18 elokuun, 2021 · 4:18 pm

Taina Latvala: Torinon enkeli

”Joka päivä toivoin, että saisin asiasta varmuuden, joka ikinen päivä odotin, että minulle kirkastuisi mitä minun tulisi elämässäni tehdä; että jostain ilmaantuisi merkki joka muuttaisi kaiken.”

Olen kalutun aiheen äärellä, mutta Taina Latvala käsittelee sitä omintakeisesti. Romaanissa Torinon enkeli (Otava 2021) romaanin kertoja, nimetön kirjailija, lähenee neljääkymmentä ja on viime vuodet tuskaillut päätöstä: pitääkö pitkä parisuhde vakiinnuttaa perheeksi omistusasuntoineen ja lapsineen?

•

Romaania kehystää kirjailijan muutamat päivät jouluisen Torinon kirjailijaresidenssissä. Alpit hohtavat kulissina kaupungin takana, ja talvitunnelmassa leijuu tummaa taikapölyä, joten ei ihmetytä, että kirjailija vie eksyneen tyttölapsen residenssiasuntoonsa. Löytölapsi lapsia vieroksuvan hoteissa? Tapahtuu pientä kummallista, josta ehkä tavallisinta on, että kännykkä ei oikein toimi:

”Kun tutkailin tarkemmin laturin johtoa, huomasin, että johtoon oli ilmestynyt outo nirhauma, kuin hampaanjäljet.”

Aavemaista tunnelmaa lisäävät katkelmat residenssin vieraskirjasta, sillä vaihtuvat asukkaat ovat kokeneet siellä kummia. (Ehkä kaikki muut paitsi Karl Ove Kanausgård.) Lisäksi poiminnat residenssin hoitajan Lorenzon tietokirjasta ”Hyvän ja pahan voiman kaupunki” paljastavat huoneiston menneisyydestä kummitteluun otollisia yksityiskohtia. Ja koko Torino väreilee vastakkaisten voimien polttopisteessä. Näin romaaniin päätyy salaperäisiä kauhukirjaelementtejä – viittauksia Stephen Kingiin unohtamatta.

Kirjailijan tosiasialliset elämän aaveet liittyvät pitkän parisuhteen kariutumiseen ja moninaisiin pelkoihin äitiydestä ja vanhemmuudesta. Kirjailijan elämässä on myös kummitellut nuori mies Pohjanmaalta, johon suhde on ollut outo mutta tenhoava. Erityisherkkää naista vaivaa lisäksi isäsuhde. Eli romaanista löytyy rutkasti aineksia psykologiseen proosaan.

•

Jos romaani olisi vain vatvontaa, uskaltaako nainen hankkia lapsen vai ei, se jäisi kumisemaan kaltaistensa joukkoon. Nyt ainesyhdistelmät, romaaniin upotettujen tekstien moninaisuus ja muistumat eri elämänvaiheista nostavat kiinnostavuutta. Omintakeisinta on kuitenkin kerronta. Vaivaton lause miellyttää, ja tunnelmien kirjavien sävyjen tavoittaminen viehättää. Siihen vaikuttaa myös komiikan taju, mikä viimeistelee kiinnostavuuden. 

Romaanin minäkertoja ottaa itsensä tosissaan, mutta onnekseni kerronnan tosikkomaisuus repeilee. Luen romaanista myös leikkiä. Taina Latvala mainitaan romaanissa kirjailijana, joka on asunut samaisessaTorinon taiteilijahuoneistossa ja on kirjoittanut vieraskirjaan muun muassa: ”Myönnettäköön, että tunnelma residenssissä on melko erikoinen.” 

Muitakin kytköksiä löydän. Romaanin naiskirjailijan isä lehtolapsineen vaikuttaa samalta kuin Latvalan romaanissa Venetsialaiset. Mieleeni putkahtaa myös Håkan Nesserin Barbarotti-sarjan päähenkilö, joka Latvalan romaanin kertojapäähenkilön tapaan tyrkkii sormeaan Raamatun väliin, kun hän haluaa vastauksia askarruttaviin kysymyksiin. Viehättävä kansi tuo mieleen Carlos Ruiz Zafonin Barceona-sarjan ulkoasun…

•

Torinon enkeli viehättää minua romaanina, jossa kerronnan suoruus sotkeutuu sisällön (ja ihmisen) arvoituksellisuuteen. Veikkaan, että kirja on mainio lukupiirikirja, sillä siinä piisaa ulottuvuuksia, tulkittavaa: mistä kaikesta on kyse, mitä oikein tapahtui, mihin uskoa ja mitä tulee tapahtumaan? Miten ihminen uskaltaa elää?

•

Taina Latvala

Torinon enkeli

Otava 2021

romaani

303 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa, mm. Kulttuuri kukoistaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

16 elokuun, 2021 · 5:51 am

Maisku Myllymäki: Holly

Maisku Myllymäen romaani Hollyn (WSOY 2021) teksti uppoaa minuun jopa lukutilanteessa, joka ei ole järin otollinen keskittymiseen. Mutta juu, muu unohtui.

Romaanin miljöönä toimii eristyksessä oleva saari, jossa asuu Holly Ö, teatterimaailmasta vetäytynyt eksentrikko. Hänen luokseen saapuu viikoksi luontolehden juttukeikalle hiljainen intorvertti Eva. Holly on tehnyt saarellaan lintuhavainnon vihermehiläissyöjästä. Kyllä, oikeasti on olemassa sellainen lintu, ja joskus se poikkeaa Suomessa. Toinen juttu on, onko Holly tosiaan sen nähnyt.

Lintuja liihottelee romaanissa enemmänkin, sillä Eva on niistä kiinnostunut. Hän myös näkee ihmisissä lintujen piirteitä. Lintuja on romaanissa lisäksi täytettyinä ja kuvina kankaissa. Linnut, meri, kalliot, kasvit, saari – niistä saa symboliikkaa, tarkkaa kuvausta, samalla tunnelman epätodellisuutta.

•

Nyt sananen kerronnasta, joka minua tässä kirjassa eritoten ihastuttaa. Siinä virkistävä vaihtelu ulottuu virkerytmitempoilusta tyylihyppelyihin. Ei haittaa, vaikka kursivoidut kuulustelupöytäkirjakatkelmat auttavatkin arvaamaan tulevaa. Oleellista on, ettei romaanissa selitetä liikaa.

Kielenkäyttö on varmaa ja tuoretta. Esimerkiksi en ole ennen lukenut naisen lapsettomuusvalinnasta vastaavaa vertausta: 

”Ajatelkaamme elämää maatuskanukkena: joskus syntyy se viimeinen yksilö, joka ei enää halkea, joka riittää itsenään, jonka jälkeen ei tule enää ketään toista.”

Kielikuvia putkahtelee sopivasti ja havainnot avautuvat raikkaasti. Vaikkapa näin:

”Robert istuu sohvalle Hollyn ja Evan väliin, levittää reitensä niin että naiset joutuvat vetämään jalkansa yhteen. Naisten reidet: kuin veneeseen sievästi vierekkäin asetellut puuairot. Miehen reidet: kuin airot, jotka on heitetty rehvakkaasti veneen laitojen yli.”

•

Mikä ihme Robert? Tai Robert(o). Tämän kahden naisen jänniteromaanin keskellä tosiaan pistäytyy mies, jota saa katsoa muikean ironisesti. Mies naisten väliin tarvitaan lisäämään Evan kierroksia, joista hän saa vauhtia ratkaisuihinsa. Kyse on määrittelyistä: kuka olla, millainen olla. Kuin varkain teemojen joukkoon solahtaa äitiyden ja äitisuhteen merkityksiä.

Ja sitten kahdesta naisesta. Vastakohtaisuuksien asettelu on tietoisen tyylittelevää, tyypittelevääkin: vaihdevuosinen, arvaamaton, räiskyvä Holly – pirteäkohtuinen, kömpelö, hiljainen Eva. Lukiessa ei siitä hämäänny, sillä asetelma ennakoi muutosta ja odottamatonta. Vaikka romaani on nimetty liihottelevan Hollyn mukaan, Eva lehahtaa sivuilta siivilleen. Ja myös sukeltaa:

”Hän sukeltaa silmät auki, katselee meren sisään. Ihminen, joka sukeltaa silmät auki, on joko utelias tai pelokas. Kun hän tulee takaisin pintaan, hän ajattelee: tällaista siis on, kun elämä ei valu ohi.”

•

Henkilökuvaukseen sekoittuvat tarkkanäköisyys jopa julmuuteen asti ja huvittuneisuus, vähän ilkikurinen. Voi miten pidän siitä, että ei ole tosikkomaista ja tarinassa on kerroksia. Eikä tässä nyt enempiä väreilevästä tunnelmasta tai Hänen olivat linnut -viboista. Joten: jopa luin onnistuneen esikoisen.

•

Maisku Myllymäki

Holly

WSOY 2021

romaani

255 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

14 elokuun, 2021 · 8:38 am

Roope Lipasti: Mikaelin kirja

Keväällä korviini kuului, että Roope Lipastilta ilmestyy romaani Mikael Agricolasta. Jopa valpastuin: onko syntymässä huumorin taitajalta hupailu historiallisesta merkkihenkilöstä vai ehtaa historiallista biofiktiota? Nyt tiedän.

Romaanin nimi Mikaelin kirja (Atena 2021) on oivaltavan monimielinen. Kirja on Mikaelin siinä mielessä, että hän on romaanin päähenkilö – vaan ei yksin. Kirja seuraa myös Birgitta-vaimon elämää Mikael-piispan Moskovan-neuvottelumatkan ajan marraskuun lopusta 1556 huhtikuuhun 1557. Mikaelin matkan vaiheet ja aatokset tallentuvat, ja sen rinnalla kuvataan Birgitan kamppailuja huhujen Turussa.

Mikaelin kirja on myös siinä mielessä, että tapahtumiin keskeisesti vaikuttaa Mikaelin käsikirjoitus, jota piispa innon vallassa on kirjoittamassa. Turun-kotiin jääneet sivut saavat Birgitta-vaimon pulaan, ja itse kirjailija päätyy erikoiseen tilanteeseen ja uskonopillisiin ristiriitoihin kirjahankkeen vuoksi.

Tiedämme, että Agricola kokosi luettelon suomalaisista jumalista, ja romaani antaa ymmärtää, että tekeillä oli sitä laajempi uraauurtava teos eli kansanperinnettä ja loitsuja esittelevä kirja, joka juuri reformaation jälkeen olisi ollut aika paukku kirkonmieheltä – aikaan juuri ennen noitavainojen buumia. Agricolasta on jonkin verran elämäkertatietoja – ja tietysti hänen teoksensa – mutta Birgitta-vaimosta ei asiakirjalähteitä löydy. Kirjailija voi siis kattaa aika puhtaalle pöydälle.

•

”Hän oli kerännyt vastaavia loitsuja paljon. Usein ne olivat sulavia ja hienosti sommiteltuja, eivätkä jääneet antiikin runoilijain tuotosten varjoon. Sanat kulkivat vaivattomasti eteenpäin ja saivat toisistaan tukea ja voimaa. Niissä oli pyöreyttä ja heleyttä ja toiston vaativuutta. Toisinaan hän paranteli loitsuja hieman, sillä kaikesta kauneudestaan huolimatta ne eivät olleet täydellisiä.”

Siinä sitä tuli! Sitaatin loppu paljastaa makoisasti ponnekkaan ja tuotteliaan Mikaelin persoonaa, joka on hyvin tietoinen erinomaisuudestaan. Romaanissa on mainioita kohtia etenkin nokittelusta häntä ylempien kanssa. Mikään ääneen naurattaja ei romaani ole, mutta sopivasti se sävyttyy vaihtuvin tunnelmin, välillä hymähdyttäen.

Bigitan osuudet näyttävät naisen aseman, joka on kiikkerä, vaikka olisi piispan vaimo ja mahtikauppiaan tytär. Birgitta nähdään osin suhteessa poissaolevaan mieheensä, mutta myös suhteessa 1500-luvun kansan arkeen ja ajatusmaailmaan. Neuvokkaan Birgitan persoona saa tasoja lapsuudenkokemuksista ja suhteesta äitiinsä.

•

Romaanin kerronnan eloisuus miellyttää minua, samoin se, että aika, tavat ja tapahtumat näyttäytyvät kummankin aviopuolison kannalta. Agricolan traaginen reissu liian varhaisine kuolemineen ja käsikirjoituskohtaloineen muodostaa jäntevän kaaren, jonka ympärille mahtuu muuta, sopivasti, ei liikaa – eikä yksipuolisesti. Siitä Birgitta ja romaanin sivuhenkilöt sivujuonteineen pitävät huolen.

Teksti luistaa liukkaasti kuin reki talvisilla Venäjän aroilla. Ehkäpä kirjailija Lipasti on silti kirjoittanut itseään kohtaan, jossa Agricola tiivistää kirjailijan kirjoittamisen imun, epävarmuuden ja tuskan:

”Paras hetki on juuri ennen kuin sulka koskee paperia ja kaikki on mahdollista. Kun ei millään malttaisi odottaa, että käsi, tuo hidas vätys, saa kirjaimet ylös niin kuin mieli on ne jo ajat sitten ajatellut ja käskenyt Ehei! Siihen käsi ei ole kyllin nopea, ja kohta alkaa kompurointi, kun mikään ei ojennukaan niin kauniisti kuin oli kuvitellut ja haaveillut.”

•

Agricolalta poimittu romaanin motto naurattaa: ”Ele polghe Kiria quin Sica, waicka henes on wehe wica.” Ehei, ei ole syytä polkea eikä etsiä vikoja. Vaan on hyväksi, että aiheeseen jää nälkä, ja siksi on tilaa odottaa, minkälaisen näkökulman Jari Tervo tarjoaa syyskuussa ilmestyvään Agricola-romaaniin.

•

Roope Lipasti

Mikaelin kirja

Atena 2021

romaani

320 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 elokuun, 2021 · 6:00 am

Katja Keisala: Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille

Nainen tutkii monikulttuurisia avioliittoja ja huomaa itse solmivansa sellaisen. Näin lähestulkoon käynnistyy Katja Keisalan romaani Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille (Atena 2021). Takakansi tietää romaanin sivuavan kirjailijan elämää, mutta minulle tämä olkoon romaani, kun se sellaisena tarjotaan.

•

Kuubalainen aviomies on kova vertailemaan kuubalaista kulttuuria ja sukupuolirooleja suomalaiseen, ja kotimaa voittaa lähes aina. Kirjan kertoo suomalainen vaimo, joka hänkin tekee vertailuja, joissa omat toimintatavat ja omaksutut arvot osoittavat paremmuutensa. Romaanissa on jopa poliittisesti epäkorrektia, sumeilematonta itselle vieraan kulttuurin dissaamista. Mietinpä sitä.

No, mietin. Mikä tolkuttomassa toiminnassa menee kulttuurin piikkiin, mikä yksilön hölmöyden tai perhedynamiikan vinoutumisen? Täyslaidallinen yhteensovittamattomuutta joka tapauksessa vyöryy päälle, kun muutaman vuoden kaoottinen perhe-elämä pienine lapsineen ja ränsistyneine pientaloineen raportoidaan lukijalle kertojan kokemana.

•

Aviomies näyttäytyy epäloogisen pöyhkeänä ja epäluotettavana liihottelijana. Kertakaikkisen raivostuttava tapaus, vaikka hetkittäin kertoja poimii tilanteita, jotka hänet hurmaavat. Kuubalainen tuttavapiiri melskaa ympärillä, ja miehen laaja suku kuppaa sumeilematta suomalaisperhettä. Miehen äiti on anoppi helvetistä, joskaan ei miniäkään ole parhaimmillaan väsymyshormonihuurussa raskaana tai juuri synnytettyään. Suomalaiseen vapauteen ja yksilökulttuuriin vedoten kertoja valitsee reilun etäisyyden omaan sukuunsa – kuin vastakohtana kuubalaiseen sukusymbioottisuuteen.

”Minulta kesti kauan edes ymmärtää, että oman puolen pitäminen on tarpeellista. Luulin, että yhteisöllisyys tarkoittaa sitä, että kaikki ovat tärkeitä, että jokaisesta huolehditaan. En ymmärtänyt, että yhteisöllisyyden nimissä jotkut joutuvat olemaan vain resursseja muille.” 

Railakas ote, jossa on itseironiaa ja kitkeryyttä, pukeutuu tehokkaasti nakuttavaan tekstiin. Kertoja kuvailee tilanteita tyylillä, jossa on jälkiviisautta. Hänellä on ollut aikaa ottaa etäisyyttä suhteen alkuhuumaan, tasapainottomuuteen ja latistumiseen. Sinämuotoinen kerronta lisää tunnetta, että nyt kertoja puhuu suunsa puhtaaksi ex-miehelleen.

Esimerkiksi lapsille oli jossain sanottu, että heidän isänsä on ulkomaalainen, mikä saa lapset yllättymään. Äiti vahvistaa niin olevan:

”Lapset huokasivat helpotuksesta. He olivat ilmeisesti pelänneet, että heidän isänsänsä oli joku täysin tuntematon henkilö, joku muukalainen. Minä halusin sanoa, että muukalainen sinä oletkin, kaukaiselta planeetalta, mutta en hennonnut.”

•

Ahmaisen kirjan. En silti oikein osaa sanoa, mitä siitä jää käteen. Pitääkö minun vain jäädä päivittelemään, miten tolkuton tyyppi mies on sukulaisineen? Vai tyynesti vain totean, että romaani toimii rouvan selviytymistarinana ja kertomuksena, miten omat rajat on löydyttävä suhteessa, joka on tuhoon tuomittu? Tai kertomus voi lohduttaa: emansipoitunutkin saattaa haksahtaa liittoon, jossa omat arvot ovat koetuksella. Koska sellaista on elämä. 

•

Katja Keisala

Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille

Atena 2021

romaani

297 sivua.

Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Kirja ilmestyy 11.8.2021.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

7 elokuun, 2021 · 7:41 am

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

Minun piti lukea säästeliäästi ja vitkastellen, mutta eihän se niin mennyt. Teksti vei, ja solahdin Katja Kallion romaaniin Tämä läpinäkyvä sydän (Otava 2021), joka kertoo jatkosodan Hangosta ja vaihtoehdottomasta rakkaudesta. Ja huomaan, että romaanista on moneksi.

Jatkoromaani

Romaanin kertoo Beata, joka perheineen on tuttu romaanista Säkenöivät hetket. Sen teemoista sisaruus ja äitiys ovat väkevästi taas läsnä, nyt yksin Beatan silmin nähtynä.

Perhe palaa Hankoon talvella 1942. Beatan perhe ja monet muut hankolaiset tulevat luutimaan neuvostoliittolaisten liat ja luteet kodeistaan, mutta mikään ei ole kuin ennen. Beatan asemaan vaikuttaa etenkin viisivuotiaan aviottoman Agnes-tytön äitiys, lisäksi jokainen perheenjäsen hakee paikkaansa sota-ajan suhteissa. Romaani päättyy sodan loppumisen aikoihin.

Sotaromaani

Tämä läpinäkyvä sydän on sotaromaani kotirintama- ja naisnäkökulmasta. Hangon sota-aika on harvoin käsitelty aihe, jonka nosto romaaniin hätkähdyttää merkittävänä. Mitä on arki suomalaisessa kaupungissa, jossa laulaen marssivien saksalaissotilaiden ja nälkiintyneiden neukkusotavankien näkeminen kuuluu vuosia katukuvaan?

Tilanne Hangossa on ollut verrattavissa miehittämiseen. Saksalaiskasarmien ja venäläis-ukrainalaisvankien parakkien levotonta Hankoa Kallio kuvaa siten kuin ei kukaan ennen: sotatilaa, johon yksilö ei voi vaikuttaa; sotatilaa, jossa sotavaltojen voimasuhteiden vaihtelu vaikuttaa yksilöön. Sodan lopulla Hangon olisi voinut käydä huonosti – niin kuin Lapissa kävi:

”He olisivat voineet muuttaa tämän aavekaupungiksi puolessa päivässä. Me emme olisi mahtaneet heille mitään. Mutta he eivät tehneet niin, tai eivät ainakaan vielä olleet tehneet. En tiedä miksi.”

Sota kärjistää ennestään sitä, mitä ihmiset tekevät toisilleen tai miten tieto leviää huhuina ja juoruina. Rintamalta tihkuu vähän tietoa, välillä Beatan veljeltä tulee kirjeitä – siloteltuja äidille, suoria sanoja Beatalle; isä lukee lehtiä ja kuuntelee radiokanavia. Sodan loppupuolella ei kenelläkään ole epäselvyyttä ihmisyyden tappioista.

Rakkausromaani

Vaaran tuntu ei hellitä. Saksalaisten kanssa seurustelu tekee naisesta natsihuoran, venäläisvangin kanssa vehtaamisesta voi uhata kuolemantuomio; Beatan pikkusisko Sylva lankeaa saksalaiseen, isosisko Harriet sotkee muuten suhteitaan, mutta Beata hullaantuu yhdellä silmäyksellä venäläisvankiin, sachersilmäiseen Ivaniin, ehkä sittenkin ukrainalaiseen. Tapahtuu vähän, mutta silti kaikkea, mitä ei ollenkaan pitäisi.

Beata elää aikaa, jolla ei ole mittasuhteita tai suhteellisuutta, vain kiihko, joka pitää muilta salata. Beatalla ja Ivanilla ei ole edes yhteistä kieltä, mutta sille ei näytä olevan edes tarvetta. On vain tarve, jolle ei ole sanoja, vain yritelmiä muuksi kuin silmien ja ruumiin yhteydeksi.

”Gudá, sinä sanoit.

Godag, vastasin ja hymymme törmäsivät päistikkaa toisiinsa ja jäivät hoipertelemaan pökertyneinä väliimme.”

Psykologinen romaani

Beatan päässä kumisevat fammun iskostukset, että on muitakin beatoja, ei tämä Beata ole ainutlaatuinen. Silti: ”Ja vihdoin on minun vuoroni. – – Kenenkään elämällä ei ole niin suurta merkitystä kuin minun.” Löydän paljon selityksiä Beatan pidäkkeettömään riskirakkauteen, jossa kohtaamisia on vain muutama – muu on Beatan kuvittelua.

Beatassa on Yön kantaja -romaanin Amanda Aaltosen kaltaista vaistonvaraisuutta, aistillisuutta ja hetkellisyyttä, mikä vie naista seuraamaan tunteitaan ja ilmeiseen särkymisvaaraan. Beata varoo kertomasta ääneen ajatuksiaan hulluksi leimaamisen vuoksi. Hän on jo valmiiksi sosiaalinen hylkiö, mikä vaikuttaa siihen, ettei hänellä ole paljon menetettävää. Ja sitten on vielä sota.

”Meidän kaltaisiamme on vaikka millä mitalla. Ihmisillä on intohimoja ja tarpeita, eivätkä ne ole samat kuin sodan tarpeet. Me haluamme salaa jotakin, mikä on ehdottomasti kiellettyä. Haluamme sitä niin palavasti, että riskeeraamme sen vuoksi kaiken muun. Siitä ei sodan papereissa lue sanaakaan.”

Rakkaus etenkin lapseen ja sisariin jännittyy usein, ja sitä lisää heittäytyminen korventavaan salarakkauteen Ivanin kanssa. Beatan valinnoissa on aina tragedian mahdollisuus, ja hän tietää, ettei hänen eikä kenenkään muun maailma ole mallillaan:

”Roikkuuko tuolla katolla heteka?

Mutta minä en ollut hämmästynyt. Pikemmin tajusin tienneeni jo ennestään, että siltä maailma oikeasti näyttää. Koko ajan, silloinkin kun se esittää ehjää ja iloista ja tavallista.”

Hieno romaani

Olen kiinni romaanin sisällössä, koska se on sisällökäs ja monitasoinen. Tähän mennessä olen purkanut vain osan pintaa, esimerkiksi Beata äitinä olisi ihan oma lukunsa, samoin romaani historiallisena romaanina. Oleellisinta lukukokemuksessani taitaa silti olla romaanin kerronta ja kieli.

Kallio kovertaa kertojansa mielen ydintä, hänen tapaansa nähdä ja kokea. Beatan todellisuus on kiinni ajassa ja ympäristön tapahtumissa, mutta silti Beatalla on todesta irronnut aikakäsityksensä ja kokemistapansa. Luen romaanihenkilön mielen fiktiota.

Beata kohdistaa tarinoinnin Ivanille, ja voisi käydä niin, että sinätyyli jotenkin sakkaisi, mutta romaanin lopussa ymmärrän hyvin minäkertojan jutustelutarpeen rakkaalleen. Fyysinen ja aistillinen Beata tarvitsee ymmärtääkseen kielellistämisen.

Voisi käydä myös niin, että kielikuvien runsaus tukkisi tekstin, mutta niinhän ei tapahdu, vaan antaudun kielikuvien ja ilmaisun vietäväksi. Tyyliä leimaa personifikaatiot: Beata elollistaa puut, linnut, kasvit, esineet. Se saa kerronnan elämään, se saa eläytymään Beataan, vuodenaikojen vaihteluun, tunnetiloihin. 

”Mutta kesä sen kuin ryntäsi raunioiden väliin rehottamaan. Illat hulmusivat eivätkä malttaneet millään laskeutua levolle. Pikkutunneilla ne sitten pysähtyivät rättiväsyneinä ja päästivät yön viimein ohitseen.”

Jo romaanin nimi ja alkukappaleet sykähdyttävät. Taivaalta tippuvin jäälinnuin romaani alkaa ja päättyy kukkuviin käkiin, lintusymboliikkaa on paljon muutenkin, ja on paljon muutakin. Tämä läpinäkyvä sydän on hieno romaani.

•

Katja Kallio

Tämä läpinäkyvä sydän

Otava 2021

romaani

267 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 elokuun, 2021 · 5:30 pm

Anni Kytömäki – elokuinen kirjailijakohtaaminen

Sain tänään mahdollisuuden keskustella Anni Kytömäen kanssa haastattelutyyliin Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumissa, jossa oli virtuaalisesti koolla toistasataa eri kouluasteiden äikänopea. Keskusteluun valmistautuminen ja itse keskustelu inspiroivat minua, joten koostan katsauksen Kytömäen teosten piirteistä – ja jotain myös keskustelustamme.

Päivän teemana oli hyvinvointia kielestä ja kirjallisuudesta. Kytömäki todensi osaltaan, miten kieli, kirjoittaminen ja kirjallisuus lisäävät hyvinvointia ja ovat hyvinvoinnin elinehto. Nimenomaan kirjoittaminen on Kytömäelle ydinväylä ilmaisuun, ja hän nauttii tekstien hiomisesta. Aina ei ole helppoa siirtää kieleksi visuaalisia kokemuksia, mutta se on kuitenkin verbaliikan keinoin mahdollista. Kytömäki tavoittelee kielen kauneutta, ja pitää yhä tavoitteenaan sitä, mistä sai kouluaikana äidinkielenopettajalta positiivista palautetta: tarina etenee kuohuvana melodraamana.

•

Kesällä kohtasin 12-vuotiaan Anni Kytömäen Kaari Utrion elämäkerrassa. Minä luin 12-vuotiaana Viisikoita, Tiina-kirjoja, Anna-sarjaa, Monte Criston kreiviä ja sen sellaista, mutta Anni Kytömäki pureutui sen ikäisenä Utrion historiallisiin romaaneihin, joita aikanaan kutsuttiin myös rouvaspornoksi. Kytömäki kirjoitti Utriolle ja lähetti hänelle myös kertomuksiaan, joista sai Utriolta palautetta. 

Monet muutkin kirjailijat ovat tehneet Kytömäkeen vaikutuksen, kuten Sirpa Kähkönen. Lisäksi hän mainitsi Marjatta Kureniemen lasten ja nuorten kirjat. Yksi niistä vaikuttaa pohjavireenä romaanissa Kivitasku. Historiallisten romaanien lukukokemukset innostivat hänet kirjoittamaan itse niitä. Kysyin, voiko hänen romaaneitaan kutsua myös ekoromaaneiksi Richard Powersin Ikipuut-romaanin tapaan, eikä hänellä ole mitään sitä vastaan.

•

Luin kesällä Kytömäen novellin Trubaduuri, joka sopii astinlaudaksi koko tuotantoon. Novelli on ilmestynyt antologiassa Rakkaustarinat (Suuren Suomalaisen kirjakerhon ja Otavan kirjoituskilpailu, julkaistu 2008). Kirjan esittelyteksti Kytömäestä vaikuttaa minusta pätevältä yhä nyt, vaikka novellin jälkeen on ilmestynyt kolme täyteläistä romaania:

”Anni Kytömäki (s. 1980) on asuinpaikastaan riippumatta aina lähtenyt kulkemaan mieluummin poispäin keskustasta kuin sitä kohti. Metsässä näkee paljon ja ehtii ajatella siinä edellytykset tarinan synnylle. Hän on opiskellut luontokartoittajaksi ja hierojaksi sekä toiminut luontojärjestöissä mutta pitää eniten juonenpunonnasta, tarinoiden keksimisestä. Hän kirjoittaa, koska kirjoitettuna ajatus saa kaiun. Ihmisen luontosuhde on tärkeä teema Kytömäelle, sen suuret muutokset ja toisaalta pysyvyys.”

Trubaduuri-novellissa on paljon kielikuvia, jotka avaavat tunnelmia. Tiettyä runollisuutta on siinä, miten syntyy sanoja suurempia kokonaisuuksia tuorein yhdistelmin, esimerkiksi: ”Koskaan ei tiedä, mikä lause on askel yli kielekkeen.” Kytömäen novellista imen sittemmin romaanituotannosta tutuksi tulleita tunnelmia: melankolisuus, unenomaisuus henkilöiden todellisuuskokemuksissa ja romanttinen ote. Lisäksi novellin teemat ovat tuttuja romaaneista.

• 

Kytömäki pitää tärkeinä teemoina viimeisimmässä romaanissaan Margarita luonnonsuojelua ja pasifismia, mutta ne löytyvät muistakin romaaneista. Tunnistan Kytömäen kaikista kolmesta romaanista etenkin luonnon itseisarvon ja sen tinkimättömän merkityksen. Henkilöitä yhdistää yksinäisyys ja herkkyys, ja teoksissa toistuu psyyken hauraus ja mielenterveysongelmat. Ihminen näyttäytyy syvästi tuntevana maailmankaikkeuden ja luonnonjärjestyksen osana, joka särkyy, jos yhteiskunnassa tai luonnossa jokin järkkyy. 

Kaikissa Kytömäen romaaneissa oleellisia ovat metsät, harjut ja vesiaiheet. Kultarinnassa iso rooli on karhulla, Kivitaskussa kivillä, kallioilla ja pikkulinnuilla sekä Margaritassa jokihelmisimpukoilla eli raakuilla. Lisäksi kansanperinteen elementit siirtyvät moderneihin romaaneihin, joissa ihmiskohtalot kytkeytyvät aikaan ja ympäristöön.

Finlandia-palkitusta Margaritasta ja sen teemoista on kirjoitettu jo paljon, mutta otan vielä esille, että Anni Kytömäki on halunnut käsitellä romaanissaan sairauksia. Ne muistuttavat, että luonto on arvaamaton ja ennakoimaton, ihmisen kontrollin tuolla puolella. Siksi romaanissa käsitellään hyperemeesiä eli vakava raskauspahoinvointia, lisäksi polioepidemiaa, joka sattumalta sivuaa nykyisiä korona-aikojamme.

•

Paljon jäi kysymättä kolmen vartin keskustelussa. Esimerkiksi jäi selvittämättä, miksi Kytömäki on sanonut, että Kivitasku on hänen oma suosikkinsa, mutta syyt vaihtelevat. 

Sekin jäi täsmentämättä, mitkä biisit ovat tehostaneet Kytömäen romaaneiden kirjoittamista. Hän on sanonut, että hän soittaa romaaninsa ennen kuin hän kirjoittaa ne. Kirjailija kertoi, että joka romaanin kirjoitusprosessin aikana hän on soittanut tiettyjä sävellyksiä, ja ne ovat jumitusten hetkinä auttaneet eteenpäin. Tässä kohtaa onkin helppo todeta, että Kytömäen kielessä kuuluu musiikki, rytminen soljuvuus.

Yksi kantava ajatus seurasi keskustelua alusta loppuun, ja se löytyy myös Kytömäen Finlandia-palkintopuheesta: ”Olen omistanut Margaritan maan ja veden hiljaisille – niille, jotka yhteiskunnassa ja ekokriisissä ovat vaarassa jäädä jalkoihin.” Kytömäki uskoo, että kirjoilla voi muuttaa maailmaa, ehkä hitaahkosti mutta asenteisiin vaikuttavasti. Levitköön siis lukijoiden myötä arvostus kaikkia kuorensa sulkijoita ja niitä vapaaehtoisesti avaavia kohtaan, eli ymmärtäkäämme jokaisen ominaislaatua – muistaen Margarita-romaani päätösvirkkeen:

”Joen avaruus on laaja ja vieras, mutta kuoren suojassa en pelkää mitään.”

•

Juttuni Anni Kytömäen romaaneista:

Kultarinta (2014)

Kivitasku (2017)

Margarita (2020)

•

Novelli Trubaduuri:

Rakkaustarinat

Toimittanut Niina Miettinen

Otava 2008

novelliantologia

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Novellit, Romaani, Tapahtuma

Avainsanat: ,

2 elokuun, 2021 · 5:30 am

Kaksi kotimaista pikkukaupunkijännäriä

Kesällä vietin jännitysaikaa meillä ja muualla. Tähän juttuun pakkaan kaksi kotimaista uutuutta. Tuire Malmstedt aloittaa uuden sarjan, ja lupaavasti aloittaakin. Johanna Savolaisen esikoisdekkarissa tyylilajina on kotikutoisuus, cosy crime, jossa pienen yhteisön sisällä sirisee salaisuuksia.

Tuire Malmstedt: Lasitarha

Ture Malmstedtin uutuusdekkari Lasitarha (Aula & Co 2021) aloittaa sarjan, jossa rikoksia ratkovat Elmo Rauramo ja Matilda Metso. Tässä ensimmäisessä osassa katoaa lapsi, ja tapaukseen liittyy muitakin katoamisia.

Rikostutkijoiden persoonat erottuvat hyvin, ja heidän taustansa syventää henkilökuvia. Ensimmäisessä osassa ei lähdetä virittelemään romanssia vaan rakennetaan yhteistyön muotoja kahden erilaisen persoonan välillä.

Oman tasonsa rikosromaaniin tuo vanhan pariskunnan osuudet, joissa keskitytään lähinnä Liljaan ja Liljan ystäviin. Lilja on kuuroutunut musiikinopettaja, joka toimii dementoituneen miehensä Leon omaishoitajana. Pariskunnan menneisyyttään synkistää pojan katoaminen vuosikymmeniä sitten.

”He olivat kuin kaksi antiikkista radiolähetintä, jotka eivät tavoittaneet samaa taajuutta. Heidän välillään oli vain kohinaa, josta ei saanut selvää.”

Juonen edetessä saan vihjeitä, joten seuraan kiinnostuneena tapahtumia, enkä edes ärsyynny yhteensattumista. Pohjoismaisen dekkarityylin keinoin näkokulmat vaihtelevat luvuittain, ja välillä on tuntemattoman, hurahtaneen henkilön tekstejä, joiden kauheus tehoaa. Kuka niiden kertoja on? Miten ne liittyvät koko tarinaan? Kas siinä on jännärin juonijuju.

•

Tuire Malmstedt

Lasitarha

Aula & Co 2021, ilmestyy 2.8.2021

dekkari

Sain kirjan kustantajalta.

Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon

Savolaisen jännärissä on monia henkilöitä, joiden suhdetta toisiinsa avataan hiljakseen. Anna pyörittää Kotkan liepeillä baaria, jonne tulee kesätöihin salaperäinen Eevi. Annan poika, koripallolupaus Teemu, iskee tyttöön silmänsä, myös jokunen muu, ehkä myös Teemun paikallinen kaveri Marko. Varsinainen jännitysosuus käynnistyy siitä, kun Annan särmikäs lapsuudenystävä Leila löytyy kuolleena Annan kodin lähistöltä. Murhaa alkaa selvittää kotkalainen poliisi.

Henkilöjoukon keskiöstä löydän Annan, jota varjostaa muistot avioliitostaan Teemun isän kanssa. Annan kautta kuvataan äitiyttä, ympäristön paineita ja ainokaisesta luopumista urheilu-uran vuoksi.

Kirja esittelee aika mukavasti Kotkan rannikkoympäristöä ihmisineen. Kyläkunnan väki tuntee toisensa ja kunkin historiaa, silti piisaa pinnanalaisia salaisuuksia. Ehkä kerrontakerässä on jonkin verran liikaa langanpätkiä, osin irrallisesti, ja siitä syystä henkilöt jäävät aika etäisiksi. Kenties kirja saa jatkoa, sillä pari romanssinpoikasta jäivät kiinnostelemaan.

•

Johanna Savolainen

Se, joka pääsi pakoon

Mäkelä 2021

316 sivua.

Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

31 heinäkuun, 2021 · 6:00 am

Volter Kilpi: Alastalon salissa. Klassikkohaaste 13

Olen vuosikymmenten varrella lukenut artikkeleita Alastalon salista mutta itse kirjasta olen lukenut vain tenttitarkoituksessa yhden luvun, ”Albatrossin tarinan”. Paine klassikon lukemiseen on ollut kova, ja häpeä on painanut lukemattomuudesta. Viimein koitti tilanteen korjaamisen aika, eli kirjabloggaajien klassikkohaasteen 13. kierroksen kirjani on tämä Volter Kilven (1874 – 1939) järkäle (Otava 2015 / 1933). Viivyttelemiseni järkyttää nyt: Alastalon salissa on huikea kielen ilottelun, ihmisluonnon erittelyn ja huumorin lähde.

•

Satojen sivujen juoni on siis se, että Alastalon isännän kutsumat kulmakunnan isäntämiehet päättävät yhteisestä laivahankkeesta. Muuta ei varsinaisesti tapahdu – ja silti kaikkea mahdollista ja mahdotonta henkilöiden mielensisäistä.

Riemastusta herättää moni asia, mutta tämän tahdon erikseen mainita. Lukujen alkujen tiivistykset toimivat mainioina sisäänheittäjinä. Mitä sanotte esimerkiksi tästä luvun 6 alkutempaisusta:

”Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan.”

•

Henkilökuvauksen syvyys ja vivahteikkuus hurmaa, ja sitä vahvistaa huumori. Muitakin miehiä salissa kuvataan, mutta nämä kolme ominaislaatuineen nousevat kärkeen: Alastalon vikkelä, juonikas ja määrätietoinen projektijohtaminen, Pukkilan käsittämättömän kateellinen kiemurtelu ja Härkäniemen hidas haahuilu. Härkäniemi tuumii kolmikosta näin:

”Sanonko suoraan ja ilman koristuksia, niin Pukkila on silmän hätyri ja minä järjen hituri, kun Alastalo on tasokonkari sekä silmän että ajatuksen siirrolta.”

Suosikkihenkilöni on myötähäpeää herättävä Pukkila, jonka jurnuttavalle kaunaisuudelle en löydä vertaa. Hän huvittaa minua ajattelemattomilla ulostuloillaan ja sisäisellä puheellaan, jossa tätä murjottajaa välillä korventaa reflektion tuska. Todella posketon tapaus!

•

Kilpi korottaa Aleksis Kiven proosatyylin potenssiin kymmenen ynnättyinä saaristo- ja merenkulkusanastolla sekä kirjailijan omasta parrasta päästetyllä verbaliikalla. (Kilvellä on kymmeniä synonyymejä puhumiselle, parrasta päästely on niistä yksi.) Hän tuuppaa virkerytmiikkaan viitteitä raamatullisuudesta kansanrunouteen, ja lopputuloksena syntyy omintakeinen runsaus. Kilpi EI VOI kirjoittaa: ”Härkäniemi tiesi, ettei tällaisessa täpärässä tilanteessa saa hätiköidä vaan antaa ajatuksille aikaa”, EI VOI, vaan:

”Härkäniemi, jolla oli tottumusta ja merikokemusta vaikeissa paikoissa, tiesi, että täpäränterillä ja silloin kun oma pää ei sano puukstaaviakaan ja puolentavuun vertaa siitä, mihinkä vastupassivinoon kielenkantti ja varvasvara on asetettava seuraavassa ylilaahauksessa ja uuden hulinan kastellessa niskoja, tiesi, että tällaisissa täpäränterissä oli paras pitää ajatuksissa pieni väli, ennen kuin tyhmyyksiä teki ja hätiköi, sylkeä esimerkiksi ajankuluksi suunsa puhtaaksi vaikka kämmenpohjiinsa ja hieraimille.”

•

Minulla on Kilven romaanissa useita suosikkilukuja kuten luvut 3 ja 4, jossa Härkäniemi ja Pukkila esitellään, ja luvut 16 ja 17, joissa Härkäniemi nostaa lattialta totikannun ja Pukkila tuskaisesti allekirjoittaa parkkipaperit. Luvun 5 korotan yhdeksi kotimaisen kirjallisuuden huippuhetkeksi. Siinä Alastalon vaimo ja tytär tuovat saliin purtavaa.

Kilpi saattaa vaikuttaa nykykatsannosta poliittisesti epäkorrektilta, kun teosta tutkailee feministisesti. Esimerkiksi luku 5 on avoin akkuna miehen katseesta naiseen talonpoikais-merenkulku-kulttuurissa. Alastalon ehtoisen emännän ja 17-vuotiaan neitokaisen olemukset tuijotetaan tekstiksi häpeämättömin miessilmin, eikä passaavan naiseuden asema suhteessa isosta asiasta päättäviin isäntiin jää epäselväksi.

Naisella on sukupuoleen rajattu valta, joka tyssää romaanissa keittiöön ja naiseuden arvoitukseen. Nyt myönnän auliisti, että kuvaus kuitenkin naurattaa. Minä tosin luen romaania niin, että naurunalaisena on miehen tapa nähdä. Sekin hykerryttää, että jälkimurrosikäinen Alastalon tytär Siviä pääsee hetkeksi tuittuilemaan herraseuraan. Otettakoon tässä vielä esille se, että Eevastiina-emäntä saa melkein viimeisen sanan isäntien kuuden tunnin jahkailun perään:

”Laivojanne te osaatte rustata ja piippujanne imeä, mutta muusta ette ymmärrä paljoa mitään!”

•

Aloitin Alastalon salissa helmikuussa, sillä kolmen hengen kirjapiirini otti sen pitkän tähtäimen ohjelmaan. Ensimmäiset viisi lukua luin kirjana, sitten vaihtelevasti luin ja kuuntelin kirjaa Yle Areenasta. Jostain olen saanut tietooni, että Kilpi itse piti tekstiään toimivana etenkin ääneen luettuna, ja Esko Salervon tapa pakista Kilven tekstiä vakuuttaa kirjailijan kannasta, sillä äänikirjana toteutus on taidokas.

Luin ja kuuntelin kirjaa aina silloin tällöin melkein puoli vuotta muun lomassa. Täytyy tunnustaa, että innostuneesta asenteestani huolimatta välillä puudutti. Oli hetkiä, jolloin virkekiemurat sanahelinöineen vaikuttivat itsetarkoituksellisilta. Silloin näin sieluni silmin Kilven kihertelemässä kykynsä pauloissa ja itsekseen ihailemassa tyyliin kui mä tämmöttis taas tairanki taiteil.

En kadu, kulttiklassikko on nyt selätetty. Vaikka paikoitellen työlästyin tyyliin, kirjakokemus kohosi kyllä kerrassaan palkitsevaksi, sillä kielen ja kerronnan ilo huokui rivien väleistäkin.

•

Volter Kilpi

Alastalon salissa

Kuvaus saaristosta

Otava 2015. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1933.

1 osa 412 sivua, 2. osa 405 sivua.

Sain kirjan nimipäivälahjaksi.

Äänikirjana Yle Areena, lukijana Esko Salervo.

•

Alastalon salissa on ollut monen bloggaajan luettavana, esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa korkkasi sillä klassikkohaasteen – Arjalle suuri kiitos lukutodisteesta eli t-paidasta ”Olen lukenut Alastalon salissa”. Ja muita klassikkohaasteessa tämän kirjan selättäneitä mm. Luettua elämää ja Tekstiluola, jonka jutun lopussa on lisää linkkejä lukijakokemuksiin.

Klassikkohaastetta nro 13 emännöi Kirjakaapin kummitus, jonka koontipostauksesta pääsee tutustumaan kirjabloggaajien klassikkokokemuksiin.

Logon on suunnitellut Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

•

Aikaisemmat haastepostaukseni

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

24 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

30 heinäkuun, 2021 · 9:05 am

Kesäni 2021 kulttuurikohteita

Koronarajoitteisen kevään perään myös kesä eteni varovaisesti. En ole suurissa joukoissa samoillut, pikemmin yksin metsässä tai turvavälein muutamassa näyttelyssä. Tässä poimintoja kokemistani kulttuurikohteista.

•

Tampereella Vapriikin hienon koskiympäristön lisäksi nautin itse museon Ritarit-näyttelystä. Ajattelin etukäteen, että sielläpä haarniskat kolisevat tyhjyyttään, ja totisesti haarniskoja näin, mutta taidokkaasti koottu ja ripustettu näyttely saikin ihastumaan käsityöosaamiseen. Ja tietysti myös historiakatsaukseen.

Kannattaa käydä myös Tampereen taidemuseossa (vuoden nuori taiteilija Joel Slotte) ja Sara Hildenin museossa (Kari Vehosalo). Silloin voi ihmetellä kahden taidemaalarin pikkutarkkaa sivellinjälkeä. Lisäksi kummankin teoksissa on sellaista nyrjähtäneisyyttä, etteivät teokset pikavilkaisulla avaudu. 

•

Tampereen lähiseutujen maanteiden varrella voi katsella kumpuilevia metsämaisemia sekä matkalla Sastamalaan että vastakkaiseen suuntaan Mänttään. Kohteita niillä seuduin riittää useaan reissuun.

Sastamalassa on pieni ja sympaattinen kirjallisuusmuseo, ja sitä ennen voi tehdä lisälenkin Laukon kartanoon. Kartanolla kehotan pistäytymään lounasaikaan. Ainakin minä nautin herkullisista noutopöytäsalaateista ennen kuin tutustuin kartanon taidenäyttelyihin. (Ja myönnän: maistoin laukonpeuraa.) Ihastuin pariin Eeva Peuran maalaukseen, mutta päähuomion vei Heikki Marilan juhlanäyttely. Marilan töiden paksut maalikerrokset rouhentavat maalauspintaa, ja silloin variaatiot perinteisistä asetelmista tuottavat ihan omalaisen vaikutelman. Muutakin kiinnostavaa kartanon näyttelyistä ja maisemista löytyy.

Mäntässä keskityin vain Gösta-museoon. Sinne on sankoin joukoin valunut porukkaa Banksy-näyttelyyn, joten kannattaa buukata liput etukäteen. En ihmettele suosiota, sillä Banksyn työt ovat helposti lähestyttäviä, siis salaperäinen graffiti-iskijä osaa hommansa. Kalliomaalausten perintö vaikuttaa jossain mantelitumaakkeessa, sillä simppelit kuvat kolahtavat. Pidän yksinkertaisista vaikutuskeinoista, joita Banksy käyttää: sanoma on selvä, mielipide välittyy. Ja vielä: Banksy-tila on hienosti rakennettu. (Haaveilen, että taiteilija pistäytyy inkognito Mäntässä ja vetäisee kesäillan hämärtyessä Göstan seinään statementtinsa.)

Yllätin itseni vaikuttumalla Göstan muista näyttelyistä. Totean senkin, että ne sopivat totisesti Banksyn kylkeen, sillä sekä Jani Leinosen tilateos Totuus – The Truth että Santeri Tuorin Posing time -valokuva- ja videoteokset eivät hiivistele sanomaansa. Hienoja! Minä, joka yleensä kyllästyn videoteoksiin parissa sekunnissa, olisin voinut tuijotella Tuorin töitä loputtomiin. Suosittelen myös Göstan perusnäyttelyä: mainio kokonaiskatsaus vanhaan taiteeseen.

Kannattaa kääntyä Mäntän maantieltä ja jaloitella Juupajoen Rotkossa. Parin kilometrin metsälenkki virkistää, ja niin tekevät myös reitin varren peikkomaiset yllätykset. Kenkien ystävät eivät voi ohittaa rotkon reunan kenkämuseota, joka on viehättävän kotikutoinen.

•

En ole ainoa, joka on Tampereen ja Helsingin välissä poikennut Hattulassa. Pyhän Ristin kirkossa olen tänä(kin) kesänä käynyt kahdesti. Toisella kerralla vein sinne hollantilaiset vieraat (kyllä, koronatestaukset ja karanteenit on hoidettu tunnollisesti) ihmettelemään pohjoista kirkkotaidetta. Mutta kesän ensimmäinen vierailukerta oli spesiaali: Anneli Kanto ja vakio-opas Vilppu Vuori esittelivät kirkkoa yhdessä. Tuplaturinat valottivat katolista kuvastoa ja Kannon Rottien pyhimys –romaania inspiroinutta ympäristöä.

Hämeenlinnassa voipi viivähtää myös linnassa. Jykevä monumentti esiintyy sekin Kannon romaanissa. Linnassa on myös Nick Ervinckin modernia 3D-tulostustaidetta.

•

Helsingissä pakenin ylikuumentunutta keliä Kansallismuseon viileyteen. Sain rauhoittavan elämyksen: museossa seikkaili vain muutama muu. Uusittu näyttely Toista maata on teemoitettu kiinnostavasti, interaktiivisuutta on lisätty ja oheisteksteissä kuuluu moderni klangi. Pidin kovasti näkemästäni myös Esihistoria-näyttelyssä (vain esineistön löytöpaikkojen soisin olevan tarkasti informoitu). Lisäksi: yllätin itseni nielemässä kyyneleitä iho kananlihalla pienessä tilassa, johon on tiivistetty suomalaisten sotakokemukset toisessa maailmansodassa.

Tutustuin Helsingissä myös Päivälehden museon näyttelyyn Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa. Siellä saa lukea 1900-luvun vaihteen kulttuuripiirien tiedon tuonpuoleisista kokemuksista. Ja kyllä, kesän kassamagneetti eli Repin-näyttely on vielä katsastamatta. Ja tämäkin: kesäloma loppuu justiinsa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Lifestyle, Taide

Avainsanat: , , , , , , , , ,

27 heinäkuun, 2021 · 7:46 am

Esoteerisuutta ja kuvittelua kesään kahden kirjan hengessä

Päivälehden museon näyttely Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa esittelee kirjailijoiden kiinnostusta salattuun tietoon. Kaikki hörhöilyyn epäilevästi suhtautuvat saavat mojovan tietoiskun, miten 1800-loppupuolen kultturikerma innostui esoteriasta ja sai virikkeitä tuotantoonsa. Näyttely sopii minun kesääni, sillä olen eri suunnista sivunnut esoteriaa.

Ei, kuuma kesä ei ole päätäni pehmittänyt, vaan kyllä minua aidosti kiinnostaa se, miten ihmisyyteen kuuluu kiinnostus salattuun, todellisuuden tuonpuoleiseen ja kaikkeen käsittämättömään. Myös kuvittelun voima on alati innostava. Siksi katsaus kahteen kirjaan, jossa nämä aihelmat näkyvät: Pirkko Kotirinnan elämäkertaseikkailu Hilma af Klintin arvoitus (Tammi 2021) ja tutkimuksen kovaa ydintä valottava kirja Kuvittelu ja uskonto (SKS 2020).

Pirkko Kotirinta: Hilma af Klintin arvoitus

Pirkko Kotirinnan tietokirja yhdistää sekä omakohtaista että tutkimuskohteesta kerättyjä tietoja. Kirjoittaja kuvailee matkojaan, haastatteluja ja löydöksien tuottamia ajatuksia sinä kuin tutkimustietoakin. Näin syntyy kokonaiskuva Hilma af Klintin elämästä ja taiteilijuudesta ja siitä, miten Kotirinta on kirjan koonnut.

Taiteilija Hilma af Klint (1862 – 1944) maalasi alkutuotannossaan ”tavallisia” tauluja, mutta vuodesta 1906 hän tallensi abstrakteja näkyjä henkioppaansa ohjauksessa. Syntyi satojen teosten tuotanto, joka on ollut esillä vasta kolmisenkymmentä vuotta. Hätkähdyttävintä on se, että af Klintin teokset olivat muotokieleltään edellä aikaansa, joten niiden tulisi muuttaa taidehistorian faktoja abstraktin taiteen pioneereista.

”Hilma af Klint näki jotakin, mistä ei suurimalla osalla aikalaisista ollut aavistustakaan, ja maalasi näyt kankaalle. Toisista ulottuvuuksista saamiaan viestejä hän tulkitsi kirjoituksissaan koko pitkän elämänsä aikuiset vuosikymmenet – vastoinkäymisistä piittaamatta ja omaista visioihinsa täydellisesti uskoen.”

Esoteria ei ollut vieras asia 1800-loppupuoliskon taidepiireissä, mutta harva uppoutui sen syöverehin kuten ruotsalainen af Klint. Kotirinta taustoittaa erinomaisesti tuon ajan virtauksia ja ajatusmaailmaa, samoin sitä, miten vähitellen alkoi löytyä taiteilijan jälkeensä jättämiä teoksia ja muistikirjoja. Hän seuraa taiteilijaa tutkineiden jalanjälkiä, joista monet yllättäen löytyvät Suomesta.

Välillä työlästyin toistoon, mutta onhan kirjassa paljon kerrassaan kiehtovaa. Samalla heräävät elämään omat muistot WA-museon Hilma af Klint -näyttelystä parikymmentä vuotta sitten, kun taivastelin maalausten värejä ja muotoja. Omaperäsyys vaikuttaa aina.

•

Pirkko Kotirinta

Hilma af Klintin arvoitus. Taiteilija henkien, tieteen ja luonnon maailmassa

Tammi 2021

tietokirja

244 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia

”Voiko kuvittelua analysoida tietona?” Näin kysyy kirja Kuvittelu ja uskonto, jossa on johdannon ja epilogin lisäksi yhdeksän artikkelia kuvittelusta. Tutkijat käsittelevät kuvittelun teorioita eri näkökulmin ja aihein: tekstejä on myyttirunoudesta ja keskiajan kuvittelusta siinä kuin pyhiinvaelluksista, horrossaarnoista ja nykyshamanismistakin.

Kirja tekee pioneerityötä, sillä aiemmin ei ole ilmestynyt suomalaista kuvittelun teorioihin keskittyvää teosta. Kokonaisuus on monitieteellinen – myös monipuolinen. Rehellisyyden nimissä: hellehöttöpääni ei saanut ihan kaikkea irti pätevistä tutkimusteksteistä. Siksi sanon sanasen vain kahdesta artikkelista, jotka kytkeytyvät muihin lähiajan kirjakokemuksiin.

•

Tiina Mahlamäki on valinnut kirjailija Kersti Bergrothin esimerkiksi artikkeliin ”Kuvittelu esoteerisuuden ja taiteen tekniikkana”. Mahlamäki käsittelee antroposofista kuvittelua Bergrothin romaanissa Urbans väg (1919).

Rudolf Steiner oli Bergrothille suuri vaikuttaja – kuten myös Hilma af Klintille. Esoteerisuutta ja antroposofista aatemaailmaa Mahlamäki valottaa havainnollisesti. Samoin teksti välittää Steinerin käsityksiä vertauskuvallisista mielikuvista ja henkisistä harjoitteista, myös taidekäsitystä: ”Antroposofiassa taiteelliselle luovuudelle annetaan henkinen merkitys ja tehtävä. Taiteilija ei luo tyhjästä vaan välittää reaalimaailmaan henkisen maailman totuuksia.”

Mahlamäki tuo artikkeliin kiinnostavasti kaksi erilaista lukukokemustaan samasta Bergrothin romaanista. Aivan eri asioita nousee esille Urbans väg -teoksesta feministisestä ja antroposofian huomioon ottavasta lukutavasta. Mahlamäen tutkimusotteeseen on kuulunut myös etnografia ja osin autoetnografia, muun muassa matkoja Bergrothin jalanjäljissä ja luovaa kirjoittamista. Minua jääkin kutkuttamaan, mitä muuta niistä voisi blogin lisäksi syntyä, kun tutkimustavoitteet eivät ole velvoittamassa.

•

Kevääni romaaniriemastuttaja on ollut kuvittelumestari Anneli Kannon Rottien pyhimys, joka kertoo Hattulan keskiaikaisen kirkon maalareista. Pääsin heinäkuun alussa kirkon esittelykierrokselle, jossa kirkosta oli kertomassa vakio-oppaan Vilppu Vuoren lisäksi Anneli Kanto.

Pyhän Ristin kirkon sadoista kuvista löytyvät Aatami ja Eeva, jotka peittävät intiimialueitaan vihtanipuin. Tähän kuvaan liittyykin Aila Viholaisen artikkelin otsikko: ”Kultainen vuori ja saunavihta”, jossa käsitellään keskiaikaista kuvittelua ja tutkijoita kuvittelijoina. Viholainen tarttuu keskiaikatutkimuksen uudelleenlukuun ja teologiseen kuvitteluun.

Minua kiinnostaa kuvan merkitys kuvittelussa. Kirjoittaja analysoi seitsemän kuvaa, ja yksi niistä on maalaus Hattulan kirkon seinältä. Onko kuvan puska vihta vai tradition jatke aiemmista vastaavista kuvituksista Euroopassa? Viholainen todistaa tradition puolesta. Se on uskottavaa. Kaipa silti 1500-luvun hattulalaiset kuvien katsojat kuvittelivat pöheiköt omasta elämästään tutuiksi vihdoiksi kuten minäkin 500 vuotta myöhemmin.

•

Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia

Toimittaneet Aila Viholainen, Jaana Kouri, Tiina Mahlamäki

Tietolipas 264

SKS 2020

350 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Tietokirja

Avainsanat: , , ,

25 heinäkuun, 2021 · 4:00 am

Naistenviikko 2021: koonti

Hellekesään avautui viikko, joka ehkä oli ilmoiltaan viileähkö mutta tunnelmaltaan kirjakuuma: naistenviikko 2021. Sehän tarkoittaa moninaisia kirjakokemuksia!

Väljähkön haasteohjeen voit kerrata tästä. Osa osallistujista on postannut joka päivä tai useimpina päivinä, osa on mukana yhdellä kirjajutulla tai listauksella. Ja näkökulma tyylineen on vapaa. On ollut ilo lukea!

Listaan etukäteisilmoittautuneet postaajat (mutta ihan aukoton listaus ei ole, sillä kaikissa ilmoittautumisissa ei ollut bloginimeä):

Jokken kirjanurkka

Jotakin syötäväksi kelvotonta
Kirjakaapin kummitus
Kirjaluotsi
Kirjan jos toisenkin
Kirja vieköön!
Kirjarouvan elämää
Kirsin Book Club
Kirjasähkökäyrä
Kulttuuri kukoistaa

Kuunnellut äänikirjat
Luettua elämää
Nannan kirjakimara
Nostetaan teksti pöydälle
Oksan hyllyltä
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista!
Tarukirja
Tuijata
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat

Kerään tämän jutun kommentteihin naistenviikkojuttujen linkkejä, jotta saamme nauttia viikon sadosta myöhemminkin. Lämmin kiitos kaikille kesän 2021 haasteen osallistujille! Ensi vuonna jatkamme!

Aikaisempien vuosien koosteisiin pääset tästä.

34 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Naistenviikko

Avainsanat:

24 heinäkuun, 2021 · 7:00 am

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Raivaan säännöllisesti aikaa historiaan sijoitetuille romansseille. Ne sopivat myös kesälukemistoksia. Luin kyllä tämän päivän nimipäivää viettävän (”Kristiina”) kirjailijan esikoisteoksen jo aikaisin keväällä, mutta jemmasin jutun naistenviikon päätökseksi.

Naistenviikon koontipostaus ilmestyy blogiini huomenna 25.7.2021, joten viikkoon osallistuneet kirjasomettajat lisäävät linkit juttuihinsa tai muuten kommentoivat naistenviikon viettoa.

Ann-Christin Antellin esikoinen Puuvillatehtaan varjossa (Gummerus 2021) on viihdyttävää historiaproosaa. Tavoistani poiketen paneudun juoneen ja sisältöön siten, että on paikallaan varoittaa paljastuksista.

Jenny Malmström on nuori, lapseton papin leski, joka asuu Kaarinan pappilassa isänsä luona. Jenny osallistuu turkulaisrouvien hyväntekeväisyysyhdistyksiin ja valveutuneena ajaa naisten ja työläisten asiaa. Eletään 1800-luvun loppua, jolloin puhuttavat Canthin ja Ibsenin kirjallisuuden teemat. Jenny innostuu niistä.

”Jenny kääntyi pappilan emännän puoleen. – Kertokaahan, oletteko lukeneet kuopiolaista Minna Canthia, joka kirjoittaa naisasiasta?”

•

Minut valloittaa kirjan kuvaama vanha Turku. Miljöön elävyys vaikuttaa niin, että näen sieluni silmin Auran rantain talot, Ruissalon huvilat ja Koroisten kedot. Ei ihme, sillä kirjan lopun lähdeluettelo paljastaa tarkan taustatyön: vanhan Turun valokuvat ja tietoteokset ajasta. Kirjassa vilisee tuolloin eläneitä henkilöitä ja tositapauksia, mutta päähenkilö romansseineen asettuu fiktiona ajankuvan taustaan.

Antell kumartaa lukuisten kollegoidensa tapaan Jane Austeniin juontavaan romanssiperinteeseen. Heti ensi kohtaamisesta lukija tietää, kuka on Jennylle se oikea. Monta sataa sivua kuuluu kuitenkin oikeiden tunteiden peittelyssä, kisailussa ylpeyden ja ennakkoluulojen pyörteessä. Sehän on romanttisen proosan ”must”. On kilpakosijoita ja häveliästä mutta eroottista väreilyä!

”Miehen silmät välähtivät, kun hän nousi ylos kättelemään. Fredrik kumarsi ja otti häntä kätensä omaansa. Kylmät väreet kiirivät pitkin selkää. 

Fredrikin silmät siirtyivät hänen kasvoistaan hänen huulilleen. – Minä muistan rouva Malmströmin hyvin. Me tapasimme usein, ennen kuin muutin Tukholmaan.”

•

Rehellisyyden nimissä Jennyssä on paljon turhan ilmeistä, sillä kaikki mahdollinen oikeamielisyys kasaantuu päähenkilön harteille. Kyllä Jennystä silti eloisa päähenkilö kehkeytyy, nykykatsannolla rakennettu itsenäiseen ajatteluun kykenevä tunne-ihminen menneisyyden haavoineen. Kliseet kuormittavat eniten romanttista komistusta, joka jää melko yksiulotteiseksi Darcy-tyypiksi. Pääparin välityksellä näytetään kuitenkin hyvin porvarissäädyn käytöksen reuna-ehdot sekä suvun ja sen jatkamisen velvoitteet.

Porvariston vastuuta työläisistä kirja käsittelee idealistisesti, mutta yhteiskuntaluokkien juopa näkyy selvästi. Kirkkaasti se tulee esille, kun Jenny adoptoi kolme työläisorpoa, mikä romahduttaa Jennyn sosiaalisen statuksen. Ympäristö hyväksyi hänet köyhtymisen jälkeen, mutta säädylle tavatonta tekoa se ei kestä. Tulevissa sarjan osissa minua kiinnostaakin, minkä roolin adoptiolapset saavat. Luku- ja kirjoitustaidottomat orvot noussevat säädyssä, mutta mitä ristiriitoja se tulee sisältämään? Kirjojen kuvaama aikahan on etenemässä työväenliikkeen nousuun ja kansalaissotaan johtaviin vuosiin.

•

Intouduin ruotimaan, koska kirjassa on, mitä myllätä. Ahmaisin Puuvillatehtaan varjossa todellisuuspakotunnelmin. Odotan jatkoa, joka ohittaa ilmeisen ja säröttää ihannekuvaa, siis sävyttää odottamattomasti.

•

Anna-Christin Antell

Puuvillatehtaan varjossa

Gummerus 2021

Puuvillatehdas-sarjan 1. osa, historiallista romanssiproosaa

335 sivua.

Sain kirjan bloggaajaystävältä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

23 heinäkuun, 2021 · 6:00 am

Vera Vala: Aprikoosiyöt

Luin Vera Valan romaanin Aprikoosiyöt (Gummerus 2021) huhtikuun alkupuolella, kun räntää lensi viiman viemänä harmaaseen maisemaan. Keväisenkukkea toscanalainen kirjamiljöö tuntui täydelliseltä vastakohdalta todellisuudelle, ja sellaisena kirja minulle toimikin, todellisuuspakona. Nyt heinäkuun helletauolla palaan kirjamietteisiini naistenviikolla.

Prologiin tosin kirjakokemukseni oli päättyä, sillä sen hunajainen tunnemakeus tuntui yliannostukselta. Jatkoin kuitenkin, sillä rakenteessa Vala hyödyntää hyvin dekkaristitaustaansa: salaisuuksia viritellään ja vihjaillaan säästeliäästi, joten lukija koukuttuu selvittämään, mistä kaikessa on kyse. Mukana on myös epäselviä kuolemantapauksia ja onnettomuuksia, lisäksi muita rikollisia puuhia.

•

Lukijaystävällisesti luvut otsikoidaan siten, että helposti erottaa, milloin kertojana on nelikymppinen, kriiseilevä Laura ja milloin romanssi noin 40 vuotta aikaisemmin. Romaanin juoni kiinnittyy Lauraan, joka ei saa elämäänsä otetta. Menneisyyden osuudet valottavat perhesalaisuutta.

”Mutta ennen pitkään pinnan alle painetut, vaietut asiat pulpahtivat pintaan kuin hukkuneen totuuden ruumis.”

•

Rakkauden monimuotoisuutta pidän kirjan tematiikassa tärkeänä. On äidinrakkautta, on luvatonta rakkautta, on pitkämielisiä rakkautta, on rakkauden nimissä luopumista, on pettymyksiä ja petoksia. 

Kirjan pohjavireenä on pohtia unelmia ja sitä, miksi ne jäävät toteuttamatta. Lauran suuri unelma on kirjoittaminen. Hän saa siihen kokemuksellista viisautta:

”- Kun ihmistä ajaa jakamisen halu, silloin hän [on] oikealla polulla. Koskipa se kirjoittamista, vapaaehtoistyötä, puutarhanhoitoa tai mitä tahansa: tekeminen tekee meidät onnellisiksi vain silloin, kun ainoa syy, joka meitä puskee eteenpäin, on pyyteetön halua jakaa työmme tulos muiden kanssa.”

•

Aprikoosiyöt on häpeämätöntä romanttista viihdettä. Ja todettakoon, että pidän häpeämättömyydestä. Sille on ilman muuta paikkansa. Niin kuin jo alussa kuvailin: kirjoja saa olla myös todellisuuspakoon.

Vaikka Italian kevään valo säteili Aprikoosiöistä räntäseulaani ja tempauduin selvittämään kirjan kannesta kanteen, en ollut kuitenkaan sopivassa mielentilassa. Käänteitä kasautui ja monet pääarvoituksista ratkaisin nopeasti. Mutta mikäpä siinä, tyyli on linjassa romanttishenkisten kirjojen luonteeseen. Ja vaikken minä niin lumoutunut, uskon monen lukijan heittäytyvän romaanin eri aikojen tunnekylläisiin tilanteisiin. Se(kin) sopii mainiosti naistenviikolle.

•

Vera Vala

Aprikoosiyöt

Gummerus 2021

romaani

368 sivua.

Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

22 heinäkuun, 2021 · 5:05 am

Ludmila Ulitskaja: Sielun ruumis

Naisia, naisia! Täydellinen kirja naistenviikolle 2021. Lyhyet novellit neuvosto-venäläisistä henkilöistä ovat lukunautinto. Syynä on täyteläinen kerronta, henkilövetoisuuden täysi hallinta. Tiiviit tarinat eivät rokota sisällön runsautta. Näihin mietteisiin vie Ludmila Ulitskajan novellikokoelma Sielun ruumis (Siltala 2021). Jo suomennosnimi sykähdyttää, juuri noin pitää nimetä tämä kirja: sielut käyvät jos jonkinlaisissa ruumiissa.

Kokoelma on kaksiosainen, joista jälkimmäinen pureutuu sielukkaasti kuolemaan. Aloitan siis siitä. Novelleissa kuvataan ihmiskohtaloita, joissa on syrjäytymisen elementit. Monissa novelleissa päädytään mystiseen katoamiseen, muodonmuutokseen tai sulautumiseen. Irreaali tarjoaa lohdun, sillä Ulitskaja kuvaa kauniisti kunkin henkilön katoavaisuuden. Esimerkiksi näin päättyy muistisairaan loppuelämän kaaos:

”Hän tulvahti niin täyteen onnea, että kadotti omat rajansa, sillä tunsi päässeensä tänne ikiajoiksi, ja se mistä hän oli pitänyt elämässään eniten – opiskelu, uuden tiedon hankinta ja tietämyksen laajentaminen kaukaisimmille äärirajoille, jotka hänen sairastunut, ylirasittunut ja työn uuvuttaman tietoisuutensa suinkin kykeni omaksumaan – kaikki se oli nyt tarjolla yhdellä kertaa ja ikiajoiksi. Tämä hohtava maailma oli rajaton. Se liikkui, kehittyi, laajeni ja mutkitteli kuin serpentiinitie.”

•

Täytyy toistaa: täyteläistä. Ja vaikka jotkut novellit liukuvat hörhöilyyn, kerronnan yksityiskohtaisuus ja näkemyksellisyys juurruttaa. Novelleista välittyy lempeä hyväksyntä maalliselle erehtyväisyydelle ja ikuiselle toivolle, täysipäisesti. Jaan täysin yhden henkilön mietteet: ”Eikä Sašaa haitannut tippaakaan, ettei tämä tarina ollut kovin uskottava.”

Ulitskaja kuvaa ikäviä, surkeita ja sinnitteleviä henkilöitään tarkkanäköisesti hyvät ja huonot puolet huomioiden. Kiinnitän huomiota esimerkiksi äiteihin, jotka ajavat omaa etuaan tai eivät osaa rakastaa – kaikki tämä kuvattuna lempeydestä satiiriin. Naisvaltainen henkilögalleria juontaneen juurensa runollisesta kirjan aloituksesta, jossa verbalisoituu epätäydellinen ihmisyys. Siitä sietää kertoa, siitä sietää lukea.

”Teitä vaihda en, minä rakastan teissä häilyväisyyttä, viisautta, / riettautta, viettelevyyttä, taikauskoa, vilppiä, upeutta, uskollisuutta, / älykkyyttä ja tyhmyyttä, josta riittää oppia myös enkeleille. / Käytte sellaisinanne, kuin minäkin teille.”

•

Ludmila Ulitskaja

Sielun ruumis

suomentanut Arja Pikkupeura

Siltala 2021

novelleja

130 sivua.

Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

21 heinäkuun, 2021 · 7:07 am

Anu Lahtinen: Ebba kuningattaren sisar

Naistenviikolle valitsen elämäkerran Ebba (Atena 2021), joka kertoo Ebba Stenbockista. Annan historiantutkija ja tietokirjailija Anu Lahtisen tiivistää:

”Tämä kirja kertoo Ebban elämänmittaisesta tiestä suureen yhteenottoon 1597 ja sen seurauksista sekä monista muista hänen elämänsä kannalta tärkeistä tapahtumista. Tämä on ensimmäinen alkujaankin suomeksi kirjoitettu, kirjan mittainen elämäkerta, joka kertoo 1500-luvun naisesta Suomessa – tai Ruotsin valtakunnassa.”

•

Itse Ebbalta ei ole juuri jäänyt arkistolähteitä, joissain aikalaisteksteissä hänet kyllä mainitaan. Tutkija täyttää aukkoja yleisellä tutkimustiedoilla aatelisnaisten elämästä ja aikakauden naisista. Mitään persoonaluotausta ei siis ole luvassa, mutta Ebbasta saa kokonaiskuvan kuningashuonetta lähellä olevasta nuoresta naisesta, naimakaupasta ristiriitaisen ja äkkiväärän Klaus Flemingin kanssa, linnanrouvaelämästä sekä äitiydestä aikana, jolloin raskaus, synnytys ja varhaislapsuus sisälsivät ilmeisen kuoleman riskin.

Ebban aikaa värittävät Ruotsin kuninkaitten epätasapainoisuus ja valtataistelut. Päitä putoaa herkästi. Niin käy Ebban läheisille. Siksi kirja kertoo myös siitä, miten aatelisnaiset selvisivät miestenvälisistä kahinoista. Tasa-arvosta ei silloin ollut puhettakaan, mutta naiset lapsineen olivat osallisina, kun miehet taistelivat asemastaan ja joutuivat koston kohteiksi.

•

Lahtinen kirjoittaa lukijaystävällisen selkeästi ja sulattaa tutkimustiedon tekstiinsä. Spekulaatiot epävarmoista asioista tuntuvat uskottavilta. Aatelissukujen namedroppailussa saa kyllä olla tarkkana. Kokonaisuutena kirja tarjoaa kiinnostavan ajankuvan. 

Ajattelin lukiessani, miten kotimaiset historialliset romaanit kietoutuvat tämän tietokirjan ympärille. Ne taisivat jopa fiktion vapauksien keinoin täydentää tietotekstiä. Ainakin muutama Kristiina Vuoren romaani kuvaa samoja aikoja ja sukua (mm. Filippa), myös Heli Gallianon kirjasarjassa liipataan Turun linnan kohtalonhetkiä. Tuumin, että Ebba-kirjassa on monta kiehtovaa tarinaa, joissa on romaaniainesta. Esimerkiksi Klaus Flemingin veljentyttären Anna-neidon naimapuuhien kiemuroissa riittää draaman aineksia.

•

Anu Lahtinen

Ebba kuningattaren sisar

Atena 2021

elämäkerta

196 sivua.

Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Tietokirja

Avainsanat: