11 toukokuun, 2020 · 7:30 am

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Tukholmalainen kirjailija Kayo Mpoyi uppoutuu sukunsa tansanialaisiin ja sen lähialueiden tarinoihin sekä perhe-elämään. Kirjassa Virtaavan veden sukua (Atena 2020) kertoja on pieni Adi-tyttö Dar el Salaamissa viisivuotiaasta noin kymmenvuotiaaksi. Kirjan viimeiset sanat jysäyttävät: ”Kuusivuotiaalle itselleni.”

Kuusivuotiaalle Adille tapahtuu sellaista, joka on pahaa, piiloteltavaa ja syyllistävää. Sellaista, jolloin lapsi joutuu aikuisen vallankäytön armottomaksi kohteeksi. Se on yksi juonne tytön kasvutarinassa, tärkeitä ovat perhepiirin ja koko lähikulttuurin ankaruus ja väkivalta.

Isänvalta periytyy sukupolvelta toiselle, ja taustalla vaikuttaa myös siirtomaavallan aikainen alistuskulttuuri. Sulassa sovussa rakenteita pidetään yllä jumalanpelolla, ikiaikaisilla uskomuksilla, hengillä ja unilla. Lapsien kasvulla vahingollisinta taitaa kuitenkin olla salailun ja uhan ilmapiiri.

Leimautumisen pelko vaikuttaa kaikkeen. Esimerkiksi alle kymmenvuotiaalle voi opettaja langettaa ankaran rangaistuksen leimalla lost woman. Jumala vaikuttaa kätevältä selitykseltä, jolla pimitetään tärkeät asiat. Se riittää selitykseksi. Siispä pienen tytön hämmennys ja ahdistus saa kasvaa salassa, ja salassa saa ajatella omiaan.

”Äiti, minä tiedän.
Jumala on piirtänyt muistikirjaansa sukuelimen.
Minun jumalani on harhaanjohtava jumala.”

Romaanin aihepaljous mahtuu melko lyhyeen sivumäärään. Siinä oleellista oheisainesta ovat vanhat tarinat. Ne tuodaan sulavasti juonen lomaan. Perheen nuorin lapsi sairastaa, Adi kaitsee ja tarinoi, ja siten hän valmistaa itseään pienestä pitäen haaveammattiinsa, kirjailijaksi.

wp-1589095959227.jpg

Kirjassa on kohtaloita, joiden kokemusten vääryys korventaa. Vallan, etenkin uskomuksiin ja alistamiseen liittyvän vallan käyttö välittyy pienen tytön silmin ja ajatuksin. Välillä konkreettisesti heikottaa, miten lapsuutta turmellaan. Romaanin lopussa uskaltautuu kertoja ja Dina-sisko varovaisesti kyseenalaistamaan, eli toivoa on.

”Äiti sanoo, ettei Dina ole oppinut mitään, ja vilvoittelee löyhyttelemällä puseroaan. Se paljastaa juovat hänen rinnoissaan.
’Äiti, eikö ole mahdollista oppia ilman että saa rangaistuksen?’ ”

– –

Kayo Mpoyi
Virtaavan veden sukua
suomentanut Ulla Lampinen
Atena 2020
253 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Monista kirjablogeista löydät lisää, esimerkiksi Kirjakaapin kummitus, Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara ja Kirjarouvan elämää.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

10 toukokuun, 2020 · 8:29 am

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Kasvukertomukset ovat mielestäni vaativa romaanityyppi. Miten erottua lukuisten kaltaisten joukosta? Johanna Vuoksenmaa tietää. Hänen esikoisromaaninsa Pimeät tunnit viihdyttää ja liikuttaa (Otava 2020).

Romaani on kerronnallisesti ja teemallisesti hallittu proosapaketti ihmisen osasta hallitsemattomassa elämässä. Perhetarina vie eteenpäin eri-ikäisten henkilöiden identiteetin muutosta, isona osana seksuaali-identiteetti. Myös puhumattomuudella ja salaisuuksilla on merkittävä rooli tarinassa. Elämän hauraus, ihmisten epätäydellinen pyrkimys toistensa lähelle, selviytyminen ja toivo jäävät väreilemään.

”Ja yhtäkkiä minusta alkaa näyttää siltä, että yksi väripalleroista tuikkii, jotenkin samalla tavalla kuin tähdet tuikkivat, niin että oikeastaan siinä ei tapahdu mitään, mutta kuitenkin tapahtuu koko ajan.”

Hämeenlinnalaisessa punatiilitalossa elelee nelihenkinen ydinperhe koirineen. Romaanin pääkertoja Pauliina on juuri täyttänyt 12 vuotta, veljen abivuosi vetelee viimeisiään, äiti huolehtii hammaslääkärivastaanotostaan ja isä työskentelee sähkölaitoksella. Kaikki elävät tietämättään elämänsä taitekevättä 1977.

wp-1589013080003.jpg

Loistavasti tarinaan kietoutuu tuon kevään lakkoaalto, tärkeimpänä sähkölakko. Siitä tulee myös romaanin hieno, monimerkityksellinen nimi. Ajankuvan aitous hivelee: ruuat, tavarat, tv-ohjelmat ja hittibiisit loksahtavat rekvisiitaksi, ja tuoksuaistimukset korostavat kaikin aistein tavoitettua 70-luvun loppua. Isovanhemmillakin on rooli, esimerkiksi isoisien erilainen tapa selvitä rintamakokemuksista, ja niistä siirtyy viittauksenomaisesti sodan ja luokkaerojen vaikutus seuraaviin sukupolviin.

Vaikutun Vuoksenmaan tavasta kuvata lapsuuden ja nuoruuden rajamaalla hölkkäävää tyttöä, joka vielä leikkii barbeilla mutta alkaa ymmärtää, mistä Jallun pornokuvissa on kyse. Pauliinan lapsenomaisuus, konkreettiset havainnot ja johtopäätökset ja niiden liukuminen abstraktiin ajatteluun välittyvät hykerryttävästi ja liikuttavasti. Ensimmäiset kuukautiset, ensimmäinen rakastuminen, ensimmäinen sydänystävyys – kaikki se ja paljon muuta käännöskohtakeväästä tallentuu romaaniin aidosti.

Pauliinan kehityskaaren rinnalla kytee Marko-veljen oman linjan löytyminen ja vanhempien suhteen rakoilu. Pauliinan näkökulman lisäksi kirjassa on isän kerrontaosuuksia, joissa komeinta symboliikkaa kantaa sähkömiehen salainen harrastus, pimeän maalaaminen öljyväreillä. Pidän kovasti myös kerrontaosuuksista, joissa tilanteita katsotaan yläviistosta: neutraali, ulkopuolinen havainnoija kiinnittää huomiota tapahtumiin ja paljastaa kirjan lukijalle (ja kuuntelijalle) enemmän kuin henkilöt tietävät toisistaan.

”Kumpi tuntee toisensa paremmin, talo asujansa vai asujat talonsa? Punainen tiilitalo ainakin tietää asukkaistaan enemmän kuin nämä toisistaan. Juuri nyt se saa todistaa jotain ainutkertaista.”

Kuuntelin kirjan äänikirjana. Kuuntelukokonaisuutta virkistää se, että kirjassa on kaksi lukijaa: isän osuuksilla on miesääni. Tekstin visuaalisuus loihtii sivutuotteena mielikuvafilmin. Se ei ole yllätys, sillä kirjailijalla on vankka kokemus ohjaajana. Romaanin kohtaus- ja otosmaisuus houkuttaa ajattelemaan, että kirjasta syntyisi hieno elokuva tai tv-sarja. Näin toivoo parhaan suomalaisen tv-draaman vankkumaton Tahdon asia -fani.

– –

Johanna Vuoksenmaa
Pimeät tunnit
Otava 2020
romaani
7 tuntia 57 minuuttia äänikirjana
lukijat Anniina Piiparinen ja Jussi Puhakka.
Kuuntelin BookBeatista.

Muilta bloggaajilta: Jorman lukunurkka.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

7 toukokuun, 2020 · 7:04 am

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Emilie Pinen kirja Tästä on vaikea puhua (Atena 2020) sisältää omakohtaista esseistiikkaa. Pine käsittelee kuudessa esseessä isoja omaan elämäänsä vaikuttaneita asioita ja elämänvaiheita.

Kirja alkaa isäsuhde-esseellä, jossa isän alkoholismi ja vanhempien avioero näyttelevät isoa osaa. Tai saattaa parasta olla kuvailla tunnelmaa kertojan osattomuuden tunteella. Riipaisevia tilanteita esseissä riittää: pieni, köyhä Emilie lainavaatteissaan;10-vuotias Emilie kuuntelemassa puhelimessa isän itsemurhauhkauksia; 15-vuotias Emilie humalikkona ja pöllyssä pitkin Lontoon baareja; Emilie sanomassa ”älä”; nelikymppinen Emilie keskenmenon kokeneena; Emilie posottamassa työuupumuksesta hermoromahdukseen. Eli kirjoittaja avaa kokemuksensa kaihtelematta, suoraan – vaikka niistä on vaikea puhua.

wp-1588824688676.jpg

Niistä ei ole vaikea lukea, vaikka paljastukset ovat kouraisevia ja paljastuneet rakenteet avaavat kipeästi silmiä. Ketterä tapa keriä kokemukset ja ajatukset yhteen tekee kirjasta sutjakan luettavan, ja silti: tässä ollaan tosissaan. On monia sisältöjä, jotka tekevät kirjassa vaikutuksen. Mainitsen niistä muutaman.

Paljastavasti Pine käsittelee useassa esseessään sitä, miten totuus vaihtelee kokijan mukaan. Esimerkiksi Pinen ymmärrys korfulaisesta sairaalasta on täysin toinen kuin henkitoreissaan kärsivän alkoholisti-isän. Ja sitten! Viimeisen esseen vyörytys empatian puutteen ja rakenteellisen sovinismin luikertelusta siitä huolimatta, että olettaa oman toiminnan olevan feminististä. Vaikutun.

Pine ei siloittele, ei omia ailahtelevia, ristiriitaisia tai väkeviä piirteitään, ei lämpöään – ei myöskään muita. Lisäksi ikuisen keskeneräisyyden ja riittämättömyyden hyväksyminen kolahtaa minuun.

”Minua pelottaa puhua tästä kaikesta ja paljastaa itseni. Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi.
Minua pelottaa. Teen sen silti.”

Silti taidan itse suosia enemmän Silvia Hosseini -tyyppistä esseistiikaa, jossa henkilökohtainen nivoutuu erilaisten kulttuuri-ilmiöiden pohdintaan. Pine pitäytyy pitkälti henkilökohtaisessa, vaikka oletan, että siihen on sulautunut kaikkea sitä, mitä hän on sekä kirjailijana että draamatutkijana. Se, että paljastan minuun Pinea enemmän vetoavan esseelinjan, ei vähennä Tästä on vaikea puhua -kirjan ansioita.

– –

Emilie Pine
Tästä on vaikea puhua
suomentanut Karoliina Timonen
Atena 2020
esseitä
123 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Reader, Why did I marry him pureutuu Pinen esseisiin: tässä.

1 kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Avainsanat:

6 toukokuun, 2020 · 6:00 am

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Kun kuningas kuolee (Otava 2020) on Elina Backmanin esikoisdekkari. Lajityypin ainekset ovat hyvin hallinnassa. Juoni kulkee sujuvasti, ja lukijalle varisee vinkkejä, joista voi arvuutella, vievätkö ne harhaan vai oikeaan suuntaan. Lukija pääsee seuraamaan kahta tutkintalinjaa, jotka loppua kohti yhtyvät.

Kolmikymppinen työttömäksi jäänyt toimittaja Saanaa saapuu kesäksi Helsingistä Hartolaan virkistymään. Turtumisen tilasta hänet havahduttaa tapaus, joka tapahtui Hartolassa 30 vuotta aikaisemmin. Hän innostuu penkomaan sitä, ja sillä on seurauksensa.

”Saana polkee oudoissa fiiliksissä tädin vehreään pihaan ja jättää polkupyörän nojaamaan punamullan väristä aitanseinää vasten. Hän nappaa ostoskassin pyöränsarvesta ja kävelee mietteliäänä kohti kuistia. Lappu on tallessa farkkujen taskussa. Saana miettii pyöräänsä jätetyn uhkauksen roolia tarinassa. Hartola seuraa hiljaa, kuinka hän tekee pieniä tiedustelujaan. Ketä se voi muka häiritä?”

Toisaalla tapahtuu nykyajassa Suomenlinnassa murha, jossa on ritaalinomaisia piirteitä. Sitä selvittää rikostutkija Jan ja hänen työparinsa Heidi. Juttu paisuu ja haarautuu Hartolaan.

wp-1588404809472.jpg

Backmanin dekkari noudattaa lajin sitä laitaa, jossa rikosta selvittävien henkilöiden elämäntilanne ja parisuhdestatuksen vaiheet kulkevat rikostutkinnan rinnalla. Janin suhtautuminen vaativaan elämäntilanteeseensa toisaalta siirtyy hyvin tekstiin, välillä se jää ohuehkoksi. Päähenkilönä Janin rinnalla toimii Saana, jonka mielenliikkeet välittyvät elävästi.

Olisikohan pikkupaikkakunta Hartola kolmas päähenkilö?  Itähämäläinen maalaispitäjä on nimennyt itsensä rehvakkaasti kuningaskunnaksi. Tilanne on viime vuosien skandinaavista dekkariperinnettä myötäilevä: pikkupaikan menneisyydessä riittää hämärää, ja paikkakuntalaisiin kuuluu porukkaa, jolla on salattavaa.

Romaanissa viivytellään alkupuolella aika pitkään. Toisaalta se osoittaa hyvin, että rikosselvitysten nitkahdukset eteenpäin tapahtuvat usein harvakseen sattuvin sattumin. Jotkut sattumat hieman syövät juonen tehoa, etenkin viimeisen uhrin osuus tuntuu turhan kliseiseltä. Hieman ihmettelen myös sitä, mihin tarvitaan päähenkilöiden ulkonäön komeuden ja kauneuden toistelua, vaikka myönnän, että kyllähän romanssit virittyvät viehättävyydestä.

Mutta kaikkiaan dekkari vetää hyvin, ja se sopi lukutilanteeseeni: oli aikaa ahmia kirja alusta loppuun. Eri aikatasojen ja näkökulmien kuljetus tuo kirjaan sopivaa rytminvaihdosta. Päähenkilöissä vetoaa kutkuttavasti kuvattu epävarmuus, joten odotan sarjan seuraavan osan käänteitä.

– –

Elina Backman
Kun kuningas kuolee
Otava 2020
dekkari
495 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkarin traileri: tässä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

3 toukokuun, 2020 · 10:32 am

The Last Kingdom, 4. tuotantokausi

Saksilaisten ja viikinkien valtataistelussa 800-luvulla on päästy neljänteen tuotantokauteen. Yhä elää Wessexin Alfred-kuninkaan haave Englannin yhdistyneistä kuningaskunnista, mutta Alfredin kuoltua mailla ja mannuilla kumisee valtatyhjiö, joka tietää epävakautta ja juonittelua.

Olen kirjoittanut sarjan ensimmäisestä ja kolmannesta tuotantokaudesta, ja mielikuvat kolmannen kauden viimeisen jakson monitasoisuudesta vaikuttavat yhä väkevästi. Ne nostavat odotukset, jotka ovat vääjäämättömästi ylimitoitettuja yksinkertaisesta syystä. Sarjan perusjännite on nojannut pakana-Uhtredin ja kiihkojumalisen Alfredin suhteeseen. Nyt Alfred on vainaa, ja jopa ennen niin kaunainen kuningatar on leskeydessä jonkin verran laimentunut.

Vaikkei neljäs tuotantokausi yllä sarjan huipputunnelmiin, vetää se silti minua puoleensa ja koukuttaa ahmimaan jakson toisensa perään. Tutuksi tulleet henkilöt vaativat seuraamaan kohtaloitaan. Tosin Wessexin uusi nuori kuningas Edward riepoo yksitotisena, ja aiemman suosikkini Bridan taantuminen yksisilmäiseksi koston pimeäksi enkeliksi harmittaa. Ymmärrän kyllä kummankin motiivit, mutta silti toivon moni-ilmeisyyttä.

Ja juonikaava on hieman liian ilmeinen: taistelut viikinkejä vastaan, käärmemäiset juonittelijat, valtataisteluja saksilaisten kesken, taas taisteluita viikinkejä vastaan jne. Ehkä pitää muistuttaa itseäni, että historiallisesta seikkailusarjasta on lähinnä kyse, ei syväluotaavasta psykologisesta tutkielmasta.

Kiinnostavia feministisiä viritelmiä liittyy Alfredin tyttäreeseen Aethelflaediin. Silti yllätyn, miten valinta rakkauden ja vallan välillä näyttää käyvän helposti. Ylipäätään vallanhimon vaikuttimet nousevat tuotantokauden pääteemoiksi. Vallanhaluun kilpistyy kaikkien toiminta – tai melkein kaikkien.

wp-1588489832755.jpg

Uhtredin (Alexander Dreymon) valovoimainen hahmo jaksaa kantaa sarjaa. Kohtaloaan seuraava superurho uskollisine seuralaisineen vastaa jälleen kerran kiinnostavimmista hetkistä. Sarjassa joutuu sietämään veriroiskeisia taisteluita ja päänleikkuita, mutta keskityn muuhun pääantiin. Niitä ovat pysähdykset, joissa uskon ja velvollisuuksien valintatilanteet vaikuttavat yksilöiden lisäksi yhteisöön. Lisäksi tuotantokauden isyystematiikka ja lasten pelinappula-asema korostuvat.

Niissä Uhtred – yllätys yllätys – esiintyy ratkaisijana. Ja hyväksyn sen. Ja sarjan lavastajat, puvustajat ja valaisijat tietävät vaikutuksen. Taitavasti valo saadaan kimmeltämään Uhtredin lampisilmistä vetoavasti välkkyen, ja kuvakulmat valitaan myös tehoavasti. Uhtredista ei onneksi muodostu yksiviivaista sankaria, sillä menetykset ja tavoitteiden mureneminen mahtuvat mukaan juonenkäänteisiin ja henkilökuvaan.

Aate- ja valta-asetelmien ikiaikaista raadollisuutta kuvaava sarja on aina parhaimmillaan, kun se tuo yhteen luonteikkaita vastapareja. Sarjan uusi viikinkipäällikkö Sigtryggr (Eysteinn Sigudarson) osoittautuu melkoiseksi karismakiteytymäksi, ja siksi kohtaamisissa Uhtredin kanssa välähtää jännitettä, jota kaipaisin enemmän koko tuotantokauteen. Silti pidän kuningaskuntasaagaa yhtenä tenhoavimmista keskiaikaa ja viikinkiaikaa kuvaavista sarjoista.

– –

The Last Kingdom, 4. tuotantokausi
Netflix 2020
Traileri: tässä.

Sarja perustuu Bernard Cornwellin kirjasarjaan.

Koronakriisin vuoksi viidennen kauden kuvaukset ovat keskeytyneet.

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat:

3 toukokuun, 2020 · 7:00 am

Carl-Johan Holmlund: Runoilijan huoneessa

”Tässä pimenevässä maailmassa
istun, kirjoitan”

Carl-Johan Holmlundin runojen puhujaminä on suora ja konstailematon. Runoilijan huoneessa (Avain 2020) on kokoelma lyriikan sitä suuntaa, jossa puhuja tekee havaintoja, näkee läheltä kauas ja pitäytyy kielikuvissa, johon saa tarttumapinnan kädenulottuvilta.

On myös toinen lyriikkasuunta, repaleisen fragmentaarinen ja kuva-arvoituksellinen. Runoilijan huoneessa sulkee sille ovensa, sillä kokoelmassa nähdään ja tehdään konkreettisia asioita, joista syntyy symboleja ja sanojaan suurempia. Huoneessa esimerkiksi juodaan kupposellisia teetä ja kahvia, ja sen ikkunasta nähdään ulos ja huoneesta käydään lähietäisyydellä merenrannalla. Lähestymistavan voisi irrottaa yhden runon alusta näin:

”Kun katselet
näetkö?
havainnot pisaroivat”

Runoista leviää levollinen tunnelma. Runoista henkii myös tietynlainen ajattomuus. Runoissa pohditaankin aikaa ja pysäytetään sitä, mutta samalla se valuu eteenpäin ja toistuu omalla painollaan: ”jälleenlöydetty aika vai kadonnut”. Mielestäni ajan vääjäämätöntä kulkua korostaa runolauseiden pisteettömyys.

wp-1588404782451.jpg

Hetkittäin tunnen runojen kuvissa ajan patinaa, käytön kuluneisuutta, esimerkiksi sellaisista sanoista kuin meri, hiekka, vene, laivat, vuodenajat, linnut. Mutta se on tietoinen keino, sillä näitä sanoja ja niiden mielikuvia toistuu ajasta ikuisuuteen: ”Löydät puheen parvia / köyhtyneitä kielikuvia / toinen toistaan toistavia”. Sitä konkretisoikoon lisäksi yksi kokonainen runo:

”Ei hiljaisuutta, joka ei olisi täynnä ääniä
ei kevättä ei syksyä, joita ei
olisi jo nimetty vuodenajoiksi
ei aamun hetkeä, illan hämärää
ei kesän muistoja, ei sanoja
joita ei olisi jo tärvelty toisilla sanoilla”

Muutenkin runoissa hyödynnetään paradokseja ja vastakohtia. Toiseksi pääteemaksi poimin paradoksin sanojen löytymisestä ja samalla niiden riittämättömyydestä.  Runohan tarvitsee sanoja ollakseen itsensä, mutta puhujan tunteet oikeiden sanojen löytämisestä välittyvät voimakkaasti: ”Illalla saan sanoiksi / vain illan” tai ”kuinka kauan annat / kielen viedä / harhaan?”

Pidän kokoelman tyylistä, suorasta ja lyhytsäkeistöisestä runopuheesta. Runot sopivat tunnelmien tavoittelijoille, jotka haluavat noukkia ajatelmia, pysähtyä. Siksipä Runoilijan huoneessa haluaa viipyä ja käydä uudelleen.

– –

Carl-Johan Holmlund
Runoilijan huoneessa
Avain 2020
runoja
62 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

2 toukokuun, 2020 · 9:16 am

André Aciman: Etsi minut

André Acimanin romaani Kutsu minua nimelläsi tehoaa tunnelman ja kasvukertomuksen nyanssein. Italialainen kesä väreilee, ja seksuaalisuuden löytöretket tihentävät ilmapiirin, joka onnistuneesti kihelmöi tekstissä.

Aciman on mennyt tekemään jatko-osan. Etsi minut (Tammi 2020) on episodimainen koonti tapahtumista vuosia ja vuosikymmeniä myöhemmin. Ensimmäisessä osiossa Elion isä salamarakstuu junamatkalla Roomaan, toisessa Elio solmii uuden miessuhteen Pariisissa, ja kolmannessa Oliver tuntee amerikkalaisissa kekkereissä, että on elämänkäänteen aika. Lopussa palataan italialaiseen merenrantataloon.

wp-1586684178159.jpg

Yksi tärkeä teema on ajan kuluminen ja ajan kokemus. Romaanin uusissa suhteissa on rakastavaisten välillä merkittävä ikäero, ja nuoruudesta on kaikilla jo kulunut ainakin muutamia vuosia, monilta vuosikymmeniä. Erot ja menetykset seuraavat osana elämänkulkua, vaikuttavat taustalla. Muistoja jaetaan ja liitetään koettua paikkoihin, katuihin, taloihin, maisemiin. Romaanista voi poimia joitain hienoja ajatusailahduksia ajasta.

”Toiset elämät odottivat vuoroaan, sillä niitä ei ole vielä ehditty elää lainkaan, toiset taas kuolevat ennen kuin ne on eletty loppuun, ja jotkin odottavat pääsevänsä esiin uudelleen, sillä niitä ei ole eletty vielä tarpeeksi. Emme siis pohjimmiltaan tiedä, mitä ajatella ajasta, koska ajan käsitys ajasta on täysin eri kuin meidän, sillä aika ei voisi vähempää välittää, mitä me siitä ajattelemme, koska aika on pelkkä hutera, epäluotettava metafora sille miten jäsennämme elämää. Koska loppujen lopuksi aika ei ole meille väärä, tai me ajalle. Ehkä elämä itsessään onkin väärä.”

Juutalaisuudella on myös sijansa Acimanin romaanissa. Mielenkiintoinen kohta romaanissa on, kun Elio selvittää rakastettunsa salaperäisen nuottikäärön alkuperää. Myös luovuudella ja taiteilijuudella on kirjassa sijansa.

Jokin romaanissa mättää. Koen, että kerronnassa on liikaa jonninjoutavaa jaarittelua. Kyllähän se välittää henkilöiden suhteiden luontia ja hetkien herkkää aistintaa, mutta ei yllä ymmärrykseeni, puhumattakaan tunnetasosta. Jokin myös ulkonäkökeskeisissä lemmenleimahduksissa nävertää. Ihan kuin osittain todisteltaisiin, että voi pyhittää tietynlaisen esineellistämisen tai häivyttää ikäeron mahdollisen hyväksikäyttöpuolen. Ja elitismin puolelle kallistuminen pistää minua silmään: tutkija- ja taiteilijamukavuusalueilta ei juuri poiketa.

Sinnittelen silti loppuun selvittääkseni, kuinka Eliolle ja Oliverille lopulta käy. Ja selviäähän se.

– –

André Aciman
Etsi minut
suomentanut
Tammi 2020
romaani
190 sivua.
Luin BookBeatissa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

29 huhtikuun, 2020 · 10:26 am

Elena Ferrante: Tyttären varjo

Elena Ferranten erillisistä romaaneista olen ollut vaikuttuneempi kuin Napoli-sarjasta. Silti tuntuu, että muut Ferrante-romaanit ovat sarjan sisarteoksia. Samanlaiset teemat ja tunnelmat yhdistävät niitä.

Tyttären varjo (WSOY 2020) kertoo Firenzen yliopiston 47-vuotiaasta naislehtorista, Ledasta, joka lähtee rantalomalle Napolin rannikon lomakaupunkiin. (Nyt en lähde ruotimaan naisen antiikkista nimeä.) Hän asuu yksin, mutta pitää yhteyttä tyttäriinsä, jotka ovat nuoria aikuisia Torontossa.

”Tunsin selvästi langan, joka oli viritetty minun ja tuon nuoren naisen välille.”

Romaanin tunnelman kiristyminen käynnistyy aurinkorannalta, jossa Leda seuraa yhden napolilaisperheen rantaelämää. Hän jumittuu nuoreen äitiin Ninaan, joka paijaa pientä Elena-tytärtään ja leikkii intensiivisesti tytön ruman nuken kanssa. Tilanne kulminoituu päivään, jona nukke katoaa.

Kertoja-Leda peilaa äitiyttään Ninaan, mutta ei vain sitä eikä mitenkään yksioikoisesti. Psykologisia kerroksia on paljon. Lisäksi Leda limittää lomatapahtumiin napolilaisuutta, mennyttä elämäänsä, poikkeuksellisia valintojaan, suhdetta äitiinsä ja kahteen tyttäreensä. ”Huomioni oli häilyvää”, Leda kuvailee itseään, mutta romaanissa Ledan huomiot jysähtävät armottoman tarkkoina, häilyvää on jokin muu.

”Vuosien myötä luonteeni oli muuttunut ikävämmäksi.”

Romaani kehittyy ikään kuin kauhuromaaniksi, jonka ainekset ovat päähenkilön tavassa kohdella itseään ja toisia. Ledan mielialan vaihtelut, arvaamattomuus, tulkinnat itsestään ja toisista pistelevät kipeästi. Minäkertojan ajatusten ja muistojen yli liukuvat pimeät pilvet toimivat tehokkaana kontrastina aurinkoiselle lomaympäristölle.

Kiinnostavia kohtia ovat romaanissa esimerkiksi ne, kun Leda näkee saman asian eri hetkinä tyystin vastakohtaisina. Jälleen murteen merkitys korostuu kuten aina Ferranten kirjoissa. Napolin rahvaan kieli näyttäytyy ihmisen pimeän puolen ryöpsähdyksenä, joka odottaa purskahtamista ja aina se jossain vaiheessa sisuksista syöksyy – sitä ei mikään hankitun sivistyksen pintakuori pysty estämään.

Napolilaisuuteen liitetty kaunaisuus ja röyhkeys sekä kohtuuttomuus tunteen ilmaisuissa keskittyvät tässä romaanissa äitiyteen. Leda on napolilaisäidin tytär, joka kaikin keinoin on yrittänyt olla erilainen äiti kuin äitinsä. On seikkoja, jotka saa hänet sanomaan: ”Olen luonnoton äiti.” Äitiyden tunteiden valottamisessa Tyttären varjo loistaa pimeää valoa.

wp-1588147487123.jpg

”Olen kuollut, mutta voin hyvin.”

Tuohon virkkeeseen romaani päättyy, ja huomautan: Leda pysyy hengissä. Siinäpä siementä itse kullekin lukijalle psykologisiin tulkintoihin! Lisäksi loppulause kuvaa arvoituksellisuutta, jota kertojaan jää, vaikka hän suorasukaisella julmuudella paljastaa itseään. Tai sitä samaa, mitä selittämätöntä ja synkkää on meissä kaikissa, mihin merkilliseen me pystymme ja kykenemme ennakoimattomasti.

Itse asiassa olen aika vaikuttunut, vaikka välillä Ledan yksinpuhelun seuraaminen tuntuu jopa masokistiselta. Romaani ei ole siis mikään hyvän mielen kirja. Se on kuitenkin kirja, joka jää mieleen kirvelemään.

– –

Elena Ferrante
Tyttären varjo
suomentanut Helinä Kangas
WSOY 2020
äänikirjana 4 tuntia 50 minuuttia,
lukijana Erja Manto.
Kuuntelin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

28 huhtikuun, 2020 · 5:51 pm

Kristiina Vuori: Neitsytkruunu

Historiallinen viihdekirjallisuus vie arjesta muuanne, ja silloin tällöin se on paikallaan. Tällä kertaa käväisin Ruotsi-Suomen vallaspiireissä 1400- ja 1500-lukujen taitteessa, kiitos Kristiina Vuoren romaanin Neitsytkruunu (Tammi 2020).

Päähenkilökertoja on Anna Hansintytär Tott, joka isänsä kuoleman jälkeen neitosena siirtyy Suomesta kummitädin kaitsettavaksi Ruotsin puolelle. Ingeborg-täti on jämäkkä vallasnainen, jonka kasvatusmenetelmistä ei Anna-neito älyä heti, että häntä koulitaan vahvaksi naiseksi, joka tulevaisuudessa osaisi hallita mammonaa ja mielenrauhaansa. Sille eivät naiset voi mitään, miten miehet pelaavat poliittisesti, ja se heijastuu heihin.

Vuoren romaanista erottuu feministinen juonne, jossa naisen on selvittävä niine keinoin kuin on patriarkaatissa ja miehen omaisuutena mahdollista. Enemmän tietysti on aatelisten ja raharikkaiden piireissä mahdollisuuksia kuin piikalikkojen, mutta rajat ovat tiukat vallasnaisillakin käytöksen ja neitseellisyyden suhteen. Anna saa sen tuta, niin myös miehelän vankilan.

Anna naitetaan parikymppisenä Suomeen tuplasti vanhemman miehen vaimoksi, eikä siinä auta, että neito on hullaantunut komeaan huliviliin ja toinen jässikkä on jo esittänyt kosinnan holhoojalle. Nainen on kauppatavaraa, ja naiselle on ihan erilaiset esiaviolliset säännöt kuin miehille.

wp-1588088707173.jpg

Verrattuna pariin aiempaan Vuoren historialliseen romaaniin Neitsytkruunu on kuitenkin kevyt. Henkilökuvaus ei yllä erityisen syvälle, mikä voi johtua myös siitä, että päähenkilö on nuori nainen, joka katsoo kaikkea kokemattomin silmin. Siten ei otetta voi verrata esimerkiksi verevän ja kalsean yhdistelmään romaanissa Viipurin valtiatar.

Jo romaanin alkuvaiheessa esitellään uroot, joista lukija voi päätellä huonon ja hyvän valinnan vaihtoehdot. Eli iso osa juonta on sen odottaminen, miten lemmenkiemurat suoristuvat tai kihartuvat entisestään. Ja koska koen, ettei naisen aseman väläyttelystä huolimatta sen syvempiä ei kirjassa tarjoilla, lemmenjuonen seuraaminen vie huomion, vaikka poliittisissa oloissakin on ainesta. Valitettavasti helmakestit seuraavat toisiaan hieman rutiininomaisesti.

Arvostan suuresti aineistotyön ja ajankuvan kuranttia antia. Poikkeuksellisten vallasnaisten elämän dokumentit ovat hienoja arkistolöytöjä menneestä maailmasta, ja kirjailijan fiktiivinen panos niihin antaa odottaa herkullista ekstraa. Viihdyin kirjan parissa, mutta hienoinen pettymys on, että Anna jää yksitotiseksi hahmoksi ja kirja juonipainotteiseksi. Käänteet osoittautuvat kovin ennalta arvattaviksi. Ehkä kiinnostavimmat hahmot haaskautuivat sivuhenkilöiksi kuten tömäkkä Ingeborg-tantta. Vaan mutinat sikseen: pitkin matkaa toivoin Annalle viisautta ja onnen ailahduksia. Lopussa palkitaan.

– –

Kristiina Vuori
Neitsytkruunu
Tammi 2020
romaani
263 sivua eKirjana, osittain kuuntelin.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

25 huhtikuun, 2020 · 9:03 am

Rachel Cusk: Kunnia

Rachel Cuskin trilogia saa kunniallisen päätöksen: Kunnia (S&S 2020). Ääriviivat ja Siirtymä edeltävät tätä Faye-sarjan päätöstä, jossa minäkertoja häivyttyy sattumanvaraisten tapaamisten tarinointiin.

Kunnia ottaa omituisen väkevästi valtaansa. Se vie kertomusten virtaan ja keskittymään sanottavan sisältöön, ei henkilöihin eikä muotoonkaan. Kerronnan selostuvuus perustuu siihen, etten voi olettaa tai ennakoida mitään, liukua vain mukana odottamattomaan loppukuvaan asti.

*

Cuskin romaaneista sanotaan, ettei niissä ole juonta. Tässä kirjassa Faye lentää kirjallisuustapahtumaan jonnekin Eurooppan. Hän tapaa siellä kustantajansa ja messujen väkeä sekä muita kirjailijoita ja mediaväkeä. Juoni on, muttei se ole olellinen.

Kunnian kaksi pääsisältöä minusta ovat avioliitto ja kokemusten muutos tarinoiksi. Kirja etenee minäkertojan kuvauksena messupäivätilanteista, joina hänen kohtaamansa henkilöt vyöryttävät ajatuksiaan kertojalle, joka itse pysyy taka-alalla.

Etenkin Fayen tapaamiset haastattelijoiden kanssa hieman hämäävätkin, sillä kertoja-kirjalija ei saa suunvuoroa eivätkä toimittajat ehdi kysyä mitään, koska papapattavat tauottomasti omia kokemuksiaan. Mitä ihmeen haastattelua sellainen on? Toimittajien ammattitaidottomuutta osoittavaa vai romanin intentioiden ilmeistä ilmisua? Vai pitääkö olettaa, että Faye on poikkeukselisen hyvä kuuntelija? Ehkäpä – tai tarkka valikoija, mitä selostukseensa valitsee.

”Kirjallisuuden ihanteeseen kohdistuu samanlainen yleisluontoinen kaipuu kuin lapsuuden menetettyyn maailmaan, hän lisäsi, siihen maailmaan, joka usein tuntuu nin paljon väkevämmältä ja todellisemmalta kuin nykyhetki.”

*

Valtaosa ohi lipuvien tarinoitsijoiden jutuista käsittelee avioliittoa, ja niistä suuri osa avioeroa. Monissa eroissa korostuvat puolisoiden vihamielisyys ja etenkin miesten kostonhenkisyys. Katsomiskulma on feministinen. Ero näyttäytyy puolisoiden jonkin aikaa ylläpitämän suhde- tai perhetarinan käsikirjoitusvirheenä, joka ei kelpaa enää esityksen pohjksi. Lapset joutuvat kärsimään sivuosassa.

Kirjan avioiliittotarinat, jotka eivät käsittele eroa, ovat myös kiinnostavia. Niissä näyttäytyvät kertojien roolit perhenäytelmässä. Osa on tietoisesti valinnut roolinsa ja sen ehdot, osa huomaa perhedynmiikan liikahduksen dominoefektin ja oman roolin uudelleenarvioinnin.

Pariin otteeseen käy ilmi, että minäkertoja on itse avioitunut eron jälkeen. Sen Faye kuittaa nopeasti ohittaen, kerran uuden avioliiton solmimisen perustellen. (Muuten laadukkaassa käännöksessä kielikorvaani särähtää sana, josta jo yläkoulun äidinkielen tunnella opin, että se on vain ikkunoissa.)

”Toivon päihittäväni nuo lait, sanoin, elämällä niiden puitteissa.”

*

Leimallista on se, että tarinoiden ketjut seuraavat toisiaan tässä eleettömyydessään ilmeikkäässä proosassa. Tarinointia ei ole tarve kommentoida tekstin sisällä tai käydä vuoropuhelua.

Olen taitellut viljalti kirjan sivunkulmia muistutukseksi hienoista kohdista, joissa kiteytyy elämästä ja kirjan ytimestä, miten tarinallistamme ja tulkitsemme – tähän lopuksi esimerkiksi tämän:

”Hänen tarinansa antoi olettaa, että ihmiselämää voivat hallita kerronnan lait, sanoin, ja kaikki ne käsitykset kostosta ja oikeutuksesta, joita kertomus vaatii, mutta tosiasiassa tämä illuusio syntyy vain hänen omissa tulkinnoissaan.”

– –

Rachel Cusk

Kunnia

suomentanut Kaisa Kattelus

romaani

203 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

22 huhtikuun, 2020 · 6:07 am

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

Jossittelusta syntyy hienoja romaaneja. Otetaanpa ensiksi tämä uusin, Jenny Erpenbeckin Päivien loppu (Tammi 2020). Romaani alkaa 1900-luvun alusta, yhdestä juutalaistaposta, kun perheenisä lynkataan. Sittemmin romaani on pikemmin naissukupolvien ketju yli sata vuotta. Tai voisi olla.

”Kuka päättää sen, millä ajatuksilla aika täytetään?”

Episodityyppisesti romaani ronkkii Euroopan historian kipukohtia. Tarina alkaa Saksan ja Puolan rajalta, siirtyy Wienin ja Moskovan kautta Itä-Berliiniin ja palaa lopussa Wieniin. Järisyttävästi välittyvät esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan vaikutus elämään sekä neuvostoliittolainen vainoharhainen ja sattumanvarainen aatepuhdistus.

En ole tähän mennessä puuttunut henkilöihin tai henkilökuvaukseen. Henkilöt kuvautuvat eläviksi, vaikka jokainen heistä on olematon ja samalla mahdollinen. Romaani pelaa sattumalla. Romaanin alussa tyttövauva kuolee, mutta silti romaani kiertyy sen ympärille, ettei niin olisi tapahtunutkaan vaan miten elämä voisi jatkua.

”Maailma oli täynnä erilaisia syitä, miksi hänen elämänsä olisi voinut päättyä, mutta samaan aikaan oli myös kokonainen maailmallinen syitä, miksi hän voisi ja miksi hänen pitäisi vielä olla elossa.”

Ja nyt pääsen toiseen jossitteluromaaniin, joka väkisin peilautuu Erpenbeckin romaaniin, eli Kate Atkinsonin Elämä elämältä. Se on tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, että minun on aluksi vaikea päästä Päivien lopun imuun. Vertaan vanhaa kokemustani tähän uuteen, ja taidan jopa mustasukkaisesti vaalia Elämä elämältä -romaanin suosikkiasemaa. Vähitellen annan periksi, sillä Erpenbeckin ote on erilainen kuin Atkinsonin. Huojentavaa – kumpikin romaani saa elää mielessäni vaikuttavana proosana, vaikka ideassa on samaa.

wp-1587491155585.jpg

”Sillä jos on riittävän kylmä, sellainenkin mikä oli aikoinaan lihaa ja verta, kuulostaa aivan puulta.”

Päivien lopun tyyli on karuhko, tehokas konstailemattomuudessaan, ja siksi mahdollisuuksilla voi konstailla. Sävy on synkkä, tehokkaasti vaikuttava. Virityn poliittisesti, sillä mahdolliset ihmiskohtalot ovat tyystin alisteisia ajan tapahtumille, joihin heillä ei ole valtaa vaikuttaa, mutta ajat vaikuttavat. Myös juutalaisuuteen liittyvät kysymykset tuodaan kirjassa taitavasti esille. Kristityn Euroopan ja ateistisen Neuvostoliiton ulkoiset ja sisäiset paineet sekä uhat juutalaisille kylmäävät, ja romaani näyttää monisyisesti aineettoman perinnön vaikutuksia, vaikka siitä yrittäisi luopua.

Aivan aseettomaksi minut riisuu romaanin loppuosa, jossa kaiken muun mahdollisen maailman kylkeen liimautuu muistisairaus. Siihen sisäänrakentuu mahdollisen maailmojen möyrintä muistamattoman mielessä. Erpenbeckin kuvaus 90 vuotta täyttävän naisen mielenmaisemasta ja omaisen osasta muistisairaudessa on vain yksinkertaisesti kananlihalle nostattava.

” – hän tietää hetkellisesti, kirkkaasti ja selkeästi lyhyen tovin, miltä tuntuisi, mikäli kaukainen ja läheinen, sisäinen ja ulkoinen, kuollut ja elävä olisivat samanaikaisesti läsnä, mikään ei olisi toista ylempänä, ja se hetki, kun kaikki olisi yhtäaikaista, kestäisi ikuisesti.”

– –

Jenny Erpenbeck
Päivien loppu
suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Tammi 2020
183 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita juttuja mm. Kirja vieköön!

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

21 huhtikuun, 2020 · 7:30 pm

Lukuviikon 2020 vinkit

Hyvää lukuviikon alkua! Kokoan vinkkilistan muutamasta kirjasta, joissa kirjan henkilöllä tai henkilöillä ei pää meinaa pysyä kasassa. Nämä kirjat saattavat lohdutta, ihmetyttää, kiihdyttää ajattelua ja mennä tunteisiin. Elämmehän aikoja, jolloin paineet ja uhat vaivaavat ja vaikuttavat päänsisäiseen. Kirjallisuus siirtää muuanne tai auttaa käsittelemään kummallisuutta meissä.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Mikä soppa ja kauheus, mikä ahdistuksen ja pelon siirtovaikutus sukupolvelta toiseen! Ja miten hienosti kerrottu perhesalaisuus. Schulman kertoo taidokkaasti isovanhempiensa tragedian. Isoisä taitaa olla kunnon psykopatologinen tapaus, siihen liittyen kirjassa on vaarallisia ja piinaavia tilanteita. Mutta lopulta se ei ole kirjan juttu vaan hieno kerronta toden ja kaunokirjallisen yhdistelmänä.

Tiina Laitila Kälvemarki: H2O

Tässä kirjassa ei tarvitse arvuutella päähenkilön sieluntilaa, sillä jakautunut persoona avautuu eri puolin. Jännittäväksi kirjan tekee rakenne ja syy-seurauksien etsintä lapsuudesta nykypäivään: mikä vaikuttaa päähenkilön hajoamiseen?

Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset

Kun pahin tapahtuu, runolla on sijansa. Runokirjassa kuuluu kaaos menetyksen jälkeen. Sen lisäksi siitä viriää elämän jatkuminen. Tämän kestää, koska elämää on.

Wilhelmiina Palonen: 206 osaa

Luuranko koostuu lukuisista osista, niin myös ihmisen psyyke. Siinä niveliä ja jänteitä ovat lapsuus, nuoruus, vanhemmat, kokemukset, muistot, tunteet – ja ne siirtyvät. Nuoren pojan nykyhetki ja 1920-luvun naiskohtalo yhdistyvät yllättävästi tässä esikoisromaanissa.

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Nyt on ilmeinen lupa olla onnellinen. Vaikka häpeä painaa, vaikka kiusaamiskokemukset varjostavat, vaikka tuleva on epävarmaa. Pojan ja isän kirjeenvaihto paljastaa heistä, mutta se auttaa meitä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot

19 huhtikuun, 2020 · 6:00 am

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä

Otan motoksi tämän: ”lauseet, joissa en osaa sanoa suoraan”. Ei niin, etteikö Silja Kejonen osaisi sanoa suoraan, mutta hänen runojensa puhuja ravistaa fragmentteja runokirjan sivuille ja sysää minut epäsuoralle löytöretkelle. Kyse on Kejosen runokokoelmasta Lähetä minulle ympyrä (Gummerus 2020).

wp-1587188918264.jpg

Kokoelma on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa ”Impi” esiintyvät minä, Impi ja isä. Impi ilmestyy sivuille nuoresta vanhaksi. Häneen kytkeytyvät sanakuvat kuten sakset, kaali, fööni, kissa ja hevonen, etenkin hurjat hetket hevosajeluilla pakkasella ja Mannerheimilta napsaistut hiukset. Tunnelma on kaipaava vaan ei sentimentaalinen.

”Alku on aina sellainen, että / levitän valkoisen lakanan ympärillesi, / kuljen kasvojesi reunoja pitkin sakset kädessä, / leikkaan sinut varovaisesti irti.”

Runoissa on konkreettista ainesta mutta ripoteltuna liukkaiksi lyhytlauseiksi, aukinaisiksi viitteiksi. Voimakkaat kielikuvat visualisoituvat mielessä, muodostavat nopein leikkauksin filmin lukijamieleeni. Niissä Impi toimii eri-ikäisenä, elävänä ja muistona. Jään miettimään runojen kaalia, ja se miellyttää minua. Kaalinlehtien monikerroksisuus ja arkisuus sopii hienosti symboliksi.

Kokoelman toinen osa on nimeämätön. Runojen minän näen naisena, jossa rakkaus ja sen menetys hiertävät. Puhuja on herkillä: ”Iho niin ohut, että päästää vaatteet läpi.” 

Hevonen ja kissa symbolina ja metaforana yhdistää osia. Hevonen, iso ja voimakas eläin, on voimaeläin. Kakkososassa hevonen liittyy myös hupaisaan mielikuvaan Dallas-tv-sarjasta, mutta laukkaavasta eläimestä on moneksi, myös karanneeksi rakkaudeksi.

”En halua enää nukkua hevoslakanoissa. / Näen vain karanneita eläimiä, / mutta se on pelkkä tunne, se menee ohi. Voin katsella kuumeisia kavioita ja ajatella, / siellä ne yhä laukkaavat.”

Luen runoista eron tuskan ja vapaan, oman elämän dikotomiaa, luen myös aistillisuutta, tunteiden ja kosketuksen runsautta ja puutetta. Tunteet välittyvät viittein, vaikkapa tällaisin:

”Olohuoneen pöydälle nostettu kimppu veitsenteriä.
Kukkia, kukkia!”

Kejosen esikoiskokoelma Vihkilumen talo herätti aikoinaan minussa samantyylisiä ajatuksia kuin tämä uutuus: kirja raottuu ensin vain vähän, sitten saranat naristen vähän enemmän, mutta kaikkea en oven takaa näe. Runoihin jää avautumattomuutta, mutta se ei estä nauttimasta assosiaatioista, joita yllättävistä ilmaisuista irtoaa. Mielistyn moniin fragmentteihin ja sanoihin, jotka yllättävät yhteyksissään, esimerkiksi tällaisiin: ”Nainen ilman kuorta, kidukset punaisessa samettirasiassa.” Mitä kuvia, mielikuvia!

Tunnustan hämmennykseni ja sen perään innostukseni. Näitä Kejosen runojen arvoituksia alan arvailla – ja innostun. Siellä täällä on minulle merkityksiä tai tarina alkuja, joita täydennän. Siksi minua hieman harmittaa, että luin kustantajan tiedotteesta taustaa, mutta onneksi luin sen vasta, kun olin lukenut runot. Sain siis ensin pyöriskellä omissa mielleyhtymissäni. Tietoa tihkui esimerkiksi Impin elämän yksityiskohdista, jotka ovat siirtyneet runoihin. (En kerro, mitä.)

En voi siis enää puhtaalta paperilta pyrkiä näihin runoihin. Tai sitten voi kuitenkin käydä näin:

”Kun herään, on varmaan huhtikuu, yhdessä ainoassa aamussa kuulee
kauan sitten aloitettujen kirjainten kujertavan.”

– –

Silja Kejonen
Lähetä minulle ympyrä
Gummerus 2020
runoja
69 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

18 huhtikuun, 2020 · 12:00 pm

Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa

Tommi Melenderin kirjassa Poika joka luki Paavo Haavikkoa (WSOY 2020) on yhdeksän esseetä. Kirjoittaja kimpoilee niissä kirjallisuusmietteistä henkilökohtaisiin muistoihin ja lukukokemuksiin. Lukeneisuus ja ilmaisuvarmuus tekevät Melenderin esseiden lukemisesta miellyttävää, mutta teksti myös haastaa.

Niminovellissa Melender kuvailee ajatuksiaan ja tunteitaan Paavo Haavikon tuotannon löytöhetkistä ja -retkistä. Muisteloihin mahtuu itseironiaa kuten kuvaus nuoresta Melenderistä, joka matkii kirjailijaidolin kansilieveilmettä. Haavikko on ollut esikuva runoilulle, ja kiinnostava on kirjan kohta, jossa aloitteleva runoilija mallintaa ihailemiaan tekstejä. Samalla Melender liukuu kertomaan ylipäätään kirjoittamisen kokemuksesta; jälkimmäinen sitaatti viittaa Samuel Beckettiin:

”Kaikki, mitä me kirjailijat raapustamme, on jo tuolla ulkona, yhtenä suurena sanamateriana. Siitä me louhimme tahoillamme ja järjestämme irtoilevaa ainesta kirjan muotoon. Mitään uutta on mahdoton kirjoittaa, kaikki kirjoitetaan vanhan päälle tai viereen.”

– –

”Kirjailijan olisi puhkottava näkymättömiä reikiä tekstiinsä, jotta sanoista tihkuisi läpi se jokin tai ei-mikään, joka sanojen takana vaanii.”

Esseelle luonnollisesti sopii omakohtaisuus, ja kirjoittaja tekeekin esseissään tunnustuksia, joita tuttavat eivät hänestä tiedä. Siten lukija sidotaan intiimisti teksteihin. Kirjoittaja myös kurittaa, sillä hänen kirjallisuuskäsitykseensä sisältyy rajoituksia, jotka hän ilmaisee piikikkäästi. Jos en ole samanmakuinen, saatanko ehkä aiheuttaa kirjoittajalle lievää kuvotusta? Ja pitäisikö minun hävetä, jos en ole lukenut samoja huipputeoksia kuin hän?

wp-1587202748215.jpg

Häpeämistä lukemattomuudesta Melender käsittelee esseessään klassikkokaanonista. Kiinnostava on essee kirjavihasta ja antikirjallisuudesta. Se pistää miettimään, mikä kenellekin on antia ja miksi.

Kokoelma loppuu esseeseen, jossa Melender kirjoittaa kahdesta nykykirjailijasta, joita  on suomennettu kustantajien vähentyineistä käännöshaluista huolimatta. Häneen on tehnyt vaikutuksen  Maylis de Kerangalin ja Jenny Erpenbeckin tekstityylit, ja hän erittelee lukemaansa havainnollisesti ja mukaansa tempaavasti. Olen juuri lukemassa Erpenbeckin uusinta suomennosta Päivien loppu, joten saan peilailla Melenderin havaintoja omiini.

Hiukan esseistä uuttuu tahmeaa ainesta siitä, että lukeminen ja kirjallisuus on katoavaa kansanperinnettä, tai pikemminkin elitististä ajankulua. Kaikkiaan esseissä on lukuisia teräviä ja taitavasti aseteltuja kohtia, joita tekee mieli siteerata. Niin kuin nämä otteet runojen lukemisesta:

”Samalla vapauduin siitä luulosta, että runoihin kätkeytyy salainen koodi, joka pitää purkaa auki voidakseen tajuta, mitä runo tahtoo sanoa. Opin – tai runot opettivat minua – nauttimaan sanojen soinnista, säkeiden rytmistä, kielikuvien tuottamista assosiaatioista. Mielettömiltä vaikuttavissa runoissa saattoi piillä mieltä ja järjettömiltä vaikuttavissa järkeä. Piti vain lähestyä niitä aistit ja tietoisuus avoimina. – -. Tajusin, että poeettinen ilmaisu ei kenties välitä uudenlaista tietoa, mutta se välittää uudenlaista ymmärrystä, mikä on vähintään yhtä arvokasta, ellei arvokkaampaa. – – Nykyisin runot auttavat minua kestämään arkisen elämänmenon sarjallisuudesta kumpuavia inhon tunteita. ”

Huvitun, kun kirjan alkupuolella Melender kertoo irtautumista palkkatyöstä vapaaksi kirjailijaksi, siis huvitun osuudesta, jossa hän kuvailee kirjojensa lukijakuntaa. Tunnistan itseni ja kaltaiseni –  mutta hei, täällä ollaan, luetaan ja nautitaan siitä!

”- – olen voinut hyvällä omallatunnolla näperrellä proosaa ja esseitä, joiden lukijakunta muodostuu muutamista tuhansista koulutetuista keski-ikäisistä naisista.”

Tommi Melender
Poika joka luki Paavo Haavikkoa
WSOY 2020
esseitä
99 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Avainsanat:

14 huhtikuun, 2020 · 6:00 am

Odotan aurinkoa

Odotan aurinkoa (Humak 2019) on kirja,
jossa on yhdeksän selkokielistä tarinaa.
Kirja kertoo nuorten tunteista ja kokemuksista,
minkälaista on muuttaa Suomeen.

Kirjassa ei ole kertojien oikeat nimet.
Niin he voivat kertoa vapaasti omista tunteistaan.
Kertojat tulevat eri kulttuureista,
ja he ovat asuneet Suomessa vasta vähän aikaa.

Kaikki kertomukset ovat mielenkiintoisia.
Kertojat paljastavat,
minkälaisia asioita he Suomessa arvostavat.
Monille se on rauha, tasa-arvo ja opiskelu.
Kirjan kertojien mielestä
suomen kieli on kaunis mutta vaikea.

”Suomessa on paljon hienoja asioita.
Suomen poliittinen järjestelmä on hyvä,
sillä Suomessa on hallitus ja myös presidentti.
Suomalainen koulu on hyvä.
Kaikki suomessa on ehjää ja valmista.”

Monilla on ikäviä kokemuksia suomalaisista
mutta myös hyvä ja hauskoja hetkiä.
Suomen talvi ei ole suosikki.
Joidenkin mielestä ruoka ei maistu miltään,
toisten mielestä se on hyvää.

Eli jokaisella kertojalla on omia mielipiteitä.
Yhteistä on se, että he ovat tulleet Suomeen turvaan.
Siksi ikäviä kokemuksia ovat esimerkiksi
mielenosoitukset maahanmuuttajia vastaan.
Myös se huolestuttaa, saako Suomessa töitä.

”Monet maahanmuuttajat ovat asuneet Suomessa pitkään,
mutta he puhuvat vain vähän suomea.
Minun naapurini on asunut Suomessa melkein kymmenen vuotta.
Hän osaa sanoa vain `Mitä kuuluu?´”

Kirjan tarinat antavat lukijoille rohkeutta.
Rehelliset kertojat eivät peitä vaikeuksia,
mutta he kertovat myös mahdollisuuksista.
He kannustavat opiskeluun ja lukemiseen.
Täytyy osata kieltä ja tuntea uusi kulttuuri,
että pärjää uudessa maassa.
Se ei vie pois omaa kulttuuria.

wp-1586756772176.jpg

Kirjan tekijät halusivat tehdä selkokirjan.
Yksi syy on tietysti se,
että suomi on maahanmuuttajalle uusi kieli.
Selkokieli on helppoa suomea,
mikä auttaa pääsemään mukaan uuteen kulttuuriin.
On arvokasta, että voi lukea uudella kielellä
ja voi jakaa kokemuksia kirjan tarinoiden kanssa.

Tekijöillä on myös toinen syy tehdä selkokirja.
He huomasivat, että kirjastossa
on vain vähän selkokirjoja.
Se voi kyllä olla kirjaston syy,
sillä viime vuosina on tullut paljon selkokirjoja.
Mutta se on silti hyvä syy:
erilaisia selkokirjoa tarvitaan lisää.

Odotan aurinkoa on verkkokirja,
ja sen voi lukea vapaasti netissä.
Täytyy silti muistaa,
että aina joku maksaa kirjan,
joka on lukijalle ilmainen.
Odotan aurinkoa on saanut rahaa
hankkeesta Porukalla perille (ESR).

– –

Odotan aurinkoa. Selkokielisiä tarinoita Suomeen tutustumisesta
toimittaneet Tiina Valkendorff, Päivi Ruutiainen ja Anna Louhensalo
Humanistinen ammattikorkeakoulu 2019
Humanistisen ammattikorkeakoulun julkaisuja 89,  ESR-hanke Porukalla perille
86 sivua verkkokirjana:
https://www.humak.fi/wp-content/uploads/2019/11/Humanistinen-ammattikorkeakoulu_selkokirja_Odotan-aurinkoa_verkkojulkaisu_FINAL_141119.pdf

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Selkokirja