Olen lukenut aiemmin Nobel-kirjailija Olga Tokarczukin romaaninVaeltaja, ja sen fragmentaarisissa tarinasirpaleissa kiehtoi arvaamattomuus. Osaan siis odottaa merkillisyyksiä, kun Tokarczuk punoo kerrontaansa jännärin tyyliin: Aja aurasi vainajain luitten yli (Otava 2020).
Romaanin minäkertoja, harmaahapsinen Janina elää melko eristäytyneenä ylängöllä lähellä Puolan ja Tsekin rajaa, tutkii tähtikarttoja ja potee erinäisiä Vaivoja. Naapuri kuolee kauriinluu kurkunpäässä, ja siitä käynnistyy lähistön metsästäjien väkivaltaisten kuolemien sarja. Janina saa viimeistään hullun maineen, sillä hänen mielestään eläimet kostavat murhaamalla murhaajiaan. Kirjassa on kyse elämästä ja kuolemasta.
”Olen sitä mieltä, että Kuoleman jälkeen kaikki materia tulisi tuhota. Se olisi oikea tapa myös ruumiin kanssa. Tuhotut ruumiit palaisivat sitten suoraan mustiin aukkoihin, joista ovat tulleetkin. Sielut vaeltaisivat valon nopeudella valoon. Jos nyt jotain sellaista kuin Sielu ylipäätään on olemassa.”
•
Tokarczukin jännärityylisessä kirjassa on juoni, mutta siitä viis, koska kirjassa valloittaa kertojapäähenkilö, arvoituksellinen, intuitioonsa luottava, poikkeuksellinen persoona. Janina vihaa nimeään, muut nimiongelmat hän ohittaa nimeämällä kaiken uudelleen, esimerkiksi naapuri on Outolintu ja kiva kirppismyyjä Hyvä Sanoma. Vain nuori ystävä Dyzio esiintyy nimellään. Hänen kanssaan Janina kääntää intohimoisesti William Blaken runoutta (ks. juttu Blaken runoista.)
Tokarczuk pistelee kipeästi pikkukaupungin ja vuoriston perinteitä, kuten katolisuutta ja patriarkaatin ylläpitämiä ahtaita asetelmia. Pääasiana on eläinsuojelu, eikä kertojapäähenkilön vimma eläinasiassa jää puolitiehen. Toisaalta luen romaanista sitä, miten mahdotonta on löytää tolkullista yhteyttä ääripäiden aatteiden ja uskomusten välille.
Mutta kerronta! Siinä on terää, hilpeyttä, liukkautta, vaihtelua ja vivahteita. Jokin niinkin pieni asia kuin yleisnimien muuttaminen erisnimiksi tuo vipinää ilmaisuun. Ihastelen lisäksi sävykästä käännöstä.
Ei ole vaikea arvata ”jännärin” syyllistä, muttei se ole oleellisinta. Nautin rupeamista merkillisen kertojan seurassa, etenkin kirjan osuuksista, joissa päähenkilö kertoo elämännäkemyksiään.
”Uskomme, että olemme vapaita ja Jumala antaa meille anteeksi. Itse ajattelen toisella tapaa. Joka ikinen tekomme muuttuu fotonien hienoiseksi värähtelyksi ja lopulta sinkoutuu Avaruuteen, jossa planeetat katselevat sitä loppuun asti kuin elokuvaa.”
Romaanin ääniraitana soi 2000-luvun alun musiikki, etunenässä Ultra Bra. Teemabiisinä helisee Tyttöjen välisestä ystävyydestä, kun luen Johanna Elomaan romaania Sinä päivänä kun synnyin (Otava 2020). Kuulostelen nelikymppisten nostalgiaa, nuoruuden ikimuistoisia tunnelmia ja vahvoja tunnesiteitä.
Romaanin aikajana kulkee elokuusta 2000 elokuuhun 2020, ja keskiössä on Pinja parikymppisestä ylioppilastytöstä keski-ikäiseksi muistelijaksi. Romaani on väkevästi tapahtumavetoinen, joten en voi välttää paljastuksia, jos haluan kirjasta ja Pinjasta jotain kertoa.
Pinja irtautuu helsinkiläiselämästään vuosituhannen alussa, reppureissaa Aasiassa, kulkeutuu Afrikan safareille, sattuu New Yorkiin WTC-torni-iskun silminnäkijäksi ja palaa Helsinkiin toimittaja- ja kirjailijahaaveiden toteuttajaksi. Matkan varrella tapahtuu ihastuksia, pettymyksiä, suuri rakkaus, lapsenhankintaa, surua, odotusta ja yllätyksiä. Ja elinikäinen ystävyys.
Kaikissa vaiheissa mukana on enemmän tai vähemmän nuoruudenystävä Keiju, Pinjan elämän moottori ja vastakohta: aktiivinen, räväkkä, rohkea, tummakutrinen villikko. Romaani kuvaa Pinjan kasvun omaksi itsekseen Keijun voimasta, vaikka Keiju on mukana pääasiassa muistoin ja Pinjan kirjein Keijulle. Näin Elomaa tallentaa ystävyyden voimatunteen, jossa on riippuvuuden ja siitä irtoamisen sävyjä.
”Jäisikö heistä jälki, jos he painaisivat kätensä väkisin märkään maahan. Vai jäisikö se vaikkeivat he painaisivatkaan?”
•
Hapuilen aika paljon lukutunnelmissani. Olen heittää kirjan kesken aika alkuvaiheessa, sillä olen allerginen teksteille, joissa mainitaan tuotemerkkejä ja asukokonaisuuksia. Kirja liukuu viihdepinnalla, hetkittäin lipsahtaa siltä pois, mutta taas luistaa kevyehkösti myös kuvatessaan raskaita asioita. Kerronnassa on journalistista tapahtumakuvaustyyliä ja tunnelmointihavaintoja, ja osittain sitä voi lukea Pinjan luonnostelemana romaanina.
”Kirjan nimi oli kirjoitettu jo aikaa sitten ensimmäiselle liuskalle. Muutoin rivit olivat vielä jäsentymättömiä ja tapahtumien aikajana poukkoileva. Muistiinpanot olivat saaneet jäädä jonkin muun asian alle niin monen vuoden ajan, että toisinaan tuntui kuin kerrokset tarinoiden päällä olisivat jo liian painavia ja lauseet unohtuneet iäksi suljettujen sivujen sisään.”
Olen makumieltymyksieni uhri, ja siksi minulle on hieman liikaa koristelua kuten huippuvalokuvaajan työ- ja lähipiirit, taiteilijaympyrät, onnenkantamoiselta vaikuttava toimittajauran alku ja muut elitistishenkiset ja romantisoidut hipaisut. Sinä päivänä kun synnyin tarjoaa mutinoistani huolimatta muutaman psykologisesti jännittävän koukun, ja ne nappaavat lukemaan kirjan alusta loppuun. Pinjan kasvukaari ei ole tavallisimmasta päästä, ja uskon monen nuoruutensa sydänystävän kanssa hengaten ja maailmaa matkaten varttuneen viihtyvän romaanin tunnelmissa.
Tällaisia kirjoja tavataan kutsua pieniksi helmiksi. Pienoisromaaniksikin sitä voi sanoa, sillä rönsyt on reippaasti karsittu, äänikirjana teos kestää rapiat kaksi ja puoli tuntia. Korvissani on siis kuulunut Venla Saalon teos Kukkia maan alla (Gummerus 2020). Juonta siinä on juuri ja juuri, tapahtumia vähän. Silti romaanissa on runsaasti kiinnostavaa, siitäkin huolimatta, että siinä toistuu passiivin määrittely: ”Passiivi ilmaisee toimintaa silloin, kun emme ole kiinnostuneet siitä, kuka on toimija.”
Romaanissa ollaan pääasiassa Berliinissä. Tarinalinjoina kulkevat rinnakkaisesti nuoren Amalia-äidin ja Karim-pikkupojan osuudet sekä puolalaistaustaisen kukkakauppiaan Mariannen ja hänen Puolan puolella asuvan veljensä Boryksen tarinat. Tosiaankin ”kulkevat”, sillä liikennevälineet ja liikkuminen on iso osa romaania sen lisäksi, että asemilla pysähdytään ja odotetaan.
Kuvailin, että tarinalinjat kulkevat rinnakkaisesti. Korjaan: ”rinnakkaisesti”-sanan sijasta simultaaninen kuvaa parhaiten kerrontakuljetusta. Erityisesti ihastun, miten eri henkilöt asetellaan samanaikaisesti eri tilanteisiin ja ajankokemus koetaan eri kestoisena. Se tuo mieleeni minuun suuresti vedonneen Emma Puikkosen romaanin Eurooppalaiset unet.
•
Romaanin nimi Kukkia maan alla viittaa konkreettiseen, sillä Mariannen kukkakauppa on maan alla, metroasemalla. Siitä on houkutus lohkaista symboliikkaa. Kiinnitän huomiota visuaalisuuden ja värien merkitykseen. Esimerkiksi Mariannen kukkakaupan kukat värittyvät räikeästi. Paljon romaanissa nähdään unia tai nukutaan huonosti, paljon nähdään erilaisia lintuja.
Pidän erityisesti riisutusta tavasta kertoa. Silti kuvatut hetket ja henkilöt elävät. Saalo ei tarvitse tehokeinokseen kielikikkailua vaan vain paljaat havainnot. Ja niihin kätkeytyy merkityksiä. Pidän siis myös romaanin osoittelemattomasta syvällisyydestä.
Vaikutun romaanin kerronnasta, etenkin ajankäsittelystä, ja romaanissa sanomatta jääneet asiat, perhesuhteet sekä vierauden ja läheisyyden teemat jäävät pohdituttamaan. Pieneen tilaan mahtuu paljon, kun sen osaa, ja Saalo osaa.
”Hän ajattelee välimatkoja.
Etäisyyksiä keittiön ja makuuhuoneen, Berliinin ja Gubinin, nuoruuden ja aikuisuuden, unohduksen ja kaipuun, Weddingin ja Kreuzbergin, sisaren ja veljen välillä. Mittaamattomia, vääjäämättömiä, melkein ylittämättömiä.
Melkein, melkein.”
P. S. Äänikirjan kuuntelun jälkeen silmäilin verkkokirjan tekstiä ja tarinavirta naulitsi uudestaan, toisin. Tajuan, miten merkityksellistä on se, miten tämän romaanin teksti on rivitetty ja jaksoteltu. Ilmeikästä, tehokasta, rytmikästä – lisää tulkintatasoja.
•
Venla Saalo
Kukkia maan alla
Gummerus 2020
(pienois)romaani
äänikirjana 2 t 36 minuuttia, lukija Anniina Piiparinen.
Johanna Laitilan romaani Synty (Otava 2020) hengittää vallankumouksen ilmaa. Se kertoo lähinnä muutamista viikoista elo-syyskuussa 2017 Helsingin Hakaniemessä suljetuissa huoneissa mutta muutaman kerran myös tapahtumista viitisen vuotta aiemmin. Historia humisee taustalla, silti varsinainen kumu kuuluu kirjan henkilöiden identiteeteistä ja suhteista.
Romaanin päähenkilö on saksan kielen kääntäjä Aleksanteri, joka tutustuu naapuriin piilotettuun venäläiseen Uljaan. Naapuri Rovio suostuttelee Aleksanterin pitämään seuraa Uljalle, ja heidän välilleen syntyy outo tunnekylläinen vetovoima, joka tunkee seinien läpi ja tuntuu myös kohtaamisissa.
”Uljan silmät olivat tumman, syvän ruskeat, lukinsilmät, jotka yleensä olivat vetäytyneet hänen sisäänsä piiloon vaanimaan. Mutta nyt kahdeksanjalkaiset olivat nähneet minut ja seisoivat aivan siinä pinnalla, kolonsa suulla, etujalat hyökkäysasennossa.”
Laitisen kerronnan omaperäisyys syntyy häpeämättömän rönsyävästä kuvailusta, jossa ei aisteja säästellä. Synty-romaani hekumoi groteskiudella kuten kärpäsensiivestä pikkupojan hampaanvälissä. Kärpästen lisäksi muun muassa muurahaiset ja rotat lisäävät tunnelmatehoja. Uskon väkevän tyylin voittavan toisia puolelleen ja toisia pitävän loitolla. Minä arvostan Laitilaa oman kerrontatiensä kulkijana mutta silti kompastelen kuvausvyöryyn, ja siksi lukurupeama ottaa välillä voimille.
•
Nyt poikkeuksellisesti teen juonipaljastuksia, joten niitä kavahtavat lopettakoot lukemisen tähän. Romaanilla on hitunen tosipohjaa, sillä Ulja on vallankumousvalmistelujaan Helsingissä piilotteleva Lenin. Hän todellisuudessakin majaili Kustaa Rovion luona. Rovio perheineen lainataan romaaniin tosielämästä, ja marraskuussa saimme lukea myös Helsingin Sanomista (29.11.2020), että Rovio teloitettiin myöhemmin Stalinin puhdistuksissa.
Leninin hahmo lisää romaaniin kihelmöintiä, koska tiedämme, mitä tuleman piti. Sen sijaan Aleksanterin salaperäinen, kompleksinen henkilö aiheuttaa hämmennystä. Hänellä on naisystävä, mutta suhteessa on jotain luokseen päästämätöntä. Välillä juoni pomppaa raskaana olevaan Sonjaan, enkä aluksi ymmärrä yhteyttä. Ja kun ymmärrän, yhdistyvät langat sykeröstä toiseen: romaani käsittelee myös sukupuoli-identiteettiä, totutusta poikkeavuutta ja sitä seuraavaa pakoilua. Toiseuden teemoja oli myös Laitilan esikoisromaanissa Lilium regale. Ajattelen kylläkin, että ehkä lukija kaipaisi Synnyssä kuvattuun hämäryyteen hieman lisää valoa.
Yhtä kaikki, kirjassa on hienoja paljastuksen hetkiä eristäytymisen tunteesta. Päätän siis juttuni kirjan sanoihin, näinä eristyksen aikoina:
”Jos oli tarpeeksi pitkään yksin, lakkasiko aika olemasta, lakkasiko ihminen itse olemasta? Mikä on pienin mahdollinen kosketus itsensä ulkopuoliseen maailmaan, joka tekee ihmisestä toden? Kuinka kauas ulkopuolelle on mentävä, ulos kielestä ja kosketuksesta, ajan rajoista, jotta luiskahtaa todellisuuden ja muistin rajojen tuolle puolelle eikä enää ole?”
Vuoden 2019 katsauksen päätin toivotukseen, että vuodesta 2020 tulisi kaikille elämyksellinen. Tulihan siitä, toisin kuin oletin – toisin kuin kukaan oletti.
Koronakurimus lisäsi kirjamyyntiä, todennäköisesti siis myös lukemista. Huomaan omassa ajankäytössäni, että lukeminen lisääntyi kulttuuritapahtumista, sosieteeraamisesta, työmatkoista ja muista reissuista säästetyn ajan vuoksi (luin noin 170 kirjaa, jokusen niistä kuuntelin). Aikaa on siis riittänyt kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle mutta myös tv-draamoille. Poimin vuosikatsausjuttuuni muutaman kohokohdan ja katson lopuksi vähän jo kohti tulevaa.
Kotimainen proosa
Ylivoimaisesti eniten lukulaariini kertyi kotimaista proosaa. Yhtä suosikkia siitä joukosta on vaikea valita, sillä keskenään erilaisten teosten joukko on ilahduttanut vaihtelevuudellaan. Olen koonnut vuoden varrella erilaisia vinkkilistoja lukemastani, joten niistä saa osviittaa omista tärpeistäni, esimerkiksi Finlandia-ehdokkaani (tässä & lisäksi konmmenttikirjoitus) ja esikoiskirjaehdokkaani (tässä).
Kotimainen runous
Olen lukenut tänä vuonna toistakymmentä kotimaista runokokoelmaa. Huomaan, että mieleni palaa Sirpa Kyyrösen kokoelmaan Nimesi on Marjatta. Sen tematiikka ja runojen rytmiikka jää jyskyttämään päähän. Myös Vilja-Tuulia Huotarisen proosarunojen maailmaan palaan hyvällä omatunnolla, Omantunnon asioita.
Tämän vuoden tammikuussa ilmestyi myös oma runokirjani Muiston ajastus (Reuna; juttuni tässä). Se koostuu tiiviin muodon lyhytrunoista, tematiikka kietoutuu ajankulun ympärille.
Käännöskirjallisuus
Alkuvuoden ilahduttaja oli Kersti Juvan uusi käännös Jane Austenin romaanista Järki ja tunteet. Omatyyliset Elizabeth Strout ja Rachel Cusk virkistivät. Todellinen yllättäjä oli Patrik SvenssoninAnkeriaan testamentti. En olisi ikinä uskonut innostuvani moisen elukan ihmeellisyydestä, mutta tiedon, henkilökohtaisen ja kaunokirjallishenkisen tyylin yhdistelmä puri. Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet iski kovaa. Seuraavassa on kevään listaukseni kiinnostavista käännöskirjoista ja se kuvastaa juuri tätä vuotta: käännöskirjatapahtuma peruuntui, siirtyi ja muuttui. Mutta tässä esimerkkejä lukemistani: Helsinki Lit 2020 -vinkit.
Selkokirjallisuus
Olen ottanut asiakseni muistuttaa blogissani kirjallisuuden marginaalisiivusta, selkokirjallisuudesta. Siitä tein kattavan koosteen: tässä. Oma panokseni tänä vuonna selkosaralla on liittynyt vanhaan suomalaiseen runouteen. Mietin pitkään, onko minulla kanttia lähteä liikuttamaan alkuperäisiä runoja selkosuuntaan, kääntää niitä helpolle kielelle.
Näin hienon elokuvan Paterson, ja siinä runoilijapäähenkilö lausuu näin: ”Käännösruno on kuin kävisi suihkussa sadetakki päällä.” Kirsti Simonsuuri puolestaan luonnehtii kääntämistä ShakespearenSonettien loppusanoissa:
”Käännöksen on oltava vakaassa ja ankarassa mielessä alkuperäisen kaltainen. Kysymys on alkuperäisteoksen ja käännöksen vastaavuudesta. Käännöksen on luotava sama elämys ja illuusio kuin alkuperäisteos on aikanaan luonut, vaikka kaikki muuttujat ovat toiset: aika, paikka, tekijä, kieli.”
Vertaan suomenkielisten runojen mukauttamista selkosuomeksi kääntämiseen, sillä samassa maastossa siinä tarvotaan, vaikka kieli on sama. Vanhat runot, uudet lukijat (Avain; juttuni tässä) rakentuu niin, että vanha runo on selkomuutetun runon rinnalla. Kirjassa on myös selkotietotekstejä runoudesta, sen lukemisesta ja runoilijoista.
Tietokirjat ja lajien liikuttelijat
Mainitsin jo hienon Ankeriaan testamentin, joka luikertelee eri kirjallisuuslajien välissä. Myös Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen ja Juha HurmeenSuomi keikkuvat lajirajoilla. Ensin mainittu koskettaa, jälkimmäinen hämmästyttää ja naurattaa. Elämäkerroista valitsen Johanna Holmströmin kirjan Märta Tikkasesta. Varsinaisista tietokirjoista minua innostaa Juri NummelininSuomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia, joka tiivistää oivaltavasti kotimaisen kirjallisuuden elinkaaren. Lisäksi miellyttää Anneli Kannon konstailematon Kirjoittamassa.
Draamat
Sarjat ja elokuvat ovat viihdyttäneet pitkin vuotta, kun käynnit kulttuuritapahtumissa, museoissa, teatterissa ja elokuvateattereissa ovat lähes nollaantuneet. Epookit viehättävät yhä edelleen minua, ja siksi Musta kuningatar ja The Crown keikkuvat kruunuina kokemusten päässä: tässä. Lisäksi nuoruuskuvaus Normaaleja ihmisiä kosketti.
Matkat ja metsät
Kulttuurimatkailijana kiidin pitkin kotimaisia maanteitä ja keräsin matkaelämyksiä esimerkiksi Kotkasta, Tammisaaresta, Turusta ja Tampereelta. Tampereen seudulla suhaan pari kertaa kuussa, joten tienoo ei periaatteessa tuo uutta, mutta kesällä maltoin pysähtyä keskustan kulttuurikatselmukseen (tässä) ja matkan varrella Hattulaan. Kun Hattulan keskiaikaisen kirkon opas soittaa jouhikkoaan, jonka ääni kaikuu holvien värikkäistä maalauksista toisiin, voi unohtaa kaiken tämänilmaisen, kaiken, mitä tapahtuu kirkon seinien ulkopuolella.
Lapsuudenkodin tienoiden metsät ovat olleet henkireikäni vuosikymmeniä. Sinänsä ei siis mitään muutosta siinä, mutta mainittakoon se ajan hengessä. Metsäreissuistahan tuli yleisesti ottaen yksi koronavuoden ilmiöistä.
Melko lähellä lapsuusmaisemiani on tämän vuoden luontokohteeksi valittu Kintulammen ulkoilualue. (Oikeastaan se on kovinkin läheinen: isäni kanssa hiihdin lapsuusvuosinani kyllästymiseen asti talvesta toiseen Kintulammen ulkoilumajalle.) Vaelsin muutaman kerran saman alueen suojellulla ikimetsäalueella. Melkomoinen tunne on nojailla noin 400 vuotta vanhaan mäntyyn. Ajantaju heilahtaa, suhteellisuus saavuttaa: tämä vuosi 2020 on vain yksi vuosi.
Metsästä vielä tämä: ensi vuoden alkupuolella ilmestyy novellejani metsäaiheista, kokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). Vaikutteet ovat valuneet novelleihini metsäkokemuksista ja kansanperinteestä, esimerkiksi puu-uskomuksista. Luvassa on siis metsäistä selkoproosaa osin uuskumman sävyin.
Tervetuloa vuosi 2021!
Tervetuloa-sanaan kytkeytyy terve, joka vie minut toivomaan terveyttä ja kaikenlaista tervehtymistä tulevalle vuodelle. Olen myös toiveikas, että ensi elokuussa pompin Ratinassa Hassisen koneen tahdissa ja ramppaan vuoden aikana vanhojen ja uusien tuttujen kanssa erinäisissä muissa tapahtumissa ja esityksissä pelkäämättä pandemiatartuntoja.
Vietän ensi vuonna blogini 10-vuotisjuhlavuotta. Kiitän teitä, että olette jakaneet tänä vuonna kanssani postauskulttuurikokemuksia. Jatkanemme sitä edelleen vuonna 2021!
Elizabeth Stroutin esikoisromaani Pikkukaupungin tyttö ilmestyi nyt suomeksi (1998, Tammi 2020) ja hyvä niin. Olen lukenut aiemmat Strout-suomennokset ja tykästynyt selkeään, tiiviiseen, novellistiseen tyyliin. Siksi oli kiinnostava kokea niitä rönsyilevämpi esikoinen. Ja kaikki merkit tulevasta on jo näkyvillä.
Pikkukaupungin tyttö toimii täysin omana itsenään, ei tarvita jälkiviisasta tuntumaa Stroutin tuotantoon. Kas kun kerrontataitoa on ollut jo heti alkuunsa. Esimerkiksi Strout onnistuu liukumisessa ajasta ja tilanteesta toiseen. Ei oikein voi puhua takaumista tai ennakoinneista, sillä kaikki kytkennät ovat orgaania kerrontaa. Verratonta on henkilökuvaus, jossa pienin siirtymin hahmottuvat jopa aivan irralliset sivuhenkilöt. Päähenkilöistä puhumattakaan.
•
Puhutaanpa päähenkilöistä: romaani on äidin ja tyttären, Isabellen ja Amyn. Isabelle on muuttanut pikkukaupunkiin Shirley Fallsiin, kun tytär Amy on ollut pieni tyttö. Nyt Amy on 16-vuotias, joka herää sukupuolisuuteen. Äiti on oman taustansa vuoksi pitänyt salassa niin oman menneisyytensä kuin muutkin elämänilmiöt, joten Amy on altis uhri matematiikanopettajalle, joka tietää, miten hyväuskoisia huonon itsetunnon tyttöjä höynäytetään.
Mestarillisesti sivuille siirtyy äidin ja tyttären jännitteinen suhde sekä kummankin estynyt persoona ja kehitysvaihe. Huokailen sitä, miten Strout saa tylsästä ja tavallisesta irti sellaista, että jännitän tapahtumien kulkua, tempaudun monenmoisiin tunteisiin. Toimii jopa vanha kikka lisätä kerrontaan löylyä asettamalla käännetapahtumat ennätykselliseen hellekesään.
•
Ristiriita kutkuttaa: miten mutkattomasti Pikkukaupungin tyttö kuvaa mutkallista. Iloitsen myös siitä, miten romaani paranee koko ajan edetessään, ja viimeiset viitisenkymmentä sivua kohottavat näkemään monenmoista totuutta ei vain kirjan henkilöistä tai perhesuhteista vaan elämästä.
”Mutta mitä ihminen voi tehdä? Hän voi vain jatkaa elämäänsä. Niin ihmiset tekivät ja olivat tehneet jo tuhansia vuosia. Ihminen otti tarjotun ystävällisyyden vastaan, antoi sen suodattua niin pitkälle kuin se suodattui ja kantoi jäljelle jääneitä syviä haavoja mukanaan, koska tiesi, että ne saattaisivat ajan myötä muuttua melkein siedettäviksi.”
Tartuin Johanna Holmströmin kirjaan Märta Tikkasesta (Tammi 2020). Julkinen kohu humisi taustavaikuttajana, sillä kohteen edunvalvojatytär esti joidenkin tekstinosien julkaisun. Päätin olla näinä avoimuuden ja paljastelun aikoina ällistelemättä jupakkaa, vaikka luinkin siitä muutaman artikkelin. Annoin julkaistun kirjan puhua puolestaan, ja seurasi ketjureaktio: luin heti perään Henrik Tikkasen kolmen kirjan katuosoitesarjan ja Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan.
Holmströmin kirja Märta Tikkasesta
Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä -kirjan kirjoittaja Johanna Holmström pistää itsensä likoon ja on kirjassa mukana henkilökohtaisine kokemuksineen ja muistoineen. Ne liittyvät haastattelutilanteisiin tai muuhun omakohtaisuuteen. Pidän niitä relevantteina, ja ne osoittavat iättömyyttä ja ajattomuutta asioista, joita Märta Tikkanen on nostanut kirjoissaan. Se, että muuttumattomat asiat liittyvät sukupuolten epätasa-arvoon, on valitettava asiantila. Niistä on siis yhä kirjoitettava.
Holmström käy läpi Märta Tikkasen kirjojen omaelämäkerrallisuuden lisäksi kirjojen vastaanottoa, etenkin sen eroja Ruotsissa ja Suomessa. Suomalainen kritiikki näyttäytyy takapajuiselta eli kirjojen naisnäkökulmaa ymmärtämättömältä. Tikkasen kokemukset kritiikistä jysäyttävät tajuaman, miten merkityksellistä kritiikki on kirjoittajalle, miten kriitikon sanat jäävät hellimään tai kalvamaan ja miten HBL ja HS painavat kriitikkovaa’assa – yhä vain.
Henrik Tikkasen katuosoitesarja
Holmström joutuu taipumaan siihen, ettei Märtasta voi kirjoittaa ilman Henrikiä. Pariskunnan elämä ja tuotanto kietoutuvat toisiinsa. Holmström myös siteeraa paljon Märtan tekstien lisäksi Henrikin tekstejä. Joten myös minä tartun herra Tikkasen kirjoihin: Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977).
Katuosoitesarja on liukasta luettavaa, sillä omaelämäkertakirjoittajalla on joustava kaunokirjallinen tyyli. Tikkasen perhesaagaan sisältyy paljon traagista, minkä Henrik välittää viihdyttävän kepeään sävyyn. Se tekee katusarjan kerronnasta tuoretta, aikaa uhmaavaa. H. Tikkanen antaa vaikutelman rehellisestä paljastavuudesta, eikä ällöttävää äijäilyä peitellä, ei myöskään alkoholismin kurimusta.
Vaan onko äijäily mieskuntoisuudesta ja ryyppirellestämisetä vain minusta ja muista naisista ällöttävää? Miten sen lukivat aikalaiset: rohkeaa avoimuutta ennen autofiktiobuumia? Märta Tikkanen kirjoittaa ironisesti Vuosisadan rakkaustarinassa: ”Todella rehellinen kuvaus / alkoholismista / sanovat kulttuuripalstojen viisaat miehet / Mistä johtuu / että kukaan heistä / ei edes huomaa / että haju puuttuu?” Kitkerästi paljastavuutta kommentoiva on samaisen runokirjan kohta: ”se joka yhtenä yönä suostuu ottamaan vastaan seitsemän / tarkkaan kirjaanvietyä siemensyöksyä”.
Henrik Tikkasen sarja etenee lapsuusperhekokemuksista ja alkoholistivanhemmista mutkalliseen äitisuhteeseen, suinpäinrakastumiseen nuoreen Märtaan, tunnontuskiin ensimmäisen avioliiton jättämisestä, perheellistymiseen Märtan kanssa, ystävyyksiin ja urakehitykseen. Kiinnitän huomiota siihen, että Märta-rakastetun kirjailijuudesta tai neljästä lapsesta (tai aiemman liiton kahdesta adoptiolapsesta) ei ainesta omaelämäkirjoihin riitä. Toisin on Märtan tuotannossa.
Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina
Henrik Tikkasen katusarjan kolmas osa (1977) päättyy näin: ”Minun rakastettuni oli kotona, ja vaikka oli myöhäinen ilta hän istui valveella aivan kuin olisi odottanut minua.” Vuotta myöhemmin 1978 ilmestyi Märtan proosahenkinen runoteos Vuosisadan rakkaustarina, jossa runojen puhuja antaa pidäkkeettömästi palaa, miltä rakastetusta on tuntunut istua ja maata aina saatavilla – ja mikä on totuuden toinen puoli. Esimerkiksi: ”Tässä minä istun ja odotan / että sinä lähtisit / että saisin ruveta ajattelemaan”.
Ymmärrän pariskunnan kirjallisen vuoropuhelun ainutlaatuisuuden etenkin tämän runokirjan valossa. Märtan kirja vaikuttaa vastaiskulta, joka oli pakko tehdä, näyttää toinen totuus. ”Rakasta minua vähemmän / usko minua enemmän / Pidä ruususi!” Kannattaa lukea runon lopun siteerauksen lisäksi koko runo (s. 121).
Viisi asiaa kirjassa sähköistää minut: 1) Alkoholistimiehen vaimon näkökulman karuus todistaa miesselittäjän alhaisuuden hajuineen päivineen (esimerkiksi s. 17–18). 2) Rakkaus ei kestä kaikkea, vaikkei rakkaus olisi yksioikoisesti määriteltävissä, joten M. Tikkanen hahmottelee runoissa rakkauden lopun (esimerkiksi runo s. 87–88). 3) Runon puhuja kutoo itsensä naistaiteilijoiden ketjuun, silmukoi mukaan oman sukunsa naiset ja Fredrika Runebergin, hieno runo: s. 141–142. 4) Mies- ja naistaiteilijuus eroavat jyrkästi toisistaan, ja runo pakottaa ymmärtämään sukupuolierot kuten konkretisointi runossa, JOS miehen asuinkumppani olisikin kirjailija Christer (Kihlman), s. 123–124. 5) Lasten osa alkoholistiperheessä havainnollistuu melkein mykistävästi, koskettaa (esimerkiksi runot s. 28–31 & s. 37–39).
Tikkasen runokielen suoruus korostaa sisältöä. Siinä on aiheen toistoa, osin makuuni liikaa, mutta ymmärrän täysin toiston tarpeen sillä niin toistuvat aviomiehen ja perheen isän ryyppyputket, häijyys ja vaatimukset. Riippuvuussuhde, rakkauden ja vihan kierre sekä alkoholismin kaikki ilmentymät patriarkaatin kulttuurikontekstissa vaativat konkreettista, estetisoimatonta purkua. Kirja on naisen todistuslausuntaa parisuhteen kaaren loppupäästä, ja kun luen sen heti H. Tikkasen sarjan jälkeen, teho voimistuu.
Takaisin: Tyttö joka halusi juosta vetten päällä
Ajattelin etukäteen, että luettuani joskus aikoja sitten M. Tikkasen kirjan Kaksi (2004), jossa kirjailija kertoo avioliitostaan, ei elämäkerta tarjoa juurikaan uutta. Olen lukenut aiemmin myös M. Tikkasen kiinnostavan kirjan isovanhemmistaan Emma ja Uno (2010), joka pureutuu epäonniseen ja epätasa-arvoiseen liittoon kuin Märtan oma olisi sen jatkumo.
Siis Holmströmin jäntevästi rakennetun elämäkerran ainekset ovat tutut, mutta tutustuminen kannattaa, sillä katse kohteeseen on tässä päivässä ja ulkopuolisen. Kirjoittaja kytkee ajankuvia ja eri aineistoja toisiinsa. Näin esittäytyvät laajalla skaalalla feminismi eri vuosikymmeninä, kulttuurinen konteksti, elämäntapahtumat ja tuotanto. Myös M. Tikkasen selkokirjatuotanto saa maininnan.
Ja Tyttö joka halusi juosta vetten päällä inspiroi kirjailija-Tikkasten oman tuotannon pariin. Hyvä niin, ja toivon myös hyvää Holmströmin omalle tulevalle tuotannolle (Seili-romaaniSielujen saarion hieno).
•
Johanna Holmström
Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä
suomentanut Maija Kauhanen
Tammi 2020
368 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
•
Henrik Tikkanen
Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977)
”Yksi asia johti toiseen, ja oli tavattoman vaikeaa erottaa olennaista epäolennaisesta.”
Ranskan kuninkaan toimeksiannosta 1542 purjehti Jean-François de la Rocque de Roberval kohti Kanadaa. Mukana oli hänen suojattinsa Marguerite de la Rocque, jonka Roberval jätti rangaistukseksi autiolle saarelle Kanadan edustalle. Näitä tapahtumia selvittelee ja panttaa lukijalta ruotsalaiskirjailija Karolina Ramqvist.
Karhunainen (Gummerus 2020) on tätä kiehtovaa lajia, jossa kirjailijan henkilökohtainen elämäntilanne ja pohdinta yhdistyvät häntä kiinnostavaan tutkimuskohteeseen. Alkuvuonna Patrik SvenssoninAnkeriaan testamentti räjäytti pankkini, joten ehkä siitä syystä Karhunainen sai aikaan vain tussahduksen, vaikka aihe on sangen vangitseva. Oudosti tässä kirjassa tarinoinnin fokus pakenee minulta.
”Melko pian kävi niin, etten tiennyt mitkä tiedot olivat peräisin lähteistäni tai jostain muualta ja mikä oli omaa kuvitelmaani.”
Kirjailija kelailee äitiyttään ja aiempia Ranskan reissujaan sekä venyttää kerronnallisesti viikonloppumatkaansa Pariisiin ja sen tienoille säyseän teinityttärensä kanssa. Kirjailijan mielen täyttää tarina Margueritesta, ja hän näkee kaikkialla merkkejä siihen liittyen.
Margueritesta oli jo 1500-luvulla kirjoitettu, päälähteitä ovat kirjailijat Margareeta Navaralainen, André Thevent ja François de Belleforest. Minulle käy niin, että innostun etenkin Margareeta Navaralaisesta ja toivon hänestä tällaista löytöretkikirjaa. Minusta tuntuu, että Navaralaisesta piisaisi aineistoa muuhunkin kuin vain arvailuun ja kuvitelmiin Marguiritesta. Nyt ei irtoa sellaista ajankuva-ainesta kuin lohkeaisi kuninkaan sisaresta.
”Tiesin, etten enää voinut paeta sitä, mitä olin vältellyt.”
Sopinee draaman kaareen, että vasta kirjan loppuosassa purkautuu Marguiriten kohtalo autiosaarella, jossa hän ei koko aikaa ihan yksin virunut, traagista ja äärimmäistä se tosin oli. Liikaa on muuta täytettä ja spekulaatiota ennen sitä. Mutta on kirjassa hetkensä, en sitä muuten olisi loppuun lukenut. Etenkin naisnäkökulmaiset tulkinnat 1500-luvun teksteihin kiinnostavat.
Kirjailija avoimesti avaa hapuiluaan ja luomiaan harhapäätelmiä. Kovin usein hän toteaa tyyliin: ”En ollut tullut ajatelleeksi sitä.” Eli kirjailija kykenee itsekriittisyyteen ja korjausliikkeisiin, kun tämä kaverilta anastettu Marguirite-aihe lähtee laukalle. Mutta kuten Kirjaluotsi kokemuksestaan toteaa, esimerkiksi Mia Kankimäen tapa toteuttaa tätä omaelämäesseistiikan ja kaunokirjalliskerronnan tutkimukseen kytkevää tyyliä tehoaa Karhunaista paremmin. Ja se Ankeriaan testamentti.
Elena Ferrante ei pelkää toistuvasti kaluta Napolin nurkkia, jankuttaa murteen ja yleiskielen eroista tai repiä perhesuhteita. Mikä siinä on, että joka kirjan napolilaisten syrjäkatujen köyhät kasvatit pitävät sisässään petoa, joka hetkenä minä hyvänsä voi hyökätä aggressiiviseen murremölinään, ja silloin sivistyksen pintakiilto karisee hetkessä?
Napoli-sarjaa tehokkaampia ovat Ferranten muut proosateokset samoine ytimineen, uusin on Aikuisten valheellinen elämä (WSOY 2020). Edellinen suomennos Tyttären varjoherättää epämukavuuden tunteita, mutta samalla sen ärsyttävyys ja karkeus vakuuttaa: Ferrante ei etsi menestystä kivasta vaan raadollisesta epämiellyttävyydestä. Toisaalta karkeus ja inhottavuus voi muuttua maneeriksi, ja joitain vaaran merkkejä siihen suuntaan näen Aikuisten valheellisessa elämässä.
•
Uutuudessa kertojana toimii tutunoloinen naisminäkertoja. Hän katselee takautuvasti murrosikäänsä Napolissa, jossa hän on rahvaanomaisista perheistään irtautuneiden opettajavanhempien ainoa tytär. Kodin rauhallinen tunnelma särkyy, kun Giovanna haluaa 12-vuotiaana tutustua isänsä siskoon Vittoriaan. Sen jälkeen vanhempien suhde mutkistuu ystäväperheen kanssa, vanhemmat eroavat ja vaihtavat kumppaneita. Romaanin lopussa Giovanna on 16-vuotiaana haastavien suhteiden veteraani.
Ferranten romaani on juonivetoinen, sillä se kuvailee pikkutarkasti Giovannan tapaamisia ja tuntemuksia. Tytön murros lapsuudesta aikuisuuteen tulee havainnoitua, sen pakkomielteinen ulkonäkötarkkailu siinä kuin seksuaalisuus ja heiluvat tunteetkin. Tarkkailun alla ovat myös intellektuaalinen, kyyninen kehitys havaita aikuisuuden pelit, itsepetokset ja silkat valheet sekä tulla osaksi niitä. Aikuisen sanoin:
”Totuus on vaikeaa, varttuessasi ymmärrät sen, siihen ei romaanien lukeminen riitä.”
•
Jälleen kerran Ferrante häkellyttää minua ensinnäkin kertojan raadollisilla itsepohdiskeluilla ja avautumisilla. Toisekseen sivuilla raivoaa käsittämätön, riivattu, arvaamaton Vittoria-täti. Uhkun paheksuntaa, miten Vittoria tekee vihasiirtojaan murrosikäisen tytön kustannuksella. Käy myös ilmi, että monen muun kustannuksella. Kaikki Giovannan suhteet alkavat kiertyä jotenkin tädin katkerantäytteiseen vaikutuspiiriin: vanhemmat, ystävät, ystävystymiset, ensirakkaus – ja kaikkiin niihin liittyvät jatkuvat häiriötilat.
Tätä en voi olla mainitsematta. Ferrante kuljettaa nerokkaan, tietoisen kaunokirjallisesti ja motiivinoloisesti yhtä esinettä, rannekorua. Sen kulkeutuminen kädestä toiseen symboloi valheiden ja manipuloinnin pyörrettä, joka hallitsee ihmissuhteita.
On se häiritsevän ja sellaisena kiinnostavan lukukokemuksen mestari, tämä arvoituksellinen Ferrante.
Juha Hurmeen hybriditeos Niemi kartoitti asuinmaamme historiaa ennen kuin se oli Suomi, ja nyt on vuorossa sutkia suoltoa Suomesta: Suomi (Teos 2020). Kirjoittajalla on tapa ilmaista laaja tietovaranto omaperäisesti laususkellen.
Luin Hurmeen kirjan heti Juri Nummelinin uutuuskirjan jälkeen, joten Suomen kirjallisuuden lyhyt historiatarjosi oivan kaikupohjan Hurmeen kulttuurihistoriateokselle. Nummelinin kompakti yleisesitys kertasi hyvin kirjallisuushistorian päälinjat, ja Hurmeen runsaiden yksityiskohtien ilottelu värittää ne. Kumpikin tekee valintoja, mutta Hurme ottaa rutkasti liikkumatilaa kommentoida ja osoitella.
Hurme lähtee liikkeelle kielestä ja luovuudesta, joten kansanrunous kulkee punaisena lankana, kun hän esittelee etenkin kirjallisuuden ja muidenkin taidemuotojen kehityksen, lisäksi yhtenä kulttuurimuotona on urheilu – sitä enemmän, mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan. Myös luonnonsuojelulla on kirjassa tärkeä osa.
•
Yksi Hurmeen pääteemoista on sivistys, joka on esimerkiksi sen ymmärtämistä, miten suhteellista oma kulttuuri on. Se on pitkälti lainaa, ja se on aina luonteeltaan monimuotoinen.
”Taiteella, tieteellä, kulttuurilla, sivistyksellä ja selviämisellä on luja yhteys.
Taide on huoletonta. Tiede on huolellista. Tiede on nillitystä. Taide on jallitusta. Tiede on kielen täsmällisyyttä ja läpinäkyvyyttä. Taiteeseen taas kuuluu aina irrationaalinen elementti, levottomuutta herättävä epätasapaino, jonkinasteinen läpinäkymättömyys, kaaoksen henkäys.”
Ja Hurmeen tekstin pohjana on tiede, toteutus silkkaa taidetta. Hurme kirjoittaa, että lisäksi taideteos on ajattelemisväline älyllisin painotuksin. Kyllä, sitä Hurmeen Suomi on.
•
Välillä olen kyllä ymmälläni, miten ihmeessä kirjoittaja on selvittänyt satojen henkilöiden nippelitiedot ja sukulaissuhteet, joita hän auliisti ripottelee tekstiin. Vapaata liikettä aiheessa osoittaa se, miten eri aikojen yhteyksiä limitetään toisiinsa, vaikkapa kansanrunon, Kalevalan ja Eppu Normaalin värssyjä toisiinsa. Valtavan materiaalin ymppääminen kirjaan on välillä haitta. Nimivyörytys voi uuvuttaa, mutta senkin Hurme ottaa huomioon: ”Ei se haittaa, jos menit sekaisin. Kaikki menevät joskus.”
Hirtehistä. Silkkaa hauskuutta on sopivasti pitkin pitkää kirjaa. Hurmeen villi ilmaisutapa puree minuun, ja sallin kaiken liioittelun ja riemun repimisen kirjaan sullottujen ihmisten ällistyttävistä (kulttuuri)teoista. Yritin saunassa kertoa miehelleni kirjan juttua Savonlinnan oopperajuhlista 1914 ja Pohjan neiti -kantaesityksen Väinämöis-roolin erikoisefektien vaiheista. En pystynyt, olin tikahtua löylyissä nauruuni.
Suomea eikä Suomea ole ilman Kalevalaa. Hurmetta sapettaa, miten kansanrunojen autenttisuus tärveltyi Lönnrotin feikkikertomuksessa. Kalevala ja kansanrunous kulkevat kuitenkin kirjan punaisena lankana. Ne näyttävät, miten kulttuurin ainekset elävät ja muuttuvat. Hurme miettii Elias Lönnrotia, joka runonkeruumatkallaan kirjasi yhden runoja yhdistelevän laulajan sanoja: ” – – oivalsiko, että laulajalla oli oikeus säveltää irtomatskusta kiva pötkylä.”
Kiva pötkylä kulttuurihistoriakirjaksi tämä Suomi.
”Minusta tuntui, että olimme jonkinlaisessa risteyksessä ja nyt olin polttanut tienviitat. Savu jatkoi nousuaan. Lapsena luulin, että pilvet ovat tehtaiden savua, ja niin ne nykyään yhä useammin ovatkin. Ihmisen teot hämärtävät taivaan ja näköpiirin. Sumun seassa sitten harhailee yhä kauemmas siitä, minne on ollut menossa, ja joskus huomaa olevansa ei ainoastaan väärässä kaupunginosassa vaan peräti väärässä kaupungissa.”
Näin kertoilee Jussi avioliitostaan Riikan kanssa ja elämästään ylipäätään. Roope Lipasti on jälleen kerran kirjoittanut romaanin, jossa on sattuvaa sanailua: Aviotärähdys (Atena 2020). Ja tarkoitan sitä yhtä monimerkityksellisenä kuin on Lipastin teksti, joka yhdistää kipeänkirpaisevaa kutkuttavanhauskaan.
Olen jo aiemmin syksyllä pohtinut vakavankevyttä kirjallisuutta (Miikka NousiaisenPintaremontti ja Laura LehtolanMinä valitsin sinut). Tyylilajissa toimii helposti sulatettava tapa kertoa tärkeistä tunneasioista mutta samalla lukija saadaan sulattelemaan syvällisyyksiä niin, että traagisuuden kyljessä kiehnää komiikka. Jotta se toimii, tarvitaan kerronnalta taitoa väistellä falskiudet.
•
Lipastin kerronta luistaa, ja hän saa henkilöt elämään. Kertoja-Jussin hellyttävänraivostuttava väistelykiltteys saa minulta ymmärrystä. Hirviövaimo-Riikka minua mietityttää, epäilen hahmon olevan liian suoraviivainen. Käsitän ratkaisun, kun kirjassa päästään onnettomuuteen, joka osin selittää Riikan käytöstä.
Aviotärähdyksen henkilögallerian herkullisuus miellyttää. Juonivetoisessa romaanissa käänteet seuraavat toisiaan, joten ei edes puhuva kissa ihmetytä. Olen siis ottanut kirjaa lukiessani rennon asennon sekä fyysisesti että mentaalisti, ja annan vinkeän kertomuksen viedä.
Aika paljon tarinassa on tavaraa eikä vain siksi, että Jussi on kaatopaikan pomo. Vyöryyn on hukkua isoja asioita kuten perheväkivalta ja vakavat sairaudet. Rakkaudesta romaanissa kerrotaan moneen lajittelupisteeseen sopivasti, osa on ihan ongelmajätettä kertojan näkökulmasta mutta muutakin laatua löytyy. Koko kirjan annin lajittelu kuitenkin onnistuu, ja mukavasti kierrättyvät kirjan elämäntotuudet, joten päätän neuvokkaan kissan sanoihin: ”Elämä on oppimiskokemus.”
Missä milloinkin on osuva nimi Jhumpa Lahirin uusimmalle romaanille (Tammi 2020). Siinä minäkertoja kulkee kotikaupungissaan Italiassa ja sen lähialueilla muutaman kuukauden ajan. Oleilee hän myös kotonaan, kahviloissa ja trattorioissa. Romaani koostuu lyhyistä luvuista, joissa kertoja kuvailee kulkemistaan, kotoiluaan, tapaamiaan henkilöitä, muistikuviaan ja mieleenailahduksiaan.
Miksi kaikki tämä? Enpä tiedä. Romaanikertojan havainnoissa on kiinnostavia huomioita, mutta paljon on ohikiitävää. Toisaalta proosallisuus lähenee elämänkaltaisuutta, sillä suuri osahan eletystä on oman elämänsä kertojien tavallisia tapahtumia ja parhaimmillaan satunnaisia oivalluksia.
Kirja kuvastaa keski-ikäisen tutkijanaisen itsellisen elämän alakuloisten kuukausien kokemuksia. Näennäisen juoneton romaani tihentyy loppua kohtia käänteeseen. Ei, se ei ole romanssi. Virkistävää romaanissa onkin, miten haaveilusuhde tulee tiensä päähän.
•
”Onko olemassa paikkaa, jossa emme olisi vain ohikulkumatkalla? Päämäärätön, eksyksissä, harhateillä, hukassa, ihmeissään, neuvoton, vieraantunut, juureton, vaivaantunut, rauhaton: siitä seurasta minä löydän itseni. Nuo sanat ovat asuinsijani, niistä muodostuu maailma jossa elän.”
Noin tyhjentää kertoja tämän kirjapankin. En tiedä, onko kertoja ottanut lainaa Jenny Offillin tyylistä, mutta Ilmastoja-romaanin haahuilu tulee mieleen, hieman myös Rachel Cuskin tapa tarkkailla ja selostaa sivustaseuraajana muiden juttuja. Cuskia enemmän Lahirin kertoja erittelee ja tuo esille itseään, mutta cuskilaista kuisketta kuulen:
”Kuunnellessani ihmisten puheensorinaa hämmästelen tarvettamme ilmaista itseämme, selittää, kertoa asioistamme muille.”
Lahirin Kaima teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen, ja muukin intialaislähtöinen tuotanto on kolahtanut. Tämä italialainen, lyhyt, sirpaleinen uutuusromaani jää vain koputtelemaan innostusoveani.
Mietin sanojen poikatyttö ja tyttöpoika eroja. Poikatytön rempseyttä ja ei-ulkonäkökeskeisyyttä jollain tavalla kirjoissa suositaan ja sallitaan, joskin usein poikatytöstä kehkeytyy kaunotar ja vasta siten kertakaikkisen yhteisökelpoinen. Miehen mallista poikkeavilla tyttöpojilla ei ole ollut kummoisiakaan mahdollisuuksia sosiaaliseen pätemiseen, eikä heitä juurikaan tapaa kirjallisuudessa.
Nyt pääsen tutustumaan tyttöpoikafiktiohenkilöön Jarkko Volasen romaanissa Varjoihmiset (Teos 2020). Volasen romaani vie valloittavasti päähenkilön elämään. Kuvaus viiltää ja huumori hellyttää. Teema näkymättömyydestä ja näkyvyydestä saa monitasoisen toteutuksen.
•
Kahden aikatason kuljetus ei ole erityisen tuore juttu, mutta kertojaratkaisu tuo jännitettä. Juhan lapsuus- ja nuoruusaika taipuu minäkerronnaksi, vuoden 2018 osuus kulkee hän-kuvauksena. Nykyaikaosuuksissa Juha remppaa lounaissuomalaista ”huvilaa” myyntikuntoon, kun kasvuvuodet sijoittuvat myyrmäkiläiseen elämänpiiriin punk-ajan alkuvuosina.
Nyky-Juhan saa tolaltaan mökin c-kasetit ja asiakirjalöydöt. Terveystutkimuspaperit palauttavat mieleen merkillisyyksiä alakouluajoista, sillä Juhaa tutkittiin aikaisesta kehityksestä ja tyttömäisistä piirteistä.
”Ja kun hän nyt istuu lattialle hajareisin ja käy vielä kerran läpi epikriisejä, lääkärin ja terveyssisaren merkintöjä, asiakirjoja, tutkimustuloksia, hän ymmärtää, ettei ole koskaan ollut ketään toista tai kolmatta, on ollut vain hän ja hänen kokemuksensa. Juha ei ole koskaan yrittänyt jäljittää motiivia sen päätöksen takana, jonka myötä hän riisui korunsa, vaihtoi maihinnoususaappaat kävelykenkiin, luopui vöistään ja maskarakynsistään, lakkasi tupeeraamasta hiuksiaan. Ja vaikka se oli vain ulkoista, olemuksellista, hän oli samalla luopunut omimmastaan, antanut huomaamattaan periksi. Ja nyt hänestä tuntuu kuin olisi joutunut identiteettivarkauden uhriksi.”
Aikuis-Juhan mieleen punkevat myös puistattava opettaja ja tärkeä lapsuudenkaveri Pauli. Perheasiatkin merkitsevät. Pojat ovat olleet eri tavoin isättömiä. Juhan äitisuhde on toiminut tavallaan ihan hyvin, ei siis mitään perhehelvettiä vaan sitä tavallista, vaikeaa sanottamista. Paulin äitisuhde – no, selvittäkää!
•
Nuoruusvuosina Paulin röyhkeys meikata ja pukeutua hameeseen vertautuu Juhan yrityksiin ja tarkkailuasemiin. Huippua kerronnassa on se, miten kummankin toiminta ennen ja nyt siirtyy sivuille. Ja miten makoisasti punkin ja gootin ilmiöt elävät kirjassa, puhumattakaan siitä, miten brittisarja ja -romaani Mennyt maailma pompahtaa kerrontaan muodossa ja toisessa, symboloi isoja asioita.
Pidän romaanista rutkasti. Sympatiani ovat tyystin lapsi-Juhan puolella. Saan seurata kehitystä mieheksi, joksi hän on paineissaan kasvanut. Näkymättömyyden ja näkyvyyden ristipaine puristaa, mutta silti taitaa olla toivoa Juhan (ja kenenkä vain) hyväksyä omanlaisuutensa: mahdollisuudet menneessä ja tulevassa maailmassa, ennemmin tai myöhemmin.
•
Jarkko Volanen
Varjoihmiset
Teos 2020
romaani
131 Sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
P.S. Varjoihmiset on Runeberg-palkinnon esilistalla.
Olen lukenut viisi ehdokasta, kuudetta eli Ann-Luise Bertellin Heiman-romaania odotan suomennoksena ensi keväänä. Päivittäin suosikkini vaihtuu, myös valintaperusteluni, joten minulle sopii minkä tahansa romaanin voitto: se edustaa joka tapauksessa kunniakkaasti tämän vuoden romaanitaidetta. Listaan tähän tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä, miten kukin ehdokas minun mielestäni edustaa tätä kirjavuotta. (Linkit kirjajuttuihini ovat romaanien nimissä.)
Hellsten on kirjoittanut elämäkertaromaanin siskostaan Raija Siekkisestä. Autofiktiobuumiin Raija tuo twistiä. Kirjailija näyttäytyy tietoisesti fiktion keinoja hyödyntävässä romaanissa sivuhenkilönä mutta nimeä myöten muunneltuna. Silti kirjailija ammentaa faktoista ja yhteisestä perhetaustasta. Lopputulos on sisäistynyt taiteilijaromaani.
Tänä(kin) vuonna on ilmestynyt monta kirjaa sota-ajasta tai sen välittömistä jälkivaikutuksista. Viime vuosina Lapin sota ja naisten sotakokemukset ovat kiinnostaneet entistä enemmän. Kinnunen tuo sodan jälkimaingista esille sellaista kuin ei romaanitaiteemme ennen, naisten vaellusromaanin.
Luonnonsuojelu ja ilmastomuutos ovat aikamme isoja asioita, ja esillä ovat olleet harvinaisten lajien elinehtojen säilyttäminen ja metsäluonnon merkitys hiilinieluna. Siksi Margarita osuu aikaamme, vaikka se sijoittuu 1950-luvulle, suomalaisen luonnonsuojelun käynnistysaikoihin. Kaupanpäällisiksi saa kuvauksen yhteiskunnan ja yksilön roolijaosta sekä yhden naisen kehityskertomuksen.
Tosielämän henkilöt romaanihenkilöinä kuuluvat nykykirjallisuuteen, samoin historiallisen romaanin uudistaminen niin, että siinä on sekä vankkaa taustatietoa että tietoista genren konventioiden uudelleen asettelua. Runoilija sijoittuu Keski-Euroopaan 1880-luvun lopusta 1920-luvun alkuun, mutta se juhlii tämän ajan aateromaanina mielikuvituksen rajattomuutta ja luo mahdollisia maailmoja, myös spefi-viritteisiä tapahtumaketjuja.
Nykyromaaneissa käytetään paljon näkökulmatekniikkaa, ja siten saadaan kuvaukseen täyteläisyyttä kuten Mustaa jäätä saa sekä nuoren miehen kehityskertomukseen että kahden naisen elämänvaiheisiin. Suomalaisessa prossassa tavallisia ovat tummat sävyt, mutta Vuori-Kemilä kertoo vakavasta unohtamatta arkisen elämän tilannekomiikkaa.
Kirjakilpailu vai mikä?
Jonkin aikaa olemme saaneet arvuutella, mikä romaaneista lehahtaa Hannu Linnun lemmikiksi. Melkein tekisi mieli siteerata Ritva Hellstenin Raija-romaania, ja siteeraankin: ”On väärin, että taiteesta tehdään kilpailulaji, hän väitti.” Ymmärrän kyllä, ettei etsitä absoluuttisen parasta romaania vaan valikoidusta kirjajoukosta nousee valitsijan mielestä yksi vuoden kiinnostavimmista. Eli ei ole kyse kilpailusta vaan palkinnosta: yksi palkitaan niine kriteerein kuin palkitsija asettaa.
Kirja-ala voittakoon, sillä kirjat saavat näkyvyyttä enemmän kuin silloin, jos ei kirjapalkintoja jaettaisi. Siksi toivoisin, että kuuden kirjan sijasta saisimme jatkossa pitkän listan, siis useamman vaihtoehdon ja siten monelle kirjalle buustia. Vai onko niin, että on tietoinen profilointi, että Finlandia-ehdokkaita on kourallinen, kun Runberg-palkinto tarjoaa pitkän esilistan, tänä vuonna 19 ehdokkaan valikoiman?
Lisäksi toivoisin, että Runeberg-palkinto, Tanssiva karhu ja muut kirjallisuustunnustukset poikisivat nykyistä enemmän juttuja, ohjelmia ja muuta hässäkkää. Palaan vielä jutun lopussa medianäkyvyyteen.
Miten määritellä lajit?
Mainitsen taas Raija-romaanin, koska sen päähenkilö oli aikanaan Finlandia-palkintoehdokas novellikokoelmasta. Se muistuttaa siitä, että nykyinen kaunokirjallisuuden Finlandia koskee vain romaaneita.
Miten saisi novellit, esseet ja runot paremmin esille, sillä kyllä nekin ansaitsevat omat megapalkintonsa? Tai miten käy lajien rikkojille? (Tosin joku niistä voi päätyä palkittavaksi romaanina kuten Juha HurmeenNiemi.) Ja voi marginaalikirjallisuutta, esimerkiksi selkokirjoja! Milloin olet nähnyt niille omistettavan palkintoja tai niitä ylipäätään esillä julkisuudessa?
Lasten- ja nuortenkirjalisuuden Finlandia pohdituttaa, sillä alle kouluikäisten, kouluikäisten ja nuorten kirjat kyllä painivat kovin eri sarjoissa. Palkittavan punnitsee aina aikuinen, joka usein valitsee omin makumieltymyksin kärkeen nuorten aikuisten kirjoja. Ja kyllä, kyllä, onhan tietokirjatkin kovin heterogeenisia elämäkerroista kovaan tutkimuskirjallisuuteen. Ei ole helppoa vetää tai avata lajirajoja.
Miksi lisää medianäkyvyyttä?
Mitä Raija-romaani kertoo minulle kirjallisuuden medianäkyvyydestä? Romaanin päähenkilö meni tolaltaan, koska merkittävä päivälehti ei julkaissut kirjailijan uutuuskirjasta kritiikkiä. Tilanne on muuttunut Raija Siekkisen ajoista yhä pahemmaksi, sillä kirja-arvioiden palstat ovat kaventuneet: yhä useampi kirja jää vaille kritiikkiä.
Kaikki ymmärtävät esimerkiksi Helsingin Sanomien valtaroolin: harva kirja pääsee sen sivuille, mutta niille harvoille vaikutus on suuri. Esimerkiksi kirjastojen varausjonot pitenevät merkittävästi lehden kritiikin jälkeen. Menneen viikonlopun jälkeen (tässä) Hesarin lukijoille ei ole myöskään epäselvää, mikä vaikutus syntyy, kun kriitikko lyttää lukemansa epäselvin perustein. Se herättää epäilyksen: onko vallan lieveilmiönä ylimielisyys? Tuskin kukaan kaipaa kritiikiltä pilkkaa puutteista vaan asiantuntevaa kirjan erittelyä ja esittelyä.
Kirjoista kiinnostuneet kaipaavat perinteisen median juttuja nykyistä enemmän ja laajalla genrekirjolla. Toivon usein monisivuisen, jättikuvin somistetun kirjailijahaastattelun tilalle vaikkapa sitä, että sama tila täyttyisi usean eri kirjan kritiikillä. Meitä bloggaajia, kirjagrammaajia tai kirjapodcastaajia riittää, mutta me emme täytä kirjakritiikin aukkoja.
•
Tänä vuonna Finlandia-juhla televisioidaan suorana. Syy johtunee korona-ajasta, mutta ehkä se sisältää myös oivalluksen tuoda Emma- ja Jussi-palkintojen rinnalle kirjakekkerit parhaimpaan katseluaikaan. Hienoa.
Silti muistuttaisin, ettei yksi lähetys muuta muuten niukkaa Ylen kirjallisuusohjelmatarjontaa. Sitä ei ole uudelle, näkyvälle tasolle nostaneet tv:ssä Helsinki Lit -taltioinnit, aamuiset viikon kirjavartit tai Areena-tallenteet. Peräänkuulutan yhä samaa kuin viime vuonna (juttuni: tässä), joten siteeraan tovin vuodentakaista itseäni:
Maksan Yle-veroa. Kulttuuriuutisten ohella oletan Ylen julkaisevan tärkeimpinä katselu- ja kuunteluaikoina kirjallisuuskeskusteluja, kirjailijahaastatteluita, tavisten, kulttuurihenkilöiden ja julkkisten kirjahyllyesittelyitä, kirjasketsejä, kirjatietovisoja, ideoita iltasaduiksi, lastenkirjavinkkauksia, nuorten omakohtaisia kirjakokemuksia, lukupiirien löytöjä uutuuksista ja jo aiemmin ilmestyneistä kirjoista jne.
Toivemaailmassani julkinen palvelu Yle ei juutu mittaamaan Arena-klikkauksia vaan tarjoaa kunniatehtävänään sitä, mitä sen kuuluu: kirjallisuusohjelmia lukemisen merkityksen vaalimiseksi. Sillä siten se omalta osaltaan edistäisi lukutaitoa – kansalaistaitoa, josta ollaan niin huolissaan.
Ja mikä romaani palkitaan Finlandialla?
Lisäys illalla 25.11.2020: vuoden Finlandia-romaani on…
Hyvä kirja ei riipu aihepiiristä, mutta kieltämättä piristää, kun lukee itselle etäistä aihetta. Tua Harnon romaani Kylmän sodan tytär (Otava 2020) tarjoaa otsikonmukaisen tarinan 1980-luvun tienoilta vuoteen 2018. Kylmä sota ja vakoilu ilman ilmeistä trilleritavoitetta saa juonen vetämään kirjassa, jossa vakoiluasian yli kuitenkin nousevat perhe- ja muut ihmissuhteet. Romaanissa seurataan amerikkalaista Edvard-isää nuoresta vanhaksi, ja toisaalla minäkertojana on aikuinen Mari, Edwardin suomalainen tytär, joka näki isänsä viimeksi lapsena ja luulee isänsä kuolleen.
”Vaikeneminen ei ollut valehtelua.”
Edwardin kotioloissa Amerikassa ei ole hurraamista, ja ulkopuolisuus vaivaa häntä koko lapsuuden ja nuoruuden, joten johonkin kuuluminen löytyy vasta aikuisena CIA:sta. Hän pääsee uudenlaisen vakoilutaktiikan toteuttajaksi ja päätyy Suomeen. Toimeksiantoon kuuluvat valeidentiteetti liikemiehenä, luotettavana esiintyminen ja avioliitto vasemmistoperheen tyttären kanssa. Edwardille liitto on kulissi, mutta mitä elämisestä valheessa seuraa, kun perheeseen syntyy tytär? Vakoilun eettiset periaatteet ovat sangen erilaiset kuin normaalielämän.
”Ei olisi mahdollista olla yhtä aikaa vakooja ja hyvä ihminen. Hän ajatteli, ettei hänellä ollut valinnan mahdollisuutta. Hän vain sopi tähän.”
Vakoilijaisä joutui jättämään perheensä, jolle uskoteltiin myöhemmin isän kuolleen. Marilla ei ole mitään tietoa isänsä totuudesta. Tytärtä painavat aikuisena lapsuuden traumat, tuore leskeys, kouluikäisen lapsen äitiys ja levoton suhde vanhaan perhetuttuun. Marin konsulttiammatti tuo kirjaan nyky-yhteiskuntatason, mutta sitä oikeastaan vain sivutaan. Juoni keskittyy siihen, miten Marissa aktivoituu kiinnostus selvittää isäasia.
”Sekin, mitä hän teki rakkaudesta, oli iljettävää ja väärin.”
Harnon romaanissa minuun vetoaa henkilökuvauksen psykologinen tarkkanäköisyys. Lapsuudenkokemukset heijastuvat isään ja tyttäreeseen. Romaania voi ajatella myös tutkielmana varautuneista luonteista.
Vaikka on tietysti ekstriimiä tutkia vakoilijamaailman rakenteellista valheellisuutta, romaani tekee etäisistä henkilöistä ymmärrettäviä. Koska romaani pureutuu henkilöiden tunnemaailmaan, vakoilu on silloin usein pikantti lisä, pääasiana päähenkilöiden kasvava ymmärrys itsestä ja suhde muihin ihmisiin.
”Jos läheisiä ei ollut, ihminen saattoi hävitä jo eläessään, Edward mietti ja tunsi itsesäälin puskevan pintaan. Hän rykäisi torjuakseen sen ja hoki puoliääneen tehneensä itse nämä valinnat.”
”Nyt hän tiesi, että ihmisen on itse oltava totta voidakseen nauttia todellisuudesta.”
Ajattelen, että jos romaani kertoisi vain toisesta kirjan päähenkilöstä, se ei toimisi näin hyvin. Vuorottelu aikojen ja kahden henkilön kesken on kirjalle eduksi, ja se viekoittelee minua seuraamaan, mitä isästä ja tyttärestä paljastuu itselleen, toisilleen, muille kirjan henkilöille – ja minulle. Romaanin henkilöistä leviävää surumielistä tunnelmaa valaisee lopussa muutamat kirkastavat kohdevalot.
Edwardin Suomi-aikana kiinnostavaa on myös idänkauppa ja kännykkäajan alkuvaiheiden tiedustelutoiminta. Tämä saa minut miettimään, mitä kaikkea politiikan ja liike-elämän kulisseissa onkaan tapahtunut tai tapahtuu. Ja jos nyt ihmettelee maailman tilaa, kylmän sodan tapahtumat lisäävät virtaa ihmettelyyn.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 