Aihearkisto: Romaani

6 lokakuun, 2023 · 5:13 pm

Juhani Brander: Amerikka

Juhani Branderin kirja muistuttaa siitä, mistä romaanikirjallisuudessa perimmiltään on kyse: kielellä rakennetusta mahdollisesta maailmasta niin, että se kertoo jotain pysäyttävää ihmisyydestä. Amerikka (WSOY 2023) jalostaa onnistuneesti kotimaista köyhän kansan realismiproosaa.

Amerikka hahmottelee saarielämän vuodenkiertoa ja elämänmenoa 1950-luvun alkupuolella. Romaani kertoo kouluikäisestä Kaarlosta, joka asuu sodanjälkeisessä saaristopitäjässä huonokuntoisen mummonsa luona. Pojalle kerrotaan, että äiti asuu Amerikassa. Äidin nuoruudenpäiväkirjasta on mukana joitain lukuja.

Romaani kuvailee kotimökin likaisia, puutteellisia oloja ja yhteiskunnallista syrjäytymistä: sosiaaliturvan poissaolo kutakuinkin kirkuu rivien välistä. Lasta kiusataan äidittömyydestä ja siitä, että isä oli saksalaissotilas. Lisäksi pojan köyhyys ja osattomuus antaa aihetta syrjintään koulussa ja kyläyhteisössä. Naapuruston Sakari on sentään pojalle jonkinlainen aikuisturva ja koulukaveri Leena ystävänkaltainen.

•

Romaanin kieli kantaa murheellista tarinaa yksinäisestä pojasta, jolla olisi kaikki edellytykset elämässä eteenpäin, mutta olosuhteet estävät sen. Kerronnan kauneus piilee havainnollisuudessa ja tunnelmassa. Tilanteiden, maisemien ja eri aistein niiden kokeminen muuttuu eläväksi kokemukseksi.

”Kaarlo sulki silmänsä.

Hän tunsi saaren pulssin, hän oli sen valtimokohdassa. Se hengitti suurilla keuhkoillaan, siinä virtasi eripituisia suonia, kaikki siitä nouseva ja kasvava oli yhteydessä toisiinsa.”

Henkilökuvaus on sekin taitavasti toteutettu. Isoäidin rouhea persoona ja puheenparsi raikastavat. Sattumalta luin ennen Amerikkaa Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia, jossa vaikuttaa myös Kaarlon isoäidin ikäinen nainen toiselta puolelta Suomea räväköin puheen. Nämä kummatkin mummot ovat kiinni vanhassa kansanperinteessä uskomuksineen ja väkevine sanoineen – viimeinen sukupolvi, jolla oli elävä suhde vanhaan tietoon. Näin Kaarlo lämmittää saunaa mummon opein lepytellen saunahaltiaa:

»Mummon puolesta hyviä löylyjä toivon. Mummo käski terveisiä lähettää ja pahoitella vanhalle tutulle, ettei itse jaksa sytytellä enää. Ottaa lonkasta ja selkäruodosta. Kyykkiminen ruikkia myöten lähes mahdotonta. Näin käski Teidän Korkeudellenne sanoa. On muistanut kyllä Teidän liekit aikaisemmilta vuosilta ja niitä kovin kehunut. Ettei missään vastaavaa lämpöä, edes Helvetissä. Siksi toivon, että jos saataisiin niistä hyvistä liekeistä tänään edes puolet. Kiitos, ja näemme mitä pikimmin.»

Kaarloon mielikuvituksen ja kielen voima on siirtynyt isoäidiltä, joten Kaarlon elämässä todellisia ovat kuvitellut olennot ja voimat. Romaanin loppuosan venematka vie nälkäisen pojan huomiot ja havainnot toiselle tasolle, hämärtyvän todellisuuden kokemuksiin. Kuvauksen vaikuttavuus ja Kaarlon kohtalo tulevat uniin, niin syvältä riipaisevia ne ovat.

•

Juhani Brander: Amerikka, WSOY 2023, 169 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

2 lokakuun, 2023 · 6:41 am

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

”Hah. Miten typerä ajatus. Että Kissa voisi minun asiaani kertoa. Olisi ihanaa vain lähteä täältä.

Minä olen hauras, Kissa ei. Sillä on eläimen vaistot, kynnet ja hampaan petous, ja sitä riivaa elämänvietti, ei sitä tuoni houkuta. Ei se näe autiutta ympärillään eikä uuvu elon leikkiin. Se osaa jahdattaa kärsimystä, leikitellä sillä ja lopulta iskeä kiinni sykkivään kaulasuoneen, imeä verta ja juopua siitä, ja lopulta istua nätisti etutassut tanassa ja nuoleskella turkkiaan piittaamatta vähääkään siitä, mikä murha juuri tuli tehtyä.

Minulle ei ole helppoa olla olemassa. Kissalle on.”

Kirjailija on jätetty, petetty, keskenmenosta järkkynyt ja kadottanut sanat. Kotiin ilmestyy Kissa, todellisuudessa tuonilmaisten Toimiston lähettämä. Tai todellisuudessa ja todellisuudessa, tämän romaanin todellisuudessa. Ja ihan todesta sen otan Katja Ketun romaanissa Erään kissan tutkimuksia (Otava 2023).

•

Kissa kertoo tavallaan, niin myös Kirjailija, ja lisäksi Kirjailijan isoisoäiti Eeva kertoo elämästään vuodesta 1917 alkaen. Osuudet vaihtelevat ja virkistävät kokonaisuuden. Eevan myötä romaaniin tulee Venäjän rajan läheisellä, pohjoisella suomalaissyrjäseudulla koettu historia, ensin kansalaissota, sitten Lapuan liike, toinen maailmansota ja sen jälkitraumat. Lisäksi Eeva sitoo Kirjailijan paikkaan, kotisaareen, ja perhehistoriaan vaikka kuoli juuri Kirjailijan synnyttyä.

Eevan päiväkirjan kirjoittamistapa valloittaa verevyydellään. Lisäksi pistämättömästi Eevan osuuksista välittyy elämänmeno ja etenkin hyväksyvä, lämmin ja verevä rakkaus Mahteen, lempeään haaveilijaan.

”Maailma oli kuten Mahte sen näki, perimmiltään pyhä ja hyvä, Saari turvaisa ja tuvan hirsiseinät tilkitty sammalella ja naavalla, ja samalla niissä tikittävien toukkien tiet olivat kuin rakkauden suonia ja punoksia joita pitkin kuiskin salaisia sanoja, niitä joita vain nainen löytää − eikä kovinkaan tietäjä, ei edes Antero Vipusen vatsasta.”

Eevan elämä saaressa vieroksuvan anopin ja sittemmin raivovauhkon vävyn naapurina välittyvät nekin, mutta komeasti henkilöityvät historian tapahtumat yksityiseen yksityiskohtaisesti, elävästi.

•

Eevan ja Mahten yhteiselo erilaisina mutta rinnakkain loistaa kirkasvalolamppuna, kun Kirjailijaa oma elämänvaihe pimentää. Onkin Ketulta oivallus suhteuttaa kunkin ajan elävien probleemat. Ehkeipä Kirjailijan miesystävän samppanjanjuonti lentokoneen ensimmäisessä luokassa ja Kirjailijan paikka turistiluokassa olekaan vastoinkäymisistä pahimpia vaikkakin nöyryyttävää. Tosin kovia Kirjailija kokee kirjailijuudessa, rakkaudessa ja lapsettomuudessa. Siksi Kissa toimitetaan tutkimaan Kirjailijaa. Kaksikko päätyy Eevan saaritaloon, ja Kissa saattaa Eevan tarinan osaksi tutkimuksia:

”Iltahämärissä saalistan hiiriä ja nautin, sillä allergia estää kipuamasta puihin lintuja vaanimaan. Täytyy myöntää, että Kirjailijaa tutkin vähäisesti, enemmän minua kiinnostavat Eevan ja Mahten olot vuosisata sitten. Enkä nyt puolustele itseäni enkä kadu mitään, pikemminkin minua säälittää. Kirjailija ei aisti sitä kaikkea elämää, joka hänen ympärillään kuhisee, ei tämän hetken ihmeitä eikä toisilmaisia. Maassa paljaan jalan alla rämpivät sokeankalvaat myyrät jäävät huomaamatta, linnut pesäkoloissaan tai oksilla laulamassa, riemurinnoin hehkumassa ja hukkaamassa iäisyyttä.”

•

Erään kissan tutkimuksia imaisee mukaansa valttina vaihteleva rakenne, konstailemattomaksi koristeltu kohkaava kieli, kiinnostavat henkilöt, historian havina ja tunnelma. Realismia puhkovat Kissa, Eevan perimän loitsutieto ja saaressa liikkuva hornan hevonen kuuluvat ehjästi romaanin maailmaan. Kissan rooli on havainnoida, huvittaa ja historioida – ja pelastaa Kirjailija kirjailijaksi. Kirjailija luovuttaa:

”Lopulta annan periksi. Tulkoon Kissa, vallatkoon romaanini. Minähän se tässä heikko olen. Kissa tietää paljon, piittaa vähästä. Sillä on elukan villi luonto ja salaista tietoa. Eikä se kunnioita minua pätkääkään. Sekin on hyvä.”

•

Kissa kirjassa tivaa, kirjoittaako Kirjailija kostoromaania ex-rakastetusta, ei kirjoita, elämänmenossa on muuta tähdellistä. HS tituleerasi teosta avainromaaniksi (aha, autofiktiosta palataan vanhaan termiin), mutta ohitan sen, koska kirjan muu aines vie mukanaan. (Tosin hymähdän Porvarin poika -viittauksille liittyen Ketun epäonniseen elämäkertakirjoitusprojektiin.)

Olkoon tosiaineksia, mutta fiktiokerronta tässä voittaa. Erään kissan tutkimuksia on romaani kirjan kirjoittamisesta, hauraudesta ja voimasta sekä elämänkirjosta. Raskaista kokemuksista syntyy vakavapohjainen mutta leikkisä ja koskettava kokonaisuus. Ja sellaista, jonka Kissa kuulee:

”Edelliskesänä kasattu metallinpaljastin jää nurkkaan, eikä maisema edelleenkään avaudu Kirjailijalle. Ei tämä näe.

Niistä Kirjailija ei tiedä mitään. Sen sijaan tämä puhuu tulevasta romaanistaan.

− Jotakin kaunista siinä pitäsi olla. Ja lohtua.

Mutta jokin pieni muutos on tapahtunut.

Jo se, miten tämä kulkee pitkin saarta, palaa takaisin, jää kuuntelemaan ja siristää silmiään kuin jotain sumussa vilahtelisi.”

•

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia, Otava 2023, 227 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

30 syyskuun, 2023 · 8:50 am

Jari Järvelä: Rakastan Eva Braunia

Jostain syystä minun tekee mieli haarukoida romaanista lajityypillisiä piirteitä. Jonkinlaista veijaritarinaa löydän, rikosjuontakin, historiaa ja paljon on sepitettä sepitteessä, satiiria, vieläpä mustan huumorin muodonmuutoskertomuskin. Mistä on kyse Jari Järvelän romaanissa Rakastan Eva Braunia (Tammi 2023)?

Kotkalainen wannabe-kirjailija Johanna on julkaissut pari omakustannetta, mutta hänen elämänsä tarina on tähän asti ollut epäonnistumisien ketju, myös itsemurhat ovat menneet mönkään. Vanhan saksan kielimuodon taitajana Johanna päätyy lapsuudenystävänsä Lisen ja tämän Martin-miehen natsiroinakaupan tekstiväärentäjäksi – eikä minkä hyvänsä tekstin vaan Eva Braunin päiväkirjan sepittäjäksi.

”Enkä suoraan sanoen paljoa pitänyt siitä elämästäni jota olin elänyt ennen Lisen ja Martinin tapaamista ja heittäytymistäni Eva Brauniksi. Se oli muistuttanut liikaa isoäitini elämää. Hän oli elänyt kunnolla vain öisin, unissaan, seikkaillessaan parempana versiona itsestään. Viime aikoina minun ei ollut ainakaan tarvinnut vaipua tokkuraiseen uneen ollakseni joku toinen.” 

•

Romaanin yksi jujuista on Johannan keksimä Eva Braunin feikkipersoona, siis muka hänen päiväkirjamerkintänsä ja ennen kaikkea hölmö rakkaus Suteen (Hitler), jonka privaatti asetetaan Evan kertomana naurunalaiseksi. Evan muusta natsitouhusta irrallaan oleva mikrokosmos hupsun tavistytön haaveineen olympiavoitosta ja elokuvatähteydestä on sekin vähintään tragikoominen. Historiankirjojen Eva Braun jäi salaperäiseksi taustatekijäksi ja alaviitteeksi, josta ei paljon tiedetä. Romaanissa on mukana autenttiset Braunin päiväkirjat, noin 20 sivua – ja sitten ne Johannan väsäämät lisäykset.

Mietin kovasti tätä Sutta, miljoonien massasurmaajaa ja kirjahahmon surkuhupaisuutta. Ei minun tee mieli nauraa ja siten pienentää julmuria, vaikkei Järvelä mihinkään natsivähättelyyn minua ohjaakaan. Olenko tosikko, onko Hitler minulle kavahduttava tabu tässä maailmanajassa, jossa flirttaillaan uusnatsismilla ja kuitataan se ”vitsi, vitsi” -takaisinvedoin? Tosi taitaa olla tarua oudompaa, kun elämme poliittista todellisuutta, jossa hallituksen täytyy julistaa lausumia natsivastaisuudesta. Järvelän kirja antaa vähintään välillisesti päivänpolttavaa pohdittavaa.

•

Romaanissa ovat nämä todet ja keksityt päiväkirjat, ja lisäksi on Johannan nykyelämä. Huijausosuudessa on veijarimaisuuden lisäksi häijyyttä. Eniten jään miettimään manipuloinnin ja hyödyn merkitystä ihmissuhteissa. Ihminen on aina ollut valmis täyskäännöksiin, muuttumaan muuksi, jopa alistumaan, jotta elämän epäonnistumisien sarja saisi uudenlaisen jatko-osan. Sellaisesta Järvelä tuottaa pohjimmiltaan synkkää sanottavaa.

Järvelän edellinen taustahenkilön nostoromaani Aino A. toi esille Alvarin taa piilotetun Aino Aallon ja sai meriitit keränneen miehen näyttämään tyhjältä pöyhkeilijältä. Vähintään samanhenkinen on Rakastan Eva Braunia, edeltävää romaania rouheampi ja kärjistävämpi – jo kirjan kansikuvanaisen överi ilme sitä ilmentää. Välillä historialuennoinnilta vaikuttava teksti sulaa mielikuvitukseen, välillä hätkähdyttää oivalluksin, esimerkiksi kuuntelin ja katselin Boomtown Ratsin I Never Loved Eva Braun -videota uusin korvin ja silmin. 

Aikamoinen kierre on kirjassa käynnissä, mutta taitaa se kieputtaa lopulta siihen, mitä ihminen on valmis tekemään kokeakseen merkitystä, hyväksyntää ja ripauksen rakkautta. Nousu tai tuho, kumpikin on mahdollista.

•

Jari Järvelä: Rakastan Eva Braunia, Tammi 2023, 189 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

26 syyskuun, 2023 · 6:19 am

Anneli Kanto: Punaorvot

Anneli Kanto on kirjoittanut kansalaissodasta järisyttävät romaanit Veriruusut ja Lahtarit. Itsenäisyyden ajan alun poliittisen kahtiajaon seurauksista perheille kertoo nyt romaani Punaorvot (Lind & Co. 2023). Alun perin Anneli Kanto on kirjoittanut Lauri Maijalan kanssa näytelmän punaorvoista. Romaani perustuu siihen.

Punaorvot seuraa Johanssonin köyhän kalliolaisperheen elämää 1918 – 1920. Isä-Arvo menehtyy Tammisaaren punavankileirillä, sodan ja vankeuden kokenut teini-ikäinen Aarre katkeroituu ja oman lapsuutensa traumatisoima äiti-Helmi vaipuu toimettomaan epätoivoon. Koska perhe saa köyhäinapua, äiti pakotetaan luovuttamaan varhaisteini Lahja ja pieni Ilona kasvateiksi Pohjanmaalle. Ajan ajatusmaailmaan kuului, että puna-aatteen saastuttamat sisarukset erotettiin toisistaan ja kaikenlainen yhteydenpito oman perheen kanssa kiellettiin, jotteivat vahingolliset vaikutteet leviäisi.

Romaanissa kerrotaan sekä Aarren toimeentulokamppailusta ja poliittisista paineista Helsingissä että tyttöjen oloista Pohjanmaalla. Ilonan onni oli päätyä kahden naimattoman naisen hemmoteltavaksi, vaikkei sekään aina auvoa ollut, mutta Lahja kohtaa lähes kaikki kauhut, joita voi kuvitella hyljeksitylle ja kaltoinkohdellulle tytölle maatalossa.

•

Romaanin voima piilee lapsikuvauksissa, jotka valottavat lapsen ajatusmaailmaa ja tuovat vakuuttavasti lapsipsykologisen otteen tekstiin. Sitä vasten näyttäytyy aikuisten ymmärtämättömyys. Kärjistyneesti se ilmenee porvarisnaisten käyttäytymisessä ja maalaistalon väen pahantahtoisessa väkivallassa. Säväyttävästi tulee lisäksi esille kielen merkitys: stadilaislapset eivät ymmärrä pohjalaista murretta, mikä lisää heidän ahdinkoaan uudessa, jäyhässä ja usein vihamielisessä ympäristössä.

Johanssonin perheen kuvauksen ohella romaanissa toimii välillä minäkertojana keski-ikäinen leskirouva Ester, joka kirkasotsaisten sivistysaatteiden siivittämänä käynnistää kaupunkilaislasten siirtämisen maalaisperheisiin: ”Aion hankkia koteja kodittomille, hoivaa ja lämpöä sitä vaille jääneille.” Esterin hyvät aikeet törmäävät realiteetteihin, joita hänen on vaikea aatteensa palossa tajuta. Ehkäpä universumi kosti hänelle sinisilmäisyyden, koska Esterin avioiduttua Suomen ensimmäisen presidentin Ståhlbergin kanssa uusperheen vihamieliset lapset eristivät hänet perheonnesta.

•

Punaorvot-romaanin taustalla vaikuttaa vankka historiallinen faktatieto. Se elävöittyy henkilöissä, ja siksi lasten kohtuuton kohtelu kansalaissodan jälkeisessä Suomessa iskee tunteisiin. Romaani välittää kansanosien railon syvyyden ja raaistuneen ilmapiirin. Ihan samoin ei Punaorvot järisytä kaunokirjallisesti kuin muut Kannon historialliset romaanit, mutta se on vankka realistinen romaani – arvokas vähäosaisten elämän ja vaietun historian kuvaus.

Ajattelen romaanin päättyvän taidokkaasti. Se jää sellaiseen kohtaan, että lukijan mielikuvitus käynnistyy pohtimaan etenkin Johanssonin perheenjäsenten tulevia vaiheita. Tieto historiasta saa pelon kouraisemaan perheenjäsenten puolesta.

•

Anneli Kanto: Punaorvot, Lind & Co. 2023, 276 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

24 syyskuun, 2023 · 7:58 am

Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä

Pitkän linjan prosaisti Antti Tuuri onnistuu nyt hieman yllättämään. Uutuusromaanissa Lintujen kesyttäjä (Otava 2023) kesäisen pohjalaistalon pihapiirin reaalimaailmaa hämmentävät viikon verran irreaalit ajatusvoimat. 

Romaani alkaa sitaatilla Rudolf Steinerilta, ja samassa älyän, että steinerilaisuutta löytyy Tuurin varhaistuotannosta. Jonnekin kirjailijan kirjallisille alkujuurille siis tässä kurotellaan. Tuurilaisen tuotannon juuriainesta löydän muutakin: miehillä on miesten työt, puheet ja puuhat, naisilla tilaa hellan ja nyrkin (äijä-ärhentelyn) välissä.

•

Romaanissa eletään kutakuinkin 1950-lukua arvoineen ja asetelmineen. Minäkertojana toimii viimeistä vapaataan viettävä kotitalon poika, joka kesän jälkeen muuttaa Pietarsaareen lukioon. Taloa johtaa äkkivihainen isä, joka haaveilee eduskuntaehdokkuudesta. Äiti varoo suututtamasta miestään ja paapoo poikaansa. Talossa kortteeraa isän teologiveli Esko, joka on menettänyt pappivakanssin epäselvistä syystä. Turhautunut pappi riitelee alituiseen Leena-vaimonsa ja veljensä kanssa. 

Tunnelma kotona tuntuu jokseenkin tulehtuneelta. Sitä virvoittaa kertojan kaveruus naapurin Ollin kanssa ja tangoharjoitukset naapurin isojen tyttöjen kanssa. Varsinainen katkos tavalliseen on kuitenkin pihaan saapunut Kesyttäjä, joka saa isältä vitsinkaltaisesti luvan viikon verran syömäpalkalla kesyttää pihapiirin pääskyset. Moinen mahdollisuus alkaa kiehtoa nuorta kertojaa.

”Kävelin puutarhaan ja istuin Lintujen kesyttäjän kesytystuolille. Yritin muistella, mitä Lintujen kesyttäjä oli selittänyt siitä, kuinka pääskyset piti löytää ajatuksiinsa, tyhjentää pää muista ajatuksista ja antaa haltijahengelle tilaa; yrittää sitten siirtää sille omia ajatuksiaan. Istuin tuolilla silmät kiinni ja yritin olla ajattelematta mitään muuta kuin pääskysiä. Ajattelin ensin räystäspääskysiä, niiden värejä ja kuinka ne lensivät pihan yllä, mutta ajatuksiini sekoittuivat haarapääskyset, joiden äänet kuulin, kun ne lensivät solaan.”

•

Tuurin pienoisromaani tuntuu kerrontatavaltaan tutulta: lyhyttä, selkeää lausetta soljuu sujuvasti, välillä lyhyt dialogi antaa oman äänen henkilöille. Henkilöiden vuorovaikutus perustuu toisten ärsyttämiselle, riidanhalulle ja mökötykselle. Sanailu sisältää kiusoitteluun perustuvaa äijähuumoria. 

Pintataso tavoittaa kesäisen heinäkuun maalaistalossa tunnelmineen, töineen ja ruokailuineen. Mutta pinnanalainen! Sieltä kurkistaa kertojan äidin piilotettu kapina ja – voi, mikä herkullinen viittaus islantilaissaagamytologiaan! Kaiken kattava lintujen vapaussymboliikka liihottelee tekstin yllä ja alla. Kesyttäjän luonnonusko näyttäytyy vastavoimana leipäpappi-Eskon ulkokultaisuuden rinnalla, ja valtiovallankin edustaja (nimismies) näyttäytyy, mutta lain koura ei saa tarttumapintaa. Kertojan oma rajatilanne lapsuuden lopussa, askeleen mitan päässä aikuisuudesta, välittyy sekin hienosti.

•

Vähän kyllä olen tunnustelutuulella, kun alan lukea kirjaa, mutta sitten pienoisromaanin aihe- ja tunnetiheys alkavat viehättää. Kesyttäjä omenapuiden alla saamassa ajatusyhteyttä pääskysten emuuun samalla, kun talossa kiistellään itseriittoisesti arkisista – herkullista! Vierasta vierastetaan, hän jää vieraaksi, mutta pistäytyminen selittämättömässä vakuuttaa ne, jotka ymmärtävät pinnanalaisia. Vaikutuksen valta on ajatuksen vapaudessa, ei rahassa, ei muiden arvostuksessa tai menestyksessä yhteisössä.

”Pääskysiä oli pihan päällä kymmeniä, niitä tuli lisää pellolta ja naapurin karjapihalta päin. Ne kaartelivat pihan yläpuolella, pian niitä oli pari sataa peittämässä taivasta. En osannut sanoa mitään, nousin seisomaan ja katselin säikähtäneenä Kesyttäjää ja lintuja, jotka lensivät pihan yllä ja omenatarhan päällä. Sitten Kesyttäjä ikään kuin herpaantui, lysähti kasaan ja istui, ja lintuparvi hajosi taivaalle kirskuen ja huutaen. Istuttiin pitkään sanomatta mitään.”

•

Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä, Otava 2023, 83 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 syyskuun, 2023 · 5:18 am

Iida Turpeinen: Elolliset

Parhaissa lukukokemuksissa yhdistyvät tunne ja järki. Tarkoitan, että silloin kirja vetää mukaan kuvaamiinsa tunnelmiin ja elämänkohtaloihin sekä samalla saa ajattelemaan ja tiedostamaan asioita uusin tuumin. Myös kirjan kerronnan tapa voimistaa viehätystä. Näihin määreisiin sopii Iida Turpeisen romaani Elolliset (S&S 2023).

Niinkin on, että biofiktioon on vähän vaikea suhtautua: millä perustein fiktio kuvittelee eläneiden henkilöiden ajatukset, tunteet ja toimet. Aika nopeasti ohitin siihen liittyvät ajatusailahdukseni, vaikka ahkerasti googlettelin Elolliset-romaanin henkilöitä. Turpeisen romaani jakautuu neljään osaan, ja jokainen rakentuu henkilöihin, joille on todellisuuspohja. Romaanin episodit vievät 1740-luvulta tähän päivään, ja niitä yhdistää Stellerin merilehmä ja sen Helsingin eläinmuseoon päätynyt luuranko.

•

Viimeisin lukemani ”tiederomaani” on Benjamin Labatutin Maailman kauhea vihreys, joka rakentuu fyysikkojen elämään ja teorioihin. Turpeisen romaani on sitä elävämpi ja fokusoituneempi luonnontieteellisen ja henkilövetoisen kaunokirjallisen kuvauksen yhdistelmä. Romaani kietoo merilehmäaiheeseen luonnon tutkija Georg Wilhelm Stellerin, Alaskan suomalaiskuvernöörin Hampus Furuhjelmin puolison Anna Elisabet von Schoultzin ja Constance-siskon, professori von Nordmanin hämähäkkitutkimusten kuvittajan Hilda Olsonin sekä linnunmunakokoelman hoitajan John Grönvallin.

Romaanin toimivuuden perusta on tyyli, jolla kerrotaan henkilöistä, heidän käsityksestään elämästä, maailmasta ja luonnosta. Tieteellisen tiedon kytkös kuhunkin aikaan syntyy osoittelematta. Siksi kerronta vaikuttaa lukijaan, koskettaa sekä henkilöiden kohtalon että tieteellisen tiedon keinoin. Romaanin ydin puristuu ihmisen vaikutukseen luontoon, luontokatoon ja sukupuuttoon, jota edustaa Stellerin merilehmä.

”Grönvall viettää päivänsä kadonneitten seurassa. Eläimet ovat menneet, mutta hän säilyttää niiden muiston, pysäyttää luun ja kuoren hajoamisen, jotta hänen jälkeensä tulevat voivat pysähtyä niiden ääreen ja nähdä niissä oman aikansa kuvan. Steller näki merilehmässä Jumalan kädenjäljen, linkin luomakunnan suuressa ketjussa, osan muuttumattomasta, kauniista järjestyksestä, ja hän saattoi avata merilehmän vatsan ja halkaista sen kallon tuntematta syyllisyyttä tai huolta. Furuhjelmille merilehmän luut olivat häiritsevä arvoitus, sen katoaminen kummallinen, pahaenteinen sattumus, mutta Grönvallille merilehmä on menetyksen toteutunut mahdollisuus, ja ajatus siitä, että hänen oma lajinsa voi ajaa toisen tuhoon, on muuttunut aavistuksesta ennustukseksi, joka toteuttaa itsensä yhä uudelleen.”

•

Tämän kohottavan romaanin lukemisen jälkeen pallottelen, kuka henkilöistä kiehtoo minua eniten. Tulos vaihtelee joka kerta. Jokainen heistä jää elämään ja vaivaamaan. Tämä paljastaa, että ekologisen sanoman vaikuttavuuden ohella juuri henkilöiden terävä ja luonteikas kuvaus loihtii romaanista mieleen painuvan – juuri siksi tiede- ja ekoviestit välittyvät ja vaikuttavat. Hieno, pureva, taitava romaani!

•

Iida Turpeinen: Elolliset, S&S 2023, 171 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

19 syyskuun, 2023 · 6:49 am

Kirjailijatapaaminen: Maria Turtschaninoff

Kanneltalon, Kannelmäen kirjaston ja Helsingin työväenopiston syyskauden kirjailijahaastattelut käynnistyivät 18.9.2023 keskustelullani Maria Turtschaninoffin kanssa. Keskityimme romaanin Suomaa (Arvejord, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2022). Episodiromaani sai huhtikuussa Kirjakauppaliiton Kiitos kirjasta -palkinnon, ja perustelut kiteyttävät oleellisen:

”Turtschaninoff osaa ihmeellisellä tavalla rakentaa uniikkeja henkilöhahmoja, vaikka he vierailevatkin kirjassa vain yhden luvun verran. Suomalaisten ikiaikainen mutta nykyisin jo murenemassa oleva metsäsuhde onkin ajankohtainen ja sykähdyttävä teema. Suomaa on kaunis ja ajatuksia herättävä teos, joka on erityisen vaikuttava Turtschaninoffin ensimmäiseksi aikuisten romaaniksi.

Kuva: Hilkka Lamberg

•

Minua kiinnosti romaanin episodirakenne: romaanissa on 19 lukua ja luvuissa yksi tai muutama keskushenkilö, lisäksi romaanin aika etenee 1600-luvulta tähän päivään. Maria Turtschaninoff kertoi, ettei rakenne syntynyt helposti, mutta hän löysi vähitellen haluamansa tavan välittää muutos myyttisestä luontokokemuksesta nykypäivän luontosuhteeseen. Se luontui parhaiten episodein. Turtschaninoff luonnehti elävästi, että hän tavoitteli akvarellimaisuutta, kevyttä ja nopeaa tapaa kertoa novellistisin välähdyksin.

Episodisuuden ohella Turtschaninoff halusi löytää joka lukuun oman äänen sopien aikaan ja henkilöihin. Esimerkiksi nälkävuosien ankaruuteen hän työsti kiven ja leivän runoa lähenevän vuoropuhelun ja nuoren naisen kirjeisiin 1800-luvulla kansallisromanttisen sävyn. Itsensä hän yllätti romaanin alun ja lopun proosarunoin.

•

Romaanin tärkeitä aiheita ovat paikallisuus, myytit, sukupolvet ja luonto. Kirjailija ei pidä romaania sukuromaanina, mutta jatkuvuudesta se kyllä kertoo liittyen maahan ja ihmisen suhteesta siihen. Romaanin idean synnytti henkilökohtainen tilanne: Turtschaninoff peri palan pohjalaista sukumaata, johon hänellä ei ollut juuri yhteyttä. Romaani ei kerro hänen suvustaan, vaikka lähtökohta on romaanissa samankaltainen. Totesimme, että juurien merkitys tekee romaanista yleisen, universaalin, ei vain paikallisen Kokkolan seudun Nevabackan kirjan.

Suomaan mytologia kiehtoo minua erityisesti, esimerkiksi kirjan nevabackalaiset saavat alkunsa torpan raivaajamiehen ja suohengen liitosta.

”Jonkin matkan päästä hänen tuvastaan aukeni lähes puuton neva. Se sijaitsi tuvasta pohjoiseen, eikä hän kernaasti liikkunut siellä päin. Aina nevaa lähestyessään hän tunsi luissaan, kuinka häntä pidettiin silmällä. Metsässä asui muutakin väkeä kuin lintuja ja nelijalkaisia, se oli totuus eikä mitään paavillista taikauskoa.”

Kysyin kirjailijalta, ovatko kirjan myytit kansanperinnettä vai kirjailijan luomusta kuten esimerkiksi Punaisen luostarin kronikoiden trilogian (Maresi, Naondel ja Maresin voima) fantasiahistoria. Tämän kirjan työskentelyprosessin aikana Turtschaninoff luki valtavan määrän historiaan ja kansanperinteeseen liittyvää lähdeaineistoa, jota hän hyödynsi kirjassa mutta niin, että tietoaines sulautui kirjan tarinoihin. Myyttien merkitys myös muuttuu kirjassa samaan tahtiin, kun niiden vaikutus ihmisiin vähenee.

•

Keskustelimme kirjan henkilöistä, joista niin kirjailijalla itsellään kuin myös lukijoilla on omia suosikkejaan. Episodisuus hienosti myötäilee lohdullista ajatusta, miten suo ja maa pysyvät, vaikka ihmiset vaihtuvat. Turtschaninoff on tietoisesti valinnut episodeihin paljon naisia ja lapsia vastapainoksi dualistiselle lähestymiselle, jossa julkinen on kuulunut paljolti miehille.

Ja se suo! Suo sopii maamuotona kirjan luontokuvaukseen ilmentäen, mitä ihminen on tehnyt luonnolle esimerkiksi soiden ojituksina ja siten sotkenut ekosysteemin. Keskustelimme myös kirjan lintusymboliikasta, ja sekin selvisi, että kirjan keltainen metsäorkidea on silkkaa mielikuvitusta. 

Miksi suomeksi Suomaa, vaikka suora käännös voisi olla Perintömaa? Päätös käännösnimestä oli tietoinen ja kirjan henkeen sopiva. Niin suon rooli korostuu – ja upottaa lukijat kiehtovaan kirjakokonaisuuteen.

•

Kirjailijahaastattelu 18.92023 on katsottavissa Kannelmäen kirjaston Facebook-sivulla kahden viikon ajan.

Maria Turtschaninoff: Suomaa, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2022, 371 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Romaani

Avainsanat:

15 syyskuun, 2023 · 6:11 am

Kjell Westö: Molly & Henry

Kjell Westön romaani Molly & Henry (Otava 2023) alkaa talvisodan ajoista, siinä vietetään myös sotienvälinen kesä ja jatkosodan alkuvaihe, jota ensin ounasteltiin kesäsodaksi. Kesäänhän sota ei päättynyt, mutta kirjassa kuvattua kesää voi pitää käännekohtana romaanin päähenkilöille. Henkilövetoinen tarina elää ja hengittää aikaansa.

Romaani etenee vuoroin Mollyn, vuoroin Henryn näkökulmin niin, että osin osaset etenevät jatkumona, osin tietyt tilanteet pääsee lukemaan kummankin katsantokannoin. Kaikkitietävä kertoja asettelee esille henkilöiden toiminnan mutta ensisijaisesti ajattelun. Parin työtilanteet, kulmikas suhde toisiinsa ja ajatusharhailut menneisyyteen muodostavat joustavan kerrontapyörteen.

•

Tunnelman melankolisuus selittyy sodasta ja suhteen mutkista, niiden ohella kirjan henkilöt kantavat taakkoja menneistä suhteista ja elinoloista. Lisäksi Henryn journalistiura ajautuu kriisiin ja Mollyn työ näyttelijänä kulkee kohti umpikujaa.

Minulle kiinnostavinta pariskunnan kuvauksessa on juuri se, miten vaivalloista on heidän ymmärtää toisiaan ja tulla ymmärretyksi ja miten tahtotila vaihtelee. Kun ajattelen kirjaa rakkausromaanina, siinä on poikkeuksellista hiertävyyttä. On siinä ripaus vanhahtavaakin (tai aikaan kuuluvaa) sukupuoliajattelua:

”Hän oli erikoislaatuinen, Henryn rakastettu. Vajaan kahden yhdessä vietetyn vuoden jälkeen Molly oli edelleenkin arvoitus, eikä Henry juuri koskaan arvannut hänen mielenliikkeitään.

Ja hänen ammattinsakin oli merkillinen: se että ansaitsi elantonsa teeskentelemällä olevansa joku muu.”

•

Leimansa kerronnalle antaa dialogittomuus, tai pikemmin keskustelujen upottaminen niin, että ne sulautuvat muuhun kerrontaan. Ajankuva ja ympäristö tallentuvat elävästi. Westön valtti on ollut Helsinki-kuvaus – ja on taas. Sodan vaikutukset välittyvät riipaisevasti: pommitukset Helsingissä, sodassa kuoleminen ja vammautuminen läheisten kannalta.

Westön taitoa on kuvittaa historia ja yhteiskunnallinen tilanne kerroksiin, joita on kirjan henkilöissä. Esimerkiksi Henryn herkkänahkainen ja tuskainen henkilökuva pohjustuu miehen kansalaissotakokemuksin, ja rintamakauheus näyttäytyy lehtimiehen kokemana niin että sotasensuuri voittaa journalismin.

•

Molly ja Henry tuntuu itsenäiseltä sarjaosalta muihin Westön historiallisiin romaaneihin nähden. Henryn tuttaviin kuuluu Thune, joka liittyy romaaniin Kangastus 38, ja kirjan tapahtumiin vähän myös viitataan. Molly ja Henry –romaanin runsaudesta saan hyvän esimerkin juuri Thunen näyttäytymisestä ja häneen kytketyistä tarinoista jääkarhuaamusta ja pommikoneen putoamisesta. Runsauteen kuuluu myös se, että päähenkilöiden lisäksi on kosolti ainesta sanomalehtialasta, elokuva- ja teatterimaailmasta ja sukulaissuhteista.

Siis runsas, tarkka, yksityiskohtainen. Siinä on romaanin suola ja umami. Välillä kerronta kyllä sai aikaan ähkyn, silti sulattelin lukuannosta ravittuna, ja janokin tuli rehdistä kaunokirjallisesta sepittelystä, jossa luotetaan henkilöiden epätäydellisyyteen. 

Tunnustan, että en kauttaaltaan saanut otetta kirjaan sitä lukiessani, tunsin olevani kuin ahtaassa umpiossa päähenkilöiden ja ajan ahdingossa. Molly ja Henry on osoittautunut kuitenkin romaaniksi, josta aukeaa lukemisen jälkeen monitahoisuutta. Sodan ja eletyn elämän vaikutus ihmisiin silloin ja nyt – siitä romaanissa on kyse.

”Ja hän oli jo, tiukasta sisäisestä vastustuksesta huolimatta, alkanut taipua ajatukseen että niin se oli, sota oli miehittänyt heidät kaikki, eikä mitään turvaa ollut.”

•

Kjell Westö: Molly & Henry. Romaani sotavuosilta, suomentanut Laura Beck, Otava 2023, 387 sivua eKirjana,. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

9 syyskuun, 2023 · 4:41 pm

Pertti Lassila: Jälkisato

”Minä pohdin mennyttä, joka on mitä on, ja kuvittelen tulevaa, joka ei ole vielä mitään. Siinä välissä aika pakenee kiusalla käsistä, ja pitäisi saada jotakin valmiiksi.”

Vaan elämässä ei juuri tule valmista. Tästä osoituksena olkoon Viljon elämä ja kirjailijaura Pertti Lassilan romaanissa Jälkisato (Siltala 2023). Romaani kuvaa tasaisesti yhden elämänkulun lapsuudesta vanhuuteen. Se on ylistys sille, ettei mitään suuria saavuteta. Se riittää. 

Viljon yksinhuoltajaäiti kasvattaa kunnollisen pojan. Hyviä lapsuusmuistoja liittyy veneilyyn isoenon kanssa. Äidin kanssa välit säilyvät vaikka etääntyvät, kun Viljo aloittaa kirjallisuuden opiskelun ja aikuistuu. Opinnot eivät etene ja nuori mies päättää ryhtyä kirjailijaksi. Tuloksena on muutama ihan hyvä romaani. Kirjoittamisen lisäksi elämässä vaikuttaa yksi muutaman vuoden rakkaussuhde ja sitten parikymmentä vuotta kestävä ystävyyssuhde. Siinä kaikki.

Aihe ei hätkähdytä, ei kerrontakaan. Se on ammattilaisen vakaata tekstiä, tarkkaa ja harkittua. Romaanissa kolmannen persoonan kerronta seuraa Viljoa, vain välillä käväisee kahden tärkeimmän naissuhteen näkökulmassa. Dialogit ovat anttituurimaisesti referointeja, ei repliikkejä. Sieltä täältä voi napata aforistisen virkkeen. Kun Viljo selittää kirjoittamistaan, se selittää myös tätä romaania:

”Siksi ongin ja toivon, että saan kiinni sanoja ja lauseita, jotka ovat selkeitä. Niiden ei tarvitse vastata mihinkään suureen kysymykseen. Parasta olisi, jos ne olisivat niin selkeitä ja kirkkaita, että niitä ei juuri edes huomaa mutta niiden lävitse näkee uudella tavalla vanhan toden asian.”

Ja näenhän minä jotain: rakkauden ja kauneuden siinä, mitä on, ja katoavuuden. Minulle kävi myös niin kuin kirjassa yhdessä kohtaa todettiin: ”Se, mikä aluksi vaikutti arkiselta ja samantekevältä, muuttui kiinnostavaksi.” Kokonaisuudesta kehkeytyy eheä kuvaus draamaa vailla etenevästä elämästä. Toiset ihmiset merkitsevät, heitä rakastaa, heihin voi kyllästyä, lipua erilleen ja kokea kaiken toisin kuin toinen. Elämä on jokaiselle ainutlaatuinen sellaisena kuin se on. Sellainen kirja.

•

Pertti Lassila: Jälkisato, Siltala 2023, 206 s. Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

3 syyskuun, 2023 · 6:27 am

Linn Ullman: Tyttö, 1983

Linn Ullmanin romaanin Tyttö, 1983 (Like 2023) keskeisaihe on valitettavan ajankohtainen. Keskiössä on kertojan 16-vuotiaana kokema Pariisin reissu: velttoihoinen viittäkymmentä käyvä valokuvaaja-viettelijä ja muita aikuisia mieskourijia, jotka ottavat oikeudekseen hyväksikäyttää kokemattomia teinejä. Sattumalta luin kirjan samaan aikaan, kun HS-kuukausiliitteessä on juttu abi-tyttöjen kokemasta häirinnästä. 

Yksi Kuukausiliitteen tytöistä kirjoittaa: ”Vaikka mä oon nainen, tai tyttö, niin ei se tarkoita, että mulle saa tehdä mitä vain. Mutta mun on vaikea hallita niitä tilanteita.” Tämän saman voi tunnistaa Ullmanin romaanista. Miksi tämä yhä toistuu: miesten halveksivat puheet tytöille, hävytön lähestyminen lastensa ikäisiä tyttöjä?

•

Ullmanin tapa kertoa nuoruusmuistumia ei ole dokumentaatiota, vaan kirja sulattaa yhteen kertojan korona-ajan ahdinkoa vuodelta 2021 ja itsensä 16-vuotiaana, lisäksi kertojan kutakuinkin samanikäisen tyttären ilmastoahdistusta sekä äiti- ja isäsuhdetta. Kertojan isä oli kerran puhunut kertojan pelokkaasta varjosisaresta, ja tämä romaani on kirjoitettu sille, olemattomalle kaksoisolennolle:

”Mitä haluat hänestä? En tiedä. Se on rehellinen vastaus. Haudata hänet, kentie, tai herättää eloon, tai jotain siltä väliltä. Siinä me olemme nyt, sinä ja minä: siinä välissä. Se mitä Pariisissa tapahtui – ja kaikki sitä edeltänyt ja kaikki sitä seurannut – on kuin vettä. Muistan välähdyksittäin. Unohdan välähdyksittäin.”

•

Romaani muistuttaa myös sairauskeromusta, kertojan masennuksen pahenemista, kun nuoruuden tapahtumat palautuvat mieleen mutta eivät järjesty muistoiksi. Kerrontatapa muistuttaa vähän monikafagerholmmaista verenkierron kohinaa, jossa samat asiat kiertävät kehää. Tyttö, 1983 tuntuu fyysis-psyykkiseltäkokemukselta, ehkä myös ruuansulatuksen kaltaiselta prosessilta, joka sulattaa yhteen erilaisia aineksia koko eletystä elämästä.

Monta muutakin ainesta löydän teoksesta. Löydän siitä esseemäisyyttä sitaatteineen ja lähdeluetteloineen. Elina Hirvosen tuore teos Rakkauksien lokikirja tuntuu nyt kovasti tämän kirjan pikkuserkulta – tätä tyyliä on tässä ajassa: genresulautumia, kertojan minä-sinä-puhelua ja omakohtaisuuden oletuksia:

”Miksi sanot sitä romaaniksi, kun kaikki tietävät että se kertoo sinusta? – – Hän, joka puhuu itsestään ensimmäisessä persoonassa, olen ja en ole minä. Ihan niin kuin sinä, sanon mahdollisimman hiljaa ja rauhallisesti.”

•

Minua kerronta ravistelee sillä, miten ihmiset käyttävät valtaa toisiinsa. Luen haavoittuvuuden kuvausta: olla eri-ikäinen samanaikaisesti, olla itsensä ja jotain vierasta – ehkä hapuilu saattaa elämän palaset uuteen asentoon. Kirja pistää minut pohtimaan muistia, sokeita pisteitä ja unohduksia, tietysti myös nuorten naisten alistamista miesten riistaksi. 

Tyttö, 1983 -romaanissa on kosolti taidokkaita kiteytyksiä. Yhteen sellaiseen päätän juttuni, sillä siinä hienosti tiivistyvät merkityksellisyys ja mielen mahdollisuudet:

”Äidin ja minun yhteinen historia on niin unohduksen ja rakkauden kyllästämä, että minun täytyy keksiä meidät uudelleen.”

•

Linn Ullman: Tyttö, 1983, suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry, Like 2023, 256 sivua. Lainasin kirjastosta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

31 elokuun, 2023 · 5:52 pm

Niko Hallikainen: Suuri Märkä Salaisuus

Onpa sähköinen kirja yhdestä peruskoululaisesta koko yhdeksän kouluvuoden osalta! Kasvukertomukset voisi määritellä yhdeksi kaunokirjallisuuden lajiksi, ja siihen loksahtaa Niko Hallikaisen romaanin Suuri Märkä Salaisuus (Otava 2023). 

Olen lukenut kirjasta monia some-kehuja, ja huomannut vertailut ranskalaiseen Éduard Louiseen. Ymmärrän – kyllä Hallikaisen romaani on taidokas ja harvinaislaatuinen, ja éduardlouismainen luokatietoisuudessaan. Minuun teki kuitenkin vaikutuksen etenkin vaikutuksen kerrontatapa.

•

Hallikaisen kirja kertoo nimettömästä itähelsinkiläisestä pojasta 7-vuotiaasta 16-vuotiaaksi. Pojan äiti on yksinhuoltaja, pienipalkkainen sairaanhoitaja. Isä on tyhjätasku-alkoholisti, eikä isoäideistäkään ole turvaverkoksi. Äiti tekee paljon yövuoroja, ja poika viettää aikaa yksin kotona seuranaan herkkukeko ja ikätasolle sopimattomat elokuvat. Pelot ovat yön seuralaisia:

”Kuulen ikkunani alta riitelyä. Muhun alkaa koskea niin kuin mua koetettaisiin kääntää nurin. Kehossa menee kylmiä väreitä, kun mietin, miten laavat tärisevät kraattereiden alla jossain, missä mä en ole koskaan käynyt, mutta en pääse ajatusten voimalla sieltä heti takaisin tänne, minne olen jäänyt.”

Yläkoulun edetessä alkavat muut iltariennot houkuttaa kertojaa, ja seksuaalisuus nousee yhdeksi tärkeistä teemoista. Kirjan loppupuoli äityy varsinaiseksi teinijuhlintainfernoksi. Koulunkäyntiä kuvataan lähinnä luokkakaveritoiminnan kautta ja referoiduin keskusteluluin.

•

Kertoja mainitsee, ettei hänellä ole muuta kuin mielikuvituksensa. Ja kun pojalla sana on hallussa, voi peitellä salaisuuksia suuntaamalla mielenkiinnon muuhun:

”Komeron ovi aukeaa. Silmät ovat ehtineet tottua pimeään eivätkä siedä näin häikäisevää valoa jonka suunnasta opettaja kysyy meiltä, mitä ihmettä tääl oikein tapahtuu. En tiedä, miten selittää, mikä pimeästä teki niin hyvää. Mä sanon, nää auttaa mua, ku mun suvus kaikki vaan kuolee. Se on ihan liian totta joka sana. Jokainen päivä on kuin taso, jonka läpäisen, pelissä, jossa olen häviämässä.”

Kertoja onnistuu levittämään huhuja ja juoruja sekä manipuloimaan koulukavereita siinä kuin aikuisiakin. Minäkertojalla on yksi ystävä, mutta ystävyys päättyy kertojan salaisuusmokailuun. Kertojan yksinäisyys, itsetarkkailu ja taito sekoittaa sosiaalisia kuvioita iskevät kipeästi. Yksi ihminen on aina vankkumaton vierelläkulkija: äiti.

•

Romaani etenee kronologisesti ja muuttuu kerronnaltaan minäkertojan kasvaessa. Alakoululaiseksi kertoja kyllä viljelee verrattain hienostuneita kielikuvia, mutta se ei minua pitkään ihmetytä vaan hyväksyn lapsen maailman tarkan kuvauksen yhdistämisen aikuiskirjoittajan kielivarantoon. Teosta leimaa kaiken kaikkeaan kielikuva- ja vertaustiheys.

”Taivas on tuonpuoleisen täyttämä boolimalja, pilvet punertavaa hedelmälihaa, mulle tulee sen kaiken katsomisesta hikka.” 

Kenelläkään kirjan henkilöistä ei ole oikeita nimiä, vain nimeämistä kuten urheilija, pelaaja tai kovanaama. Paikat kuvallaan tarkasti, muttei niilläkään ole nimiä, vain postinumerot. Oleellisinta peruskoululuokkaelämästä on satunnaisesti koottu samanikäisten joukko eri sosiaaliluokista ja varallisuustasoista. Osaton ja köyhä minäkertoja havaitsee erot niin tavaroissa ja kodeissa kuin hampaitten kunnossakin. Kuitenkin: ”Jokainen nolla joka postinumerossa on sama nolla.”

Tinkimätön, kihisevä ja jopa julma kuvaus jää mieleen pyörimään. Kuuntelin kirjailijan itsensä lukeman kirjan, eikä se tuntunut vievän tarkan ja kuvallisen kielen tehosta mitään. Taitaa olla tämän vuoden kirjapalkintoehdokkuuksien ainesta.

•

Niko Hallikainen: Suuri Märkä Salaisuus, Otava 2023, äänikirjana 11 tuntia 17 minuuttia, lukijana Niko Hallikainen. Kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

27 elokuun, 2023 · 7:01 am

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Sirpa Kähkönen on työstänyt äidin kuoleman jälkeen väkevän teoksen suruista ja murheiden perhehistoriasta: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia (Siltala 2023) niin, että hän kieputtaa kirjaansa eri kirjallisuuden lajeja. Löydän sieltä elämäkertaa ja sukutarinaa, ja olkoon myös autofiktiota, sillä kertoja kuvaa itseään ja sukuaan kaunokirjallisin keinoin. Jo kirjan alkuasetelma hyödyntää fantasiaa: kertoja juo viinimarjamehua pienessä asunnossaan ja mukaan kutsuttuna on vuosi aiemmin kuollut äiti.

”Tule äiti, erotaan huolella. Puhutaan, tämän kerran. Olen saanut tilaa, nyt näen sinut. Kovasti haluaisin kertoa sinulle, mitä on tapahtunut lähtösi jälkeen.”

•

Kansanrunohahmo Tuonen tytti taitaa olla kutsumatta aina läsnä, ja myöhemmin kertojan kanssa viettää aikaa äidin lisäksi muuta kuollutta sukua. Kirjan loppu liikuttaa minua todella, kun kertoja pienentää itsensä ja äitinsä lapsiksi ja iäti isän rakkautta hamunnut äiti pääsee isänsä syliin eikä kauna kertojan saamasta ukin huomiosta kalva enää välissä.

Siinä taisi tulla yksi sisältöpaljastus – pahoittelen. Toisaalta kirja on mielestäni sellainen, ettei sisällön tietäminen pilaa lukukokemusta. Kyse on kerronnasta ja käsittelytavasta. Kirjassa tuntuu pidäkkeetön kirjoittamisen tahto, jolloin voi käyttää sadunomaisuutta, toistoa, tekstuurivaihtelua, kielen kiemurtelua, aiheista toiseen liu’untaa – ja heittäytymistä suurien surujen pyörteisiin ja mahdollisuuteen pelastautua rannalle hengittämään vapaammin kuin ennen. Keinot ovat tietoiset, romaaninomaiset olematta sitä, ja silti ovat. Sen kieltäminen vahvistaa:

”Entä sinun, äiti kulta. Jos tämä olisi romaani, taidokkaalla pitkällä syyllä, punoksen kierteellä, rihmalla sitoutuisivat yhteen edellisten sukupolvien piiloitetut vammat ja sinun arpesi, kasvoihin tulleet, joita ei voinut kätkeä keneltäkään. Sinä näytit haavat ulkomaailmalle, sinä toit kätketyn esille.”

•

Kertoja purkaa ylisukupolvisia raskaita taakkoja, selviytymisstrategioita tragedioista toisiin. On vainoa, väkivaltaa, vihaa, raivoa, pelkoa, karkeita sanoja, ymmärtämättömyyttä. Kertojan äitisuhteen kauheudet juontavat niin äidin nuoruuden junaonnettomuusvammoista kuin myös äidin kotikaltoinkohtelustakin. Kertoja kuitenkin käy kirjassaan myötätuntomatkalle.

Kirja myllertää minua Kuopio-sarjan lukijana, ihailijana. Se asettaa romaaneita johonkin uuteen asentoon, enkä ihan tiedä millaiseen.

Romaanisarjassa kertojan äiti on häivytetty lähes kokonaan pois, nyt hän ilmestyy, pyörremyrskynä. Kertojan isovanhemmat Lassi ja Anna Tuomi ovat sen sijaan kuin hyviä tuttuja romaanisarjasta. Muka jo kaiken heistä tietäneenä 36 uurnaa tuo esiin muita puolia, ei vain niitä, joita Kuopio-sarjassa on muokattu fiktiotarpeisiin. Nyt on tositarve nähdä isovanhemmat kertojan äidin vanhempina ja menneisyyksiensä karkeuttamina, eivätkä silti Anna Heleenan ja Laurin hellyys ja rakkaus kirjailija-tyttärentyttäreen häviä mihinkään.

Elävän elämän ristiriidat ruokkivat sukusaagan kipeän koskevaksi ja todeksi, sillä pelissä on suurin, rakkaus.

•

36 uurnaa on kauhean kaunis kirja, on siinä kauheutta ja on kauneutta, se on ääritunteista ravintonsa sulattanut. Ehkä ihmettelen kertojan isän lähes täydellistä näkymättömyyttä, mutta tämä on jäähyväiskirja äidille ja siinä samassa isovanhemmille sekä edeltäville polville. Yhä koskettavammaksi ja monisyisemmäksi käy kirjan alaotsikko, Väärässä olemisen historia.

Huomaan, että ottaa aikaa järjestellä mielessä tätä hienoa kirjakokemusta. Mietin myös, voiko tämän jälkeen Kuopio-romaanisarja jatkua. Jotain erikoista nyt nytkähtää Kähkösen tuotantoon.

” – Mene vain, sanoo ääni takanani.

Minä otan potkitun, veritahraisen kapsäkin lattialta. Siinä minun matkatavarat. Tuonen tytti painaa kämmenensä olkapäälleni ja ohjaa minua kohti eteistä:

-Taakse katsomatta, hän neuvoo.”

Voiko olla katsomatta taakse, menneeseen? Jää nähtäväksi. Mielenkiinnolla odotan ja katson, mitä Kähkösen tuotannossa tuleman pitää.

•

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia, Siltala 2023, 267 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

25 elokuun, 2023 · 7:23 am

Jonathan Franzen: Crossroads & elokuun kirjapiiri

Jonathan Franzen jatkaa amerikkalaisen romaanikirjallisuuden tarinankerrontaperinnettä. Olen moneen hänen romaaninsa ihastunut, ja siksi pari vuotta sitten ostin viimeisimmän suomennoksen Crossroads (Siltala 2021). Hyllyssä se on minua lukemattomana möllöttänyt, joten ilahduin, kun kolmihenkisessä lukupiirissäni virisi ehdotus lukea se elokuun virtuaalikokoontumiseemme.

Crossaroads kertoo Hildebrandin perheestä adventtiajasta 1971 pääsiäiseen 1974. Vuodet 1971-1972 saavat eniten tilaa, ja silloin Isä Russ toimii pappina, äiti Marion kotirouvana, vanhin poika Clem opiskelee yliopistossa, terävä tytär Becky käy viimeistä high school -vuottaan, välkky ja vilpillinen teini-Perry diilaa huumeita, ja perheen pienin poika kokkailee äidin seurana. Kaikkien pasmat menevät kerrassaan sekaisin (paitsi kuopuksen, koska hänestä ei juuri kerrota). 

Romaanin eri luvuissa seurataan kutakin perheenjäsentä, jolloin selviää, mitä kukin päässään hautoo, mitä sanoo ja miten kohtelee muita. Ajatukset ja puheet voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa ja vilpittömyysastekin vaihtelee. Alakulo väijyy lähellä, samoin onnettomaksi ajavat asiat. Perheen sisällä käydään kiistoja rahasta, omasta tilasta ja elämänkysymyksistä. Henkilövetoinen, psykologinen käsittelytapa painottuu.

1970-luvun alku näkyy romaanissa, eniten Vietnamin sota ja etniseen alkuperään liittyvät jännitteet. Romaanihenkilöiden ajatuksista vie paljon tilaa suhtautuminen uskoon ja uskonnollisuuteen. Se sotkeutuu monenlaisiin tunteisiin kateudesta omahyväisyyteen. Romaanin Crossroads viittaa Russin seurakunnan nuorisotyön kerhoon, jossa toinen pappi pärjää teinien kanssa toisin kuin Russ. Tärkeä aihe on luonnollisesti perhe, mutta rakkaus ja seksuaalisuus nousevat myös tärkeiksi aihelmiksi. Romaani sisältää runsaasti aiheita johtuen viidestä keskushenkilöstä ja heidän suhteistaan.

•

Pakko myöntää, että lukeminen meni välillä väkisin suorittamiseksi. Yksityiskohtainen perusteellisuus ja dialogin jankkaavuus ottivat voimille. Jäin eritoten pohtimaan, miksi alku laahaa ja loppu kiirehdettiin yhtäkkisesti muutama vuosi loikaten. Korotan kyllä kiinnostavaksi sen, ettei mikään ole yksioikoista eikä tule valmiiksi, kaikki jää kesken – kuten elämässä. Herkullisinta on pisteliäs henkilökuvaus, ja sehän antaa tilaa löytää romaanista suosikki- ja inhokkihenkilöitä.

Vaan mitä ajatuksia romaani heräsi kirjapiirin Johannassa ja Tarussa?

Kummallekaan tämän romaanin lukeminen ei ollut ponnistus kuten hetkittäin se oli minulle: kerronta veti Johannan ja Tarun mukaansa. Kummallista oli kuitenkin se, ettei lukemisesta jäänyt merkittävää elämystä tai muistijälkiä. Kirjan lopussa me kaikki taisimme kysyä: miksi kaikki tämä? 

Johanna kuvaili kirjaa sellaiseksi, joka näytti jokaisen henkilön epäonnistumisen. Taru oli samaa mieltä ja pohti henkilöiden kohtaloa. Yhdessä ihmettelimme, miksi kirja jäi arvoitukselliseksi teemoissakin kuten uskonnon ja rakkauden käsittelyssä. Ällistelimme, ettei kirja kirvoittanut vilkasta keskustelua. Valitettavasti Crossroadsia tuli verrattua Franzenilta aiemmin lukemiimme kirjoihin, ja siksi se oli vähintään lievä pettymys.

Pohdimme sitä, miten amerikkalainen lavea proosa, joka pureutuu perhesuhteisiin ja henkilöihin ja jossa tapahtumia puretaan perheenjäsenten toiminnan kuvauksin, sopii lukijalle helpoksi seurata. Se on helppoa hyvällä tavalla: voi luottaa tarinan voimaan, monisyiseen henkilökuvaukseen ja varmaan kerrontataitoon. Mietimme myös, onko Suomessa amerikkalaisprosaistien kaltaisia kertojia. Esimerkiksi Kjell Westö tuli mieleen. Kas, siinäpä meille seuraava kirjapiirikirja: uutuus Molly &Harry.

•

Jonathan Franzen: Crossroads, suomentanut Raimo Salminen, Siltala 2021, 626 sivua. Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjapiiri, Romaani

Avainsanat:

22 elokuun, 2023 · 6:52 pm

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Elina Hirvosen romaani Rakkauksien lokikirja (WSOY 2023) ei ole romaani perinteisessä mielessä. Siinä on muun muassa välähdysmäistä Rachel Cuskin trilogian tapaan, autofiktiivisyyttä Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian suuntaan, lainauksia ja tosielementtejä, kuten kirjailija loppusanoissaan kiteyttää: ”Teos on kirjoitettu kaunokirjallisuuden ehdoilla, mutta sen maailma on saanut inspiraationsa todellisista keskusteluista.”

Romaani yhdistää kipeää ja kepeää. Taustavärinä väijyy kertojan taipumus mustuuteen, masennukseen, ja siksi kirja värittää sen päälle sävyjä, joilla synkkyyttä torjutaan. Pääväri on rakkaus – siitä teoksen nimi, siitä elämänvoima.

•

Rakkauksien lokikirja ei keskity romanttiseen rakkauteen, vaan siinä kirmataan yllättäviin kohtaamisiin, vanhoihin ja uusiin ystäviin, lapsiin ja vanhusläheisiin. On myös hullaantumisia, kumppaneita, kestäviä parisuhteita ja toteutumattomia rakkauksia, eikä kirjassa väistellä vakiintumisia, eroja tai kuolemia. Kertojan omakohtaisten muistumien lisäksi sulautuvat kirjaan kirkkaiksi kudelmiksi muilta kuullut kertomukset rakkauksista.

Kertoja ei peittele henkilökohtaisuuksia, mutta hän ripottelee niitä säästeliäästi – tehokkaasti. Nuoruuden raastavuus sattuu: tarvitsevuus ja laiminlyönneistä märkivät seuraukset, itserankaisu. Hienosti ylisukupolvisuus välittyy kirjassa tarinana, ei selittelynä. Vaaran ja vaikean vastapainona toimii tanssi, se purkaa ja irrottaa.

Yksityisen lisäksi kirja sisältää globaalia vastuullisuutta ja lähiaikojen kriisien vaikutuksia. Kertojan monet tutut ja ystävät asuvat Afrikassa ja Lähi-idässä. Riipaisevin on yhden ystävän tilanne Afganistanissa talebanien valtaannousun aikana. Liikuttava on arabimiesten tunnelaulujen jakso.

•

Minuun vaikutuksen tekee se, miten kertoja käsittelee aikaa ei-lineaarisesti. Tehokkaasti se tulee esille kirjan kohdassa, jossa kertoja kohtaa nuoren itsensä, limittää ajat, tarjoaa lohtua:

” ’Sinusta tulee rakastetumpi ja rakastavampi kuin koskaan osasit kuvitella.’

Näen mielessäni kuvan meistä kahdesta käsi kädessä lumen peittämällä polulla. Siinä kuvassa me molemmat olemme totta.”

Kertoja pohtii etiikka monelta kannalta. Myös toisten ihmisten kertomusten käyttö pohdituttaa häntä. Ja totuus kiinnostaa. Kertoja keskustelee siitä tutkijan kanssa:

” ’Yksikään tarina, jota kerromme itsestämme, ei ole aivan totta’, hän sanoo, ’samoin kuin ei mikään, mitä kerromme muista.’ ”

Minulle kelpaa tämä fiktion totuus ja tarinallisuus. Ehkä vähän yllätyn kirjan lyhyydestä, mutta kertojan poimimat väläykset itseltä ja muilta tekevät kokonaisuudesta kuitenkin runsaan. Kyse on kerrontatavasta, sujuvasta liu’unnasta tiiviistä tarinasta toiseen. Lukijana täydennän yhteyksiä, merkityksiä ja tunnetiloja. Odotan jatkoa, sillä trilogiaa on luvattu.

•

Rakkauksien lokikirja, WSOY 2023, 111 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

20 elokuun, 2023 · 7:59 am

Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta

Petri Tammisen tuotannossa on lyhyiden teosten linja: kirjoissa puolen sivun, korkeintaan parin sivun jutut loksahtavat kirjan nimen teemaan. Esimerkiksi Se sano ja Suomen historia nappaavat haastatelluilta ihmisiltä jutun juuria, jotka kirjailija kiteyttää niin, että niistä kehkeytyy mininovelleja. Urheilijaelämäkerrassa (Otava 2023) kirjailija on ikään kuin haastatellut itseään, napsinut urheiluun liittyviä muistoja ja muotoillut ne kaunokirjallisiksi katkelmiksi. Kirja on hioutunut vielä ytimekkäämmäksi elämäkerraksi kuin parinkymmenen vuoden takainen Muistelmat. 

Kirjan kertojan lapsuus, nuoruus ja aikuisuus välittyvät urheilumuistojen lävitse. Mukana kulkevat arkihavainnot, ihastukset, vaimo, lapset, työ ja ystävät sekä ikääntyvät vanhemmat, isän kuolemakin. Mitä urheilu tekee muisteluksille, tuo kilpailun, voiton, häviön ja tulosvertailun toiminta? Elämänmakuisen tarkastelutavan.

•

Kertojan urheiluelämäkerta ei ole tyystin kronologinen, eikä kaikkia kirjan lukuja sidota mihinkään aikaan. Jokaisella luvulla on otsikko. Lukutekniikkani tässä kirjassa eteni siten, että luin lyhyen luvun, palasin sitten otsikkoon ja luin jutun uudelleen. Siten tunnustelin niiden merkityksenantoa toisilleen. Otsikointi noudattaa Tammisen taktiikkaa: joskus otsikko kattaa jutun, ja juttu on sanatarkasti se, millaisena se tarjotaan, mutta useasti merkitys laajenee vertauskuvaksi.

Esimerkiksi tarina ”Elämänkulku” kuvailee juniorivalmentajan puheita, miten mikäkin pilaa juoksutekniikan. Ei voi välttää laajennusta siihen, miten mikäkin voi pilata elämän. Ei kertoja sitä ala setvimään, vaan:

”Muistan myös alkuillan valon, pihalla tilaisuuden jälkeen, ja sen kuinka hajamielisenä siinä valossa kuljin, kaikki äskeiset puheet unohtaneena, jotakin aivan senhetkistä ajatellen.”

Onhan tuo lumoavaa ja niin totta ohimeneväisyyden ja muistin olemuksesta. Samanmoisia hetkellisyyden pysäkkejä ja ajan hävittäviä jatkumoita on kirjassa monta. Tämä tehokeino toimii: juttulopetuksen avoimuus tarjoaa tilan lukijan täydentää. Niin esimerkiksi luvussa ”Tärkeä maali”: 

”Tällaisia satunnaisilta tuntuvia hetkiä elää aina uudestaan, vuosikymmeniä. Jotain sekin tarkoittaa. Mutta mitä?”

•

No, tämä urheilu. Kertoja harrastaa joukkuelajeja ja penkkiurheilua, lapset ovat harrastaneet urheilua. Harrastuksiin liittyy kunnianhimoa ja ennen kaikkea elämänopetuksia tyytymisestä, luopumisesta ja häviöstä. Kivuliaat erillisyyden ja häpeän tunteet heijastuvat urheilumuistoista, mutta se on vain yksi puoli. Kuvauksessa on rutkasti lämpöä liittymisestä joukkoon, vanhemmuudesta, rakkaudesta – salahauskaa ja usein tragikoomista virettä unohtamatta.

Selailen kirjaa taas, parin lukemiskerran jälkeen. Suosikkijuttuni muuttuvat lukukertojen mukaan. Nyt nousee tarina ”Mitä maailmassa on”. Kertoja liukuu ajassa 30 vuotta ja tajuaa metsässä, että siellä ei ole urheilua. Itsestään selvääkö? Nautin napakasta tavasta ilmaista metafyysisen oivalluksen ylipäätään ihmisen ymmärryksestä ja havaintojen rajoista. Aivan vastaansanomaton on loppu:

”Silloin huomasin, etten ole koskaan tiennyt, mitä maailmassa on ja mitä siinä ei ole.”

•

Oma aktiiviurheiluni päättyi murrosiän myötä, ja vaikka viihdynkin penkkiurheilijana, ei ruumiinkulttuuri erityisen suuria minulle merkitse. Ehkä ensimmäisiä Urheiluelämäkerran juttuja lukiessani hain kosketuspintaa kirjaan, mutta pian se löytyi. Urheilu on kehys, sisältö on elämä.

Nautin yhä enemmän lyhyestä muodosta, jossa tarkoin, konstailemattomin, suorin ja selkein ilmaisun tallentuu tavallisesta ainutlaatuista. Se säväyttää, koskettaa ja hykerryttää. Siinä Tamminen on taituri.

•

Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta. Otava 2023, 95. Sain kirjan kustantajalta.

Urheilijaelämäkerta lapsuudenkotini entisellä sulka- ja lentopallokentällä, jossa myös loikkasin pituutta ja hyppäsin korkeutta – nyt metsittynyt varvikko. Metsässähän ei ole urheilua.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat: