Brettiin. Romaani kertoo sarkastisesti (rakkauden) hinnasta.

”Naisista saa loistoystävän. Suurenmoisen vallan. Ensinnäkin täytyy naiseen rakastua, jotta ystävyydellä olisi jokin perusta. Olin pitänyt Brettiä pelkkänä ystävänä. En ollut vaivautunut ajattelemaan asiaa hänen kannaltaan. Olin saanut saamiseni ilmaiseksi. Laskun tuloa se vain oli lykännyt. Lasku tuli aina. Siinä yksi loistopuolista, johon voi aina luottaa.”

Mistä siis romaani minulle kertoo?

Ja aurinko nousee kertoo kapitalismista ihmiseen sisäänrakennettuna. Voittoja tavoitellaan ystävyyssuhteissa, hankitaan ohimeneviä hauskoja irrottelun hetkiä, joissa siedetään tympeitä tyyppejä kokonaisvoittojen toivossa. Kilpailu on käynnissä harrasteissa (kalastus, härkätaistelut, vedot, rakastettu/rakastelu) ja joku aina voittaa, muut maksavat hinnan. Romaani kertoo, miten liukkaasti elämä lipuu sen tuhlaamiseen ja pettymyksiin, kun ei saa sitä, mitä tilaa.

Hemingwayn sittemmin paljon jäljitelty tunteiden väistely ja toteamistyyli sisältävät rutkasti joutavaa dialogia, toistoa, toistoa ja tapahtumattomuuden dokumentointia. Pitkään se hämäsi minua alatekstin näennäispuutteella. Sitten oivalsin sen olemassaolon, etekin silloin, kun pamplonalainen baarimikko ja Jake juttelivat kuolemaan johtaneesta härkäjuoksusta:

”Hän [baarimikko] pani kannut pöydälle ja istahti tuolille.

–Iso puskuhaava. Huvin tähden vain. Pelkän huvin tähden. Mitä siitä pidätte?

–En osaa sanoa.

–Siinäpä se. Pelkän huvin tähden. Huvin vain, nähkääs.”

Minäkertoja asettelee salavihkaa muiden suuhun ajateltavat asiat ja osoittaa teksti- ja sisältöosaamisensa tekstipinnan karuudella. 

•

Kirjan keskeiset henkilöt ovat ulkopuolisia flaneeraajia: kaikki ovat poissa omalta maaperältään, ja yksi henkilöistä toistuvasti muiden hampaissa (jostain syystä juutalaisuutta korostaen). He ovat kokemussyöppöjä (pikemmin juoppoja) väistellen tavoitteita ja tarkoitusta. Porukka ostaa huvia, ja huvin vuoksi maksetaan: pettymykset ovat minimihinta, joten tunteet yritetään kuolettaa.

”Kuvittelin maksaneeni kaikesta. En niin kuin nainen maksaa ja maksaa ja maksaa. En minkäänmoista vastikkeen saamisen eikä rangaistuksen kärsimisen tunnetta. Arvojen vaihtoa vain. Antoi jotakin ja sai jotakin muuta. Tai sitten teki työtä saadakseen jotakin. Jollakin lailla maksoi kaikesta, mistä oli hiukankin iloa.”

•

Ja aurinko nousee täyttää klassikon kriteerit, mutta säilyykö sen vaikuttavuus? Riippuu lukijasta. Toistan: romaanin loppuosan monet asioiden aukikirjoittamattomuudet antoivat ajateltavaa, mutta kokonaisuus (ei vain vastenmielisten härkätaistelutilanteiden vuoksi) jäi ns. ostamatta.

•

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee, suomentanut Jouko Linturi, Tammi 1956 (myöhempi pokkariversio, alkuperäisteos 1926), 275 sivua. Lainasin kirjastosta.

Aiemmat klassikkohaastejuttuni:

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 14)

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

11 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Avainsanat:

29 heinäkuun, 2022 · 7:44 am

Neljä dekkaria – kaksi sarjan seasta, kaksi alusta

Kerään kimppaan neljä dekkaria, jotka luin kesälomalla. Ne kaikki ovat kelpoa jännityslukemista. Sarjakirjoissa on tietty hankaluutensa, jos ei ole lukenut niitä alusta alkaen. Tämän jutun sarjakirjat toimivat omillaan. Esikoiset mitä ilmeisemmin aloittavat poliisipäähenkilöihin perustuvat sarjat.

Inger Frimansson: Lintulapsi

Kolmas osa Justin Dalvikin tarinoista saattoi minua innostaa jopa siksi, että aikaisempiin tapahtumiin viitattiin, ei pureskeltu. Niin jäi kihelmöiviä aukkoja, jotka olisinkin ehkä puhki kuluneita, jos sarja olisi tuttu. Inger Frimanssonin kehittämä jännitys on muutenkin minun makuuni, psykologista, ei veristä tappovauhtia.

Lintulapsi (Like 2022) seuraa kolmen, neljän perheen edesottamuksia, jotka enemmän tai vähemmän löyhästi liittyvät toisiinsa. Justin Dalvik möyrii menneisyytensä traumoissa ja yrittää vältellä, ettei hänen tekemänsä rikokset paljastu – ja niitä rikoksiaan hän selittää itselleenkin parhain päin perustellen kaltoinkohteluaan. Eli lukija on jonkinmoisen naispuolisen Ripleyn seurassa, joskin Justin on Ripleytä hermostuneempi.

Justinen mies käyttäytyy oudosti ja katoaa. Miehen pomon perheessäkin tapahtuu: Ariadne on jäänyt vuosi sitten leskeksi, kun väkivaltainen aviomies kuoli allergiseen reaktioon. Tästä teini-ikäinen sokea Christa kantaa äidilleen kaunaa. Adrianelle kantaa kaunaa myös potkut saanut siivooja Saga, joka vetää kostojuoneen mukaan saamattoman Mikaelin. Mikaelissa puolestaan on kytkös Jusyineen, sillä Justine seurusteli Mikaelin isän kanssa ennen tämän katoamista Malesian viidakkoon.

Joten lukija saa vähän pinnistellä, että pysyy henkilöissä kärryillä. Henkilövetoinen kerronta kuitenkin toimii tasalaatuisesti, ja psykologinen silmä katsoo henkilöihin terävästi, sopivaa outoutta lisää Justinen lintu, vapautensa menettänyt. Metaforinen taso ulottuu muuhunkin: moni kirjan henkilö on syystä tai toisesta vapautta vailla.

Inger Frimansson: Lintulapsi, suomentanut Anu Koivunen, Like 2022, 357 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit

Postista tupsahti Virpi Hämeen-Anttilan yhdeksäs Björk-jännäri Vapauden vahdit (Otava 2022). Olen lukenut sarjan alun kirjoja, mutten tiedä, miksi olen jättänyt monta osaa väliin. Todennäköisesti syynä on se, että jännäreitä luen vuosi vuodelta vähemmän kuin ennen.

Björkeissä minua viehättää 1920-luvun ajankuva, jossa yhteiskunnalliset jännitteet elävät henkilöissä. Tarkka kaupunkikuva viehättää sekin, sillä Hämeen-Anttila pitäytyy taitavasti historiallisissa totuuksissa kirjan sisäkannen karttaa myöten.

Heti alkuunsa pääsen kartalle Karl Axel Björkin eleämän etenemisestä. Hän on kihloissa pikkuserkkunsa Lisbetin kanssa ja töissä tulevan appensa firmassa. Setä suhtautuu suopeasti Björkin salapoliisiharrastukseen. Björkillä on uusi, nokkeala apuripoika, ja vanha tuttavuus, innokas opiskelijaneiti Ida tekee palveluksia rikostutkinnan edetessä.

Rikosvyyhti käynnistyy kahdesta kuolemasta ja syy alkaa vaikuttaa poliittiselta. Vastaavanlaset salaseurat olivat todellisuutta, joten uskottavalta vihapuhe, agitointi ja aatteen puolesta kostaminen vaikuttavat. Loppuratkaisuun suhtaudun hieman skeptisesti, mutta muuten viihdyn kirjan seurassa. Sen tunnelmassa on jotain kiehtovan vanhanaikaista, sivistynyttä ja korrektia, vaikka ikäviä rikoksia tapahtuu, ja Björkin lemmenelämä ihan pikkuisen lipsuu siveettömyyden puolelle.

Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit, Otava 2022, 302 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö

Nilla Kjellsdotterin sarja-aloitus henkii pohjoismaista tyyliä, jossa on vahvoja päähenkilöitä omine traumasävyineen ja mutkikas juoni, joka perustuu ihmissuhteisiin ja hieman yhteiskunnallisiinkin aihelmiin. Kirja on saanut nimensä Kivipuiston tyttö (Gummerus 2022) alkutilanteesta: keskellä talviyötä löytyy pohjanmaalaisen pikkukaupungin kivipuistosta vaarallisesti kylmettynyt teinityttö.

Tytön mysteeri-ilmestymisen jälkeen paljastuu myös muutama murha. Tätä kaikkea tutkii Mija Wadö ja hänen kollegansa. Eniten keskitytään Mijaan. Osana juonisalaisuuksia paljastellaan vähä vähältä Majan menneisyyttä ja syytä siihen, että hän elelee erakkomaisesti vailla sukulaisia. Muutenkin sitoutumisen kanssa on niin ja näin, joten lukija saa jännätä mahdollisten romanssien tilanteita. Kirja voittaa lukijan puolelleen, sillä Majasta rakentuu pala palata henkilö, josta haluan tietää lisää.

Tyypillisintä poliisiromaaniainesta vaikuttaa olevan taitamattomien pomojen osuus. Myös se on tuttua, että vanha mieskollega (tässä kirjassa jo eläköitynyt) avittaa nuorehkoa naispäähenkilöä hyvässä yhteisymmärryksessä. Kokonaisuus muodotuu lajityypillisistä aineksista ja Kjellsdotterin omasta mausteseoksesta.

Rikosjuoni paljastelee sekin säästeliäästi salaisuuksia, ja sehän sopii, sillä niin juonensyrjästa tulee pidettyä kiinni loppuun asti. Taas voi todeta, että ns. hyvien perheiden kotien seinien sisällä saattaa tapahtua vaikka mitä, ja pieniä ylläreitä riittää loppuun asti.

Nilla Kjellsdotterin debyytti on onnistunut. Kirjan kansitekstikin sitä vakuuttaa: ruotsinkielinen käsikirjoitus poiki Kjellsdottirille tukun kilpailevia kustannussopimuksia. Siis melkoinen käynnistys dekkarisarjalle ja dekkaristiuralle.

•

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö, suomentanut Anna Heroja, Gummerus 2022, 351 sivua. Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Miia Laine: Kuolema ei lomaile

Loikoilin juhannuspäivänä pihakeinussa ja luin dekkaria, jonka tapahtumat alkoivat juhannuksena. Miia Laineen esikoisdekkari Kuolema ei lomaile (Enostone kustannus 2022) aloittanee sarjan, jossa espoolainen yksityisetsivä Emilia Jääpuro avustaa poliisin murhatutkimuksia.

Dekkarissa on lähes yhtä paljon kyse Emilian perhe-elämästä kuin jännärijuonesta. Pitkästä aikaa pääosassa on onnellista perhe-elämää viettävä keski-ikäinen nainen. Hiukan osoittelevasti pompahtavat päähenkilön aiemmat traumat äidin ja ensimmäisen lapsen menetyksestä sekä pahoinpitelyssä vammautuneesta isästä. Joustava ja tasapainoinen puoliso tasapainottaa. Jotkut seikat hieman muistuttavat Lehtolaisen Kallio-sarjasta mutta vain ailahtavasti.

Emilia on aiemmin toiminut poliisina ryhmässä, jota hän avustaa, joten työkaverisuhteissa on jatkuvuutta. Varsinainen jännitysosuus liittyy äveriääseen espoolaisperheeseen, jonka mattiarkan kihlattu löytyy mökin rantavedestä. Perheen ja lähipiirin välejä ja suhteita tutkitaan, osallisia haastatellaan ja epäilykset kohdistuvat henkilöstä toiseen. Jotkut tutkintasuunnat tuntuivat epäloogisilta, esimerkiksi uhrin taustoja selviteltiin hitaahkosti.

Arvasin syyllisen aika varhain, joten se ei tuonut yllätyksiä. Laine selvästi pyrkii psykologisen jännityksen suuntaan, joten toivon sen puolen syventyvän. Nyt psykologisuus pysyi vaikeiden kotiolojen ja menetysten tasolla muttei vielä koskettavalla kehällä. Mutta juhannushelteessä keinutellen tämä viihdytti sopivasti.

Miia Laine: Kuolema ei lomaile, Enostone kustannus 2022, 221 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , , ,

28 heinäkuun, 2022 · 7:00 am

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär & Utrio 80 -haaste

Kaari Utrio täyttää tänään 80 vuotta, onnittelut! Juhlapäivän kunniaksi kirjablogeissa on juttuja Utriosta ja hänen tuotannostaan (ks. haasteen kokoaja, blogi Kirjasähkökäyrä). Minä valitsin juhlakirjaksi Pirita, Karjalan tytär -romaanin 50 vuoden takaa (Amanita 1972, Tammi/BookBeat 2021).

•

Romaanissa on romanttisia aineksia, jo Piritan tausta on sellainen: hän on karjalaisen kartanontyttären ja luopiomunkin äpärä. Sukunsa hylkäämä äiti kuolee synnytyksessä, isä tytön ollessa seitsenvuotias, jolloin kauppamiehet kaappaavat hänet ja myyvät orjaksi novgorodilaiselle pajarille. Piritan seikkailut jatkuvat noin 25-vuotaaksi, ja matkalle mahtuu lihallisia kohtaamisia, myös rakkaus.

Kiinnostavaa on etenkin se, että pääsääntöisesti sänkypuuhat ovat lähinnä päähenkilön reaalipolitiikkaa, ei makeilevaa vaaliheimolaisuutta, silti Pirita löytää myös oman nautintonsa. Vaikka Pirita on pakotettu 15-vuotiaana isäntänsä petikumppaniksi, hän oppii, miten hän selviää hyväksikäytöstä. Lisäksi hän hyväksyy oman seksuaalisuutensa luonnollisuuden:

”Miksi ei? Ja sitten hän ajatteli mitä kirkko sanoi haureudesta, ja kohautti olkapäitään. Orjana hän oli saanut vuosikaudet alistua haureuteen eikä kirkko ollut tehnyt mitään asian korjaamiseksi. Nyt kun hän halusi itse omasta tahdostaan ottaa miehen ei kirkolla ollut enää oikeutta tuomita hänen tekojaan.”

Ehkä taustalla vaikuttaa romaanin kirjoittamisaikojen seksuaalinen vapautuminen ja feminismi, mutta päähenkilön ajatukset sopivat hänen kehityskulkuunsa. Onhan hän tyypillinen historiaviihteen naispäähenkilö, omaehtoinen pärjääjä: ”Nuoresta iästään huolimatta hän oli tarmokas ja pystyvä ja ahkera;” 

Pirita on myös lapsirakas ja poikkeuksellisen empaattinen, sillä hän ymmärtää alistajiensa ja muiden ihmisten tilanteen, motiivit ja kasvojen säilyttämisen tarpeet. Piritassa on lisäksi kiehtovia ristiriitoja, vapauskaan ei ole yksinkertaista:

”Orjuuden suojaan ei enää voinut paeta eikä Pirita sitä halunnutkaan. Mutta mitä hän halusi ja mitä hänen piti tehdä, sitä Pirita ei osannut itselleen selvittää.”

•

Romaani koukuttaa seuraamaan Piritan elämäntapahtumia, mutta ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta, sillä mitättöminkin yksilö joutuu kärsimään valtapolitiikasta. Romaanissa kuvataan paljon Novgorodin uskonkiistoja ja vallanpitäjien juonitteluja. Valtasuhteet vaihtelevat, ja niitti niille on se, kun Iivana Julma tapattaa 1500 novgorodilaista. Kaikki tämä vaikuttaa Piritaan.

Utrion kuvaukset 1500-luvun novgorodilaisen pajaritalon elämästä, nokkimisjärjestyksestä ja ihmissuhteista tempaavat mukaansa. Hän hallitsee elävät sävyt silloinkin, kun juonittelut, väkivalta ja kohtuuttomuus jylläävät. Hurjuuteen kerronta äityy, kun juoppohullu isäntä Afim Avraamov raahaa perherippeitään pakomatkalle Karjalan kautta Kuolan niemimaan Lappiin. Selviämistaistelu vihan, tautien, kylmän ja nälän vallassa kouraisee. 

•

Viime kesänä luin Utrion elämäkerran. Siitä opin sen, että Utrio uskoo onnellisiin loppuihin. Muuta en Piritan kohtalosta paljasta. Elämäkerta opetti myös entistä enemmän arvostamaan valtaisan työteliästä kirjailijaa, joka ei ole tinkinyt taustatutkimuksista, jotta ajankuva historiallisissa romaaneissa tuntuisi aidolta. Aikalaiskritiikin ymmärtämätön rouvasporno-vähättely on aikojen saatossa osoittautunut hutiksi, ja nykylukijat voivat vapaasti nauttia tyylikkäästä historiaviihteestä.

Kaari Utrion kengät Juupajoen kenkämuseossa, kuva kesältä 2021

Utrio sai valtion kirjallisuuspalkinnon Piritan ilmestymisen jälkeen vuonna 1973. Mutta Utrio ei jättänyt Piritaa rauhaan, vaan hän uudisti kielellisesti kirjan 7. painoksen vuonna 1999. Minä luin ensimmäisen version, joten muutokset jäävät minulle arvoitukseksi. Sujui tämä näinkin oikein hyvin – samoin kuin myös viime kesän keskiaikainen Utrio-kokemukseni, rakenteellisesti kekseliäs näkökulmaromaani Pirkkalan pyhät pihlajat (1976), jossa siinäkin käväistään Novgorodissa. Utrion 1800-luvun alkuun sijoittuvia romansseja olen lukenut useita.

Kaari Utrio on ilmoittanut, ettei hän enää kirjoita historiallisia romaaneita. Näin hän totesi muun muassa viime vuoden kirjamessuilla Helsingissä vireänä ja terävänä. Siihen on tyydyttävä ja kiitettävä uraauurtavasta kirjallisesta työstä. Arvostan.

•

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär, Amanita Ltd 1972 / Tammi 2021, 331 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Kaikki Utrio-juttuni: tässä.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

25 heinäkuun, 2022 · 6:00 am

Naistenviikko 2022: koonti

Kansanuskomusten mukaan naistenviikolla pitäisi olla sateista säätä. Nyt on saatu kokea hellettä ja ukkoskuuroja. Sellaisia ovat olleet myös naistenviikon lukukokemukset: kuumia, jyriseviä, välähtäviä – ja muunlaisia.

Haasteviikolla vietetään lukuisien naisten nimipäiviä, ja nimipäivänimiä voi bongata viikon lukukokemuksien kirjoista tai kirjailijoista. Haasteen ideana on moninaisuus ja vapaus, joten näkökulmat naistenviikkohaasteessa julkaistuihin juttuihin saavat vaihdella ja ohittaa nimipäiväyhteydet.

Haasteessa saa myös kyseenalaistaa sukupuolijaot. Esimerkiksi viikon aikana on Twitterissä ollut keskustelua muunsukupuolisten vähäisestä näkyvyydestä kirjallisuudessa tai kirjajutuissa. On myös mietitty tätä: jos kirjan päähenkilön nimi tai minäkertoja ei paljasta sukupuolta, miten lukija sen tulkitsee tai sukupuolittaa.

Minä mietin myös genrerajoja. Luin kesällä Nick Hornbyn uusimman käännetyn romaanin Olet tässä. Naisen kirjoittamana se luokiteltaisiin heti naisten romanttiseksi viihteeksi – ja toisaalta, miksei mies voisi kirjoittaa romanttista viihdettä.

Monenlaista pohdintaa kirvoittaa sinänsä ”vain” naisnimiin perustuva naistenviikko.

*

Ilahduttavan moninainen on ollut naistenviikon kirjasome, jossa haaste on näkynyt mukavasti, ja monet blogit ovat postailleet teemaan liittyen jopa päivittäin. Listaan etukäteisilmoittautuneet osallistujat (mutta pelkään, ettei listaus ole täydellinen):

Ankin kirjablogi

Elämä on ihanaa

Jotakin syötäväksi kelvotonta

Kirjailuja
Kirjakaapin kummitus
Kirjaluotsi
Kirjan jos toisenkin
Kirja vieköön!
Kirjarouvan elämää
Kirsin Book Club
Kirjasähkökäyrä
Kulttuuri kukoistaa
Luettua elämää
Nannan kirjakimara
Nostetaan teksti pöydälle

Sataa valoa
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista!
Tarukirja
Tuijata
Tuulevin lukublogi

Vestaali
Yöpöydän kirjat

Naistenviikkoon osallistujat lisäävät halutessaan tämän jutun kommentteihin naistenviikkojuttujen linkkejä, jotta saamme nauttia viikon sadosta myöhemminkin. Toivottavasti naistenviikon lukijat kommentoivat myös kokemuksiaan.

Kiitos kaikenkirjavan ihmisyyden kirjajutuista haasteeseen osallistujille! 

Olen suunnitellut, että kyllä yhdeksäskin naistenviikkohaaste on todennäköinen, ja näillä näkymin julkaisen haasteen naistenpäivänä 2023. Aikaisempien vuosien koosteisiin pääset viime vuoden koosteesta, tästä.

47 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus