Aihearkisto: Romaani

28 heinäkuun, 2020 · 6:30 am

Camilla Grebe: Varjokuvat

Olen lukenut nyt parhaan kirjan Camilla Greben tuotannosta. On hän aikaisemmissakin dekkareissaan (rullaile postaukseni niistä) onnistunut kuljettamaan hyvin rinnan juonta ja henkilökuvausta. Lisäksi Greben dekkareissa on onnistunut se, että joka kirjassa pääosassa on yksi tutkintaan osallistuvista poliiseista, ja sivuhenkilöinä jatkavat muista osista tutut henkilöt. Uskon, että siksi sarjan osia voi lukea satunnaisessa järjestyksessä.

Varjokuvat (Gummerus 2020) kertoo sarjamurhilta vaikuttavista tapauksista. Ensin lattiaan naulataan Tukholmassa nainen 1944, ja tutkintatilanteeseen osallistuu naispuolinen poliisivoimien edustaja, Elsie. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin naisten naulaaminen jatkuu, ja silloin tapauksia on tutkimassa Elsien tytär Britt-Marie. Tragediat jatkuvat 80-luvulla, jolloin profilointia aloitteleva, aiemmista sarjan osista tuttu Hanne on mukana, ja tällä vuosikymmenellä tapaukseen tarttuu Malin, joka on jo kerran ollut sarjassa pääroolissa. Grebe käyttää onnistuneesti tuttua konstia syventää henkilöitään kuvaamalla sekä privaattia että työtoimintaa.

Henkilögalleriassa ja juonessa on uutta, vanhaa ja tuttua, mikä toimii erittäin hyvin. Saan tietoa tuttujen henkilöiden menneestä ja nykyisyydestä, esimerkiksi Hannen 80-luku avioliittoineen saa lisävaloa. Naispoliisipioneerien Elsien ja Britt-Matien eri vuosikymmenten kokemukset antavat perspektiiviä ja koskettavat. Yksi romaanin teemoista on naisten asema poliisityössä eri vuosikymmeninä. Kiinnostavan yleissivistävää on, miten Grebe esittelee naisten aseman miesvaltaisella alalla. Oleellista on vallankäyttö – ja sen osaavat hyvässä ja pahassa myös esinaiset.

wp-1595313989766.jpg

Grebe yllättää kerronnalla. Vasta viime metreillä paljastuu, kuka kertoo. Pitkin kirjaa kertoja näyttäytyy ja tarjoaa poikkeuksellisen tunnelman: tämän kirjan tarina on jonkun käsissä ja minun täytyy lukijana antautua hänen kerrontansa ja valintojensa valtaan. Kertojasalaisuus virkistää dekkarigenreä sen lisäksi, että kerronta päästää henkilöiden sisälle. Ihan lopussa mietin joitain epäuskottavuuksia: mitä kertoja voi kuvaamistaan tilanteista tietää? Mutta kyllä kertoja tekee kaikkensa hälventääkseen epäilyjäni:

”Yritin kaikin voimin ymmärtää, koska ymmärsin, että se voisi pelastaa minut. Myönnän kyllä, että olen välillä pannut omiani, mutta ainoastaan muuttaakseni käsittämättömän käsitettäväksi, pukeakseni mielettömyyden sanoiksi.”

Mieliin painuvinta antia Varjokuvissa on se, miten se pistää pohtimaan pieninä äidittömiksi jääneitä tai lapsina vaurioituneita aikuisia sekä julmasti kesken jääneitä elämiä ja koston kierrettä tai sen katkaisua. Pienin konstein koskettaen romaani jättää sekä lohduttoman että toiveikkaan olon. Dekkarigenren suhteen jää toiveikas olo: psykologinen, henkilökeskeinen dekkari voi hyvin tällä tavalla toteutettuna.

Camilla Grebe
Varjokuvat
suomennos Sari Kumpulainen
Gummerus 2020
dekkari
279 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 heinäkuun, 2020 · 7:00 am

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Naistenviikko on puolivälissä. Haasteviikossa olen siinä vaiheessa, että on kevään kummallisimman naistuttavuuden aika.

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Lähikaupan nainen (Gummerus 2020) upottaa kertojansa maailmaan. Romaanin minäkertoja Keiko tekee osa-aikatyötä 18 vuotta kauppaketjun rivityöntekijänä. Ja se on hänelle kaikki.

Keiko on akateemisesti kouluttautunut mutta sosiaalisesti rajoittunut, sanatarkasti asioita tulkitseva nainen, joka kyllä ymmärtää ympäristön paineet naiselle. Ympäristö ei todellakaan anna hänen niitä unohtaa: pitäisi olla mies ja lapsia, ja jos ei niitä, ainakin työn pitäisi olla toisenlainen. Kirpeästi ja kipeästi Keiko välittää, millaista vaivaa hän joutuu näkemään peittääkseen kaikki omituisuutensa.

wp-1583914659665.jpg

Keikon koko elämän täyttää myymälätyö, ja hän on ohjelmoinut kaikki elintoimintonsa siten, että ne palvelevat työnantajaa. Se ei riitä, harvoin elämässä mikään riittää. Keiko tulee ymmärtämään, että työssä hänet voi korvata hetkessä. (Läksiäislahjana työkavereilta on keksipaketti.) Työn varaan ei siis voi laskea, entä kanssaihmisten? Keiko päätyy järjestelyyn täydellisen hylkiömiehen kanssa täyttääkseen ympäristön odotukset oikeanlaisesta elämästä. Silkkaa satiiria!

Juonen jorinointini tuntuu turhalta, sillä oleellisinta on kertojan tapa ilmaista sisäistä ja ulkoista. Se sopii mainiosti osoittamaan, että omituisempia kuin rajoittunut kertoja ovat oletukset oikeanlaisesta naisen elämästä ja siitä, miten ne edelleen palvelevat patriarkaattia.

Muratan pieni, vinksahtanut tarina virkistää, ja romaanin loppu riemastuttaa. Näinkin joku voi löytää tarkoituksensa. Lue – tai kuuntele, sillä kirja sopii hyvin äänikirjaksi.

– –

Sayaka Murata
Lähikaupan nainen
suomentanut Raisa Porrasmaa
Gummerus 2020
äänikirjana 3 tuntia, 50 minuuttia,
lukija Vuokko Hovatta.
Kuuntelin BookBeatissa.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

20 heinäkuun, 2020 · 6:30 am

Paula Havaste: Morsiusmalja

Naistenviikollani (haaste tässä) on vuorossa nyt kolmas osa Paula Havasteen sarjaa (ensimmäinen ja toinen), jossa päähenkilönä on talon emäntä Vilja Neuvosto-Virossa. Morsiusmalja-romaani jatkaa melko suoraan edellisestä osasta.

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Vilja-sarjan viehätys perustuu ajankuvaan ja päähenkilön kehityskaareen. Arvostan Havastetta arkistotietojen romaanillistajana. Uskottavasti hahmottuu maalaistila, joka on muutettu tallinnalaistaiteilijoiden vierastaloksi. Maalaistalo rakennuksineen, eläimineen ja lähialueineen rajaavat elinpiirin, johon kuuluu läheinen kolhoosi talkoovelvollisuuksineen.

Ja ne työt! Ne todella dokumentoituvat romaaniin. Yksi kantavista teemoista on maalaisnaisten raadanta, etenkin suhteessa passattaviin kulttuurialan miehiin. Kirja konkretisoi tauottoman aherruksen, jota ei raskaus eikä synnytys muuksi muuta. Täytyy sanoa, että Viljaan henkilöityy sosialistisrealistinen työn sankari, vaikka ”puhdas aate” ei todellakaan ole tarkoitus, sillä kyllä koko ajan kirjassa henkii neuvostoideologiaa kritisoiva vastatuuli.

Morsiusmaljan alussa Viljan ja Villemin taloon saapuva kaltoinkohdeltu tyttö, ja juoneen kuuluvat myös talossa asuvien kahden miehen riskialtis suhde ja vierastalon vaihtuvat vieraat. Romaanissa on seksuaalisuuteen liittyviä teemoja, joihin liittyvät väkivallan ja vähemmistöön kuulumisen vaikutukset. Maalaisuuden ja kaupungin erot sekä neuvostoaatteen asettamat rajat puheille, käytökselle ja toimintamahdollisuuksille pysyvät yhtä kuristavina aiheina kuin ennenkin kirjasarjassa.

wp-1592370676650.jpg

Realismin eittämätön etu on todenoloisuus, mutta tällä kertaa olen hetkittäin hyytyä kronologiseen tapahtumatallennukseen. Tunnen sympatiaa Viljaa kohtaan, mutta nyt yllättävästi tunnelmaani tunkee myös ärtymys. Se johtuu siitä, miten Vilja varoo osa osalta vetäytyvämmäksi muuttuvaa miestään. Ongelma on puhtaasti minussa, sillä Vilja on juuri sellainen, miksi naiset on kovissa oloissa kasvatettu: hiljaisiksi, pelokkaiksi alamaisiksi. Naisten ja miesten rooleissa on kuvatussa ajassa ja kulttuurissa kuilu. Tiedostan, että on epäreilua arvioida asiantilaa nykyvinkkelistä.

Ja sitten vielä Viljan ja Villemin suhteesta. Neuvostoaatteen tasa-arvo-jargon ei yllä parisuhteisiin, jos ei mihinkään muuhunkaan. Ja Villem – ärsyttävän omahyväinen, itsekäs pronssitähtimies, joka on yksi sietämättömimmistä romaanihenkilöistä pitkästä aikaan. Sehän ei ole sinänsä huono asia, mutta hahmo jää minulle tyystin persoonattomaksi ja hämäräksi.

Työteliäs Vilja ei ennätä paljon Morsiusmaljassa fundeerata. No, ihan vähän kyllä naistenvälisestä ystävyydestä ja haaveesta vapaudesta – omasta ja Viron. Kiinnostavaa romaanissa on se, miten totalitarismi vaikuttaa ihmisiin ja heidän suhteisiinsa sen lisäksi, että mutkallisia ne ovat muutenkin.

”Ehkä tulisi päivä, jolloin matkalle lähtisi Villemin sijaan hän itse, astuisi linjuriin, heilauttaisi huolettomana kättään ja matkustaisi vaikkapa tätiä tapaamaan. Ehkä tulisi joskus kaukaisessa tulevaisuudessa sekin päivä, jolloin kaikille synkille salaisuuksille vain kohautettaisiin hartioita ja todettaisiin, että se oli vanhan Eestin aikaa se. Tulisi uuden Viron uusi aika, vielä joskus.”

Paula Havaste
Morsiusmalja
Gummerus 2020
romaani, kolmas osa Vilja-sarjaa Saarenmaalta
237 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muut naistenviikkokirjani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Lähikaupan nainen, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

19 heinäkuun, 2020 · 6:30 am

Sara Medberg: Kamarineitsyt 

Nyt niuhotus pois, on aika historiaviihteen. Sellaisen hupsun romanttisen, jossa toisilleen luodut parit ovat heti selvillä, mutta suhteiden sinetöimistä saa odottaa loppusivuille. Naistenviikon haasteeni Saran-päivän kirja vie humputtelemaan!

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Sara Medberg on aiemminkin viihdyttänyt Turkuun sijoittuvalla menneen maailman salonkimeiningillä, Kultaportin kaunottaret. Nyt romaanissa Kamarineitsyt (Otava 2020) miljöönä on saari Turun kupeessa ja siellä rapistunut kartano. Sattuman sanelemana kartanon neidin kamarineidoksi päätyy köyhtynyt porvarisneito Charlotta. Ei hän oikeastaan mikään tyttönen ole vaan kolmikymppinen nainen.

wp-1590302671243.jpg

Samaan aikaan toisaalla: Tukholmassa itsellinen pitsimatami Emilie liikkuu luvattomilla teillä, mutta hänkin päätyy Turkuun. Charlottalla ja Emiliellä on kummallakin menneisyyden salaisuuksia, ja juonta kuljetellaan niitä kohti romanttisin virityksin.

Nyt ei ole nokon nuukaan sattumilla, niitä piisaa. Lisäksi saa noukkia lukuisia luonnehdintoja hiusten ja silmien väristä, naisten söpöydestä sekä aatelisherrojen salskeudesta, sillä päähenkilönaisten liepeillä liikuskelee synkeä, tumma, salaperäinen paroni Ridderlöv ja valoisa, viehättävä kapteeni Nordfelt. Ihan pöhköhän tämä tarina on. Eikä jää epäselväksi, että perinteet velvoittavat:

”Iltahämyn hiljalleen hiipiessä esiin, kastehelmien tiivistyessä korsiin ja usvanhaiventen kohotessa maasta otti Charlotta esiin neiti Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon ja luki sitä ääneen.”

Ei ole kiitollisin tilanne tämänsorttiselle kirjalle, että luen sen heti Jane Austenin Järki ja tunteet -uuskäännöksen perään. Kamarineitsyen kesy ote pysyy kaukana austenmaisesta tapakulttuurisatiirisuudesta, eikä kielellisesti kerronta saavuta esikuvansa sävytyksiä. Medbergin tekstiin myös pujahtaa ilmaisuja, jotka ovat tätä päivää eikä 1810-lukua, ja välillä tapojen ja aikojen ominaispiirteiden osoittelu ei ihan liu’u kaunokirjalliseksi. Austenilaista toki on romanssivirityksissä ja sankarihahmoissa, jotka ovat vuosisatoja jo olleet romanttisen viihteen toimivia konventioita.

Harmitonta huvia silti. Sillekin on aikansa ja paikkansa, ja kyllä minä tästä huvituinkin.

– –

Sara Medberg
Kamarineitsyt
Otava 2020
romaani
274 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Kirjailijan kotisivujen otsikko on osuva: http://austenstyle.blogspot.com/

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

18 heinäkuun, 2020 · 6:30 am

Helena Sinervo: Tytön huone

Naistenviikolla 2020 postaan naiskirjoja tytöstä akkaan (haaste: tässä, ja ilmoittautuneet blogit olen listannut tänne). Tytön ja äidin tarinalla aloitan.

naistenviikko 2020

Helena Sinervon yhdenpäivänromaani Tytön huone (WSOY 2020) kertoo kuusikymppisestä Saarasta, jonka ylioppilaaksi päässyt ainoa Sofia-tytär muuttaa pois kotoa. Ilmastotiedostava tytär on lähdössä illalla laivalla Tallinnaan, sieltä bussimatkaamaan Euroopan halki Havren ja sieltä laivalla Kanadaan. Lähtöpäivän aikana äiti poukkoilee luopumisen tuskasta ja huolesta eletyn elämän moninaisiin mietteisiin. Lapsen konkreettinen matka on äidille mentaalimatka itseensä.

”Luoja, miten kukkuroillaan minä olen, Saara nauroi. Kosminen pursotin, eräänlainen!”

Näkökulma pysyy Saarassa, mutta välillä häntä tarkastellaan ulkopuolisen kertojan keinoin, välillä minämuotoisesti. Yhdistelmä virkistää vellontaa, jossa Saara päivän aikana vuorotellen kelluu ja uppoaa. Tunnekuorma heiluttaa Saaraa surusta iloon, tuskallisista muistoista elähdyttäviin. Siihen sekoittuu paljon konkreettista vanhenemiseen ja muutokseen liittyvää sekä paljon konkretiasta irtoavaa ajattelua.

Pidän siitä, että saan lukijana palapelipaloja, joiden paikkaa etsin tarinassa. Kaikki Saaran kokema ei selity heti. Etenkin minua miellyttää päähenkilön tunnevaihtelu. Saaran koomisuutta ei peitellä, ei myöskään epävarmuutta eikä vuosikymmeniin mahtuvia tragedioita.

Ja Saaran nauru! Sinervo kirjottaa kirjaan kerroksia, joissa selityksiä saa hakea kulttuuriperinnöstä. Raamatun Saara nauruineen kietoutuu kirjan päähenkilöön. Sofia-nimi tarkoittaa puolestaan viisautta.

”Sofia on viisas nuori aikuinen, Saara ilahtui, viisaampi kuin olen koskaan ollut. Ehkä en ole tullut vielä siksi joka olen. Ehkä olen vasta matkalla.”

”Jeanin tapaus on järkytyksen aluetta syvällä matelijan aivoissa.”

Miten huolehtia oikein? Tai oikeastaan: olenko elänyt oikein ja miten elää oikein? Miten sattuman sanelevat kokemukset muokkaavat ihmisen sellaiseksi kuin hän on? Siinäpä Saaran pulmat – kaikkien.

wp-1589701122616.jpg

Saaralla on yksi nuoruuden ydinkokemus, joka on vaikuttanut häneen siitä eteenpäin. Tapaus Jean. Vaarojen maailma näyttäytyy varomattomasta ensin vaarattomalta. Miten siihen pitäisi valmistautua ja valmistaa? Ja miten silti säilyttää pelottomana mahdollisuudet?

Sinervon romaanissa sukupuolen, seksuaalisuuden ja identiteetin rakentuminen on liikkeessä, koska Saaran ja Sofian sukupolvilla on aivan eri ote niihin. Sofian sukupolvella on paljon enemmän harmaata aluetta kuin ennen on ollut.

”Musiikin avulla voi selvitä mistä tahansa, niin se vain on, Saara vakuutti.”

Saara on musiikin ammattilainen, ja siksi musiikin merkitys korostuu romaanissa. Esimerkiksi viheltyy kepeä Schubertin Forelli vaaran säveleiksi, lämpimiä muistoja koskettaa Ravelin Pavanese. Niitä kuuntelin lukemisen lomassa. Mutta lavennan Saaran selviytymiskeinon: joillekin pelastus on musiikki, joillekin ehkä esimerkiksi kirjallisuus.

Yllätyn, etten meinaa saada juttuani kirjasta tyrehtymään. En ensin lukiessani ollut romaanista erityisen täpinöissäni. Mutta kun mietin sen sisältöä, mieleeni tupsahtaa uusia, aina uusia puolia. Olen myös liputtanut pieniä liimalappuja suhteellisen paljon pitkin sivuja: sanailun taitoa siis löytyy.

Minusta romaanin aihe on tärkeä. Äitiyden ja siitä erillisten yksilöominaisuuksien kysymyksiin Tytön huone antaa paljon ajateltavaa. Harvoin näin nävertävästi romaanissa on käsitelty äidin ajatuksia lapsen lehahtaessa kotipesästä.

– –

Helena Sinervo
Tytön huone
WSOY 2020
romaani
250 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

15 heinäkuun, 2020 · 6:20 am

Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän

Pihla Hintikan esikoisromaanissa toimitaan otsikon osoittamana Pariisissa, joskin lyhyt hyppäys vie Hailuotoon: Hetken Pariisi on meidän (Otava 2020). Kirjan henkilöt elävät omia käännevaiheitaan, joihin vaikuttaa se, mitä maailmassa tapahtuu. Pinnan alla piilevät #meetoo, pakolaistilanne ja suurkaupunkien terrorismiuhat.

Romaani seuraa kolmea naista Pariisissa. Elena on nelikymppinen, arvostettu galleristi, kolmekymppinen Ines kipuilee juorulehden toimittajana ja parikymppinen Alma syttyy mallimaailman tähdeksi. Tieten tahtoen ilmoitan henkilöiden iät ja ammatit, sillä niillä on merkitystä. Kirja kuvaa eri-ikäisten naisten asemaa kovan kilpailun aloilla, joissa suhteet, tyyli ja ulkonäkö vaikuttavat etenemiseen.

wp-1592455999376.jpg

Hetken Pariisi on meidän tuo metropolimeininkiä ja muodikkuutta kirjallisuuteemme. Taide- ja lehtimaailmasta on paljon kirjoja, mutta muoti- ja mallitouhuista ei niinkään. Niin pinnallinen minäkin olen, että harhaudun välillä pohtimaan, onko kyse viihdekirjasta vai mistä. Eihän se ole aiheesta kiinni! Ja on romaanissa viihdemäisyyttäkin, ehkä eniten Ineksen ja Alman tarinoiden alkuvaiheissa, mutta moinen karisee matkan varrella – ehkä Ineksen osuudessa ihan lopuksi viihdevibat palaavat.

Vaivihkaa luodaan naisten löyhät yhteydet toisiinsa kerronnalla, jossa naisten tarinat vuorottelevat. Virkistävää minäkerronnan valta-aikana on se, että kerronta etenee hän-muodossa. Kiinnostavinta romaanissa on tapa katsoa henkilöitä. Kerronta kulkee ulkoisen ja sisäisen rajapinnoilla, mikä pitää lukuvireen yllä. Henkilöiden tilanteeseen on ote, mutta maltetaan: kaikkea ei kerrota heti. Lukijalle jää päättelemistä henkilöiden satuttavimmista haavoista.

”Almaa kouraisi vatsasta. Ehkä hän oli tehnyt itselleen karhunpalveluksen. Ehkä hän oli seonnut. Ehkä hän ansaitsi tämän kaiken. Kysymykset tulvivat päälle, ja hän oli hukkua niiden alle.”

Terävästi romaanissa on tilanteita, joissa kirjan naisten ammattialojen sovinismia ja hyväksikäyttöä raapaistaan. Raapaisu tarkoittaa myös sitä, että romaanissa on todella paljon aihelmia. Taitaa olla ehkä liikaa, sillä jokaisella naisella on työn lisäksi suhdepulmia ja ympärillä paljon henkilöitä, ja niissä on sellaista, johon paneutuminen syventäisi otetta. Esimerkiksi feministiryhmästä irtoaisi lisää, samoin pakolaiskysymyksestä, hyväksikäytön eri muodoista – ja niin edelleen.

Vaikutan siis hivenen varaukselliselta, mutta kyllä kirja on rakentunut niin, että se vetää mukaansa. Päähenkilöissä riittää seurattavaa, ja siksi ahmattina luin romaanin yhteen kyytiin.

Pihla Hintikka
Hetken Pariisi on meidän
Otava 2020
romaani
317 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 heinäkuun, 2020 · 7:07 am

Alex Schulman: Unohda minut

Alex Schulmanin kirja isovanhemmistaan ja itsestään on ollut kirjakevääni kohokohta. Polta nämä kirjeet (Nemo 2020) onnistuu olemaan kerronnallisesti koukuttava romaani avoimen omakohtaisuuden lisäksi, ja tarina isovanhempien puistattavasta suhteesta nävertää tunnetasolla.

Paljastan, miksi Schulmanin kirja Unohda minut (Nemo 2017) jäi aikoinaan lukematta, vaikka se oli ihan kunnon, perinteisenä kirjana hyllyssäni. Olin juuri silloin saanut yliannostuksen autofiktioita. Arvostan, että kirjailijat avaavat haavojaan ja siten tervehdyttävät lukijaa ja itseään, mutta välillä ”perheessäni on ollut virtahepoja ja muita loppuelämääni synkistäviä kammoeläimiä” -tyyppiset tarinat ankeuttavat kaunokirjallisuutena. Älköön kukaan lukeko tästä ylimielisyyttä traumatisoivia kotioloja kohtaan, ei, tarkoitan nimenomaan kaunokirjallista ilmaisua, joka usein jää aiheen jalkoihin. Pistin siis pari vuotta sitten Schulmanin kirjan lukemattomana kiertoon.

Hurahdukseni Schulmanin tämänvuotiseen kirjan käsittelytapaan, rakenteeseen ja kerrontaan johdatti minut tarttumaan kerran jo hylkäämääni kirjaan Alexin äidin alkoholismista ja poika-äiti-suhteesta. Kirjallisuutena ei Unohda minut samoin järisytä kuin Polta nämä kirjeet, vaikka rakenne on taitava ja kerronta konstailematonta. Mutta psykologisen tarkastelutavan tarkkuus vakuuttaa.

Siispä aiheesta, äidin alkoholismista. Schulmania selvemmin ei voi ilmaista sitä, miltä lapsesta vaikuttavat vanhemman pienetkin muutokset, jotka johtuvat humalasta. Ne herättävät lapsessa pelkoa ja turvattomuutta loppuiäksi, eikä lapsi saa tarvitsemaansa hyväksytyksi ja rakastettuna olemisen kokemusta, vaan hän pelkää ja kaipaa aikuisenakin lapsen lailla.

Kertoja kuvaa perheen vaikenemisen mekanismeja. Puheeksi ottamisen pelko välittyy, samoin se, mikä syyllisyyden taakka äidillä on ja miten jyrkästi hän sen torjuu. Siksi äidin laskuhumalahetkien ja myös viimeinen toive on: unohda minut. Siksi kirjan kansikuva koskettaa, sillä myös hyviä muistoja on.

wp-1594098748056.jpg

Unohda minut -kirjan hienoja oivalluksia on aikuisen pojan muistojen lomittaminen äitikokemuksiin eri-ikäisenä. Siten näkyvät paljaana vauriot, joita vanhemman alkoholismi aiheuttaa.

 ”Makaan sängyssä 10-vuotiaana.
Makaan sängyssä 38-vuotiaana.
Paljon on tapahtunut, mutta tunne on täsmälleen sama.”

Pojan riippuvuus äidin mielialoista ja niiden varominen riipaisevat. Esimerkiksi kuvaukset humalaisen äidin tyhjästä katseesta, torjuvuudesta ja arvaamattomuudesta kylmäävät.

”Tuo katse.
Silmänvalkuaisia ei näy, katse on pimeä ja sumea, kuin jonkun toisen silmät kelluisivat äidin kasvoissa. Katse on ihmisen, johon ei saa kontaktia.
Näin sen ensimmäisen kerran ollessani viiden vanha.”

Lukijana huokaisen helpotuksesta, kun tiedän kertojan käyvän terapiassa – eli toivoa on terapian ja terapeuttisen kirjojen kirjoittamisen avulla. Hieman hämmästelen sitä, että tässä kirjassa on sama terapiaoivallus kuin kirjassa Polta nämä kirjeet. Myös äidin ja äidinisän suhteesta toistetaan kummassakin kirjassa sama äidin kauhea koulukokemus huoritteluineen.

Schulmanilla on ilmiömäinen taito fokusoida. Kertoja selostaa valitsemaansa aiheeseen ja henkilöihin zoomaten, tarkennus on tyystin niissä, muu jää viittaukseksi. Tässä kirjassa epätarkkoina kuvan reunoilla häälyvät isä, veljet, isovanhemmat ja Alexin oma perhe. Minulle jää arvoitukseksi esimerkiksi Alexin vaimo, Alexin vanhemmuus ja rooli aviomiehenä. Aika kiehtovasti kertoja siis säännöstelee ja rajaa.

Näin keväällä kirjailijan tv-haastattelun (Minun totuuteni, Yle), jossa hän kertoo kirjoittavansa seuraavaksi veljistään: muistojen eriytymisestä ja vieraantumisesta. Eli Schulmanien perheestä riittää kerrottavaksi. Ja eiköhän lähivuosina valmistu elokuva isovanhempien perhetragediasta.

Alex Schulman
Unohda minut
suomentanut Raija Rintamäki
Nemo 2017
autofiktio
122 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa, esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi, Reader why did I marry him ja Yökyöpeli hapankorppu lukee.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

8 heinäkuun, 2020 · 7:00 am

Kirsti Kuronen: Merikki

Nuortenkirjallisuus on tärkeä, tärkeä kirjallisuuden osa-alue, ja se ansaitsee entistä enemmän näkyvyyttä. Vaikka poikien lukutaidosta kannetaan huolta, sopii lukutaitoa ja -halua miettiä tyttöjenkin kannalta. Siksi tänään tämä, kirja tyttöjen ystävyydestä, kasvusta ja itsensä toteuttamisesta. Suomessa vielä suhteellisen harvinaisen säekirjan sopii myös saada lisää näkyvyyttä, ja siksi tämän päivän kirjailijani on suomalainen säekirjapioneeri.

Kirsti Kuronen kirjoittaa nuorille säeromaaneja. Se ei ole kovin tunnettu laji. Kiteytettynä kyse on lyhyistä romaaneista, joissa tekstipalsta on kapea ja kappaleet lyhyitä. Olen lajista kirjoittanut aiemmin (tässä) ja vertaillut selkokirjaan. Siitä kiteytys: toisin kuin selkokirjoissa, säekirjoissa on kielellistä ja kerronnallista kokeilevuutta. Eli lyhyys ei välttämättä tarkoita säekirjoissa helppoutta.

Merikki-kirjassa (Karisto 2019) 14-vuotias Meri kertoo ystävyydestään Ruusuun. Se on kestänyt yli puoli elämää, ja tyttöjä on yhdistänyt myös yhteinen tubetus hiusten letittämisestä. Kesä ennen koulun alkua on taitekohta, sillä Ruusu ottaa etäisyyttä ystävyyteen, jonka piti olla ikuista.

Minä olen Meri,
sinä olet Ruusu,
me ollan me

nyt vähän rikki
me ollaan rikki
me            rikki
merikkimerikki
merikkimerikki

Edellistä sitaattia en sitonut lainausmerkkeihin, jottei sen visuaalisuus vaurioidu. Säekirja siis leikittelee runollisena. Säetyylin runohenkisyys välittyy myös siten, että välimerkkien suhteen ei ole niin nokon nuukaa, ja suorasanaiseen tekstiin jää viitteellisiä aukkoja.

Meri kertoo, välillä Ruusun repliikit erottuvat kursiivina. Niiden lisäksi mukaan tulee kolmannen henkilön tekstiä, joka erottuu muusta, sillä se ei noudata samanlaista säemuotoa kuin Merin kerronta. Kolmannen henkilön merkitys selviää ihan viime sivuilla.

wp-1583760032175.jpg

Merikkiä suosittelen nuorille lukijoille, joilla on aika hyvä tekstitaito, sillä viitteellisyydestä nauttiminen edellyttää sitä. Parasta kirjassa on vivahteikas kuvaus tunteista, muutoksesta ja erilaisuuteen havahtumisesta. Kirja myös valaa toivoa: muutos voi olla uuden alku, ei loppu.

– –

Kirsti Kuronen
Merikki
Karisto 2019
säeromaani nuorille
99 sivua.
Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Säekirja

Avainsanat:

6 heinäkuun, 2020 · 7:07 am

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Mitä ei Olive Kitteridgestä (Tammi 2020) ole vielä kirjoitettu? Paljon on jo kirjoitettu. Pistän silti lusikkani jo hyvin suurustettuun postaussoppaan, josta on saatu maistella maukkaita juttusattumia. On muuten kirja, josta riittää ammennettavaa.

”Kuka kumma hän luuli olevansa tässä oudossa ja käsittämättömässä maailmassa?”

Olive Kitteridge on tarkka, henkilövetoinen romaani, jossa päähenkilönä on oikeastaan pikkukaupunki Mainesta. Ei edes itsellinen, kolkko Olive ole irrallinen individuaali, vaikka suoraviivaisella toimintatyylillään eroaakin hienovaraisemmista kanssaihmisistään.

Olive on kuitenkin ylivoimaisesti kiinnostavin hahmo. Hänen suhteensa perheeseensä ja muihin yllättää alituisesti. Siksi romaanin jännite säilyy. Siksi välillä ansiokkaasti kerrotut muut ihmiskohtalopätkät vaikuttavat niin, että odotan seuraavaa lukua, josko Olive taas näyttäytyy siinä omana itsenään. Eli romaanin rakenne on novellistinen: joka luku on oma kokonaisuutensa.

”Useimmat ihmiset eivät tienneet tarpeeksi elämästä jota he elivät.”

Stroutin aiemmat suomennetut romaanit ovat olleet samaa tiukkaa tyyliä, joka paljastaa henkilöistään säröjä rivien välistä. Lucy Bartonin ankean lapsuuden ja nuoruuden saloja on avannut kaikkea paljastamatta kaksi hienoa, erilaista kirjaa (tässä ja tässä).

Olive Kitteridge omalla tavallaan toimii romaanina samoin kuin Lucy Barton -kirjat. Se vie välillä lähelle nimihenkilöään eli hänen näkökulmaansa, välillä hänet nähdään alati hienotunteisen ja lempeän Henry-aviomiehen tai etäisyyttä ylläpitävän Chritopher-pojan silmin, välillä ventovieraiden näkökulmasta – joissain romaanin luvuissa enintään yhden virkkeen mittaisen huomion välityksellä.

”Olive ymmärtää miksei Christopher ollut välittänyt hankkia ystäviä. Hän on samanlainen kuin Olive, ei voi sietää turhaa pälpätystä. Ja ihmisethän pälpättävät heti kun käännät selkäsi. ”Ihmisiin ei voi luottaa”, Oliven äiti oli sanonut hänelle vuosia sitten, kun joku oli jättänyt korillisen lehmänläjiä heidän etuovelleen. Henryä tuollainen ajattelu hermostutti. Mutta Henry oli itsekin aika hermostuttava, hän oli uskomattoman naiivi, aivan kuin elämä olisi suoraan Searsin kuvastosta: kaikki vain seisoivat hymyilemässä.” 

Ja se on Stroutin romaanikerronnan hienous. Mitä me olemme muille? Olemme usein vain sivuhuomautus, mutta läheisille olemme merkittäviä vaikuttajia. Ja mitä muut meistä näkevät, mitä me emme itse huomaa? Paljon.

wp-1584865299759.jpg

”Ihmisten on typerää odottaa, että asioiden pitäisi olla oikein.”

Elämän epätäydellisyys ja yllätyksellisyys välittyy Stroutin proosasta. Ja olisiko vielä niin, että Stroutin kirjallisessa maailmassa jokainen on proosan arvoinen.

Olen monta vuotta sitten nauttinut ja postannut (tässä) HBO-sarjasta, joka on tehty Olive-romaanin pohjalta. Suosittelen. Se ei vie mitään pois lukukokemukselta, se on oma vaikuttava tulkintansa romaanista. Mutta romaanin lopun sisuksia myllertävää mielenliikkeiden hienosäädön hienoutta kannattaa nautiskella eritoten proosana.

Eipä muuta kuin odottelemaan Olive again -romaanin suomennosta.

– –

Elizabeth Strout
Olive Kitteridge
suomentanut Kristina Rikman
Tammi 2020
234 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita Olive-faneja, lukuisista esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Mitä luimme kerran.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

30 kesäkuun, 2020 · 2:10 pm

Emma Kantanen: Nimi jolla kutsutaan öisin

Yöpöydän kirjat -blogi haastaa kesäkuun aikana julkaisemaan juttuja sateenkaarikirjallisuudesta. Postaan haasteessa kirjasta, jossa suhteisiin vaikuttavat kulttuuri- ja kielierot.

Emma Kantanen on peligraafikko, joka on työskennellyt Roviolla ja kiinalaisessa peliyhtiössä. Sitä ei voi ohittaa Kantasen esikoiskirjassa Nimi jolla kutsutaan öisin (Gummerus 2019). Romaani kertoo Kantasen oloisen naisen Kiina-vuodesta.

Minäkertoja kuvailee olosuhteita pelifirmassa, jossa piraattitoiminta kuuluu oleellisesti konseptiin. Työaikalaeista ei ole kuullut kukaan, ja paineisessa hommassa on fysiikka ja psyyke koetuksella. Pään päälle käy lisäksi se, että harva osaa englantia, eikä kertoja osaa kiinaa. Ulkopuolisuuden tunne on kouriintuntuva.

Kirjan kiinnostaviin hetkiin kuuluvat havainnot kulttuurisista tulkintavaikeuksista ja ihmisten välisistä suhteista työssä ja privaatisti. Kertoja etsiytyy vapaa-ajallaan lesbopiireihin, joiden hierarkinen lala-kulttuuri on kertojalle aivan uutta, jopa vaarallista. Kirja kuvaa hyvin piilotettua alakulttuuria, jossa uusi tulokas etsii ja hukkaa paikkaansa.

Kirja vaikuttaa kertojan irtiotolta, määmatkalta. Mielenkiintoista on se, miten varoittamatta kaiken keskellä kertoja heittää jotain isästään, äiti mainitaan puistattavasti vain kerran. Aluksi isämuistelot vaikuttavat helliltä, vaan vähitellen satuttavat irtokivet lentävät peruskallioksi luulemastani taustatekijästä.

20190619_061942.jpg

Paikoitellen kaipaan tiivistämistä, sitten siellä täällä on kaunokirjallista lentoa. Eksentrinen kokemus välittyy. Siinä merkitystä on, missä ja milloin milläkin nimellä kutsutaan tai keneksi itsensä kokee, mitä antaa itselleen tapahtua.

”Joku sanoi nimeni enkä ollut täysin varma, oliko se alkuperäinen vaiko kiinalainen nimeni. Jos alkuperäinen nimeni lausui kiinalaisittain, se oli tavallaan sama asia.
Minun oli edelleenkin vaikea uskoa olevani olemassa, kun joku Pekingissä lausui nimeni.”

– –

Emma Kantanen
Nimi jolla kutsutaan öisin
Gummerus 2019
autofiktio
430 sivua.
Lainasin kirjan kaverilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

26 kesäkuun, 2020 · 7:14 am

Arttu Tuominen: Hyvitys

Arttu Tuominen sai vuoden 2020 Johtolanka-dekkaripalkinnon edellisestä romaanistaan Verivelka (WSOY 2019). Senkin luin, mutta postaaminen jäi. Pidän esikoista pätevänä jännityskirjana, jossa pointti on enemmänkin poliisihenkilöiden persoonat, taustat ja toiminta kuin jännitysjuoni. Toisaalta ne punoutuvat yhteen.

Suhteeni dekkareihin vaihtelee. Välillä on pakko pitää pitkä tauko, sillä väkivallan viihdeluonne riepoo. Minua kiinnostavat psykologiset, henkilövetoiset ja kerrontaan jäynää tuovat dekkarit, mutta kavahdan verikekkereitä ja jännäreitä, joissa sotketaan rikosta tutkiva osaksi rikosta, siis sen kohteeksi tai osalliseksi. Näissä lukumieltymysrajoissa siis arvioin.

Verivelka veti puoleensa etenkin rikostutkija Jari Paloviidan moraalisen ristiriidan kuvauksena. Myös taustahahmo Henrik Oksman herätti kiinnostuksen. Hyvitys (WSOY 2020) onkin lähinnä Oksman-romaani, sillä nyt Henrikin sisäinen kamppailu saa päähuomion. Ja se kiinnostaa, siinä on jotain uutta dekkarigenreen.

wp-1592466571281.jpg

Pidättyväinen tyyppi salaisuuksineen ei ole tuore juttu, ei sekään, että Henrikissä on älykkyyttä, hillittyä särmää ja pinnan alla suurta surua. Mutta hän vetoaa rikkinäisenä. Se, mitä lapsuudenkodista paljastuu, heilauttaa varmaan joka lukijaa. Kun muissa tilanteissa hernekepiksi kuvaillusta Oksamanista sukeutuu Rambo, toista tasoa tuo henkilökuvaan se, miten aseeton hän on isänsä suhteen. Eli Henrik Oksamanista syntyy ehdottomasti seuraamista vaativa dekkarihenkilö.

Verivelan varsinainen juoni kieppuu valitettavan ajankohtaisen aiheen ympärillä: muukalais- ja homoviha. Tärkeä aihe saa hyvin tilaa niin, että pöyristyttävät viha- ja uhkapuheet sekä uskonnon että fasismin suunnasta saadaan näyttämään tulenarkuutensa. Koska itse en ymmärrä ihmisten luokittelua alkuperän tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan, puistattavat toisin tavoin ajattelevien ajatukset ja teot. Ja juonesta: porilaisessa homoravintolassa räjähtää pommi ja tekijää etsitään. Päädytään normanbates-tyyppiseen kauhujen taloon, jossa tappaja ja lietsoja majailee, ja sen yksityiskohtien kuvailussa on tehoa:

”Takaseinän vaha-Jeesus nytkähti liikkumaan rasahdellen ja naksahdellen. Se nosti päänsä ja katsoi suoraan eteenpäin. Silmiin syttyi kaksi sinistä valoa, suu aukesi ja sieltäkin kajasti sininen hohde. Jeesus alkoi nytkähdellä ja kiemurrella ristillä, se heilutteli päätään ylös alas ja sivulle, nosti selkänsä kaarelle. Kädet ja jalat tempoivat kuin se yrittäisi repiä itsensä irti nauloista. Suu aukeni ja sulkeutui aivan kuin se olisi huutanut tuskasta.”

Kiinnostavuuden ohella minun on rehellisyyden nimissä todettava, että kielenkäyttäjänä Tuominen ei minua täysin vakuuta. Kerronta on välillä jäyhää ja kökköä, osin myös luentomaista, eli asiat eivät ole kaikilta osin sulaneet kaunokirjallisuudeksi. Perinteistä genreen kuuluvaa löydän aika paljon: ratkaisemattomat kotipulmat, paikallispoliisin arvovaltakisa KRP:n kanssa, poliisi-intuition korostaminen… Ja kuitenkin: ahmin.

P.S. Kesäkuussa on käynnissä kirjabloggaajien sateenkaarihaaste. Hyvitys sopii pride-teeman kirjaksi. Haastetta kokoaa Yöpöydän kirjat.

Arttu Tuominen
Hyvitys
WSOY 2020
dekkari, Delta-sarjan toinen osa
223 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Luetut.net.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

18 kesäkuun, 2020 · 6:30 am

Anne Cathrine Bomann: Agathe 

Aina ei täyteläiseen romaaniin tarvita paljon. Kun aiheina ovat elämän mielekkyys, yksinäisyys, rakkaus ja kuolema, niille voisi uhrata satoja sivuja. Anne Cathrine Bomann on päättänyt toisin, sillä noin sata sivua riittää romaaniin Agathe (Gummerus 2020).

wp-1590139169183.jpg

Romaanin kertojahenkilö on päättänyt eläköityä. Hän käynnistää lähtölaskennan: enää muutama sata kohtaamista terapia-asiakkaiden kanssa. Terapoitaviensa jaaritteluun kyllästynyt psykiatri piirtelee vihkoonsa lintuja, kun asiakkaat pulputtavat probleemiaan. Mutta.

” ’Mutta mitä se tarkoittaa?’
Niin yksinkertainen kysymys.
Vastatessani olin kiusallisen tietoinen siitä, että minulla olin tasan 71 keskustelua ennen eläkepäiviä, ja vain 6 niistä kävisin Agathen kanssa. Äkkiä luku, joka oli aina ennen tuntunut liian isolta, olikin pelottavan pieni.
’Se tarkoittaa, että teidän täytyy opetella näkemään itsenne, Agathe.’ ”

Uusi asiakas Agathe tuo mukanaan käännekohdan. Nuoren naisen elämänpettymyksen tunne imeytyy terapeuttiin, käy käänteinen transferenssi. Lisäksi sihteerin elämäntilanne ja hänen poisjääntinsä töistä keikauttaa päähenkilön elämän tarkkaa, eristäytynyttä järjestystä.

Ulkoinen liikehdintä romaanin tarinassa on pientä, sisäinen suurta. Romaani paljastaa minulle, miten ajatusrakennelmat itsestä, muista ja niiden merkityksistä ovat nimenomaan rakennelmia, joiden osissa pienetkin liikahdukset vaikuttavat. Kirjassa on muutama koskettava kohta, joista puen yhden kysymykseksi: kuka on seinänaapurimme? Seinänaapuri on konkreettinen mutta myös symbolinen. Tuntemisen estää erottava seinä, samanlainen, jonka rakennamme itsemme ja tunteidemme väliin.

Ei ole sattumaa, että romaanissa viitataan kuuroon ja sokeaan. Ne ovat sekä symboleja että konkreettisia aistivammoja, jotka rajoittavat mutta myös mahdollistavat hyvää ja pahaa – yksilö voi aina valita tekojaan. Ja romaanin päähenkilöksi valikoituu psykiatri, jotta paljastuu, ettei ihmismielen ammattilainen ole sen parempi itsensä tai elämän tuntija kuin muutkaan. Mutta oppia voi. Koskaan ei ole myöhäistä.

•

Ihastun Bomannin vähäeleiseen kerrontaan, jossa tapahtumat ja tunteet välittyvät selkein sanoin, napakoin virkkein, hallituin siirtymin lyhyestä luvusta toiseen. Arvostan aukkoja, jotka jäävät lukijan täytettäviksi. Romaanissa on lisäksi viehättävää ajattomuutta. Päähenkilö plaraa muistiinpanojaan 1920-luvun loppupuolelta, mutta tapahtuma-aika voi olla ihan missä kohtaa vain modernin psykologisoinnin aikakaudella. Eikä paikallakaan ole erityismerkityksiä.

Agathe-romaani saa minussa miellyttävän mahdollisuuksien olon. Siirrän Bomannin romaanin listaan, jolle kerään lohtukirjoja.

– –

Anne Cathrine Bomann
Agathe
suomentanut Sanna Manninen
Gummerus 2020
(pienois)romaani
61 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

16 kesäkuun, 2020 · 6:26 am

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Anne Vuori-Kemilän esikoisromaani Taivas ilman reunoja antoi lupauksen: juonisäikeet punoutuvat pitäväksi köydeksi, jonka alku ja loppu on psykologisesti pätevä henkilökuvaus. Vuori-Kemilän toinen romaanin Mustaa jäätä (Karisto 2020) jatkaa tuotantoa samoin vahvuuksin. Mutta mitä meinaa musta jää?

”Minä kysyin, oliko kävelyteillä mustaa jäätä, helpostikaan ei huomaa, etenkin jos on liukkaat jalkineet. Nainen vilkaisi kenkiään, sanoi että on pitävät pohjat.”

Näin alkaa kahden naisen suhde, jossa liukastellaan ja kaadutaan. Eletään pohjoisessa Suomessa menneitä vuosikymmeniä, jolloin erilaisuus leimasi. Naisten elämään liittyy perheiden hylkäämistä ja ympäristön hyljeksinnän sietämistä.

Gulffi näyttäytyy järeänä, helposti kiihtyvänä jyränä, kun taas Elffi eli Siiri on hauras ja venyvä. Totuus suhteesta on monitahoinen, ja siihen vaikuttavat rakkauden erilaiset puolet. Rakkaus lapseen joutuu vaakakuppiin aikuisen rakkauden kanssa, ja siitä riittää romaanin loppuun asti jännitettä. Pidän romaanin yhtenä hienoista oivalluksista sitä, miten suhteessa hiertävä asia mittaa rakkautta. Ja miten voi mitata sellaista, jolle ei ole asteikkoa?

wp-1592225456182.jpg

”Käännyin tuijottamaan seinäpaneelin puoliksi irronnutta ruuvia. Ristipääruuvi, helposti voisi kiristää oikealla työkalulla, pistää jengoilleen. 

Olisiko minusta jengoilleen palauttajaksi? Päätin ottaa riskin.”

Romaani kertoo paljon siitä, miten elämä voi mennä jengoiltaan ja miksi. Yksilön ydin, perhesuhteet ja sairaus löystyttävät ruuvia yhtä tehokkaasti kuin ympäristön odotukset. Kaiken tämän välittää romaanin tehokas kerronta. Virkkeet naksahtelevat lyhyesti mutta sävykkäästi. Henkilöiden kohtaloissa on traagisuutta, mutta Vuori-Kemilällä on taito hymähdyttää koomisin pilkahduksin. Dialogi luistaa ja tilanteet elävät, samoin henkilöt. Gulffin omaperäisyys sykähdyttää ja Elffin sisäiset ristiriidat ja sairaudet riipaisevat. Entä Antti?

Romaanissa on kolme kertojaa, joista romaanin alkupuolella lukija tapaa Antin pikkupoikana. Poika asuu perheensä kanssa Elffin ja Gulffin asunnon lähellä. Gulffi häälyy Antin voimahahmona, Antin isän vastavoimana. Ihailen tapaa, miten lapsen silmin tarinalinjat kuljettuvat lukijalle. Siksi romaanin alku imaisee mukaansa, ja siinä on sopivasti väkevää, perinteistä proosatyyliä ja kuvastoa. On työläisiä, ajankuvaa ja miljöötä vuosikymmenten takaa.

Musta jää etenee liukkaasti Antin, Gulffin ja Elffin kertomana. Antin kasvutarina viistää naisten elämää. On raikasta, että naisten tarinassa tavallaan ulkopuolisesta lapsesta kasvaa aikuinen, jonka elämänvaiheissa aina välillä vaikuttavat entiset naapurit. Gulffin ja Antin outo ystävyys tuo kirjaan hupia, murhetta ja yllätyksiä. Rouhea nainen saa pojasta silminnäkijän erityisille tilanteille.

Vaikka Antti jää hieman huterammaksi henkilöhahmoksi verrattuna romaanin naisiin, hänkin tuo romaaniin oman osansa teemaan: miten kasvaa itsekseen perheen ja ympäristön paineiden ja omien ristiriitojen keskellä? Ja mitä kaikkea rakkaudessa voi piillä?

Anne Vuori-Kemilä
Mustaa jäätä
Karisto 2020
romaani
297 sivua.
Sain kirjan kirjailijalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

14 kesäkuun, 2020 · 7:00 am

Camilla Grebe: Horros

Myönnän: minulla alkaa mennä annat, karinit, camillat ja muut pohjoismaiset naisdekkaristit sekaisin. Viime vuosina en ole kovin ahkerasti genreä seurannut. Tällä viikolla postailen pitkästä aikaa useastakin dekkarista.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Kun nappaan välipalalukemiseksi Camilla Greben kirjan Horros (Gummerus 2019), hoksaan: tämä on sarjan kolmas osa (tässä ensimmäinen ja tässä toinen). Grebe kirjoittaa lukijaystävällisesti niin, että ei tarvitse tuntea aiempia osia, jotta pääsee henkilöihin ja jännitykseen mukaan. Kirjassa nousee aina eri poliisi framille ja uusi keissi. Horros-romaanissa paneudutaan Manfredin perheessä tapahtuneeseen tragediaan ja sen rinnalla kulkevat rikosjuttuun liittyvien henkilöiden kerrontaosuudet.

20190719_083815.jpg

Kovin syvälle en henkilöihin yllä, mutta tarpeeksi, jotta mielenkiintoni säilyy. Luulen Greben kokoavan kirjallaan kirjoa äitiydestä, sillä niin monta ilmentymää siitä kirjaan mahtuu. Päällimmäisenä keikkuu toivo, että lapsi selviää. Sitä saa lukijakin toivoa – ja pelätä. Hieman kirja tyrkkii myös pohtimaan sometetun elämän yhteyksiä ”oikeaan” elämään: eroja, hyötyjä ja riskejä.

Juonta jäntevöittää tuttuakin tutumpi keino: yksi kertojahenkilö joutuu mahdottomaan pulaan, ja lukija pidetään viimeiseen asti epätietoisena, kuinka käy. Ja toimiihan se! Ahmin ratkaisuun asti.

Tekee mieli marista liian helpoista sattumista ja romaanin pahiksen psyykkisistä ylilyönneistä, mutta kirja vastasi tarpeitani. Tarvitsin juuri lukupäivän harmaaseen pilvipoutaan eskapistista jännitystä.

– –

Camilla Grebe
Horros
suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2019
269 sivua.
Luin eKirjan BookBeatissa.

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

13 kesäkuun, 2020 · 7:00 am

Leena Lehtolainen: Valapatto

Leena Lehtolainen on näemmä päästänyt päähahmonsa Maria Kallion välillä sapattivapaalle, sillä Valapatto (Otava 2019) on itsenäinen ja erillinen jännäri konkarin tuotannossa. Luin kirjan ja kirjoitin siitä heti kirjan ilmestyttyä, mutta jutun julkaisu säästyi dekkariviikolle.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Jännäri alkaa sillä, että kielitieteilijä Tomas Lupo napataan Helsinki-Vantaan lentokentällä, ja hän päätyy epätodennäköisin vaihein luonnonsuojelualueella majailevan luomu-Aino-erakon hoteisiin. Kolmekymppiset, elämässä jo kovin karuja kokeneet nuoret aikuiset alkavat haparoiden ja tahtomattaan selvittä Tomaksen kohdalle sattunutta tapahtumaketjua. Siihen liittyvät vaarallinen prätkäjengi, Tomaksen ystävä ja yllättävästi myös Ainon lapsuustrauma.

Valapatossa valkenevat vähittäin henkilöiden ja tapahtumien kytkökset. Lukijalle paljastetaan eri henkilöiden näkökulmista enemmän kuin mitä kirjan henkilöt tietävä toisistaan. Sellainen juonen rakentelu vetää, sillä haluan tietää, koska ja mitä selviää kenellekin ja miten sitten käy.

20190820_121818_resize_56.jpg

Jännärijuoneen liittyy muutakin kuin väkivaltaa sekä sen seurauksia ja uhkaa. Tärkeä teema on ystävyys. Sekä Aino että Tomas ovat tahoillaan tehneet verivalat, ja kokemukset ystävän pettämisestä vaikuttavat heidän ratkaisuihinsa. Ystävyysproblematiikka kuvataan kirjassa kiinnostavasti, ja sen käsittely tuo päähenkilöiden kuvaukseen sävyjä.

Lehtolaisen kirja on sujuvaa ammattijännäristin työtä. En voi kuitenkaan painaa villaisella latteita asioita. Kirjassa on tolkuttomasti sattumia. Siitä tulee epäuskoinen olo. Muutakin epäuskottavaa löydän kuten Ainon pomon hahmo ja prätkäjengiläisten puheenparret. Alkukohtaamisesta lähtien romanssin mahdollisuus on ilmeinen. Huomaan sen hyväksyväni, sillä päähenkilöt rakennellaan siten, että heille toivoo vain hyvää.

– –

Leena Lehtolainen
Valapatto
Tammi 2019
jännäri
246 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: