Joel Haahtelan kirjoihin, myös tähän uutuuteen, voisi valita monia lukutapoja. Minä lähestyn romaania Marijan rakkaus (Otava 2024) kirjan aikakäsityksen näkökulmasta.
”Olin kuitenkin yhä vakuuttuneempi, että tosiasiassa aika laskostui päällekkäin ja elimme yhtä aikaa kaikissa elämämme tapahtumissa ja vain pieneltä osin tässä hetkessä. Ruumis kulki maailmalla, mutta mieli jätti palasia jälkeen, ripotteli niitä kuin leivänmuruja polulle. Eikä aika kadonnut mihinkään.”
Käsitys päällekkäisistä aikakerroksista ja ajan laskostumisesta siirtyvät sanoista kirjan rakenteeseen ja kerrontaan. Tässä romaanissa mieskertoja törmää sattumalta Triestessä Marijaan, jonka kanssa mies oli viettänyt 25 vuotta aikaisemmin Prahassa kiihkeän rakkauden kaksiviikkoisen ennen kuin Marija häipyi. Minäkertojamies kertoo vuosien Marija-kaipuusta, lapsuudestaan ja nuoruudestaan, edesmenneistä äidistään ja isästään. Nämä kaikki ajat vaikuttavat kerrontahetkeen, jälleennäkemiseen ja yhteisiin päiviin Roomassa ja Firenzen liepeillä.
Haahtela on taitava käyttämään kieltä niin, että liukumat ja päällekkäisyydet vaikuttavat luonnollisilta. Sujuvuus ja kielen ilmeikkyys tehoavat. Mielensisäinen ja ulkoiset tapahtumat yhdistyvät, ja Haahtela onnistuu joka kirjassa yllättämään niin, että arkinen ja lihallinen leikkaavat metaforisuutta ja eteerisyyttä. Kieli pysyy aina selkeänä – silloinkin, kun mystiikka, mielikuvat, selittämättömyys ja arvoitus astuvat estradille. Tässä kirjassa esimerkiksi kertojan stalkkausretki elokuvateatteriin on romaanin reaalimaailman ylittävää osastoa.
”Nyt uskoin, että myös tässä maailmassa oli tiloja, jotka eivät pysyneet todessa eivätkä kuvitelmassa, jonkinlaisia häilyvän todellisuuden hetkiä.”
•
Kuinka monta kirjaa Haahtela voi vielä varioida samoja aineksia, motiiveja ja teemoja?
Nämä toistuvat: yksinäinen mies matkustaa ja kohtaa jotain oleellista itsestään ja elämänmerkityksestään; mies haikailee rakkautta tai entistä rakastettuaan elämänsä irrallisessa välitilassa; vanhempiin on ollut kompleksinen suhde ja he ovat poissa; viittauksia vilisee kuvataiteeseen, elokuviin ja musiikkiin; jumaluus värisee lähellä vaan ei julistavasti; ihmisten ja elämän hauraus hyväksytään; hetkissä merkitys tiivistyy; taivas ja tähdet. (Uutuudesta puuttuu lumi.)
No, minun puolestani hän saa jatkaa valitsemallaan tiellä, sillä Haahtelan romaanit toimivat minulle ja asettuvat lohtukirjojeni joukkoon. Totuuden kaipuu -trilogia (Adèlen kysymys, Hengittämisen taito, Jaakobin portaat) ja Yö Whistlerin maalauksessa etenkin loksahtavat siihen lajiin tämän uutukaisen ohella.
”Me synnyimme mielikuviemme myötä, ne olivat kirous ja lahja, ne tekivät meistä sen mitä olimme. Ja maailma ilman kuvitelmia oli surullinen maailma, hän tiesi sen itsekin.”
•
Miellyn siihen, että Marijan rakkaus -romaanissa pilkahtaa melankolisen laskostelun sekaan itseironiaa ja huvittuneisuutta, esimerkiksi minäkertojan romaanin ”kiihkeää runollisuutta ylistettiin”. Senkaltaisesti on kehuttu Haahtelaakin. Romaaniin upottuu muutakin: roomalaista hotellia pyörittää Elena – kirjan nimi Haahtelan alkutuotannosta.
Nimet merkitsevät. Esimerkiksi maalaukset neitsyt Mariasta ja Magdalan Mariasta kytkeytyvät romaanin Marijan nimeen ja siten, että Marija tutkii vanhoja maalauksia noista Raamatun naisista. Romaanin Marijassa yhdistyvät kaksi Mariaa: etäisen arvoituksellinen ja lihallinen nainen.
Olen aiemminkin törmännyt siihen, että Haahtelan teokset innostavat minut ylitulkintoihin. Nytkin vaara pyörii vimmaisesti. Romaanin alun Trieste mainitaan kaupungiksi, jossa kuolleet vaeltavat. Onko siis kirjassa kaikki harhaa tai Marija kertojan elämän päähaamu? Entä kirjan nimi? Romaanissa lähinnä minähenkilö haahuilee rakkausmuistoissaan ja haaveissaan, vaikka kirjan nimessä kyse on Marijan rakkaudesta.
•
Lopuksi pysähdyn vielä kiehtovaan aika-ajatteluun. Romaanissa nousee esille muistojen ja unohduksen tematiikka: ”Jospa unohdus oli maailman vakaana pysyvä perustus ja muistaminen vain julkisivu?” Marijan rakkaus käsittelee lisäksi hallitsemattomuutta: ei elämää eikä maailmaa voi hallita – paitsi fiktiossa:
”Kun kirjoitin, maailma oli. Kun en kirjoittanut, sitä ei ollut.”
Kun luin, Haahtelan maailma oli. Sillä on taikapiirinsä. Haahtela kuvaa maailmaa, jonka voi kokea aistein, ja maailmaa, joka on aistein havaitsematon, mutta se on. Kirjallisuudessa sinne pääsee – ja häilyvään todellisuuteen.
•
Joel Haahtela: Marijan rakkaus, Otava 2024, 192 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 