Aihearkisto: Romaani

4 tammikuun, 2021 · 6:58 am

Johanna Laitila: Synty

Johanna Laitilan romaani Synty (Otava 2020) hengittää vallankumouksen ilmaa. Se kertoo lähinnä muutamista viikoista elo-syyskuussa 2017 Helsingin Hakaniemessä suljetuissa huoneissa mutta muutaman kerran myös tapahtumista viitisen vuotta aiemmin. Historia humisee taustalla, silti varsinainen kumu kuuluu kirjan henkilöiden identiteeteistä ja suhteista.

Romaanin päähenkilö on saksan kielen kääntäjä Aleksanteri, joka tutustuu naapuriin piilotettuun venäläiseen Uljaan. Naapuri Rovio suostuttelee Aleksanterin pitämään seuraa Uljalle, ja heidän välilleen syntyy outo tunnekylläinen vetovoima, joka tunkee seinien läpi ja tuntuu myös kohtaamisissa.

”Uljan silmät olivat tumman, syvän ruskeat, lukinsilmät, jotka yleensä olivat vetäytyneet hänen sisäänsä piiloon vaanimaan. Mutta nyt kahdeksanjalkaiset olivat nähneet minut ja seisoivat aivan siinä pinnalla, kolonsa suulla, etujalat hyökkäysasennossa.”

Laitisen kerronnan omaperäisyys syntyy häpeämättömän rönsyävästä kuvailusta, jossa ei aisteja säästellä. Synty-romaani hekumoi groteskiudella kuten kärpäsensiivestä pikkupojan hampaanvälissä. Kärpästen lisäksi muun muassa muurahaiset ja rotat lisäävät tunnelmatehoja. Uskon väkevän tyylin voittavan toisia puolelleen ja toisia pitävän loitolla. Minä arvostan Laitilaa oman kerrontatiensä kulkijana mutta silti kompastelen kuvausvyöryyn, ja siksi lukurupeama ottaa välillä voimille.

•

Nyt poikkeuksellisesti teen juonipaljastuksia, joten niitä kavahtavat lopettakoot lukemisen tähän. Romaanilla on hitunen tosipohjaa, sillä Ulja on vallankumousvalmistelujaan Helsingissä piilotteleva Lenin. Hän todellisuudessakin majaili Kustaa Rovion luona. Rovio perheineen lainataan romaaniin tosielämästä, ja marraskuussa saimme lukea myös Helsingin Sanomista (29.11.2020), että Rovio teloitettiin myöhemmin Stalinin puhdistuksissa.

Leninin hahmo lisää romaaniin kihelmöintiä, koska tiedämme, mitä tuleman piti. Sen sijaan Aleksanterin salaperäinen, kompleksinen henkilö aiheuttaa hämmennystä. Hänellä on naisystävä, mutta suhteessa on jotain luokseen päästämätöntä. Välillä juoni pomppaa raskaana olevaan Sonjaan, enkä aluksi ymmärrä yhteyttä. Ja kun ymmärrän, yhdistyvät langat sykeröstä toiseen: romaani käsittelee myös sukupuoli-identiteettiä, totutusta poikkeavuutta ja sitä seuraavaa pakoilua. Toiseuden teemoja oli myös Laitilan esikoisromaanissa Lilium regale. Ajattelen kylläkin, että ehkä lukija kaipaisi Synnyssä kuvattuun hämäryyteen hieman lisää valoa.

Yhtä kaikki, kirjassa on hienoja paljastuksen hetkiä eristäytymisen tunteesta. Päätän siis juttuni kirjan sanoihin, näinä eristyksen aikoina:

”Jos oli tarpeeksi pitkään yksin, lakkasiko aika olemasta, lakkasiko ihminen itse olemasta? Mikä on pienin mahdollinen kosketus itsensä ulkopuoliseen maailmaan, joka tekee ihmisestä toden? Kuinka kauas ulkopuolelle on mentävä, ulos kielestä ja kosketuksesta, ajan rajoista, jotta luiskahtaa todellisuuden ja muistin rajojen tuolle puolelle eikä enää ole?”

•

Johanna Laitila

Synty

Otava 2020

romaani

250 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Synty on Runeberg-palkinnon esilistalla.

Blogeissa mm. Elämä ja mielipiteet, Kirjakaapin kummitus ja Toisinkoinen kirjallisuupalkinto.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

31 joulukuun, 2020 · 6:59 am

Vuosikatsaus 2020

Vuoden 2019 katsauksen päätin toivotukseen, että vuodesta 2020 tulisi kaikille elämyksellinen. Tulihan siitä, toisin kuin oletin – toisin kuin kukaan oletti.

Koronakurimus lisäsi kirjamyyntiä, todennäköisesti siis myös lukemista. Huomaan omassa ajankäytössäni, että lukeminen lisääntyi kulttuuritapahtumista, sosieteeraamisesta, työmatkoista ja muista reissuista säästetyn ajan vuoksi (luin noin 170 kirjaa, jokusen niistä kuuntelin). Aikaa on siis riittänyt kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle mutta myös tv-draamoille. Poimin vuosikatsausjuttuuni muutaman kohokohdan ja katson lopuksi vähän jo kohti tulevaa.

Kotimainen proosa

Ylivoimaisesti eniten lukulaariini kertyi kotimaista proosaa. Yhtä suosikkia siitä joukosta on vaikea valita, sillä keskenään erilaisten teosten joukko on ilahduttanut vaihtelevuudellaan. Olen koonnut vuoden varrella erilaisia vinkkilistoja lukemastani, joten niistä saa osviittaa omista tärpeistäni, esimerkiksi Finlandia-ehdokkaani (tässä & lisäksi konmmenttikirjoitus) ja esikoiskirjaehdokkaani (tässä).

Kotimainen runous

Olen lukenut tänä vuonna toistakymmentä kotimaista runokokoelmaa. Huomaan, että mieleni palaa Sirpa Kyyrösen kokoelmaan Nimesi on Marjatta. Sen tematiikka ja runojen rytmiikka jää jyskyttämään päähän. Myös Vilja-Tuulia Huotarisen proosarunojen maailmaan palaan hyvällä omatunnolla, Omantunnon asioita.

Tämän vuoden tammikuussa ilmestyi myös oma runokirjani Muiston ajastus (Reuna; juttuni tässä). Se koostuu tiiviin muodon lyhytrunoista, tematiikka kietoutuu ajankulun ympärille.

Käännöskirjallisuus

Alkuvuoden ilahduttaja oli Kersti Juvan uusi käännös Jane Austenin romaanista Järki ja tunteet. Omatyyliset Elizabeth Strout ja Rachel Cusk virkistivät. Todellinen yllättäjä oli Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. En olisi ikinä uskonut innostuvani moisen elukan ihmeellisyydestä, mutta tiedon, henkilökohtaisen ja kaunokirjallishenkisen tyylin yhdistelmä puri. Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet iski kovaa. Seuraavassa on kevään listaukseni kiinnostavista käännöskirjoista ja se kuvastaa juuri tätä vuotta: käännöskirjatapahtuma peruuntui, siirtyi ja muuttui. Mutta tässä esimerkkejä lukemistani: Helsinki Lit 2020 -vinkit.

Selkokirjallisuus

Olen ottanut asiakseni muistuttaa blogissani kirjallisuuden marginaalisiivusta, selkokirjallisuudesta. Siitä tein kattavan koosteen: tässä. Oma panokseni tänä vuonna selkosaralla on liittynyt vanhaan suomalaiseen runouteen. Mietin pitkään, onko minulla kanttia lähteä liikuttamaan alkuperäisiä runoja selkosuuntaan, kääntää niitä helpolle kielelle.

Näin hienon elokuvan Paterson, ja siinä runoilijapäähenkilö lausuu näin: ”Käännösruno on kuin kävisi suihkussa sadetakki päällä.” Kirsti Simonsuuri puolestaan luonnehtii kääntämistä Shakespearen Sonettien loppusanoissa:

”Käännöksen on oltava vakaassa ja ankarassa mielessä alkuperäisen kaltainen. Kysymys on alkuperäisteoksen ja käännöksen vastaavuudesta. Käännöksen on luotava sama elämys ja illuusio kuin alkuperäisteos on aikanaan luonut, vaikka kaikki muuttujat ovat toiset: aika, paikka, tekijä, kieli.”

Vertaan suomenkielisten runojen mukauttamista selkosuomeksi kääntämiseen, sillä samassa maastossa siinä tarvotaan, vaikka kieli on sama. Vanhat runot, uudet lukijat (Avain; juttuni tässä) rakentuu niin, että vanha runo on selkomuutetun runon rinnalla. Kirjassa on myös selkotietotekstejä runoudesta, sen lukemisesta ja runoilijoista.

Tietokirjat ja lajien liikuttelijat

Mainitsin jo hienon Ankeriaan testamentin, joka luikertelee eri kirjallisuuslajien välissä. Myös Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen ja Juha Hurmeen Suomi keikkuvat lajirajoilla. Ensin mainittu koskettaa, jälkimmäinen hämmästyttää ja naurattaa. Elämäkerroista valitsen Johanna Holmströmin kirjan Märta Tikkasesta. Varsinaisista tietokirjoista minua innostaa Juri Nummelinin Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia, joka tiivistää oivaltavasti kotimaisen kirjallisuuden elinkaaren. Lisäksi miellyttää Anneli Kannon konstailematon Kirjoittamassa.

Draamat

Sarjat ja elokuvat ovat viihdyttäneet pitkin vuotta, kun käynnit kulttuuritapahtumissa, museoissa, teatterissa ja elokuvateattereissa ovat lähes nollaantuneet. Epookit viehättävät yhä edelleen minua, ja siksi Musta kuningatar ja The Crown keikkuvat kruunuina kokemusten päässä: tässä. Lisäksi nuoruuskuvaus Normaaleja ihmisiä kosketti.

Matkat ja metsät

Kulttuurimatkailijana kiidin pitkin kotimaisia maanteitä ja keräsin matkaelämyksiä esimerkiksi Kotkasta, Tammisaaresta, Turusta ja Tampereelta. Tampereen seudulla suhaan pari kertaa kuussa, joten tienoo ei periaatteessa tuo uutta, mutta kesällä maltoin pysähtyä keskustan kulttuurikatselmukseen (tässä) ja matkan varrella Hattulaan. Kun Hattulan keskiaikaisen kirkon opas soittaa jouhikkoaan, jonka ääni kaikuu holvien värikkäistä maalauksista toisiin, voi unohtaa kaiken tämänilmaisen, kaiken, mitä tapahtuu kirkon seinien ulkopuolella.

Lapsuudenkodin tienoiden metsät ovat olleet henkireikäni vuosikymmeniä. Sinänsä ei siis mitään muutosta siinä, mutta mainittakoon se ajan hengessä. Metsäreissuistahan tuli yleisesti ottaen yksi koronavuoden ilmiöistä. 

Melko lähellä lapsuusmaisemiani on tämän vuoden luontokohteeksi valittu Kintulammen ulkoilualue. (Oikeastaan se on kovinkin läheinen: isäni kanssa hiihdin lapsuusvuosinani kyllästymiseen asti talvesta toiseen Kintulammen ulkoilumajalle.) Vaelsin muutaman kerran saman alueen suojellulla ikimetsäalueella. Melkomoinen tunne on nojailla noin 400 vuotta vanhaan mäntyyn. Ajantaju heilahtaa, suhteellisuus saavuttaa: tämä vuosi 2020 on vain yksi vuosi.

Metsästä vielä tämä: ensi vuoden alkupuolella ilmestyy novellejani metsäaiheista, kokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). Vaikutteet ovat valuneet novelleihini metsäkokemuksista ja kansanperinteestä, esimerkiksi puu-uskomuksista. Luvassa on siis metsäistä selkoproosaa osin uuskumman sävyin.

Tervetuloa vuosi 2021!

Tervetuloa-sanaan kytkeytyy terve, joka vie minut toivomaan terveyttä ja kaikenlaista tervehtymistä tulevalle vuodelle. Olen myös toiveikas, että ensi elokuussa pompin Ratinassa Hassisen koneen tahdissa ja ramppaan vuoden aikana vanhojen ja uusien tuttujen kanssa erinäisissä muissa tapahtumissa ja esityksissä pelkäämättä pandemiatartuntoja. 

Vietän ensi vuonna blogini 10-vuotisjuhlavuotta. Kiitän teitä, että olette jakaneet tänä vuonna kanssani postauskulttuurikokemuksia. Jatkanemme sitä edelleen vuonna 2021! 

Kaikkea hyvää vuodelle 2021!

12 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, Elokuvat, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

29 joulukuun, 2020 · 8:27 am

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Elizabeth Stroutin esikoisromaani Pikkukaupungin tyttö ilmestyi nyt suomeksi (1998, Tammi 2020) ja hyvä niin. Olen lukenut aiemmat Strout-suomennokset ja tykästynyt selkeään, tiiviiseen, novellistiseen tyyliin. Siksi oli kiinnostava kokea niitä rönsyilevämpi esikoinen. Ja kaikki merkit tulevasta on jo näkyvillä.

Pikkukaupungin tyttö toimii täysin omana itsenään, ei tarvita jälkiviisasta tuntumaa Stroutin tuotantoon. Kas kun kerrontataitoa on ollut jo heti alkuunsa. Esimerkiksi Strout onnistuu liukumisessa ajasta ja tilanteesta toiseen. Ei oikein voi puhua takaumista tai ennakoinneista, sillä kaikki kytkennät ovat orgaania kerrontaa. Verratonta on henkilökuvaus, jossa pienin siirtymin hahmottuvat jopa aivan irralliset sivuhenkilöt. Päähenkilöistä puhumattakaan.

•

Puhutaanpa päähenkilöistä: romaani on äidin ja tyttären, Isabellen ja Amyn. Isabelle on muuttanut pikkukaupunkiin Shirley Fallsiin, kun tytär Amy on ollut pieni tyttö. Nyt Amy on 16-vuotias, joka herää sukupuolisuuteen. Äiti on oman taustansa vuoksi pitänyt salassa niin oman menneisyytensä kuin muutkin elämänilmiöt, joten Amy on altis uhri matematiikanopettajalle, joka tietää, miten hyväuskoisia huonon itsetunnon tyttöjä höynäytetään.

Mestarillisesti sivuille siirtyy äidin ja tyttären jännitteinen suhde sekä kummankin estynyt persoona ja kehitysvaihe. Huokailen sitä, miten Strout saa tylsästä ja tavallisesta irti sellaista, että jännitän tapahtumien kulkua, tempaudun monenmoisiin tunteisiin. Toimii jopa vanha kikka lisätä kerrontaan löylyä asettamalla käännetapahtumat ennätykselliseen hellekesään.

•

Ristiriita kutkuttaa: miten mutkattomasti Pikkukaupungin tyttö kuvaa mutkallista. Iloitsen myös siitä, miten romaani paranee koko ajan edetessään, ja viimeiset viitisenkymmentä sivua kohottavat näkemään monenmoista totuutta ei vain kirjan henkilöistä tai perhesuhteista vaan elämästä.

”Mutta mitä ihminen voi tehdä? Hän voi vain jatkaa elämäänsä. Niin ihmiset tekivät ja olivat tehneet jo tuhansia vuosia. Ihminen otti tarjotun ystävällisyyden vastaan, antoi sen suodattua niin pitkälle kuin se suodattui ja kantoi jäljelle jääneitä syviä haavoja mukanaan, koska tiesi, että ne saattaisivat ajan myötä muuttua melkein siedettäviksi.”

•

Elizabeth Strout

Pikkukaupungin tyttö

suomentanut Marja Haapio

Tammi 2020

461 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

27 joulukuun, 2020 · 8:19 am

Tikkas-sikermä elämäkerrasta omaelämäkertoihin

Tartuin Johanna Holmströmin kirjaan Märta Tikkasesta (Tammi 2020). Julkinen kohu humisi taustavaikuttajana, sillä kohteen edunvalvojatytär esti joidenkin tekstinosien julkaisun. Päätin olla näinä avoimuuden ja paljastelun aikoina ällistelemättä jupakkaa, vaikka luinkin siitä muutaman artikkelin. Annoin julkaistun kirjan puhua puolestaan, ja seurasi ketjureaktio: luin heti perään Henrik Tikkasen kolmen kirjan katuosoitesarjan ja Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan.

Holmströmin kirja Märta Tikkasesta

Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä -kirjan kirjoittaja Johanna Holmström pistää itsensä likoon ja on kirjassa mukana henkilökohtaisine kokemuksineen ja muistoineen. Ne liittyvät haastattelutilanteisiin tai muuhun omakohtaisuuteen. Pidän niitä relevantteina, ja ne osoittavat iättömyyttä ja ajattomuutta asioista, joita Märta Tikkanen on nostanut kirjoissaan. Se, että muuttumattomat asiat liittyvät sukupuolten epätasa-arvoon, on valitettava asiantila. Niistä on siis yhä kirjoitettava.

Holmström käy läpi Märta Tikkasen kirjojen omaelämäkerrallisuuden lisäksi kirjojen vastaanottoa, etenkin sen eroja Ruotsissa ja Suomessa. Suomalainen kritiikki näyttäytyy takapajuiselta eli kirjojen naisnäkökulmaa ymmärtämättömältä. Tikkasen kokemukset kritiikistä jysäyttävät tajuaman, miten merkityksellistä kritiikki on kirjoittajalle, miten kriitikon sanat jäävät hellimään tai kalvamaan ja miten HBL ja HS painavat kriitikkovaa’assa – yhä vain.

Henrik Tikkasen katuosoitesarja

Holmström joutuu taipumaan siihen, ettei Märtasta voi kirjoittaa ilman Henrikiä. Pariskunnan elämä ja tuotanto kietoutuvat toisiinsa. Holmström myös siteeraa paljon Märtan tekstien lisäksi Henrikin tekstejä. Joten myös minä tartun herra Tikkasen kirjoihin: Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977).

Katuosoitesarja on liukasta luettavaa, sillä omaelämäkertakirjoittajalla on joustava kaunokirjallinen tyyli. Tikkasen perhesaagaan sisältyy paljon traagista, minkä Henrik välittää viihdyttävän kepeään sävyyn. Se tekee katusarjan kerronnasta tuoretta, aikaa uhmaavaa. H. Tikkanen antaa vaikutelman rehellisestä paljastavuudesta, eikä ällöttävää äijäilyä peitellä, ei myöskään alkoholismin kurimusta.

Vaan onko äijäily mieskuntoisuudesta ja ryyppirellestämisetä vain minusta ja muista naisista ällöttävää? Miten sen lukivat aikalaiset: rohkeaa avoimuutta ennen autofiktiobuumia? Märta Tikkanen kirjoittaa ironisesti Vuosisadan rakkaustarinassa: ”Todella rehellinen kuvaus / alkoholismista / sanovat kulttuuripalstojen viisaat miehet / Mistä johtuu / että kukaan heistä / ei edes huomaa / että haju puuttuu?” Kitkerästi paljastavuutta kommentoiva on samaisen runokirjan kohta: ”se joka yhtenä yönä suostuu ottamaan vastaan seitsemän / tarkkaan kirjaanvietyä siemensyöksyä”.

Henrik Tikkasen sarja etenee lapsuusperhekokemuksista ja alkoholistivanhemmista mutkalliseen äitisuhteeseen, suinpäinrakastumiseen nuoreen Märtaan, tunnontuskiin ensimmäisen avioliiton jättämisestä, perheellistymiseen Märtan kanssa, ystävyyksiin ja urakehitykseen. Kiinnitän huomiota siihen, että Märta-rakastetun kirjailijuudesta tai neljästä lapsesta (tai aiemman liiton kahdesta adoptiolapsesta) ei ainesta omaelämäkirjoihin riitä. Toisin on Märtan tuotannossa.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina

Henrik Tikkasen katusarjan kolmas osa (1977) päättyy näin: ”Minun rakastettuni oli kotona, ja vaikka oli myöhäinen ilta hän istui valveella aivan kuin olisi odottanut minua.” Vuotta myöhemmin 1978 ilmestyi Märtan proosahenkinen runoteos Vuosisadan rakkaustarina, jossa runojen puhuja antaa pidäkkeettömästi palaa, miltä rakastetusta on tuntunut istua ja maata aina saatavilla – ja mikä on totuuden toinen puoli. Esimerkiksi: ”Tässä minä istun ja odotan / että sinä lähtisit / että saisin ruveta ajattelemaan”.

Ymmärrän pariskunnan kirjallisen vuoropuhelun ainutlaatuisuuden etenkin tämän runokirjan valossa. Märtan kirja vaikuttaa vastaiskulta, joka oli pakko tehdä, näyttää toinen totuus. ”Rakasta minua vähemmän / usko minua enemmän / Pidä ruususi!” Kannattaa lukea runon lopun siteerauksen lisäksi koko runo (s. 121).

Viisi asiaa kirjassa sähköistää minut: 1) Alkoholistimiehen vaimon näkökulman karuus todistaa miesselittäjän alhaisuuden hajuineen päivineen (esimerkiksi s. 17–18). 2) Rakkaus ei kestä kaikkea, vaikkei rakkaus olisi yksioikoisesti määriteltävissä, joten M. Tikkanen hahmottelee runoissa rakkauden lopun (esimerkiksi runo s. 87–88). 3) Runon puhuja kutoo itsensä naistaiteilijoiden ketjuun, silmukoi mukaan oman sukunsa naiset ja Fredrika Runebergin, hieno runo: s. 141–142. 4) Mies- ja naistaiteilijuus eroavat jyrkästi toisistaan, ja runo pakottaa ymmärtämään sukupuolierot kuten konkretisointi runossa, JOS miehen asuinkumppani olisikin kirjailija Christer (Kihlman), s. 123–124. 5) Lasten osa alkoholistiperheessä havainnollistuu melkein mykistävästi, koskettaa (esimerkiksi runot s. 28–31 & s. 37–39).

Tikkasen runokielen suoruus korostaa sisältöä. Siinä on aiheen toistoa, osin makuuni liikaa, mutta ymmärrän täysin toiston tarpeen sillä niin toistuvat aviomiehen ja perheen isän ryyppyputket, häijyys ja vaatimukset. Riippuvuussuhde, rakkauden ja vihan kierre sekä alkoholismin kaikki ilmentymät patriarkaatin kulttuurikontekstissa vaativat konkreettista, estetisoimatonta purkua. Kirja on naisen todistuslausuntaa parisuhteen kaaren loppupäästä, ja kun luen sen heti H. Tikkasen sarjan jälkeen, teho voimistuu.

Takaisin: Tyttö joka halusi juosta vetten päällä

Ajattelin etukäteen, että luettuani joskus aikoja sitten M. Tikkasen kirjan Kaksi (2004), jossa kirjailija kertoo avioliitostaan, ei elämäkerta tarjoa juurikaan uutta. Olen lukenut aiemmin myös M. Tikkasen kiinnostavan kirjan isovanhemmistaan Emma ja Uno (2010), joka pureutuu epäonniseen ja epätasa-arvoiseen liittoon kuin Märtan oma olisi sen jatkumo.

Siis Holmströmin jäntevästi rakennetun elämäkerran ainekset ovat tutut, mutta tutustuminen kannattaa, sillä katse kohteeseen on tässä päivässä ja ulkopuolisen. Kirjoittaja kytkee ajankuvia ja eri aineistoja toisiinsa. Näin esittäytyvät laajalla skaalalla feminismi eri vuosikymmeninä, kulttuurinen konteksti, elämäntapahtumat ja tuotanto. Myös M. Tikkasen selkokirjatuotanto saa maininnan.

Ja Tyttö joka halusi juosta vetten päällä inspiroi kirjailija-Tikkasten oman tuotannon pariin. Hyvä niin, ja toivon myös hyvää Holmströmin omalle tulevalle tuotannolle (Seili-romaani Sielujen saari on hieno).

•

Johanna Holmström

Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä

suomentanut Maija Kauhanen

Tammi 2020

368 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

•

Henrik Tikkanen

Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977)

suomentaja Elvi Sinervo, kustantaja WSOY

Luin eKirjoina BookBeatissa, 3 x noin 90 sivua.

•

Märta Tikkanen

Vuosisadan rakkaustarina

suomentanut Eila Pennanen

Tammi 2018 (ilmestyi ensimmäisen kerran 1978)

172 sivua.

Löysin kirjahyllystäni.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, proosarunot, Romaani, Tietokirja

Avainsanat: , ,

26 joulukuun, 2020 · 7:50 am

Karolina Ramqvist: Karhunainen

”Yksi asia johti toiseen, ja oli tavattoman vaikeaa erottaa olennaista epäolennaisesta.”

Ranskan kuninkaan toimeksiannosta 1542 purjehti Jean-François de la Rocque de Roberval kohti Kanadaa. Mukana oli hänen suojattinsa Marguerite de la Rocque, jonka Roberval jätti rangaistukseksi autiolle saarelle Kanadan edustalle. Näitä tapahtumia selvittelee ja panttaa lukijalta ruotsalaiskirjailija Karolina Ramqvist.

Karhunainen (Gummerus 2020) on tätä kiehtovaa lajia, jossa kirjailijan henkilökohtainen elämäntilanne ja pohdinta yhdistyvät häntä kiinnostavaan tutkimuskohteeseen. Alkuvuonna Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti räjäytti pankkini, joten ehkä siitä syystä Karhunainen sai aikaan vain tussahduksen, vaikka aihe on sangen vangitseva. Oudosti tässä kirjassa tarinoinnin fokus pakenee minulta.

”Melko pian kävi niin, etten tiennyt mitkä tiedot olivat peräisin lähteistäni tai jostain muualta ja mikä oli omaa kuvitelmaani.”

Kirjailija kelailee äitiyttään ja aiempia Ranskan reissujaan sekä venyttää kerronnallisesti viikonloppumatkaansa Pariisiin ja sen tienoille säyseän teinityttärensä kanssa. Kirjailijan mielen täyttää tarina Margueritesta, ja hän näkee kaikkialla merkkejä siihen liittyen.

Margueritesta oli jo 1500-luvulla kirjoitettu, päälähteitä ovat kirjailijat Margareeta Navaralainen, André Thevent ja François de Belleforest. Minulle käy niin, että innostun etenkin Margareeta Navaralaisesta ja toivon hänestä tällaista löytöretkikirjaa. Minusta tuntuu, että Navaralaisesta piisaisi aineistoa muuhunkin kuin vain arvailuun ja kuvitelmiin Marguiritesta. Nyt ei irtoa sellaista ajankuva-ainesta kuin lohkeaisi kuninkaan sisaresta.

”Tiesin, etten enää voinut paeta sitä, mitä olin vältellyt.”

Sopinee draaman kaareen, että vasta kirjan loppuosassa purkautuu Marguiriten kohtalo autiosaarella, jossa hän ei koko aikaa ihan yksin virunut, traagista ja äärimmäistä se tosin oli. Liikaa on muuta täytettä ja spekulaatiota ennen sitä. Mutta on kirjassa hetkensä, en sitä muuten olisi loppuun lukenut. Etenkin naisnäkökulmaiset tulkinnat 1500-luvun teksteihin kiinnostavat. 

Kirjailija avoimesti avaa hapuiluaan ja luomiaan harhapäätelmiä. Kovin usein hän toteaa tyyliin: ”En ollut tullut ajatelleeksi sitä.” Eli kirjailija kykenee itsekriittisyyteen ja korjausliikkeisiin, kun tämä kaverilta anastettu Marguirite-aihe lähtee laukalle. Mutta kuten Kirjaluotsi kokemuksestaan toteaa, esimerkiksi Mia Kankimäen tapa toteuttaa tätä omaelämäesseistiikan ja kaunokirjalliskerronnan tutkimukseen kytkevää tyyliä tehoaa Karhunaista paremmin. Ja se Ankeriaan testamentti.

•

Karolina Ramqvist

Karhunainen

suomentanut Laura Kulmala

Gummerus 2020

363 sivua.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 joulukuun, 2020 · 7:00 am

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä

Elena Ferrante ei pelkää toistuvasti kaluta Napolin nurkkia, jankuttaa murteen ja yleiskielen eroista tai repiä perhesuhteita. Mikä siinä on, että joka kirjan napolilaisten syrjäkatujen köyhät kasvatit pitävät sisässään petoa, joka hetkenä minä hyvänsä voi hyökätä aggressiiviseen murremölinään, ja silloin sivistyksen pintakiilto karisee hetkessä?

Napoli-sarjaa tehokkaampia ovat Ferranten muut proosateokset samoine ytimineen, uusin on Aikuisten valheellinen elämä (WSOY 2020). Edellinen suomennos Tyttären varjo herättää epämukavuuden tunteita, mutta samalla sen ärsyttävyys ja karkeus vakuuttaa: Ferrante ei etsi menestystä kivasta vaan raadollisesta epämiellyttävyydestä. Toisaalta karkeus ja inhottavuus voi muuttua maneeriksi, ja joitain vaaran merkkejä siihen suuntaan näen Aikuisten valheellisessa elämässä.

•

Uutuudessa kertojana toimii tutunoloinen naisminäkertoja. Hän katselee takautuvasti murrosikäänsä Napolissa, jossa hän on rahvaanomaisista perheistään irtautuneiden opettajavanhempien ainoa tytär. Kodin rauhallinen tunnelma särkyy, kun Giovanna haluaa 12-vuotiaana tutustua isänsä siskoon Vittoriaan. Sen jälkeen vanhempien suhde mutkistuu ystäväperheen kanssa, vanhemmat eroavat ja vaihtavat kumppaneita. Romaanin lopussa Giovanna on 16-vuotiaana haastavien suhteiden veteraani.

Ferranten romaani on juonivetoinen, sillä se kuvailee pikkutarkasti Giovannan tapaamisia ja tuntemuksia. Tytön murros lapsuudesta aikuisuuteen tulee havainnoitua, sen pakkomielteinen ulkonäkötarkkailu siinä kuin seksuaalisuus ja heiluvat tunteetkin. Tarkkailun alla ovat myös intellektuaalinen, kyyninen kehitys havaita aikuisuuden pelit, itsepetokset ja silkat valheet sekä tulla osaksi niitä. Aikuisen sanoin:

”Totuus on vaikeaa, varttuessasi ymmärrät sen, siihen ei romaanien lukeminen riitä.”

•

Jälleen kerran Ferrante häkellyttää minua ensinnäkin kertojan raadollisilla itsepohdiskeluilla ja avautumisilla. Toisekseen sivuilla raivoaa käsittämätön, riivattu, arvaamaton Vittoria-täti. Uhkun paheksuntaa, miten Vittoria tekee vihasiirtojaan murrosikäisen tytön kustannuksella. Käy myös ilmi, että monen muun kustannuksella. Kaikki Giovannan suhteet alkavat kiertyä jotenkin tädin katkerantäytteiseen vaikutuspiiriin: vanhemmat, ystävät, ystävystymiset, ensirakkaus – ja kaikkiin niihin liittyvät jatkuvat häiriötilat.

Tätä en voi olla mainitsematta. Ferrante kuljettaa nerokkaan, tietoisen kaunokirjallisesti ja motiivinoloisesti yhtä esinettä, rannekorua. Sen kulkeutuminen kädestä toiseen symboloi valheiden ja manipuloinnin pyörrettä, joka hallitsee ihmissuhteita. 

On se häiritsevän ja sellaisena kiinnostavan lukukokemuksen mestari, tämä arvoituksellinen Ferrante.

•

Elena Ferrante

Aikuisten valheellinen elämä

Suomentanut Helena Kangas

WSOY 2020

366 sivua.

Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

8 joulukuun, 2020 · 7:23 am

Juha Hurme: Suomi

Juha Hurmeen hybriditeos Niemi kartoitti asuinmaamme historiaa ennen kuin se oli Suomi, ja nyt on vuorossa sutkia suoltoa Suomesta: Suomi (Teos 2020). Kirjoittajalla on tapa ilmaista laaja tietovaranto omaperäisesti laususkellen.

Luin Hurmeen kirjan heti Juri Nummelinin uutuuskirjan jälkeen, joten Suomen kirjallisuuden lyhyt historia tarjosi oivan kaikupohjan Hurmeen kulttuurihistoriateokselle. Nummelinin kompakti yleisesitys kertasi hyvin kirjallisuushistorian päälinjat, ja Hurmeen runsaiden yksityiskohtien ilottelu värittää ne. Kumpikin tekee valintoja, mutta Hurme ottaa rutkasti liikkumatilaa kommentoida ja osoitella.

Hurme lähtee liikkeelle kielestä ja luovuudesta, joten kansanrunous kulkee punaisena lankana, kun hän esittelee etenkin kirjallisuuden ja muidenkin taidemuotojen kehityksen, lisäksi yhtenä kulttuurimuotona on urheilu – sitä enemmän, mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan. Myös luonnonsuojelulla on kirjassa tärkeä osa.

•

Yksi Hurmeen pääteemoista on sivistys, joka on esimerkiksi sen ymmärtämistä, miten suhteellista oma kulttuuri on. Se on pitkälti lainaa, ja se on aina luonteeltaan monimuotoinen. 

”Taiteella, tieteellä, kulttuurilla, sivistyksellä ja selviämisellä on luja yhteys.

Taide on huoletonta. Tiede on huolellista. Tiede on nillitystä. Taide on jallitusta. Tiede on kielen täsmällisyyttä ja läpinäkyvyyttä. Taiteeseen taas kuuluu aina irrationaalinen elementti, levottomuutta herättävä epätasapaino, jonkinasteinen läpinäkymättömyys, kaaoksen henkäys.”

Ja Hurmeen tekstin pohjana on tiede, toteutus silkkaa taidetta. Hurme kirjoittaa, että lisäksi taideteos on ajattelemisväline älyllisin painotuksin. Kyllä, sitä Hurmeen Suomi on.

•

Välillä olen kyllä ymmälläni, miten ihmeessä kirjoittaja on selvittänyt satojen henkilöiden nippelitiedot ja sukulaissuhteet, joita hän auliisti ripottelee tekstiin. Vapaata liikettä aiheessa osoittaa se, miten eri aikojen yhteyksiä limitetään toisiinsa, vaikkapa kansanrunon, Kalevalan ja Eppu Normaalin värssyjä toisiinsa. Valtavan materiaalin ymppääminen kirjaan on välillä haitta. Nimivyörytys voi uuvuttaa, mutta senkin Hurme ottaa huomioon: ”Ei se haittaa, jos menit sekaisin. Kaikki menevät joskus.”

Hirtehistä. Silkkaa hauskuutta on sopivasti pitkin pitkää kirjaa. Hurmeen villi ilmaisutapa puree minuun, ja sallin kaiken liioittelun ja riemun repimisen kirjaan sullottujen ihmisten ällistyttävistä (kulttuuri)teoista. Yritin saunassa kertoa miehelleni kirjan juttua Savonlinnan oopperajuhlista 1914 ja Pohjan neiti -kantaesityksen Väinämöis-roolin erikoisefektien vaiheista. En pystynyt, olin tikahtua löylyissä nauruuni.

Suomea eikä Suomea ole ilman Kalevalaa. Hurmetta sapettaa, miten kansanrunojen autenttisuus tärveltyi Lönnrotin feikkikertomuksessa. Kalevala ja kansanrunous kulkevat kuitenkin kirjan punaisena lankana. Ne näyttävät, miten kulttuurin ainekset elävät ja muuttuvat. Hurme miettii Elias Lönnrotia, joka runonkeruumatkallaan kirjasi yhden runoja yhdistelevän laulajan sanoja: ” – – oivalsiko, että laulajalla oli oikeus säveltää irtomatskusta kiva pötkylä.”

Kiva pötkylä kulttuurihistoriakirjaksi tämä Suomi.

•

Juha Hurme

Suomi

Teos 2020

474 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Tietokirja

Avainsanat:

30 marraskuun, 2020 · 10:07 am

Roope Lipasti: Aviotärähdys

”Minusta tuntui, että olimme jonkinlaisessa risteyksessä ja nyt olin polttanut tienviitat. Savu jatkoi nousuaan. Lapsena luulin, että pilvet ovat tehtaiden savua, ja niin ne nykyään yhä useammin ovatkin. Ihmisen teot hämärtävät taivaan ja näköpiirin. Sumun seassa sitten harhailee yhä kauemmas siitä, minne on ollut menossa, ja joskus huomaa olevansa ei ainoastaan väärässä kaupunginosassa vaan peräti väärässä kaupungissa.”

Näin kertoilee Jussi avioliitostaan Riikan kanssa ja elämästään ylipäätään. Roope Lipasti on jälleen kerran kirjoittanut romaanin, jossa on sattuvaa sanailua: Aviotärähdys (Atena 2020). Ja tarkoitan sitä yhtä monimerkityksellisenä kuin on Lipastin teksti, joka yhdistää kipeänkirpaisevaa kutkuttavanhauskaan.

Olen jo aiemmin syksyllä pohtinut vakavankevyttä kirjallisuutta (Miikka Nousiaisen Pintaremontti ja Laura Lehtolan Minä valitsin sinut). Tyylilajissa toimii helposti sulatettava tapa kertoa tärkeistä tunneasioista mutta samalla lukija saadaan sulattelemaan syvällisyyksiä niin, että traagisuuden kyljessä kiehnää komiikka. Jotta se toimii, tarvitaan kerronnalta taitoa väistellä falskiudet.

•

Lipastin kerronta luistaa, ja hän saa henkilöt elämään. Kertoja-Jussin hellyttävänraivostuttava väistelykiltteys saa minulta ymmärrystä. Hirviövaimo-Riikka minua mietityttää, epäilen hahmon olevan liian suoraviivainen. Käsitän ratkaisun, kun kirjassa päästään onnettomuuteen, joka osin selittää Riikan käytöstä.

Aviotärähdyksen henkilögallerian herkullisuus miellyttää. Juonivetoisessa romaanissa käänteet seuraavat toisiaan, joten ei edes puhuva kissa ihmetytä. Olen siis ottanut kirjaa lukiessani rennon asennon sekä fyysisesti että mentaalisti, ja annan vinkeän kertomuksen viedä.

Aika paljon tarinassa on tavaraa eikä vain siksi, että Jussi on kaatopaikan pomo. Vyöryyn on hukkua isoja asioita kuten perheväkivalta ja vakavat sairaudet. Rakkaudesta romaanissa kerrotaan moneen lajittelupisteeseen sopivasti, osa on ihan ongelmajätettä kertojan näkökulmasta mutta muutakin laatua löytyy. Koko kirjan annin lajittelu kuitenkin onnistuu, ja mukavasti kierrättyvät kirjan elämäntotuudet, joten päätän neuvokkaan kissan sanoihin: ”Elämä on oppimiskokemus.”

•

Roope Lipasti

Aviotärähdys

Atena 2020

romaani

255 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Kirjat kertovat.

Ja kirjailija kertoo itse kirjastaan: tässä video.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

29 marraskuun, 2020 · 8:30 am

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

Missä milloinkin on osuva nimi Jhumpa Lahirin uusimmalle romaanille (Tammi 2020). Siinä minäkertoja kulkee kotikaupungissaan Italiassa ja sen lähialueilla muutaman kuukauden ajan. Oleilee hän myös kotonaan, kahviloissa ja trattorioissa. Romaani koostuu lyhyistä luvuista, joissa kertoja kuvailee kulkemistaan, kotoiluaan, tapaamiaan henkilöitä, muistikuviaan ja mieleenailahduksiaan.

Miksi kaikki tämä? Enpä tiedä. Romaanikertojan havainnoissa on kiinnostavia huomioita, mutta paljon on ohikiitävää. Toisaalta proosallisuus lähenee elämänkaltaisuutta, sillä suuri osahan eletystä on oman elämänsä kertojien tavallisia tapahtumia ja parhaimmillaan satunnaisia oivalluksia. 

Kirja kuvastaa keski-ikäisen tutkijanaisen itsellisen elämän alakuloisten kuukausien kokemuksia. Näennäisen juoneton romaani tihentyy loppua kohtia käänteeseen. Ei, se ei ole romanssi. Virkistävää romaanissa onkin, miten haaveilusuhde tulee tiensä päähän.

•

”Onko olemassa paikkaa, jossa emme olisi vain ohikulkumatkalla? Päämäärätön, eksyksissä, harhateillä, hukassa, ihmeissään, neuvoton, vieraantunut, juureton, vaivaantunut, rauhaton: siitä seurasta minä löydän itseni. Nuo sanat ovat asuinsijani, niistä muodostuu maailma jossa elän.”

Noin tyhjentää kertoja tämän kirjapankin. En tiedä, onko kertoja ottanut lainaa Jenny Offillin tyylistä, mutta Ilmastoja-romaanin haahuilu tulee mieleen, hieman myös Rachel Cuskin tapa tarkkailla ja selostaa sivustaseuraajana muiden juttuja. Cuskia enemmän Lahirin kertoja erittelee ja tuo esille itseään, mutta cuskilaista kuisketta kuulen:

”Kuunnellessani ihmisten puheensorinaa hämmästelen tarvettamme ilmaista itseämme, selittää, kertoa asioistamme muille.”

Lahirin Kaima teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen, ja muukin intialaislähtöinen tuotanto on kolahtanut. Tämä italialainen, lyhyt, sirpaleinen uutuusromaani jää vain koputtelemaan innostusoveani.

•

Jumpha Lahiri

Missä milloinkin

suomentanut Helinä Kangas

Tammi 2020

romaani 

148 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa mm. Donna mobilen kirjat, Kirjaluotsi, Kirja vieköön ja Kirsin Book Club.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

26 marraskuun, 2020 · 7:48 am

Jarkko Volanen: Varjoihmiset

Mietin sanojen poikatyttö ja tyttöpoika eroja. Poikatytön rempseyttä ja ei-ulkonäkökeskeisyyttä jollain tavalla kirjoissa suositaan ja sallitaan, joskin usein poikatytöstä kehkeytyy kaunotar ja vasta siten kertakaikkisen yhteisökelpoinen. Miehen mallista poikkeavilla tyttöpojilla ei ole ollut kummoisiakaan mahdollisuuksia sosiaaliseen pätemiseen, eikä heitä juurikaan tapaa kirjallisuudessa.

Nyt pääsen tutustumaan tyttöpoikafiktiohenkilöön Jarkko Volasen romaanissa Varjoihmiset (Teos 2020). Volasen romaani vie valloittavasti päähenkilön elämään. Kuvaus viiltää ja huumori hellyttää. Teema näkymättömyydestä ja näkyvyydestä saa monitasoisen toteutuksen.

•

Kahden aikatason kuljetus ei ole erityisen tuore juttu, mutta kertojaratkaisu tuo jännitettä. Juhan lapsuus- ja nuoruusaika taipuu minäkerronnaksi, vuoden 2018 osuus kulkee hän-kuvauksena. Nykyaikaosuuksissa Juha remppaa lounaissuomalaista ”huvilaa” myyntikuntoon, kun kasvuvuodet sijoittuvat myyrmäkiläiseen elämänpiiriin punk-ajan alkuvuosina.

Nyky-Juhan saa tolaltaan mökin c-kasetit ja asiakirjalöydöt. Terveystutkimuspaperit palauttavat mieleen merkillisyyksiä alakouluajoista, sillä Juhaa tutkittiin aikaisesta kehityksestä ja tyttömäisistä piirteistä.

”Ja kun hän nyt istuu lattialle hajareisin ja käy vielä kerran läpi epikriisejä, lääkärin ja terveyssisaren merkintöjä, asiakirjoja, tutkimustuloksia, hän ymmärtää, ettei ole koskaan ollut ketään toista tai kolmatta, on ollut vain hän ja hänen kokemuksensa. Juha ei ole koskaan yrittänyt jäljittää motiivia sen päätöksen takana, jonka myötä hän riisui korunsa, vaihtoi maihinnoususaappaat kävelykenkiin, luopui vöistään ja maskarakynsistään, lakkasi tupeeraamasta hiuksiaan. Ja vaikka se oli vain ulkoista, olemuksellista, hän oli samalla luopunut omimmastaan, antanut huomaamattaan periksi. Ja nyt hänestä tuntuu kuin olisi joutunut identiteettivarkauden uhriksi.”

Aikuis-Juhan mieleen punkevat myös puistattava opettaja ja tärkeä lapsuudenkaveri Pauli. Perheasiatkin merkitsevät. Pojat ovat olleet eri tavoin isättömiä. Juhan äitisuhde on toiminut tavallaan ihan hyvin, ei siis mitään perhehelvettiä vaan sitä tavallista, vaikeaa sanottamista. Paulin äitisuhde – no, selvittäkää!

•

Nuoruusvuosina Paulin röyhkeys meikata ja pukeutua hameeseen vertautuu Juhan yrityksiin ja tarkkailuasemiin. Huippua kerronnassa on se, miten kummankin toiminta ennen ja nyt siirtyy sivuille. Ja miten makoisasti punkin ja gootin ilmiöt elävät kirjassa, puhumattakaan siitä, miten brittisarja ja -romaani Mennyt maailma pompahtaa kerrontaan muodossa ja toisessa, symboloi isoja asioita.

Pidän romaanista rutkasti. Sympatiani ovat tyystin lapsi-Juhan puolella. Saan seurata kehitystä mieheksi, joksi hän on paineissaan kasvanut. Näkymättömyyden ja näkyvyyden ristipaine puristaa, mutta silti taitaa olla toivoa Juhan (ja kenenkä vain) hyväksyä omanlaisuutensa: mahdollisuudet menneessä ja tulevassa maailmassa, ennemmin tai myöhemmin.

•

Jarkko Volanen

Varjoihmiset

Teos 2020

romaani

131 Sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

P.S. Varjoihmiset on Runeberg-palkinnon esilistalla.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

23 marraskuun, 2020 · 9:53 am

Finlandia-romaaniksi 2020: monta kysymystä, vähän vastauksia

Mistä syystä palkinto yhdelle?

Olen lukenut viisi ehdokasta, kuudetta eli Ann-Luise Bertellin Heiman-romaania odotan suomennoksena ensi keväänä. Päivittäin suosikkini vaihtuu, myös valintaperusteluni, joten minulle sopii minkä tahansa romaanin voitto: se edustaa joka tapauksessa kunniakkaasti tämän vuoden romaanitaidetta. Listaan tähän tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä, miten kukin ehdokas minun mielestäni edustaa tätä kirjavuotta. (Linkit kirjajuttuihini ovat romaanien nimissä.)

Ritva Hellsten: Raija

Hellsten on kirjoittanut elämäkertaromaanin siskostaan Raija Siekkisestä. Autofiktiobuumiin Raija tuo twistiä. Kirjailija näyttäytyy tietoisesti fiktion keinoja hyödyntävässä romaanissa sivuhenkilönä mutta nimeä myöten muunneltuna. Silti kirjailija ammentaa faktoista ja yhteisestä perhetaustasta. Lopputulos on sisäistynyt taiteilijaromaani.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tänä(kin) vuonna on ilmestynyt monta kirjaa sota-ajasta tai sen välittömistä jälkivaikutuksista. Viime vuosina Lapin sota ja naisten sotakokemukset ovat kiinnostaneet entistä enemmän. Kinnunen tuo sodan jälkimaingista esille sellaista kuin ei romaanitaiteemme ennen, naisten vaellusromaanin.

Anni Kytömäki: Margarita

Luonnonsuojelu ja ilmastomuutos ovat aikamme isoja asioita, ja esillä ovat olleet harvinaisten lajien elinehtojen säilyttäminen ja metsäluonnon merkitys hiilinieluna. Siksi Margarita osuu aikaamme, vaikka se sijoittuu 1950-luvulle, suomalaisen luonnonsuojelun käynnistysaikoihin. Kaupanpäällisiksi saa kuvauksen yhteiskunnan ja yksilön roolijaosta sekä yhden naisen kehityskertomuksen.

Heikki Kännö: Runoilija

Tosielämän henkilöt romaanihenkilöinä kuuluvat nykykirjallisuuteen, samoin historiallisen romaanin uudistaminen niin, että siinä on sekä vankkaa taustatietoa että tietoista genren konventioiden uudelleen asettelua. Runoilija sijoittuu Keski-Euroopaan 1880-luvun lopusta 1920-luvun alkuun, mutta se juhlii tämän ajan aateromaanina mielikuvituksen rajattomuutta ja luo mahdollisia maailmoja, myös spefi-viritteisiä tapahtumaketjuja.

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Nykyromaaneissa käytetään paljon näkökulmatekniikkaa, ja siten saadaan kuvaukseen täyteläisyyttä kuten Mustaa jäätä saa sekä nuoren miehen kehityskertomukseen että kahden naisen elämänvaiheisiin. Suomalaisessa prossassa tavallisia ovat tummat sävyt, mutta Vuori-Kemilä kertoo vakavasta unohtamatta arkisen elämän tilannekomiikkaa.

Kirjakilpailu vai mikä?

Jonkin aikaa olemme saaneet arvuutella, mikä romaaneista lehahtaa Hannu Linnun lemmikiksi. Melkein tekisi mieli siteerata Ritva Hellstenin Raija-romaania, ja siteeraankin: ”On väärin, että taiteesta tehdään kilpailulaji, hän väitti.” Ymmärrän kyllä, ettei etsitä absoluuttisen parasta romaania vaan valikoidusta kirjajoukosta nousee valitsijan mielestä yksi vuoden kiinnostavimmista. Eli ei ole kyse kilpailusta vaan palkinnosta: yksi palkitaan niine kriteerein kuin palkitsija asettaa.

Kirja-ala voittakoon, sillä kirjat saavat näkyvyyttä enemmän kuin silloin, jos ei kirjapalkintoja jaettaisi. Siksi toivoisin, että kuuden kirjan sijasta saisimme jatkossa pitkän listan, siis useamman vaihtoehdon ja siten monelle kirjalle buustia. Vai onko niin, että on tietoinen profilointi, että Finlandia-ehdokkaita on kourallinen, kun Runberg-palkinto tarjoaa pitkän esilistan, tänä vuonna 19 ehdokkaan valikoiman?

Lisäksi toivoisin, että Runeberg-palkinto, Tanssiva karhu ja muut kirjallisuustunnustukset poikisivat nykyistä enemmän juttuja, ohjelmia ja muuta hässäkkää. Palaan vielä jutun lopussa medianäkyvyyteen.

Miten määritellä lajit?

Mainitsen taas Raija-romaanin, koska sen päähenkilö oli aikanaan Finlandia-palkintoehdokas novellikokoelmasta. Se muistuttaa siitä, että nykyinen kaunokirjallisuuden Finlandia koskee vain romaaneita.

Miten saisi novellit, esseet ja runot paremmin esille, sillä kyllä nekin ansaitsevat omat megapalkintonsa? Tai miten käy lajien rikkojille? (Tosin joku niistä voi päätyä palkittavaksi romaanina kuten Juha Hurmeen Niemi.) Ja voi marginaalikirjallisuutta, esimerkiksi selkokirjoja! Milloin olet nähnyt niille omistettavan palkintoja tai niitä ylipäätään esillä julkisuudessa?

Lasten- ja nuortenkirjalisuuden Finlandia pohdituttaa, sillä alle kouluikäisten, kouluikäisten ja nuorten kirjat kyllä painivat kovin eri sarjoissa. Palkittavan punnitsee aina aikuinen, joka usein valitsee omin makumieltymyksin kärkeen nuorten aikuisten kirjoja. Ja kyllä, kyllä, onhan tietokirjatkin kovin heterogeenisia elämäkerroista kovaan tutkimuskirjallisuuteen. Ei ole helppoa vetää tai avata lajirajoja.

Miksi lisää medianäkyvyyttä?

Mitä Raija-romaani kertoo minulle kirjallisuuden medianäkyvyydestä? Romaanin päähenkilö meni tolaltaan, koska merkittävä päivälehti ei julkaissut kirjailijan uutuuskirjasta kritiikkiä. Tilanne on muuttunut Raija Siekkisen ajoista yhä pahemmaksi, sillä kirja-arvioiden palstat ovat kaventuneet: yhä useampi kirja jää vaille kritiikkiä.

Kaikki ymmärtävät esimerkiksi Helsingin Sanomien valtaroolin: harva kirja pääsee sen sivuille, mutta niille harvoille vaikutus on suuri. Esimerkiksi kirjastojen varausjonot pitenevät merkittävästi lehden kritiikin jälkeen. Menneen viikonlopun jälkeen (tässä) Hesarin lukijoille ei ole myöskään epäselvää, mikä vaikutus syntyy, kun kriitikko lyttää lukemansa epäselvin perustein. Se herättää epäilyksen: onko vallan lieveilmiönä ylimielisyys? Tuskin kukaan kaipaa kritiikiltä pilkkaa puutteista vaan asiantuntevaa kirjan erittelyä ja esittelyä.

Kirjoista kiinnostuneet kaipaavat perinteisen median juttuja nykyistä enemmän ja laajalla genrekirjolla. Toivon usein monisivuisen, jättikuvin somistetun kirjailijahaastattelun tilalle vaikkapa sitä, että sama tila täyttyisi usean eri kirjan kritiikillä. Meitä bloggaajia, kirjagrammaajia tai kirjapodcastaajia riittää, mutta me emme täytä kirjakritiikin aukkoja.

•

Tänä vuonna Finlandia-juhla televisioidaan suorana. Syy johtunee korona-ajasta, mutta ehkä se sisältää myös oivalluksen tuoda Emma- ja Jussi-palkintojen rinnalle kirjakekkerit parhaimpaan katseluaikaan. Hienoa.

Silti muistuttaisin, ettei yksi lähetys muuta muuten niukkaa Ylen kirjallisuusohjelmatarjontaa. Sitä ei ole uudelle, näkyvälle tasolle nostaneet tv:ssä Helsinki Lit -taltioinnit, aamuiset viikon kirjavartit tai Areena-tallenteet. Peräänkuulutan yhä samaa kuin viime vuonna (juttuni: tässä), joten siteeraan tovin vuodentakaista itseäni:

Maksan Yle-veroa. Kulttuuriuutisten ohella oletan Ylen julkaisevan tärkeimpinä katselu- ja kuunteluaikoina kirjallisuuskeskusteluja, kirjailijahaastatteluita, tavisten, kulttuurihenkilöiden ja julkkisten kirjahyllyesittelyitä, kirjasketsejä, kirjatietovisoja, ideoita iltasaduiksi, lastenkirjavinkkauksia, nuorten omakohtaisia kirjakokemuksia, lukupiirien löytöjä uutuuksista ja jo aiemmin ilmestyneistä kirjoista jne.

Toivemaailmassani julkinen palvelu Yle ei juutu mittaamaan Arena-klikkauksia vaan tarjoaa kunniatehtävänään sitä, mitä sen kuuluu: kirjallisuusohjelmia lukemisen merkityksen vaalimiseksi. Sillä siten se omalta osaltaan edistäisi lukutaitoa – kansalaistaitoa, josta ollaan niin huolissaan.

Ja mikä romaani palkitaan Finlandialla?

Lisäys illalla 25.11.2020: vuoden Finlandia-romaani on…

Onnittelut!

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Avainsanat: , , , ,

20 marraskuun, 2020 · 7:04 am

Tua Harno: Kylmän sodan tytär

Hyvä kirja ei riipu aihepiiristä, mutta kieltämättä piristää, kun lukee itselle etäistä aihetta. Tua Harnon romaani Kylmän sodan tytär (Otava 2020) tarjoaa otsikonmukaisen tarinan 1980-luvun tienoilta vuoteen 2018. Kylmä sota ja vakoilu ilman ilmeistä trilleritavoitetta saa juonen vetämään kirjassa, jossa vakoiluasian yli kuitenkin nousevat perhe- ja muut ihmissuhteet. Romaanissa seurataan amerikkalaista Edvard-isää nuoresta vanhaksi, ja toisaalla minäkertojana on aikuinen Mari, Edwardin suomalainen tytär, joka näki isänsä viimeksi lapsena ja luulee isänsä kuolleen. 

”Vaikeneminen ei ollut valehtelua.”

Edwardin kotioloissa Amerikassa ei ole hurraamista, ja ulkopuolisuus vaivaa häntä koko lapsuuden ja nuoruuden, joten johonkin kuuluminen löytyy vasta aikuisena CIA:sta. Hän pääsee uudenlaisen vakoilutaktiikan toteuttajaksi ja päätyy Suomeen. Toimeksiantoon kuuluvat valeidentiteetti liikemiehenä, luotettavana esiintyminen ja avioliitto vasemmistoperheen tyttären kanssa. Edwardille liitto on kulissi, mutta mitä elämisestä valheessa seuraa, kun perheeseen syntyy tytär? Vakoilun eettiset periaatteet ovat sangen erilaiset kuin normaalielämän. 

”Ei olisi mahdollista olla yhtä aikaa vakooja ja hyvä ihminen. Hän ajatteli, ettei hänellä ollut valinnan mahdollisuutta. Hän vain sopi tähän.”

Vakoilijaisä joutui jättämään perheensä, jolle uskoteltiin myöhemmin isän kuolleen. Marilla ei ole mitään tietoa isänsä totuudesta. Tytärtä painavat aikuisena lapsuuden traumat, tuore leskeys, kouluikäisen lapsen äitiys ja levoton suhde vanhaan perhetuttuun. Marin konsulttiammatti tuo kirjaan nyky-yhteiskuntatason, mutta sitä oikeastaan vain sivutaan. Juoni keskittyy siihen, miten Marissa aktivoituu kiinnostus selvittää isäasia.

”Sekin, mitä hän teki rakkaudesta, oli iljettävää ja väärin.”

Harnon romaanissa minuun vetoaa henkilökuvauksen psykologinen tarkkanäköisyys. Lapsuudenkokemukset heijastuvat isään ja tyttäreeseen. Romaania voi ajatella myös tutkielmana varautuneista luonteista. 

Vaikka on tietysti ekstriimiä tutkia vakoilijamaailman rakenteellista valheellisuutta, romaani tekee etäisistä henkilöistä ymmärrettäviä. Koska romaani pureutuu henkilöiden tunnemaailmaan, vakoilu on silloin usein pikantti lisä, pääasiana päähenkilöiden kasvava ymmärrys itsestä ja suhde muihin ihmisiin.

”Jos läheisiä ei ollut, ihminen saattoi hävitä jo eläessään, Edward mietti ja tunsi itsesäälin puskevan pintaan. Hän rykäisi torjuakseen sen ja hoki puoliääneen tehneensä itse nämä valinnat.”

”Nyt hän tiesi, että ihmisen on itse oltava totta voidakseen nauttia todellisuudesta.”

Ajattelen, että jos romaani kertoisi vain toisesta kirjan päähenkilöstä, se ei toimisi näin hyvin. Vuorottelu aikojen ja kahden henkilön kesken on kirjalle eduksi, ja se viekoittelee minua seuraamaan, mitä isästä ja tyttärestä paljastuu itselleen, toisilleen, muille kirjan henkilöille – ja minulle. Romaanin henkilöistä leviävää surumielistä tunnelmaa valaisee lopussa muutamat kirkastavat kohdevalot.

Edwardin Suomi-aikana kiinnostavaa on myös idänkauppa ja kännykkäajan alkuvaiheiden tiedustelutoiminta. Tämä saa minut miettimään, mitä kaikkea politiikan ja liike-elämän kulisseissa onkaan tapahtunut tai tapahtuu. Ja jos nyt ihmettelee maailman tilaa, kylmän sodan tapahtumat lisäävät virtaa ihmettelyyn.

•

Tua Harno

Kylmän sodan tytär

Otava 2020

romaani

262 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

15 marraskuun, 2020 · 8:22 am

Ritva Hellsten: Raija

Ritva Hellstenin romaani Raija (Aviador 2020) kuuluu elämäkertaromaanien lajiin. Lähivuosina mieleeni ovat jääneet Antti Tuurin Levoton mieli, Pirkko Soinisen Ellen ja Johanna Venhon Ensimmäinen nainen, joissa tunnettu henkilö saa roolin romaanihenkilönä. Niin ne kuin Raijakin ovat taiteilijaromaaneita, mutta Hellstenin romaaniin oman lisäsävyn tuo se, että Hellsten on romaanin päähenkilön, 2004 kuolleen Raija Siekkisen isosisko.

”Kuka sanoi kuoleman olevan sitä, että elämä jättää ihmisen?”

Raija Siekkinen kuoli 50-vuotiaana kotinsa tulipalossa, ja sitä ennen hän oli tunnustettu kirjailija. Lähtökohta sävyttää lukukokemusta: lukija tietää alun alkaen Siekkisen traagisen kohtalon.

Romaanin luvut otsikoidaan Raijan viimeisen elinvuoden kuukausin maaliskuusta 2003 helmikuuhun 2004, mutta muisteluin romaanissa elämä kaartuu lapsuudesta kuolinyöhön. Vaikea suhde kotiväkeen, etenkin äitiin, vaikuttaa läpi elämän, sillä peruskokemuksena on epäily hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta, ja se jäytää: ”Miksi hänen pääkopassaan kaikuivat sanat ’minun täytyy kuolla’? Mistä ne tulivat, kuinka kaukaa?”

Rakkaus- ja sisarussuhteissa riittää myös haasteita, eikä Raijan taiteilijanvapauden ehdottomuus ainakaan helpota elämää. Syömis-, juomis- ja masennusongelmat vaikuttavat nekin monin tavoin. Lapsesta asti Raija näkee kuoleman yhtenä vaihtoehtona, mutta valitsee silti elämän: ”Ihan kaunista on tämä kaikki, kun olen sen itse saanut valita.”

”Elämä oli mahdollisuuksien karsiutumista.”

Hellstenillä on faktojen, kirjeenvaihdon ja keskusteluiden lisäksi sisaruuden kokemustietoa, joista rakentaa romaani. Raija on tietoisesti kaunokirjallinen, eli romaanin ratkaisut hyödyntävät fiktion mahdollisuuksia. Persoonamuodon valinta kiinnittää huomioni. Alussa ja lopussa isosisko puhuttelee edesmennyttä pikkusiskoaan, mutta muu osa romaania kertoo Raijasta hän-muodossa.

Romaanissa on joitain katkelmia Siekkisen proosasta, sillä täällä on myös kursiivilla erotettuja minämuotoisia, proosarunoa muistuttavia osuuksia. Dialogia ei merkitä perinteiseen tapaan, vaan keskustelut etenevät kerrontajatkumona. Kiinnostavasti välillä hän-muoto liukuu minä-muotoon, kun päähenkilö vie ajatuksiinsa:

”Hän rutisti paperin ja heitti sen takaisin roskiin.

Juuri nyt en jaksaisi, mutta milloin sitten.

Asetan sormet näppäimistölle, ne tuntevat tien, vievät sokkoina. Radiosta tulee nykymusiikkia, piano, tästä minä pidän. ”

Kolmannen persoonan käyttö ei estä menemästä päähenkilön pään sisään, vaan Raijan tunteita ja ajatuksia kuvataan sisäistyneesti. Ja se on fiktiota, korostuneen kaunokirjallista: vain romaanitaide voi kielellistää mielen.

”Ei muuta käskijää kuin oman sisimmän tinkimätön tieto siitä, miksi oli maailmaan tullut.”

Raija on taiteilijaromaani, joka sanallistaa kirjallisen tuotannon luomisprosesseja kietoutuen elämäntapahtumiin. Kirjoittamisen pakko ja vapaus vuorottelevat, mutta kyllä selvästi korostuu se, miten kirjoittaminen on valinta mutta myös henki ja elämä. Hetkelliset tekstin tuottamisen ahdingot rassaavat, mutta Raijalla on selvä tieto taitonsa korkeasta laadusta. Kun kritiikkiä ei ala vaikutusvaltaiseen lehteen ilmestyä, epätoivo herää: ”Jos hänen kirjansa kaltaista tekstiä ei noteerattu, mikä oli hänen tulevaisuutensa? Oliko sitä?”

Raija Siekkinen ammensi proosaansa omasta ja lapsuusperheen elämästä, ja niin on tehnyt myös Ritva Hellsten. Sen pohdintaa siirtyy romaaniin näin:

”Minä katselen maailmaa ja kuvaan mitä näen, kirjoitan itseni kautta, mitä tällainen ihminen näkee, hän sanoi. Mutta minä kirjoitan tekstin ehdoilla, en tosiasioiden. Muuttelen faktoja tarpeen mukaan. Tässä työssä on otettava se riski että ihmiset loukkaantuvat.”

”On väärin, että taiteesta tehdään kilpailulaji, hän väitti.”

Siekkinen oli Finlandia-palkintoehdokkaana, ja nyt on sisaren vuoro – on sitten järkeä kilpailla taiteessa tai ei, ainakin kirja herättää silloin huomiota. Raijassa viehättää eläytyvä, psykologinen taiteilijapersoonan luotaus. Luin alku- ja loppuosan ja kuuntelin muun äänikirjana. Hellstenin itse lukemaa äänikirjaa on miellyttävä kuunnella. Erityisen tehokkaalta tuntuu luetteleva, sykkivä substantiivityyli. Tunnelmaa lisäävät äänitteen musiikkikatkelmat.

Mietin sitä, miten romaanissa on sekä pikkutarkkaa että suurpiirteistä ja väläyksenomaista. Päähenkilö pohtii monesti näkemisen lahjaansa, ja minä kiinnitän huomiota siihen, mitä hän näkee ympärillään, ja ihastun mielenliikkeiden vaihtelun välittämiseen sekä vuodenaika- ja ympäristökuvauksiin. Aistimukset välittyvät. Ja kirja sytyttää kiinnostuksen palata Siekkisen omaan tuotantoon, kenties myös uudelleen Joel Haahtelan Siekkis-romaaniin Katoamispiste.

•

Ritva Hellsten

Raija

Aviador 2020

romaani

eKirjana 123 sivua, 

äänikirjana 5 t 36 minuuttia, lukijana Ritva Hellsten, musiikki Niko Tompuri.

Luin ja kuuntelin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Jorman lukunurkka ja Nannan kirjakimara.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

8 marraskuun, 2020 · 8:48 am

Heikki Kännö: Runoilija

Minun on pakko mutkan kautta kulkea Heikki Kännön romaaniin Runoilija (Sammakko 2020). Voi se toisaalta olla polun (alku)pää Kännön kirjaan. Ja tästä se lähtee, pätkä Goethen Faustista, jonka alkunäytöksessä kajahtavat runoilijan sanat:

”RUNOILIJA.

Pois! etsi itselles jo orja uus’!

Vai sunko tähtes pitäis runojan

Hurjasti pyhät luonnon suomat haaskaaman,

Henkensä vapaus, ihmis-oikeus!

Mill’ lumoaa hän kaikki mielet,

Ja soimaan saapi ilman-pielet?

Sulosointu se on, mi lens’ hänen sielustansa

Ja sinne palajaa sävel-mailman kanssa!

Kun luonto ain’ ikipitkää lankaa kiertää

ja väliä-pitämättä värttinäänsä viertää;

Kun soinnutonna laumat olijoiden

Sekavasti soi ja vaikeroiden,

Ken voi nuo aina samat sarjat elvytellä,

Säännellen somiin rytmi-liikkeihin?

Ken kirkastaa erityiset yleisellä,

Sulattain kaikki ihme-soinnoksiin?

Ken kiihkomielihin syysmyrskyt nostaa,

Virittää iltaruskot sielun taivaallen?

Keväältä kaikki kaunokukat ostaa

Ja kylvää tielle kultasen?

Ken halvat lehvät palmikoita

Joka ansiolle seppeleiksi saa?

Ken yhdistää Olympin jumaloita?

Ken? Ihmisnero, jonk’ ilmi runoja saa.”

(suom. Kaarlo Forsman, 1884; postaukseni Faustista: tässä.)

Kuva: Lassi Ahti

•

Anteeksi vain pitkä runositaatti, mutta minusta se on oivallinen johdattelu Kännön romaanin päähenkilöön, runoilija Aurelian Benniin. Tunnistan Faust-tekstin runoilijasta tuttua: uskottelu luovasta neroudesta, omasta kaikkivoipaisuudesta hurmioitunut yli-ihmiskuvittelija!

Romaani alkaa vuodesta 1888, jolloin nuoren runoilijan tuhokierre käynnistyy. Takana on nopeasti ohi mennyt menestys runoelmasta ”Faustin kirous”. Sitten tapahtuu kunnian- ja vallanhimon viinihöyryissä sielun myynti paholaiselle, ja niin käynnistyvät tapahtumat, joiden seurauksena saksalainen Auerelian on Ranskassa ja Italiassa etsitty murhaaja Le Poète, Il Poeta.

Tämä tässä kerrottu on promille romaanin sisällöstä. Kännön teos on kaunokirjallisuustaidetta, jossa juhlivat mielikuvitus, virtuoosimainen kerronta ja eurooppalaisen kirjallis-filosofisen historian hallinta. Se on hurmaavaa ja lennokasta. Se voi olla myös ajoittain raskasta mutta vaivan arvoista.

•

Uskon olevan lukukokemukselle tukea, jos tietää jotain Friedrich Nietzschen ja Rudolf Steinerin elämistä ja filosofioista. Tai sitten voi antaa mennä, ja ottaa heidät vain Kännön kirjan henkilöinä, sillä Aurelian takertuu kahteen filosofiin kuin kirppu. Kaiken alku ja juuri on kuitenkin Goethe ja Faust, johon perehtyneenä Steiner sanoo:

”Faust – sellaisena, millaiseksi Goethe sen kirjoitti, on täydellisin kuvaus hengen noususta luciferiseen yhteyteen, sekä ihmislajin kasvamisesta yli-ihmisen mittoihin.”

Taustavaikuttajia on muitakin, esimerkiksi Wagner ja Bizet Carmeneineen. Arvojen, moraalin, uskomusten, elämänkatsomusten ja filosofoiden liike kirjan henkilöissä ja heidän toiminnassaan kuljettavat romaania moneen suuntaan. Romaanin alaotsikko Eli miten veitsellä filosofoidaan viittaa niin väkivaltaan kuin filosofeerausten väärinkäyttöön.

Minulle Kännön romaanin runsaus tarjoaa paljon tulkintamahdollisuuksia. Kirjan Keski-Eurooppa 1888 – 1923 kattaa filosofis-psykologiset murrosajat ja nationalismin nousun natsismeineen. Kirjan Aurelian hoipertelee unenomaisesti pirun asettamien ansojen sokaisemana ja herättää minut miettimään, mitä maailmassa taas tapahtuu, mitä ei saa unohtaa:

”Kun ihminen ei muista tekemiään virheitä, hän sortuu niihin ylettömän helposti uudestaan. Unohtaminen suojelee ihmisyksilöä itseltään, mutta se ei todellakaan – kuten olemme saaneet nähdä – suojele hänen teoilleen altista maailmaa.”

•

Runoilijaa ei noin vain selitetä eikä tyhjennetä. Se on täynnä yksityiskohtia ja yllätyksiä, herkullisia hahmoja, tarkkanäköisiä luonnehdintoja ja aistivoimaisia kuvauksia. Kännön romaanin Mefisto-piru eli Heinrich von Grüngen tekee pahuuksiaan kanelilta tuoksuen. Verbalisointivoimaa riittää: luen suu auki lopun Hieronymos Boschin helvettihenkisten kuvien verbalisoinnit.

Fantasiahetkiä on kuten mielen irtautumiset steinerlais-esoteerisiin näkyihin. Myös totuus on romaanin toinen puoli, kun oikeasti eläneet henkilöt ovat osa romaania: Nietzsche ja Steiner hahmottuvat kirjan sivuille ristiriitaisina heikkouksineen ja hullutuksineen. Ja Nietzschen siskon Elisabeth Förster-Nietzschen vastenmielisyys hirvittää. Hän on yksi kirjan vallankäyttöesimerkeistä.

Runosuonensa hukanneeseen Aurelianiin henkilöityy monta itsepetospiirrettä, ja osuvasti yksi kirjan henkilö ajattele, että hän: ”- – on kuin pysähtyneessä vedessä hiljalleen sulavaa sohjoa.” Mies tuo myös mieleen erään Dorian Greyn, koska pysyy kauan kuvankauniina joskin on silkkoa sisällä. Aurelian elämään mahtuu naisia, jotka eroavat Faust-näytelmän viattomasta Margaretasta mutta loksahtelevat traditioon sivuhenkilöinä ja uhreina.

•

Goethe, sisarukset Nietzsche, Steiner ja Kännö

Olen viitannut nyt useasti muihin teoksiin ja vaikuttajiin. Tietysti täytyy vielä mainita mielikuvat Bulgakovin Mestari ja Margareta –romaanista, joskin Runoilijasta sanoisin, että nyt Saatana saapuu Keski-Eurooppaan. 

No, se namedroppailusta. Kaiken keskeltä kömpii esille tyystin omaehtoinen kertoja, Heikki Kännö, joka sepittelee villisti realismin rajoja venytellen. Sitä tosin osasin jo odottaa hienon Sömnö-romaanin jälkeen. Runoilijan rapiat viisisataa sivua vei minut ahmimaan tarinaa, ja vaikka loppuosassa hitusen hyydyn, ihastelen romaanin upottavaa universumia, josta nyt yritän möyriä tähän omaan arkiseen elämääni.

•

Heikki Kännö

Runoilija. Eli miten veitsellä filosofoidaan

Sammakko 2020

romaani.

568 sivua.

Ostin kirjan.

Onnittelut Finlandia-palkintoehdokkuudesta!

Muissa blogeissa mm. Kirjaluotsi, Vapaavuoro ja Tähtivealtaja.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 marraskuun, 2020 · 7:00 am

Finlandia-romaaniehdokkaani 2020

Torstaina 5.11.2020 valintaraati paljastaa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat. Otan rehvakkaasti varaslähdön ehdokasasetteluun, ja teen sen silläkin uhalla, etten ole lukenut tämän vuoden kaikkia kotimaisia romaaneita. Valitsen siis suosikkini lukemistostani (kutakuinkin 50 kotimaista romaania viihteestä vakavaan), ja esittelen ne tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Ahavan romaanissa 1600-luvulla elänyt kuvataiteilija muuttaa muotoaan matkallaan tähän päivään, ja se lumoaa näkymillä luontokappaleisiin ja elämisen ehtoihin. Lisää: klikkaa tästä.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kinnusen vaellusromaanista lähtee monia polkuja miettiä ihmisiä ja kokemuksia sodan päätyttyä. Tunnelman väkevyys ja äärirajoilla liikkuminen vetävät puoleensa. Lisää: klikkaa tästä.

Anni Kytömäki: Margarita

Margarita on jäänyt mieleen myllertämään lukemisen jälkeen. Sen teemat ja henkilöt paljastavat yhä kuukausien jälkeen eri puoliaan. Se on tärkeän kirjan merkki. Postauksessa itse kirjasta lisää: klikkaa tästä.

Marisha Rasi-Koskinen: REC

Postauksessani: ”Rasi-Koskisen romaania ei voi kuvailla tavalliseen tapaan. Sitä ei voi lukeakaan tavalliseen tapaan. Sen tyhjentämättömyyteen täytyy antautua, täytyy hyväksyä määrittelemättömyys ja arvoituksellisuus.” Lisää: klikkaa tästä.

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa

Vaihtoehtohistorian feikkielämäkerta sai minut monesti riemastumaan siitä, mitä keksin Raunion kerronnan kerroksista. Kertoja leikittelee minulla ja haluan olla leikissä mukana. Lisää: klikkaa tästä.

Kuudes ehdokkaani?

Kuudetta ehdokastani arvuuttelen. Laskelmoisinko olettamalla virallisen raadin valitsevan agendarevittelyn ja poimisin saman eli Anu Kaajan Katie-Kate? Vai olisiko virallisen raadin valinta kokeellinen niin kuin usein on, siis erikoisuusmielessä osin koneoppivalla algoritmilla tuotettu Olavi Koistisen Motivaatiojänis (joka on minun lukemanani vielä alkutekijöissään)?

Valintani taitaa kallistua toiseen suuntaan: raikas, rento, positiivisuuspläjäys Jussi Seppänen – ehkä juuri se, kirjallinen omavaloinen välkkyjä autofiktion peilipallomeressä. Minun puolestani kuudes ehdokkaani voisi olla myös juniori-seniori-kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen, ellei kirjan kirjastoluokitus olisi elämäkerta. Vai olisiko kuudes kiinnostava ehdokas joku esikoisromaaneista?

Ehkä kuudennen ehdokaspaikkani voisi täyttää konkarin kelpo teos, sellainen, jolla on sana hallussa ja ajatus ojennuksessa ja joka tänä vuonna kyllä tarjosi kirjamielihyvää mutta varauksettoman hullaannuttava ”klik” jäi minulta kuulematta? Näitä kirjailijoita teoksineen ovat esimerkiksi Joel Haahtela, Tua Harno, Emmi Itäranta, Jari Järvelä, JP Koskinen ja Peter Sandström. (Olen lukenut ja niistä kirjoittanut, kaikista en vielä postannut.)

•

Eli kuuden kärkeä ei ole helppo valita, vaikka useina vuosina olen toivonut listattavaksi 10 ehdokasta. Silti minusta kirjanäkyvyyden vuoksi voisi Finlandia-valinnoissa olla ensin ”pitkä lista” ja siitä sitten poimittuna ”lyhyt lista”. Omalta osaltani jostain syystä kävi kirjavuonna 2020 niin, että suhteessa makumieltymyksiini ilmestyi paljon hyviä, kiinnostavia romaaneita, mutta selviä huippuja kourallinen.

Ehdokasasettelu houkuttaa minua myös ynnäämään kokemani kotimaisen proosan ominaispiirteet. Tänä vuonna kotimaisessa kaunokirjallisuudessa omaelämäkerrallisuus on tärkeä juonne, toinen on historian aiheet käsiteltynä näkökulmatekniikalla. Minäkerronta jyllää, ja rakenteellisesti romaaneissa vaihdellaan ahkerasti aikatasoja tai ainakin kertojaosuuksia. Perheasiat pohdituttavat monissa romaaneissa. Yhä edelleen henkilökuvaus on keskiössä, eikä tarina ole mihinkään kuollut.

Jään odottamaan virallista ehdokasvalikkoa. Yllättäkää!

10 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Avainsanat: , , , , ,