Tarvitsin juuri nyt tällaisen kirjan! Olen lyhyessä ajassa lukenut liudan autofiktioita tai omaelämäkerrallisia kirjoja masennuksen ja mielenterveyden tasapainon järkkymisen aihelmista. Joten ihan silkka fiktiolta vaikuttava perhetarina tuulettaa tervetulleesti. Perheromaaneitahan piisaa, mutta harvoin kohtaan näin hilpeän irroittelevaa kerrontaa perheenjäsenistä, joiden odotukset eivät koskaan toteudu toivotusti tai suhteet suju sulavasti.
Sari Pöyliön romaani Rakkaudesta ja tulehduksen oireista (Atena 2021) alkaa vuodesta 1972 ja päättyy vuoteen 2019 seuraten leski-isä-Hemmingin luotsaaman kaksilapsisen perheen äiditöntä rämpimistä iästä ja sukupolvesta toiseen. Tytär Anni tempoilee tunteissa, joita ei opi tunnistamaan tai uskomaan, ja isä yrittää tehdä parhaansa, mitä ikinä se onkaan. Annin isoveli Isko pyrkii pitämään elämää vakailla urilla. Ei onnistu. Mutta romaani onnistuu.
•
Romaanin alkupuolella nauran ääneen useita kertoja. Loppua kohti pyrskintä harvenee, romaani siis vakavoituu vaan ei tosikoidu. Nostan hattua taidolle kuvata repaleista ihmiseloa, ihmisten tragikoomista pyristelyä kaikin sävyin. Mieleeni jäävät kutittamaan Uinun perheen kaoottinen Lapin loma, Hemmingin pinteet lapsenlapsen hoitajana, Annin avioliittoon ajautuminen huippujuoksijan kanssa, Iskon keski-iän kriisi. Ja paljon muuta.
Osansa komiikasta ottaa sanailu. Sanoilla leikittely on ominaista Aijalle, vaikka muutkin sen taitavat. Esimerkiksi isä-Hemminki on Hämminki, lapsen kuulema kangasmateriaali on Pöly-Esteri ja niin edelleen.
”Äiti sanoi mummille, että sen teki mieli lyödä isää kirveellä päähän. Mummi sanoi, että sen teki mieli ostaa äidille kirves. Äiti sanoi puhuneensa kuvainnollisesti. Mummi sanoi puhuneensa kirjaimellisesti.”
Pidän siitä, miten kirjassa hypitään vuodesta ja henkilöstä toiseen selittelemättä. Näkökulma vaihtuu, joten Annin, Hemmingin ja Iskon sekä lopussa vielä Annin pojan Onnin ajatukset ja toiminta tulevat liki. Henkilökuvaus on sitä luokkaa, että empatiseeraan kaikkea kaaosta ja päätöntä, mitä Uinun perheen jäsenet ymmärtämättömyydessään ja tohkeissaan touhuavat. Ja miten he rakastavat. Rakastettavaa!
”Lopputulos on faktoista innoituksensa saanutta fiktiota.” Noin Venla Hiidensalo tiivistää jälkisanoissa lähtökohdan taiteilijaromaaniin Suruttomat (Otava 2021). Kirja kertoo Tyko Sallisen ensimmäisestä vaimosta Helmistä, Kööpenhaminaan adoptoidusta Tirsu-tyttärestä ja Sallisen kasvattamasta Taju-tyttärestä.
Näkökulma on Sallisen naisissa muttei miestä voi ohittaa, sillä hänen tekonsa määräävät naisten elämän suunnan. Mustasilmäinen mies pimentää mieli- ja väkivallallaan sekä manipuloinneillaan naisten potentiaaliset väripaletit.
•
Kerronta rakentuu Helmin, Evan (Tirsun) ja Tajun osuuksista, jotka kattavat kolmisenkymmentä vuotta. Helmin tuhoava rakkaus Tykoon muodostaa kehyksen. Romaanissa aikuinen Taju (Irja Salla) yrittää toipua lapsensa menetyksestä ja samalla aukeaa haava äidin hylkäämänä, joskin lukija tietää, että Helmi-äiti menetti lapsensa vasten tahtoaan. Aikuisen Evan osuutta voi pohtia myös siitä vinkkelistä, mitä herättää totuus alkuperästä: eno onkin isä, mammaksi luultu täti, oikea äiti jo kauan sitten kuollut Helmi.
Nyt kuuluu Sallisen naisten ääni, joten Tykon psykologisointi ei ole tarpeen, vain hänen jättämänsä jäljet merkitsevät. Kyllä tytärten uhriasema tuntuu sekin tärkeältä, mutta minulle onnistuneinta romaanissa on Helmin ajatusmaailman tavoittaminen.
•
Helmin taiteilijuushaave ja värienkäyttönäkemys välittyvät hienosti, samoin rakastumisen kohtalokkuus. Todenoloisesti Hiidensalo kuvaa Helmiä maalaamassa mieheltään salaa, elättelemässä toivetta omanlaisesta taiteilijaelämästä. Ristiriita unelmien ja jatkuvien luopumisten kesken riipii. Helmi on lisäksi yksi nainen monien lailla, jota ei kukaan ulkopuolinen pääse pelastamaan, koska ihminen itse ei näe ahdingostaan ulospääsyä.
Vahvasti kirjassa kuvataan Helmin toistuvat kuvitelmat, miten elämä voisi edetä, mitä se voisi olla – loppuun asti: ”Kun en saa unta, ajattelen elämää jonka olisin voinut elää.” Minuun suurimman vaikutuksen tekee se, miten Helmi alkaa hajota ja nähdä itsessään miehensä maalausten tyhjäsilmäisen Mirrin, naiskuvan, joka ei kuvaa todellista malliaan vaan kuvaajansa mielikuvaa ja saa kuvauskohteen kadottamaan omakuvansa.
”Mirri elää sisälläni, vaikka olen yrittänyt kätkeä sen itseltänikin. Olen kömpelö, tahmea, ärsytän Tykoa tahallani ja ajan hänet raivon partaalle. Tyko näkee perimmäisen avuttomuuteni ja sysimustan pimeyden, jota kannan sisälläni. Se on samaa pimeyttä, jonka takia äitini käski minut nurkkaan häpeämään.”
•
Todellisuus on usein tarua ihmeellisempää, eli Sallisen lähipiirin tragiikka on sitä luokkaa, että keksittynä se voisi tuntua epäuskottavalta. Hiidensalon toteutuksen totisuus toimii siksi elävöittämässä taidehistoriikkeja, sillä se antaa yhden mahdollisen tulkinnan kirjan taiteilijoista kokemustasolla.
Käy järkeen tämä Saara Turusen kirjallinen tyyli. Järjettömiä asioita (Tammi 2021) on mutkatonta luettavaa, vaikka kertojalla on mielenmutkia. Suora kerrontatapa – nakuttavan pelkistetty virketyyli, päiväkirjaomainen tapahtuma- ja ajattelukuvaus – on aika pitkälti riisuttu kielellisistä krumeluureista.
Teen sellaisen ratkaisun, etten ala erityisesti tulkita kirjaa. Aluksi huokailen hohhoijaa tätä minä-auto-leikkiä, mutta annas olla, teksti vetää vääjäämättä mukaansa ”minän” mietintöihin ja matkoihin. En lähde pöyhimään tätä autotällaista, antaa minäkertojan kertoa vain. Olkoon kirja minulle romaani: taidokkaan järjellistä kerrontaa järjettömistä asioista kuten tunteista. Lupasin olla tulkitsematta, mutta kyllä ruukkukasvit ja linnut pintaa syvemmälle sujahtavat.
•
Juoni on sellainen, että dramaturgiopiskelija ja sittemmin valmis teatterin tekijä ja kirjoittaja rakastuu Barcelonassa ja jatkaa suhdetta etänä. Vuosia vierii, ero käy mielessä, mutta suhde vain jatkuu. Kallonkutistajaakin tarvitaan, jotta kuvio kertojalle selkiytyisi. Rakkauden lisäksi tarinointi käsittelee elämän jatkumista, sen haurautta, hetkellisyyttä, rajallisuutta ja kuolemaa. Ja sitä, miten rakkaus pakenee määrittelyä ja mitä sitoutuminen tarkoittaa.
”Ajattelen, että kirjoittaisin jotakin, mutta en ole varma, mistä aloittaisin. Kirjoitan pienen kappaleen, joka käsittelee miestäni, sitä miten olimme hankkineet imurin, ja sitten mietin, onko sellainen kiinnostavaa. Muistan taidekoulun, Cherbourgin sateenvarjot ja luokkatovereitteni sanat ja huomaan itsekin oppineeni ajattelemaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Että pitäisi kirjoittaa jotakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, erityisesti jos haluaisi olla uskottava taiteilija eikä mikään typerä tytönheitukka, joka haaskaa elämänsä romantiikan alttarilla. Ja niinpä olen vältellyt rakkautta aiheena. Olen opetellut kiertämään sen kaukaa. Mutta nyt mietin, onko asenteessani sittenkin jotain tunkkaista tai muiden sanelemaa. Sillä vuosien myötä olen havainnut, että taiteilija voi tehdä kulloinkin vain sen teoksen, mihin hän juuri tuona nimenomaisena hetkenä kykenee.”
•
Turunen ravistelee rakkauden irti romantiikasta. Samoin hän tekee seksille, tai tapahtuu niin, että siitä riisutaan hehkutettu hekuma. Seksi erikoisen raikkaasti palautuu siihen, miten kokemukset ovat yksityisiä ja erilaisia.
Ja kylläpä kirjassa käsitellään paljon kaikenlaista. On yksinäisyyttä, taiteilijuutta, perhettä, naiseuden käytösmalleja, Katalonian kuohuntaa, kulttuurien tapoja ja tapojen erilaisuutta. Olenpa Turusen edellisetkin kirjat lukenut, mutta tämä yllättää iloisesti tyylin tinkimättömyyden ja käsittelytavan vuoksi: Järjettömiä asioita, elämän- ja kuolemanvakavia asioita – vaan ei tosikkomaisesti.
Kesällä 2020 kävin kaksi kertaa Hattulan Pyhän Ristin kirkossa. Sinne vetivät toistuvasti maalaukset, jotka peittävät Hämeen vanhimman kirkon seinät ja katon. Pohdin, ketkä ovat ne maalanneet, millaista elämää maalarit ovat 1500-luvun alussa viettäneet ja mitä ovat maalatessaan miettineet. Joten aivan kuin tilaustyönä on Anneli Kanto kirjoittanut romaanin Rottien pyhimys (Gummerus 2021), jossa puetaan kirkkokäyntieni aatokset sanoiksi:
”Olin siirtänyt oikeat ihmiset viivoiksi väreiksi kuviksi pylväisiin ja siinä ne pysyisivät kauemmin kuin minä tai miehet itse ja se minua huimasi.”
Noin kertoo Pelliina, sattuman oikusta kirkkoa maalaamaan päätynyt paikallinen nuori nainen. Tarinasta poimin päällimmäiseksi Kannon ratkaisun nostaa yhteisön eristämä, lapsenomainen Pelliina-tyttönainen oleelliseksi osaseksi yhden kesän kirkkomaalausprojektia. Kanto tavoittaa Pelliinan äänen, ajatusten ja tunteiden rytmin, jossa kaikuvat tausta, kasvuolot ja elinehdot sekä kirjanmittainen kasvu.
Pelliina kertoo minämuodossa, muita henkilöitä kirja seuraa kolmannen persoonan kerronnalla, mutta kyllä sekin keino auttaa tunkeutumaan yksilöihin aatoksineen, käytöksineen ja toimineen. Tärkeää väkeä kirjassa ovat maalarit Martinus ja Andreas, heidän apupoikansa Vilppu, kirkkoisäntä Klementti ja kirkkoherra Herckepaeus. Myös läheisen Hämeen linnan valtias rouvineen liittyvät tapahtumiin.
Tästä joukosta irtoaa ainesta täyteläiseen historialliseen fiktioon. Faktoja Kanto käyttää vakuuttavana ajankuvataustana. Historiankirjoissa ei ole säilynyt kirkkomaalaireiden henkilöllisyys, joten fiktiolle avautuvat ihmisenmentävät aukot.
•
Olen jo Kannon romaaneissa Piru, kreivi, noita ja näyttelijäja Pyöveliihastunut siihen, miten henkilökuvaus joustaa koskettavuudesta komiikkaan. Etenkin onnistuneena pidän kerrontatapaa, jossa välkkyvät moninaiset sävyt inhimillisistä heikkouksista. Usein henkilö itse ei ymmärrä omaa ominaislaatuaan, mutta lukija saa hykerrellä havaintoja ja tehdä tulkintoja. Rottien pyhimyksessä esimerkiksi seuraan herkullista Hattulan kirkon hallintohenkilöiden valtataistelua ja maalareiden keskinäistä kilpailua. Joiltain henkilöiltä löytyvät kaikki perisynnit, toisilta vähemmän.
Houkutus olisi noukkia juonikoukkuja, henkilökuvaussävyjä, näytteitä maalaisyhteisön nokkimisjärjestyksestä sekä sukupuoliroolien ansoja ja murtumia. Hillitsen itseni. Lukijalle jääköön siten herkkupaloja napsittavaksi. Kerronnan runsaus ja sanomisen tavan mehevyys takaavat maisteltavaa.
•
Kannon romaani kertoo taiteen tekemisestä sekä sen merkityksestä tekijälle ja vastaanottajalle. Taiteen tekeminen tilaustyönä sisältää ristiriidan: taiteilija toteuttaa omaa näkemystään samalla, kun hän yrittää täyttää tilaajan vaateet. Kanto sivuaa myös taitelijoiden tapoja suhtautua kritiikkiin. Nämä kuuluvat romaanin ajattomaan tematiikkaan.
Kuvataiteen ominaislaatu kiteytyy: ”Kuvasta lukee hetkessä sen, mitä sanoilla pitäisi selittää monta kirjoitettua sivua ja lukea hitaasti.” Ja katsojan kokemukseen: ”Isäntä Klementti mietti mielessään, miten kummassa maalarit osasivat muuttaa maailman kuviksi ja siirtää ne kirkon seiniin.”
Siirryn siten 1500-luvun ajankuvaan, jossa kuvallisuus ei kuulu todellisuuteen. Romaanissa upeasti kerrotaan siitä, miten kirkkomaalauksiin yhdistetään Raamatun ja pyhimyslegendojen kuvastoa lähikylän ihmisten arkielämästä tuttuun kuten vihdat peittämään Aatamin ja Eevan alapäätä tai Aatami lapioimassa. Lisäksi poimin kirjasta hienoja hetkiä tilanteista, joissa taiteilijat ovat kuvatessaan sellaista, mitä he eivät ole koskaan nähneet. Tai katsojat katsomassa ennenäkemätöntä.
”Hyvä kuva on sellainen, että katsoja löytää siitä uusia asioita ja oikein hyvä kuva on niin tehty, että vasta tarpeeksi kauan tarkasteltuaan katsoja ymmärtää, mikä on sen syvällisempi merkitys ensimmäisen merkityksen takana.”
Edellisen sitaatin ”kuva”-sanan tilalle voi mallata myös sanan ”teksti”. Ainakin Kanto taitaa vetävän pinnan ja sen alaiset tasot. Komeimmillaan Rottien pyhimys näyttäytyy minulle kohdissa, joissa kuvaillaan maalarien työtä ja heidän ajatuksiaan työstään. Se syvenee koko ajan romaanin edetessä.
”Toinen maalarimies tuli perääni ja sanoi ettei tarvitse pelätä sillä suuret ihmiset ovat seinään maalattuja kuvia ja he ovat maailman ensimmäiset ihmiset Aatami ja Eeva. Haukoin henkeäni mutta mies sanoi tule katsomaan ne on katsottaviksi tehty ja pysyvät seinässä eivät ne sieltä hyppää eivätkä elä.””Viimeiseksi piti maalata oviaukon yläpuolelle punaisella värillä vertauskuva joka kertoo että hyvä ja paha taistelevat sielussamme joka hetki. – – Niskalenkin vetoa hän [Andreas] puhahteli se oli hänen mielestään kaukaa haettu kevytmielinen vertauskuva eikä kukaan käsitä että siinä hyvä ja paha kilpaa vetävät.””- – Martinus opetti Pelliinalle yksisarvisen tarinaa ja selitti, että kuvaan tulevat miehet olivat metsästäjiä ja edustivat pahuutta, mutta neitsyt oli hyvyyden ja puhtauden vertauskuva. – – Pelliina kiipesi telineille ja luonnosteli hiilellä kattoon sulavalinjaisen koiran ja peuraa muistuttavan yksisarvisen sekä neitsyen, joka ojentaa molemmat kätensä suojelemaan syliinsä loikkaavaa yksisarvista.””Sillä hetkellä iski auringonsäde lasi-ikkunan läpi ja koko kirkko syttyi sädehtimään, loistamaan ja häikäisemään. Seinät, pylväät ja katto olivat täynnä kuvien kirjoitusta, joka kertoi maailman alkamisen ja miten se oli päättyvä. Kuvissa ihmiset kärsivät, kiduttivat ja tappoivat toisiaan, mutta myös rakastivat, antoivat toisilleen leipää ja söivät yhdessä, saivat lapsia, iloitsivat ja tunsivat onnea.”
•
Mistä kirja on saanut nimensä? Pelliina päätyy maalaamaan jyrsijöiden ympäröimän Pyhän Kalkukylan, joka vastaa hänen mielentilaansa ja maailmankuvaansa: ”Rotat ovat vertauskuva kaikelle pahuudelle, nihdeille ja kirkkoherran hirveille sanoille ja elävältä hautaamiselle ja linnan kellarityrmille. Rotat ovat asioita, jotka järsivät ja syövät minut elävältä.” Yksi romaanin tärkeimpiä teemoja on hyvän ja pahan taistelu jokaisessa.
Rottien pyhimys alkaa pohjustellen ja saa vauhtia, kun kirkon maalaustyö toden teolla käynnistyy. Samalla kun kirkkokuvien maalien hehkuvia värejä sekoitetaan ja levitetään kalkkiseiniin, pääsee myös Kannon kerronta loistamaan. Nautin, siirryn vuosisatoja taaksepäin, elän mukana luomistyössä ja ihmisten perisynneissä. Koen henkilöiden nahoissa onnettomuuksia ja ohimeneviä onnenhetkiä. Haistan, maistan ja näen.
Hätkähdän, miten hienosti loppu sitoo alun – ajan sekä yhden ihmisen katseen ja kokemuksen suhteellisuuden. Vaikutun.
•
Anneli Kanto
Rottien pyhimys
Gummerus 2021
romaani
257 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa (, koska en malttanut odottaa kovakantista kirjaa).
P. S. Anneli Kanto kertoo Hattulan kirkon maalauksista bloginsa videossa: tässä.
En tiedä lainkaan, miten minuun vaikuttaisi Alex Schulmanin romaani Eloonjääneet (Nemo 2020), jos en olisi lukenut kirjoja Unohda minut ja Polta nämä kirjeet. Kaksi aiempaa kirjailijan perhettä kuvaavaa kirjaa heijastuvat oletuksiin ja odotuksiin.
Joten oletan, että Eloonjääneet kertoo Schulmanin lapsuusperheen kaltaisesta kolmen pojan, isän ja äidin porukasta ja että totuutta romaanissa on toinen puoli. Toinen puoli on taitavan kertojan elämyksellistä kuvausta, mielikuvien läikehdintää tilanteista, ajatuksista ja tunteista, jotka voisivat olla totta. Eli kaunokirjallisuutta. Odotan romaanikokemusta, joka liikauttaa. Sen saan.
”Mitä heille tapahtui?”
Romaanissa kerrotaan perheen sisäisestä hajaannuksesta ja kyvyttömyydestä puhua. Veljekset Nils, Benjamin ja Pierre eivät aikuisina pidä toisiinsa yhteyttä. Romaanissa heidät vie yhteen äidin kuolema ja hautajaisjärjestelyt, sitä ennen hetkellisesti isän kuolema.
Romaani kiertyy lapsuuden viimeisen kesän mökkitapahtumien ympärille. Tapahtuu sellaista, ettei perhe enää palaa mökille. Sitä ennenkin tunnelma väreilee vähintään jännittyneenä, sillä äidin mielialanvaihtelut, vanhempien tempoilevuus ja vapaa-ajan tissuttelu herättävät levottomuutta. Kullakin kolmesta pojasta on omat tapansa reagoida siihen ja toisiinsa.
”Hän näkee itsensä nopeasti, takapenkin keskellä istuva poika vilahtaa näkyviin.”
Romaanin kolmannen persoonan kerronta antaa tilaa tarkastella henkilöitä ja tilanteita etäännyttäen, ja keino toimii erinomaisesti. Benjaminin näkökulma on keskiössä, siihen hän sopii monesta syystä: keskimmäinen veljeksistä, välittäjähahmo, tunneilmapuntari: ”Poika valvoo tapahtumia autossa ja sen ulkopuolella valppain ja surullisin silmin.”
Aikuisessa Benjaminissa myllertävät lapsuuden, kohtalokkaan kesän ja aikuistumisen torjutut muistot ja tunteet. Tunne-elämän varjelu sekä tarkkailu etäännyttää muista, ja yksinäisyyttä korostaa se, että kerronta sulkee pois muun elämän, vain etäiset perhesuhteet saavat huomion. Se tehostaa fokusta.
”Sinä päivänä, kun se tapahtui…”
Romaanin rakenne käänteistää yhdenpäivänromaanin, sillä äidin hautajaispäivän tilanteet paljastuvat lopusta alkuun. Päivän tapahtumien väliin palastellaan veljesten viimeistä lapsuuden kesää ja sen käännekohta:
”Heidän on palattava onnettomuuspaikalle, kuljettava askel kerrallaan takaperin menneisyyteen, jotta he jäisivät vielä viimeisen kerran eloon.”
Ihastelen rakennetta, joka säilyttää jännitteen loppusivuille. Juoni yllättää minut lopun yksityiskohdalla, jota en osannut ennakoida.
Tunneilmaston tarkkavireinen aistinta leviää Benjaminista kaikkeen, mitä romaanissa kuvataan. Hienosti välittyy lisäksi se, ettei voi aina erottaa, mikä on Benjaminin mielen irtautumista, mikä muidenkin havaitsemaa todellisuutta, mikä Benjaminin psyykkisen selviytymisen rakennusainetta.
”Hän yrittää heti karkottaa kuvat mielestään ja ehkä onnistuukin vaikka tietää, että ne tulevat takaisin.”
Schulman saa minut taas taikapiiriinsä, eivätkä hänen (ja suomentajan) kielellä loihditut kuvat tilanteista, henkilöistä, miljöistä ja tunnelmista noin vain katoa. Kielen tarkkuus vie kirjan sisään, ja poimin tilanteesta jos toisestakin symboleita. Kuvaus ei kuitenkaan tukahdu metaforahämäryyteen vaan selkeänä se vain korostaa tavallisenkin taipumista mielentilailmaisuksi. Esimerkiksi säväyttää tällainen arkitilanne, jonka voi lukea myös kuvaavan Benjaminin kokemusta viisihenkisessä perheessä:
”Kadut ovat vielä autiot, kun hän lähtee keskustasta ja ajaa kaupungin yläpuolella, kaksikymmentä metriä korkealla betonirampilla, missä on yksin viisikaistaisella tiellä.”
Romaanin surumielisyys leviää minuun. Kirjasta välittyy myös myötätuntoa ja lämpöä. Lohtua luovat tuokiot, joissa yhteys veljesten välillä ailahtaa: joitain lapsuuden yhteisiä, pelastavia kokemuksia; elämyksiä isän kanssa kuten kesäillan koivujen hopeisten lehtien välke.
Eloonjääneet pyörii ehkäpä kliseisen teeman ympärillä – kohtaa menneisyytesi, avaudu, hyväksy – vaan ei tee sitä kuluneesti. Repaleisen elämän, onnettomuuksien ja onnettomuuden hyväksyminen on elämää sekin ja eloon jääneet eläkööt. Toivoa on. Vaikutun.
Matkailu on viime aikoina sattuneesta syystä rajoittunut mielikuvitukseen. Matkustamattomuutta ovat helpottaneet kirjat, ja etenkin kaksi romaania veivät minut kaupunkireissuille, joilla saatoin samalla fiilistellä omia matkamuistojani.
Helmikuussa 2009 reissasin Istanbuliin, jonka historia ja nykyisyys huumasivat: roomalaisaikojen maanalaisista vesisäiliöistä Hagia Sofian mosaiikkeihin, sulttaanien palatsialueiden loistosta Galata-tornin näköaloihin, eksyttävistä basareista aamuyön pimeyden rukoushuutoihin, hamamihöyryistä katuvilinään. Maaliskuussa 2011 vaeltelin Venetsiassa kiemurtelevilla kujilla, silloilla yli kanavien, pitkospuilla San Marcon aukiolla kanavavesien vyöryessä kaupunkiin, maalausten täyttämissä kirkoissa, Vivaldi-konserteissa, palazzoissa ja taidemuseoissa.
Ja nyt: reissaan kirjoilla.
Istanbul – Elif Safak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa
Elif Shafakin romaaneihin tartun mielenkiinnolla, sillä olen jo aiemminkin vaikuttunut hänen tavastaan kuvata islamilaista ja turkkilaista kulttuuria sekä etenkin Istanbulia. Uutuussuomennoksessa 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa (Gummerus 2021) aiheena on konservatiivisen islamilaisuuden törmäys erilaisiin elämäntapoihin.
Kirjan päähenkilö prostituoitu Leila kuolee väkivaltaisesti romaanin alussa. Kirja kertoo Leilan elämästä alusta loppuun ja lisäksi hänen viidestä ystävästään. Rakenne rikkoo kronologiaa. Oleellisinta on se, miten kirja kuvaa suhtautumista vähemmistöihin ja uskosta poikkeaviin. Hienosti Shafak kuvaa myös uskon ja taikauskon kietoutumista.
Ystävyyden avarakatseisuus on romaanin suola ja sokeri, ja se maustaa ympäröivän väkivaltaisen patriarkaattikulttuurin. Sen lisäksi kuvauksesta nousee yhdeksi päähenkilöksi hehkuva Istanbul, alati liikkeessä oleva kaupunki, kaiken sisältävä olento.
”Istanbul oli nestemäinen kaupunki. Mikään ei ollut pysyvää täällä. Mikään ei tuntunut asettuneelta. Se kaikki oli varmasti alkanut tuhansia vuosia sitten, kun jäätiköt sulivat, merenpinta kohosi, tulvavedet hyökyivät ja kaikki elämänmuodot tuhoutuivat. Pessimistit luultavasti pakenivat alueelta ensimmäisinä. Optimistit olisivat päättäneet odottaa ja katsoa, kuinka tilanne kehittyisi. Nalanin mielestä yksi ihmiskunnan historian päättymättömistä tragedioista oli se, että pessimistit selvisivät hengissä optimisteja paremmin, mikä tarkoitti, että johdonmukaisesti ajatellen ihmiskunta kantoi niiden ihmisten geenejä, jotka eivät uskoneet ihmiskuntaan.”
Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa, suomentanut Maria Erämaja, Gummerus 2021, 359 sivua.
Venetsia – Donna Leon: Perintöprinssi
Aina se on luettava, uusin Donna Leon -dekkari. Tai nyt kuuntelin puolet ja luin loput: Perintöprinssi (Otava 2021). Tällä kertaa rikosjuoni on entistä vaatimattomampi, painotus on perheessä ja rakkaudessa.
Brunetti lupaa auttaa appiukkoa selvittämään perheystävän tilannetta, sillä apen vanha homoystävä aikoo adoptoida nuoren miehen, onnenonkijaksi ounastellun. Juonessa on tuttua venetsialainen suhteilla ja korruptiolla pelaaminen, gesturan ihmissuhteet, ilmiömäinen sihteeri Elettra ja etenkin Brunettin perhe. Taas nautitaan yhteisiä aterioita, ja Bruntti tuumailee perhesuhteitaan ja lukee antiikin teoksia suhteessa nykyilmiöihin.
En tiedä, mikä minuun meni, mutta hidas jaarittelu vetosi pysähtyneeseen mielentilaani. Tuttuus ja turvallisuus takasivat minulle lepposteluhetken. Ja Venetsia. Leon kuvailee Brunettin reittejä, näköaloja ja kaupunkitunnelmia. Ne riittivät minulle – ja romaanin keskushenkilöiden melankolinen rakkaudentäyteisyys, joka on ja pysyy vaikkei sanotuksi saa. Ja niin pysyn reitillä:
”Brunetti käveli kotiin tavallista reittiään Campi SS, Giovanni e Paolon ja Santa Marinan kautta, sitten Rialton sillan yli. Sillan päässä hän kääntyi vaistomaisesti Rival del Vinille ja oikaisi San Silvestron läpi. Jalat tunsivat reitin eikä mieli puuttunut niiden kulkuun, sillä se tieisi, että ne veisivät hänet kotiin.”
Donna Leon: Perintöprinssi, Otava 2021, suomentanut Markku Päkkilä & Kaijamari Sivill, 187 sivua eKirjana; 8 tuntia 32 minuuttia äänikirjana, lukijana Jarkko Pajunen.
Marianna Kurtto virittelee monitulkintaisuuteen romaanissa Seitsemäs piste (WSOY 2021). Olen hieman hämmennyksissäni heti lukemani jälkeen. Ehkä tunne vertautuu heräämiseen unesta: en ole ihan vielä irtautunut unen logiikasta.
Romaanissa kerrotaan perheestä maalta: isä, äiti, isosisko ja pikkusisko. Tytöt muuttavat nuorina kaupunkiin ja elävät omaa elämäänsä. Isosisko ei saa elämästä otetta, pikkusisko perustaa perheen ja saa lapsen. Vanhemmat kuolevat, siskokset eivät pidä toisiinsa yhteyttä. Tapahtuu katastrofi, leppäkerttujen hyökkäys – se on merkki.
•
Juonen kiskon kirjasta yhtä väkivaltaisesti kuin tempaisisin leppäkertuilta siivet. Seitsemäs piste ei nojaa juoneen tai henkilöihin, vaan se luottaa kieleen, metaforiseen kerrontaan ja symboleihin. Kielen symbolisävykkyys vaikuttaa lukutapaani: on pakko hidastaa ja pysähtyä kielinyansseihin. Runolliseksikin voi kielenkäyttöä kutsua.
Proosassaan Kurtto liukuu Tristanian tyylistä piirun verran Sinikka VuolanReplikansuuntaan. Seitsemäs piste pakottaa irtoamaan realismista, antautumaan sadunomaiselle tyylittelylle ja spefi-elementtien arvaamattomuudelle. Hellitän lukutottumuksistani: minun ei tarvitse määritellä tai arvioida, saan kellua vapaasti vaikutelmissa. Realismille huutia, selkeydelle viisveisaus, tunnekokemukselle peukutus.
•
Yksi romaanin keinoista on toisto: pikkusisko pelastaa lapsuudessa isosiskon ja päinvastoin, äidin kangaspuut kolskaavat, pikkusiskon liaanimaiset sääret heiluvat ikkunasta jne. Toisto naulaa ydinkokemuksia, sellaisia, joihin perheenjäsenet jumittavat.
Kerronnan kaikkitietävyys katkeaa välillä isosiskon minämuotoon, ja hetkellisesti äitivainaa jostakin taivaankolkasta katselee jälkeläisiään puhutellen nuorimmaistaan: ”Hän kääntää kaiken sisäänpäin, sinä loistat ulos.” Lopussa leppäkertullakin on asiaa: ”Ja pitkään on pimeää ja on ja on, ja sitten tulee valo kuin keltainen räjähdys.” Toivoa siis on!
Kirkkaus, loisto säteily ja värit merkitsevät. Pikkusisko hehkuu sinisenä, isosiskon väri ei ole selkeä. Entä mikä merkitys on nimillä? Romaanin perhe ja moni muukin säilyy kirjassa nimettömänä, mutta yhtäkkiä perheen ulkopuoliset miehet nimetään – ja saavatkin jämäkät suomalaisnimet: Eero ja Jussi.
Entä pisteet leppäkerttujen panssarissa? Niistä syntyvät romaanin luvut. Mutta mitä ovat taivaalta tuhoksi tai herättäjiksi lennätetyt ötökät? Ne samat elukat, joilla unilaulussa pitäisi olla lapsille turvaa lisäävä vaikutus? Miksi tämä perhe – tai ne, jotka ovat siitä jäljellä – tarvitsee havahtumiseen pistepirkkojen iskun? Miksi työläinen taigalla maalasi kerttuihin pisteet ja sotkeutuu pikkusiskon elämään? Leppäkertuilla on myös melkoinen symboliarvo isosiskon ulkopuolisuudelle ja poissulkemiselle.
•
Tämä merkillinen kirja kertoo minulle perhesuhteista. Sisaruussuhde osattomuuden ja kateuden tunteineen jäytää samoin kuin perheenjäsenten lähtökohtainen erilaisuus. Mietin, mitä yhteistä voi odottaa saman perheen jäseniltä, kaikilta omanlaisiltaan. Jokainen jää tavalla huomiotta tai kokee saavansa huomiota toisin kuin toiset. Jokainen on tehnyt tulkintansa samoista ydinkokemuksista, jokainen kantaa syyllisyyttä. Äidin sisäistä puhetta pikkusiskolle:
”Silloin ymmärsin, etten voi nähdä sinua kokonaan, olet eläin, jota en voi purkaa osiin. Eihän nuottiviivastoakaan paljasta laulun salaisuutta: vasta kuulijassa se herää eloon.”
Oleellisimmaksi minulle nousee nähdyksi tulemisen tarve. Mitä seuraa, kun perheenjäsenenä kokee osattomuutta ja näkymättömyyttä? Riipaisevin henkilö romaanissa on lapsi, tytöltä näyttävä poika, joka joutuu ottamaan vastuun, kun vanhemmat eivät pysty: ”Ja silloin lapsi oli oppinut että koko on vain yksi suure muiden joukossa.”
•
Seitsemäs piste on minulle outo uni, eikä syyttä, koska unia, näkyjä romaani itsessäänkin sisältää. Ja taidan jakaa kirjassa mainitun tunteen: ”Hän tuntee itsensä murtovarkaaksi, hän on käynyt tuntemattoman unessa.” Eli romaanissa on jotain sellaista yksityistä ja salattua, joka ei minulle kuuluisi eikä siksi aina avaudu. Anastan siitä silti hienoja lauseita. Ja vaikkapa ihan sanoman: ”Ehjää ei ole, sen kanssa on naisen elettävä.”
(Ja liikutun, sillä minun esikoiseni ja kuopukseni ovat romaanin siskosten tapaan niin eriväriset ja kaukana toisistaan. Voin vain toivoa romaanin äidin tavoin, että he joskus vielä istuvat [pellon ja metsän välissä isovanhempiensa talon] kuistilla kädet toistensa harteilla.)
”Puu on käytävä maan ja taivaan välillä.” Tällaista lukiessa ikiaikaisuus, tunnekylläinen, mystinen sävähdys käy läpi kropan ja mielen. Luen Richard Powersin romaania Ikipuut (Gummerus 2021), mutta sama tunne on vallannut silloin, kun olen halaillut noin 400-vuotiasta mäntyä, joka on kasvattanut kaarnaa ennen minua ja toivottavasti pitkään minun jälkeeni. Tunteessa on jotain uskonnollisuuteen vivahtavaa.
Powersin romaani saa kaikupohjaa ihmisen tuhotoimista kuten kapitalismin tallomista luontoarvoista, avohakkuista ja ilmastokriisistä. Kirja on täynnään elämän kiertokulkua, jota ihminen on ymmärtämättömyydessään sotkemassa. Yksi osoitus lyhytnäköisestä ihmistoiminnasta on monimuotoisuuden kato, esimerkiksi puulajien sukupuutto tai metsien kutistuminen ja muuttuminen lyhytikäisisksi puupuistoiksi. Elämään kuuluu kaiken eläväisen sikiäminen, syntymä, kasvu ja kuolema, joka ei ole kuolemaa vaan kasvualusta uudelle elämälle. Sen ymmärryksen puute tuhoaa elämää Powersin kirjassa ja maailmassa.
”Ei: lajeja on valtavasti, ja niitä kaikkia uhkaa tuho nimenomaan siksi, ettei kamppailu tästä planeetasta vaikuta yhdessäkään romaanissa yhtä mukaansatempaavalta kuin muutaman hämmentyneen ihmisen keskinäiset kärhämät.”
Ai ei vai! Ikipuut-romaanissa ne yhdistyvät.
•
Siis käsissäni on kuitenkin romaani, ei pamfletti, opetusopus tai tietoteos. Ikipuut ei hiivistele sanomaansa, kyllä se sitä tuputtaakin, mutta käsittelytapa nojaa romaanihenkisesti henkilöihin sekä heidän kokemuksiinsa ja tapahtumiinsa. Henkilövetoisuus on kiinnostavan kiero: toisaalta yksilöt ovat samanmoisia luontokappaleita kuin muukin elävä luonnossa, mutta toisaalta henkilöiden kokemusten ja tunteiden voimalla kirjassa edetään.
Taitavasti kieputettu kerronta tekee ekoromaanista lukuelämyksen. Hienot kuvailut kytkeytyvät niin luontokokemuksiin kuin kirjan henkilöiden havaintoihin itsestään, toisistaan ja elämästään. Romaani ei sanomallisuudestaan huolimatta typisty yksioikoisuuksiin, sillä ihmisen ja kaiken elämän sisin arvoitus säilyy, jopa voimistuu kirjan mittaan.
”Adam hymähtää itsekseen. Hänen sisimmästään kumpuaa kuitenkin jotain väkevää, eikä hän uskalla edes vaihtaa jalkaa, ettei kadottaisi siitä jotakin. Eteenpäin vievää tietä. ’Kasvien oikeuksien puolustajien identiteetin rakentuminen ja viisi tärkeintä luonteenpiirrettä.’
’Eli mitä puunhalaaja oikeastaan halaa.’”
•
Olen viitannut epämääräisesti kirjan henkilöihin, enkä sen kummemmin heihin tässä pureudu. Mainitsenpa vain, että tarinaa sitovia henkilöitä on kymmenkunta, keskenään erilaisia, osin kohtaloiltaan toisiinsa kytkeytyviä, osin hetkellisesti toisiaan viistäviä tai toisistaan irrallisesti esiintyviä. Kaikille sattuu mullistavia puukokemuksia. Ekoteemaan sopii käsitys ihmiselon lyhyydestä ja yksilön merkityksen pienuudesta – silti toisiinsa vaikuttaen. Lisäksi teemaksi nostan yksilöiden syyllisyyden.
Yksi ydinhenkilö on syrjäytetty kasvitutkija Patricia, jonka parjatut puututkimukset kokevat luontopiireissä renessanssin. Toinen ydinhenkilö on Olivia, sillä hän valohaamuineen (kyllä!) johdattelee jättipuiden suojelun ytimeen ja ekoterrorismiksi leimattuun toimintaan. Yhtä suosikkihenkilöä en onnistu kirjasta saamaan, pidänkin lukemaani kollektiiviromaanina.
Romaani jakautuu osiin Juuret, Runko, Latvus ja Siemenet. Ensimmäinen osa on novellistinen. Se pohjustaa henkilöiden taustat erillisinä lukuina. Siinä vaiheessa olen tyystin lumoutunut kielestä ja kerronnasta ja päivittelen suomentaja Sari Karhulahden taitoa. Ihailu kieleen ja satojen vieraiden puu- ja kasvilajien kytkemiseen arvaamattomaan kertomuskulkuun jatkuu kirjan mittaan, vaikka välillä koen notkahduksia. Romaanissa on osuuksia, joissa romantisointi alkaa tuntua yliannostukselta. Lisäksi jotain otteessani lipeää kirjan loppua kohti. Silti Ikipuut on kokonaisuutena suuri elämys.
•
Voi tietysti ihmetellä, miten paljon metsää on kaatunut yli 600-sivuisen romaanin vuoksi. Ikipuut ei ole painettu mahdollisimman ekologisesti kuten Anni Kytömäen metsäromaani Margarita. Tällaisiin lillukoihin voi kompastua, jos välttämättä haluaa. Mutta ytimeltään Ikipuut on kirja, joka herättää tunteita ja ajatuksia, ehkä ravistelee, tuottaa muutoksia.
Olen Margarita-jutussani pohtinut hitusen ristiriitaa metsänsuojelun ja elinkeinoelämän välillä. Se dilemma ei jätä rauhaan. Olin juuri lukenut Ikipuut, kun kuulin ja näin tv-uutisista, miten Kemissä riemuitaan uuden jättisellutehtaan rakentamisesta, kuinka se työllistää ja lisää alueen hyvinvointia. Ja minä mietin vain: missä havisevat metsät, jotka katoavat tehtaan puumassaa jauhavaan kitaan?
Anna Järvisen esikoiskirjan nimi päättyy kaksoispisteeseen, Uni viime yönä: (Teos & Förlag 2021). Se on merkki avoimuudesta ja siitä, että jokin jatkuu, sille ei ole selvää päätöstä. Ymmärrän hyvin välimerkkivalinnan suhteessa omaelämäkerrallisen romaanin sisältöön ja muotoon.
”Vanhoja muistoja pitäisi lajitella, mutta miksi.”
Järvisen kerronta virtaa mielleyhtymässä toiseen. Kiintopisteenä on kevät vuonna, jona kertoja on lähellä viisikymppisiään, mutta ajatukset liukuvat lapsuudesta kaikkiin muihin elämänvaiheisiin. Kertojan isä- ja isäpuolisuhteet, sisarussuhteet, isovanhemmat ja muutto lapsena Suomesta Ruotsiin, identiteettikriisit, pelot, rakkaudet, lapsi – aineksia riittää.
”Jo varhain tekstini olivat intuitiivisia, minulle itsestään selviä.”
Kirjan haaste on tavoittaa kertojan intuitiivisuus. Luulen saaneeni jonkin verran kerrontalankojen päistä kiinni, mutta löyhällä otteella. En aina tiedä, miksi minun pitää olla mukana kertojan muistelumatkalla. Ehkä eniten vierastan pakkomielteistä (oman) kauneuden arviointia. Kaikesta kyllä luen, että estetiikka on kertojalle oleellista, niin myös taiteellisuus, taiteellinen vaikutelma.
Kertoja tunnustaa ymmärtäneensä elämää peremmin, kun hän on lukenut Saarikosken, Knausgårdin ja Tikkasen omaelämäkirjoja sekä katsonut Woody Allenin elokuvia: ”Olemassaolon yksityiskohtien kuvailusta olen saanut elämälle vahvistuksen.” Tämä Järvisen kirjan kohta vahvistaa minulle tekstin tavoitteet. Taidan ymmärtää kertojan tarpeen tarinaansa ja tehdä se juuri näin, hänen totuutensa ja ilmaisutapansa tavoin.
Entä kertojan unet? Kertoja hakee niistä merkityksiä, lisäksi hän hamuilee selityksiä menneen elämän vaikutuksista vaikeuksiinsa ja valintoihinsa, tapaansa elää.
”Nyt puhuu hullu nainen ullakolla. Pidä varasi.”
En koe vaaran tunnetta, mutta ymmärrän viittauksen feministiseen taiteentutkimukseen. Psykologiastakin on kirjassa rutkasti kyse: kerrontaa kuljettaa mielensisäisiin. Kirjassa kumisee taustalla masennus, onnen karkaaminen, liian syvät haavat. Kertoja on yhtä aikaa kaikki ikänsä ja kaikki vaikuttajansa.
Kerronta hyppelee mielen mukaan. Välillä kertoja puhuttelee ”sinää”. Onko se hän itse, ex-rakastettu, lapsi, kuolleet sukulaiset, isävainaa? Kirjan kieli noudattaa mielenmukaista säännöttömyyttä, ei kielenhuoltajien sääntöjä:
”Niin menetin ajan lapsen kanssa, joka oli hetken. Matkustin pois. Oli valittu tiesi ennen ikinä jättäisi paitsi lopulta.”
”Ja samalla kun asia on niin se on eittämättä myös näin.”
Kuuntelin ensin äänikirjaa, jota itse kirjailija luki jutustellen. Silloin korostuivat tekstin intiimiys ja omaehtoinen rytmitys; siinä kuului lukijan tyttömäinen ääni ja siinä kaikki hänen ikänsä ja kokemuksensa – kepeys ja kivut. Siirryin silti kolmanneksen kuunneltuani paperikirjaan, halusin kai käsinkosketeltavan otteen kerronnasta.
Ei ole totuuksia, on vain kertojan kokemus. Sen ajatuksen saan kirjasta. Ja sitä seuraa lukijan kokemus. Kiinnostavaa on kuulla, miten kolmen hengen virtuaalikirjapiirini lukijat Järvisen kirjan kokevat. Uskon Uni viime yönä: -kirjan jakavan mielipiteitä.
Näin ajatukset jakautuvat kolmen hengen kirjapiirissäni:
Taru: Kun pääsin alun jälkeen eteenpäin, kuuntelin sujuvasti. Harmittelin, etten saanut tekstiä kirjana. Olen tykännyt Järvisen musiikista ja kirjassa oli paljon samaa. Ulkonäön pohdinta ärsytti ja miesvartalon erilaisuuden ihmettely, ne vaikuttivat teinitytön mietinnöiltä. Pehmeä hönkäily toi hieman mieleeni erotiikkatyöntekijän puheen, laulava nuotti suomen kielessä varmaan vaikutti mielikuvaan. Moni kyllä tykkää juuri siitä. Tekstinä kirja oli pääsääntöisesti mielenkiintoista kuunneltavaa, pieniä huomioita elämän varrelta.
Johanna: Koko Anna Järvinen on minulle uusi, en seuraa musiikkimaailmaa. Kirjan parasta antia on se, miten Järvinen ei ollut kotona missään ja miten isoäiti oli hänen turvahenkilönsä. Vieraus ja ulkopuolisuus tuli kierros kierroksella lähemmäs kuin kudelmana. Epävarmuus isänsä hylkäämänä tuli hyvin esille. Kirjan tyyli tuo mieleen proosarunon ja siksi hyväksyn kierremäisen rakenteen, miten omaa henkilöhistoriaa ja mielenliikkeitä toistetaan.
Minä jään kirjan kertojan paljaudesta huolimatta aika etäälle, vaikka mielleyhtymätyylin ymmärrän juuri oikeaksi lähestymistavaksi elämänkelaukseen. Järvisen ääni jää mieleen, melodisuus. Piti kirjasta oitis siirtyä YouTubeen kuuntelemaan Järvisen loistava duetto Olavi Uusivirran kanssa: Nuori ja kaunis. Sen sanoista löydän linkkejä kirjaan.
•
Anna Järvinen
Uni viime yönä:
suomentanut Raija Rintamäki
Teos & Förlaget 2021
kannen kuva: Anna Järvinen
133 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Kuuntelin osan äänikirjana, lukijana Anna Järvinen, BookBeat.
Rehellisyyden nimissä pidän ystävänpäivää jenkkiläisenä markkinointitouhuna, mutta se ei estä minua valitsemasta luettavaa ystävyysteemalla. Ystävyyden merkitys on suuri, joten kyllä sitä tekee mieli helliä – ja lukea siitä. Ja näissä suhteellisen lähiaikoina ilmestyneissä kotimaisissa kirjoissa kyse on nimenomaan ystävyyden merkityksistä. Viidestä kirjasta olen postannut jo oman jutun, mutta kahdesta luonnehdin ydinkokemukseni tähän koosteeseen. Kukkikoot tällä kertaa tällaiset ystävyyden kirjallisuuskukkaset.
Elomaan kirjassa kertoja palaa muistoin aikoihin, kun bileet olivat toinen toistaan vetävämpiä ja ne sai jakaa parhaan ystävän kanssa Ultra Bran tahdissa. Elämä vie sittemmin kertojan maailmaa reissaamaan, mutta ystävyydellä on sijansa muotoaan muuttaneenakin.
Aikuiseen ystävyyteen on tullut särö, mutta ystävä on kuitenkin mielessä. Voiko välejä palauttaa? Ja voiko ystävystyä vävyn kanssa, ja onko tyttären ero samalla ero vävy-ystävästä? Entä mitä sisältää ystävyys Espanjassa suomalaisnaisen ja afrikkalaistytön välillä? Tämä kirja antaa näkymiä ystävyyden venyvyyteen.
Kirjassa kuvattu lapsuudenystävyys lähentyy sisaruutta. Yhteinen syke sallii erilaisuuden, ja jakaminen jatkuu parikymppiseksi. Sitten väliin tulevat muuttujat etäännyttävät. Kerrassaan hienosti kirjassa kuvataan aikuisuuden sävyjä, elämänkokemusten vaikutuksia ja yhteyden luomista etääntymisen jälkeen. Kaiken puolin sykähdyttävä romaani.
Miesten ja naisten kirjallisuudesta voisi haastella kaikenlaista. Sitäkin, miten naisten kirjallisuus saa helposti hömpän määreet. En pidä hömppäyttä negatiivisena, sillä kevyellä ihmissuhdeproosalla on aikansa ja paikkansa. Pintaremontti olkoon mieshömppää, sillä siinä mieshenkilöiden ystävyyssuhteet ja muut ihmissuhteet ovat kevyesti keskiössä. Tähän listaukseen kirja ilman muuta kuuluu, sillä ystävyksien tukiverkko kuvataan kivasti.
Eppu Nuotio: Maggie ja minä
Maggie on suomalaisen nykytanssin pioneeri ja kuvataiteilija Venny Soldan-Brofeltin ystävä, kenties enemmänkin. Nuotion kirja kuvaa Vennyn ja Juhani Ahon liiton raunioita ja Vennylle elintärkeää tunnesuhdetta Maggie Gripenbergiin. Siitä olisin lukenut enemmän ja syvempää. Kirjassa on myös nykyaikataso, jossa kaksi eri-ikäistä naista yllättäen ystävystyvät.
Virkistävästi kirjassa kuvataan sitä, miten myös ystävystyminen muistuttaa ihastushullaannusta. Ihan kaikki kirjan osat eivät loksahda lukumakuuni, mutta kirja on viihdyttävä ja ystävyysteemaan se osuu täysin. Hauska oli lukea kirjapiirikuvauksia, nekin ystävyyden sävyttämiä!
Eppu Nuotio: Maggie ja minä (Otava 2020), luin BookBeatissa.
Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti
Romaanin kuusikymppisen kertojan sydänystävän kuolema järkyttää elämänperustuksia. En muista lukeneeni näin suoraa surun käsittelyä ja nimenomaan surua ystävän menetyksestä. Kirja saa pohtimaan, millaisia ovat kulttuurimme tavat surra muita kuin lähisukua tai millaista on poiketa tavoista.
Tiainen kertoo viehättävän juurevasti kaikesta kertojan elämään kuuluvasta kuten perhehuolista, avioliiton urautumisesta ja työväsymyksestä sekä siitä, miten oleellisia hyvinvoinnille ovat ihmiset, joiden kanssa saa avoimesti jakaa elämäänsä ja ajatuksiaan. Kirja antaa tilaa murheelle ja huolille, mutta se ei unohda toivoa, uudistumista ja elämän elämistä eteenpäin.
Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti (Icasos 2020), sain kirjan kustantajalta, kiitos!
Varjoihmiset valloittaa etenkin lapsuus- ja nuoruusosuuksineen. Niissä Juha näyttäytyy taviksista poikkeavana tyyliltään, ja hän kaveeraa Paulin kanssa, jonka vanavedessä voi kokeilla meikit, merkilliset asusteet ja Lepakon punk-huumaa. Ystävyydellä ylitetään poikarajoja. Kirja seuraa kiehtovan arvoituksellisesti myös Juhan nykyhetkeä ja sen kriisinpoikasia sekä mahdollista ystävyyden palautumista. Mainiota!
Sunnuntaina 7.2. on lukurauhan päivä. (Kirjasäätiön pykälät päivän viettoon voit lukea täältä.) Päivää voi toki viettää jännittävien, kiihdyttävien tai muunlaisten kirjojen kanssa, mutta minä listaan lukurauhaan sopivia lohtukirjoja. Näiden lyhyiden mutta täyteläisten teosten seurassa pääsee rauhoittumaan, miettimään ihmisen mieltä ja merkitystä kaikessa kosmisessa kohinassa.
Ei mitään pieniä aiheita: yksinäisyys, rakkaus ja kuolema. Päähenkilö eli eläköityvä terapeutti päätyy syntyihin syviin. Pienoisromaani ei silti leiju sfääreissä vaan käsittelee ihmisenkokoisesti luopumisesta kumpuavaa elämänpohdintaa.
Pienoisromaani kiinalaisesta eunukista tuhannen vuoden takaa huokuu elämää ja sen merkityksestä muistuttamista. Pidän aforistisesta otteesta lähestyä elämää ja nähdä kurjuuden, vääryyden, arkisuuden ja hyvien hetkien kirjon. Lukija pääsee leijumaan ajattomuudessa.
Haahuilevan herran luostarireissu legendaa jahdaten tuudittaa rauhoittavaan tunnelmaan. Kirjan myötä voi tehdä tiliä omien lähtökohtien ja menneisyyden kuprujen kanssa sekä avautua tulevaan. Haahtelan tuorein teos Hengittämisen taito sopii nimeään myöten myös lohtukirjallisuudeksi, mutta Adèle-kirja vetoaa minuun piirun verran paremmin.
Kertoja on irti kotimaastaan ja muutenkin tekstissään aika irti sidoksista. Se pysäyttää hänet muistoihin ja elämäntunteeseen, jossa kuolema on seuralaisena. Ei, se ei houkuta häntä mukaansa vaan kulkee rinnalla ja elää muistoissa. Valkoista on joka puolella eri muodoissa, ja sen symbolisuus ottaa runollisesti valtoihinsa.
Tiedäthän lohtulauseen, että kaatuuhan valtamerilaivojakin. Se todentuu Meriromaanissa, joka seuraa minua vuodesta toiseen lohtukirjana. Epäonniseen merikapteeniin metaforisoituu elämän tragikoomisuus. Elämä on hyväksyttävä sellaisenaan, tällaisenaan.
Jayson Reynoldsista luin, että hän on amerikkalainen palkittu nuorisokirjailija ja runoilija. Minuutin mittainen ikuisuus (Otava 2021) yllättää, sillä siinä yhdistyvät nuo elementit räppihenkisesti. Silti kirja on romaani, enkä rajaisi sitä vain nuorten kirjaksi.
Kirjan kertoja on anagrammeja harrastava 15-vuotias Will. Juoni rajautuu napakasti. Kirjan alussa Willin veli ammutaan jengien kostokierteessä, Will löytää veljen laatikosta aseen ja aikoo noudattaa perittyjä sääntöjä.
”TOINEN JUTTU SÄÄNNÖISTÄ
Niitä ei oo tarkoitettu rikottaviks.
Ne on tarkoitettu rikkinäisille
noudatettaviks.”
Will tietää, miten hänen täytyy toimia: ei itkua, ei vasikointia vaan kosto. Kirja keskittyy Willin lyhyeen hissimatkaan kotikerroksesta kadulle. Reynolds ottaa käyttöön fantasian välittääkseen sanomaa. Näin hän näyttää, ei selitä vaan antaa eväitä ajatella itse.
Riveiltä ja niiden välistä huokuu toivoton kierre, jota yhteisö kortteleissaan kokee. Jengiytyminen huumehommineen ja reviireineen vaikuttaa lasten kasvuun ja toimintakulttuuriin sukupolvi toisensa perään. Kirja kuvaa etenkin tuhoisaa maskuliinisuuden mallia.
”Niinku oisin taas vaan
yksi musta poika niiteissä
joka haluu niitata jonkun.”
•
Sitaateista erottuu kirjan tehokeino eli rivityksen rikkominen lyhyiksi säkeiksi. Välillä säkeessä on vain yksi sana, välillä muutama sana tai lause. Rytmiikka voimistaa vaikutelmaa Willin tunteista.
Säekirjoja on alkanut vähitellen tippua suomeksi, suoraan ja käännettynä. Säekirjoille on ennustettu nostetta, joten jospa siinä sivussa lisääntyisi tieto ja kokemus myös selkokirjojen potentiaalista.
Selkokirjailijana syynään kiinnostuneena, miten säkeillä pelataan säekirjassa, koska selkoperiaatteet rajaavat selkokirjoen rivityksen pelivaraa: selkoteksteissä yhdellä rivillä on yksi ajatus, ja sanat ja lauseet ovat mahdollisimman helppoja. Säekirjassa ei ole rajoja tai raameja rivitykselle tai ilmaisulle. Siispä silmämääräisesti niissä on samaa vain kapea tekstipalsta ja lyhyet kappaleet.
Reynoldsin kirjan lukujen otsikoilla on merkitystä, ja lukurakenne on iskevä: lyhyt pätkä tekstiä sivu kerrallaan. Nopealukuinen, rytminen, välillä proosarunohenkinen Minuutin mittainen ikuisuus on sekä suoraa että metaforista tekstiä. Tehokasta – ja saattaa iskeä räppiin tottuneeseen nuorisoonkin.
•
Jayson Reynolds
Minuutin mittainen ikuisuus
suomentanut Niko Toiskallio
Otava 2021
säeromaani
315 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, kirja ilmestyy 4.2.2021.
Han Kangin romaanit Vegetaristi ja Ihmisen teotovat jääneet mieleeni rajuina ruumiin ja mielen hajoittajina. Niiden väkivaltakuvaukset ovat järkyttäneet. Väkivalta on kohdistunut ihmiseen itseen tai toisiin, aina sen vaikutukset ovat laajentuneet ympärille ja säilyneet kauan.
Valkoinen kirja (Gummerus 2021) kääntyy pitkälti sisälle ja hiljentyy subjektiivisiin tuntemuksiin. Yhteistä aiempaan suomennonstuotantoon verrattuna löydän kuoleman läsnäolosta. Tässä romaanissa kuolemaan ei liity tuhoavaa väkivaltaa vaan hiljaista läsnäoloa.
•
Romaanista voi lukea symboliikkaa kaikesta arkisesta valkoisesta sokeripaloista lakanoihin, ja tärkeinä elementteinä tekstissä leijuvat lumen eri olomuodot. Symboliikka lienee siinäkin, ettei valkoista erota ilman mustaa, siksi mustuus ympäröi valkoisen häivähdyksiä.
Romaani on lyhyt, pienten lukujen tuokiokuvakokoelma. Proosa liukuu monesti runolliseksi. Nimeän Valkoisen kirjan hiljentymiskirjaksi, joka osuu juuri tammi-helmikuun taitteeseen. Näinä rännän ja pakkaslumen vaihtelevina päivinä Han Kangin romaani sopii hyvin lukuseuraksi.
”Pakkasaamuna suustamme virtaava valkoinen höyry on todiste siitä, että olemme elossa. Siitä, että ruumiimme on lämmin. Kylmä ilma tulvahtaa keuhkojemme pimeyteen, lämpenee ruumiinlämmössä ja virtaa ulos valkoisena höyrynä. Valkoiseen häivähtävä, ilman leviävä elämisen ihme.”
•
Romaanin kantava aihe on kertojan isosisko, joka kuoli muutaman tunnin ikäisenä äitinsä viereen ennenaikaisen synnytyksen seurauksena. Mielikuva suunnattoman surullisesta tilanteesta kulkee kertojan mukana, ja siskosta tulee kertojan mielen seuralainen nimettömässä eurooppalaiskaupungissa. Kertoja asuu kaukana kotoa pakkasten maassa, mutta ajatukset kuljettavat hänet usein kotimaahan.
En tunne tarpeeksi buddhalaisuutta, mutta luulen sen vaikuttavan paljonkin pienoisromaanin tunnelmapuoleen. Valkoinen kirja on surukirja. Kertojan äiti on kuollut, tuhka on tallella kaukana kauniissa paikassa. Kiertoja sivuaa vain vähän äidin menetystä, siirtää murheen siskonsa elämättömään elämään.
Kirjan runolliset tunnelmapalat ovat haikeita, mutta ne myös lohduttavat. Ne näyttävät läheltä pohtijan harhailevan katseen ja ajatukset: mitä on ja on ollut. Kirjan herkät mustavalkovalokuvat tehostavat tunnelmaa.
Tiedehistoriaa ja eurooppalaista poliittista valtataistelua yhdistelevän romaanin Zeniitti (Like 2020) kertoja on Pierre Louis Moreau de Maupertuis (1698 – 1759). Todellisten henkilöiden romaanimuotoistumisessa tarvitaan taitoa, ja sellaista löydän Kuutti Kosken toteutuksesta. Romaani on runsas aiheista ja aatteista, joten lankean monisanaiseksi.
”Liike, jos mikä oli luonnon olemus.”
Valistusaika oli jatkuvassa liikkeessä uusine löydöksineen, ja Zeniitissä liikkuu minäkertojan lisäksi 1700-luvun hallitsijoita, filosofeja ja tutkijoita. Esimerkiksi Saksan Fredrik Suuri sekä Voltaire esiintyvät tärkeässä roolissa, myös kerrassaan kiinnostava tiedenainen Émilie du Châtelet mainitaan.
Jatkuvassa liikkeessä näyttää olevan päähenkilökertojan elämä. Romaani alkaa siitä, kun minäkertoja Maupertuis on palannut Pariisiin Torniosta, jossa hän vuoden verran teki mittauksia ja varmistui navoiltaan litistyneestä, mandariininmuotoisesta maapallosta. Romaani seuraa kertojan kilvoittelua tiedemaailman huipulle Pariisissa ja Berliinissä sekä muita reissuja kuten sotavankiaikaa Wienissä.
”Ja juuri sitä minä metsästin kuin perkele sielujamme.”
Kertojan kuumeinen palo luoda tieteessä uutta johtaa hänet selvittämään kaiken teoriaa:
” – – olivathan koko kosmoksemme taustalla vaikuttavat prinsiipit vaivanneet mieltäni jo pidemmän tovin, sillä oli oltava jokin periaate, jolla Jumalamme tätä kaikkea ohjasi, niin fysiikkaa, genetiikkaa kuin kieltemme rakenteitakin.”
Tiedemaailmaan kuuluvat teorioiden testailu ja opponointi, joten ei yllätä, että Maupertuis joutuu kiivaisiin kiistoihin esitystapansa ja asemansa vuoksi. Romaani tarkastelee kertojan kunnianhimoa sekä tiedepiirien suhteita, kilpailua ja vallankäyttöä. Samoin se käsittelee sitä, miten uudet teoriat ovat vuorovaikutuksessa vanhoihin tai tukeutuvat aikaisempiin tutkimuksiin. Jos herää epäily plagioinnista, maine menee niin nyt kuin 1700-luvullakin.
Romaanin runsaudesta poimin lukuisia hienoja tilanteita, joisa on ajattomuuden ituja. Ne liittyvät tiedetaistoihin, julkaisujen markkinointiin tai popularisointiin, keinoihin päästä esille ja arvostetuksi sekä median konsteihin levittää asiallista tai asiatonta tietoa. Kirja kuvaa aikaa, jolloin Euroopassa taisteltiin valta-asemasta, Pohjois-Amerikassa kahinoitiin ja nationalismi jyräsi ja mielipiteitä muokkasivat lehdistö ja etenkin huhut.
”Olin määritellyt, mikä oli totta.”
Tietyssä mielessä kirjassa on jotain veijariromaanimaista. Päähenkilö seikkailee ja ajaa etujaan. Ei hän ole mikään sympatioiden voittaja, sillä pöyhkeän omahyväinen kertoja ei peittele rajallista katsantoaan. Hän näkee vain itsensä ja pyrkimyksensä, pyhittää keinonsa uskoen erinomaisuuteensa ja tutkimustensa kuolemattomuuteen.
Lukijana saan olla hereillä, kun tulkitsen, mikä on kertojan parhain päin värittämää tai silkkaa sokeutta muulle kuin omille pyrkimyksille tai sille, miltä asiantila saattaa muista vaikuttaa. Välillä kertoja kohtaa suorasuita, muun muassa tutkijakollega Eulerin, joka vastaa kertojan kysymykseen:
”Kysyin, oliko hän todella sitä mieltä.
– Kyllä vain. Olette sielultanne raajarikko ja matemaatikkonakin huolimaton, mutta osaatte todella yhdistellä asioita.”
”Ja kun mustekynäni laskeutui kirjomaan lisää liuskoja, en välittänyt enää kuvaisinko kaiken, kertoisinko totuuden vai vielä enemmän – -.”
Kirjan kieli sopii historialliseen romaaniin: siinä on rönsyilevyyttä ja runsautta, joka vie ajatuksia valistusajan kaunopuheisuuteen. Kertojan innoitushetkissä hehkuu oivallusten palo.
Kertojan selostuksen lisäksi kirjassa on kirjeitä, ja kirjan lopussa Koski avaa seikkaperäisesti lähdemateriaalin hyödyntämistä. Mikään pastissi ei ole kyseessä vaan tämän ajan romaani, joka vangitsee sivuilleen poikkeushenkilön ja rukkaa historiallisista faktoista omanlaisensa romaanin.
Pidän kovasti ratkaisusta: kertojan Suomi-vaiheet ovat vain ohimeneviä tarinointeja tai näkyjä, vain ponnahduslauta kaikelle muulle. Ehkä romaanissa vilahteleva torniolainen Lisa on hieman päälle liimattu elementti, mutta toisaalta pidän Lisan roolissa juuri viitteellisyydestä.
Nykyromaanien valistusaikaan hurahdin Olli JalosenTaivaanpallossa jaMerenpeitossa. En ihan heittäydy samaan hurmioon, ja ounastelen, että nuoren Agnuksen kehityskertomukseen on mutkattomampaa eläytyä kuin aikuisen tutkijamiehen metkuihin. Joka tapauksessa pidän Zeniittiä valloittavana lukukokemuksena. Voisin poimia romaanista lukuisia komeita katkelmia.
”Kykenettekö esittämään rakkauden yksiselitteisenä kaavana?”
Maupertuis laati maanisesti käyriä ja kaavoja selittääkseen selittämätöntä. Omaan elämäänsä hän ei löydä toimivia malleja, ja itserakkaus vaikuttaa tärkeimmältä rakkauden muodolta. Ehkä siksi siteeraan lopuksi vanhan, yksinäisen tutkijan löytämää ihmiselon prinsiippiä, melankolian kirouksen kaavaa:
”Oli olemassa laki, joka oli vielä universaalimpi kuin valon luonnollinen liike ja joka ohjasi vielä voimakkaammin meistä jokaista, niin typerystä kuin harkintakykyistäkin. Se oli pyrkimys onneen. Vaan kun onnellisuuden ja onnettomuuden kokonaismäärä oli yhtä kuin onnellisuuden tai onnettomuuden intensiteetti kerrottuna sen kestolla, oli selvää, että keskimääräisessä elämässä tuskan kokonaismäärä ylitti nautinnon määrän.”
Eläköityään isäni teki pieniä piha-askareita tuttavalleen, jolla oli huvila Näsijärven rannalla. En ymmärrä, miksi en milloinkaan mennyt mukaan, vaikka tiesin, että huvila oli Wivi Lönnin piirtämä. Koulukaupungissani Tampereella sentään tunnistin ja ihastelin Lönnin rakennuksia. Tiesin jo nuorena Lönnin meriitit, ja feministihenkisenä arvostin Lönnin pioneeriasemaa suomalaisena naisarkkitehtina.
Wivi Lönnin elämäntarina on jäänyt minulta rakennusten varjoon, joten innostuin huomattuani, että Pirkko Soininen on kirjoittanut elämäkertaromaanin Valosta rakentuneet huoneet (Bazar 2021). Odotukseni on, että romaanimuoto antaa vapauden ilmaista päähenkilön sisäistä maailmaa. Se ei aina asiakirjoista tai tietomateriaalista paljastu. Eläneiden ihmisten kaunokirjallistaminen ei ole helppo tehtävä, mutta Soininen on vakuuttava ammattilainen taiteilijaromaanien tekijänä, sen osoittaa Ellen-romaani ja Eppu Nuotion kanssa tehdyt taiteilijadekkarit.
”Ensin hän ajattelee, sitten hän piirtää.”
Lönn eli pitkän elämän (1872 – 1966), mutta kirja etenee lapsuusvuosista urakehitykseen ja työuran hiipumiseen (1879 – 1938, 1949). Vuosista romaanissa on episodipoimintoja, jotka kuvastavat Lönnin ajatusten muotoutumista rakennusten suunnittelijana ja lähisuhteiden vaikutusta hänen elämäänsä.
Minuun vetoavat kuvaukset Lönnin arkkitehtuurin tavoitteista ja suunnittelutyöstä. Romaanin osuva nimi Valosta rakentuneet huoneet ilmaisee hienosti Lönnin tavoitteita:
”Valo tekee rakennukset eläviksi. Hän sommittelee valoa, muotoilee valon avulla tiloja, sillä ilman valoa kukaan ei voi nähdä tilan muotoja. Vasta valo ja varjot herättävät tilan eloon.”
Soinisen romaani muistuttaa, minkä työn, tuskan ja todistelun takana oli miesvaltaiselle alalle pääsy tai ylipäätään opiskelu. Lisäksi se osoittaa, miten työteliäs ja tuottelias Lönn oli. Kilpailuonnistumiset herättivät kateutta ja kiistoja, mutta kollegoissa oli myös läheisiä ystäviä ja yhteistyökumppaneita kuten Armas Lindgren. Romaani elävöittää Lönnin epävarmuuden hetket mutta etenkin antautumisen visioille, piirtämisen flown ja työn imun:
”Oivalluksen jälkeen kaikki herää eloon, seinät nousevat taivaita kohti, talo rakentuu tähän silmien eteen.”
”Ihmeisiin hän on Hannan rinnalla saanut tottua.”
Elämäkertaromaanissa työn rinnalle piirtyy muu elämä. Wivi Lönnille tärkeitä olivat matkat, ja niiden tunnelmat ja vaikutukset ovat kirjassa hyvin edustettuina. Entä muu privaatti? Eristäytyvyys ja ujous välittyvät, samoin arkuuden ja työvarmuuden ristiriita.
Lönn valitsi oman perheen perustamisen sijaan työn, mutta hän eli äidin ehdoilla ja pysyi kuuliaisena perhetyttönä äidin kuolemaan asti. Jännitettä äitisuhteeseen synnyttää kuitenkin keski-iän kumppanuus Hanna Parviaisen kanssa. Tomera bosslady ja kauppaneuvos tämä Hanna.
Wivin ja Hannan suhde muistuttaa Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän suhdetta: omissa ammateissaan pätevät naiset muodostavat tasaveroisen ja toisiaan tukevan parivaljakon. Rohkeaa on yhteen muuttaminen 1930-luvulla. Rakkaussuhteen kuvaus on romaanissa korrekti ja hienovarainen; tartutaan käteen ja katsotaan silmiin:
”Siellä jossain syvällä on se Hanna, jonka hän on oppinut tuntemaan, joka on tuonut hänen elämäänsä pyörteenomaista energiaa, villiä iloa ja impulsiivisuutta.”
”Että hänkin oli suunnitellut kestävää, tarkoituksenmukaista ja tarkkaan mitoitettua.”
Soininen liittää kirjan loppuun mittavan lähdeluettelon, ja lukiessani romaania minulle tulee välillä olo, että lähdetiedot jarruttavat tai hillitsevät rohkeinta hyppyä päähenkilöön. Pidän romaanista ja pidän arvokkaana, että Olivia Mathilda Lönn on saanut kaunokirjallisen elämän. Jokin pitää minut kuitenkin hieman etäällä. Syy ei ole epiodimaisuus vaan jonkinlainen siloisuus, roson tasoittelu.
Romaanin Wivi Lönn miettii luopumisen tunnelmissa työnsä tuloksia: ”Mitä ihmiset sadan vuoden päästä niistä ajattelisivat?” No minäpä kerron: ne ovat hienoja, aikansa tyyli-ihanteita kunniakkaasti edustavia rakennuksia. Siitäkin syystä on aiheellista lukea niiden suunnitteluprosesseista.
•
Pirkko Soininen
Valosta rakentuvat huoneet
Bazar 2021
elämäkertaromaani
382 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta. Kirja ilmestyy 26.1.2021.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 