Aihearkisto: Kirjallisuus

20 kesäkuun, 2021 · 7:44 am

Kaksi romaania kesäviihteeksi viisikymppisistä naisista

Kesälomaa odotellessa luin kaksi romaania viisikymppisistä naisista, jotka ovat uuden edessä. Kumpikin sisuuntuu – eri tavoin, eri tilanteissa ja eri seurauksin. Kummassakin romaanissa myös ystävykset vaikuttavat päähenkilöön. Päähenkilövetoiset ihmissuhderomaanit käyvät kesäkevennyksistä.

Ulla-Maija Paavilainen: Kuin muuttolinnut

Paavilaisen romaanissa Kuin muuttolinnut (Otava 2021) Satu ja Tommi muuttavat maalle Sadun vanhaan lapsuudenkotiin. Taustalla on Sadun työttömyys, mutta elämänmuutoksesta tuleekin ennakoitua mullistavampi koronan ja Tommin vakavan sairastumisen vuoksi.

”Satu ei ollut haaveilevaa tyyppiä. Hän ei koskaan ollut uskaltanut ottaa rohkeita askeleita, ellei avioliittoja laskettu sellaisiksi. Hän oli halunnut pelata varman päälle, ja missä hän oli nyt? Tyhjän päällä, oman itsensä varassa.”

Kirja etenee kronologisesti, silti menneisyys on mukana. Taakse on jätetty avioerot ensimmäisistä liitoista, ja eteen tulevat Tommin tyttären vihamielisyys sekä Sadun äidin ja lapsuudenystävän jälleennäkeminen. Muuttuneessa tilanteessa vanha ystävä ja uusi tuttavuus tukevat Sadun sopeutumista, jopa muuttavat elämän suuntaa.

Paavilaisen kerronta on realismiin kytkeytyvää. Elämän vaikeuksia ei karteta, silti kerrontatapa jättää kuitenkin henkilökuvauksen kevyeksi. Jään juonen pinnalle kiikkumaan, mutta tavallinen keski-ikäinen elämä ajankuvineen välittyy konstailematta.

Ulla-Maija Paavilainen

Kuin muuttolinnut

Otava 2021, 304 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka

Paavilaisen päähenkilöä räväkämpi viisikymppinen on minäkertoja Irina, joka esittäytyy Härkösen romaanissa Rikospaikka (Otava 2021). Irina on omaehtoinen, ja omillaan hän on siksikin, että poika aloittaa armeijan.

Kytkökset kahteen lapsuudenystävään näyttävät elämänmittaisilta. Härkösen kirjan ystävysten dynamiikassa tosin vaihtelevat tuki ja kilpailu. Toisen lapsuudenystävän avioliitto kiukuttaa Irinaa, toisen ystävän terveydentila sen sijaan huolettaa.

Sivujuonteena romaanissa vilahtaa äitiys, joka muuttaa muotoaan lapsen aikuistuessa. Parikymppisten nuorten miesten elämä on menemistä ja tulemista, eikä Irina tiedä, miten asemoida itsensä siihen.

Kirjaan kasautuu kirjavasti irrallisia aineksia. Sivuhenkilöillä on esimerkiksi moninaisia ongelmia. Kuvaus kuitenkin kiirehtii, joten pureutuvaksi ei käsittelytapaa voi sanoa, purevaksi kyllä. Alkoholisoituvan Hetu-tädin kanssa Irina tosin sivuaa isoja asioita:

– Mutta pelkäätkö sitä [kuolemaa]?

– En. Kuolema on paljon luonnollisempaa kuin syntymä. Siinähän vaan jätetään taakse jotain johon on liiankin hyvin tutustuttu. Mutta syntymä. Huutaen tullaan ja kaikki outo on edessä.

Rikospaikan alussa kertoja on putkassa ja syy selviää monien käänteiden jälkeen. Juonenkehittelyssä ja kerronnassa aistin tv-draaman potentiaalia: päähenkilön ärhäkkyys ja ärsyttävyys terästävät, henkilögalleria on kirjava ja eri-ikäinen, lisäksi tapahtumista voi hämmentyä – osa ei johda mihinkään, osa taas yllättää. Dialogi on Härkösen vahvuus.

Anna-Leena Härkönen

Rikospaikka

Otava 2021, 224 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

17 kesäkuun, 2021 · 5:00 am

Koonti: Eeva Joenpelto 100 & arvonta

Käynnistin tammikuun lopussa Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlan kunniaksi lukuhaasteen. Aikanaan suosittu kirjailija ei nykyään monesti osu silmiin kirjajutuissa. Juhlavuotena on kuitenkin kiinnostavaa lukea uudelleen tai tutustua ensimmäistä kertaa Joenpellon tuotantoon.

Osallistu arvontaan

WSOY:n kirjasäätiö lahjoittaa viisi Joenpellon kirjaa arvottavaksi haasteeseen osallistujille. Olet mukana arvonnassa, kun kirjoitat kommenttiin Joenpelto-lukukokemuksestasi tai lisäät linkin juttuusi. Arvonta on käynnissä 22.6. saakka. Saat tiedon kirjavoitosta sähköpostiisi. Arvottavana ovat seuraavat Joenpellon romaanit:

Avoin, hellä ja katumaton

Jottei varjos haalistu

Missä lintuset laulaa

Neito kulkee vetten päällä

Rikas ja kunniallinen.

Kuvat arvottavista kirjoista on ottanut Anna Mattila Eeva Joenpellon talon salissa.

Lukukokemusten ja kirjasomettajien juttujen koonti

Kirjasomettaja tai Joenpelto-lukija: lisää komenttiin juttulinkkisi ja/tai lukukokemuksesi. Käytä ja seuraa myös muuta somea ja tunnuksia #joenpelto100 #eevajoenpelto100 #wsoykirjallisuussaatio.

Haastoin Joenpellon lukemiseen jo muutama vuosi sitten (kooste 2016), mutta tänä vuonna on sata syytä toistaa se. Tammikuiseen haastejuttuuni ilmoittautui ennakkoon parikymmentä kirjasomettajaa:

Amman lukuhetki

Elämä on ihanaa

Hemulin kirjahylly

Kirjaluotsi

Kirjan jos toisenkin

Kirjan pauloissa

Kirjarouvan elämää

Kirjojen kuisketta

Kirsin Book Club

Kirsin kirjanurkka

Kulttuuri kukoistaa

Luettua elämää

Luetut, lukemattomat

Lumiomena

Mrs Karlsson lukee

Nanna kirjakimara

Oksan hyllyltä

Tarukirja

Todella vaiheessa

Tuijata

Tuulevin lukublogi

Yöpöydän kirjat

*

Joukko kirjabloggaajia pääsi 9.6.2021 tutustumaan Sammatissa Joenpellon vaikuttavaan Vares-Kantola-taloon. Talon tunnelmin johdattelen Joenpelto-lukijoiden lukukokemuksiin, joita löydät tämän jutun kommenteista. Eläköön ajaton proosa, jota sopii lukea juhlapäivän jälkeenkin!

44 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

15 kesäkuun, 2021 · 6:00 am

Eeva Joenpelto: Jottei varjos haalistu & #joenpelto100

Eeva Joenpelto hallitsee mielentilojen kuljettamisen romaanimitassa. Jottei varjos haalistu (WSOY 1986) muistuttaa minua väkevästi siitä, että kiinnostavaa kirjallisuutta löytyy myös kuluvaa julkaisuvuotta kauempaa.

Kirjailijan satavuotisjuhlapäivä on 17.6. ja siihen liittyvä lukuhaaste #joenpelto100 sai minut tarttumaan tähän kirjaan sen nimen perusteella – jottei kirjailijan varjo pääsisi haalistumaan. Haasteen koontijuttu ilmestyy blogissani ylihuomenna. Odotan siihen Joenpelto-lukijoiden kommentteja ja juttulinkkejä. (Kannattaa muuten 17.6. ilmestyvään koontijuttuuni kirjoittaa Joenpelto-lukukokemuksista: WSOY:n kirjallisuussäätiö on lahjoittanut viisi Joenpellon kirjaa arvottavaksi kommentoijille.)

•

Jottei varjos haalistu muuttuu alun tunnustelevuuden jälkeen vetäväksi, kun pääsen sisälle vanhenevien sisarusten Erikan ja Juliuksen ajatusmaailmaan, myös kouluikäisen Askon, Juliuksen pojan:

”He istuivat vastakkain, kahden niin kuin useimmiten ennenkin. Muissa perheissä, poika oli nähnyt, oli isä ja äiti ja sisaruksia ja ainaista pikku tuhertamista niin niin ettei voinut tietää mikä oli tärkeää, mikä turhaa.”

Juliuksen levottomuus ilmenee touhuiluna, joissa vilisee naisia, väkijuomia, eläinlääkärin työtä ja asekätkentää. Eerika höösää veljeään niin kuin on tehnyt koko ikänsä lukuun ottamatta veljen lyhyttä avioliittoa huithapeli-Helyn kanssa. Väsymätön järjestelijä pitää huolta veljenpojastaan niin kuin veljestäänkin: ”Aina oli väsytty ja aina oli jaksettu nousta, ei vain pitänyt hermostua.”

•

Linjakkaasti hän-muotoinen kerronta liukuu päähenkilöiden sisäiseen puheeseen. Juonilankaa kerien pysähdyn takkuihin vanhasta perintöriidasta ja sukutragediasta. Se määrittää sisarusten elämänkulkua, mutta ei vain se. Sukukaunoihin kytkeytyy myös riita Erikan jemmaamasta hautapaikasta. Siinä saavat luterilaisuuden ulkokultaiset piirteet kyytiä.

Vaikka kirjaa voisi luonnehtia Kuovinojan perheen sukuromaaniksi, se on myös kiinni yhteisössään, kylässä ja läheisessä kauppalassa. Sodanjälkeinen yhteiskunta esittäytyy maalaispitäjän elämänmenon myötä: ajankuva näkyy henkilöissä ja puheissa.

Tiettävästi romaanin sukuriita muistuttaa Joenpellon isän kokemaa perhesuhteiden katkeamista. Lukukokemukseeni sekoittuvat hieman myös juuri kokemani länsiuusimaalaiset maisemat Joenpellon kotitalon tienoilla. Vares-Kantolan talon monet aikakerrostumat vaikuttavat siten, että lukiessani näin Erikan ja Juliuksen talon tuvassa ja kamareissa.

•

Ihastelen henkilökuvausta. Se päästää lähelle henkilöitä ja silti jättää heihin ihmisen perimmäisen arvoituksen. Joenpellon henkilöissä on särmää ja ihmisenä keskeneräistä. Katsanto henkilöihin on ymmärtäväinen, osin jopa huvittunut. Päähenkilöt syvenevät sivu sivulta, myös ohimenevät henkilöt saavat lihaa luiden päälle.

Joenpellon polveilevan kuvailun ja nykivän tokaisun vaihteleva rytmi vaikuttaa myös siihen, että etukäteen ei voi käänteitä tai ajatuskulkuja arvailla. Sanonnan terävyys ihmiselosta vakuuttaa, ja olenkin merkinnyt tiheään sivuja, joista voin poimia osuvia sitaatteja

Valitsen kuitenkin sitaatiksi romaanin loppupuolelta Erikan elämänohjeen Asko-pojalle. Se on linjassa sen kanssa, mitä muutakin olen lukenut realismin lippua ylväänä heiluttavalta Joenpellolta. Elämältä ei kannata odottaa liikoja, mutta silti elämä on eittämättä elettäväksi tarkoitettu.

”Minä olen varmaan usein paasannut sinulle, että kuinka elämä muka sujuu. Olen minä paljon puhunut, varmaan. Ja vaikka se kuinka on ollut totta, niin on siinä jotain, joka ei pidä paikkaansa. Tai pitää, pitää, mutta kun se on muuttunut melkein niin kuin tarinaksi vain, taruksi, joka kimalteleekin. Vaan kun oikeassa elämässä ei mikään kimaltele. Tai jos, niin yhden värsyn verran. Elämä sujuu näin. Tapellaan pienistä asioista kun isoista ei edes ymmärretä.”

•

P.S. Haasteen aikana olen lukenut romaanin Neito kulkee vetten päällä ja Suvi Aholan toimittaman kirjan Mitä Joenpelto todella sanoi?

Eeva Joenpelto

Jottei varjos haalistu

WSOY 1986

romaani

370 sivua.

Sain kirjan vuosia sitten työkaverilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 kesäkuun, 2021 · 6:36 am

Sujata Massey: Murha Bombayssa & Satapurin jalokivi

Sujata Massye on tullut tunnetuksi Rei Shimura -dekkareista, joissa amerikanjapanilainen nainen etsiytyy aina johonkin Japaniin liittyvään mysteeriin, ja rinnalla saa seurata neitosen romanssia. Aika monta sarjan osaa vuosien varrella olen lukenut, mutta sitten hyydyin tyystin. Siksi pidin pitkään pitkän tikun päässä uutta Massey-tuotantoa, joka sijoittuu Intiaan. Viime kesänä oli tovi aikaa antaa niille mahdollisuus. Kesän 2021 dekkariviikolla paljastan tunnelmani.

 

Kesääni kuuluu aina muutama historiallinen romaani, romanttinen viihdekirja ja dekkari. Uusimmat Masseyn kirjat solahtavat joka lokeroon. Ilokseni huomaan uutuuksista, että ympäristönvaihdoksen lisäksi vaihtuu aika, eli nyt seikkaillaan 1920-luvun Bombayssa ja muuallakin Intiassa. Eikä kaikki ole silkkaa höttöä, sillä Murha Bombayssa (2019) ja Satapurin jalokivi (2020) sisältää uskottavaa ajankuvaa, tapakulttuuria ja intialaisen monikulttuurisuuden käsittelyä yhteiskunta- ja kastieroineen. Kiinnostun kovasti siitä, miten parsien näkökulmasta katsotaan muuta Intiaa ja suhdetta britteihin. Näkökulma on yläluokkainen ja valtaväestön kurjuus jää sivuun – silti. Tarkkanäköisyys ja yhteiskunnallis-poliittiset huomiot virkistävät ja lisäävät kiinnostustani.

Lisäksi kantava teema on naisen asema, sillä kirjojen päähenkilö Perveen Mistry rikkoo rajoja opiskelemalla lakia ja toimimalla alalla yhtenä ensimmäisistä naisista Intiassa. Perveenin myötä käsitellään lisäksi monia naisiin liittyviä kulttuurisia kysymyksiä, myös naimakauppojen tapoja sekä parsi- että islamilas- ja hindunäkökulmasta. Perveenista kehkeytyy seuraamiseen innostava kirjatuttavuus.

Suosittelen lukemaan Perveen-sarjan kirjat järjestyksessä, sillä Perveenin elämä ja ura etenevät, ja silloin aiemman kirjan taustoilla saa syvennettyä henkilökuvaa. Luvalla sanoen sarjan ensimmäinen osa on enemmän minun mieleeni kuin jälkimmäinen osa. Ensimmäisessä osassa miellyttää kerronnan vaihtelu eri aikatasoista toiseen, ja päähenkilön henkilökohtainen suhde-epäonni jäntevöittää romaania. Satapurin jalokivi on suoraviivaisempi seikkailu kuin Murha Bombayssa.

*

Sujata Massey
Murha Bombayssa (2019), 324 sivua
Satapurin jalokivi (2020), 290 sivua
kääntänyt Maija Heikinheimo
Gummerus
dekkarit.
Luin eKirjoina BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

9 kesäkuun, 2021 · 6:09 am

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

Nautin mielikuvitukseeni syntyvistä vuoden 1433 näkymistä Tallinnassa, Tartossa ja Lyypekissä. Kapeat kadut, komea katedraalit ja kaikenlainen kulkuväki vilahtelee sieluni silmin, kun kuuntelen Indrek Harglan jännäriä Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru (Into 2019).

Pääosin viivytään Tallinnassa, jossa kaupunginapteekkari Melchior saa kiperän arvoituksen ratkottavaksi: mitä meinaavat vanhat hopeasoljet ja niihin liittyvä kuolinvuoteella sekavan kauppiaan horinat? Samaan aikaan toisaalla apteekkarin poika Lyypekissä saa kuulla, että isän henkeä uhkaa salaperäinen tappaja nimeltä Gotlannin piru. Pojalla on omat pulmansa liityttyään salamurhaajien kiltaan ja rakastuttuaan kohtalokkaasti.

IMG_8475

Tapahtumissa on kohtia, joissa uhkaa luennointi ja hivenen laskelmoidut käänteet, mutta viihdyn keskiaikaisen karussa maailmassa. Hienosti kirja elävöittää entisen lääkinnän, matkailun ja kirjeenvaihdon vuodenaikareunaehdot ja yhteiskuntaluokkavaikutukset. Elinehdot esiintyvät myös valaisevasti. Kirja näyttää virolaisten toissijaisuuden ja saksankielisten ensisijaisuuden. Vaikutun siitä, miten Hargla tavoittaa ajan yhteiskuntajärjestyksen, jossa kirkollinen vuodenkierto ja maallinen lainkäyttö suloisessa sekamelskassa hallitsevat ja rajoittavat ihmisiä.

”Melchiorin mielestä määräyksestä jäi puuttumaan tärkein käsky, nimittäin se, että ukkosta kielletään ankarasti lähettämään tulinuoliaan Tallinnaa kohti. Ja jos ukkonen kaikesta huolimatta niin tekee, raati määrää sille sellaiset rapsut, joista se kyllä ottaa opikseen.”

Noin Melchior mielessään piruilee esivallalle, vaikka onkin sen apuri ja jumalaapelkääväinen kansalainen. Apteekkari-hahmo miellyttää minua kovasti. Hänessä on päähenkilöyden edellyttämää ylivertaisuutta ja silti haavoittuvaa inhimillisyyttä. Romaanin maskuliiniseen maailmaan iskee hienoisia säröjä apteekkarin nunnatytär, joka pystyy silloisessa maailmassa noudattamaan apteekkarikutsumustaan vain luostarissa, koska naisen paikka muualla on vain palvelijan tai vaimon. (Romaanin muusta naisväessä saattaa myös itää yllätyksiä.) Ja kyllä perheen pojan ristiriitainen apteekkarihomma murhaajaveljeskunnassa tuo vinoja viboja, vaikka hänen romanssinsa on kirjan kuluneinta antia.

Tein ennätykseni äänikirjakuuntelussa. Suosin lyhyitä kuuntelukirjoja, mutta nyt sujui parikymmentä tuntia sutjakkaasti. Juoni vetää perässään ja imee ratkaisua kohti. Vaikkei se jysäytä minusta ilmoja pihalle, kaikki kunnia kertomukselle, joka auttoi pitkillä ajomatkoilla ja jumitutti pihakeinuun illan viileydestä huolimatta. Kirjailijan taitavuutta osoittaa se, että vaikka tämä kirja on jo sarjan kolmas osa, se toimii hyvin itsenäisenä kirjana.

P. S. Kuuntelin kirjan kesällä 2019 ja kirjoitin siitä tuoreeltaan, mutta juttu on odottanut vuoroaan – ilmeisesti tätä kirjabloggaajien dekkariviikkoa. Tällä välin on sarjasta ilmestynyt lisää kirjoja.

– –

Indrek Hargla
Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru
suomentanut Jouko Vanhanen
Into 2019
jännäri
äänikirjana 18 tuntia 28 minuuttia,
lukija Jarkko Pajunen.
Kuuntelin BookeBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

8 kesäkuun, 2021 · 7:00 am

Villy Lindfelt: Miltä tuntuu tappaa

Ihmettelen, miten paljon Hesarissa on kritiikkejä dekkareista suhteessa muihin kirjallisuuden lajeihin. Totta kai dekkareista tulee juttuja julkaista, mutta silti määrä on merkittävä verrattuna esimerkiksi romanttiseen viihteeseen, spefiin, lyriikkaan, selkokirjoihin jne. Kunhan totean, vaikka tiedän kyllä, että dekkarit kiinnostavat ja niitä ostetaan.

Kummallinen aloitukseni ei oikeastaan liity kirjaan, josta nyt postaan. En edes tarkistanut, onko siitä ollut juttua suurlevikkisessä sanomalehdessä. Yhtä kaikki: Villy Lindfeltin esikoisdekkari Miltä tuntuu tappaa (Siltala 2021) on kiinnostava jännitystuttavuus – kiinnostava myös oudon sattuman vuoksi: nyt konttimurha seuraa toistaan. Valitsin dekkariviikkoni aloitukseen A. M. Ollikaisen Kontin, ja tässäkin jännärissä konteilla on tärkeä rooli. Näin siis kirjabloggaajien dekkariviikko jatkuu minun osaltani.

•

Helsinkiin sijoittuva tapahtumien käynnistys ei ole tavanomaisin. Kirjan päähenkilö teknologiajuristi Mia Lund auttaa entistä asiakastaan peliguru Robertia selvittämään pulmaa, no, jos tappoa voi pulmaksi kutsua. Pulmalliseksi tilanteen tekee se, ettei Mai voi olla varma, onko kyse todesta vai asiakkaan psykoosista.

Mia on persoonaltaan pidättyväinen, ja usein kirjassa kuvataankin tilanteita, joissa hän jähmettyy ja jää sanattomaksi – ei siis sukkela, nokkela kuittailija tai rämäpäinen haastaja, joita dekkareissa piisaa. Genrestä tuttua tosin on se, että Mia on yksi monista lajin päähenkilöistä, jotka peittelevät menneisyyttään.

Miaa korventaa rahapula, yksinäinen kouluikäisen tyttären äitiys ja murhe ex-miehen piittaamattomuudesta. Lisäksi Mian ex-poliisiura on tuottanut käsittelemättömiä traumoja. Ja kas, tässä kirjassa ohitetaan tyysti hikiset lakanoissa kiemurtelut hurman huipuilla – poikkeaa siis osin kaavoista.

”Ei rikosjuttuja, ei oikeudenkäyntejä. Ei rikollisten tai rikoksen uhrien avustamista. Ei poliisin kanssa asiointia. Nämä olivat olleet Mian tärkeimmät periaatteet työelämässä jo parin vuoden ajan. Aina siihen asti, kunnes hän oli vajaa viikko sitten päättänyt poiketa niistä. Mia pyyhkäisi nenäliinalla silmäkulmiaan, selvitti kurkkuaan ja nousi tuolilta hakeakseen lisää kahvia. Oli aika lopettaa itsesääli.”

•

Etenkin kirjan alkupuoli vetää hyvin, sillä juonta ja jännityksen aiheita kehitellään hallitusti. Sopivasti lukijassa herätetään epäilyjä, mistä on kyse ja kuka on konna kaiken takana vai onko mitään. Uskottavan oloisesti myös Mian yksityiselämän murheet ja työn alla oleva juttu kulkevat kimpassa. Vaan juonen edetessä tarinaan sujahtaa mukaan epäuskottavuutta.

Valitettavasti lukijalle toistetaan ja selitetään liikaa, ei luoteta tarpeeksi lukijaan. Alkupuolella ohitan piirteen, mutta loppua kohti se alkaa häiritä. Moni-ilmeisyyttä toivoisin jatkossa etenkin sivuhenkilöihin – siis uskon jatkoa seuraavan.

•

Villy Lindfelt

Miltä tuntuu tappaa

Siltala 2021

trilleri

278 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

7 kesäkuun, 2021 · 6:52 am

A. M. Ollikainen: Kontti

Aki ja Milla Ollikainen löivät hynttyyt yhteen kirjallisesti ja kirjoittivat kimppaan dekkarin Kontti (Otava 2021). Aviopari on luonut lajiin sujuvasti solahtavan jännärin, jossa lajikaavaa noudatetaan ja ujutetaan mukaan jotain omaa, jotta lukija pysyy kiinnostuneena. Herra on kirjoittanut aiemmin muun muassa kerrassaan hienon romaanin Nälkävuosi, jossa jännitystä riitti riipivässä tavallisen ihmisen eloonjäämistaistelussa, ja rouva jo useamman Lappiin sijoittuvan dekkarin.

Kontissa on paljon tuttua, joten skandinaavinen dekkariperinne elää. Etenkin tulee mieleen ruotsalaiset ja tanskalaiset poliisiromaanit, joissa päähenkilöpoliiseilla on jokin jäytävä menneisyyden taakka, jonka raskautta kirja osittain setvii. Toisaalta sihdataan rikostapauksessa vauraaseen perheeseen, ja asemansa turvin tai rahan mahdin turmelemina on otettu erivapauksia, jolla on seurauksia seuraaviin polviin. Nämä ovat Kontin ilmeistä ainesta.

Tykästyn kyllä rouheaan isoon naiseen Paula Pihlajaan tutkinnan johdossa ja hänen höpöttävään työpariinsa. Ihan mielelläni lukisin sarjasta toisenkin kirjan, jossa heitä syvennettäisiin, kun nyt aika pintaraapaisuna on alkuun päästy. Sen sijaan vähän väsähtäneenä pidän tapaa, jolla yrittäjä-hyväntekeväisyys-perheen salaisuuksia ja käytöstä kuvataan. Ihan ok minusta silti on se, että liikutaan Namibiaan asti valkoisen, rikkaan porukan kuonaa kääntelemään.

Kontin alku tehoaa ja kauhistuttaa. Murhatapa on sellainen, jota en ole aiemmin kirjoissa kohdannut. Se saa inhottavan tunteen valtaamaan koko kehoon, ja niin sen täytyy olla. Sillä onhan tätä kerta toisensa jälkeen syytä pohtia: miksi inhimillisesti katsoen kauheimmasta on tullut käyttöviihdettä; miksi rikollinen elämän riistäminen tarvitaan täyttämään oman arjen jännittävyysvajetta? Jatkan sen pohtimista näin kirjabloggaajien dekkariviikon käynnistyttyä.

•

A. M. Ollikainen

Kontti

Otava 2021

dekkari

196 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

1 kesäkuun, 2021 · 5:18 am

Pasi Virtanen: Mr Pain

Joka viides työikäinen suomalainen kärsii pitkittyneestä kivusta ainakin jossain vaiheessa elämäänsä, ja jokainen kokee kivun eri tavoin (HS 27.5.2021). Ihan tuttu juttu kipu on minullekin, mutta luettuani Pasi Virtasen kirjan käsitän, että on eroa kivulla ja kivulla. Mr Pain (Enostone 2021) kuvailee toimintakyvyn invalidisoivia hermovauriokipuja, joihin ei ole korjaavia hoitoja, vain hetkellisesti auttavat piikit, lääkkeet, kipuhypnoosi ja kipusimulaattori.

”Lääketiede tarjoaa perustan, mielenhallinta tarjoaa henkisen voiman, ja käytännön elämään saa helpotusta apuvälineistä – -.” Virtasen kekseliäs konsti elää sietämättömän kivun kanssa on henkilöidä se, sillä Mr Pain on elinikäinen – tinkimättömän tyly – kumppani. Kirjassakin se välistä kommentoi:

”Mutta kivutonta oloa minulla ei ole koskaan.

MR. PAIN: EIKÄ TULE.

Kivun tunne on ahdistava. Kun on asia, jota ei saa hallintaan, niin totta kai se ahdistaa.”

Virtanen ei vähättele koettelemuksiaan, ja hän tuo esille senkin, että ensimmäiset kipuvuodet kuluivat kapinoiden juomingeissa. Selviytymiskeinot kuitenkin vaihtuivat: voimanlähteet ovat perhe, musiikki ja mindfullness. ”Keskityn hyvään” ei kuulosta tässä tarinassa miltään hötöltä. Ei sekään, että hän on oppinut näkemään ympärillään olevan kauneuden, ei vain itseään. Kertojan omia sanoja vahvistavat haastattelupätkät asiantuntijoilta, Virtaselle tärkeiltä muusikoilta, kolmelta pojalta ja Esa Saariselta. 

Tekstistä kuuluu poikkeusyksilön ääni, arvomaailmansa kirkastanut perheenisä. Kirjan on toimittanut Petri Tamminen, jonka perustyylistä kerronta poikkeaa, joten kirjaan on saatu omaääninen pasivirtasuus. Sanomallisesti kirjassa korostuu selviytymiminen, ja mukana on vertaistukea ja työkirjamaisuutta kipupotilaille. Ja lukijan, jonka kipu ei ole kroonistunut, kirja pysäyttää: ”Mietin jatkuvasti, kuinka ihminen voisi tajuta, ilman että sen tarvitsee käydä läpi jotakin kohtalokasta, että elämä on tässä.” 

•

Pasi Virtanen

Mr Pain. Keskusteluja kivun kanssa

toimittanut Petri Tamminen

Enostone kustannus 2021

elämäkerta

97 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

30 toukokuun, 2021 · 8:01 am

Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? Joenpelto 100 -haaste

Suvi Aholan kirjan otsikko kysyy Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY 2021), ja kyllähän hänellä on ollut sanottavaa ja Aholalla siitä riittää valikoitavaa. Samalla formaatilla on ilmestynyt kirja Minna Canthin sanomisista, ja hyvin malli taipuu Eeva Joenpeltoon.

Eeva Joenpellon syntymästä tulee kesäkuussa 100 vuotta. Joenpellon kirjoja on ostettu yli miljoona, ja hän näkyi isosti kirjallisissa ja muissa kekkereissä sekä lehtien palstoilla. Onkin kiinnostavaa, miten kirjailijan sanat tehoavat tänä päivänä.

•

Aholan kirjassa Joenpelto pääsee ääneen lehtijutuissa ja kirjailijahaastatteluissa, joita kirjaan on valikoitunut. Niiden ympärillä on paljon katkelmia hänen kirjoistaan, joita ilmestyi kolmisenkymmentä 1940-luvun lopusta vuoteen 2000. Kirja jakautuu teemoihin, jotka kyllä leikkaavat toisiaan, luvut esimerkiksi keskittyvät naisiin, miehiin, yhteiskuntaan, luontoon ja kuolemaan.

Aholan esipuhe ja lukujen johdannot sitovat teemoja tietoihin Joenpellon elämänhistoriasta ja tuotannosta. Taustatietoja Ahola poimii Tiina Mahlamäen ja Helena Ruuskan kirjoittamista elämäkerroista. Joenpellon elämään kasautui raskaita asioita, jotka heijastuvat hänen kirjoihinsa, mutta mihinkään autofiktiotyyppiseen kerrontaan Joenpelto ei liukunut, ehkä kuitenkin eniten sinne suuntaan viimeisimmässä romaanissaan.

•

Joenpelto kirjoitti haihattelvista miehistä ja naisista, jotka tuntevat avioliitossa itsensä piirongiksi tai nuoruudessaan omaa paikkaansa etsiviksi. Runsaassa tuotannossa on silti hahmoa laidasta laitaan. Länsiuusimaalainen maisema ja mentaliteetti olivat Joenpellolle tärkeitä, samoin ihmisen osa historiallisissa tapahtumissa. Joenpelto kuvaili kirjailijuutta muun muassa näin:

”Ja kirjailija onkin usein kiusallinen muistuttaja ja arvaamaton yllättäjä. Jokaisessa ihmisessä on loukkaamaton perusarvo, jokainen on elämänuskon ja -tahdon monumentti. Jos tuntee sääliä, sen on kirkastettava kirjailijan näköä, ei himmennettävä sitä.”

•

Aholan kirja välittää Joenpellosta ristiriitaisen ja tinkimättömän kuvan. Se herättää kiinnostuksen palaamaan kirjailijan tuotantoon. Vielä en ole valinnut, minkä Joenpellon kirjan luen, mutta kirjasomen Joenpelto-haaste on vielä käynnissä satavuotispäivään 17.6.2021 saakka. Vielä ehtii – tule mukaan! Muuten: Joenpellon kirjoja on juuri julkaistu ääni- ja verkkokirjoina.

•

Suvi Ahola

Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?

WSOY 2021

tietokirja

268 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: ,

25 toukokuun, 2021 · 10:39 am

Pekka Vartiainen: Ruttovuosi

”Tämä kirja on kirjoitettu aikana, jolloin maailma muuttui.” Näin aloittaa Pekka Vartiainen kirjansa Ruttovuosi (Avain 2021). Käy kyllä ilmi, että maailma on muuttunut monesti tappavien epidemioiden seurauksena. Vartiainen kirjoittaa kirjallisuuden epidemiakuvauksista 1300-luvulta näihin päiviin, joten on aikojen saatossa kirjoitettu rutkasti rutosta koronaan ja siinä samalla monista inhimillisistä teemoista.

Vartiainen on jakanut kirjansa lukuihin, joissa hän käsittelee epidemiakuvauksia valituin teemoin. Joka luvussa on esimerkkeinä eri aikojen kirjallisuutta, ja lähes joka luvussa Vartiainen yllättää nostamalla teoksen, joka ei ole nykyisin suosionsa huipulla tai tekijänsä tuotannon yleisimmin ihastelluin teos.

Esimerkiksi Mary Shelleyn tuotannosta ei voi ohittaa Frankensteinia, mutta käsittely tarkentuu dystopiaan The Last Man. Siinä scifin pioneerityyliin käsitellään tulevaisuutta ihmiskunnan romahtaessa. Romaani sijoittuu 2070-luvulle, ja samaan aikaan sijoittuu Jack Londonin pienoisromaani Punainen rutto, jonka nimi jo tiivistää idean taudista, joka luhistaa yhteiskunnat.

Esimerkkejä erilaisista tautiteoksista on kirjassa lukuisia, ja niillä kirjoittaja osoittaa tietonsa kirjallisuudesta muualla ja meillä sekä taitonsa löytää teosten välille temaattisia yhteyksiä. Näin teokset keskustelevat Vartiaisen valinnoin. Sujuvasanaisuus edistää lukijaa nappaamaan havaintoja valituista kirjoista.

•

”Kirjallisuudenhistoria on eräänlainen tekstien epidemia, jossa tekstit tartuttavat tekstejä, joten sinänsä Boccaccion kertomusten tartuntahistoria on vain taudin normaali toimintamalli. Boccaccion kirjoittamat tarinat ovat sittemmin kulkeutuneet muille.”

Decamerone on itseoikeutetusti mukana, mutta mukaan on ehtinyt myös Anni Kytömäen Margareta poliokuvauksineen. Siispä ruton ohella tuhoisina tauteina näkyvät muutkin kansaa kaataneet vitsaukset muun muassa tuberkuloosista espanjantautiin. Ja vaikka kirjan kirjailijat ovat miesvoittoisia, Vartiainen tuntuu tekevän parhaansa saadakseen kaanoniin säröjä.

Vartiainen kehystää kirjansa alku- ja loppusanoin, joissa hän tiivistää korona-ajan ilmiöitä. Alkuun hän poimii viimeisen vuoden mullistukset, ja lopussa hän skenarioi pandemian vaikutuksia tulevaan kirjallisuuteen. Tuleeko kirjallisuus tulvimaan eristys- ja sairastumiskuvauksista vai ohittuuko outo aika? Se jää nähtäväksi, mutta kirjoittajaa näyttää viehättävän tarinat toivosta. Sitä kohti.

•

Pekka Vartiainen

Ruttovuosi. Kirjoituksia kaunokirjallisuuden epidemiakuvauksista

Avain 2021

tietokirja

188 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

22 toukokuun, 2021 · 6:52 am

Marianna Kurtto: Hellä leijona

Marianna Kurtolla on kahden kirjan kevät. Ei ole kuin pari kuukautta siitä, kun ilmestyi salamyhkäinen sisarustarina Seitsemäs piste (WSOY 2021), ja nyt julkaisun saa Hellä leijona (Otava 2021). Kirjat poikkeavat virkistävästi toisistaan. Seitsemässä pisteessä taideproosan tuntu vaikuttaa voimakkaasti sisältöön, rakenteeseen ja kieleen, jopa spefi-henkisesti ja hämärtävästi. Sen sijaan Hellä leijona lähtee viihderomaanin viitoittamalle tielle ja varioi genreen kuuluvaa.

Tuttuja elementtejä kolmekymppisten chick litistä löydän paljonkin. Päähenkilö näytelmäkirjailija Anniina seikkailee suhteissa ja etsii rakkautta. Ja kuten lajiin kuuluu, päähenkilön tueksi löytyy eläväinen ystävä, tässä kirjassa raikas päiväkotihoitaja Lotta. Kaupunkiympäristö kahviloineen ja keskustakämppineen kuuluu oleellisesti tarinaan. Kahviloissa kirjoitteleva Anniina näet iskee silmänsä samassa kahvilassa viihtyvään mieheen.

•

Kirjan kertoja Anniina näyttäytyy kipakkana ja nokkelana naisena, joka vatvoo toimiaan ja toisia. Hän ei pidä itseään impulsiivisena, mutta silti hän vaikuttaa tilanteisiin heittäytyjältä: exän nyxätyessä hän löytää itsensä hetken verran lähiöstä, odottamattomasti hän päätyy teatterin takahuoneeseen toisen kanssa, ja tuttavuus kahvilan mieheen käynnistyy spontaanisti.

Kirjan draaman kaari rakentuu nytkähtelevästä suhteesta kahvilan ”peikkomiehen” kanssa. Suhteen kuvauksessa oleellista on dialogi. Siinä näppärästi välittyvät ohipuhuminen, tarkertuminen puolikkaisiin sanoihin sekä tunneviestien tahallinen ja tahaton väärinymmärrys. Eli vuoropuhelu ja parin viestintä tallentavat harhaan vievien oletusten ja epävarmuuksien sävyt, joita sisältyy tuoreeseen suhteeseen, odotuksiin ja pelkoihin suhteen vakavuudesta ja varovaisuudesta ilmaista todellisia tunteita.

”Aloitin alusta: ’Antamasi peikko katselee minua ikkunalaudalta ja muistuttaa koko ajan sinusta’ – mutta ei, ei tällaista sössötystä. Pyyhin taas tekstin pois. Sitten kirjoitin: ’Voisin ottaa kanssasi kilpikonnan. Ne ovat pitkäikäisiä ja tarvitsevat paljon unta. Kiitos pihvistä! P.S. Jo herät vierestäni viiden vuoden päästä, saatan paljastaa sinulle jotain.’ Luin tekstin uudestaan ja lisäsin vielä sinisen sydämen sanan ’pihvistä’ jälkeen. Se oli hyvä lisäys. Punainen olisi ollut jo liikaa. Tuijotin sydäntä hetken, ja sitten laitoin viestin matkaan.”

•

Kurton kerronta vie tarinaa jouhevasti joskin ajoittain viivytellen. Välillä huvitun dialogista ja kerronnasta. Kertojan kiikkerät tunteet ja sanoihin takertuminen käyvät selviksi ja persoona eläväksi. Välillä ärsyynnyn henkilöiden kiertelyyn ja kaarteluun, etenkin Anniinan tulkintaylilyonteihin. Toisaalta minusta tuntuu, että teos on kirjailijan tietoinen koe kirjoittaa sujuva genrekirja, ja toisaalta tekstiin sisältyy aitoutta ihastumisjännittämiskuvauksessa: ihminen on ikuinen teini tunteiden myllerryksessä.

Yksi sivuelementti ei loksahda paikoilleen, sillä en pääse äitisuhteen huumorikuvauksen aaltopituudelle. Äiti tuo kyllä yhden näkökulman teemaan, minkälaisia naisten oletetaan olevan tai mitä he voivat olla yhteisössään ja persoonallisesti. Romaanin mies-nais-asetelmien tyypittely hieman hämmästyttää minua. Taisin odottaa rohkeampaa ravistelua.

Hellä leijona viihdyttää minua kestonsa verran ja pidän erityisesti tavasta, jolla romaani loppuu. Ihan siten tämä kirja ei hölskytä lajityyppiä kuten Henriikka Tavin Tellervo, mutta joitain omia kirpakoita mausteitaan Kurtto ripottelee kolmikymppisten romanssiromaaniin.

•

Marianna Kurtto

Hellä leijona

Otava 2021

romaani

229 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

15 toukokuun, 2021 · 7:14 am

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen

Tokio, yökatujen valot vilisevät silmissä kylminä, kuu paistaa, bänditreeneissä soi pasuuna, aamuöisen autiossa puistossa vilisee kissoja, kaksi nuorta kohtaa sattuman sanelemana. Eihän tuo muualta voi olla kuin Haruki Murakamin romaanista. Tällä kertaa kirjan nimi on Pimeän jälkeen (Tammi 2020).

•

On romaanissa muutakin tuttua, etenkin tunnelma. Siinä on arvoituksellisuutta, odotusta ja hämyisää ”kaikki on mahdollista” -henkeä. Spefi-aineksia tarinaan tuo nuori malli Eri, joka on vaipunut prinsessaruusumaiseen uneen kotonaan. Elintoiminnot ovat normaalit, mutta nuori nainen ei vain herää. Kirjassa kuvataan hänen unimaailmaansa, jossa peileillä on merkitystä.

Romaanin pääjuoneen kuuluu muukin peilaaminen: Erin siskon Marin elämä kuvastuu erilaiseksi kuin siskonsa Eri. Sisarusten suhteen välissä on kuin lasi (tai peili), ja se vaivaa Maria. Parikymppistä kiinan kielen opiskelijaa Maria häiritsee Keiko-siskon uni niin, ettei hän pysty nukkumaan kotonaan vaan vaeltelee yöt kaduilla ja kahviloissa. Yhtenä yönä hän kohtaa kahvilassa tuntihotellin emännän ja pasuunansoittajan. Kohtaamiset johdattavat hänet tilanteeseen, jossa on tapahtunut kiinalaisprostituoidun pahoinpitely. Sivujuonteena kulkevat pahoinpitelijän tarina ja mafian uhka.

•

Parasta romaanissa tunnelman ohella ovat keskustelut Marin ja muiden henkilöiden kanssa. Niistä välittyy yön tuntien avautumisien mahdollisuus. Henkilökuvien psykologisuudessa saattaa olla ilmeistä mutta myös viehättävyyttä. Samoin viehättää varovainen romanttisuus. Ja tokiolainen yö: sen pimeyttä puhkova keinovalotodellisuus sykkii.

Pimeän jälkeen sopii hyvin äänikirjaksi, sillä tarinaa on helppo seurata, sillä kirjassa yö etenee tunti tunnilta. Lomittuvat kertomukset eivät sisällöltään ole järjen hallittavissa mutta kerronnaltaan kyllä.

Tasaisentylsää moottoritieajeluani virkistivät japanilaiset yökuvat, eli äänikirjan avulla matkanteko muuttui mielihyväksi. Ei edes se tuhonnut tunnelmaan tunkeutumista, että kuuntelukertojeni välissä oli pitkiäkin taukoja. Ehkä Pimeän jälkeen ei jää ikimuistoiseksi kirjakokemukseksi, mutta se sopi hyvin ajankuluksi.

•

Haruki Murakami
Pimeän jälkeen

suomentanut Antti Valkama

Tammi 2020

romaani

äänikirjana 5 tuntia 53 minuuttia, lukijana Toni Kamula.

Kuuntelin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

6 toukokuun, 2021 · 6:44 am

Äitienpäiväksi äideistä ja äidittömistä

Valikoin kevään kirjoista kahdeksan erityylisen romaanin otannan, joissa äitiydellä on merkitystä. Se voi olla (liiallista) läsnäoloa tai (täydellistä) poissaoloa. Sen merkitystä ei voi kuitenkaan ohittaa.

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Jos haluat tosielämäpohjaisen romaanin taide-elämän varjoista, Suruttomat on sellainen. Se kertoo Tyko Sallisen vallankäytöstä ensimmäisen vaimonsa ja kahden tyttärensä elämässä. Romaanin yksi teema on äitiyden riistäminen.

Koko Hubara: Bechi

Bechi-romaania voi lukea kolmen sukupolven naisten ketjuna, jossa äitien suhtautuminen tyttäriinsä herättää vastareaktiot: näennäinen välinpitämättömyys yliomistautumisen, omistautuminen vastustushalun. Tuntuu heti väkivallalta pelkistää suhteet noin, sillä romaanin monisyisyys ei saa siten oikeutta. Runsaiden teemojen tiivis romaani on kuitenkin myös romaani äitiydestä.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Käväistäänpä 1500-luvun alussa ja kirkon maalausprojektissa. Sen sivujuonteena voi tarkastella päähenkilöä, Pelliinaa: voi pohtia äidittömyyden merkitystä hänen kohtaloonsa. Lisäksi herkullisia naissivuhenkilöitä voi katsahtaa sillä silmällä, mitä ratkaisuja he tekevät äiteinä saadakseen lapsilleen isän.

Paula Noronen: Lomille lompsis

Tarja Kulho on viihdehahmo, jolla on varmat ja suorat mielipiteet. Tällä kertaa hän lomailee Räkkärimarketin lomakylässä. Hienoinen huoli on tyttärestä, mutta äidistä etääntyvän pojan poissaolo todella kalvaa Tarja-äitiä. Siksi Tarja alkaa videoida elämänohjeita pojalleen. Niiden litteraatiosta saa lukija nauttia – pojasta en ole ihan varma.

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Äiti huutaa poissaoloaan, kun yksin jäänyt isä yrittää luotsata poikaansa ja tytärtään aikuisuuteen. Siitä tulee melkoista räpiköintiä ihmissuhteiden arvaamattomuudessa. Siitä tulee lukijalle hauskaa, ja tekee se kipeääkin. Mainio perhekuvaus, jonka omintakeinen tyyli puree.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Eloonjääneet alkaa äidin kuolemasta, mutta tunnetustihan sitä ennen eletään. Romaani käsittelee paljon veljeyttä ja veljistä etääntymistä aikatasoja vaihdellen: on kohtalokas kesä lapsuuden lopussa ja on äidin tuhkan levitys. Siinä välissä tapahtuu elämä ja se, miten tämän kirjan äiti vaikuttaa lapsiinsa.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Lähdin veljen luo sisältää tukuittain ihmisiä kuormittavia asioita, eli romaani on täynnä arktista hysteriaa. Siitä huolimatta, siis kaikkien kauheuksien ohella, romaani vetää vääjäämättömästi puoleensa. Yhtenä teemana voi miettiä äitiyttä, sellaista äitiyttä, joka katsoo ohi, tai sellaista, joka on viety.

Elizabeth Strout: Olive, taas

Järeä nimihenkilö tokaisee asiat paikoilleen ja herättää ympäristössä reaktioita pyyhältäessään paikalle. Ohittaa häntä ei voi, hänellä on vankkumaton paikka yhteisöissään. Kaiken päälle on todettava, että äitinä hän ei ole kummoinen (Oliven omaa ilmaisua lainaten; hän käyttää kanssaihmisistään ”ei kummoinen”-luonnehdintaa). Vai onko? Olive ei ole vain yhdenlainen, hänen ihmisenkaltainen ristiriitaisuutensa lumoaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: , , , , , ,

4 toukokuun, 2021 · 5:38 am

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo & kirjapiirin kokemukset

Kuvittele kaikki (valtionrajoista riippumattoman) pohjoisen ihmisten tragediat insestistä tappoihin, lisää eläinväkivaltaa, perhehelvettejä, päihteitä, pettämistä, valheita ja hihhuliuskovia. Et silti pysty kuvittelemaan, että niistä voi kertoa siten, että kerronta yllättää ja viihdyttää. Ruotsalaisen Karin Smirnoffin särmikäs romaani Lähdin veljen luo (Tammi 2021) erottuu kaltaistensa arktisen hysterian romaanien joukosta ja muuttuu luku luvulta kiinnostavammaksi. Onpa taitavasti kieputtava romaani!

”Vaikuttaa siltä sanoin että koskaan ei voi lopullisesti tietää mikä on totta. Totuus taipuu ja väistelee liikaa.”

Jana saapuu vuosien jälkeen kotipaikkakunnalle kaksoisveljensä luo, jolloin menneisyys palaa mieleen ja lomittuu nykyisyyteen. Mihinkään kiinnittymätön nainen tekee tiliä menneen kanssa, tapaa vanhoja tuttavuuksia ja muistaa sellaista, mitä ei ennen. Työ kotihoidossa tuo vastaan sekin yllätyksiä. Juonesta ottakoon kukin tykönään selvää, salaisuudet kuuluvat tämän kirjan henkeen. Ja taide – Janalle savimuovailu, jollekin toiselle maalaaminen – alitajunnan ja muistojen käsittelykeino.

”Ennen nukkumaanmenoa istuin hetken keltaisen huoneen kylmällä puulattialla. Kääntelin saviukkoja käsissäni etsien johtolankoja. Tuntui kuin olisin menettänyt otteen omasta elämästäni. Asioita tapahtui ilman että saatoin vaikuttaa niihin mitenkään. En ollut koskaan tuntenut oloani elävämmäksi. Kokemus oli uusi ja vaikken tiennytkään varmasti sen hyvyydestä se oli joka tapauksessa olemassa ja huusi kuin herätyskokouksessa.”

”Heti kun ajattelin positiivisesti tapahtui jotain mikä muistutti elämän hauraudesta. Kaikki menisi päin helvettiä vaikka tekisin mitä.”

Jana suojelee itseään pessimismillä, eikä monia valopilkkuja ole elämäntaipaleella ollut havaittavissa. Minkäänlaiseen makeilevuuteen sortumatta romaanin loppu tuottaa liikuttavan yllätyksen, mahdollisen positiivisen käänteen. ”Minusta ei ollut ikinä aiemmin tuntunut tältä. Jollain tavalla se liittyi toivoon.”

Kirjapiiri ihastuu

Kolmen hengen virtuaalikirjapiiri on liikuttavan yksimielinen: Lähden veljen luo on hieno, yllättävä romaani. Muut kuuntelivat kirjan, minä luin verkkokirjan – siksi kiinnitämme huomion eri asioihin. Vilkkaassa keskustelussa kävimme läpi henkilöitä ja tapahtumia sekä pohdimme, mikä merkitys on romaanissa juonella. Tiivistän porinamme:

Johanna

Lukiessa tuli monia assosiaatioita Humisevaan harjuun, Twin Peaksiin, Mukan kirjoihin, ja silti kirja on ihan omanlaisensa. Realistisesti kirjassa kerrotaan, silti tunnelmassa on unenomaista. Romaanin oudot asiat kerrotaan siten, että niissä ei ole mitään outoa.

Taru

Minuakin kiehtoo kirjan outous, rujous ja suomalaisuus. Tietty hulluus viehättää. Nämä ihmiset eivät ole mitään menestyjiä ja silti he pärjäävät. Pelkään, ettei vain jatko-osa lässähtäisi, mutta jäihän vielä selvittämättömiä asioita. Ja luotan kyllä, että kirjailija keksii lisää.

Minä

Ihmettelen, etteivät kerrotut hirveydet vie övereihin. Minulle romaanin juju on sen kieli ja raportoiva, ylilyöntejä välttävä tyyli. Siinä on omanlainen töksäytyksen ja jolkotuksen vaihteleva ja etenevä rytmi, jossa välimerkeillä ei ole niin nokon nuukaa. Tykästyn kovasti siihen, miten erisnimet eivät erotu vaan ne kirjoitetaan pienellä ja yhteen. Se peilaa mentaliteettia: ei siinä erisnimillä eli erityisyydellä keekoilla, koska kaikkea (kaikkia) voi sattua.


•

Karin Smirnoff
Lähdin veljen luo
suomentanut Outi Menna
Tammi 2021
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 toukokuun, 2021 · 11:13 am

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat

Kulttuurimme kultakaudesta kieltämättä ensimmäiseksi mieleen ponnahtaa äijäkööri a la Edelfelt, Järnefelt, Vallgren, Gallen-Kallela, Sibelius ja kumppanit. Hanna-Reetta Schreck poimiikin aikakaudelta naisia, jotka ovat oleellinen osa kultakautta. Toiset heistä ovat edelläkävijöitä, toiset taustavaikuttajia – jokainen tavallaan vaikuttajia ajassaan.

Säkenöivät ja oikukkaat (Like 2021) sisältää kuusi pienoiselämäkertaa, joihin yhdistyvät tutkimustieto, kuvattujen aikakausien konteksti ja kirjoittajan läsnäolo. Schreck osallistuu, ei etäänny tutkijaksi. Hän myös kirjoittaa kirjan naisille kirjeitä, joissa kertoo, mikä kirjan naisissa häntä puhuttelee, esimerkiksi esipuhekirjeessä näin:

”Siri, Ellan, Alma, Sigrid, Thyra, Aino.

Sinä järkytät olemassaolollasi itsestäänselvyyksiäni siitä, mitä on olla nainen, ’pimeä manner’, kuten Sigmund Freud muotoili kirjoittaessaan naisen seksuaalisuudesta. Sinä, nainen olit 1800-luvun kulttuurissa pelottavaa maantiedettä, kartan musta läikkä, sairas muukalainen, jonka tarkkailu, valvonta ja määräily oli aikasi kulttuurin keinoja näyttää sinulle paikkasi. – -. Onneksi sinua ei kuitenkaan ole lukittu vain menneisiin kuviisi, vaan sinuun voi tutustua ja sinusta voi kirjoittaa yhä uudelleen ja uudelleen. Siksi haluankin mennä metsään, enkä pelätä pimeää, saatikka unohtaa.”

Ei Schreck millään muotoa mene valinnoillaan tai tekstillään metsään. Tosin välillä kirjoittajan tulkinnat tuntuvat kovin lennokkailta, mutta se on linjassa siihen, mitä hän lupaa kirjan alussa: ”Tiedätkö, olen pohtinut, miten mennyttä voisi kuvata esseenomaisesti, viipyillen, kokeilevasti, aistivasti ja heittäytyen.”

•

Pidän Säkenöivät ja oikukkaat -kirjassa etenkin siitä, miten naiskuvissa koko ajan elämänkertafaktojen rinnalla kulkevat luontevasti tämän ajan naisen tieto ja tietoisuus. Lisäksi korostuu ymmärrys 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ilmiöiden vaikutuksista taiteilijuuteen sekä naisten ja miesten rooliodotuksiin. Tärkeitä teemoja ovat psykologisen tiedon kehitys, etenkin hysteriateoria kulkee koko ajan mukana. Toinen tärkeä vaikuttaja on Virginia Woolf, jonka tekstejä Schreck usein siteeraa ja kytkee käsittelemiinsä asioihin. Kolmantena heittäisin joukkoon epätasa-arvoisen seksuaalimoraalin syfiliksineen.

•

Sitten näihin naisiin! Ensinnäkin minua viehättää, että joka nainen esitellään kaikkine sukunimineen (jos heillä oli useita – vaikka minä nyt vain valitsen yhden). Typistän kirjan naiset näin:

  • Siri von Essen on muutakin kuin Strindbergin eksä, hänen vaiheissaan on myös kaistale rohkeiden valintojen naista ja tasa-arvoista taiteen tekijää, joskin myös loppuelämän yksinäinen, köyhä sinnittelijä.
  • Itsellisen Ellan Edelfeltin valinta avioitua kuuluisan taidemaalarin kanssa sisältää arvoituksen, mutta näen Ellanin esimerkkinä siitä, miten ajan odotukset ja ymmärtämättömyys naiseudesta tai seksuaalisuudesta mittailivat eri sukupuolia ja säätyjä kovin eri mittarein.
  • Naistaiteilijat reissasivat Ranskassa ja Italiassa, ja sille tielleen jäi kuvanveistäjä Sigrid af Forselles. Hänen kauttaan kirjassa saa sijaa homoseksuaalisuus, lisäksi aikakaudella suosittu esoteerisuus.
  • Tutkijapioneeri Alma Söderhjelm havainnollistaa, miten naisen piti saada vapautus sukupuolestaan, jotta opiskelu mahdollistui. Alma riemastuttaa, sillä viisikymppinen vanhapiika revitteli kirjoittaen eroottisen romaanin.
  • Taustavaikuttajana Thyra Thesleff tiedetään siskonsa Ellenin suhteen, nyt myös aviomiestensä. Lisäksi valaistaan Thyran omaa taiteilijuutta.
  • Aino Sibelius vaikuttaa miehensä sävellystyön kommentoijana ja mahdollistajana, myös kovana työntekijänä ja oman ympäristönsä luojana.

Koska kirjan anti on runsas, nappaan juuttuni noin vain minuun kiteytyneet pintavaikutelmat. Kannattaa siis lukea kirjasta kiinnostavia yksityiskohtia sekä Schreckin tulkintoja ja asiayhteyksien kytkentöjä. Ne avartavat ja tarjoavat oivalluksia.

Jälleen kerran ihmettelen, miten taidepiireissä rampattiin ympäri Eurooppaa, kytkeydyttiin toisiinsa ystävyys- tai sukulaisuussiten, tutustuttiin suuruuksiin siellä ja täällä sekä muodikkaasti verkostoiduttiin. Matkaan naiset pääsivät yksin apurahojen turvin tai tyttärinä tai puolisoina. Ja lähes kaikilla kultakausivaikuttajilla on ei-suomenkielinen sukunimi.

•

Säkenöivät ja oikukkaat on kaunis kirja. Tietysti soisin, että kuvia olisi vielä enemmän kuin nyt on, mutta toki valokuvat henkilöistä tai taideteoksista säväyttävät näinkin. Oi, miten jo usein näkemäni kesäinen valokuvasarja Thesleffin sisaruksista onnistuu aina hätkähdyttämään: mikä ilo, leikkisyys ja lämpö!

En malta olla mainitsematta yhtä yksityiskohtaa: kirjassa on Hugo Simbergin maalaus tulevasta vaimostaan. Sen edessä olen monet tovit istunut Ateneumissa nauliintuneena maalauksen naisen veikeään ilmeeseen, koko olemukseen. Mutta miksi se on tässä kirjassa, jossa Simberg ja Anni Bremer ovat kapoinen sivupolku? Kuvia olisi ollut kosolti tarjolla kirjan päähenkilöistä ja heidän luomuksistaan. (Mutta onhan se kyllä suomalaisen muotokuvamaalauksen huippuja.)

Siis kaunis kirja, jo totesin. Sievät kukkapiirrokset luonnehtivat kutakin lukua, ne haluan vielä mainita. Ja sen, että tällaiset kirjat ovat inspiroivia ja innostavia: on eletty ennenkin, niin että ihmisten elämänkohtaloihin vaikuttavat aika, asenteet, perhe ja sattumat. Kiehtovaa.

•

Hanna-Reetta Schreck

Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia

Like 2021

tietokirja, pienoiselämäkertoja

240 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Tässä juttuni Hanna-Reetta Schreckin Ellen Thesleff -kirjasta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus