Aihearkisto: Kirjallisuus

Viestini Ylelle Finlandia-palkintojen jälkeen 2019

Bio Rexissä salillinen kirjaihmisiä hihitti, kun Finlandia-kirjapalkintojen jakotilaisuuden juontaja luki vahingossa tapaa-sanan ”tappaa”, kuunteli palkintokirjojen valitsijoiden vakuutteluja lukemisen ja kirjojen tärkeydestä ja nyökytteli jokaiselle palkinnolle: ansaittu voitto.

Hienoja palkintokirjoja, varmasti. Olen lukenut palkituista vain Pajtim Statovcin Bollan, ja sen palkitseminen on kaikin kriteerein oikein, eikä se vähennä viiden muun ehdokasromaanin tuottamaa lukunautintoa – tai satojen muiden tänä vuonna ilmestyneiden kirjojen. Ihan niin kuin nuortenkirjapalkittu Marisha Rasi-Koskinen sanoi: ”Tarvitaan monenlaisia kirjoja, monenlaisille lukijoille.” Hän lisäsi, että hän kirjoittaa kirjoja heille, jotka lukevat.

Lukijoista on pulaa. En lähde erittelemään lukuisia syitä. Pysähdyn yhteen: kirjan ja lukemisen näkyvyyden ongelmiin mediassa. Enkä lähde erittelemään kirjakritiikkipalstatilan kaventumista. Keskityn tällä kertaa kansanradiotyyppisesti Ylen rooliin.

Maksan Yle-veroa. Saan vastineeksi yhden tv-kirjailijahaastattelun lauantaiaamuisin, joitain kirja-aiheisia juttuja radiossa ja kirjatapahtumataltiointeja. Joku vuosi sitten kirjaohjelmat tv:ssä olivat lähinnä Norjasta ostettuja kirjailijahaastatteluja ja torstaiaamujen kirjavartteja. Se ei minua lohduta, että voin Arenasta veivata samoja ohjelmia vaikka päivittäin. Kysyn: missä ovat parhaaseen katsomisaikaan lähetetyt kirjaohjelmat, joissa esitellään lasten- ja nuortenkirjoja, selkokirjoja ja muita kaikkien genrejen kirjoja?

Maksan Yle-veroa. Siksi oletan, että tilastojen mukaan suomalaisten yksi yleisimmistä harrastuksista näkyisi näyttävästi Ylessä. Jos eivät kirjat näy julkisuudessa eivätkä ohjelmatarjonnassa, ei Yle ole tehnyt osuuttaan #lukuliikkeessä eikä muissa  sivistystavoitteissaan. On kyse arvovalinnasta: jos kirjallisuus on näin vähäisessä roolissa Yle-tarjonnassa, se kertoo siitä, ettei lukemisen, lukutaidon ja kirjallisuuden merkitys ole panostuksen arvoinen.

Maksan Yle-veroa. Oletan, että saan vastineeksi myös kirjallisuusjuttuja. Ei minulla ole erityistä syytä asettaa vastakkain urheilua ja kulttuuria, mutta ehkä esimerkkini konkretisoi ajatuksiani – kärjistän tietoisesti.

Lähes joka uutislähetyksessä on urheilu-uutiset. Niissä selvitetään tuloksia, julkaistaan haastattelupätkiä urheilijoista ja valmentajista, luetellaan NHL- ja Formula-tapahtumia. Miksei joka uutislähetyksessä ole kulttuuriuutisia samoin periaattein kuin uutislähetyksissä mainitaan suomalaisurheilijat sekä tulokset meillä ja maailmalla?

Tällaisia. ”Pajtim Statovci kansainvälisen kirjallisuuspalkinnon jakotilaisuudessa.” ”Laura Lindstedtin romaanille taas uusi käännössopimus.”  ”Antti Tuomaisen dekkari sai Timesin huomion.” ”Saksalaislapset kiittävät Timo Parvelan tarinataitoa.” ”Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisromaani käsittelee uudella tavalla kotirintamaa.” ”Kirsi Ellilän romaani Lepra kertoo voitetun sairauden varjoista.” ”Kersti Juvan Löytöretki suomeen avaa kielen merkitystä.” ”Mariskan runot jatkavat lastenrunoperinnettä.” ”Sanna Karlströmin Alepala-runokokoelma yhdistää arkista kuvastoa lyriikkaan.” ”Selkokielinen äänikirja Minna Canthin Hannasta juhlistaa klassikkokirjailijan 175-merkkivuotta.” ”Kustannustoimittaja kertoo, miten Jussi Nikkilän käsikirjoituksesta syntyi esikoisromaani.” Jne.

Näitä otsikoita ja niistä juttuja riittäisi joka uutislähetykseen ja niistä omiksi ohjelmaideoiksi. Siis jos niin valitaan –  jos kirjallisuudella on se arvo, josta juhlapuheissa todistetaan. Kun kirjat eivät näy julkisuudessa, ne pysyvät näkymättöminä, tavoittamattomina. Silloin ne eivät näy kaikille ihan normaalina ajankäyttövalintana. Se on arvovalinta.

Maksan Yle-veroa. Kulttuuriuutisten ohella oletan Ylen julkaisevan tärkeimpinä katselu- ja kuunteluaikoina kirjallisuuskeskusteluja, kirjailijahaastatteluita, tavisten, kulttuurihenkilöiden ja julkkisten kirjahyllyesittelyitä, kirjasketsejä, kirjatietovisoja, ideoita iltasaduiksi, lastenkirjavinkkauksia, nuorten omakohtaisia kirjakokemuksia, lukupiirien löytöjä uutuuksista ja jo aiemmin ilmestyneistä kirjoista jne.

Toivemaailmassani julkinen palvelu Yle ei juutu mittaamaan Arena-klikkauksia vaan tarjoaa kunniatehtävänään sitä, mitä sen kuuluu: kirjallisuusohjelmia lukemisen merkityksen vaalimiseksi. Sillä siten se omalta osaltaan edistäisi lukutaitoa – kansalaistaitoa, josta ollaan niin huolissaan.

Maksan Yle-veroa. Hyvä toimitusjohtaja, Merja Ylä-Anttila: saitte valita kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Hyvä valinta! Valitkaa seuraavaksi Yle-tarjontaan kirjallisuus.

20191127_160925_resize_69.jpg

25 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, kirjapalkinnot

Paula Havaste: Vierashuoneet

Muistatatko saarenmaalaisen Viljan ja siippansa Villemin? He ovat taas täällä, neuvosto-Viron alkuvuosien sinnittelijät Paula Havasteen romaanissa Vierashuoneet (Gummerus 2009).

Pronssitähden ajasta on vierähtänyt vuosi, siirrytään uuteen kesään Viljan ja Villemin pihapiirissä. Anoppi on haudattu ja rasittava karjakko muuttaa kolhoosiin. Yksin ei nuori pariskunta jää taloa pitämään. Aitassa asustavat Arvo ja Ants, joiden salaisuutta tulee vaalia. Pihaan kunnostetaan vierashuoneet tallinnalaisille taiteilijoille, jotka tarvitsevat työskentelyynsä maaseudun rauhaa. Etenkin vierashuoneiden rakentamiseen ja vieraisiin liittyvät rasitteet avautuvat romaanissa, samalla yksilöiden rooli suuressa Neuvosto-systeemissä.

Kirjoitin jo Pronssitähti-jutussani Neuvosto-Viron ilmapiiristä ja kaupunki-maaseutu-eroista, ja ne pitävät kutinsa myös Vierashuoneet-romaanissa. Peruselämään kuuluvat salailu ja pelko, jotka seuraavat sanoja ja tekoja. Ja haaveissa häälyy vapaa Viro, joka elää laulamattomissa lauluissa.

20190811_095026_resize_74.jpg

Uusi aines on metsäveljien hiippailu vaiettuna osana yhteisöä. Ja aiempaa romaania selvemmin Havaste nostaa taiteilijoiden aseman ideologian airueina. Pakkorako tulee ymmärrettäväksi: joko levität neuvostoihmisen sankarisanomaa tai elät köyhyydessä tai Siperiassa.

Naisten asema systeemissä esitetään vaivihkaa pienten mahdollisuuksien näkyinä. Kyllä, nainen kelpaa tilikirjoja hoitamaan ja miehiä tyyräämään. Jälkimmäisestä toimesta Viljan Anna-täti esitetään ylivertaisena matroonana, joka herättää kaikissa kunnioitusta ja pelkoa.

Naisten näkymätön työ tulee romaanissa näkyväksi. Tavallisten töiden tarkka kuvaus on minusta ylipäätään Havasteen tuotemerkki. Pidän siitä, se maaduttaa kerrontaa arkiseen ja tavalliseen – tekee siitä tärkeää. Viljan työteliäisyys on hengästyttävää. Huokaan helpotuksesta, kun varovainen ja arka Vilja uskaltautuu välillä tuiskahtamaan löperölle runoilijamiehelleen töiden epäsuhtaisesta jakautumisesta. Ei se tulosta tuota, mutta asiantila tulee julki. Villem saa vapaasti kirjoittaa, mutta mitkä ovat Viljan mahdollisuudet?

”Kun pyykit olivat narulla kuivumassa, oli korkea aika mennä nukkumaan. Vilja sulki ohi kulkiessaan vierashuoneiden ulko-oven ja kurkisti tyhjään kolmanteen makuukamariin. Häviävän hetken ajan hän kuvitteli, millaista olisi oikaista itse tuohon puhtaalta tuoksuvaan upouuteen sänkyyn, katsoa vastasahattujen lautojen vaaleutta katossa, kääntää kylkeä ja miettiä, mitä valmiiksi katetun aamiaisen jälkeen alkaisi kirjoittaa.”

Minua sekä viehättää että vieroksuttaa Saarenmaa-romaanien omituisen naiivi tunnelma. Siinä on samalla häveliästä ja kuitenkin suvaitsevaista henkeä. Päättelen, että päähenkilö Viljan nuoruus ja suppea kokemuspiiri ilmenee juuri noin. Lisäksi se myötäilee yleistä ilmapiiriä, sillä on paljon enemmän asioita, joista pitää vaieta kuin joita voi päästää mielen pohjilta esille – saatikka sanoa.

– –
Paula Havaste
Vierashuoneet
Gummerus 2019
romaani
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Niillas Holmberg: Jalkapohja

”- –
Mutta niin sitä taas herää äidinkielestä
                                          Verbimerestä.
                 Vaikka jäljellä olisi vain valaan luuranko
toivon löytäväni sen rannan sijaan ulapalta.
– -”

Näin pätkäisen palasen Niillas Holmbergin runosta, joka on kutakuinkin keskeltä kokoelmaa Jalkapohja (Gummerus 2019). Runoilija on kirjoittanut runot saameksi ja sitten suomeksi. Verbaalimeri on siis alun perin saamea ja runoilijan jalkapohjat Saamenmaassa.

Siitä on kyse: oman kielen ja mielen maankamarasta, joka on ikiaikaisesti omanlainen ja uhanalainen. Paljaat jalkapohjat saavat verihaavoja ulkopuolisten toimista, eivätkä siinä suojaa suutarien (valtaapitävien) väsäämät kengät – vaan päinvastoin. Niillä on vuosisatoja yritetty viedä tuntuma omaan kieleen ja maahan – viedä ne kokonaan.

20191123_072500_resize_46.jpg

Oletko sinä nähnyt preesensiäni?”

Holmbergin runojen sanastossa toistuvat kielioppitermit sulassa sovussa eläimiin ja kenkiin liittyvien kielikuvastojen kanssa. Esimerkiksi suutari esiintyy siten, että se herättää uhkaa – muka-hyvää tarkoittavaa alkuperäisestä eristäjää. Ja nyt kun pääsin taas tähän, kuulen runoista vuosisatoja alistetun alkuperäiskansan askeleet.

            ”Hiertää jalkine, märkii jalka
       ja oi sitä vallantuntua
kuulla taas entistä mukavammasta tossusta. – -”

Runoissa yhdistyvät perinne, tietoisuus oman kansan sukupolvien painosta, valtaapitäneiden jättämät jäljet, kotoisuus ja kansainvälisyys, mennyt ja nykyinen. Se tapahtuu siten, että runot pistävät minut haparoimaan: miten tämän ja tämän yhdistän, mihin tämä liittyy, mitä tämä minulle sanoo? Välillä lyö tyhjää, välillä jysähtää.

”Rakkaus, leveä kuin harmonikka.”

Poimin tunteita laidasta laitaan. Kauhon katkeruutta siitä, mitä runon puhujan omalle kulttuurille ja maalle on tehty. Siispä runoista minuun jysähtävät ne asiat, mitkä puhujan jalkapohjissa mätivät. Niin myös hetket, jotka paljastavat kaiken keskellä vahvan tunteen omasta paikannuksesta maailmassa. Ja lisäksi erotan kauneuden: ”Kissankellojen taktiikka / todentaa jokainen sana adjektiiviksi.”

Jalkapohja on kokonaistaideteos, sillä runot ja sivujen kuvitus kytkeytyvät yhteen. Kuvittaja Inga-Wiktoria Påve vetää sivuille elävää viivaa, jossa yhdistyvät moderni ja perinne. Ilmeikäs ja konstailematon visuaalisuus vaikuttaa voimakkaasti tummien sivujen sanojen parina.

– –
Niillas Holmberg
Jalkapohja
Kuvitus Inga-Wiktoria Påve
runoja
Gummerus 2019
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Anni Saastamoinen: Sirkka

Innostun romaanista, jossa ei tapahdu juuri mitään. Anni Saastamoisen Sirkka (Kosmos 2019) kertoo keski-ikäistyvästä naisesta, Sirkasta, jolla on sivuhenkilön nimi ja persoona.

”Niinä hetkinä, kun kaikki elämässä tuntuu leviävän käsiin, voi joihinkin asioihin kuitenkin luottaa: kirjastoihin, kaupunkiliikenteeseen ja viherkasveihin. Kun itse toimii kuten on ohjeistettu, asiat toimivat, kuten ne on suunniteltu toimivaksi.”

Sirkka toimii rutiininomaisesti, suunnitelmallisesti ja järjestelmällisesti. Yksineläjän sosiaaliset taidot ovat puutteelliset, mutta viherkasviensa lisäksi hän saa välillä muuta seuraa: räväkkä ystävä Natalia ja epäjärjestelmällinen äiti sotkevat silloin tällöin Sirkan systeemeitä. Sirkan tasapainoa on hivenen järkyttänyt vuosia sitten sattunut suhdekömmähdys, ja romaani valottaa sitä ja Sirkan päivien kulkua. Ja jotain käänteentekevää on ilmeisesti tapahtumassa.

”Vaikka Sirkka on ylpeä mielensä viidakottomuudesta ja suorista riveistä ja pinoista, joista hänen mielensä rakentuu, tuntuu hänessä silti pieni tyhjä kohta.”

Saastamoisen tyyli tuuppaa lempeästi päähenkilö-Sirkkaa lähelle lukijaa. Kumarran kiitoksen tavalle, jolla tavallisuuden ja tylsyyden tunnistettavuus tehdään. Katsannon koomisuus ei peitä näiden sirkkojen olemassaolon moninaisia sävyjä. Nämä sirkat puunaavat ja hääräävät kaupunkiyksiöissään, he kärsivät avokonttoreissa, ja heillä on hallitut ja rajoittuneet tapansa. Vaikka voi naurahdella sirkkojen ulkoisen toiminnan kapeudelle ja epäillä sisäisesti rikasta elämää, Sirkka-romaani myös oikeasti näyttää sen peilinä: se ei ole kummallisempaa kuin kenenkään muun. Sirkkojen ja minun ja sinun (sisäinen) elämä on tätä tavallista jahnaamista omista tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Romaani vetää aluksi imuunsa, hetkittäin hieman hyydyn, mutta loppupuoli taas ihastuttaa. Sirkassa on tuttuutta ja se eksyttää odottamaan viihderomaanikäänteitä, mutta oivaltavasti romaani vie loppua kohti toisenlaiseen ratkaisuun kuin monet samanaiheiset kirjat yksinäisitä naisista. Läikähtää, kun Sirkka löytää elämäänsä onnen aiheita muttei tavanomaisin juonenkääntein. Siispä romaanista ailahtaa lämmintä ja pehmeää tulevaisuuden uskoa sekä varmuutta tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on ja elää. Mainiota!

20191117_070808_resize_57.jpg

– –

Anni Saastamoinen
Sirkka
Kosmos 2019
romaani
188 sivua.
Sain kirjan bloggaajaystävältä.

Muualla, mm. Sivusuhteita.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jouni Teittinen: Sydäntasku

Joitain vuosia sitten oli selfhelpiä löytää itsestään sisäinen lapsi. Moinen trendi ei ole onnistunut kuluttamaan totuutta, mikä siinä piilee. Jossain jokaisessa elää lapsi, joka jää ajatuksissaan ihmettelemään uutta esinettä tai odottamaan hiekkalaatikolla kutsua syömään.

”Lapsuutesi ei ole sinun mutta vielä jotain siitä
kiertää sinussa kuin ukkonen syreenimajaa, – -”

Jouni Teittisen runokokoelmassa Sydäntasku (Poesia 2019) lapsuus palailee ja katoilee runon puhujan muistoista. Runoissa yhdistyvät unen tuntu ja konkreettiset paikat ja tavarat, ja se yhdistelmä toimii: runon mielikuvissa on yksityisinäkin yhteistä jaettavaa. Mennyt pulpahtaa mielen pohjilta ja luo tunnelman, jossa on sumua ja sumusta kirkastuvia kohtia.

”Luulit tajunneesi jotain mutta seisotkin sen tiellä,
ja lopulta se työntää sinut sivuun. Niin kuin ahtaassa
käytävässä. Mutta se ei mahdu ohitsesi, jatkaa vain
työntämistä.”

Ajan ja muistojen teemat ovat minulle läheisiä, ja Teittisen tapa käsitellä niitä osuu. Aikaa ja muistoja ei voi mitata, kutsua tai ohjata. Kiinnostavasti runot tavoittavat muistojen konditionaaliluonteen: olisivatko ne oikeita, olisivatko ne minun, mitä niihin sekoittuisi?

”Takaisinkutsuttu päivä.
Painauma
niin kuin joku olisi maannut tässä,
herännyt, sanonut jotain tässä.”

Teittisen runoissa puhuu runojen minä, niissä sinutellaan ja nähdään asioita myös yleisellä tasolla. Ehkä puhuja sinuttelee itseään, mennyttä lasta ja nykyisyyttään itsessään, mutta kyllä se käy myös lukijan puhuttelusta – tai ainakin runot puhuttelevat.

20191116_072500_resize_94.jpg

Runojen rakenne vaihtelee. Välillä edellisen sivun runon säe tai ajatus jatkuu seuraavalla tai siitä kuitataan jotain seuraavalla sivulla. Välillä runoissa on tehoava kahden rivin jaksotuksen rytmi. Poimin säkeistä aforistisia oivalluksia sekä omia mieli- ja muistikuvia herättäviä kuvia. Kokoelmassa annetaan rauha harkitusti asetelluille sanoille, jotka asettuvat lukijassa asentoon, jota ei halua vaihtaa.

Sydäntasku voitti Helsingin Sanomien vuoden 2019 esikoiskirjapalkinnon. On mahdotonta asettua raadin vaikeaan asemaan, jossa pitää valita eri genrejen kirjoista. Sydäntasku siis voitti, ja toivottavasti se antaa kimmokkeen mahdollisimman monille ihastella Teittisen kielen ja mielen luontevaa yhdistelyä. Ja teille, jotka ajattelette, ettei nykyrunoja ymmärrä: antakaa mahdollisuus.

”Niin kuin jokin kaartuisi yllesi veden läpi
lepattava varjo, ojentaisi kätensä.”

– –
Jouni Teittinen
Sydäntasku
Poesia 2019
runoja
93 sivua.
Luin PDF-kirjana.

Muita lukijoita, muun muassa Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him? ja Lukulaiffii.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Lauri Tähkä: Äärillä

Laulaja ja biisintekijä Lauri Tähkän elämäntuntoja kuuntelin syksyn mittaan Vain elämää -sarjan juhlakaudella. Siinä hän avautui uran ja oman elämän kipukohdista muiden ohjelman artistien lailla. Tähteyden loisto tuntuu himmenevän yksityiselämän ongelmiin. Eli on ihmisen ammatti mikä tahansa tai yleisön ihailu miten suurta vain, se ei suojaa ihmissuhdepulmilta, yksinäisyydeltä eikä virheiltä.

Tv-formaattikokemuksen vuoksi ei Lauri Tähkän erotuska eivätkä sekoiluhetket tule yllätyksenä, kun niitä kuuntelen hänen henkilökuvakirjastaan Äärillä (WSOY 2019). Miksi kuuntelen valokuvakirjan, jonka kuvia ei BookBeat paljasta? Älytöntähän se on, sillä oletan Äärillä tarkoitetun kovan luokan fanikirjaksi runsaine kuvineen. Näen vain kannen tyylikkään potretin. Koska fanittaminen on minulle vierasta, ehkä kirjan kuuntelu on oikea valinta.

20191113_170103_resize_98.jpg

Äänikirjan lukee artisti itse, mikä tehostaa intiimiä vaikutelmaa. Laulajan tumma puheääni sulaa kuulokkeista korviini. Kertojan puhunta on luontevaa ja antaa vaikutelman: nyt hän puhuu minulle. Tässähän pehmenee tällainen laulajan radiokuuntelija, joka ei ole nähnyt intensiivistä kertoja-esiintyjää yhdelläkään keikalla.

Tekstissä on sopivasti paljastusta ja peittelyä. Kertoja vakuuttaa pitävän yksityisyydestään kiinni, silti hän tarjoaa täkytietoja elämästään ja elämyksistään. Ja sivuille jää salaisuus: kuka kumma on priva-Jarkko, kun julkkis-Lauri on kertojalleenkin arvoitus?

Tähkä on biisitekstittäjä, ja myös kirjalliseen minäproosaan sekoittuu laulullisuutta ja sellaista kielikuvallisuutta, jota voi poppiin pistää. Joukossa on tunnelmakuvia, joissa on runollista henkeä, tosin osassa on ehkä iskelmäkliseiksi sopivaa mutta osasta erotan kirkasta aitoutta.

Teksti tarjotaan palasina, tiettyihin teemoihin lohkottuina mutta vapaasti kertojasta kimpoillen. Päällekattoja Heli Laaksonen saattaa piillä valintojen takana. Yhtä kaikki, kertojan elämykset Iltaliasta Inariin välittyvät. Tavallaan ne aina kulkevat kotopuolen ”Pohjanmaan kautta”, mutta toistan: yksityisyys säilyy – koko elämää ei revitellä tuon ilmaisun kaikissa merkityksissä.

20191113_165911_resize_48.jpg

Lauri Tähkä ja päältäkattoja Heli Laaksonen Turun kirjamessuilla 2019

Kun kertojaääni hyrisee korvissani, se muistuttaa minua siitä, että minun makuuni soi Tähkän matalan rekisterin laulanta vailla suoraa huutoa korkealta ja kovaa, vaikkapa sellainen tulkinta kuin Väkevänä kuin metsä. Ja mietin Tähkän hiljaisen privaatin vastakohtaa: suosion suuruutta, elämänosaa, jossa artistin roolille elintärkeät fanit kirkuvat keikoilla, jonottavat kuvia ja halauksia tuntikausia – eikä tähden hymyn sovi hyytyä. Ja sitten kainalossa käy tällainen sivustatarkkailija mutisemassa jotain matalalla laulamisesta.

IMG_20191005_161740_244_resize_84.jpg

Turun kirjamessut 2019

– –

Lauri Tähkä
Äärillä
kuvat Emilia Ikäheimo
päältäkattoja Heli Laaksonen
WSOY 2019
henkilökuva
äänikirjana 54 minuuttia, lukija Lauri Tähkä.
Kuuntelin BookBeatissa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Kate Atkinson: Liian kirkas taivas

Olen kaivannut salarakastani, yksityisetsivä Jackson Brodieta. En turhaan. Tapaaminen hänen kanssaan ei tällä kertaa ole pettymys. Liian kirkas taivas (S&S 2019) häikäisee minut sillä, millä Kate Atkinsonin proosa yleensäkin: taitavalla kerronnalla ja tarinankehittelyllä sekä henkilöiden luonnehdinnalla. Onhan tämä täyteläistä (jännitys)herkkua.

”Yhteensattuma on vain selitys, jota ei ole vielä keksitty.”

Dekkariodotukset viritellään heti alussa. Siksi ei ole juonipaljastus kertoa, että ihmiskaupasta ja tyttöjen hyväksikäytöstä on kyse. Lukijan täytyy kuitenkin olla kärsivällinen, sillä asetelmia ja runsasta henkilögalleriaa yllättävine yhteyksineen viritellään pitkään. Pitää lukea kolmannes, että jysähtää, ja 40 %:a, että juonijuoksutus kiihtyy.

Atkinsonin jujutus on niin tietoista, että se hykerryttää. Missään vaiheessa ei peitellä sitä, että juonenkuljetus perustuu sattumien varaan. Ne tavallisesti ärsyttävät minua, nyt ei:”Hassu sattuma. Maailma on sitten pieni.”

”Hänenkin sattumia vilisevässä elämässään tämä oli tosiaan mojovimmasta päästä.”

Brodie-dekkarin aihe on kauhea, mutta Atkinson osaa käsitellä sitä niin, että siinä säilyy tieto ihmiskaupan hirveydestä, mutta teksti sävyttyy taitavasti kivusta huumoriin. Lisäksi intensiteettiä rakennetaan Brodien persoonan ja ihmissuhteiden varaan.

20191110_211229_resize_71.jpg

Kerronnan tyyli puree, lisäksi juonitäkyt ja luotto lukijaan iskevät. Atkinsonin sulkulauseiden viljely voi tuntua rasittavalta, mutta minua se riemastuttaa. Samoja tilanteita tarjoillaan eri kantilta, ja siten myös henkilöitä tuodaan yhteen ja syvennetään. Ja voi, miten mainiota käännöstaitoa tämän suomennos osoittaa!

Atkinson on myös ironinen ja kätketyn kantaaottava. Brexitistä on rivien välissä sanottavaa, niin myös kirjallisuuden ja sivistyksen roolista ihmisten elämässä –  jälkimmäisestä esimerkiksi näin:

Tyttö jolla oli yksisarvisreppu. Kuulosti sellaiselta pohjoismaiselta dekkarilta, joita hän [Brodie] ei lukenut. Hän ei pitänyt niistä – liian synkkiä ja kieroutuneita tai sitten liian surullisia. Hän piti rikosromaaneista jotka olivat hilpeän realistisia, vaikka tosiasiassa hän ei lukenut juuri mitään, ei minkään lajityypin kirjallisuutta. Elämä on liian lyhyt ja Netflix liian hyvä.”

”Menneisyydellä on sellainen ikävä tapa, että vaikka juoksisi kuinka kauas ja kovaa, se tulee aina kannoilla nilkkoja näykkien.”

Yksi romaanin teemoista on perhe ja vanhemmuus. Sen merkitys voimistuu koko kirjan ajan Brodien välityksellä, mutta myös muiden henkilöiden avulla. Kiinnostava henkilö on kovia kokenut Crystal uudessa elämässään, niin myös liikuttava teini-Harry sekä paluun sarjaan tekevä Reggie. Tavallaan on paradoksi, että haahuileva Jackson Brodie toimii isähahmona suuntaan ja toiseen. Menneen merkitys tuntuu kaikissa keskushenkilöissä, etenkin Brodiessa ja Crystalissa.

Kauhea aihe palkitsee lukijan, sillä Liian kirkas taivas antaa toivoa, että pahuuksiin voi puuttua. Se myös pistää miettimään omankädenoikeutta. Ja kirja herättää: kuka vain pystyy pahaan; kulisseiltaan kunnialliset voivat rypeä viattomien kustannuksilla. Katsokaa vaikka Ylen juuri esittämää Shetlandsaarten murhat -sarjaa: siinäkin brittirannikolla käydään ihmiskauppaa. Sitä tapahtuu, sitä taitaa tapahtua myös liian lähellä.

Voi, lempietsivän rakkauselämä uinuu! (Anteeksi Adamsberg, olet yhä toinen lempietsiväni.) Ja sehän tällaista salarakasta kihelmöi. Ehkä jotain on tapahtumassa. Seuraavaa Brodie-tarinaa jo odotan – tai ihan mitä vain Kate Atkinsonilta.

– –

Kate Atkinson
Liian kirkas taivas
suomentanut Kaisa Kattelus
S&S 2019
dekkari
288 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Antti Tuuri: Levoton mieli

Antti Tuuri kirjoittaa taas niin, että toimiaan ja ympäristöä paikkoineen ja ihmisineen kuvaileva minäkertoja raportoi. Selostus sujuu, dialogia ei tarvita. Näin on ollut aina 1970-luvulta. Veikeintä on se, että tyyli pysyy, kertoja vaihtuu. Eikä tällä kertaa kyllästytä, sillä lause hyrrää kuin huolella hellityn moottorin hurina.

Uusimman Tuurin romaanin minäkertoja on kuvataiteilija Arvid Broms. Kannattaa googlettaa taiteilijan teoksia, ihan on tosimies kyseessä (1910 – 1968). Levoton mieli (Otava 2019) keskittyy taiteilijan viidenteen avioliittoon ja viimeisiin luovuuden vuosiin Lappajärvellä. Ihailtavasti Tuuri saa sävytettyä tilityksen surkuhupaiseksi. Tarkoitan, että kerronnan hurttius lävistää tragikoomisen elämänkohtalon.

20191109_071821_resize_81.jpg

Broms-kuvaus muistuttaa minua muinoisesta Tuuri-hurahduksestani, veijarityyliin ihastumisesta. Siihen ilokseni törmäsin 1980-luvulla esimerkiksi romaanissa Viisitoista metriä vasempaan. Kestän siis aika hyvin äijäilyä.

Taiteilija-Broms on veijareiden veijari, hän on taiteilijan ja huijarin hurmaavanhirveä prototyyppi – ja silti inhimillisen liikuttava. Taiteilija turisee nykyistä, muistelee menneitä, muuntelee totuutta ja paljastelee seikkailujaan.

”Aivan liikutun kun muistan, kuinka kovia minulle olivat kolmekymmentäluvun vuodet ja varsinkin sota-aika; minä en ole ihminen, jolle sopivat sota ja veriset vaatteet: minä olen ihminen, joka näkee näkyjä tyhjän kankaan edessä.”

Ilmeikkäästi tekstistä piirtyy kertojahenkilö, joka huijaa liukkailla jutuillaan ympäristöään ja itseään – aina jutut kääntyvät omaksi eduksi, vankilareissut huonoksi tuuriksi, väärinymmärryksiksi ja naisjutut vääjäämättömän eroksen viaksi – ei kertojan vastuuksi. Ja kuningas alkoholi, sillehän taiteilija kumartaa. Riepovaa on paljon kuten Bromsin yliolkainen suhtautuminen naisiinsa ja lapsiinsa – paitsi Jussi Jurkkaan. Hupaisa on kuvaus Jussin ja julkkiskavereiden pistäytymisestä Lappajärvellä.

Tarina alkaa viidennen avioliiton alusta nuoruudenrakastetun Helvi Inkerin kanssa. Koska kaikki suodattuu kertojan kautta, rouvan persoona jää herra taiteilijan katveeseen. Silti se kiinnittää huomion. Vaimo selvästi rakastaa hulttiotaan, kestää senkin, että oma taide vaikuttaa tuhertelulta koulutetun, värioppeja ja muita tekniikoita toitottavan miesmestarin varjossa. Välillä sairaanhoitajataustaisen vaimon on tienattava hoitajana ja tuikattava rauhoittavia ruiskeita ylikierroksilla käyvän miehen lihaksiin. Ihmeesti vaimolta irtoaa ymmärrystä ja myös pisteliästä huumoria.

”Maalaan tauluja näyttelyyn koko kevään ja kesän. Syksyllä naapurin lapset tuovat minulle koulusta tullessaan kirjeen, Helvi Inkeri ottaa sen ja kääntelee molemmilta puolin. Se sanoo kirjeen olevan Kantaravintolat Osakeyhtiöltä, jonka tietää olevan Alkon omistuksessa. Helvi Inkeri epäilee, että minulle on Alkossa päätetty myöntää korkea kunniamerkki, Suurkuluttajien risti tammenlehvien kera. Helvi Inkeri ei kuitenkaan avaa kirjettä, minä haen veitsen ja leikkaan kirjeen auki.”

Taiteilijuuden tuulella käyminen humisee Tuurin tekstistä. Väriopit ja suuren surrealistin Otto Mäkilän vaikutukset tuntuvat. Minua kiehtovat jo Tuurin alkutuotannosta tutut teosofian, steinerilaisuuden ja biodynaamisuuden teemat taiteilijakuvauksen rinnalla. Vaikuttaa viehättävältä, että Tuurin maanmittari-isä näyttäytyy näine ideologioineen kirjan sivuilla, ja toisaalta terävästi nähdään hänestä toinen puoli: vaimoaan komenteleva isäntämies. Levottoman mielen henkimaailmahörhöily ekonomisen verbaalitaltioinnin rinnalla säväyttää, ja tässä Tuurin romaanissa on myös poikkeuksellisen hienoja maisemaelämyksiä. Esimerkiksi soutelu sumuisella Lappajärvellä jää mieleen.

Se täytyy myöntää, että taksiajelut, nöyryyttävät taidekauppakiertueet ja ryyppyreissut alkavat loppua kohti puuduttaa. Silti Bromsin harharetket ja hetkelliset todellisuuskirpaisut vakuuttavat. Poikkeushenkilö puuteroituine naamoineen ja suurine puheineen tallentuu taitavasti, jopa koskettaa lopun ihmetys, miten ilman kertojaa voi elämä jatkaa kulkuaan. On se vain kova taltioija, tämä Tuuri.

– –

Antti Tuuri
Levoton mieli
Otava 2019
romaani
241 sivua eKirjana.
Luin BookBeatsissa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Selkotekijä: Ari Sainio

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarjassa on jo esitelty

Johanna Kartio, Pertti Rajala, Satu Leisko, Marja-Leena Tiainen, Jasu RinneojaPekka RahkonenHanna MännikkölahtiTittamari Marttinen ja Tapani Bagge.

Sarjan idea: katso tästä.

selkotekijä

Ari Sainio, miten sinusta tuli selkotekijä?

Aloitin toimittajana Selkouutiset-lehdessä (nykyään Selkosanomat) vuonna 1990. Tekijöitä selkokielen alalla ei silloin ollut monta, joten pioneerityö oli hyvin monipuolista alkaen selkokielen kehittämisestä. Pian mukaan tulivat selkokirjat ja ensimmäinen mukautus Jack Londonin kirjasta Valkohammas. Lehtityö jäi pois, mutta kirjoja ja oppimateriaaleja olen tehnyt näihin päiviin asti. Nykyään päätyö liittyy enemmänkin erilaisten infotekstien selkokielistämiseen, mutta kirjat tuovat siihen mukavasti lisäväriä.

Ari_v1

Kuva: Kaisa Kaatra

Miksi teet selkotekstejä?

Päällimmäisenä on varmaankin kiinnostus siihen, miten kieli toimii ja miten kielen avulla esitetään asioita. Selkokielessä ollaan usein kielen juurilla tai mietitään kielen rajoja. Sitä kautta syntyy erilaisia tapoja soveltaa kieltä eri tarkoituksiin, esimerkiksi sellaisia ihmisiä varten, joilla on syystä tai toisesta kielellisiä vaikeuksia.

Kuinka monta selkokirjaa olet tehnyt mukauttajana ja suoraan selkokieleksi kirjoitettuna?

Tarkkaa määrää on vaikea sanoa, koska osa julkaisuista sijoittuu kirjan ja esitteen välimaastoon tai on tehty monen tekijän yhteistuotantona. Jos varmat tapaukset laskee, niin kymmenkunta kirjaa olen tehnyt suoraan selkokielelle ja mukauttanut noin viisitoista. Sitten on iso joukko kirjoja, joissa olen ollut yhtenä tekijänä tai mukauttanut osan. Lisäksi täytyy mainita kahdeksan käännöstä ruotsista suomeksi. Kääntäminen on hyvä tapa saada Ruotsin selkokirjoja suomeksi, sillä Ruotsissa julkaistaan laadukkaita selkokirjoja. Myös Suomessa julkaistaan selkokirjoja ruotsiksi, hyvänä esimerkkinä tuoreet muumikirjat Vaarallinen juhannus ja Muumipeikko ja pyrstötähti, jotka suomensin.

Mikä kirja on suosikkisi omasta tuotannostasi?

Oma suosikki taitaa olla runokirja Sinun käsiesi hyväily (1995). Mahtoikohan se olla ensimmäinen runokirja selkokirjallisuudessa, ja siinä sain sanottua asioita, jotka tuntuivat henkilökohtaisilta ja läheisiltä. Kirja oli myös ulkoisesti miellyttävä esine ja kirja kokonaisuutena tuki tekstiä. Toinen suosikki on paljon uudempaa tuotantoa, seitsemän pikkukirjan sarja Säpinät (2014), jossa tarinat kerrotaan hyvin minimaalisin keinoin. Molemmissa on myös omalla tavallaan etsitty selkokielen rajoja.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Selkokirjoissa on nykyään hyvin valinnan varaa ja voisin suositella useitakin kirjoja, mutta nostan tähän Jasu Rinneojan Kaunon nuoruusvuodet. Siinä on sellaista hyvän mielen huumoria ja muistumia tunnelmista, joita nykyajan kiireet ja paineet eivät ole pilaamassa. Suosittelen myös uutta selkoistustani, Mielensäpahoittajaa.


Selkoteksti esille: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrön luoma hahmo, Mielensäpahoittaja, on mies, jonka jutuista voi lukea suomalaisen vanhan miehen ajatusmaailmaa. Siinä tärkeitä asioita ovat hiljaisuus, vaatimattomuus, maalaisjärki, perinteiset tavat ja vanhat suomalaiset menestyslajit: yleis- ja hiihtourheilu. Samalla se kertoo nykyajasta vanhan ihmisen näkökulmasta. Silloin nykymenosta paljastuu epäaitouksia, kun taas noin 80-vuotias Mielensäpahoittaja edustaa aitoutta.

”Kyllä ei minua tarvitse miellyttää.
Pitää olla rohkeutta olla omaa mieltä
ja sanoa vastaan, kun ottaa päähän.”

20191026_161708_resize_78.jpgMielensäpahoittajaa ottaa päähän, ja jonnekin se on purettava. Vaimo makaa puhumattomana vanhainkodissa, ainoa ystävä on kuollut, aikuiset lapset ovat etääntyneet ja oma terveys heikkenee. Siksi hän kirjoittaa mielipidejuttuja, joista kirja koostuu, ja siksi kirja on juttukokoelma, jota voi lukea luku kerrallaan tai ahmia alusta loppuun. Herkullisesti jutuissa yhdistyvät terävät huomiot, huumori ja haikeus.

”Kyllä minä niin mieleni pahoitin,
kun lääkäri sanoi, että minulla on
rautainen kunto tämän ikäiseksi.
Hän oli sitä mieltä,
että 25 kilometrin hiihtolenkit
pitävät minut hyvässä kunnossa.
Tai sitten aiheuttavat kuoleman.
En minä hiihdä terveyden takia.
Hiihdän siksi että metsässä on kaunista.”

Ari Sainion mukauttamassa selko-Mielensäpahoittajassa on säilynyt alkuperäinen henki, ja voi olla todella tyytyväinen siitä, miten moderni klassikko on nyt tarjolla uusille lukijoille. Kirjan selkokieli ei ole kaikin osin helppoa, sillä siinä on vanhan miehen sanontoja ja tunnettujen henkilöiden nimiä entisiltä ajoilta. Silti siitä välittyy selkolukijoille mutkattomasti maailman meno, suhde ympäristöön ja muihin ihmisiin. Etenkin säteilee se, miten kiukkuisen ukon sisällä sykkii lämmin sydän.


Ari Sainion viimeisimpiä selkokirjoja

Uusimpia mukautuksia
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY 2019)
Marianne Kulmala: Saku, spesiaali nuori (Aivoliitto ry 2019)
Reijo Mäki: Pimeyden tango (Opike 2015)
Päivi Heikkilä-Halttunen, toim.: Panttivanki ja muita kertomuksia (Opetushallitus 2015)

Uusimpia käännöksiä
Tove Jansson, Jolin Slotte: Muumipeikko ja pyrstötähti (Opike 2019)
Tove Jansson, Jolin Slotte: Vaarallinen juhannus (Opike 2019)
Bram Stoker, Johan Werkmäster: Dracula (Opike 2017)

Kirjoitettu suoraan selkokirjaksi
Ari Sainio: Säpinät, seitsemän pientä kirjaa Manusta ja Sannasta (Opike 2014)
Ari Sainio: Kuolema kirkon varjossa, e-kirja (Kehitysvammaliitto 2014, TSL 1997)


Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

Marraskuun runot

Ristipistoina
harsii ruohikko maata
syksyn peitoksi.

*

Varjoton metsä
väreittä piirtyvänä
maalaa hämärää.

*

Päiväni kynnös
kääntää maata mustana.
Nurmi on – ei näy.

*

Ensimmäisen yön
pakkanen hioo peilin:
hauraan himmeä
kuvastin. Katso kuvaa.
Näyttää melkein talvelta.

Kommentit pois päältä artikkelissa Marraskuun runot

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Finlandia-aineksia 2019

Suuren kirjapalkinnon ehdokkaat julkaistaan tulevalla viikolla. Siksi kokoan tänä vuonna ilmestyneitä suosikkikirjojani.

Tämä vuosi on minulle pääasiassa lyhyiden romaanien vuosi. Tiiviissä kerronnassa kristallisoituvat kieli, ilmaisu ja sisältö. Siksi ehdokkaani ovat nämä (tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä):

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Cristina Sandu: Vesileikit
Pajtim Statovci: Bolla
Petri Tamminen: Musta vyö
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen.

20191102_073042_resize_94.jpg

Varapaikan jätän paksulle kirjalle tai muuten yllätykselliselle valinnalle. Minun kirjavuoteni iloisia yllätyksiä ovat olleet Kirsi Ellillän Lepra ja runoilija Jani Niemisen Komero. Yllättäjä voi olla myös toinen runoilijan romaani, Anja Erämajan sisäisesti hurja Imuri.

Tarinankerronnan luistavuudesta voi palkita JP Koskisen Tulisiiven ja liikkuvaisesta kiehtovuuskuvailusta Anna-Kaari Hakkaraisen romaanista Dioraama. Esikoisromaaneista Anna-Kaisa Linna-Ahon hieno Paperijoutsen on jäänyt oudosti varjoon, tuotakoon se siis valoon. Sen kanssa hieman samaan aihepiiriin liittyy Riitta Jalosen taidokas Tanssikaa!, sen teemoista puolestaan löydän linkkejä Sirpa Kähkösen Muistoruohoon. Ja edellisvuoden voittajan jatko-osa hullaannutti, mutta eihän nyt taas voi…

Hyvä kirjavuosi on ollut, jatkukoon se sellaisena – palkinnoin ja ilman.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Edellinen kohtaaminen dioraamojen kanssa tapahtui teatterissa. Hararin Sapiens-romaani taipui teatteriksi näyttämölle rakennetuista ihmisen historian dioraamoista. En niitä katsellessani aavistanut, että siitä saan sattuvan aasinsillan romaaniin, jossa käytetään tehokeinona samansorttista elävän elämän pysäyttämistä. Näin tapahtuu Anna-Kaari Hakkaraisen teoksessa Dioraama (Tammi 2019).

”Gustaf Kolthoff opetti poikaansa: Ymmärrätkö poikani? Sinun pitää karsia luontokohtauksista kaikki häiritsevä ja ruma. Dioraamoissa ei ole kyse totuudesta, Gustaf sanoi. Niissä on kyse täydellisen näyttämökuvan rakentamisesta.”

Täydellinen näyttämökuva romaanissa on rakenteilla siten, että siinä osa on todentuntuista: kertoja-Julia on töissä Turun biologisessa museossa, istuu kassalla museon luonto-dioraamojen lumossa. Museoon astuu Karl – ja syttyy sykkivä rakkaus.

Huuman päivistä voisi pysäyttää dioraamoja, toisaalta niissä ei näkoaisti riitä vaan tarvitaan kaikkia aisteja ja vapaata liikettä. Silti kaiken jakamisen päivien ja kerronnan nykypäivien väliin jää 17 vuotta ja Rooma – kunnes pari taas kohtaa. Vai mitenköhän siinä käy?

”Mikä on totta? Kieli on aina kuvitelmaa.”

Dioraaman kieli luo kuvia, joissa toden ja kuvitellun rajoilla ei ole merkitystä. Kieli luo kokemuksia rakastavaisten maailmasta ja Julian maailmasta. Niissä sekä pysähdytään dioraama-asetelmiin että matkustetaan ajassa ja paikassa. Niissä räpistelee kolibreja ja kopistelee kvagga (noin 100 vuotta sitten sukupuuttoon kuollut laji, jokin vuosi sitten uudelleen geenisynnytetty).

20191027_082149_resize_14.jpg

Hakkaraisen luomat ajatusketjut risteilevät rajattomasti. Osa romaanin tematiikka on rajat – mutta yhtä paljon alun ja lopun hämärtävä aava ulappa. Rajat ja rajattomuus liittyvät ihmisen kykyyn muistaa, muistella ja oppia uutta. Ja kuvitella. Ne liittyvät myös taiteeseen ja tieteeseen.

”Mieleni vaeltaa menneessä ja tulevassa ja kaikissa mahdollisissa maailmoissa.”

Muistelun ohella romaanissa tutkitaan ja luodaan: jotain uutta on syntymässä. Kertoja puhuttelee jotain. Olkoon hän tai se, oleva tai tuleva.

Ja jo tässä vaiheessa juttuni lukija varmaankin osaa päätellä, että Dioraama ei ole helppo eikä yksiselitteinen romaani. Luonnehdin sitä taiteelliseksi. Hyvässä ja pahassa – jos niin voi sanoa. Hetkittäin hämäryys käy rasittavaksi, valtaosan aikaa nautin teosavaruuden vapaasta leijuvuudesta ja taitavasta kielestä. Paljon on hienoja ja kauniita virkkeitä, aforismityyppisiäkin. Verbaalinautintoa siis.

Kiinnostavaa on se, miten teksti ankkuroituu myös paikkoihin, vaikka paljon liikutaan aistikokemuksissa, mielentiloissa ja mielikuvissa. Turku näyttää tutulta, samoin tarinassa oleellinen turkulaishotelli papukaijoineen (olen yöpynyt siellä). Rooman matka palautuu mieleeni romaanin miljöökuvauksista.

Huomaan, että haluan säilöä romaanin tunnelmia itselläni. Ei Hakkaraisen luomuksesta tohdi tai voi paljon paljastaa, sillä ei se paljasta kaikkineen itseään. Hyvällä tavalla se jää jäytämään. Mieleeni pompahtaa silloin tällöin Ian McEwanin Kaltaiseni koneet, sillä joitain aiheyhteyksiä tavoitan tyylitään kovin erilaista kirjoista.

Anna-Kaari Hakkarainen
Dioraama
Tammi 2019
romaani
319 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Helmi Kekkonen, Kirjaluotsi ja Lumiomena.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Cristina Sandu: Vesileikit

”Maa, jossa tytöt asuivat, oli kapea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen. Maan nimi tarkoittaa Erään joen toisella puolella. On maita, jotka ovat joen oikealla puolella ja maita, jotka ovat sen väärällä puolella. Istuessaan rannassa tytöt katsoivat väärältä oikealle, sinne missä puut nostivat jykeviä oksiaan.”

Näin alkaa Cristina Sandun romaani Vesileikit (Otava 2019), ja olen oitis maailmassa, jonka sadunkaltaisuus lumoaa. Taianomaisuuden takana on täyttä totuudellisuutta siitä, mitä on vaihtaa maisemaa, aloittaa irrallisena ja alunperin kuulumattomana.

Vesileikit on tiivis kirja, jota voisi luonnehtia episodiromaaniksi tai kuudeksi novellilenkiksi, jotka hitsaa ketjuksi kursivoitu sadunkaltainen teksti. Yhdistävä tarina kuvailee joessa uivia tyttöjä ja heidän etenemistään mestarilliseen kuviokelluntaan. Muut tekstiosat on nimetty niiden päähenkilöillä: Anita, Paulina, Sandra, Betty, Nina ja Lidia. Niissä kerrotaan välähdyksenomaisesti naisista kellunnan päätyttyä.

20191027_082357_resize_9.jpg

Sandun kerronta ja kieli vievät ladattuun tunnelmaan, jossa on salaperäisyyden ja suoruuden hämmentävä yhteys. Lauseiden runous saa minut leijumaan, niiden ilmaisuvoima kohottaa. Esimerkiksi heti ensimmäisessä Anitan osuudessa innostun naisen ja Hämähäkkimiehen suhteesta, jossa Anita piilottaa minuuttaan. Tällaiset virkkeet heilauttavat:

”Vaatteet putoavat lattialle kuin epävarmuudet.”
*
”Avaan ikkunat ammolleen ja päästän valkoisen iltataivaan sisään.”
*
”En tiedä mitä sanoa joten lausun runon, sen joka kertoo lähtöjen tieteestä.”

Osoittelemattomuus on Sandun kerronnan ja kirjan kertomusten voima. Ei tässä kirjassa korosteta syystä tai toisesta kotipaikasta loikkaamista, maastamuuttoa ja maahanmuuttajan tai naisen tilaa maailmassa. Romaanin naisten osuuksia ja kehyskertomusta saan purkaa sipulin tavoin tai vain haukata siitä nauttien kerronnan makeuden ja karvauden kiehtovasta sekoituksesta.

”Hän lähti hetken päähänpistosta ja silkasta turhautumisesta, mutta huomaa nauttivansa. Meri täyttää hänet sykähdyttävällä tunteella joka liittyy lähtemiseen.”

Vesileikit kertoo minulle allegorisesti paikasta, josta pitää päästä pois, mutta josta ei mentaalisti pääse koskaan pois. Se kertoo pois pääsyn määrätietoisuudesta ja siitä, ettei pakenemisen tulos ole kenellekään samanlainen. Se kertoo kovalla harjoittelulla hankitusta lumoavasta taidosta, jolla ei ole todellisuudessa mitään muuta käyttöä kuin pääsylippu pois. Se kertoo valinnoista, joista aina seuraa jotain ennakoimatonta ja arvaamatonta. Se kertoo myös paluusta, joka ei koskaan ole sellainen kuin kuvittelee.

Minua Vesileikit kelluttaa kielen keinoin, ja se upottaa minut tarinan taidoin.

Cristina Sandu
Vesileikit
Otava 2019
romaani
46 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Helsingin kirjamessut 2019: jatkot

Kaleidoskooppimaisissa messumuistoissa hohtelee kirkkaina paloina monia kohtaamisia. Runsaudessa kokemukset vaihtuvat nopeasti toisiin, mutta jotain jää välkkymään. Tallennan muutaman kuulokuvan.

Olli Jalonen: Merenpeitto

– Tarina on nyt valmis. Jos siihen jotain lisäisi, se olisi vähentämistä.

20191024_202326_resize_94.jpg

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

– Romaanini ovat kaoottisia prosesseja, monia eri mahdollisuuksia.
– Tämä romaani on uusi aluevaltaus: aina romaanini ei tarvitse olla valtavia.
– Mun mielestä kirjassa ei tarvitse kaikkea kuvata, kyllä lukija ymmärtää.
– Kirjoittajille sanon: älä ajattele tekstinä, ajattele maailmana.

20191024_171709_resize_2.jpg

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

– Monesti kirjani lähtevät paikoista ja niihin liittyvistä tunnelmista.
– Kirjoissa pitää olla mysteeri. Fiktio voi olla yhtä totta kuin fakta. Asiat, jotka merkitsevät jotain, ovat eri asioita kuin fakta.
– Elämää voi elää joko hallitsemalla tai hyväksymällä.
– Kirjassa on kaunista hitaan ihmeen ajatus.

20191024_180012_resize_18.jpg

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho

– Aineeton perintö näkyy niin, että edellinen sukupolvi asettaa odotuksia ja vaatimuksia uudelle polvelle.
– Kuopio-sarjan joka kirjassa on uusia henkilöitä, jokainen teos on sisäisen tilauksen tulos. Henkilöt olennoivat tärkeitä tutkimusaiheitani. Tässä kirjassa uusi henkilö on Siiri, ja hänen kauttaan naiset sodassa, menetetty Karjala ja tyttöjen ystävyys. Hän ilmaisee juurettomuutta suuren menetyksen jälkeen.

20191026_141141_resize_1.jpg

Katja Kallio: Valkokangastuksia

– Romaanit on suuri rakkauteni, mutta teen syrjähyppyjä elokuviin. Mulla on aina menossa romanssi elokuvien kanssa.

20191025_170126_resize_44.jpg

Pajtim Statovci: Bolla

– Ristiriitaisista ihmisistä täytyy kirjoittaa.

Petri Tamminen: Musta vyö

– Kirjani ensimmäinen nimiehdotus oli ”Pelkään, että kuolen”.
– Lukijana minulle on merkityksetöntä, onko romaani autofiktiota vai ei. Lukuilo lähtee muista asioista, kirkastetusta kerronnasta.
– Muisti tuottaa tihentymiä, suru tuottaa havaintokyvyn tihentymiä.
– Huumori on oikotie asioiden välillä. Siihen pyrin ja siihen, että puristaisi yhtä aikaa sydämestä.

20191026_124824_resize_74.jpg

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Selkomukauttaja Ari Sainio:

– Hauskaa tekstiä on hauska selkoistaa.
(Kirjamessuilla julkistettiin Mielensäpahoittaja-selkomukautus.)

Enni Mustonen: Paimentyttö

Paimentytössä minäkertojaan voi samastua ja ymmärtää historiaa niin.
(Selkoistan Paimetytön, ja se julkaistaan kirjamessuilla 2021.)

20191024_202134_resize_36.jpg

Kuva: Ella Airaksinen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut, Selkokirja

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Raili Mikkanen on kirjoittanut aiemmin YA-romaaneita naiskirjailijoiden nuoruudesta, esimerkiksi Aino Kallaksesta. Tällä kertaa hän on valinnut aiheeksi Minna Canthin mutta kertojana ja päähenkilönä romaanissa Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi 2019) on Canthin tytär Elli.

Elli on romaanin alussa tyttökoululainen, joka on perheensä kanssa muuttanut isän kuoleman jälkeen Jyväskylästä Kuopioon Seitsemänlapsisen perheen henkinen ja aineellinen selviäminen on äidin varassa. Ja mehän tiedämme, että Minna Canth kannatteli sekä perhettään että yhteiskunnan edistymistä aiempaa tasa-arvoisempaan suuntaan. Helppoa se ei ollut.

”Välillä mietin, että aikuistumisessa raskainta oli se, miten paljon oppi tietämään kaikkea huonoa. En tarkoita, että pitäisi sulkea silmänsä muiden huolilta, mutta äitiä kuunnellessa tuntui joskus, että tietoa tulia aivan liikaa. Niin paljon, että oma elämä muuttui vaikeaksi.”

Romaanissa on mielenkiintoinen kaksoisvalotus. Taustatiedot tulevat kaikesta siitä, mitä Canth on kirjoittanut ja mitä hänestä on kirjoitettu. Näkökulma on kuitenkin nuoren, naiseksi kasvavan tyttären. Hän katsoo äitiä läheltä mutta on silti ulkopuolinen äitinsä asioissa. Samalla valottuu Minnan poikkeuksellisuus ja sen vaikutukset lapsiin.

”Äiti oli meille vähän liian uudenaikainen.”

Minnan kiistanalaiset kirjalliset kannanotot koskettavat ja kuluttavat koko perhettä. He joutuvat kokemaan ennakkoluuloja ja hyökkäyksiä. Ehkä samalla voi miettiä, minkälaista Kanttilassa olisi nykyisinä somekanavien vihapuheaikoina. Ja nyt pääsenkin tähän: Mikkasen romaani avaa hyvin mennen ajan tapoja, elämäntilanteita, etäisyyksiä ja maalaiskaupungin elämänrytmiä. Ja samalla erottuu Canthin merkitys.

20191008_142237_resize_76.jpg

Koska olen pöyhinyt paljon Canthin tuotantoa ja hänestä kirjoitettua, Mikkasen mainiosti hyödyntämä materiaali on minulle tuttua. Esimerkiksi huvitun siitä, miten Ellin pikkuveli Jussi muistuttaa nimikaimaansa Canthin romaanista Hanna. Huomaan toisaalta joitain asioita, jotka Mikkanen ohittaa.

On kuitenkin vaikea arvioida, miten kirja avautuu nuorelle, jolle Canth ei ole ollenkaan tuttu. Uskon silti, että Ellin kasvukertomus tulee lukijaa lähelle ja siitä kimpoaa nuorille ja vanhemmillekin lukijoille mietteitä, mikä nuoren tytön ja naisen oman tien etsinnässä on ajan saatossa muuttunut ja mikä ei sekä miten perhe ja ystävät siihen vaikuttavat.

20191005_151412_resize_8.jpg

Raili Mikkanen sai tänä vuonna Tirlittan-palkinnon elämäntyöstään.

P.S. Tunnustan, että minua on aina kiusannut laajalti levinnyt Canthin voimalause ”kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää”. Ainakin omaan elämääni on kuulunut väljähtyneitä kausia, ja Canthin kirjeiden perusteella tämä tahtoihminen välillä itse vaipui masennukseen ja vetäytyi voimattomana. Pahimmillaan vaade jatkuvasta säkenöinnistä on painostava. Siksi tulkitsenkin komean moton mieluummin niin, että kannattaa toimia tavoitteiden suunnassa vaikeuksista huolimatta.

– –

Raili Mikkanen
Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää
Tammi 2019
YA-romaani
148 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani