Aihearkisto: Romaani

Minna Canth: Agnes

Minna Canthin proosatuotannosta romaaneiksi usein mainitaan Hanna ja Salakari, muut mielletään novelleiksi. Agnes (1892) on kuitenkin satasivuinen, joten pistän sen pienoisromaanin piikkiin.

Rakenteeltaan ja kerrontatavaltaan Agnes on kompakti kokonaisuus. Minäkertoja-Liisi aluksi kuvailee ihastuksensa ylivoimaiseen koulutoveriin Agnekseen, ja samalla hän taustoittaa luonteensa. Päätapahtumat kestävät muutaman päivän: kolmilapsisen perheen äiti Liisi tapaa vuosien jälkeen Agneksen, joka pistäytyy Pietarista sotkemaan pikkupaikan sosiaaliset kuviot. Perusteellisesti myllertyvät Liisin käsitys itsestään ja hänen varmoiksi luulemansa asiat.

20190310_082317.jpg

Voisi luulla, että Agnes tekee ihmiskokeen Liisin miehellä, mutta pääkohde on Liisi. Tarinan kannalta painaa eniten kahden naisen elämäntapojen kohtaaminen. Kiinnostavia ovat myös Liisin mustasukkaisuuden ja epävarmuuden kuvaukset, sillä tunnekuohu yllättää Liisin – vie jopa itsetuhoisiin ajatuksiin asti. Canthin proosassa toistuu herkästi horjuva mielenterveys; Agneksessa kumpikin nainen ilmentää sitä mutta eri tavoin.


Agnesta tulkitaan usein niin, että Canth kuvaa tekstissään muodikasta dekadenttiutta ja sen peittoavaa vastavoimaa. Maailmannainen Agnes edustaa nopeasti kyllästyttävää nautinnonhaluisuutta, paheellista ateistia ja vapaata naista, kun Liisi on perinteinen, perhekeskeinen hoivaaja.  En tunnista lopputuloksessa yksioikoisuutta. Pienoisromaanin loistavassa finaalissa kahden naisen elämäntapavertailu ei pääty moralistiseen kannaottoon, vaan kumpikin nainen palaa näennäisesti vanhaan toimintatapaansa  -Liisi  muuttuneena ja Agnes varmana omasta valinnastaan.

Naisten ja miesten suhteiden määrittelevät tekijät, naisen asema avioliitossa ja sen kyseenalaistamattomuus saavat kyytiä. Kertomuksen ydinkohdat kiteyttää Agnes:

”- Elä ole niin juhlallinen, Liisi hyvä. Minä sanon sinulle, mitä meillä on yhteistä. Näes, – me kävelemme molemmat yön vanhalla jäällä, ja molemmat tulemme ennen pitkää vajoamaan alas syvyyteen. Erotus on vain siinä, että minä sen tiedän, sinä et.”

– –

”- Sanopas, hyvä moralisti, eroanko suuresti niistä naisista, jotka pitävät itseään miltei pyhimyksinä siveellisessä suhteessa? Minä otan vaan niin kauvan kuin minulle vapaasta tahdosta annetaan, he taas valvovat etuaan ja vaativat että mies sitoutuu heitä elättämään koko ikänsä, vaikk’ei hän enää heistä välittäisi rahtuakaan.”

Liisin maailmaa ravistellaan, ja opitut totuudet tuulettuvat. Oleellista on myös se, että vaikkei Liisi voi hyväksyä sisäistettyjen siveyssääntöjen perusteella Agneksen sitoutumatonta maksetun naisen elämäntapaa, ei hän kykene sitä tyystin tuomitsemaankaan.

”Mutta kun hän matkapuvussaan, valkoinen harso kasvoillaan, ilmestyi kynnykselle, teki hänen ihmeellinen kauneutensa minuun taaskin niin voimakkaan vaikutuksen, että sekä harmini että ristiriitaiset ajatukseni kaikki samassa olivat kuin poispuhalletut.”

– –

”Uudet vaikutukset ajoivat toisiaan takaa yhtä mittaa, yllyttivät mieleni liikkeitä ja kiihottivat eleille semmoisia tunteita ja vaistoja, joista en ikinä ennen mitään tiennyt.”


Agneksen tunnelman intensiivisyys kiehtoo minua. Olen lukenut sen useaan otteeseen ja se onnistuu aina yllättämään minut. Aistin Liisin tunnevyörystä aitoa ahdinkoa ja menetyksen pelkoa joskin myös paikoitellen komiikkaa, mutta komeimmin kalskahtaa elämän epävarmuus ja ennakoimattomuus – onnen ja rakkauden suhteellisuus. Tunteet väreilevät, sillä Agneksen vetovoima, maneettisuus, iskee niin miehiin kuin Liisiinkin. Canth loppulauseet vihjaavat, että Liisin liitto saa uutta puhtia, kun pöly on laskeutunut Agneksen aiheuttaman pyörremyrskyn jälkeen.

Minun parhauslistallani Agnes on Canthin tuotannon kärkipäätä. Siinä on sekaisin ilmeistä triangelidraamaa (mies statistina), viattomuutta, uhmaa ja särmää. Elävää kirjallisuutta – eläköön Minna Canth 175 vuotta ja edelleen!

minna canth_haaste

Juhlavuoden lukuhaastetta kokoaa blogi Yöpöydän kirjat.

Minna Canth
Novelleja 2
(sisältää novellin/pienorsromaanin Agnes)
Otava 1892
Agnes: noin 100 sivua.
Luin Kansalliskirjaston Doria-palvelun kautta.


Agnes löytyy myös:

Minna Canth
Ihmisen kuvia. Novelleja
toimittanut Minna Maijala
Gummerus 2019.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita Agneksen lukijoita mm. Kirjapöllön huhuiluja ja Yöpöydän kirjat

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, Romaani

Veera Nieminen: Avioliittotesti

Veera Niemisen Avioliittosimulaattori (Tammi 2013) herätti kiinnostusta ilmestymisvuonnaan. Kirjassa itäsuomalainen Aino rakastuu länsisuomalaiseen Jussiin. Kun vastarakastunut pari viettää kuukauden Jussin maatilalla lähellä Turkua, murre- ja käytöserot yllättävät Ainon.

20190304_194108.jpg

Kirja kytkeytyy paikkaan, mutta aika ei siinä erityisesti erotu. Siksi se ei ole vanhentunut ja siksi se sopii selkoistettavaksi. Johanna Kartio on mukauttanut kirjan, ja nimikin on selkeytynyt: Avioliittotesti (Opike 2019). Selkokirjan tapaan juonta on karsittu, mutta pääasiat ja tunnelma ovat säilyneet. Ainon rento ote kertojana on tuttua alkuteoksesta. Näin Aino huomaa ympäristön vaikutuksia itsessään:

”Tarkistan peilistä, olenko todella minä.
Näytän kyllä minulta.
Mutta olenko alkanut homehtua?
Haluan hiljaisen aamun.
Haluanko pian, että on hiljaista?
Haluanko kuulla, kun hämähäkki
kiipeää verkossa?”

Viihdyttäviä rakkausromaaneita ei paljon selkokirjoissa ole, joten on mukava lukea raikasta romanssia, jossa juoni etenee joustavasti ja jonka kertoja on eloisa. Vastarakastuneet haluavat olla yhdessä, mutta tulevaisuus on vielä auki. Tunteet heiluvat suuresta onnesta epävarmuuteen. Huumoria kirjaan tuovat Jussin isä ja setä, hiljaiset mörököllit, ja Jussin pikkuveli herättää lämpimiä tunteita.

Selkokirjoja on eri tasoisia. Voidaan puhua vaativasta selkokielen tasosta, kun potentiaalisten lukijoiden lukemisen vaikeudet ovat melko pieniä, mutta he silti hyötyvät selkokielisestä tekstistä. Avioliittotestissä on melko monirivisiä kappaleita ja värikkäitä sanoja, humoristisia heittoja, murretta ja puhekieltä, ja se on selkokirjaksi melko pitkä. Eli kirja ei ole helpointa selkokieltä, mutta mainiosti saavutettavaa suomea. Uskon tarinan viihdyttävän monia yleiskieltä helpompaa lukemista kaipaavia.

P.S. Lue vaikka tämä kirja Klaaran päivän selkokirjahaasteeseeni.

P.S. P.S. Lue lisää selkotekijä Johanna Kartiosta: tässä.

– –

Veera Nieminen
Avioliittotesti
selkomukautus Johanna Kartio
Opike 2019
160 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Paula Nivukoski kirjoittaa esikoisromaanissa sitkeistä pohjalaisnaisista. Nopeasti piirretyt pilvet -romaanin (Otava 2019) takaliepeestä voi jo lukea perusjuonen: 1920-luvun maatilan kotivävy lähtee Amerikkaan ja jättää nuoren Liisa-vaimon selviämään yksin pienine lapsineen.

Sitä voisi luulla, että ihan tarpeeksi olen lukenut kotimaista proosaa, jossa kerrotaan kasvutarina maalaisyhteisössä. En ilmeisesti ole, sillä Nopeasti piirretyt pilvet nappaa mukaansa, ja rivakasti haluan saada selvittää Liisan kohtalon.

”Elämä oli ihoa ohuempaa.”

Henkilö- ja juonivetoinen romaani etenee kronologisesti. Kerronta paljastelee Liisan sisäistä maailmaa nuorena tyttönä, tyttärenä, vaimona, äitinä ja yksinhuoltajana. Ehkä esikoiskirjan piikkiin menee se, että joitain asioita selitetään ja tunnelmoidaan liikaa, mutta monin osin teksti todistaa, että Nivukoski näyttää ja osuu ytimeen. Dialogien murre kuulostaa luontevalta. Karu puhunta välittää mentaliteettia, jossa asiat sanotaan harvakseen ja tunteilematta.

20190303_175638.jpg

Pohjalainen rakkaus on ”hellankuumaa kaurapuuroa ja aitan lattialle kimmahtanut paidannappi”. Se on nopeasti ohi, vaikka Liisa on saanut haluamansa miehen. Liisa ja Kalle eivät löydä sanottavaa kasvokkain, ja mannertenvälinen niukka kirjeenvaihto tyrehdyttää loputkin.

Liisan pettymys ja yksinäisyys kuvataan välillä riipaisevasti: ”Niin paljon tyhjyyttä ja ikävää oli pudonnut rivien väleihin.” Etenkin kouraisee se, että Liisa ikävöi pitkään sitä, mitä ei oikeastaan koskaan ollutkaan.

”Aivan niinku olis ainuat avaamet hukkunu kaivohon.”

Onnistuneesti Liisa asetetaan osaksi yhteisöä. Siskon ja serkun elämään peilautuen tarkentuvat päähenkilö ja yleiset elämänehdot 1920-luvun maaseudulla ja kaupungissa. Maalaisyhteisön ”oottako kuullu” -juoruilu ja suoranainen kiusaaminen asetetaan osaksi kasvuympäristöä. Himmeää lisävaloa Liisan kehitykseen antaa aina syyllistävä äiti. Vaatimusten painoa vain hetkittäin helpottaa muisto hyväksyvästä isävainaasta.

Romaanin loppupuolella kihelmöi Liisan rakkaudenkaipuu ja salattu halu, jota ei oikeastaan saisi tuntea – siinä juoni hipoo viihteellisyyttä. Eikä siinä mitään pahaa ole, sillä taitavasti minut on käännytetty päähenkilön puolelle ja toivomaan hänelle balsamia haavoihin.

”Jos maailma on sun mittas, niin sinet ikinä riitä.”

Nopeasti piirretyt pilvet on vakuuttava sisääntulo Suomi-proosan pohjalaispytinkiin. Siinä on tuiki tuttua nykytyyliä (naiskohtalo tunteikkaasti toteutettuna), vaan ei se vähennä viihtymistäni kirjan kanssa. Nappasin ylle alaotsikoksi sitaatin, jolla Liisa vihdoin sulkee äitinsä suun kohtuuttomista vaatimuksista, ja siitä otan opiksi: tämä esikoisromaani on hyvä sellaisenaan.

– –

Paula Nivukoski
Nopeasti piirretyt pilvet
Otava 2019
romaani
193 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Kirjarikas elämäni ja Kirja vieköön!

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

”Jos aikoi saada maailmaan uusia merkityksiä, jos halusi saada lävitse edes yhden uuden merkityksen niin kuin Greenwichin meridiaania pitkin kiertänyt uuden ajan tutkimusretki oli, se oli tarjottava puhtaana. Sen oli hyvä sisältää voitettavia ristiriitoja, yksi kuolema, yksi ero ja rakastuminen olivat hyviä palasia siinä, mutta ristiriitoineenkin sen tuli olla puhdas, puhdistettu turhasta sälästä ja hopearahan kirkas.”

Noin ei (todennäköisesti) ajattele kirjailija Olli Jalonen, eikä romaanin 14 solmua Greenwichiin kertoja Kari Järvi, vaan kirjan kehikkoon kuuluvan Edmund Halley Memorial Societyn väki mediajulkisuuden suhteen. Romaani seuraa neljän hengen vaellusta nollameridiaanilla, eikä reissu ole puhdas vaan rosoinen ja säläaineksinen – hopeankirkkaasti kerrottuna.

20190302_111911.jpg

Suomalainen Petr lähtee Greenwichistä nuoruudenystäviensä Grahamin ja tämän vaimon Islan seurassa Amazin Race -tyyppiseen kisaan, jossa seurueet kilpailevat 0-meridiaanin seuraamisessa. Kisaajat leimaavat solmuja noin 14 kohteessa Pyreneiltä Fizille, Siperiasta Huippuvuorille. Reissua tehdään mahdollisimman alkuperäisesti Edmund Halleyn aikojen tapaan, pääasiassa kävellen ja purjehtien, joten kulkeminen ei ole kevyimmästä päästä. Romaanin kannalta kilpailu ei ole oleellinen vaan matkanteko ja matkaajien suhteet.

Ajattelen lukiessani usein, että nyt luen kummallisen kiehtovaa kirjaa. Grahamin voimakastahtoisuus ja salaperäisyys samoin kuin reissun erikoislaatuisuus, tietty hämäräperäisyys lisäävät kummastusviboja. Ja Islalla ja Petrillä selvästi porisee jotain mennyttä, mutta uusia asetelmia seurueeseen tuo mukanaan Kari, joka kesken matkaa jää kuin vahingossa porukkaan reissaamaan.



Romaani houkuttelisi käsittelemään tiedettä, ajatusmaailmoiden kohtaamisia ja kohtaamattomuuksia, tunne-elämän pinnanalaisuutta, poikkeusyksilöitä ja irtiottoja tavallisuudesta. Moniaineksinen romaani tarjoaa monia tulkinnanmahdollisuuksia, ja sitä ruokkii taiturikerronta. Vaikka kronologia näyttää hallitsevan, ei niin olekaan. Kertoja Kari valitsee: romaanin tekstit koostuvat Karin johdatteluista ja yhteenvedoista, matkaajien lokikirja- ja muistiinpanokatkelmista. Hän tuo hillitynhallitusti tekstiin menneitä muistoja ja filosofisia tiivistyksiä. Moniaineksista. Outoutta ja omia merkityksiään kantaa se, että tekstikokonaisuus on suunnattu yhdelle lukijalle, Maarialle. Kuka hän on? Kyllä se selviää.

Tunnelma on julki- ja salaviisas melankolisin sävyin. Siinä on myös odottava, paikoin pahaenteinen tunnelma. Luen kirjasta myös joitain huumorilehahduksia, joskin routaisesta maaperästä ne nousevat. Hienoisen huumorin piikkiin pistän senkin, että Kari kapinoi muumifilosofiaa vastaan.

”Sillä lailla vanhenee ettei enää ole. Ei mitään Maaria. En tiedä onko niin hyvä vai paha. Ei sellaista epävarmaa ole joka tekisi ihmisen levolliseksi. Ei tee, ei rauhoita, vaan sekoittaa sisältä.”

Ja kieli. Maisemat, säävaihtelut ja arkitoimet välittyvät havainnollisesti. Välillä tyyli muistuttaa jopa piinallista tilanneraportointia, jota haluan loikkia eteenpäin – ja joka kerta kun niin erehdyn ajattelemaan: PAM. Pysähdyn tekstikappaleisiin, joiden sana-asettelut, virkerakenteet ja ajatusmaailmat herättävät. Että joku osaa sanoa noin, kiteyttää ja samalla avartaa!

”Yritin selittää itselleni että kaikenlaista on oltava valmiina sisässä josta se pulpahtelee pinnalle niin kuin lähteestä kuplia ja mutaa. Kaikki ovat yhtä niin kuin ihminen on yksi, ja vaikka keskellä muita niin erillinen, eikä siksi kenellekään joudu tekemään ajatuksistaan tiliä. Teko vasta on varastosta valitsemista ja paha sana toiselle huonojen hetkien siirtämistä ulos itsestä, tai siirtämisen yrittämistä koska eivät ne siirry vaan kasvavat ja jähmettyvät siksi muraksi mikä alkaa uloskin näkyä ja piirtää ympärille sitä mikä itsestä muille aurana on.”

14 solmua Greenwichiin ilmestyi 2008 (Otava). Jo tässä kirjassa esiintyvät Halley ja Saint Helenan saari. Vaikka ne ovat kehyksen tai pistäytymispaikan rooleissa, tunnistan kipinän, josta syttyy myöhemmin Taivaanpallon (2018) roihu. Jalosen proosan sävykkyys ja monitahoisuus tuottavat lukukokemuksia, jotka ruokkivat sekä älyä että tunteita, mahdollistavat lukijan keksiä, kokea ja häikäistyä.

– –
Olli Jalonen
14 solmua Greenwichiin
Otava 2008
Luin BookBeatin eKirjan, 256 sivua.

Muissa blogeissa mm. Lumiomena, Nannan kirjakimara ja Oksan hyllyltä.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Kirjan nimi lävähtää riemastuttavan paljaana: Englantilainen romanssi (Gummerus 2019). Ei siis tarvitse arvailla, mitä saa, kun lukee Niina Meron esikoisromaania.

Vaan ei otsikko ihan kaikkea kata. Kartanoromantiikkaan lomittuu hitusen goottiviboja ja jopa (itse)murhatutkimusta. Eikä romanssikaan aivan suoraviivaisesti etene. Miehiä kartteleva tamperelainen minäkertojanainen kohtaa useita brittikomistuksia, jotka horjuttavat sosiaalisesti kulmikkaan naisen miesvastarintaa.

Palikat ovat genremielessä kohdillaan, eli juonikuljetus ja henkilötyypit noudattavat jo Jane Austenista tutuksi tullutta kaavaa (vaikkapa Ylpeys ja ennakkoluulo). Rempsakka, alempisäätyinen, välkky päähenkilö on hullaantua, mutta mutkia on matkassa (austenlainen Wickham-tyyppi) ja kohdekin voi vaihtua (vau, ei ihan tyylipuhdas Darcy-hahmo). Rinnalla kulkee ideaalipari, toisilleen luodut rakastavaiset. Tässä kirjatapauksessa Nora-kertojan sisko Heli valmistelee häitä kartanon perijäpojan kanssa. Se on syy, miksi anglofiilikertoja pakotetaan Englannin maaperälle.

20190217_102726.jpg

Kirjan väkevin rakkaus kohdistuu englantilaisuuteen. Aluksi kiinnostun siitä, miten Noran ideaalimielikuva unelmien maasta kohtaa todelliset kokemukset. Ei siinä oikeastaan säröjä tapahdu, mutta kertojan into kulttuurihistoriaan antaa pontta lukea näppärä viihdekirja loppuun, vaikka tiivistämisen varaa löydänkin.

”Minä olin nyt siellä, missä Keatsin kirjan tähti vakaana ja muuttumattomana seurasi ihmiskunnan kulkua, siellä missä Shelley oli anarkismillaan ja ateismillaan ravistanut yliopiston pölyistä ylemmyydentunnetta, siellä missä ilmasto oli kosteaa mutta huumori kuivaa ja missä minä olin kummallisella tavalla kotona, vaikka erotuin maisemasta kuin koripalloammattilainen lastenkutsuilla.”

Noran elämää ravitsevat englantilaisen romantiikan runoilijat Shelley etunenässä, ja muuten mielihyvää tuottavat populaarikulttuurin helmet, kuten brittipoliisisarjat. Koska itse olen muun muassa Morse– ja Lewis-sarjojen fani, huvittavat viittaukset niihin ja muihin mainioihin englantilaistuotantoihin. Myös Oxfordin kuvaus ja tutkijatyyppien ujuttaminen tapahtumiin miellyttää.

Meron teksti on sutjakkaa ja parhaimmillaan purevissa letkautuksissa. Juoneen ja henkilöihin jää minun makuuni turhaa tyypittelyä, vakka Mero pyrkii varioimaan ilmeisiä malleja. Esimerkiksi päähenkilön tatuoitu punkhenkisyys yhdistettynä sivistyneeseen kirjallisuudentutkimusintohimoon ei lopulta rajusti poikkea genrepolulta. Ehkä ei tarvitsekaan, sillä mukavana ajankuluna vietän arjesta irti -hetkiä kevääseen heräävässä brittipuutarhassa, kirjapölyntuoksuisissa yliopistonurkissa ja arvotaidetta pursuavassa kartanossa.

– –

Niina Mero
Englantilainen romanssi
Gummerus 2019
viihderomaani
383 sivua.
Sain kirjan ennakkokappaleen kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Blogistania-ehdokkaani 2018

Kirjabloggaajat äänestävät tänään vuoden 2018 kirjoista. Neljän kategorian tulokset julkistetaan huomenna (ks. Blogistania-esittely). Listaan linkkeineen omat viime vuoden huippuni.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Finlandia

3 pistettä
Olli Jalonen: Taivaanpallo
”Olen lukenut kevääni hienoimman (historiallisen) romaanin, joka puhuttelee minua monella tasolla ja joka avaa sitä, miten ympäristö, aika ja asema rajaavat meitä. Aluksi minun on vaikea päästä kielen rytmiin mukaan, mutta kun sen saavutan, se siirtyy verenkiertooni.”

2 pistettä
Minna Rytisalo: Rouva C
”Rouva C. vetoaa minuun sisällön, kerronnan ja kielen keinoin. Teksti tehoaa heti alkuunsa, kun haparoiva pari löytää toisistaan vastakappaleensa – ja tiedän liiton päättyvän varhain aviomiehen kuolemaan; tiedän Minnan leskeksi, joka synnyttää seitsemännen lapsen miehen kuoleman jälkeen. Tietoisuus avio-onnen rajallisuudesta virittää oitis tunnetaajuudet. Ja vielä tämä: Että kirja voi päättyä siihen, kun kaikki kirjallisuushistoriaan präntätty vasta alkaa. Mikä oivallus!”

1 piste
Peter Sandström: Äiti marraskuu
”Kirja merkitsee minulle silkkaa kaunokirjallisuutta, joka on samaan aikaan kirkasta ja sameaa: selkeän arkipäiväistä ja arvoituksellisen yllättävää. Olen aiemmin luonnehtinut Sandströmin tyyliä sakeaksi, enkä osuvampaa tämän uuden kirjan ilmaisutavalle keksi.”

Pisteet kerää blogi Tuntematon lukija.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Globalia

3 pistettä
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
”Anyurun käsittelytavan omaperäisyys kääntää uutisaiheet kaunokirjallisuudeksi, jossa on jotain odottamatonta, käsittämätöntä ja vavisuttavaa.”

2 pistettä
Rachel Cusk: Ääriviivat
”Kerronta, kieli ja tunnelma kietoutuvat hienosti toisiinsa. Romaanin henkilöt kulkevat ohi, niin ihmiset ohittuvat, mutta sellaisiahan ihmiset ovat. Ja aina voi kulkea myös itsensä ohi.”

1 piste
Melba Escobar: Kauneussalonki
”Escobarin romaani osoittautuu todella purevaksi sekä kerronnan että yhteiskuntanäkemyksen kannalta. Dekkarin piikkiin menee se, että romaanissa tapahtuu nuoren tytön murha, mutta mitään perinteistä jännitystä lukijan on turha odottaa. Ainakin minä sain lukijana kirjasta paljon odotuksiani enemmän.”

Pisteet kerää blogi Kirjamies.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Kuopus

3 pistettä
Maria Turtschaninoff: Maresin voima
”Maria Turtschaninoff on luonut mielikuvitushistoriaan lumoavan fantasiamaailman, jossa uskomukset, ympäristö ja henkilöt välittyvät elävästi. Teossarjaa luonnehtisin feministiseksi fantasiakirjallisuudeksi, voi sen sijoittaa myös YA-kirjallisuuteen, mutten näe lukijalle yläikärajaa.”

2 pistettä
Satu Leisko: Unohtunut kansa
”Osa osalta Leisko saa fantasiaosuuden tuntumaan luontevalta. Nyt Harsomaan ilkeiden ja alistuvien olentojen asetelma on selkeästi rajattu muutamaan outoon otusheimoon, ja se palvelee kirjan teemoja. Tärkeitä asioita ovat oman arvon ymmärtäminen, itseensä uskominen ja uskaltaminen.”

1 piste
Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot
”Rakenteellisesti kuvakirjan tarina pomppii yhdenpäivän kehyskertomuksesta historiafaktoihin ja yhteiskuntaolojen kuvailuun, mukana on sitaatteja Minnalta ja Minnasta. Näin kirjan lukija pääsee asemoimaan päähenkilön aikaan ja paikkaan. Ihan lopussa on vielä muutamia faktoja ja kakkuresepti.”

Pisteet kerää blogi Yöpöydän kirjat.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Tieto

3 pistettä
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
”Ilahdun ajatuksesta, että kertoja ajattelee rakenteen jazzin kaltaiseksi. Tosiaan tekstistä toisinaan törähtää totuuden torvi, rymisee ravisteleva rumpu tai soi sopusointuinen sävel. Kirjassa on omakohtaista elämäntilannepohdintaa ja painostavia kirjankirjoitustuskan vuodatuksia. On matkakuvauksia safareilta tadegallerioihin, taideresidensseistä Atlantin rannoille. Luen maisemista, ruuista, ruumiintuntemuksista, elämyksistä, ystävistä, tuttavuuksista. Kertojan soolo-osuudet siirtyvät välillä yönaisten elämäkerroiksi, joita kertoja vapaasti kommentoi. Hän eläytyy ja tekee tulkintoja. Tekstin äänimassasta erottaa riitasointuja: ei kaikki naisfiilistely ole vain hymistelyä. Paljon on nautinnollista eri instrumenttien yhteissoittoa, jossa sulautuvat vuosisadat, kulttuurit ja kertojan tulkinnat.”

2 pistettä
Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni
”Keskisarjan kirjoitustyylin vallattomuus yhdistää entisajan ilmaisutapaa moderniin, ja näin syntyy hykerryttävää tekstiä.”

1 piste
Helena Ruuska: Hugo Simberg
”Kirjasta välittyy tunne-elämältään ailahtelevan symbolistin vaiheet siten, että elämäntapahtumat ja taideteosten synty kulkevat rinnan.”

Pisteet kerää blogi Hannan kirjokansi.

20190223_093619.jpg

26 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani, Tietokirja

Emma Puikkonen: Lupaus

Muistan sen juhannuspäivän, jona luin Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet. Samalla kun romaanissa rekka huristaa tunneliin, istun autossa, joka sukeltaa tunneliin. Liu’un kirjan polveileviin tiloihin ja tiedän lukevani sen vuoden parhaimmistoa.

Jännittää aloitta Puikkosen uusin, Lupaus (WSOY 2019).

20190222_151910.jpg

”Kun ihminen saa lupauksen, sen muistaa.”

Lupaus-romaani alkaa kerrassaan hienolla introlla, jossa jokainen lause on paikoillaan; ajatukset henkivät merkityksellisyyttä. Vähitellen tulen huomaamaan, että Lupaus on edeltäjäänsä juoniuskollisempi, vaikka nytkin risteillään ajoista, henkilöistä ja paikoista toisiin. Romaanin tendenssi on suorempi kuin Eurooppalaisten unien.

Kuittaan juonen näin: Rinnan isä on kerran luvannut pelastaa tyttärensä tapahtui mitä tahansa. Dementoituva isä ei enää pysty lunastamaan lupaustaan, mutta Rinna lupaa saman tyttärelleen Seelalle. Perheeseen kuuluu myös Rinnan veli Robert, ja mutkan kautta pistäydytään toisessa perheessä, englantilaisen Neelin kotioloissa.

Sitten tapahtuu: puutiaisaivokuume ja jäätiköiden arvaamattomuus. Ilmastoahdistus vääntää Rinnan turvallisuudentunteen jengoiltaan.

”- Pitää olla joku suunnitelma bee.”

Rinna rakennuttaa suojan, pelastuspoteron. Samalla runneltuvat lapsuuskodin puutarha ja välit veljeen. Romaani kysyy minulta: Kun tietää kaiken ennemmin tai myöhemmin tuhoutuva, pitääkö silloin käpertyä poteroon? Onko toisen turvattomuus toisen turva? Mitä voimme luvata tuleville polville?

”Mitä minä yksi ihminen voin tehdä.
Ja silti olen sanonut: minä pelastan sinut.”

Lupaus herättää minussa monenlaisia kysymyksiä, ja antaa se vastauksiakin. Haluan jokaisen löytävän niitä laillaan, en halua pilata muilta lukijoilta Puikkosen tekstimaailmaa. Kokoan siten vain muutaman kokemuksen.

”Voin silti olla tässä, voin silti hengittää, voin katsoa ja nähdä, miten tämä tapahtuu.”

Romaanin kuvaama ilmastoahdistus on, no, ahdistavaa luettavaa. Se vie tämän ajan perimmäisiin kysymyksiin: miten voi elää vääjäämättömältä näyttävää tuho seurana, miksi jatkaa elämää, miksi monet eivät tee mitään, miksi päättäjät…

”Tässä on sellainen vaara että me kansalaiset medbörjare mennään sekaisin.”

Puikkonen ei saarnaa tai syyllistä, vaan hän näyttää tunteita ja tunnelmia. Kauheuden ja kauneuden, rakkauden ja surun rinnanelo vaikuttaa, koska kieli ja kerronta loistavat taitavuutta. Romaanissa on upeita näkyjä ja kuulokuvia gröönlantilaisjäätiköltä, englantilaiselta puutarhapalstalta, suomalaisjärven rannoilta ja metsistä. Ihailen lisäksi tapaa, jolla romaanissa ilmaistaan lapsen kasvu nuoreksi. Romaanin ihmisten suhteet ovat toisistaan loitontuvia, se luo tiettyä etäisyyttä – ja heti perään mieleeni tulee kirjasta pari lähestymistä, jotka säväyttävät.

Unet ja sadut ryydittävät tekstiä, ja niiden metaforisuus ja symbolisuus ovat balanssissa kuvatun reaalimaailman kanssa. En koe lukevani dystopiaa vaan nykyisyyttä, jossa punkit lisääntyvät, kesät kuumenevat, jäätiköt sulavat, ravinnosta on paikoittain pula ja rajoilla ammutaan (ilmasto)pakolaisia.

”- Ennen sanottiin, että kurki pitää taivasta pystyssä. Kannattelee.”

Vaikka yhä edelleen Eurooppalaiset unet on minulle ykkönen, Lupaus on tärkeä. Se siellä täällä myös iskee omakohtaiseen. Esimerkiksi kurjet (vaikka kurjet ovatkin pieni kirjayksityiskohta). Minun vuodenkiertoni rakentuu kurkien tulosta kurkien lähtöön. Kun löydän Lupauksesta siihen liittyvän kohdan, sähköistyn. Ihan kuin minulle kirjoitettu. Ihan kuin elämä jatkuisi, ihan kuin olisi toivoa niin kauan, kun lähisuolta kuuluu kurjen huuto – ja toisen vastaus.

”Sitten yhtäkkiä, kurki nostaa nokkansa ylös ja huutaa, samaa huutoa kuin aina keväisin ja syksyisin kurkiaurat huutavat, vuodenajan vaihtumisen ääntä. Huudon lakattua kuuntelemme hievahtamatta kurjen kanssa, mutta kukaan ei vastaa.”

– –

Emma Puikkonen
Lupaus
WSOY 2019
romaani
129 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Antti Heikkinen: Mummo

Kehveli sentään, miten uudet kirjat kaahaavat usein aiemmin ilmestyneiden ohi. Nyt jarruttelen, enkä virka mitään viime syksynä ilmestyneestä Kehvelistä ennen Antti Heikkisen edellistä romaania. Sukutarinoiden ja rehevän kerronnan ystäville sopii mainiosti Heikkisen romaani Mummo (WSOY 2017). Siinä sanoja suolletaan sukkelaan savolaisissa salometsissä 1920-luvulta lähelle tätä päivää.

Romaani rakentuu mummon ja äidin tarinoiden vuorottelusta. Kumpaakin kuvataan lapsuudesta lähtien. Kaksi kolmasosaa romaanista tarinat kulkevat eri vuosissa, ja loppuosassa kahden naisen kipakkaa kohtaloa pääsee seuraamaan samalta aikatasolta. Rakenneratkaisu onnistuu pitämään jännitettä yllä, sillä kuten perheille on ominaista, salaisuuksia piisaa ja niitä piilotellaan.

– Tässä talossa ei oo keskusteltu ennenkää ja tässä asiassa ei sitäkään vähää.

Voimanaisten kehityskaaret piirtyvät terävästi kuvatusta ympäristöstä, etenkin Maija-mummon piinkovaksi kasvu olosuhteiden johdosta ja Marja-Liisa-äidin isättömyyden arvoitus. Romaanissa korostuvat maalaiselämä ja savolaispuhe. Tarinassa on rutkasti tavallisuutta, vaan Heikkinen saa siitä mehukkuutta irti. Alun raju tappelu imaisee, mummon miehimyssisaren vaiheet ovat sopivasti ennalta arvaamattomia, ja loppuun lävähtää vielä yksi yllätys.

Mummo

Mummossa on viihdyttävät ja liikuttavat hetkensä. Se kertoo helposti lähestyttävästi ihmiselle itselleenkin tunnistamattomista toimintatavoista. En ihan imeydy mummon ja äidin ihon alle, mutta hyvin kirjasta välittyy yksittäisen ihmisen tempoilu itsekseen osana sukuaan, yhteisöään ja aikaansa.

Mutta semmoista on historia, kaikenlainen historia. Se muuttuu sitä mukaan kun uutta paljastuu. Totuuden huomaa vasta aikojen päästä, vaikka miten olisi itse mukana elänyt ja vierestä katsonut. Se on samanlaista yhden ihmisen kuin isompien asioiden kanssa.

Osittain luin sähkökirjaa, osittain kuuntelin. Äänikirjan on elävästi lukenut itse kirjailija, jonka sujuvaa murrepuhuntaa oli ilo kuulla.

– –

Antti Heikkinen
Mummo
WSOY 2017
romaani
lukijana Antti Heikkinen
9 t 34 minuuttia / 191 sivua.
BookBeat: ääni- ja eKirja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa

”Kirottu kuolema, eikä edes kunnollinen!”

Kun 45-vuotias perheellinen nainen jää auton alle ja kuolee, kaikki ei päätykään. Ilona jää haamuna haahuilemaan kahden maailman väliin. Alkuasetelma oudoksuttaa minua, ajattelen jopa, että idea kimpoaa oneironilaisesta limboilusta. Huojennun, sillä Anna-Maria Eilittän esikoisteos Kun olen poissa (Atena 2019) lähestyy haamuilusta huolimaatta kuolemaa omaperäisen maanläheisesti.

”Tuntuu siltä kuin sydämeeni olisi kipattu rekkakuormallinen soraa.”

Hämmästyn, sillä jo alkusivuilla saavutan liikuttuneen tilan, niin myös kirjan kauniissa loppuluvussa. Hämmästyn siksi, että Eilittä ei hartaile, patetisoi tai kaunistele. Tyyli on pikemminkin hirtehistä, sillä itseironinen vainaa tarkastelee kuolemaansa, jälkeenjääneitä ja mennyttä elämää illuusiottomasti.

”- – Rauhanpatsaan naishahmo on rauhan hengetär, joka sodan jälkeen palaa takaisin maan päälle uuden rauhanomaisen sydämen saatuaan.
   Kunpa itse voisin saada sellaisen. Sen sijaan minusta tuntuu, että omani on vähemmän rauhanomainen kuin eläessäni, ripauksen katkerampi ja hippusen kyynisempi ja hyvin, hyvin turhautunut.
  Ihmiset eivät suotta suojele toisiaan totuuksiltaan ja salaisuuksiltaan.”

Minua välillä hymähdyttää ja silti koskettaa: kirjassa konkretisoituu se, että kaikki loppuu, ja se voi tapahtua milloin vain. Läheiset jatkavat elämäänsä ja kaikki jatkuu – kuitenkin. Hitusen koomisesti lähestyen, rennosti ja konstailematta elämän rajallisuus ja kaiken maallisen menettämisen lopullisuus tulee kirjassa lähelle. Ikuisteemoista on kyse, kuolemasta ja rakkaudesta.

20190210_090528.jpg

”Aina jokin oli kesken ja on yhä.”

Ilona kuittaa reilusti sen, että hänellä on ollut kaikki hyvin. Keskiluokkainen ja hyvätuloinen perhe on pysynyt yhdessä, rakkautta on miehen kanssa riittänyt pariksikymmeneksi vuodeksi ja lapset ovat lähes valmiita itselliseen elämään. Hyvät ystävät, työkaverit ja sukulaiset jäävät perheen kanssa suremaan Ilonan menetystä siinä kuin Ilonakin.

Ilona lentelee Helsingin keskustan kattojen yllä, liukuu ovien läpi ja poikkeilee läheisten huusholleissa seuraamassa, miten elämä etenee. Ilonan välivaihe kuvataan nukahduksien, muistojen ja haamuliitelyiden välitilana, jossa ei enkelimäisesti suojella vaan tarkkaillaan tapahtumia, heilahdellaan tunteesta toiseen, koetaan kiusaantumista läheisten tirkistelystä ja kirotaan jumittumista vakoiluun. Ilona kokee myös yllätyksiä: hänelle ei ole kerrottu kaikkea. Sen kanssa on elettävä – kuoleman jälkeenkin. Eikä kaikkea hyvää ole eläessä tullut käsitettyä. Vaikka se on klisee, ajatus ei tunnu lattealta.

”Valot ja varjot, valot ja varjot”

Jotain jää kirjan valitsemassa valotuksessa pinnalliseksi, ehkä juuri siitä syystä, että kirjan henkilöissä ja elämänehdoissa vallitsee tietty helppous ja hyväosaisuus. Olkoon, löydän sopivasti myös varjoihin syventymistä. Ja onhan se niin, että valot ja varjot ovat toisilla pitkiä ja tummia, toisilla lyhyitä ja haaleita. Ehkä juuri perusonnellisen henkilön huolet ja luopumisen vaikeus pysäyttävät tunnistamaan, mitä minulla nyt on hyvin ja vaalia sitä, sillä se voi olla hetken päästä mennyttä. Kun olen poissa liikauttaa viihdyttäen, vilpittömänä ja viehättävänä.

– –

Anna-Maria Eilittä
Kun olen poissa
Atena 2019
esikoisromaani
120 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen

Antti Tuurin romaani Tangopojat tutustuttaa Sauliin, joka lähtee Pohjanmaalta Ruotsiin naisen, soittohommien ja töiden perässä. Samalla tarjoutuu sisänäkymä suomalaissiirtolaisuuteen 1960-70-luvulla. Aavan meren tuolla puolen (Otava 2018) on Tangopoijille suoraa jatkoa, mutta sillä tavoin, että kirjassa ollaan jo tässä päivässä. Vaan Sauli ei. Kirja alkaa Saulin kuolemasta.

Pidän mainiona oivalluksena sitä, ettei Tuuri rakenna eeppistä siirtolaisuussaagaa, vaan kiteyttää napakan tarinoinnin keinoin Ruotsi-vuosikymmenet. Romaanissa äänen saavat kolme sukupolvea. Saulin vaimo sanoo viimeisen sanan, häntä ennen tytär, tyttärentytär ja tyttären ex-mies. Näin näkyy siirtolais-Ruotsin suuri muutos.

20190202_080445.jpg

Suruviestiin Saulin kuolemasta sotkeutuu tieto siitä, että tyttärentyttären tytär on kateissa sen jälkeen, kun suomalaiskouluun on heitetty polttopullo. Saulin surutalossa sekä muistellaan vanhoja että jännitetään tukholmalaistapahtumia eli pikkutytön etsintöjä. Tytön isä on turkkilainen, ja kuten tiedämme, äidinpuoleinen suku on suomalaisia. Sitä kautta keskiössä on monenkirjava siirtolaisuus. Siihen kuuluvat lähiöt, jotka gettoutuvat ja väkivaltaistuvat, siirtolaissukupovien erot, ruotsalaisen kotoutumispolitiikan probleemat sekä maahanmuuttajien ja aitoruotsalaisten ääriliikkeet.

Pikkutytön etsintöihin sotkeutuu elämäntapavalehtelijaksi osoittautuva isoisä ja hänen vanavedessään suomalaisten huru-ukkojen joukko. Äijien jutuissa kaikuvat pohjalainen uho ja nyky-Ruotsin hurtti setvintä. Se toisaalta naurattaa mutta toisaalta karmii. Tuurilaisuudeksi tuon tunnistaa: jo romaanissa Viisitoista metriä vasempaan äijäporukka toilailee, ja Pohjanmaa-sarjassa miesporukat autoilevat  uhosuunnitelmat mielissään.

Tuurin tyyli on entisellään. Tapahtumat selviävät minämuotoisena referointina vailla replikointia. Myös se on tuttua, että tunteet ovat pinnassa, mutta ne painetaan pinnan alle. Surun ei annetaan sumentaa vaan toimitaan käytännöllisesti, muistellaan ja setvitään ihmissuhteita tragikoomisin taustahuminoin.

Viihdyn hyvin kirjan seurassa. Luen varmaa tarinointa, ja iloitsen naispuolisista minäkertojista ja monikulttuurisen Ruotsin yhteiskunta-analyysista. Pohjimmiltaan elämänmenoa katsotaan lämpimästi. Elämä jatkuu Pohjanmaan ulkopuolella, ja se jatkuu kaikkiaan.

”Lähdin olohuoneesta ja kävelin portaille. Silmäni olivat jo tottuneet pimeään, että oli niin kuin olisin kulkenut valoisassa huoneessa. Lähdin nousemaan ylös, myös ylhäällä oli valoisaa eikä minun tarvinnut jaloilleni nyt portaita etsiä. Nousin ylös valoa kohti. Portaissa noustessani ajattelin, että elämä oli nousemista valoa kohti, se jatkuu, eikä kuolemaa ole.”

– –

Antti Tuuri
Aavan meren tuolla puolen
Otava 2018
romaani
222 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita mm. Anun ihmeelliset matkat ja Jorma Melleri.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Minna Canth: Salakari – Klassikkohaaste 8

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen kahdeksannelle kierrokselle valitsen 175-juhlavuotta viettävän Minna Canthin. Canthin Hannan (1886) olen lukenut monesti ja kiinnittynyt sen puristavaan elämänpettymuskuvaukseen. Lähiaikoina olen lukenut myös Kauppa-Lopon (1889) ja useasti Agneksen (1892), joiden naiskuvat vaikuttavat räväköinä: Lopo on hyvää tarkoittava köyhä alkoholisti, Agnes individualistinen, kultivoitunut oman edun pyhittäjä. Klassikkohaasteessa kuitenkin karahdan Salakarille (1887, SKS 1996).

20190105_140841.jpg

Rakkaudessa on nainen orja, mies herra vaikka pitäisi olla juuri päin vastoin.”

Salakari on avioliittotarina, jossa kolmekymppinen, hellyydenkaipuinen rehtorska Alma Karell haksahtaa liehittelevän lirkuttelijan pauloihin. Romaani kuvaa Alman aatoksia välillä Alman näkökulmasta, välillä etäämmältä. Kerronta näyttää epäröimättä syitä ja seurauksia vaan ei selitellen –  no, loppuosassa osoittelu on aika selkeää.

Alman rakkauden kaipuu ei pikkulapsiperheen paineissa saa vastakaikua tosikolta ja yhteiskunta-asioihin paneutuvalta aviomieheltä. Kerronta ei jätä epäselväksi, että Alma todellakin pettää miestään ja että episodi on kaukana romanttisesta. Romaanin lopun syyllisyystematiikka ratkeaa melodraamaksi, joskin siitä voi tulkita sellaistakin, että kovin eri tavoin seksuaalisuus tai seksuaalimoraalin rikkominen vaikuttaa naiseen ja mieheen.

Jo hakkailuvaiheessa (hakkailu – mikä sana flirtille!) peli on selvä, kun Alma ja maisteri Nymark ensi kohtaamisella keskustelevat rakkaudesta:

”Odottakaa, minä [maisteri Nymark] selitän tarkemmin. Alussa, kun mies pyrkii naisen suosioon, hänen rakkautensa on elävä ja voimakas, eikö totta?”
”Vallan.”
”Siksi kuin nainen antautuu ja sanoo: minä olen sinun.”
”No, niin?”
”Silloin on mies jo voittanut ja kohta menettää nainen valtansa. Mies, näettekö, rakastaa sporttia. Kun ei hänen tarvitse kilvoitella naisen rakkaudesta, hän ei enää osaa panna arvoa. Siinä koko salaisuus.”

”Kysymme: onko Salakari psykoloogillinen?”

Lainaan tuon alaotsikon Kasper Järnefeltin arvostelusta (Savo 29.12.1887). Aikalaisarvioija pitää laillani loppuratkaisua epäuskottavana. Noin on, mutta minä en Kasperin lailla ihmettele, miten erilainen Alma on äitinä, tyytyväisenä vaimona ja heti perään flirtille alttiina hempukkana. Canthin modernius ja psykoloogillisuus on juuri sitä: identiteetti heiluu. Muuten olen samaa mieltä aikalaisarvostelijan kanssa:

”Kun kirjan ottaa käsiinsä ja alkaa sitä lukemaan, niin tempaa se lukijan kokonaan mukaansa ja vei sellaisella vauhdilla eteenpäin, että jännitetty mieli ei jouda ajattelemaan muuta kuin omaa menoaan.” (Kasper Järnefelt, Savo 29.12.1887)

Eli vetävästi Canth juonta vie, tekee eläväksi pikkukaupungin sivistyneistön elämäntavan ja sukupuolten erilaiset roolit. Löydän saman teeman kuin pitkästä novellista Agnes: yhtäkkiä voivat tunteet muuttua, syntyä tyhjiö, johon ihminen hakee täytettä ensin alitajuisesti, sitten tekee tietoisia tekoja (kuten Salakarissa) tai on tekemättä (kuten toisaalta Agneksessa, toisaalta ei).

”On sanottu ettei kertomuksesta tiedä mitä tekijä ajattelee.”

Toinen aikalaiskriitikko noin ounastelee mutta heti perään vertaa Canthin tarkoitusta Tolstoin Anna Kareninaan, jossa syyllisyys vie naiselta hengen. Voi olla kyllä niinkin, että Canth suivaantuneena Juhani Ahon ja muiden miesaikalaisten seksuaalimoraalikannanottoihin esittää Salakarissa omansa, eli näyttää: ei jakaannu tasan onnen lahjat miesten ja naisten kesken. Mies porskuttaa uusiin valloituksiin, nainen… No, Tolstoihin verrannut kriitikko oli myös tätä mieltä:

”Muodon puolesta ilmaantuu Salakari täydellisempänä kuin Hanna, varsinkin kokonaisuutta katsoen. Rivi riviltä, sivu sivulta juoksevat lauseet ja jaksot niinkuin tasainen, solmuton lanka pyöreältä kerältä. Koko kertomus on läpitsensä toimivien henkilöiden hallussa. Tekijää ei näy eikä kuulu. Kaikki mietteet on jätetty lukijain tehtäväksi. Mutta eivät ne pahaan päin suuntaansa ota, siitä on kuvaajan näkymätön käsi uskollista huolta pitänyt.” (Uusi Suometar 290/1887)

Ehei, kyllä Hanna yllättää ja ihastuttaa kokonaisuutena verrattuna Salakariin, samoin psykologisena kuvauksena. Vaikka miten yritän vääntää, että Alman kohtalo kritisoi odotuksia naisen käytöksestä, pidän Salakarin loppua valitettavan moralisoivana. Muuten Salakarissa on yhä paljon kiinnostavaa.

– –

Minna Canth
Salakari
1887, SKS 1996
esipuhe: Liisi Huhtala; kirjassa on myös aikalaisarvosteluja
123 sivua.
Lainasin kirjastosta.



 

 

klassikkohaaste8

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta emännöi Tarukirja: ks. haastepostaus ja koontipostaus.

Olen osallistunut klassikkohaasteeseen aiemmin:

Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

17 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Tuuli Salminen: Rannalla poika

Rannalla poika (Like 2019) kuuluu juuri tähän aikaan. Tuuli Salmisen romaanissa kaikuu ajankohtaislähetysten ja uutisten asiat, mutta kaunokirjallisuus välittää ne valikoiduin yksilökokemuksin. Romaani pureutuu yksilöiden tapaan nähdä ja tuntea.

Psykiatriäiti muuttaa lukioikäisen pojan ja ylioppilastyttärensä kanssa pieneen rannikkokaupunkiin. Äiti on tumpula käytännön asioissa, ja kun asioita hoitanut tytär muuttaa au pairiksi Italiaan, alkaa kotiasiat mennä rempalleen. Vaan ei siinä kaikki. Äidin ura ei urkene, kännykkävainoojaa uhkailee, koira katoaa, poikaa rääkätään (vaan äiti ei huomaa), tyttären italilalainen irtiotto epäonnistuu ja hän kokee tahollaan rasismia (vaan sitä ei äidille kerrota). Jne. Sitten rannalta löytyy hakattu turvapaikanhakijanuorukainen, jolla on ollut monia synkkiä syitä paeta Syyriasta ja jonka perhe on kokenut kaikki mahdolliset kamaluudet.

”Sota määrittelisi hänet aina. Hän ei koskaan saisi tietää, millainen aikuinen hänestä olisi kasvanut kotona. Sota märittää, että hän on yksin muukalaisten keskellä oudossa rantatalossa, jossa tuulen suhina ja mylvintä imaisevat hänet sisäänsä ja puhkaisevat hänessä äänettömän äidin ikävän. Sota määrää hänet säpsähtelemään junien ja lentokoneiden ääniä. Senkin se määrää, että edes unet eivät ole hänen omiaan enää. Kyräilevän hiljainen tyyppi keinutuolissa vahtii hänen silmäluomiensa jokaista värähdystä.”

Romaanissa eletään syksystä kevääseen, ja vuodenajat tuntuvat oleellisesti tunnelmassa. Pimeää kohti vääjäämättä edetään, pimeästä yhä synkempään. Totta on, että elämässä on mahdollista masentavien asioiden kasautuminen. Totta on lukuhetkessäni myös se, että tunnelmaraskaus painaa minua ja jonkinsortin asetelmallisuus askarruttaa. Totta on vielä se, että kirjassa tapahtuu taite: kevät tuo mukanaan kaikille valoa. Ja vielä sitäkin tärkeämpää on se, että luen romaanista rutkasti kerronnallista taitoa. Rytmi laukkaa omanlaisenaan, ja sanomisen tavassa persoonallisuus säväyttää. Näkökulmavaihtelu äidin, pojan, naapurin ja maahanmuuttajanuorukaisen kesken toimii hyvin, ja se pitää kiinnostusvirettä yllä.

20190126_075709.jpg

Oleellista romaanissa on kaunokirjallinen analyysi pikkupaikkakunnan vieraudentorjuntamekanismeista. Öljyä liekkeihin levittää ihmisiä työllistäneen tehtaan sulkeminen ja muuttaminen turvapaikanhakijoiden asuinpaikaksi. Työttömiksi jääneet paikalliset löytävät helpon syyn kaikkiin ongelmiin ja vainoavat vieraita, etenkin maahanmuuttajia ja kaikkia, jotka suhtautuvat heihin myötämielisesti. Ennakkoluulot jylläävät, sattuu ”puistopromenaditapaus”, huhut ja viha loimuavat.

Köyhtyvän rantakaupungin kurjistumiskierrettä kuvastaa etenkin masentuvan psykiatriäidin tilanne: paikkakuntalaiset ovat kriisiytyneet työttömyydestä, mutta heillä ei ole varaa terapiaan; terapeutti ei saa asiakkaita siksikään, ettei kukaan kehtaa pikkupaikkakunnalla käyttää psykiatripalveluita leimautumisen pelossa; psykiatri käy asiakkaiden kotona, antaa hinta-alennusta ja ilmaista konsultaatiota, mikä ei taas sovi yksityiselle palveluntuottajalle. Jne. Jokin aikaa sitten Hesarin kolumnisti viittaili siihen suuntaan, ettei nykykirjailijoita köyhyys kiinnosta. No, Salmista joltisenkin kiinnostaa.

Aikamme aiheita ihmisten hädästä Rannalla poika -romaanissa riittää. Se on niitä täynnä, vaikka on kooltaan ja ilmaisultaankin melko tiivis. Jos siis haluat aimon psykologisen annoksen rakennemuutos- ja rasismiaihetta, täs siul on sellainen.

– –

Tuuli Salminen
Rannalla poika
Like 2019
romaani
121 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän

Kirsikka Saaren romaani Hölmö nuori sydän (Otava 2018) tuntuu modernilta tavalliselta tarinalta. Ja tuntuu se muultakin – sydämeen ottaa.

Viisitoistavuotiaista Kiirasta ja Lennistä on tulossa vahingossa vanhemmat. Yksi sattumanvarainen sähellys rappukäytävässä riittää. Itähelsinkiläiset syrjäytymisriskit helisevät varoituskelloina, mutta ei niitä nuorten piireissä ole kukaan kuulevinaan. Jo edeltävän polven korvissa soi, mutta yksihuoltajat ovat kuuroja muulle kuin omalle hädälle.

”Kaiken metelin ja häsläämisen alla Lenni oli vakava lapsi kuten Kiirakin, sellainen joka oli nähnyt enemmän kuin osasi kertoa.”

Tämän kirjan maailmassa kaukana ovat kannustavat tukiverkostot, keskiluokkaisten auttajatahojen väliintulo-onnistumiset ja tasa-arvoisen yhteiskunnan samat mahdollisuudet kaikille. Perusasetelmat ovat kovin tutut: teiniraskaus, sosiaaliset ongelmat ja rasismi.

20181125_112113.jpg

Viisaasti Hölmö nuori sydän näyttää, ei juuri selittele syitä ja seurauksia. Se luottaa lukijaan, joka tekee omat tulkintansa keskenkasvuisten yrityksestä selvitä elämään – elämässä selviäminen on sitten ihan toinen juttu. Olen tietoinen, että Saari on romaanin lisäksi tehnyt käsikirjoituksen samannimiseen elokuvaan, ja kyllä tekstin visuaalisuus ja jäntevyys romaanissa siitä todistavat. Kirjassa kuitenkin sanoilla ja niiden järjestyksellä tai taivutusmuodoilla on merkitystä. Esimerkiksi näin:

”Päätös alkoi kypsyä, kihelmöi, hän ei tiedä mihin hänestä on. Hän ei tiedä, onko hänestä mihinkään.”

Kenelle kirja on kirjoitettu? En millään näe tätä teinien kirjana, tai VAIN teinien kirjana. Kyllä tämän kuuluu kolahtaa kaikkiin, jotka haluavat kokea kaunokirjallistettuna hyvinvointivaltion laitapuolen lähiöasukkien elämää. Mutta miten lähiöaikuiset ja -nuoret saisi lukemaan tämän kirjan? Tai katsomaan edes sen elokuvan? Ja mitä he siitä sanoisivat? (Ja minä hyväkäs käytän ulkopuolistavaa pronominia ”he”. Oletanko, että on selvä jako me eli koulutetut kesikuluokkaiset ja ”he”?)

Olen Saaren romaanin jäljiltä sydän hellänä, toivotonkin. Ja siksi olen onnellinen viimeisen sivun itkettävästä toivonpilkahduksesta.

– –
Kirsikka Saari
Hölmö nuori sydän
Otava 2018
romaani
101 sivua eKirjana
Luin BookBeatissa.

Blogeissa mm. Baba Lybeck, Eniten minua kiinnostaa tieJoukon taideblogi ja Siniset helmet.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Heidi Jaatinen: Koski

Luin juuri yhden vuoden 2018 hienoimmista romaaneista, joissa (yhtenä) aiheena on sisällissota. Täyteläinen sukukertomus tarjoaa monin tavoin vaikuttavaa. Heidi Jaatinen kuvaa romaanissaan Koski (Gummerus 2018) kirjan kertojan isän kuolemaa 2016 ja sen rinnalla isän kiuruveteläistä sukua sisällissotaa ympäröivinä vuosina. Sadan vuoden perspektiiviin sävyttyy inhimillisyyden kirjo omaleimaisen kielen ja kerronnan keinoin.

   ”Mietin kuinka sanoin olevani suvun kasvattama. Huomaan, että isäkin on suvun kasvattama, me molemmat olemme. Mitä se tarkoittaa? Mitä meille tapahtui?
Minusta olisi ollut siihen hommaan, kirjoittamiseen, hän sanoo. Höristän korviani, ihmettelen, mutta isä sanoo sen aivan vilpittömästi, tosissaan. No mutta helkkari soikoon, miksipä ei!

   Kirjoitetaan yhdessä, isä, kerro minulle kaikki minkä teidät. Vastaa sinä tyylistä. Minä pidän kynää.”

”Aika pullistelee karsinassaan kunnes se talutetaan teuraaksi.”

Kertoja kokoaa isänsä viimeisiä vaiheita ja suhdetta isäänsä. Yksi säie sitä on isän suvun tallennus. Historiasta punkee draamallisen sopivasti isoisä-Tuure, joka jää kymmenkunnan lapsen kanssa leskeksi ja nai lastensa serkun Stiinan. Näiden kahden näkökulman lisäksi näkyy sadanvuodentakainen maalaistaloelämä Tuuren pojan Paavon ja Kosken talon piian Tildan kautta.

Jaatisen tapa käyttää kieltä leiskuu värikylläisenä, mutta ilokseni se ei ole koristelevaa helskyttelyä vaan elämän kirjavuutta kuvastavaa. Siinä kaikuu juurevuus, rehevyys ja vanhahtavuus, vaikkapa Aleksis Kiven virkerytmiä tapaillen – ja silti kieli ja kerronta kytkeytyy moderniuteen. Autobiografinen ja historiaan nojaava aineisto taittuu fiktioksi, jossa kertoja on kaikkitietävä, sinuttelee, naulaa päätelmiä ja antaa tarinan versoa vapaasti.

Tarjolla olisi lukuisa määrä sitaatteja, joilla vakuutan, miten Jaatisen kieli kalkkaa. Hienointa kirjakokemuksessani on, etteivät Jaatisen kielivyörytykset hukuta kuvailukoskeen vaan nostavat nautinnollisesti kellumaan kuohuihin pelkäämättä, että kohta karahdetaan kiville.

20190113_143615.jpg

”Mitä kaivata kun jäljellä oli loppuelämä?”

Kertojan isäsuhteen punninta koskettaa, mutta valitsen: en ruodi sitä. Kirjan nykyaikaosuus etenee niin, ettei lopulta kertojalla ole ääntä (konkreettisesti) ja kokemusilmaisu lähenee runoa.

Kosken talon 1910-luvun osuuksissa on lukuisia henkilöitä. Välillä sekoitan lapsikatraan jäsenet, heistä harva esiintyy yksilönä, enkä saa käsitystä, minkä ikäisiä lapset ovat. Romaanin Paavon lapsuusosuudet ovat herkkää lapsinäkökulman siirtoa. Ihailen sitä. Tuure-isäntä läikehtii rouheana veikkosena kirjan alkupuolella, mutta vähitellen hänen osuutensa vetäytyy taka-alalle. Se on osa kerronnan kiinnostavuutta: henkilöt virtaavat kosken arvaamattomuudessa.

”Tuntui kuin naisille kertyisi elämänkokemusta jotenkin nopeammin, kuin ne lappaisivat sitä sisään suuremmalla kauhalla, rientäisivät synnytystuvasta toiseen ja kantaisivat mukanaan miesten silmille ulottumatonta tietoa. Eivätkä he, miehet, ikinä pääsisi sen tiedon lähteille. Naiset eivät tarvinneet salaisia järjestöjä, niillä oli se jo itsessään. Eikö siinä, naisten taakse vedettyjen hartioiden kestävyydessä, ollut jotain uhkaavaa?”

Tilda-piika on henkilö, jota seuraan sydän syrjälläni, ja hän on yksi kirjan yhteiskunnallisen näkökulman näyttäjä. Piikuutta ei kuvata yksioikoisesti. Kosken talon uusi, kokematon emäntä Stiina vetoaa minuun, eli hänen räpiköintinsä vetää puoleensa. Monesti tämäntapaisissa sukuromaaneissa on selkeästi ”hyviä ihmisiä”, Stiina on sellainen (vrt. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan Tuomen Anna). Sallin sen. Upeasti on kuvattu epätasainen avioliitto Tuuren kanssa, äitipuolen roolin etsintä ja identiteetin heiluvuus. Itkua tihrustan hetkinä, kun Stiinan elämässä on valoa. Yhdestä kirjan kohdasta luen (kylläkin Tildaan liittyen): ”Eniten hän itki hyvää.” Totta.

”Sulkea pois, jakaa kahtia.”

Koski ei ole tavanomainen sisällissotaromaani. Kosken vauras talo ei koe kovia, siellä syödään aina hyvin ja ruokitaan kulkumiehiä, köyhiä ja vankeja. Veri ei roisku. Paavo-poika kyllä osallistuu valkoisten joukoissa Karjalan sotaan ja saa elinikäiset haavat sieluun. Paavon sotaosuutta olisi voinut reippaasti tiivistää, se oli hyydyttää minut, mutta hänen sodanjälkeistä sisäistä kamppailuaan ei. Vaikutun esimerkiksi suuresti kohdasta, jossa Paavo ja Hennalasta selvinnyt punavanki kohtaavat Kosken talon pihapiirissä. Siinä symboloidaan sovinnon mahdollisuus.

Jaatinen kytkee sisällissotaa myös tähän päivään, jakolinjoihin, joita meillä ja muualla vedetään erilaisuuksiin vedoten. Murhe on tämä: emmekö koskaan opi?

”Ei ole jäävä muuta.”

Muuta ei jää kuin rakkaus. Siitä Koski kertoo monin tavoin. Koski on rakkausromaani ihmisten epätäydellisyydestä ja menetyksistä, toiveista ja erilaisista todellisuuksista. Jokainen ihminen niin kuin myös kirjan henkilö saa kokea hyrisevää iloa ja perustavanlaatuisia pettymyksiä, ja jokainen ymmärtää ennemmin tai myöhemmin, että muuta merkittävää ei ole. Helppoa se ei ole. Rakkaus. Sen mahdollisuuksien ymmärtämisessä auttavat hienot romaanit, sellaiset kuin esimerkiksi Koski.

– –
Heidi Jaatinen
Koski
Gummerus 2018
romaani
359 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Koski sai vuoden 2018 Savonia-palkinnon.

Muualla mm. Amman lukuhetki.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Johanna Laitila: Lilium Regale

Johanna Laitilan esikoisromaani on saanut nimensä kuningasliljasta, Lilium Regalesta (Gummerus 2019). Kukan valoon katsova uljaus ja siitepölyrunsaus symboloi miehisestä nimestään huolimatta naiselämää, jossa on paljon katseilta kätkettyä.

”Non syämmen hikeä nuot kyynelheet”

Kirja alkaa ja loppuu vanhasta Elsestä vuonna 2018, siinä välissä kuvastuu nuoren Elsen elämä sodan loppuvuosista 1950-luvun alkuun. Oleellista on pohjoinen ympäristö. Ensin Elsen lapsuudenperhe – se, mitä siitä on jäljellä – käväisee Ruotsin puolella Lapin sotaa paossa Rosendahlien ymmärtäväisessä perheessä, josta Else löytää sielunsiskon, Ingan. Pääosa tarinaa sijoittuu kuitenkin kotiseudulle, Lapin pienelle paikkakunnalle. Siellä jo aikuinen Else päätyy Hurtigin kirjakauppiasrouvan piiaksi. Se muuttaa kaiken.

Elsen perhettä hallitsee ensin lempeä isä, sittemmin pelottava Urho-eno, ja perheen naiset joko haipuvat (äiti) tai taipuvat (mummo). Romaani on raskautettu kaipuulla, kuolemilla, mielenterveysongelmilla ja peloilla, mutta se on niiden lisäksi myös aistillisen vahva veisu elinvoimalle, halulle ja rakkaudelle.

20190101_160909.jpg

”L lillui lauhkeana Elsen kielellä.”

Romaanissa on runsaasti aiheita kuolemasta, rakkaudesta ja ihmiselosta, ajasta ja paikasta, mutta pysähdyn yhteen pääasioista, kieleen.

”Elsa piti Ingan sanoja kielensä alla kuin sokeripalaa ja antoi sulaa sinne, ahnehti niitä nälkäisenä, kuin olisi kuollut ilman niitä. Ennen Ingaa roikkui hänen kielensä menneisyyden helmoissa. Hänen kielensä oli täynnä jälkiä, sanojen sammioita, joista osa oli märkiviä rakkuloita, osa kielen poikki risteileviä arpia, joista piirtyi kotiin vievä kartta. Isän sanat olivat hänen kielessään kuin sisälmykset kalassa, siemenet mustikassa tai munasarjat hänen vatsanpeitteidensä alla. Sana sanalta Inga oli lähempänä häntä, ja heidän kielestään tuli uusia teitä, veren reittejä.”

Sitaatin valitsin siksi, että siitä tursuaa romaanille olennaista. Hienosti siinä ilmaistaan puheen ja kirjallisen kielen merkitys ihmisten ja tunteiden yhdistäjänä. Kun Else imee Ingalta ruotsia ja Inga Elseltä suomea, muuttuu kokemus ruumiilliseksi vastavuoroisuudeksi.

Lisäksi katkelmasta välittyy romaanissa viljeltyä symboliikkaa. Etenkin veri on merkittävässä roolissa. Harvoin olen lukenut esimerkiksi niin väkeviä kuukautistilanteita kuin tästä romaanista.

Elisen erilaiset rakkauskokemukset eroavat kielellisesti toisistaan, mikä on hieno ratkaisu. Rakastavaisten kohtaamisista välittyy väkevä vetovoima. (Mieli tekisi tempaista sitä havainnollistava sitaatti, mutta haluan jättää kirjan lukijoille mahdollisimman paljon omia löytöjä.)

”He vaihtoivat sanojaan, ojentelivat niitä toisilleen kuin runoja tai hirven sisäelimiä.”

Joten sitten kielestä lisää. Välillä tuntuu kuin kuvaus humaltuisi itsestään, yksi irtositaatti tähdentäköön väitettäni:

”Luiseva aurinko lipui taivaalla pilviverkon alla, ja ruoho alkoi kohota maan saumoista.”

Heilun kahtaalle. Toisaalta kuvallinen kielenkäyttö ihastuttaa, toisaalta vetäisen siitä överit. Toisaalta kielikoreus nimenomaa valaisee muilta pimitettyjä tilanteita kuten pelkoa tai kiellettyä rakkautta, toisaalta se ylikorostaa kohtalokkuutta. Ja toisaalta lapinmurteinen värikäs dialogi vakuuttaa minut, koska siinä pohjoinen taikatunnelma hakee paikkaansa karuuden ja karkeuden välistä. Vaihteluväli heiluu monin kohdin äärestä toiseen: toisaalla ovat Urho-enon #metoo-irvokkuudet, toisaalla Södergranin ja Hellaakosken kiihottaviksi värisevät runosäkeet.

Ja pakko on palata vielä symboliikkaan. Alun huikea hirvifantasianäky vetää minua puoleensa kuin renessanssimaalaus, sitten loitonnun sen symbolitiheydestä, ja kun komeat hirvinäyt toistuvat, ne vetoavat taas minuun, ja toisaalta kaipaan väliin lepotaukoja, tavallisia arjen hetkiä.

”Naisen sielunmutkassa nytkähti.”

Johanna Laitilan romaanille varmasti moni löytää vertailuksi Minna Rytisalon Lempi-romaanin. Yhdistäviä asioita on paljon: Lapin maisemat, sota-ajan läheisyys, kohtalokas rakkaus pahantahtoisen henkilön väliintuloineen ja aistillinen kielenkäyttö. Rytisalon kerrontaratkaisu sinuttelutyyleineen ja vaihtuvine kertojineen jää pitkäksi aikaa mieleen. Laitilan kerrontatapa tuntuu tunnekylläisen varmalta, vaan en ole varma sen kestovaikutuksista. Toistan: välillä vetäisen siitä överit, mikä miinustaa kirjaelämystä, mutta kirjassa on kohtia, joihin tunne vetoa.

Laitila kuvaa rakkautta, joka ei kestä päivänvaloa toisin kuin vaikkapa vuonna 2018, mikä hyvin kirjassa konkretisoituu ja lisää tunnelmaa menetetyistä rakkausmahdollisuuksista. Vaikka itse häälyn kirjakokemuksessani kahtaalle, uskon, että verevän kuvailun ystäville Lilium Regale on ehta elämys.

– –

Johanna Laitila
Lilium Regale
Gummerus 2019
romaani
350 sivua.
Sain kustantajalta oikolukemattoman ennakkokappaleen.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani