”Illansuun merkintä: Kun asiat tapahtuvat, ne tapahtuvat nopeasti, mutta jälkikäteen muisto antaa niille keston. Lyhyeltä välähdykseltä tuntunut tapahtuma voi jatkua mielessä koko ihmisiän.”
Joel Haahtela kirjoittaa kirjoissaan usein ajan laskostumisesta, ja sama ajatus väreilee myös romaanissa Sielunpiirtäjän ilta (Otava 2025). Romaanissa havainnot, tunteet, ajatukset ja muistot kertoo hollantilainen mestarimaalari vuonna 1677 (filosofi Spinozan kuolinvuosi). Minäkertojan nimi ei paljastu, ajatukset kyllä. Hän kirjoittaa mietteensä iltaisin – ja niitä merkintöjä saamme lukea.
Romaanissa on kolme osaa. Niissä selviää kertojan tilanne melankolisena leskenä. Taiteilija tapaa hyvää ystäväänsä, ohjaa uutta oppipoikaa ja maalaa salassa itselleen merkittävää teosta. Tasainen elämä muuttuu kaupungissa roihunneen tulipalon vuoksi, sillä oppipojan äiti majoittuu taiteilijan talouteen. Romaanin loppu paljastaa taiteilijan salamaalauksen.
•
Romaanin suurista elämän ja kuoleman teemoista nappaan aluksi kuvataiteen. Taide ylipäätään kytkeytyy Haahtelalle tyypilliseen hengellisen ja maallisen yhteyteen:
”Jumalan viisaus ja ihmisen ymmärrys ovat kaksi eri asiaa. Siinä välissä on hyvän maalarin paikka.”
Sielunpiirtäjän ilta -romaanissa nautin, miten siinä kuvataan värien käyttöä sekä siveltimen luomaa illuusiota elämästä ja todesta. Haahtela herkuttelee sillä, miten maalauksesta kehkeytyy enemmän kuin totta. Romaanissa on esimerkiksi elävä kuvaus taulun linnusta, joka on lentänyt taiteilijan edesmenneen Agnes-vaimon mielessä.
Kirjan kuvataideosuuden koen läheiseksi, sillä minulle tärkeä vanha taide löytyy kirjan kuvaamilta tienoilta ja ajoiltakin, flaamilaisesta 1400 – 1600 -luvun taiteesta. Romaanin kertoja kutsuu Mestari Janiksi ihailemaani Jan van Eyckiä, ja Agneksen liihoittelevan linnun referenssinä mainitaan Carel Fabritiuksen Tikli. Romaanin taiteilijassa tahdon nähdä suurmestari Johannes Vermeeriä, vaikka hänen henkilöhistoriansa ja perhetilanteensa eivät muistuta lainkaan romaanin kertojaa.
•
Hiljaisuus ja valon vaihtelut kuuluvat ja näkyvät kerronnassa. Haahtela vetelee verbaaleja sävyjä niitä myötäillen, koska kertojan iltakirjaukset etenevät muistojen ja kirjoitushetkien risteytyessä. Kaunistellut sunnuntaimuistot tosin saavat vähitellen mustareunaisia huomioita, ja tulipalo värjää kontrasteja kerrontaan. Lisäksi kertoja saa hitusen ainesta aistilliseen maailmaan.
Haahtelan ja romaanissa kuvattu taide liukuvat ylimaallisen puoleen, mutta ei romaani unohda konkretiaa: romaanissa maallista edustaa työn teko ja materiaalien käyttö, kiltayhteisö sekä taidemarkkinat, varakkaiden ostopotentiaali. Myös ihmisten pahantahtoinen puoli saa kirjassa tilaa. Tärkeänä näen kuitenkin inhimillisyyden kuten ystävyyden ja lempeyden arvostamisen sekä menetysten ja surun käsittelyn. Ja suurin niistä on (maallinen) rakkaus – vaikka vain muistoissa.
•
Kertojan menetykset ovat vaikuttaneet hänen elämännäkemykseensä, ja se puolestaan siirtyy kirjan hämäränhyssyn tunnelmaan. Lisäksi romaanin lyhytlukuisuus antaa romaanille mietelmämäistä henkeä.
Löydän Sielunpiirtäjän illasta Haahtelan pienoisromaaneiden lohtukirjallisuuspiirteitä, ja tästäkin melko lyhyestä kirjasta riittää pysäyttävää moniin lukukertoihin. Kokonaisuuden kauneus koskettaa sekä kerrotun että kerronnan tasoilla.
•
Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta, Otava 2025, 237 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 