Aihearkisto: Romaani

6 lokakuun, 2021 · 6:11 am

Heidi Köngäs: Siivet kantapäissä

”En ole kenenkään, teen mitä itse tahdon ja sillä siisti.

Kulutan omaa vapauttani, omaa elämääni ihan miten haluan, pistän kaikki ylimääräiset rahat matkusteluun. Haluan tanssia, nauraa, rakastella ja olla jatkossakin kesyjen ihmisten silmissä pelottava, se maailmallinen, vähän vaarallisen villi nainen.”

Sellainen on Heidi Köngäksen romaanin Siivet kantapäissä (Otava 2021) Marja, jonka elämä avautuu päiväkirjamaisesti. Tekstin yksi tehokeino on preesens, joka saa eloon kertojan ajatukset ja tuntemukset välittöminä. Lisäksi teksti on terävää, tehokasta kuvausta, jossa tapahtumaselostukset jättävät tilaa havaintojen ja kokemusten väkevälle ilmaisulle.

”Suhteet venyvät janaksi kahden pisteen väliin: alun ja lopun.”

Marjan tekee Marjaksi lapsuus ja nuoruus Konnunsuon vankilan ympäristössä mutta ennen kaikkea sota, joka muuttaa ihmiset: kauhu ja pelko vaihtuvat Marjassa kovaan elämänjanoon. Marja uhmaa vanhempiaan ja kouluttautuu sodan jälkeen näyttelijäksi, mutta varsinainen ura urkenee radioteatterin dramaturgina.

Radioteatterin pomo Janus on mies, jota täytyisi varoa, mutta siksi hänestä kehkeytyy lähinnä Marjan pakkomielle. Suhde on lyhyt, silti erityisen intensiivinen, Marjalle käänteentekevä, ohittamaton:

”Me olemme toistemme vastaparit, toistemme solina, jopa toistemme limaiset sammakonkudut, eikä mikään ole väärin, ei kuvottavaa, sillä kun hän kuorii minut, olen pelkkää käärmeennahkaa.”

Janusta ennen oli Unto, Januksen jälkeen tulee muita, ohimeneviä mutta myös pitempiaikaisia etäsuhteita, esimerkiksi ruotsalainen Palle ja nuori, nuori Josef. Marja on kuin monet miehet: rankka työ vaatii rankat huvit.

”Myös minä olen Janus, kaksikasvoinen.”

Kerronta kerii kiihtyvällä tempolla Marjaa ensin kohti Janusta, sitten suhteen huipulta romahdukseen ja elämään jälkeen Januksen. Vähitellen Marja muuttuu Janukseksi, joka hukuttaa ulkopuolisuuttaan ja erillisyyttään suhteisiin ja alkoholiin.

Marja kuvailee itseään suhteissaan pojaksi; oivallus alkaa Januksen kaksijakoisesta seksuaalisuudesta ja parin intiimisuhteesta. Sukupuolirajojen hälventäminen avaa Marjan täydempään Itseensä.

Marja työstää onnistumatta Mannin Kuolema Venetsiassa -teosta radiodraamaksi, sen sijaan se jää elämään Marjaan, ja romaanin lopussa Marja on kuin Mannin teoksen kuoleva vanha mies nuorta poikaa vaanien. 

”Muuten hän näkyy minusta läpi.”

Yksilö ei pääse eroon historiasta tai yhteiskunnasta. Romaanissa toistuu ajatus, miten sota muutti miehet. Muutti se naisetkin. Sodanjälkeisen Suomen poliittinen muutos näkyy Köngäksen kuvaamassa kulttuuriväessä, ja ehkäisypillereiden vapauttama 1960-luvun nainen on sekin aikansa kuva. Upeasti romaanissa näkyy myös mediamuutos kuten radioteatterin nousu ja lasku. Innostun, miten Marja erittelee ääniteatteri-ilmaisun eroja muusta draamatyöstä.

Köngäksen Hertta-romaanin päähenkilö tulee ratkaisemaan Marjan rakkauselämän, eli Hertta Kuusiseen keskittyneen biofiktion jälkeen Köngäs saa bensaa proosaliekkeihin Kuusisen rakastetusta Olavi Paavolaisesta, Januksesta. Nyt radioteatterin uurastaja Marja Rankkala jakaa Hertan kanssa lumovoimaisen elostelijan, loistavan pimeän Paavolaisen. Tietysti myös arvuuttelen, kuka olikaan tosielämän Josef, ja vastaus kajastaa selvänä.

Tunnustan, suhtauduin aluksi varauksellisesti: ei taas tätä, elänyt ihminen salaisuuksineen fiktioon vietynä, jopa kroppa kirjan kannessa. Karistan epäilyni nopeasti, sillä Köngäksen hahmotteleman Marjan päiväkirjatyyli tehoaa minuun.

Jotain toisteisuutta romaaniin on jäänyt tai se on tahallista, yhtä kaikki: teksti imee mukaansa. En tiedä, olisiko lopussa tarvittu Marjan selityksiä päiväkirjatyöstöstä ja omasta perusolemuksesta, ne olisivat voineet jäädä lukijan keksinnöiksi. Enkä pääse kärryille muutamasta kursivoidusta Jelinda-katkelmasta. Ymmärrän ne silti dramaturgipäähenkilöön kuuluviksi – tekstianalyysi ja dramatisointi – joten mojova kokonaisuus syntyy romaanista Siivet kantapäissä.

Marja Rankkala eli todennäköisesti rankasti, ja nyt hän on väkevästi elävä romaanihenkilö.

P.S. Marja Rankkala on sanoittanut romaanin nimeen viittaavan sykähdyttävän laulun Joka pojalla on siivet kantapäissä, jonka kuuntelee romaanin jälkeen ihan toisin korvin.

•

Heidi Köngäs

Siivet kantapäissä. Romaani

Otava 2021

363 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 lokakuun, 2021 · 7:00 am

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän

”Tämä on menneisyyttä. Tämä on vanhanaikainen kertomus.

Tällaisia kertomuksia ei kukaan enää kerro.”

Siteeraan Juha Itkosen romaanin Kaikki oli heidän (Otava 2021) ensimmäisen sivun loppua. Romaanin dystopiaosassa eletään kesää 2050, ja silti romaani on tämän ajan lukijalle myös aikalaisromaani, kun se käsittelee kesää 2019. Se on perheromaani ja sukupolviromaani, joka kertoo taiteilijuudesta ja sivuaa yhteiskunnallisia teemoja. Se on myös eroromaani ja rakkausromaani.

•

Romaania kehystää kesä vuonna 2050, jolloin Vilho Pohjalainen on 45-vuotias ja maailmassa jyllää koronaa pahempi virus eikä ihmiskunnalla ole paljonkaan toivonrippeitä. Vilho majailee maalla isoisänsä mökissä, tutustuu isänsä romaanikirjastoon ja kirjaa vanhaan romaanimalliin mennyttä maailmaa.

”Niin paljon katoaa maailmasta. Niin paljon on jo kadonnut. Varmaan tässä on juuri kyse siitä. Metsästän jotain kadonnutta. Hulluuden aikaa, nimenomaan sitä. Yhtä kesää siinä kadonneessa ajassa, isääni ja äitiäni ja isoisääni, ja silloista itseäni myös, ihmistä joka yhtä lailla on kadonnut.”

Romaanin mennyt, kadonnut maailma on kesä 2019, taitekohta kaikkiaan: viimeiset hetket ennen koronaa ja ilmastonmuutoksen kaiken kattavia vaikutuksia; viimeinen kesä perheessä, jossa Vilho on 15-vuotias, teatteriohjaajaisä Ilmari työstää näytelmää isäsuhteestaan ja juuri leskeksi jäänyt Ilmarin isä Markku saapuu vierailemaan poikansa perheeseen. 

•

Ilmari maalaisjunttina teatteripiireissä kuvaa sivullisuutta, mutta oleellista romaanissa ovat ihmissuhteet, joissa tuppaa moni ajautua sivuraiteille. Suhteissa kannetaan edellisten polvien taakkoja ja malleja, vaikka yritetään muuta. Se painaa parisuhteissa, se kuormittaa isä-poika-suhteissa. 

Kaikki oli heidän keskittyy miehiin. Onhan romaanissa myös naisia kuten Vilhon äiti, Ilmarin vaimo, muutama muukin, mutta he vaikuttavat (aktiivisinakin) taustoittavan romaanin miehiä.

Maskuliinisuuden kriisin käsittelyssä saattaa olla ironiaa, samoin siinä alun maininnassa vanhanaikaisesesta romaanista, mutta minä luen kirjaa niin, että siinä ollaan tosissaan, halutaan pureutua: tavoitteena on ymmärtää henkilöitä, henkilöiden motiiveja ja aikaa, monimutkaisia syy-seuraussuhteita, henkilöverkostoja. Siksi romaani on ahdettu kenties turhan täyteen aiheita, näkökohtia ja sivupolkuja.

Vielä siitä maskuliinisuuden kriisistä tai maskuliinisuudesta ylipäätään. En ehkä olisi kaivannut kuitenkaan loppuun naista tiskaamaan – vaikkakin korostetusti parin yhteisestä sopimuksesta.

•

Pidän siitä, että romaani kunnioittaa henkilövetoista romaaniperinnettä ja tarinankerrontaa. Rakenne toimii ja kerronta on varmaa, ammattilaisen työtä. Jostain ailahtaa tyylivaikuttajina mieleeni Jonathan Franzen, miksei Kjell Westökin. Pääsin tarinan vauhtiin varovaisesti, keskivaiheella innostuin ja pidin kerronnan koukuista, joita viritettiin lukujen loppuun, mutta loppua kohti lukuotteessani on herpaantumisen merkkejä, mikä ei ehkä johdu kirjasta.

Kaikki oli heidän tuntuu kunnianhimoiselta synteesiltä fokuksena perhe tässä ajassa, ja kyllä minuun tekee vaikutuksen, miltä Suomi ja maailma näyttävät 2050. Itkonen on kirjoittanut aiemmin havaintojaan nyky-Amerikasta, ja romaanin tulevaisuuden Jenkkilä tuntuu uskottavalta ihan siitäkin syystä, mitä jo viime aikojen uutiset sen vallasta ja voimasta kertovat. Romaani reagoi myös korona-aikaan ja näyttää, että tämä on vasta alkua. Saa nähdä, ennustaako Itkonen – sen ratkaisevat he, jotka näkevät 2050-luvun.

P.S. Kummasti kietoutuu nyt kirjan teemoihin Vexi Salmen sanoitus Ihmiselämää levyltä Vexin lauluja. Juha Itkonen laulaa sen tehoavasti. Satuin kuulemaan radiosta, kun kirjoitin juttuani. 

•

Juha Itkonen

Kaikki oli heidän

Otava 2021

romaani

397 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

28 syyskuun, 2021 · 5:46 am

Deborah Levy: Elämisen hinta

Luin keväällä Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäisen osan Mitä en halua tietää. Sen jälkeen halusin tietää vaikka mitä. Kirja on kevääni käännöskirjahelmi, sillä Levyn lapsuuden ja nuoruuden kokemukset välittyivät kiehtovan kehyskertomuksen välissä terävästi. Yhteiskunnallisuus ja yksityinen yhdistyivät kaunokirjallisuuden keinoin, olkoonkin elämäkertakerrontaa.

Odotukseni ovat siten erityisen korkealla, kun saan käsiini kakkososan Elämisen hinta (S&S 2021). Siinä Levy kertoo pääasiassa itsestään viisikymppisenä eronneena kahden tyttären äitinä. Takana vaikuttavat monet luopumiset, jotka ovat otsikon mainitsemaa elämisen hintaa: ”Nyt lukemanne tekstit on tehty elämisen hinnasta digitaalisella musteella.”

Privaattipuolella Levyn tekee tiliä siitä, ettei rakkaus selvinnyt avioliitosta. Hän ei surkuttele tai kadu vaan katsoo eteenpäin. Taloudellinen tilanne eroperheessä vaikuttaa elämiseen, joten hän kertoo asumuksestaan, polkupyöräilystä ja työhuoneeksi vuokratusta puutarhamajasta. Elämisen hinta on konkreettisista mutta myös väkevän mentaalista.

 

•

Yllätyn, sillä Elämisen hinta ei nostata minussa sellaista hurmosta kuin Mitä en halua tietää. En ole mitenkään pettynyt, vaan kiinnostun kahden kirjan kerrontaeroista. Ymmärrän, miksi tässä kirjassa karisevat kehysjutut ja lempeänkitkerä taakse katsominen. Levy tarkastelee lähimenneisyyttä ja rajaa näkökulmia. Tyylin pelkistyneisyys, kerronnan arkihavainnollisuus ja melkein reportaasimainen ote kuuluvat asiaan, kun kertoja kuvaa elämisen kuluja – tai kulkua.

Feministinen näkökulma on keskeinen. Ohi puhuvat ja katsovat miehet sekä naisiaan nimettöminä pitävät aviosiipat ilmentävät vinoutunutta sukupuolittumista. Naiset siitäkin maksavat hinnan.

Simone de Beauvoir ja Marquitite Duras mainitaan kirjassa usein. He ovat kirjallisia vaikuttajia, mutta he pistävät myös miettimään naiseutta ja rakkautta, myös kertojan omaa talvettumista suhteessa miehiin. Hän on välissä, omien tyttäriensä ja edesmenneen äitinsä. Äidin viimeiset ajat ja kuolema sekä aikuistuvat lapset asettavat kertojan uuteen tilaan.

•

Kirjan kertoja on kirjailija ja siten kirjailijuus on yhtenä teemana. On kiinnostavaa, ettei Levy juuri kuvaile kirjoitusprosesseja tai ambitioitaan kirjailijana. Hän mainitsee hienon romaaninsa Uiden kotiin, sillä hän osallistuu sen elokuvasuunnitelmiin. Siinä yhteydessä tulee oivia huomioita, miten eri aikatasoja voi käsitellä. Muuten kirjoittaminen on arkisuuden osa, tärkeä sellainen, työ.

”Elämä vaatii kirjoittajalta kaikkein eniten sitkeyttä. Jotta pääsee maaliviivan yli, kirjoittamisen täytyy muuttua kiinnostavammaksi kuin jokapäiväinen elämä, eivätkä palavat puut, tai jokapäiväinen elämä, tylsistytä koskaan.”

Lyhytlukuinen, tiivis kirja vie varman kirjoittajan havaintoihin. Seuraan vapaan naisen kokemuksia perheessä ja ystävien seurassa. Levy saa tekstiinsä tilan, jossa ollaan nyt. Mitähän kolmas osa käsittelee?

•

Deborah Levy

Elämisen hinta

suomentanut Pauliina Vanhatalo

S&S 2021

omaelämätrilogian toinen osa

142 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Kirjaluotsi.

1 kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani

Avainsanat:

26 syyskuun, 2021 · 5:46 am

Johanna Venho: Syyskirja

Johanna Venhon edelliseen romaaniin Ensimmäinen nainen punoutui kudos kolmesta taiteilijanaisesta. Syyskirjassa (WSOY 2021) ikääntyneet Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä viettävät viimeisiä päiviä Klovharun saarella. Sitä seuraa etäältä tuleva taiteilija mutta elokuussa 1991 vielä nuori luontoalaopiskelija Maria.

Kaunista kieltä voi kirjoittaa monin tavoin ja vähintään yhtä moninaisesti se vaikuttaa lukijaan. Joskus syntyy turhan siloinen pinta tai sisällöstä etäännyttävä korea kalvo. Tai Venhon tavoin tekstiä, jonka kuvajaisia haluan säilyttää ja niihin palata. Eikä silloin taidokas ilmaisu hämärrytä tarinaa tai teemoja vaan kytkee toisiinsa muodon ja sisällön.

”Ei hän halunnut tehdä elämästään taideteosta, hän halusi tehdä taiteesta itselleen elämän.”

Tove Jansson on tuttu dokumenteista, Tuula Karjalaisen elämäkerrasta ja suhteellisen tuoreesta elokuvastakin, teoksistaan puhumattakaan. Joitain niiden rakennuspuita näen romaanissa, mutta fokusointi muutamaan elokuun päivään ja Toven muistoihin annostelee elämäkertatiedot muistelijan mielikuviksi, jotka kiteytyvät:

”Koko elämä on ollut varmuuden etsimistä epävarmuudessa, suojaa myrskyssä, joka on taide.”

Romaanissa Toven osuus etenee hän-kerrontana, mistä pidän kovasti. Vaikka niinkin lukija upotetaan 77-vuotiaan taiteilijan tekoihin ja ajatuksiin, keino hapettaa Toven kautta käsitellyt teemat ja aiheet kuten työn, taiteilijuuden, rakkauden perheen ja äidin. Joten:

”Niin elämästä kypsyy keitos, joka näyttää omalta itseltä. Kaikki alkaa työstä. Työ liikuttelee ihmisiä. Onni on syttyä työstä yhä uudestaan.”

”Toven novelleissa sanat ovat kuin tähtisadetikun säkeniä, valkoista valoa, joka kipinöi kylmänä iholle, tai kesäsadetta, joka tulee silloin kun on ollut pitkään kuivaa ja ruoho on keltaiseksi palanutta.”

Yksi avain Venhon romaani on motto Tove Janssonin kirjasta Näkymätön lapsi: ”Ikinä ei tule vapaaksi, jos ihailee toista liikaa.” Varmasti myös kirjan kirjoittaja ihailee kohdettaan, ja olen iloinen, että retusoidun valokuvan sijasta siitä tulee romaanissa ekspressiivisesti maalattu muotokuva valoineen ja varjoineen.

Toven rinnalla kirjassa on toinen päähenkilö, Maria. Nyky-Maria palaa romaanissa 30 vuoden takaiseen aikaan, jolloin hänen suhteensa fanaattiseen luonnonsuojelija-Atteen on katkennut, äidin syöpäsairaus pitää alituisessa pelossa ja oma halu ryhtyä kirjailijaksi on epävarmuutta täynnä. Sen sijaan Maria yrittää selvitä kriiseistään pistäytymällä ja kiikaroimalla Toven saarelle.

Romaanissa on monenlaista ihailua: Atte on Linkolan opetuslapsi, Tove hengittää ilmana äitiään Hamia ja Maria palvoo Tove Janssonia. Välillä Marian takertuminen Tove-ihailuun tuntuu jopa päälle liimatulta, mutta tarinan edetessä kriittinen katseeni sammuu.

Venho tavoittaa nuoren Marian surun ja hädän sekä esikuvaihailun selviytymiskeinona. Mariaa ja Tovea yhdistävät suru ja luopuminen, äiti-suhteen merkitys ja halu kirjoittaa. Teemat kulkevat näkymättömänä ketjuna naisten välillä – ei niinkään konkreettisena eri-ikäisten naisten kohtaamisena.

Syyskirjaa voi tarkastella monelta kantilta, esimerkiksi minäkertoja-Marian muisteluromaanina. Ja nimeä voi peilailla Janssonin Kesäkirjaan – siihen, miten luopumisen teemat niin Janssonin kuin Venhon romaaneissa saavat taustan merestä, saaristosta sekä nuoren ja vanhan kokemuksista.

”Millaista on elää maailmassa ilman äitiä.”

Sitä Maria on kysynyt Tovelta ihailijakirjessään saamatta vastausta. Venho kertoo Toven osuuksissa myös Toven äidin Hamin ratkaisuista vaimona, äitinä ja taiteilijana ja niiden siteistä Toven ratkaisuihin. Toven ja äidin suhteessa ovat velloneet vuorovetten lailla rakkaus, kompensaatio, riippuvuus ja vapaus.

Syyskirja on haikea: luopuminen tulee jokaisen eteen pienissä ja isoissa asioissa. Melankolisuus tekee silti usein tilaa kirjassa rakkaudelle ja toivolle – niin kuin Tove luopuessaan Klovharusta varustaa sen saareen saapuville. Silti taustalla pysyy:

”Kun saaressa kulkee eteenpäin, päätyy väistämättä veden ääreen, kuten elämässä surun.”

Tove ei vastaa Marian kirjeeseen, mutta mielessä ihailukirjeen kysymys pysyy ja vastaus hakee muotoaan: ”Se riippuu siitä, millaisesta äidistä puhutaan.” Oman äitini kuolemasta on kulunut reilu kuukausi, joten teema hyökyy päälleni. Siten Syyskirjasta kehkeytyy minulle koskettava itsetutkiskelu- ja lohtukirja.

”Miten ihminen voi elää ilman äitiä, se on kuin seisoisi autiolla luodolla keskellä merta, myrskyrintama vyöryisi kohti.”

•

Syyskirjan sivut täyttyvät merkkilapuistani. Niitä en kuitenkaan liimaile romaanin alun ja lopun sanoihin, jotka sykähdyttävät ja sysäävät palaamaan lopusta alkuun, vaikkapa lukemaan kirjan heti uudestaan. Tärkeitä kohtia riittää, kysymyksiä ja aihioita vastauksiksi. Lahja lukijalle on se, että Syyskirjan pääsee kokemaan, sen kysymyksistä nauttimaan mutta vastauksia hakemaan itse.

•

Johanna Venho

Syyskirja

WSOY 2021

romaani

280 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

22 syyskuun, 2021 · 5:51 am

Jari Järvelä: Aino A.

Taiteilijoista ilmestyy nyt paljon romaaneita. Todellinen henkilö fiktiossa väkisinkin herättää mietteitä, miten pitkälle kirjailija voi mielikuvitustaan venyttää. Päädyn taas kerran siihen, että annan romaanin olla romaanin. Se on kirjailijan luoma eläytyvä fiktiivinen todellisuus tosielementein.

Jari Järvelä kertoo romaanissa Aino A. (Tammi 2021) Aino Aallosta, Alvarin ensimmäisestä puolisosta. Olen nähnyt Virpi Suutarin Aalto-dokumentin, jossa muun muassa luettiin pariskunnan vetovoimaisia kirjeitä. Mutta nyt pääsen katsomaan arkkitehtiparin elämää ja työtä proosan ja Ainon kannalta.

”Kun kohtaat miehen joka tuntuu idiootilta, älä juokse pakoon. Anna hänelle toinen mahdollisuus.”

Aino antaa toisen mahdollisuuden hunsvotille ja päätyy lähinnä järkisyistä puolisoksi varsinaiselle huithapelille. Romaani ei peittele, kenen puolella se on. Ainon viisaus, ahkeruus, järkevyys ja taiteellinen luovuus pitävät työn ja perheen pystyssä. Aino tarvitsee kovuutta ja pitkää pinnaa pitääkseen palaset kasassa.

Paljon romaanin Aino pohtii naiseutta, sillä Ainon työura – muurarin, puusepän ja arkkitehdin työt – ei ole perinteistä naishommaa, ei edes nykyään. Eikä Ainoa kiinnosta kotityöt tai lastenhoito, ne hän ulkoistaa. Ja kun mies hyppää alituiseen vieraissa, horjuttaa sekin Ainon ajatuksia naiseudestaan. Ketäpä ei korventaisi olla miehelleen mami.

”Alvar jos kuka on taitava kumartelemaan ettei pyllistä mihinkään suuntaan. Paitsi Ainon suuntaan.”

Harvoin olen lukenut kirjaa, jossa suivaantuneesti suomitaan yhtä henkilöä siten kuin romaanissa Aino A. Alvaria. Järvelä on turhautunut Alvarin arkkitehtuurin epäkäytännöllisyyteen jo opiskeluaikanaan, mikä on varmasti houkutellut ruotimaan ei vain töitä vaan koko ukkoa.

Taiteelliset ansiot ja tilanteiden pelastamiset lankeavat Ainolle, kun siinä sivussa Alvar sössii ja sotkee sen kuin ehtii. Tämä kaava toistuu romaanissa kerrasta toiseen. Aluksi se huvittaa, sitten siitä kehittyy inhimillinen tragedia. Romaanin henkilökehittelyssä se tarkoittaa vähän junnaamista.

”Alvar on silloin lommo ja särö hänen maailmassaan. Ja sitä hänen elämänsa kauneus tarvitsee. Kaiketi.”

Romaanin kiinnostavuus ja kauneus on siinä, miten faktat Aaltojen suunnittelutöistä sulavat fiktioon. Hienosti välittyvät Ainon arkkitehtuuriset oivallukset ja visiot. Häämatkan valaistumisen hetki sisä- ja ulkotilojen yhdistymisestä kohottaa, samoin kaarevien muotojen löytyminen muotokieleen.

Alvarin omat ihanteet tuntuvat naurettavilta, mutta hymyni hyytyy: mies omii vaimonsa ja muiden ideoita. Alvar häärii narsistisesti, mutta toisaalta moni hänen piirteensä nähdään taiteessa tyypillisinä. Ainon ajatuksin: ”Kaikkihan me varastamme. Toisiltamme myötätuntoa, jollei muuta.”

Siis harvinaisen kitkerä kirja, joka iskee palasiksi nero-Alvarin ja hänen hännystelijänsä. Ilmeisesti Alvar sen on ansainnut kuten Aino sen, että hänen panoksensa saa ihailevan tunnustuksen. Välistä Järvelä ei pääse irtautumaan faktalähteistään ja niiden herättämistä ajatuksista. Esimerkiksi Ainosta tehty 50-vuotisuutinen ilmenee romaanissa samoin miettein kuin kirjailijan jälkisanoissa. 

Mutta monesti romaani on herkkua kuvauksen tarkkanäköisyyden ja kielen osumien vuoksi. Hän-kerronta kulkee Ainon kannoilla, ja pätkät Ainon päiväkirjasta vahvistavat sävyjä. Järkevä, näkemyksellinen, taitava nainen tarvitsee oman tarinan.

*

Jari Järvelä

Aino A.

Tammi 2021

romaani

237 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

18 syyskuun, 2021 · 6:32 am

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan yhdeksäs osa Vihreä sali (Otava 2021) palaa ajassa taaksepäin verrattuna edelliseen, Muistoruohoon. Pidän erityisesti siitä, että kirjailija ammentaa samoista ympäristöistä, ihmisistä ja suvuista, mutta sarjakehys antaa myöden niin näkökulmien muutoksille kuin kerrontatapojen vaihtelullekin.

Uutuusromaanin painopiste on Kuopiossa loppuvuonna 1964, mutta siihen vaikuttavat väkevästi kokemukset Pietarin tienoilta 1910- ja 20-lukujen taitteessa – komea, muotoaan muuttava kaupunki, olkoon sitten Pietari tai Petro- tai Leningrad. Ja pieni aikahyppäys osuu vuoteen 2000. Paikalla ja ajalla on merkitystä, sillä Kähkönen tavoittaa ympäristön olemuksen ja ajan merkityksen henkilöilleen.

Keskeisiksi koen sotien rikkomat henkilöt: sotakokemukset ja niiden seuraamukset siirtyvät seuraaviin sukupolviin on sitten kyse Venäjän vallankumouksesta, Suomen sisällissodasta tai toisesta maailmansodasta. Kähkönen luottaa näkökulmatekniikkaan, jota hän hionut viime romaaneissaan. Vihreä sali alkaa kahden 17-vuotiaan näkökulmin, sittemmin mukaan tulee muutama muukin kertoja yksittäisin osuuksin. Kähkönen kuvaa taitehetkiä. 

•

Kasvatusilmapiirin ja ystävyyden merkitys välittyy romaanin nuorista. Irenen äidin väkivalta varjostaa tyttöä, Jaakon taustalla muhii vaikeneminen perheongelmista, ja kumpaakin korventaa huoli yhteisestä ystävästä, särkyvästä Leosta. Irenen ja Jaakon puheenvuorojen vuorottelu kuvastaa nuorten epävarmuutta, herkkyyttä ja hetkittäisiä voimantuntoja. Lisäksi heissä vaihtuu viattomuuden aika vääjäämättömästi toiseen. 

Sarjasta tutut Anna ja Lassi Tuomi pysyvät sivuhahmoina, jotka astuvat kuvaan ratkaisuhetkinä; myös yksivuotias Hilla vilahtaa. Tuomia enemmän esillä on vanheneva kukkakauppiaspari: Santerilla ja Linnealla on kummallakin yksi kerrontaosuus, ja ne tuovat uusia tasoja romaanin teemoihin ja muihin henkilöihin.

Yhteiskunnalliset asiat lomittuvat kohtaloihin. Hienosti on kuvattu Santerin ja Lassin empatian silta, vaikka välissä kulkee poliittisten näkemysten kuilu.

•

Vihreä sali -romaani täytyy lukea tunne edellä, ja olin valmiiksi sopivassa mielentilassa. Yhdestä kulmasta katsoen tunteellisuus saattaa johtaa pakahtuvaan patetiaan, toisesta suunnasta näen näin: kuvaus sulauttaa henkilöihin – ihmisiin yleensä – pintaa syvemmälle. 

Eläytymiseen vie kieli – kuvaileva ja kokemuksia kovertava. Kähkönen osaa availla henkilöiden mieltä niin, että konkretiaan limittyvät maaginen elementti, mielikuvat ja mielikuvitus. Kähkönen hallitsee henkilöiden haavojen havainnollistamisen, vaikka erotan myös pirskahduksia koomisista tai kitkeristä havainnoista arjen toimien lisäksi. Esimerkiksi Irene muotoilee perhehelvetistä äidin kanssa:

”Etel Fredin antaman lentokoulutukseen on sisältynyt paitsi riepotusmatkoja pitkin asuntoa myös ilmeidenhallintakurssi.”

Minuun tehoaa Irenen tapa nähdä äitinsä kaksijakoisesti, metaforisoida pahuus, samoin iskee Santerin tyyli elää mielessään nuoruuden Pietaria. Ehkä jokainen kertojaääni lähenee liikaakin toisiaan ja nuoret vaikuttavat pikkuvanhoilta siksi, että kaikki iästään huolimatta löytävät sanat, kielikuvat ja ilmaisut sellaisellekin, jota on vaikea sanallistaa.

•

Santerin Pietari-Leningrad-kokemukset nousevat kuvaustavaltaan minun lukukokemukseni huippuhetkiksi, ja ne kytkeytyvät mielessäni Kähkösen Graniittimieheen. Santerin sisäisessä puheessa kerrostuvat nykyisyys, muistot, unenomaisuus, syyllisyys, luopuminen, rakkaus ja kuolema – elämän kirjo.

”Meillä on talo, ja siinä muistoja sisäkkäin, niin kuin hehkuvin kukin koristetuissa puunukeissa kadonneen liikkeen ikkunassa, toisessa maailmassa; muistoja kietoutuneina toisiinsa, niin kuin äitini kauan sitten kutomien kintaiden silmukkakierteissä, joihin äitini kirjoi ikävänsä ja kaipuun lapsiinsa, jotka eivät koskaan palaneet kotiin.”

•

Romaanin kokonaistunnelma ja henkilökuvaus vetoavat minuun. Luen kirjasta hienoja, hienovaraisia lämmön ailahduksia ja välittämisen tekoja. Vihreä sali on romaani rakkaudesta, jota aina on, vaikka rakastaminen on vaikeaa. Rakkaudellisuutta löytyy ystävyydestä, naapuriavusta, työtoveruudesta ja pitkistä liitoista, mutta se luuraa myös vihan takana.

Itkuitta en tätä kirjaa voi lukea. Moni asia herkistää, etenkin hauraiden mielten salat ja salit. Sekin, että toiset voivat mennä peruuttamattomasti rikki mutta toiset eivät. Kaikilla on vihreät salinsa, paikat, tunnelmat ja kokemukset, jotka antavat toivoa elämän mielekkyydestä. Tai että kaiken jälkeen löytyy lohtu.

”Ja minut kätkee syliinsä metsän sali, minä katoan sananjalkojen vihreään valoon.”

•

Sirpa Kähkönen

Vihreä sali

Otava 2021

Kuopio-romaanisarjan 9. osa

315 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

14 syyskuun, 2021 · 7:20 am

Enni Mustonen: Martan tarina

Martta Valo säkenöi suoruudellaan Enni Mustosen romaaneissa Pukija ja Näkijä. Syrjästäkatsojan tarinoiden kertojapäähenkilö on silloin Viena 1950-luvun Amerikassa, mutta Hollywood-studioiden puvustajamatroona Martta laukoo valloittavasti totuuksia paksulla pohjalaismurteella, kokeneen naisen syvällä rintaäänellä.

Kun huomasin, että tämän vuoden Kirjan päivien kylkiäiskirjaksi saa Mustosen Martan tarinan, sain ahaa-elämyksen. Olisi pitänyt arvata! Marttahan on täydellinen spin-off-tuote! Sanavalmis, tarkkanäköinen ja suoraselkäinen selviytyjä erottuu Viena-romaaneissa herkullisena poikkeushenkilönä. Toki hänen oma tarinansa kiinnostaa.

•

Martan tarina alkaa siitä, kun rippikouluiän ylittänyt Martta lähtee kesällä 1917 kurjista kotioloista Kurikasta piikomaan Längelmäelle. Tomera Martta näkyy olleen jo nuorena, myös työtä pelkäämätön. Selviytyjän piirteet taitavat olla sisäsyntyisiä.

Mustonen loistaa taas työn ja elämäntavan kuvaajana. Aherrus maalaistalon kyökissä ja navetassa siirtyy romaaniin aitona ja uskottavana, samoin talonväki reiluista maalaisista ketkuihin kaupunkilaisiin.

•

Martan nuoruudenmuisteluissa on sen tavallisen tarinan piirteitä: nätti piika ihastuu talon nuoreen ja komeaan poikaan, mutta suhteeseen pukkaa esteitä. Tällä kertaa esteet ovat vielä sopivaisuusasioitakin järeämpiä: kansalaissota.

Sisällissodan vihanpito ja ylilyönnit tallentuvat kirjaan vaikuttavasti sekä ison tilan isäntäväen että Martan kaltaisten palkollisten kannalta. Martan veljet ovat punaisia, talolliset luonnollisesti valkoisia. Kaikki menettävät.

”Totta puhuen en enää kaiken Längelmäellä ja junassa kuulemani jälkeen voinut uskoa, että oikeus toteutuisi. Liian paljon oli tehty pahaa puolin ja toisin eikä koston kierteestä tuntunut tulevan loppua. Siinä myllyssä jauhautuivat sekä syylliset että syyttömät.”

•

Pienoisromaani päättyy Martan lähtöön Tampereelta Amerikan mantereelle. Nyt voi oikeutetusti todeta, että Martan tarina tuo uusia tasoja Syrjästäkatsojan tarinoiden juonisäikeeseen, jossa Viena ja Martta pistäytyvät Tampereella ja Längelmäellä noin 40 vuotta myöhemmin. Mustosen mutkaton tapa kuvata yksityisiä kohtaloita historian tapahtumat taustanaan saa sanomaan, että asialla on historiaproosan ammattilainen.

Ja minkä kirjan kylkiäiseksi sain Martan tarinan? Ostin Päivi Alasalmen Sudenraudat, historiallinen romaani sekin.

Syrjästäkatsojan tarinoiden ensimmäinen osa Paimentyttö on myös selkokielisenä kirjana. Katso siitä lisää.

•

Enni Mustonen

Martan tarina

Kirjakauppaliitto 2021

pienoisromaani

133 sivua.

Sain Kirjan päivät -kampanjan vuoksi kaupanpäälliseksi.

1 kommentti

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

13 syyskuun, 2021 · 6:00 am

Enni Mustosen Paimentyttö selkokirjana

Tänään alkaa kirjakauppojen kampanja Kirjan päivät (13. – 19.9.2021). Kun ostat kirjan ainakin 15 eurolla, saat kaupan päälle Enni Mustosen pienoisromaanin Martan tarina. Martta on tuttu Mustosen suosikkisarjan Syrjästäkatsojan tarinoita kahdeksannesta ja yhdeksännestä osasta. (Tässä juttuni neljästä ensimmäisestä osasta.)

Mitäpä jos ostaisit sen kylkeen selkokirjan? Niitä tosin on kirjakaupoissa harvakseltaan tai ei ollenkaan. Mutta kannattaa kysyä myymälästä ja ihmetellä, mikseivät selkokirjat näy tarjonnassa.

Jos kirjakaupassa on selkokirjoja, suosittelen Enni Mustosen Paimentyttö-romaania, koska nyt Syrjästäkatsojan tarinoiden ensimmäisen osan saa selkosuomeksi (Opike 2021). Minulla on hyvä syy vinkata Paimentyttöä, sillä selkomuokkasin romaanin. Se oli mieluisa työ.

•

Mustosen Paimentyttö kertoo orvosta Idasta, joka selviää navettapiikana isossa kartanossa ja sen jälkeen Topeliuksen palvelijana Sipoossa. Mustonen kuvaa elämää ja työtä 1800-lopulla nuoren tytön silmin. Samalla lukija saa sisäpiirin kokemuksen kulttuurihenkilöiden elämästä. Romaani on ennen kaikkea Idan kasvutarina, jossa on suuria suruja ja pieniä iloja.

Suomalaisia historiallisia romaaneja ei ole montaa selkokielisenä. Jo siksi on hienoa saattaa Paimentyttö uusille lukijoille. Romaanin keinot tehdä historia eläväksi ovat verrattomia. Idan kohtalo kertoo Suomesta, jossa eivät sosiaalityö tai -tuet auttaneet vaan ihmiset olivat toisten hyväntahtoisuuden varassa.

Mustosen romaani kertoo myös lukutaidon merkityksestä ja eriarvoisuudesta. Ida on köyhä tyttö, joka nauttii kirjoista, muttei jaksa lukea tai kirjoittaa pitkien ja raskaiden työpäivien jälkeen. Hän asuu ruotsinkielisessä sivistyneistöperheessä, joka saa elantonsa kirjallisuudesta ja taiteesta. Kuilu on syvä, mutta välillä eri maailmojen välille rakentuu kapeita siltoja.

”Paranemista auttoivat kirjat.

Ei ollut mitään hauskempaa

kuin sukeltaa tarinoihin.

Sain matkustaa kirjoissa uusiin paikkoihin,

seikkailin ja selviydyin voittajana.

Topeliuksen talossa ei ollut kummallista,

että siellä luettiin kirjoja.

Toisenlaista oli karjapiikojen kanssa.”

•

Mainitsin jo, että Paimentytön selkoistaminen oli minulle mieluista. Romaanin sydän sykkii myös helpolla suomen kielellä. 

Poimin Iidalle tärkeimmät tapahtumat ja henkilöt. Kielessä muutokset näkyvät sanastossa ja lauserakenteessa: tavoitteena helppous, lyhyys ja sujuvuus. Selkoistuksessa halusin säilyttää Iidan tunteet eri tilanteissa ja naiseksi kasvamisen hämmennyksen. Ydinkokemuksena vaikuttaa ulkopuolisuus.

”Yksinäisyys on äiti,

joka tekee meidät vahvoiksi.

Heikot eivät kestä vaan tuhoutuvat,

mutta vahvat oppivat elämään muiden kanssa.

Yksinäisyyttä he eivät voi unohtaa.”

•

Enni Mustonen valittiin 2019 selkokirjakummiksi, ja siksi mukautin Paimentytön selkosuomeksi. Ensi viikolla 22.9.2021 Selkokirjamessuilla on tavallaan kirjan julkistus, jota voi seurata netistä. Mustonen on kanssani haastattelussa klo 14.45. Messuilla on paljon muutakin ohjelmaa.

Ja tämä vielä: jos selko-Paimentyttöä ei löydy kirjakaupasta, Opike-kustantajan nettikaupassa sen ostaminen käy kätevästi.

Haastattelutilanne Helsingin kirjamessuilla 2019. Kuva: Henna Kara

•

Enni Mustonen

Paimentyttö

selkomukautus Tuija Takala

Opike 2021

Syrjästäkatsojan tarinoiden ensimmäinen osa selkokielellä

130 sivua.

Tekijänkappale.

Suuri kiitos Enni Mustoselle alkuteoksesta ja Jenni Saarilahdelle toimitustyöstä.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: ,

12 syyskuun, 2021 · 7:04 am

Laura Malmivaara: Vaiti

Suljin Laura Malmivaaran esikoisromaanin Vaiti (Otava 2021) ja avasin tv:n. Siellä esikoiskirjailija sattui kertomaan kirjastaan (PS 8.9.2021). Autofiktio antoi vapauden, niin kirjailija sanoi: ”Kirjallisuuden tuoma vapaus ja suoja. Se on tarina, jonka olen itse muodostanut ja joka on mennyt omaan suuntaansa. Se alkoi kirjoittaa itse itseään.”

•

Romaani lähtee liikkeelle tunnistettavasta mediakohusta, kun eräs elokuvaohjaaja nostetaan julkisesti tikun nokkaan kyseenalaisesta käytöksestä. Ohjaaja on romaanin kertojan ex-mies, erosta on kulunut jo kymmenen vuotta, ja yhteiset tyttäret elävät teini-ikää.

Yhtäkkiä ex-miestä vastaan noussut vyöry eristää kertojan vanhoista ystävistä ja käperryttää hänet. Hyökkäys miestä vastaan heijastuu kertojan avioeroon ja syyllisyyteen:

”Olen ollut kohtuuton ja kylmä, kaikkea sitä mitä en muissa nyt ymmärrä. En ymmärrä miten he ovat niin kovia, aivan kuin olisi vain yksi suu, joka saa puhua. Yksi tapa olla ihminen. Virheetön ja ehyt. Se satuttaa ja silti jollain syvällä tavalla ymmärrän, miksi tämä tapahtuu. Se on sietämätön olotila. Repivä ja kaiken rikkova.”

•

Kaikkiaan romaanissa koko kohu jää vain taustatekijäksi, ja mies ikään kuin peittyy kertojan kerrontavilttiin. Jotain sellaista miehessä on, jota varotaan, vaan se ei sen kummemmin selviä. Mediamylläkästä tiivistän: kaikkien kohuhenkilöiden läheisten täytyy jatkaa elämää, lasten ja vanhusten. Romaanin fokus on naisen perheessä, etenkin sukupolvissa ja sukupolvilta toiselle siirtyvissä toimintamalleissa.

Romaani keskittyy yhteen kesään, jolloin kertoja havainnoi elämänsä nykyhetkeä. Nuoret tyttäret vetäytyvät teinimaailmoihinsa puhelimien taa, eikä syvä äidinrakkaus riitä väyläksi tytärten yhteyteen. Vaiteliaisuus vaikeista asioista vaivaa.

Romaanissa on erikseen kertojan äidin pulputusosuuksia, joista selviää kertojan vanhempien tarina ja äidin vanhempien traumatisoiva käytös. Kertojan huonokuntoinen äiti höpöttää kyllä, mutta silti siirtyy hiljentämisen kulttuuri – yksi tärkeimmistä kirjan teemoista:

”Se on jo niissä syvällä, tämä minun ja äidin malli, niin luulen. Haluaisin kuvitella, että seuraava sukupolvi olisi jotenkin itsestään selvästi parempi ilmaisemaan tahtonsa, mutta ei se ole niin.”

•

Vaiti käsittelee uusperhettä, avioeroa, julkisten kohujen vaikutusta perheeseen, vanhenevia vanhempia sekä keski-ikäisen kertojanaisen ristivetoa oman elämänsä, varttuvien lasten ja ikääntyvien vanhempien välissä. Hetkittäin koen, että kaikkea on liikaa ja että se kaikki hulmahtaa hahmottomana sakean arjen kuvauksiin.

Paljon ajetaan autoa, seurataan koiran tekosia, elellään perheen kesken mökillä, syödään suklaata ja arkiruokaa. Toivon lukurupeaman aikana tiivistämistä, tai muuten vain huomaan hapuilevani kertojan havaintojen ja muistojen humussa.

Romaani paranee edetessään ja ymmärrän arkeen kytkeytymisen selviytymiskeinona. Eri aikatasot eli muistumat menneestä sekoittuvat nykyhavaintoihin niin kuin mielleyhtymät mielessä lomittuvat. Etenkin eroperhetuntemukset vakuuttavat: tunnetasapainottelu lasten kanssa omien huolien paineissa, kuskaamistilanteet, kun lapsia vaihdettiin vanhemmalta toiselle – vaiti.

•

Laura Malmivaara

Vaiti

Otava 2021

romaani

243 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

8 syyskuun, 2021 · 5:55 am

Kaksi selkokirjaa kansainvälisenä lukutaitopäivänä 2021

Lukeminen on kansalaistaito, jonka merkitystä ei voi liioitella. Toisaalta ei voi vähätellä sitä, ettei lukeminen ole kaikille itsestäänselvyys. Lukeminen on eri syistä vaikeaa ainakin noin 750 000 Suomessa asuvalle. 

Kun kirjoittaja ottaa huomioon kielen saavutettavuuden, hän muokkaa sisältöä, rakenteita ja sanastoa yleiskieltä helpommaksi. Silloin viesti välittyy selkokielellä. Kaunokirjallisuus taipuu selkosuomeksi siinä kuin tieto- ja tiedotustekstitkin.

Kansainvälisen lukutaitopäivän kunniaksi esittelen lyhyesti kaksi uutta selkokaunokirjaa. Ne edustavat kahta suuntaa: toinen on alunperin kirjoitettu helpolla suomella, toinen on mukautettu eli muokattu selkokieliseksi.

Tuija Hannula: Minua varten ei tarvitse keittää

Tuija Hannulan pakinakokoelmassa Minua varten ei tarvitse keittää (Reuna 2021) on 25 juttua suomalaisista ilmiöistä ja merkkihenkilöistä. Kohderyhmänä on selkeästi lukijat, jotka opiskelevat suomen kieltä. Kirjan lopussa on myös tehtäviä pakinoihin, joten kirja sopii niin itseopiskeluun kuin koulukäyttöönkin.

Suomalaislukijalle aiheet saattavat vaikuttaa kuluneilta, mutta kulttuuriimme tutustuvalle ne ehkä ovatkin aitoja ja tuoreita. Tyylilaji on selkokirjallisuudessa harvinainen pakina, joten pelkistykset ja tyylittely kuuluvat asiaan. Esimerkiksi suomalaisten onnellisuudesta todetaan:

”Suomi on ehkä onnellinen maa,

mutta suomalainen ihminen ei tunne,

että hän on onnellinen.”

Hannulan joissain pakinoissa on melko vaikeita rakenteita, ja kielellistä ketteryyttä lukijalta vaatii tekstin sanoilla leikittely. Kirjassa herkutellaan ilmaisuvoimaisilla ja merkitykseltään abstrakteilla sanonnoilla, joita pakinoissa availlaan. Kunnon kulttuurikylpy siis, ja sitä lisää kirjan loppuosan merkkihenkilöiden esittely muumeista Uuno Turhapuroon.

Tuija Hannula

Minua varten ei tarvitse keittää

Reuna 2021

selkopakinoita

128 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

George Orwell: 1984

Hannulan kirjan on julkaissut Reuna, joka on viime vuosina kustantanut useita selkokirjoja. Selkokustantajana uusin on Oppian, joka on lyhyessä ajassa lisännyt huomattavasti selkokirjatarjontaa. Se on keskittänyt voimiaan klassikkomukautuksiin, etenkin lasten ja nuorten käännösklassikoitten selkoversioihin. Tarjolla on nyt selkona esimerkiksi Pikku prinssi, Pinokkio ja Tarzan on apinoiden kuningas, mutta myös sellainen järeä klassikko kuin Franz Kafkan Muodonmuutos. Lisäksi Oppianilla on selkotietokirjat teatterista, kirjastosta ja veganismista.

•

Uusimpia Oppianin selkokirjoja on Tuomas Kilven suomentama ja mukauttama George Orwellin klassikko 1984 (Oppian 2021). Kirjan alkuperäisen ilmestymisvuoden (1949) voisi kyllä mainita.  Selkokirjaksi romaani on sivumäärältään harvinaisen suuri (204 sivua), mitä kompensoi viehättävän pieni, lähes neliskanttinen koko.

Kirja käsittelee totalitarismia, jossa yksilöllä ei ole muuta merkitystä kuin totella johtajaa. Kielellä muutetaan faktoja ja menneisyyttä. Orwell tutkii, onko diktatuurissa tilaa rakkaudelle. Heti ensimmäisessä luvussa näyttäytyy dystooppinen yhteiskunta:

”Winstonin asunto

oli seitsemännessä kerroksessa.

Jokaisella porrastasanteella

oli sama juliste.

Viiksekkään miehen kasvojen alla

luki suurin kirjaimin

ISOVELI VALVOO.”

Mukautukset ovat usein vaikeahkoa selkokieltä, osin myös 1984, mutta se on myös leimallisen lyhytlauseinen. Rivitys on omaperäinen, sillä riveillä ei ole pääsääntöisesti koko lausetta vaan 2 – 4 sanaa. Se saa aikaan hakkaavan rytmin, mikä tosin sopii sisältöön. Kirja on nopealukuinen, koska joka sivulla on vain pari  kapeapalstaista kappaletta. Joskus kappalejako on unohtunut ja sivulla on vain yksi pitkä kappale.

Toiminnan ja ympäristön kuvailu on havainnollista. Myös alkuperäisen kirjan tunnelma ja sanoma säilyvät niin kuin olla pitää. Juonesta on jäljellä oleellinen, eikä selko vie mitään pois kirjan ahdistavasta maailmasta, jossa ihmisiä valvotaan, tyhmistetään ja alistetaan.

Ajatusrikollisia uhkaa raskas rangaistus tai kuolemantuomio – muistuttaa toisinajattelijoiden tilannetta esimerkiksi Venäjällä, Valko-Venäjällä tai Afganistanissa. Kirja on pelottavan ajankohtainen, ja siksi on tärkeää, että siitä on nyt myös selkoversio.

George Orwell

1984

suomentanut ja mukauttanut Tuomas Kilpi

Oppian 2021

selko-dystopia

204 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

P. S. Viimevuotisessa lukutaitopäiväjutussa käsittelen ylipäätään selkokirjoja, vähän omianikin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani, Selkokirja, selkotekijä, spefi

Avainsanat: , ,

7 syyskuun, 2021 · 6:42 am

JP Koskinen: Haukansilmä

JP Koskisen romaani Tulisiipi on vielä tuoreessa muistissa. Siinä punakone jauhaa amerikansuomalaiset hyväuskoiset uuden yhteiskunnan muuttajat Neuvosto-Karjalassa. Koskinen kuvaa vaikuttavasti tarkkasilmäisen Kaarlon elämänkaaren rinnalla ideologian törmäystä yksilön unelmiin.

Hetken kesti, että mieleni kääntyy Haukansilmän (Like 2021) 1880-luvun loppupuoliskon Amerikkaan, joka tointuu sisällissodasta ja käy intiaanisotia. Nyt on vuorossa Kaarlon isoisän Yrjön alkuvuosikymmenten tarina.

•

Yrjö muuttaa vanhempiensa ja isonveljensä kanssa ensin Suomesta New Yorkiin, sitten preerialle maata viljelemään. Yrjöstä kasvaa haukansilmäinen nassikka, joka jo polvenkorkuisena ampuu tarkasti. Yhden kerran jää haulikko ottamatta mukaan, ja sillä on seurauksensa.

Yrjön tarinasta kehkeytyy hurja seikkailu, sillä intiaanit kaappaavat pojan. Pian hän saa intiaaninimen Haukansilmä, monta muutakin nimeä, ja kasvaa intiaaniopein. Niistä on hyötyä myöhemmin vaihtelevissa hommissa sinitakkien, preeria-asukkien ja reservaattien kanssa. Vahvasti juonen varaan rakentuneesta romaanista on tarpeetonta availla käänteitä, sillä se olisi pois lukijalta.

•

Haukansilmä tarjoaa näköaloja ihmisen ahneuteen. Henki on halpa silloin, kun ihminen puolustaa omaansa. Romaanin väkivalta lävähtää peittelemättömästi. Kosto määrittelee paljolti inhimillistä toimintaa – on sitten kyse jenkeistä, etelävaltiolaisista tai eri intiaaniheimoista. 

Vastakkainasettelu puhvelilaumoja seuraavien luonnonkansojen ja maata valloittavien uudisraivaajien ja armeijan välillä repeää railona. Ihmisen sotkeutuminen luonnonkulkuun on luonnonvastaista.

”Oli vaikea sanoa, mihin reservaatti ja mistä vapaa tasanko alkoi. Karttoihin kynällä piirretyt musteviivat eivät näkyneet maassa, ne eivät estäneet vettä virtaamasta, jäniksiä loikkimasta eikä tuulta puhaltamasta. Minäkään en huomannut mitään, en tiennyt milloin olin maalla, jolla en saanut kulkea, ja milloin maalla, jolla intiaanit eivät saaneet kulkea. Maa oli yön pimeydessä vain maata, ja siitä olin kiitollinen.”

•

Romaanissa vilisee värikkäitä hahmoja, ja dialogia on romaanissa paljon. Ja nyt on kyllä osoitettava sormella naishahmoja, jotka kylläkin ovat väkevän itsellisiä mutta sellaisina kaavamaisia ja romantisoituja. Suhdekuvaukset kapeutuvat, mutta se on eria asia, kuin miten minäkertoja pitää intiimiasiat piilossa.

Yrjön henkilöhahmossa minua kiinnostaa välitila, sillä intiaaninuoruus muuttaa häntä peruuttamattomasti: 

”Kaksi maailmaa riiteli minussa ja ne molemmat olivat julmia omalla tavallaan. Valkosilmien maailman jumalat olivat raha ja vallanhimo, niillä oli voima nostaa ihminen taivaaseen tai sysätä hänet helvettiin. Intiaanien jumalat olivat rohkeus ja ylpeys, jotka hulluuteen saakka pakottivat heidät vaarantamaan omansa ja muiden hengen. Siinä missä valkosilmät halusivat alistaa luonnon omalle vallanhimolleen ja muuttaa sen rahaksi, intiaanit halusivat elää luonnon ehdoilla, sillä se vaatii suurta rohkeutta.”

Kahden maailman Yrjöstä huokuu alakulo ja tavoitteettomuus. Haavoittuvimmin sielultaan kahtiahalkaistu Yrjö-George-Haukansilmä näyttäytyy rajatilahetkinään, kun hän saa henkimaailman viestejä ja näkyjä. Mutta Koskinen ei juuri pysähdy psykologisoimaan. Hän on tarinankertoja.

•

Todettakoon tässä, että olen varhaisteininä lukenut länkkäreitä, esimerkiksi Simo J. Penttilän Punavyö-sarjaa. Penttilä ja Koskinen ovat tarttuneet tavallaan esimerkiksi intiaanipäällikkö Geronimoon. Koskinen on Haukansilmässä vakava, Penttilä kevyt seikkailusepittäjä, mutta niin vain punavyöt palautuvat jonkinlaisena sumuna lukutunnelmaani.

Välillä luen Haukansilmää silkkana länkkärinä, välillä pyrin pureutumaan Yrjön mielenmaisemaan. Teksti paahtaa seikkailua eteenpäin, joten tunnen jääväni vaille jotain, vaikka teksti luistaa. Seuraan etäältä romaanin historiallisia tapahtumia ja Yrjöä siellä seassa paikkaansa löytämättä, selviytymässä.

•

JP Koskinen

Haukansilmä

Like 2021

romaani 467 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

23 elokuun, 2021 · 4:30 pm

Antti Rönkä: Nocturno 21:07

”- No totuushan on… aloitan. – Tai siis että totuushan on aina subjektiivista. Jos puhutaan kokemuksista. Mutta fiktio tekee toisen kokemuksesta totta. Jos sä esimerkiksi luet mun kirjan, niin mun kokemuksesta tulee sulle hetkeksi totta. Toivottavasti.”

Eihän tätä autofiktiopohdintaa voi ohittaa, kun Antti Rönkä on kirjoittanut romaanin Nocturno 21:17 (Gummerus 2021), jonka päähenkilö on Antti. Romaani kertoo Antin kompleksisesta häpeäsuhtautumisesta seksuaalisuuteen ja omaan olemiseensa.

Romaanissa on tilanne, jossa Antti on kirjastossa kirjastonhoitajan haastateltavana. Mies yleisöstä kysyy: ”Mutta miksi sun kokemuksesta pitäisi tulla mulle totta?” Ja jatkokysymys: ”Tai siis että miksi mua pitäisi kiinnostaa sun elämä?”

Yksityisestä yleistä ja sellaista kaikkea saattaa olla takana. Ja koska tässä romaanissa on henkilökohtaisuuksia, sellaisia on lukijallakin. Vaikkapa näin: minulla on kaksi nuorta aikuista poikaa – herkkiä, ei mitenkään protomaskuliinisia, pohtivia, ahdistusalttiita. En siis voi välttää sitä, että heijastelen lukemaani jälkikasvuuni.

Pitäisikö minun tietää pojistani Antin kokemusten kaltaisia intiimejä yksityiskohtia? Sellaista tietenkin toivon tietäväni, missä voisin olla tukena. Kovinkin henkilökohtaisesta lukuvinkkelistä minuun osuvat kirjan kohdat, joissa Antin vanhemmat tukevat, yrittävät ainakin, ovat huolissaan ja antavat tilaa. Mutta on heiltä jäänyt kaikenlaista huomaamatta ja sanojakin on jäänyt oikein asettelematta. Mitä minulta on jäänyt huomaamatta aikanaan, mitä puolihuolimaton sanaheitto on tehnyt, entä mitä on menossa nyt?

•

Kirja siis kertoo Antin ensimmäisestä siemensyöksystä kesällä ennen yläkoulua (siitä kirjan nimen kellonaika), etenee siitä nuoren aikuisen miehen elämään ja tyttöystäviin. Valopilkkuna välkkyy lukioaikainen ystävä, pidän erityisesti lopun kuvauksesta, jossa kaverukset taas kohtaavat. Pidän siitä sekä sisällön että kielen ja kerronnan vuoksi.

Siispä kerronnasta lisää, koska se saa minut lukemaan kirjan. Antin angstisuuden överit ovat minut karkottaa, mutta ei sittenkään, sillä sanomisen tapa sujuu. Kaiken itseinhon, itsetuhoisuuden ja itsetarkkailun piinan vapauttaa itseironia, mutta itseironia voi olla vaarallista, osa itseinhoa. Huokaan helpotuksesta: välistä välähtää vilpitön huumorihetki. 

Oiva idea rakenteen kannalta on toistuvat jouluntienoot ja niiden tunnelmat. Ja täytyyhän tässä todeta, että kasvukertomuksen fokus rajautuu, rönsyt ovat minimissään, joten päähenkilön itsestään tietoiseksi tuleminen ja sen piilottelu korostuvat.

”Tumppaan tupakan ja työnnän kädet takintaskuihin. Olen näyttelijä, joka astuu näyttämölle kulissien takaa, ja hahmo jota esitän olen minä. Portti loksahtaa selkäni takana lukkoon, ja se kuulostaa yhtä hyvältä, turvalliselta. Pidän lukossa olevista asioista.”

•

Kiinnostavinta rakenteen ja kerronnan kannalta on kahtia halkaisu: menneen ajan Antti esiintyy kolmannen persoonan keinoin, ja nykyhetken Antti ilmaisee tekstissä itseään minäkertojana.

”Suljen silmät. Kaupunki humisee sisäpihan porttien takana. Jossain siellä huminassa kulkee Antti, minua etsimässä. Suuressa kaupungissa on helppo piileskellä, mutta me emme kumpikaan jaksa tätä enää kauan. Pian toisen meistä on luovutettava.”

Näille Anteille – nuorelle ja nuorelle aikuiselle Antille sekä Antin kaltaisille – kyllä toivon itsetarkkailusta hellittämistä ja itselleen riittämistä sellaisena kuin on. Ehkä se kuulostaa kliseeltä, mutta eiköhän kuluneissa elämänopeissa ole totuuden siemen. Tätiopettavaisuus sikseen: Röngän yötunnelmaromaanin paljaus pakottaa roimasti sukupuolittuneiden poika-mies-oletusten rajojen yli.

•

Antti Rönkä

Nocturno 21:17

romani

Gummerus 2021

101 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Marjatan kirjat.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

18 elokuun, 2021 · 4:18 pm

Taina Latvala: Torinon enkeli

”Joka päivä toivoin, että saisin asiasta varmuuden, joka ikinen päivä odotin, että minulle kirkastuisi mitä minun tulisi elämässäni tehdä; että jostain ilmaantuisi merkki joka muuttaisi kaiken.”

Olen kalutun aiheen äärellä, mutta Taina Latvala käsittelee sitä omintakeisesti. Romaanissa Torinon enkeli (Otava 2021) romaanin kertoja, nimetön kirjailija, lähenee neljääkymmentä ja on viime vuodet tuskaillut päätöstä: pitääkö pitkä parisuhde vakiinnuttaa perheeksi omistusasuntoineen ja lapsineen?

•

Romaania kehystää kirjailijan muutamat päivät jouluisen Torinon kirjailijaresidenssissä. Alpit hohtavat kulissina kaupungin takana, ja talvitunnelmassa leijuu tummaa taikapölyä, joten ei ihmetytä, että kirjailija vie eksyneen tyttölapsen residenssiasuntoonsa. Löytölapsi lapsia vieroksuvan hoteissa? Tapahtuu pientä kummallista, josta ehkä tavallisinta on, että kännykkä ei oikein toimi:

”Kun tutkailin tarkemmin laturin johtoa, huomasin, että johtoon oli ilmestynyt outo nirhauma, kuin hampaanjäljet.”

Aavemaista tunnelmaa lisäävät katkelmat residenssin vieraskirjasta, sillä vaihtuvat asukkaat ovat kokeneet siellä kummia. (Ehkä kaikki muut paitsi Karl Ove Kanausgård.) Lisäksi poiminnat residenssin hoitajan Lorenzon tietokirjasta ”Hyvän ja pahan voiman kaupunki” paljastavat huoneiston menneisyydestä kummitteluun otollisia yksityiskohtia. Ja koko Torino väreilee vastakkaisten voimien polttopisteessä. Näin romaaniin päätyy salaperäisiä kauhukirjaelementtejä – viittauksia Stephen Kingiin unohtamatta.

Kirjailijan tosiasialliset elämän aaveet liittyvät pitkän parisuhteen kariutumiseen ja moninaisiin pelkoihin äitiydestä ja vanhemmuudesta. Kirjailijan elämässä on myös kummitellut nuori mies Pohjanmaalta, johon suhde on ollut outo mutta tenhoava. Erityisherkkää naista vaivaa lisäksi isäsuhde. Eli romaanista löytyy rutkasti aineksia psykologiseen proosaan.

•

Jos romaani olisi vain vatvontaa, uskaltaako nainen hankkia lapsen vai ei, se jäisi kumisemaan kaltaistensa joukkoon. Nyt ainesyhdistelmät, romaaniin upotettujen tekstien moninaisuus ja muistumat eri elämänvaiheista nostavat kiinnostavuutta. Omintakeisinta on kuitenkin kerronta. Vaivaton lause miellyttää, ja tunnelmien kirjavien sävyjen tavoittaminen viehättää. Siihen vaikuttaa myös komiikan taju, mikä viimeistelee kiinnostavuuden. 

Romaanin minäkertoja ottaa itsensä tosissaan, mutta onnekseni kerronnan tosikkomaisuus repeilee. Luen romaanista myös leikkiä. Taina Latvala mainitaan romaanissa kirjailijana, joka on asunut samaisessaTorinon taiteilijahuoneistossa ja on kirjoittanut vieraskirjaan muun muassa: ”Myönnettäköön, että tunnelma residenssissä on melko erikoinen.” 

Muitakin kytköksiä löydän. Romaanin naiskirjailijan isä lehtolapsineen vaikuttaa samalta kuin Latvalan romaanissa Venetsialaiset. Mieleeni putkahtaa myös Håkan Nesserin Barbarotti-sarjan päähenkilö, joka Latvalan romaanin kertojapäähenkilön tapaan tyrkkii sormeaan Raamatun väliin, kun hän haluaa vastauksia askarruttaviin kysymyksiin. Viehättävä kansi tuo mieleen Carlos Ruiz Zafonin Barceona-sarjan ulkoasun…

•

Torinon enkeli viehättää minua romaanina, jossa kerronnan suoruus sotkeutuu sisällön (ja ihmisen) arvoituksellisuuteen. Veikkaan, että kirja on mainio lukupiirikirja, sillä siinä piisaa ulottuvuuksia, tulkittavaa: mistä kaikesta on kyse, mitä oikein tapahtui, mihin uskoa ja mitä tulee tapahtumaan? Miten ihminen uskaltaa elää?

•

Taina Latvala

Torinon enkeli

Otava 2021

romaani

303 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa, mm. Kulttuuri kukoistaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

16 elokuun, 2021 · 5:51 am

Maisku Myllymäki: Holly

Maisku Myllymäen romaani Hollyn (WSOY 2021) teksti uppoaa minuun jopa lukutilanteessa, joka ei ole järin otollinen keskittymiseen. Mutta juu, muu unohtui.

Romaanin miljöönä toimii eristyksessä oleva saari, jossa asuu Holly Ö, teatterimaailmasta vetäytynyt eksentrikko. Hänen luokseen saapuu viikoksi luontolehden juttukeikalle hiljainen intorvertti Eva. Holly on tehnyt saarellaan lintuhavainnon vihermehiläissyöjästä. Kyllä, oikeasti on olemassa sellainen lintu, ja joskus se poikkeaa Suomessa. Toinen juttu on, onko Holly tosiaan sen nähnyt.

Lintuja liihottelee romaanissa enemmänkin, sillä Eva on niistä kiinnostunut. Hän myös näkee ihmisissä lintujen piirteitä. Lintuja on romaanissa lisäksi täytettyinä ja kuvina kankaissa. Linnut, meri, kalliot, kasvit, saari – niistä saa symboliikkaa, tarkkaa kuvausta, samalla tunnelman epätodellisuutta.

•

Nyt sananen kerronnasta, joka minua tässä kirjassa eritoten ihastuttaa. Siinä virkistävä vaihtelu ulottuu virkerytmitempoilusta tyylihyppelyihin. Ei haittaa, vaikka kursivoidut kuulustelupöytäkirjakatkelmat auttavatkin arvaamaan tulevaa. Oleellista on, ettei romaanissa selitetä liikaa.

Kielenkäyttö on varmaa ja tuoretta. Esimerkiksi en ole ennen lukenut naisen lapsettomuusvalinnasta vastaavaa vertausta: 

”Ajatelkaamme elämää maatuskanukkena: joskus syntyy se viimeinen yksilö, joka ei enää halkea, joka riittää itsenään, jonka jälkeen ei tule enää ketään toista.”

Kielikuvia putkahtelee sopivasti ja havainnot avautuvat raikkaasti. Vaikkapa näin:

”Robert istuu sohvalle Hollyn ja Evan väliin, levittää reitensä niin että naiset joutuvat vetämään jalkansa yhteen. Naisten reidet: kuin veneeseen sievästi vierekkäin asetellut puuairot. Miehen reidet: kuin airot, jotka on heitetty rehvakkaasti veneen laitojen yli.”

•

Mikä ihme Robert? Tai Robert(o). Tämän kahden naisen jänniteromaanin keskellä tosiaan pistäytyy mies, jota saa katsoa muikean ironisesti. Mies naisten väliin tarvitaan lisäämään Evan kierroksia, joista hän saa vauhtia ratkaisuihinsa. Kyse on määrittelyistä: kuka olla, millainen olla. Kuin varkain teemojen joukkoon solahtaa äitiyden ja äitisuhteen merkityksiä.

Ja sitten kahdesta naisesta. Vastakohtaisuuksien asettelu on tietoisen tyylittelevää, tyypittelevääkin: vaihdevuosinen, arvaamaton, räiskyvä Holly – pirteäkohtuinen, kömpelö, hiljainen Eva. Lukiessa ei siitä hämäänny, sillä asetelma ennakoi muutosta ja odottamatonta. Vaikka romaani on nimetty liihottelevan Hollyn mukaan, Eva lehahtaa sivuilta siivilleen. Ja myös sukeltaa:

”Hän sukeltaa silmät auki, katselee meren sisään. Ihminen, joka sukeltaa silmät auki, on joko utelias tai pelokas. Kun hän tulee takaisin pintaan, hän ajattelee: tällaista siis on, kun elämä ei valu ohi.”

•

Henkilökuvaukseen sekoittuvat tarkkanäköisyys jopa julmuuteen asti ja huvittuneisuus, vähän ilkikurinen. Voi miten pidän siitä, että ei ole tosikkomaista ja tarinassa on kerroksia. Eikä tässä nyt enempiä väreilevästä tunnelmasta tai Hänen olivat linnut -viboista. Joten: jopa luin onnistuneen esikoisen.

•

Maisku Myllymäki

Holly

WSOY 2021

romaani

255 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

14 elokuun, 2021 · 8:38 am

Roope Lipasti: Mikaelin kirja

Keväällä korviini kuului, että Roope Lipastilta ilmestyy romaani Mikael Agricolasta. Jopa valpastuin: onko syntymässä huumorin taitajalta hupailu historiallisesta merkkihenkilöstä vai ehtaa historiallista biofiktiota? Nyt tiedän.

Romaanin nimi Mikaelin kirja (Atena 2021) on oivaltavan monimielinen. Kirja on Mikaelin siinä mielessä, että hän on romaanin päähenkilö – vaan ei yksin. Kirja seuraa myös Birgitta-vaimon elämää Mikael-piispan Moskovan-neuvottelumatkan ajan marraskuun lopusta 1556 huhtikuuhun 1557. Mikaelin matkan vaiheet ja aatokset tallentuvat, ja sen rinnalla kuvataan Birgitan kamppailuja huhujen Turussa.

Mikaelin kirja on myös siinä mielessä, että tapahtumiin keskeisesti vaikuttaa Mikaelin käsikirjoitus, jota piispa innon vallassa on kirjoittamassa. Turun-kotiin jääneet sivut saavat Birgitta-vaimon pulaan, ja itse kirjailija päätyy erikoiseen tilanteeseen ja uskonopillisiin ristiriitoihin kirjahankkeen vuoksi.

Tiedämme, että Agricola kokosi luettelon suomalaisista jumalista, ja romaani antaa ymmärtää, että tekeillä oli sitä laajempi uraauurtava teos eli kansanperinnettä ja loitsuja esittelevä kirja, joka juuri reformaation jälkeen olisi ollut aika paukku kirkonmieheltä – aikaan juuri ennen noitavainojen buumia. Agricolasta on jonkin verran elämäkertatietoja – ja tietysti hänen teoksensa – mutta Birgitta-vaimosta ei asiakirjalähteitä löydy. Kirjailija voi siis kattaa aika puhtaalle pöydälle.

•

”Hän oli kerännyt vastaavia loitsuja paljon. Usein ne olivat sulavia ja hienosti sommiteltuja, eivätkä jääneet antiikin runoilijain tuotosten varjoon. Sanat kulkivat vaivattomasti eteenpäin ja saivat toisistaan tukea ja voimaa. Niissä oli pyöreyttä ja heleyttä ja toiston vaativuutta. Toisinaan hän paranteli loitsuja hieman, sillä kaikesta kauneudestaan huolimatta ne eivät olleet täydellisiä.”

Siinä sitä tuli! Sitaatin loppu paljastaa makoisasti ponnekkaan ja tuotteliaan Mikaelin persoonaa, joka on hyvin tietoinen erinomaisuudestaan. Romaanissa on mainioita kohtia etenkin nokittelusta häntä ylempien kanssa. Mikään ääneen naurattaja ei romaani ole, mutta sopivasti se sävyttyy vaihtuvin tunnelmin, välillä hymähdyttäen.

Bigitan osuudet näyttävät naisen aseman, joka on kiikkerä, vaikka olisi piispan vaimo ja mahtikauppiaan tytär. Birgitta nähdään osin suhteessa poissaolevaan mieheensä, mutta myös suhteessa 1500-luvun kansan arkeen ja ajatusmaailmaan. Neuvokkaan Birgitan persoona saa tasoja lapsuudenkokemuksista ja suhteesta äitiinsä.

•

Romaanin kerronnan eloisuus miellyttää minua, samoin se, että aika, tavat ja tapahtumat näyttäytyvät kummankin aviopuolison kannalta. Agricolan traaginen reissu liian varhaisine kuolemineen ja käsikirjoituskohtaloineen muodostaa jäntevän kaaren, jonka ympärille mahtuu muuta, sopivasti, ei liikaa – eikä yksipuolisesti. Siitä Birgitta ja romaanin sivuhenkilöt sivujuonteineen pitävät huolen.

Teksti luistaa liukkaasti kuin reki talvisilla Venäjän aroilla. Ehkäpä kirjailija Lipasti on silti kirjoittanut itseään kohtaan, jossa Agricola tiivistää kirjailijan kirjoittamisen imun, epävarmuuden ja tuskan:

”Paras hetki on juuri ennen kuin sulka koskee paperia ja kaikki on mahdollista. Kun ei millään malttaisi odottaa, että käsi, tuo hidas vätys, saa kirjaimet ylös niin kuin mieli on ne jo ajat sitten ajatellut ja käskenyt Ehei! Siihen käsi ei ole kyllin nopea, ja kohta alkaa kompurointi, kun mikään ei ojennukaan niin kauniisti kuin oli kuvitellut ja haaveillut.”

•

Agricolalta poimittu romaanin motto naurattaa: ”Ele polghe Kiria quin Sica, waicka henes on wehe wica.” Ehei, ei ole syytä polkea eikä etsiä vikoja. Vaan on hyväksi, että aiheeseen jää nälkä, ja siksi on tilaa odottaa, minkälaisen näkökulman Jari Tervo tarjoaa syyskuussa ilmestyvään Agricola-romaaniin.

•

Roope Lipasti

Mikaelin kirja

Atena 2021

romaani

320 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: