Nainen neljäkymmentä täytettyään on taitekohdassa. Oma kanta täytyy ratkaista lasten saamisen tai haluamisen suhteen, siinä samalla alkaa hahmottaa, mitä elämältä, pariutumiselta ja työltä odottaa. Näitä kysymyksiä poimin Kaisa Pylkkäsen esikoisromaanista Räjähdysvaara (Tammi 2023) ja Annamari Marttisen uutuusromaanista Elämä jota en odottanut (Tammi 2023). Teemoista löydän jotain samaa, tyyli eroaa.
Kaisa Pylkkänen: Räjähdysvaara
Naurattajakirjoja ei paljon ole, sillä huumori on vaikea laji. Kaisa Pylkkäsen käsikirjoittajatausta näkyy hyvällä tavalla hänen romaanissaan Räjähdysvaara: komediaa kirjoittanut tekijä osaa leikata kohtauksia, joissa tilanne ja sanailu kirvoittavat hymähdyksiä ja välillä naurunpurskahduksia. Valheiden pienet lumipallot pyörittyvät melkomoisiksi kasoiksi, siinä yksi kirjan komiikan keinoista, esimerkiksi merkillinen papukaijaepisodi. Ja sinkkunaisen mahdolliseen yllätysäitiyteen löytyy ratkaisu, joka tyrmää luulotautisen naisen.
Päähenkilö Miina on omahyväinen, provosoiva tv-juontaja, joka törttöiltyään huomaa olevansa työtön. Kirjassa käsitellään media-kaupallisuutta, mediaa työyhteisönä ja keski-ikäistyvien asemaa alati uudistuvalla alalla. Päähenkilö touhuaa mehukkaasti, mutta irtoaa hänestä myös kivistäviä puolia: perheprobleemat ja sukurasite mielenterveysongelmiin. Niinpä touhuilusta kehkeytyy viihdyttävää välipalaviihdettä pikkuvakavin säväyksin.
P.S. Pylkkänen on käsikirjoittanut Uutishuonetta (Yle), yhtä parhaimmista kotimaisista tv-draamoista!
Annamari Marttinen on takuuvarma keski-ikäisten naisten arkikuvaaja hieman Marja-Leena Tiaisen tapaan. Tällaisissa romaaneissa on nainen työ- ja perhetilanteessa jonkin kynnyksen edessä, ja tarina seuraa, kuinka sen yli astutaan ja mitkä asiat siihen vaikuttavat. Tilanteessa ei paisutella, vain tarkastellaan tapahtumat ja huomataan mielenliikkeet.
Elämä jota en odottanut kertoo Senjasta, joka suree eroaan ja lapsettomuuttaan. Ex-mies Sami on aloittanut nopsasti uuden suhteen nuoren Nooran kanssa, ja sattumalta Noora tutustuu muotiputiikinpitäjä-Senjaan ja pyrkii ystävystymään. Noora ei tunne Senjan ja Samin yhteistä menneisyyttä.
Romaani pyörii kolmen henkilön näkökulmissa ja valaisee, miten puhumattomuus menneestä ja tulevaisuudesta mutkistaa elämää. Kaikkien kolmen tilanne näyttäytyy kirjassa tasapuolisesti. Esimerkiksi uuden suhteen epävarmuus ja ajautuminen yhteen kuvataan vakuuttavasti sekä naisen että miehen tasolta, samoin ex-vaimon yksinäisyys ja äitiystoiveiden kipeys. Vaikka sattumat minua vaivaavat, taittuu tavallisuus joustavaksi, henkilövetoiseksi kerronnaksi.
•
Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut, Tammi 2023, 188 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Joel Haahtela tarjoaa taas lukukokemuksen, jota samalla haluaisi helliä hiljaa itsellään ja toisaalta julistaa suureen ääneen ja laajalti. Lohtukirjojen mestari koskettaa jälleen.
Yö Whistlerin maalauksessa (Otava 2023) sopii erinomaisesti Totuuden kaipuu -trilogian jatkoksi. Romaanin päähenkilökertoja on tunnistettavan samansorttininen mies kuin monessa Haahtelan romaanissa: mies elää murtumisen kynnyksellä, saa lohtua taiteesta sekä havahtuu kärsimyksen ja kauneuden rinnakkaisuuteen. Tässä romaanissa päähenkilö olettaa pian kuolevansa ja sitä ennen hän haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista: luoda vanhalla tekniikalla kuvia perhosista. Siitä syystä hän matkustaa vanhan perhoskerääjätuttavuutensa Sergein luo Yorkshireen.
”Katselin utuista sineä, yöhön kietoutuvaa maalausta, mutta en tuntenut hiljaisuudessa minkäänlaista kauhua, vaan päinvastoin syvää rauhaa.”
Kellun kirjakokemuksen rauhoittavassa tunnelmassa. Yö Whistlerin maalauksessa ravitsee lukijaansa pohdinnoilla, henkisyydellä, metafyysisyydellä, filosofisella aineksella ja monenlaisella kultivoituneisuudella. Haahtela ei karsasta elämänkatsomuksellisuutta eikä elitistisyyttä, ja leimallista on monien taiteilijoiden (monet omia suosikkejani) ja taideteoshavaintojen liittäminen kirjan sisältöön.
Luonnollisesti romaanin nimestä löytyvän James McNeill WhistlerinNocturno-maalausten (ks. romaanin kannen maalaus) merkitys on oleellinen, ja sykähdyttävästi niiden tulkinta laajentuu tyhjyyden kokemuksesta rakkaudellisuuteen. Keskeinen kirjan taiteilija on lisäksi Maria Sibylla Merian, jonka kolmisensataa vuotta vanhat perhosmetamorfoosipiirrokset ovat lähtökohta kirjan minäkertojan taidehankkeelle. (Merian on tuttu myös Selja Ahavan romaanista Nainen joka rakasti hyönteisiä.)
” – – siis tieto siitä miten kaikki oli yhteydessä kaikkeen.”
Elämäntuntojen ja -katsomusten lisäksi Haahtelan romaaneissa on aina arkitaso, niin nytkin, ja siihen sisältyy kalkkunavoileipä, lihallisuutta irtosuhteineen, särkymisvaaraa sekä ilmiöiden avauksia, esimerkiksi lyhyesti ja ytimekkäästi tässä romaanissa puretaan venäläisyyden ydin. Tätä tarvitaan, ettei teos tyystin tukehdu melankoliseen romantisointiin.
Kokonaisuus tarjoillaan lukijalle sujuvan soljuvana kerrontana, jossa muistot ja symbolit lomittuvat orgaanisesti toisiinsa. Romaaniin on myös formuloitu kaunokirjallisuusteesi:
”Ja eikö kaunokirjallisuus perustunut juuri puutteellisen kielen herättämiin runollisiin yhteyksiin, assosiaation kauneuteen, sen loputtomiin mahdollisuuksiin, sanattomaan rivien välissä?”
Lopputulos voisi olla symboleista raskas vaan ei ole: se on niistä kukoistava. Nämä Haahtelan symbolit – runsaat, toistuvat kuten lumi, tähdet ja perhoset! Perhosten lepattelua olen lukenut hänen kirjoistaan monesti, ja taas tämä kirjallinen perhosvaikutus yltää lukijaan: yhteys kaikkeen, hetkellisyys, (mielen) muodonmuutos, kauneus = hyvyys, elämä sellaisena kuin se on – aineellinen ja ajaton; ”- – että olemassaolo oli enemmän kuin pelkkä elämä”.
”Ja silti: yön rajalta heijastui meidän elämäämme, tämä ainoa, kiivas vastalause katoamiselle.”
Haahtelan uusimmat teokset ovat lyhyitä ja sinänsä nopealukuisia mutta pitkävaikutteisia humanistin puheenvuoroja mielekkyydestä – hitauteen houkuttelevia, rikkinäisyyttä kaihtelemattomia, rakkaudellisia.
”Sitten ajattelin, että joskus varjo oli liian pimeä ja se erkani meistä, alkoi elää omaa elämäänsä, me kuljimme maailmassa kahtena kappaleena. Mutta jonakin päivänä, kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, kappaleet löysivät toisensa, pystyvät elämään yhdessä ja samassa ihmisessä, hyväksyivät oman itsensä ja toinen toisensa olemassaolon. Eikä kärsimys tuntunut enää niin pahalta, vaan sekin saisi olla, vaikka ei koskaan katoaisi.”
Sain sovitettua työviikkoon poikkeuksellisia kulttuuri-iltoja. Virkistäähän se kummasti! Ja onhan niistä vinkeiksikin.
Freskodisko ja Kansallismuseon Akseli Gallen-Kallela -näyttely
Kansallismuseon keskushallin kattojen freskotaiteilijan Gallen-Kallelan teemanäyttelyä tehostaa joka toisena keskiviikkoilltana Freskodisko, eli aula raikaa silloin 1900-luvun hiteistä. Aika hauska ja yllättävä konsepti.
Musiikki houkutti kymmenkuntaa paria pyörähtelemään vanhojen iskelmien tahdissa, muttemme ystäväni kanssa antautuneet rytmien vietäviksi, vaan keskityimme Gallen-Kallelan maalauksiin. Näyttelyssä oli hyvä otos tuotannosta. Mieleen jäivät klassikkoteosten ohella taiteilijan lapsuudenaikaiset, lennokkaat piirustukset.
Kansallisooppera: Turandot
Giancomo Puccinin Turandot kertoo äärimmäisestä kostosta ja rakkauden kieltäymyksestä: sulhasehdokkaiden tulee vastata prinsessa Truandotin kolmeen kysymykseen oikein – muuten lähtee henki. Yksi ylkä onnistuu, ja sen kunniaksi kajahtaa Nessun dorma, iki-ihana aaria, jolla on nessutakuu. Minäkin kaivelin esille nenäliinan käsveskastani, ja kuulostihan se komealta, vaikka pavarottimaisesta eläytymisestä vähän jäätiinkin.
Turandotin musiikista ajattelen, että se on oopperagenren poppia, tunteikkaan romanttista paisutteluineen, kuoro-osuuksineen ja pateettisine aarioineen. Sopii minulle, vaikka libretto ja jutun juoni lähinnä hämmentää. Mutta jospa heitänkin järjen romukoppaan ja vain lepuutan silmiäni Kansallisoopperan toteutuksen puvustuksessa (oi prinsessa!) ja lavastuksessa (oi valaistus!) sekä kuorrutan korviani musiikin pauhulla.
Oopperailta on aina muutakin kuin vain esitetty taideteos. Tällä kertaa taidetunnelmaa tehosti, että sain illan ystävältä syntymäpäivälahjaksi. Niin ilahduttavaa arjen yläpuolelle nostavaa! Kiitän!
Kotisohvalta Vermeer-näyttelyyn
Rijksmuseumin Johannes Vermeer -näyttelyyn on saatu suuri osa taiteilijan teoksista. Tammikuussa aloin googletella lentoja ja hotelleja Amsterdamiin, jotta pääsisin kokemaan ainutlaatuisen erikoisnäyttelyn. Raskain mielin olen luopunut reissusuunnitelmista. Vaalin sen sijaan Vermeer-muistoja, joita olen kerännyt taidemuseoista Amsterdamista, Haagista, Berliinistä, Brysselistä, Lontoosta, Edinburghista, Pariisista ja Wienistä. Niissä olen käynyt pitkälti juuri Vermeerin taideteosten vuoksi, koska maalausten arvoituksellinen tarinallisuus ja pysäyttävä tunnelma vangitsee ja inspiroi.
Lohduttaudun: Rijksmuseum tarjoaa korvikkeen kotisohvalle. Mistä tahansa maailmankolkasta pääsee teoskierrokselle Closer to Johannes Vermeer by Stephen Fry. Brittien kansallisaarre Stephen Fry poimii Vermeerin tuotannosta teospareja tai -ryhmiä, joiden avulla hän avaa taiteilijan teemoja ja ainutlaatuista tekniikkaa. Teokset saavat historiakontekstin, ja eritoten Fryn selostus tarjoaa pysähdyksen kiehtoviin yksityiskohtiin. Fryn kerronta on havainnollista ja rentoa. Oi, tämä teki minut onnelliseksi.
Ann-Christin AntellinPuuvillatehdas-sarjan kolmannessa osassa Puuvillatehtaan kilpailija (Gummerus 2023) ollaan jo 1920-luvulla. Sarja alkoi Jennyn rakkaustarinasta Puuvillatehtaan varjossa 1800-luvun loppupuolelta, ja se jatkui Jennyn adoptiotytär-Martan naimahuolilla romaanissa Puuvillatehtaan perijä. Kummassakin kirjassa nuorten naisten kohtaloon kietoutui Barkerin suvun puuvillatehdas Turussa. Sama jatkuu, kun uutuuskirjassa tulee Martan tyttären Paulan vuoro punnita suhdettaan tehtaaseen ja rakkauteen.
Antellin historialliset romaanit edustavat romanttista viihdekirjallisuutta. Ne eivät ole kuitenkaan vailla ajan virtauksia, sillä tehdastoimintaan liittyvät työväenkysymykset ja aikaan sidotut poliittiset ja taloudelliset tekijät vaikuttavat romaanihenkilöihin ja tapahtumiin. Kirjojen sankarittaret toimivat edistyksen puolesta ja ajavat naisten vaikutusmahdollisuuksien asiaa.
•
Kun päästään 1920-luvulle ja Paulaan, nuori nainen toimii tehtaan reklaamipäällikkönä eli hän on saanut kouluttautua ja pääsee vaikuttamaan tehtaan asioihin. Paulassa on tosin väliinputoaja-ainesta, johon vaikuttavat isävainaansa työläistausta ja äidinpuoleinen porvarisuku.
Paula kirjan päähenkilönä jatkaa traditiota: nuori nainen poikkeaa keskivertotavisnaisesta määrätietoisena ja haastavana persoonana. Rohkeus ja kunnollisuus kulkevat rinnan, mutta kunnianhimo loistaa kirkkaana verrattuna aiempiin naispolviin.
–Ehkä teidän miesten on jo aika tottua kaltaisiini naisiin, Paula leimahti ja liikahti penkillään. – Sukupuolellani ei ole merkitystä työasioissa, vaan koulutuksella ja kokemuksella. Olen tehtävääni pätevämpi kuin useimmat miehet.
–No mutta, neiti Barker, ette kai te ole feministi. Mies vilkaisi häneen kujeellisesti. Paula häkeltyi hetkeksi suoraa kysymystä.
–En vaan darwinisti, hän sanoi kirpeästi. – Lajin kannalta luonnonvalinnalla on enemmän merkitystä kuin sukupuolella. Vahvin ei voita, vaan pätevin ja sopeutuvin.
Yksi historian suosikkiajankohtiani on 1920-luku, ja sitä Antell kuvaa antaumuksella vuosikymmenen populaarikulttuurin nousevin ilmiöin: on autoilua, muotia, musiikkia, kirjallisuutta, tanssia ja kieltolakijuhlintaa. Vapautumisen riemussa on mustat surureunansa kuten kansalaissodan jälkeiset säätyrajat, trokaririkollisuus, tuberkuloositilanne ja vuosikymmenen lopun talousromahdus. Kaikista niistä Paula saa osansa.
•.
Ollakseen romanttista historiaproosaa taitaa romaanin heikoin lenkki silti olla romanssivirittely. Ja nyt en voi välttää juonipaljastuksia. Vaan ei tämä taida olla yllätys aikaisempien osien lukijoille eikä ylipäätään romanssikirjallisuudessa: ”se oikea” astuu esille heti alkusivuilla ja on porukan ärsyttävin ja kihelmöivin komistus. Vastentahtoinen ihastus on kovapäisimmänkin neidon kohtalo, vaikka tunnetta vastaan pitää taistella.
Olisin niin toivonut yllättävyyttä rakkausjuoneen. Sellaisena en näe kisailua puuvillatehtaasta. Sen sijaan yllätyn, miten Jennyn ja Martan tarinat sulkeutuvat. Niistä en paljastakaan sen kummempaa kuin sen, että iloitsen, etteivät tunneasiat kuulu vain kaksikymppisille kaunottarille. Sukupolvista saadaan kirjaan sykähdyttävyyttä.
•
Turku, sen ympäristö ja Mustion kartano siirtyvät uskottavasti kaunokirjallisuudeksi – niin Antellilla aiemminkin. Historian vankat tiedot osin sulautuvat kerrontaan, joskin jonkin verran nippelitiedoissa on tiedonvälityksen henkeä.
Juonivetoinen, sujuva kertomus viihdytti, ja ahmaisin Puuvillatehtaan kilpailijan. Niin vaikuttavat kirjat, joissa haluan tietää, miten kenellekin tutulle henkilölle käy. Vaikka tämä menee toiston puolelle, totean: olisin toivonut lisää syvennystä, särmää ja kaavarikontaa nuorisolaisten romantiikkapuoleen ja naiselämän kohtalonkysymyksiin. Jään pohtimaan, sopiiko sellaista tässä genressä odottaa.
Ihmissuhteista riittää kirjallisuudessa ammennettavaa. Emilia Suviala poimii romaaniinsa Jaettu (Tammi 2023) parisuhdeprobleemia, vanhemmuutta ja itsenäistymistä. Ilahdun, että niistä irtoaa omanlaistaan kierrettä.
Pääosin kerronta seuraa nelikymppisen Merin ja parikymppisen Helmin kokemuksia kuumina kesäkuukausina Brooklynissä. Meri asuu suurkaupungissa Jacobin tympääntyneenä vaimona ja kolmivuotiaan Hopen väsyneenä äitinä.
”Tavallaan suurkaupungissa eläminen oli silkkaa sadomasokismia. Metropoli houkutteli asukkejaan ilmaisemaan itseään vain jotta nämä joutuisivat toteamaan, että ketään ei todellisuudessa kiinnostanut. Ihmiset olivat yksin, yhteisön sijasta jättimäinen joukko individualisteja, jotka vain sattuivat asumaan liian lähellä toisiaan.”
Merin serkun parikymppinen tytär Helmi saapuu lastenhoitoavuksi. Jacob paahtaa pitkää päivää mainosalalla, ja Helmi huomaa heti parin kireät välit. Kontrolloitu ja kontrolloiva Meri ei ole helppo tapaus hetkessä elävälle Helmillekään.
•
Rakenne kuljettelee vuorotellen Merin ja Helmin näkökulmiin, välillä Jacobinkin. Kerronta viivähtelee samoissa tilanteissa eri kokemuksin. Tavallaan juttu junnaa mutta silti nytkähtelee harkitusti eteenpäin. Kokonaisuus muodostuu runsaaksi, yksityiskohtaiseksi ja eläväksi.
Eniten viehätyn kitkerästä ironiasta. Piikit iskevät joskus vaivihkaa, jokunen kyllä kohtisuoraan. Amerikkalaisuus saa osansa, kulttuurierot myös, parisuhteen taisteluasemat, lapsenkasvatusperiaatteet, vanhemmat, itetaiteilijat – runsasta on.
Juonen kulminaatio on vibraattori, joka ”connectin peple” kuten aikoinaan eräs kännykkä. Ei siitä sen enempää, nautiskelkaa tapahtumien käänteistä kukin tahoillanne!
•
Henkilökuvaukseen on panostettu. Persoonat hahmottuvat toiminnan yksityiskohdista ja vuorovaikutustilanteista. Kukaan ei näe itseään niin kuin toiset, mutta kerronta näyttää henkilöt omine luuloineen ja heti perään toisten katseen keinoin.
Välillä Meri vaikuttaa kankealta, hetkittäin tyypitellyltäkin, samoin uraputkimies. Vaan ei sitten kuitenkaan. Herkullinen episodi on esimerkiksi Merin paluu media-alalle: hänen on tarkoitus kirjoittaa lehtijuttu ihailemastaan amerikkalaisesta feministikirjailijasta. Harvoin haaveet käyvät toteen, ei nytkään.
Helmin osuus mietityttää ja miellyttää: kepeys ja kipeys vuorottelevat. Neitonen karistaa tympeän pikkumaalaisuuden tullessaan suureen maailmaan. Ei hänenkään haaveistaan tule todellisuutta, vaan ne jäävät muistikirjan sivuille, kun nuori nainen pysyttelee lähinnä vain kotikorttelissa ja kortteerihuoneessa – maailma sen ulkopuolella. Helmin ja itetaiteilijajoukon kohtaamisissa on tosin pikanttia maailman avartumista, ehkä uutta suuntaakin.
”Mutta toisaalta, jos Meri ja Jacob olivat edelleen hukassa omien valintojensa kanssa vielä keski-ikäisinäkin, hänellä ei ollut mitään kiirettä tehdä lopullisia päätöksiä elämänsä suhteen.”
•
Suvialan kerronnassa vaihtelee huumori ja pisteliäisyys. Pidän siitä, että tarina kuitenkin etenee rakkaudellisesti. Aineksia on paljon, jotkut niistä jäävät toisten jalkoihin, mutta kokonaisuudesta viehätyn.
•
Emilia Suviala: Jaettu, Tammi 2023, eKirjana 277 sivua ja äänikirjana 14 tuntia 3 minuuttia, lukijana Krista Kosonen. Osin kuuntelin osin luin BookBeatissa.
Anneli Kanto korkkasi nyt jännärikirjallisuuden: Haihtuneet (Crime Time 2023) aloittaa Näkijä-sarjan. Nimi viittaa siihen, että pienehköstä kirkonkylästä on muutamia vuosia sitten kadonnut keski-ikäinen tehtaanjohtaja ja kaksi tyttöä. Paikkakunnalle saapuu leiskuvatukkainen ennustajanainen, mikä aktivoi salaisuuksien ratkeamisen.
Cosy crime -tyyppinen jännitys Kannon kirjassa tarkoittaa sitä, että siinä ei revitellä veritekoja eikä kaahata takaa-ajoissa. Oletetut rikokset ovat tavallisten ihmisten tasolla, ne hahmottuvat vähitellen, salaisuudet paljastuvat pikkuhiljaa ja rikokset selviävät sattumin. Kannon jännärissä rikokset tosin voivat osoittautua toisenlaisiksi kuin kirjan alussa voisi olettaa.
•
Kirjan henkilöt ovat pikkupaikkakuntalaisia kelpo elämän toivein. Juuri sellaisia ovat kadonneiden tyttöjen veli ja sisko. Tehtaanjohtajan lesket, tehtaan ex-lääkäri, kaupunginjohtaja ja koulun rehtori – eli rikkaat tai johtotehtävissä olevat – rakentuvat aika tyypitellyisti, ilkikurillisesti tosin. Vanhemmuudesta kirja tarjoaa kitkerää ainesta.
Sivujuonteena toimivat kunnallispolitiikan kiemurat ja tehtaan pimitetyt pahuudet. Yhtenä päätekijänä kirjassa on sen sijaan hihhuliliike, jossa kansanvillitsijä Luukas Markusson saarnaa veriryhmäoppia. Siihen saadaan limitettyä kaikenmoista rotuerottelusta rokotusvastaisuuteen. Aistin satiiria ihmisten hyväuskoisuudesta.
No nyt pääsen Näkijään, salaperäiseen naiseen piilotetuin tavoittein. En paljasta, uskooko hän itse henkimaailman hommiin. Ihmistuntemusta ja päättelykykyä hän ainakin toimissaan tarvitsee, ja siitä Kanto kirjoittaa mutkattomasti. Muutenkin tyyli on konstailematonta.
•
Somessa Anneli Kanto on jännäristään todennut, että se on viihteeksi viilattu. Niin onkin, kevyttä välipalakirjallisuutta, kotoista pienjännitystä, joka napsii sattumia ihmispolojen heikkouksista, toisten häikäilemättömyydestä ja joidenkin selviytymisestä.
•
Anneli Kanto: Haihtuneet. Näkijä 1, Crime Time 2023, 245 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tänään 12.2. vieteään lukurauhan päivää. Sattumalta suljin juuri viimeisen sivun kirjasta, jonka teemat ja sanoma osuvat päivään. Celeste Ng on kirjoittanut julistusromaanin Kadonneet sydämemme (Gummerus 2023). Se varoittaa maailmasta, jossa tiedonvälitystä kontrolloidaan, kouluista on poistettu kirjat, kirjastoissa hyllyt ammottavat tyhjillään muistutuksena kielletyistä kirjoista ja makuloidut kirjat on möyhennetty – kirjajätteestä on valmistettu vessapaperia.
Romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen USA:ssa. Maa on selvinnyt fataalista talouskriisistä ja sen jälkeen Yhdysvaltoja hallitaan uudella PACT-lainsäädännöllä. Romahduksesta syytettiin Kiinaa, joten uusi nousu perustui kaiken epäamerikkalaisen kyttäämiseen, vainoamiseen ja rankaisemiseen. Yksi keskeinen keino on pakkohuostaanottaa epäilyttäviltä ja kapinoivilta perheiltä lapset. Kansalaisten aivopesu on onnistunut: aasialaistaustaiset leimataan; he elävät vainon ja väkivallan pelossa
•
Romaani käsittelee epätasa-arvoisen ja väkivaltaisen valtion tilaa yhden perheen kokemuksin. Aasialaistaustainen Margaret Miu katoaa, jotta omaa lasta ei huostaanotettaisi. Bird-poika oli äidin karatessa 9-vuotias, nyt 12-vuotias. Isä ei suostu kertomaan mitään, mutta äitiään kaipaava poika saa vähitellen selville asioita ja lähtee etsimään äitiään.
Romaani jakautuu kolmeen osaan: Birdin näkökulmasta äidinetsintään, Margaretin elämäntarinaan ja Margaretin vastaiskuun. Ytimenä on vanhemman rakkaus lapseen: ”Mutta loppujen lopuksi jokainen tarina, jonka haluan kertoa, on yksi ja sama.”
Romaani on pidäkkeettömän pateettinen ja sanomakeskeinen. Vaikka se on kerronnallisesti ja tarinallisesti taitava, sisällön osoittelevuus osin verottaa kaunokirjallisia pyrintöjä. Mutta ymmärrän Ngin tavoitteet: hän taistelee kaunokirjallisuuden voimin uhkaavaa tulevaisuutta vastaan. Siispä siirryn kirjan kirvoittamiin ajatuksiin kirjallisuuden merkityksestä ja jätän itse kirjan ruodinnan.
•
Romaani on saanut nimensä Kadonneet sydämemme -romaanin äidin Margaret Miun runosta. Odottava ja tuore äiti purki lyyrisiä tuntojaan pullollaan äidinrakkautta suuren talouskriisin aikana piittaamatta yhteiskunnasta. Runokokoelmaa ei myyty muutamaa kymmentä kappaletta enempää. Mutta sitten PACT-lain jälkeen jotkut uskalikot osoittivat mieltään pakkohuostaanottoja vastaan, ja yksi nuori nainen kantoi kylttiä, jossa siteerattiin Margaretin runoa ”Kaikki kadonneet sydämemme”. Sattumaa, joka muutti paljon, etenkin Miun elämän. Sellaista kirjallisuus voi olla.
Runon siteeraus vailla kontekstia johtaa runon tulkintaan, joka on muu kuin runoilijan tarkoitus. Yhtä kaikki: runoilija muuttuu valtaapitäjien silmissä rikolliseksi. Yhtä kaikki: Ngin romaani kertoo, miksi kirjallisuus on vaarallista – ja tärkeää. Se osuu tunteisiin, se voi levitä suusta suuhun ja vaikuttaa.
Yksi keskeinen juonne romaanissa ovat sadut ja tarinat, joita kerrotaan lapsille sukupolvesta toiseen – joita siis täytyisi kertoa eikä jättää kertomatta ja lukematta, mikä vaikuttaa olevan nykymaailman trendi. Romaanin Birdin osuudessa oleellista on tarinan ja sadun vaikutus kohtalonomaisesti – löytäminen oikealle tielle, mahdollisuus oikeisiin ratkaisuihin.
•
Kirjojen ja kirjastojen haavoittuvuus totalitarismissa, kansalaisten aivopesussa ja tiedonvälityksen kontrolloinnissa on tässä romaanissa sitä samaa kuin kaikissa vastaavissa. Silti se osuu: ei tarvitse kuin kääntää katse itärajamme taa kiellettyjen kirjojen listoihin, ja niitähän on myös USA:n kouluissa (natsien kirjarovioista puhumattakaan). Joten aikamme tarvitsee margaretmiut ja Anna Ahmatovan, joka mainitaan romaanissa ja jolta on kirjan alun motto.
Lukija sen oivaltaa ja kirjailija jälkisanoissaan vielä sitä korostaa: romaanin tulevaisuudenkuva on pelottavan totta. Romaanissa on kohta, jossa muslimitaustainen mies muistuttaa jenkkilässä levinneestä etnisestä vainosta ja väkivallasta syyskuun 11. päivän jälkeen. Ng muistuttaa myös alkuperäiskansojen lasten pakottamisesta koulukoteihin. Entä miten voimistuvat nyt epäluulot aasialaisilta näyttäviä kohtaan, kun kiinalaisia vakoiluilmapalloja ammutaan Amerikan mantereen ilmatilasta ja kauppasota vaikuttaa olevan käynnissä?
Celeste Ng synkistelee merkkejä, joita on nyt ilmassa ja on ollut ennenkin. Valoton hän ei ole, koska usko tarinaan on vahva. Tarinat ylittävät yksittäisen elämän ja niissä elämä voi jatkua. Tarinoita kokoamalla jää eloon.
Siis lukurauhaa! Jospa jokainen pieneltä osaltaan pitää tarinoita elossa. Ja maailmaa kasassa.
”Bird. Miksi minä kerroin sinulle niin paljon tarinoita? Koska minä halusin, että sinä ymmärtäisit maailmaa. Koska halusin tästä maailmasta sinulle ymmärrettävän. Koska halusin, että maailmaa voisi ymmärtää.”
Luin nettihaastattelun, jossa esikoiskirjailija Riikka Sandberg kertoi mielikuvasta: järkälemäinen hahmo ja pohjoisnorjalainen saarirypäs. Siitä kehittyi romaani Ørja (Otava 2023), sen arvoituksellinen päähenkilö ja jylhänkaunis maisema vuonojen ja jäätiköiden välissä keskellä armotonta merta.
Romaanin runko rakentuu siitä, kun viisikymppiset Tine ja Runar matkustavat yhdeksi kesäiseksi viikoksi 1970-luvulla Ørjan saarille esittämään Munch-elokuvaa. Tinelle saarivierailu on ensimmäinen, mutta Runar on siellä viettänyt monet kesät isovanhemmillaan. Tai niin Tine luulee. Heti alkajaisiksi Tine löytää vajasta lankanauhurin ja äänitteitä. Niissä naiskertoja Isa(bella) selostaa vaiheitaan 1940-luvun lapsuudesta aikuisuuteen. Isan käänne on tutustuminen saarenkärkeen eristäytyneeseen Liviin ja pianonsoittoon. Silti Isan peruskokemus on:
”Oli vaikea kuvitella, että kukaan voisi pitää minunlaisestani. Ehkä se oli siunaus. Ei tarvitsisi koskaan luopua itsestään.”
•
Tine koukuttuu kuuntelemaan nauhotteita – minä lukemaan niitä. Isa kertoo lankanauhuriinsa sävykkäästi, taitavin sanakääntein ja pistää minut ja Tinen pohtimaan:
”Isa oli äänittänyt yksinäisiä viestejä, jotka kulkivat vain yhteen suuntaan, sellaisia joihin ei voinut koskaan tulla vastausta. Hänen toimintansa oli perustunut harhaan, että äänitteillä hän oli yhteydessä äitiinsä. Kuvitelmissa eläminen ei tehnyt Isasta luotettavaa. Eikä voinut jättää huomiotta nuuskan, viinin, oluen sun muun vaikutusta.”
Tinen tulkinta vie ajatukseni ylipäätään luotettavuuden kysymyksiin, ei yksinomaan jokaisen minäkertojan luotettavuuteen. Tine itse ei ole luotettava havainnoija: moni asia on hänen elämässään toisin kuin hän on luullut. Ihminen voi pettää myös itseään, helposti myös muita.
•
Romaani kietoo yhteen Tinen, Isan ja Livin tarinat ja kytkökset vuosikymmenistä toiseen leikkauspisteenään Runar. Oikeastaan vain kirjan naiset kiinnostavat, Runar jää sivulliseksi.
Kirjalliset ratkaisut ovat harkittuja. Tarkoitan, että romaaninomaista ovat sattumat, tunnelma, kirjallisiin tarkoituksiin luotu miljöö ja kerrontaratkaisut, joiden avuin valotetaan henkilöiden traumoja ja salaisuuksia. Romaanin alkua ja loppua pidän turhan viitteellisinä, mutta muuten nautin kirjan kielestä ja kuvailevuudesta.
Norjan natsimiehitys aiheuttaa kirjassa jälkijäristyksiä, etenkin naiset ja lapset saavat kärsiä. Esimerkiksi vaikuttava kohta kirjassa on Isan lapsuudenkokemus natsimiehittäjistä ja jäätiköstä.
•
Löydän romaanista monia teemoja. Esimerkiksi taiteella on siinä useita merkityksiä ja taidelajejakin useita.
Rakkaus hehkuu eri tavoin: on aviorakkautta, kiellettyä rakkautta, toteutumatonta haaverakkautta, rakkauden myymistä ja kostoa rakkauden vuoksi. Äidinrakkaus on sivuosassa Tinen osuuksissa, mutta Isan nauhoituksiin se ankkuroituu: Isa pitää puheellaan jo vuosia sitten kuolleen äitinsä lähellään – suhdetta isään leimaa puhumattomuus.
Isalla on yksi ystävä, Aili. Ystävyys elää, se on väljää, sallivaa – kateellistakin. Ailia pidän erittäin kiehtovana sivuhenkilönä:
”Minäkin aion asua yksin ja piirtää kaikki vapaahetket. Rakastan aina kun haluan, vaikka joka päivä. Voisin pakastaa parhaat miehet ja sulatella niitä kuin suolakaloja, kun olisi tylsää.”
•
Ørja houkuttelee keskustelemaan henkilöistä, miljööstä, tapahtumista ja kerrontakeinoista. Uskon tämän romaanin olevan siksi oiva lukupiirikirja. Tämä on kohtalokas kertomus, jossa henkilöiden tukahdetuilla tunteilla on seurauksensa. Kyllä se minuun tehoaa.
Perhetarinat parhaimmillaan kertovat pintaa syvemmin ihmisyydestä, siihen liittyvästä katoavaisuuden ja jatkuvuuden yhteenkietoutumisesta. Anne TylorinPalmikko ja Fiona ValpynRue Cardinalen ompelijattaret niputan yhteen siksi, että kummassakin romaanissa seurataan kolmen sukupolven kaarta. Maantieteellisesti ja vähän ajallisestikin niissä on eroja: Tylorin romaani sijoittuu Yhdysvaltoihin, Baltimoreen 1950-luvulta lähtien, ja Valpyn romaanissa sodanaikaiset Pariisi-kokemukset vaikuttavat yli sukupolvien.
Anne Tyler: Palmikko
Viehätyn kovasti Anne TylerinPalmikko-romaanista (Otava 2023). Toisaalta ei siinä mitään mullistavaa uutta tuoda romaanikirjallisuuteen, mutta tarkkanäköinen kuvaus perhesuhteista ihastuttaa.
Romaanissa hykerryttävät henkilöhahmot, etenkin kirjan vanhemmat, sittemmin isovanhemmat Mercy ja Robin. Heidän suhteensa nuorista aikuisista eläkeläisiksi sisältää myös tiettyä tragikomiikkaa. Kirjassa on loistava kuvaus sekä 50-vuotishääpäivästä ja kokemuksesta katsoa vanhoja kaitafilmejä että vanhojen perhealbumeiden kohtalosta – muistojen rajallisuudesta.
Jonkinlaiseksi kirjan ydinhenkilöksi koen taiteellisen ja perheenjäseniensä ytimestä pihalla hörhöilevän Mercyn, vaikka romaanissa käväistään monen perheenjäsen lähellä eri aikoina. Pariskunnan kolme lasta Alice, Lily ja David etääntyvät toisistaan ja vanhemmistaan, ja lasten lapset ovat toisilleen enää epämääräisiä muistoja.
Mainiosti kirja ilmentää sitä, kuinka perheenjäsenillä on vaikeuksia olla keskenään, tutustua toisiinsa tai tuntea tuttuutta toistensa kanssa., ja voi käydä niin, että yhteensopivuus hyppää sukupolven yli. Erikoinen hienotunteisuus estää perheenjäseniä esimerkiksi sanomaan toisilleen tai kenellekään ääneen tärkeitä asioita. Muutenkin kirjassa kivasti kikkaillaan sillä, että asioita ei sanota, mutta kuitenkin ne tiedetään. Kirja pistää minut miettimään paljonkin perhettä ja mitä se kenellekin merkitsee – eikä ole selvää, että läheisistä pidetään.
Tylerin romaanin voi hyvin kutsua kuuluvan kirjoihin, jotka ovat sivujaan suurempia. Tunnelmaa sekä tietynlaista epätäydellisyyttä että repaleisuutta pidän kirjan valttina. Eikä minua haitannut yhtään, että olen lukenut Tyleriltä samantyylistä, sillä aina on tilaa kikkailemattomalle, ihmisten ristiriitaisuuksia ja perimmäisiä outouksia oivaltavalle romaanikirjallisuudelle.
•
Anne Tyler: Palmikko, suomentanut Markku Päkkilä, Otava 2023, 185 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret
Taisi käydä Fiona Valpylle nyt epäreilusti, että luin Rue Cardinalen ompelijattaret (Otava 2023) lähellä Palmikkoa. Tylerin hienoviritteinen suhdeverkostokuvaus saa Valpyn suoraviivaisen kuvauksen näyttämään aika pinnalliselta, vaikka kirja käsittelee kohtalokkaita aikoja ja elämänvalintoja.
Valpyn romaanissa keskimmäinen sukupolvi jää väliinputoajaksi, ja merkitykselliseksi nousee ensimmäisen eli isoäidin tarina, jota tyttärentytär pöyhii. Lähellä nykyaikaa on Harriet, joka tulee pariisilaisen muotitaloon viestintätöihin ja päätyy asumaan samaan huoneistoon kuin ompelijatar-isoäitinsä 1940-luvulla. Harrietin kämppäkaverin isoäiti sattuu olemaan Harrietin isoäidin sodanaikainen bestis, ja niin Harriet saa selville perheensä ylisukupolvisia traumoja.
Kirja kulkee kahdessa aikatasossa, josta hallitsevaksi tulee toinen maailmansota ja silloinen vastarintaliike, johon Harrietin isoäiti ystävineen osallistui ja kärsi seuraukset. Natsien kauheuksien ja keskitysleirien kuvauksia ilmestyy nykyään paljon, mutta minulla on ristiriitainen suhtautuminen niihin. Jotain markkinahakuisuutta aistin, ja toisaalta ymmärrän erittäin hyvin, että räikeistä ihmisoikeusrikoksista muistutetaan, ettei niitä saa unohtaa.
Uskon, että tunteikas sukupolvikertomus vetoaa varmasti moniin, koska kohtaloiden kietoutumisen ajattelen viehättävän. Minulle romaani jäi aika sattumantäyteiseksi juoniromaaniksi. Elämän kantavuuden ja ihmisyyden puolesta puhumisen ajatuksesta pidin.
•
Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret, suomentanut Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen, Otava 2023, 302 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Lari Kotilaisen tietokirja suomen kielestä Kielen elämäilmestyi viitisen vuotta sitten (Siltala 2017). Nyt kirjan voi lukea tiiviinä, selkokielisenä versiona Hanna Männikkölahden mukauttamana (Laatusana 2022).
Kielihistorian esittely selkokielellä ei ole helppo homma, mutta havainnollisesti kirjassa hahmottuvat suomen kielen vaiheet kantauralista tähän päivään. Kirja etenee johdonmukaisesti, ja konkreettiset esimerkit sanoista ja rakenteista havainnollistavat kielen kehitysvaiheita. On kiinnostavaa lukea, mitkä tavalliset sanat tulevat kaukaa menneisyydestä. Hienosti kaikessa näkyy, että kieli on myös puhujayhteisön sopimus. Esimerkiksi nyt on vain niin, että puhumme historiasta, emme aikoinaan ehdotetusta tosineesta.
Kirjan elävät esimerkit osoittavat, miten kieli muuttuu. Kirja ottaa myös kantaa: englannin käyttö tieteessä ja yrityksissä on lyhytnäköistä. Tästä voi lukea myös Janne Saarikiven tuoreesta artikkelista Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä (2/2023), mutta Kotilaisen kirjan selkomukautuksessa asia tiivistyy näin:
”Jotkut ovat ehdottaneet,
että englannista tulisi virallinen kieli
suomen ja ruotsin rinnalle.
Jos olet lukenut tätä kirjaa tähän asti,
tiedät, millaisen taistelun ja millaisten ongelmien kautta
suomen kielestä tuli virallinen kieli.
Siksi tuntuu uskomattomalta,
että jotkut haluavat vapaaehtoisesti
alentaa suomen kielen asemaa.”
Männikkölahden mukautuksesta erottaa Kotilaisen reippaan ja rennon tyylin. Kaikkein helpointa selkokieltä kirja ei ole, sillä esimerkiksi välillä sanavalinnat, virkkeiden pituus ja rivitys hipovat selkokielen ylärajaa. Mutta kaikkiaan kirja avaa hienosti ja pelkistetysti suomen kielen kehitystä.
Kielen elämä on osuvan kiteyttävä teos lukijoille, joita kiinnostavat suomen kielen kehityksen päävaiheet tai jotka haluavat kerrata ne. Lisäksi kirja on kerrassaan kätevä materiaali opetukseen: taitto on selkeä, kapeaa palstaa on helppo lukea, kuvitus elävöittää ja kirjan lopun taulukko tiivistää ytimet.
On erittäin perusteltua, että tämä kirja on myös selkoversiona: se sopii kirjan henkeen, joka arvostaa suomen kielen eri variaatioita – kielimuodon valinnat tarkoituksenmukaisesti tilanteen mukaan. Ja näin suomen kielen menestystarina tavoittaa myös lukijoita, jotka eivät ehkä tohtisi tarttua Kotilaisen alkuperäiseen teokseen.
•
Lari Kotilainen: Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen, selkomukautus Hanna Männikkölahti, kuvitus Ina Majaniemi. Laatusana 2022, 123 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Mieletön on Red Nose Companyn uuden työryhmän kantaesitys, jossa luvataan olevan absurdia klovnifilosofiaa. Sepä kuulostaa kiehtovalta – siispä Kanneltaloon katsomaan.
Käsiohjelmasta luen esitykselle alaotsikon: hersyviä konflikteja henkisestä evoluutiosta, ja näin näytelmän jälkeen voin nyökytellä, kyllä. Esityksen päähenkilöiden Secretin ja Tiktakin lähtökohta on etsiä mielenrauhaa, ja siihen heitä on innoittanut elämän mielettömyys ja Herman Hessen kirja Siddhartha.
Näyttämöhahmot käyvät läpi Siddharthan elämänkaarta ja samalla buddhalaishenkistä tavoitetta valaistua. Tavallaan Siddhartha-romaani dramatisoituu näyttämölle, mutta se tapahtuu oivaltavasti valikoiden ja tyylitellen. Riemastuttava kokonaisuus syntyy henkilöiden oman elämän havaintojen ja kirjan kelauksen yhdistelmästä. Hämmästyttävän hienosti toimii myös lavalla esitelmöinti. Aivopolut, kvanttifysiikka ja muut teoriat annostellaan sopiviksi haukkapaloiksi. Ihailen selkeää ja ilmeikästä kieltä.
Ja miten taitavia Amira Kalifa ja Nora Raikamo ovatkaan! Secretillä ja Tiktokilla on alusta saakka välitön kontakti yleisöön: heissä on vilpitöntä intoa ja iloa mutta myös vakavuuden ja silmänpilkkeen sulautumaa. Klovneria ei ole minulle tuttu tyylikeino, mutta tämän perusteella klovnimaski, äänenkäyttö, liikekieli kaikkine tyylittelyineen toimivat.
Esityksen laulut soivat kauniisti ja tuovat kokonaisuuteen oman tasonsa. Jussu Pöyhösen musisointi ja äänimaailma myötäilee pääparin toimintaa ja tunnelmaa, samoin valot ja vähäeleiset lavasteet. Myös kaunis ja hauska käsiohjelma tukee esitystä. Siinä ohjaaja Niina Sillanpään sanat viehättävät: ”Rakkaudella, sydämestä heitetty huumori on lempeää ja ystävällistä.” Sitä tämä maailmanaika kaipaa.
Mieletön naurattaa ja elähdyttää. Vaikka valaistuminen on tavoitteena Siddharthan tapaan, esitys ei pakota mihinkään vaan vapauttaa, joten jopa tuntuu valoisalta. Mieletöntä! Suosittelen.
•
Red Nose Company: Mieletön
Työryhmä: Amira Kalifa (Secret), Nora Raikamo (Tiktak), Jussu Pöyhönen (musiikki) ja Niina Sillanpää (ohjaus). Katso esityksestä lisätietoja.
Esitys: 2.2.2023 Kanneltalo, ensi-ilta oli 1.2.2023. Esitykset Kanneltalossa vielä 3.2. ja 4.2.
Tämänkertainen klassikkohaastekirjanani on Johan Ludwig Runebergin kolmilauluinen runoelma HannaPaavo Cajanderin suomennoksena (1836/1880). Klassikkohaastetta emännöi Kirjaluotsi (haaste ja kooste).
Olen Minna CanthinHannan suuri fani, ja olen myös muokannut sen selkokielelle, joten silloin selvittelin Runebergin Hannan ytimiä, mutten lukenut nimikaimaa. Canthin Hanna on Runebergin runoelman vastakuva, jossa nuori nainen saa pettyä kaikissa toiveissaan ja jossa miehistä karisee kaikenlainen ihanteellisuus.
Juhani Ahon Papin rouvan alussa on sitaatti Runebergin Hannasta, ja tapahtumat sijoittuvat intensiivisiin kesätunnelmiin pappilassa kuten Runebergillakin. Ahon romaanissa eletään runebergilaisissa idyllipappiloissa, mutta tapahtumat osoittavat, miten naisen elämä menee pieleen, jos puoliso valitaan järjellä – toisin kuin Runebergin Hannassa. Toisaalta voi ajatella niinkin, että Ahon tulkinnassa runebergilaiset romantiikkaodotukset ovat tuhoon tuomittuja, sillä ei romaanin Ellin ensi rakkaus Olavi ole mikään hyveellinen ihannesankari.
Kirjallisuudestamme voi bongailla monia tunnelmallisia kesäisen valon yhden päivän ja yön romaaneja ja ajatella, että ne jatkavat Runebergin Hannasta lähtenyttä traditiota, esimerkiksi Frans Emil SillanpäänIhmisiä kesäyössä ja Aki OllikaisenPastoraali. Runebergilla on siten pitkät varjot tai valonsäteet kirjallisuuteemme – klassikoiden klassikko. Siispä Hannaan kannattaa tutustua.
•
Runebergin Hanna on kirjoitettu alun perin ruotsiksi, ja valitsin kolmesta suomennoksesta vanhimman (Paavo Cajander 1880, muut: Otto Manninen 1940, Teivas Oksala 1993). Runoelmaksi tituleerattu teos on kirjoitettu eeposten heksametrimittaan. Heksametria ei olekaan helppo selittää, mutta kyse on kuusirytmisestä, loppusoinnuttomasta runokielestä. Kuvailevassa kielessä sanajärjestys ja sanasto nykysilmin ja -korvin poikkeavat totutusti. Malliksi kaappaan kuvan alkuteoksesta:
•
Siinä tutustuimme päähenkilöön, nuoreen Hannaan. Kirjan ensimmäisessä laulussa eli luvussa vanhan pastorin tytärtä käy kosimassa 50-vuotias nimismies. Pappilan emännöitsijä suosittelee järkiliittoa, mutta nuori piika Johanna varottaa rakkaudettomasta avioliitosta vanhan, rikkaan pulleron kanssa. Toisessa luvussa Hannan pää menee pyörälle lähimain ensi kohtaamisessa, kun veli on tuonut pappilaan kesävieraaksi ystävänsä, ja kolmannessa luvussa Hannan äkkirakastuminen kesävieraaseen äityy pikakihlaukseksi juhannusyön metsäretkellä kirkkaan lähteen vieressä.
Runoelmassa mainitaan myös toinen lemmenpari, Hannan veli August ja Hannan tuoreen rakastetun sisar, Maaria. Rakkauden puhdistava voima henkilöityy koppavaan Maariaan, joka muuttuu täysin eli jättää liehunnan tanssiaisissa ja kosijoiden piinaamisen, kun rehti maalaisylioppilas August astuu kuvioihin.
Runebergin kesäidyllin sanotaan saaneen inspiraation saksalaisen romantiikan ajan kirjallisuuden vastaavista luomuksista. Romantiikka huokuu kesäisen maalaisluonnonnon kuvauksissa, ja luonto elää myös monenmoisena symbolina, sillä se on puhdasta, kirkasta ja tuoksuvaa. Esimerkiksi käydään korkealla vuorella ollen arjen yläpuolella ja rakastutaan katsoen lähteen kirkasvetiseen peiliin laskevan auringon punertavassa valossa.
•
Minulle Hanna on kiinnostava kurkistus menneen maailman ihanteisiin ja ajatteluun. Siksi en arvioi sitä tykkään / en tykkää -akselilla. On lähtökohtaisesti hyväksyttävä, että Hannassa eletään ihanne-elämää. Kiinnostava yksityiskohta on se, että runoelman nuori mies pysyy nimettömänä: romantiikan hengessä sielu tunnistaa oitis toisesta sielusta tuttuuden, nimestä viis (goethelainen vaaliheimolaisuus). Lisäys: nuori mies tiedetään Johannekseksi, joskin runoelmassa hän on vain vieras.
Romanttinen rakkaus avioliiton perustana ei ollut Hannan aikoihin tosielämässä itsestään selvä toimintatapa, mutta Runebergin runoelma perustaa pariutumisen siihen. Sosiaalista asemaa ei rikota, vaan pappissäädyn vesat saavat toisensa, vaikka toinen on köyhä. Vanhempien ja lasten suhteesta saa lämpimän vaikutelman: korostetun lempeä on vanha pastori, Hannan isä, joka aluksi hyväksyy vanhan, äveriään öykkärin kosinnan – vain hyvyyttään, jotta hän turvaisi lapsensa tulevaisuuden oman kuolemansa jälkeen.
Rakkaus ja kuolema – ne asetetaan vienosti rinnakkain. Runoelmassa on sisäkertomus vanhan kalastajan kuolemasta, ja Hannan isä korostaa elämän lyhyyttä. Myös runoelman alun irrallinen runo kurottaa tähtiin kuolemaviittauksineen. Elämän rajallisuus ikään kuin nostaa ensi lemmen erityiseen hehkuun.
Hannan ja nuoren miehen salamarakastuminen vaikuttanee epäuskottavalta, mutta samalla äkkään, että nyky-tv-draamoissa ja romanssikirjallisuudessa rakastutaan myös ensi silmäyksellä. Eikä nykyäänkään ole harvinaista, että vanha mies vokottelee teiniä kuten käy myös Hannassa. Ja eiköhän nykyisinkin suositella valintatilanteissa kuuntelemaan sydämen ääntä – niin kuin Hanna tekee. Ja saammehan me yhä kohottavia kokemuksia luontoelämyksistä Hannan maisemahavaintojen tapaan.
•
Kaikenlainen koristelu ja paisuttelu on nykytyyli-ihanteille vierasta. Sitä on katsottava 1830-luvun silmin. Runoelmassa luonto väreilee monisanaisesti, mutta henkilöiden tunteiden ilmaisut jäävät hyvin rajallisiksi. Kyynelehtiminen toistuu, mikä kieltämättä vie nykykatsannossa tehoja.
Vanhasta runokielestä täytyy sanoa se, ettei sen lukeminen ole helppoa: säkeitä on tavattava tarkasti, jotta niistä saa oikean ymmärryksen. Tiettyä viehätystä siinä kuitenkin on. Eihän tässä nyt muuta voi tehdä kuin muokata Hanna kertomustyyliin selkosuomeksi, jotta tutuiksi tulisivat kotimaisen kirjallisuuden kesäyökertomusten ja rakastumiskuvausten alkulähteet.
•
Johan Ludwig Runeberg: Hanna. Kolmilauluinen runoelma. Suomennos P. Cajander. G. l. Söderströmin kustannuksella 1880, 86 pdf-sivua. (Kansalliskirjaston Doria-digitalisaatio.)
•
Klassikkohaasteessa olen lukenut seuraavat teokset:
Kanneltalo, Kannelmäen kirjasto ja Helsingin työväenopiston järjestävät säännöllisesti kirjailijavierailuja, ja 30.1.2023 kutsuttuina olivat Kjell ja Mårten Westö (tallenne). Viime elokuussa ilmestyi heidän yhteiskirjansa Vuodet (Otava 2022), ja siksi haastattelin heitä henkilökohtaisen ja kirjallisen lomittumisesta. Minua kiinnostivat kirjan luonteen mukaan teemat perheestä, muistista, muistoista ja ajasta. Lisäksi kiehtoivat kirjailijoiden ajatukset kielestä, kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta.
Kuvat: Arja Korhonen
Veljeksillä on laaja tuotanto. Kumpikin aloitti runoilijana, mutta Kjell on suuntautunut sittemmin proosaan, etenkin romaaneihin, ja Mårten lyriikkaan ja lyhytproosaan sekä kääntämään suomenkielistä kirjallisuutta ruotsiksi.
Omaelämäkerrallisuus ja veljeys
Kirja oli alun perin Mårten Westön idea, johon isoveli Kjell lähti mukaan yhden yön mietinnän jälkeen. Muut latelivat hankkeesta uhkakuvia, mutta kirja ei vienyt veljellisyyttä vaan pikemmin vahvisti. Vaikka veljeksillä on kuuden vuoden ikäero, he ovat pitäneet aina yhtä ja yhteyttä, muun muassa soittavat samassa bändissä. Kirjassa toki kuvataan myös jännitteitä, joita on aikojen saatossa ollut, mutta:
”Parhaiten muistan kuitenkin hetket jolloin olemme voineet auttaa ja tukea toisiamme.” (Mårten Westö)
Kjell Westö rajasi omaelämäkerrallisen tiukemmin kuin fiktionsa niin, ettei hän ruodi Vuodet-kirjassa läheisiään. Samaan päätyi pikkuveli Mårten, mutta vaikeita asioita he eivät kaihda.
Kirjassa on paljon perheestä monessa sukupolvessa. Tärkeä tausta on isoisien kuolema sodassa niin, että Kjell ja Mårten Westön isä oli silloin kaksivuotias, äiti kolmevuotias. Ylisukupolviset traumat ovat vaikuttaneet perheeseen.
Etenkin äidin mielenterveysongelmat ja niiden vaikutus poikiin korostuvat kirjassa. Se tuli kummallekin pienenä yllätyksenä, mutta äidin kuolemasta oli kirjan kirjoittamisaikaan nähden kulunut otollinen aika: he pystyivät jo käsittelemään sitä. Kauniisti kirjassa näkyy, että äiti oli muutakin kuin mielenterveysongelmansa.
Aika ja muistot
”Päätin lähteä jokaisessa tekstissä jostakin mieleen painuneesta hetkestä tai useammasta – hetkestä jotka muistan niin voimakkaasti että se on melkein fyysistä, kuin ne olisivat varastoituneet ruumiiseni.” (Kjell Westö)
Veljekset Westö kertoivat, miten kirjan lyhyissä luvuissa on tietty kronologia, mutta samalla niissä lomittuvat eri ajat kirjoittamishetkestä historian eri kerroksiin. Samoin niissä sekoittuvat eri lajit: jotkut luvut ovat novellistisia, toiset esseistisiä, osa muistoja elämänvaiheista, perheestä, urheilusta, musiikista ja matkoista.
”Nostalgia on viettelevä valehtelija, tavataan sanoa. Olkoon vain. Mutta se voi myös toimia hyödyllisenä muistutuksena siitä, miten paljon kannamme mukanamme asioita joista emme ole tietoisia.” (Mårten Westö)
Niin yhteiseen kirjaan tuli ajan tihentymiä ja synkroniaa. Veljekset eivät etukäteen suunnitelleen tekstien järjestystä eivätkä teksteissä käsittelemiään asioita, eikä teemojen käsittely etene peräkkäin vaan risteillen.
Kirjailijuus
Kieli ja kirjoittaminen ovat veljeksille ammatti mutta myös elämänvoima:
”- – siitä keveydestä ja ilosta, jota voi tuntea tulleensa tekstinsä kantamaksi – – se tekee maailman toisella tavalla näkyväksi.” (Mårten Westö)
”Se että minun onnistui ruveta kirjailijaksi on pelastanut minut elämältä, josta olisi voinut tulla hyvin rikkinäinen ja onneton.” (Kjell Westö)
Kanneltalon keskustelussa tuli hyvin esille kummankin paneutuminen ja syventyminen tekstiin. Kuulijoiden iloksi kumpikin on myös suullisen ilmaisun taitaja: kirjan avoin ja pohtiva henki siirtyi esiintymislavalle. Saimme osallistua rapian tunnin verran kirjallisten veljesten elävään kokemusmaailmaan.
Kuva: Marjo Repo
*
Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat, suomentajat Laura Beck ja Jyrki Kiiskinen (runot), Otava 2022, 254 sivua.
Anni Polvan Ensimmäinen Tiina-kirja ilmestyi 1956. Jo monta sukupolvea suomalaisia tyttöjä on kasvanut tiinojen kanssa, niin myös minä. Tiina on pari kuukautta sitten ilmestynyt Silja Vuorikurun selkomukautuksena (Pieni karhu 2022). Näin klassikkoon pääsevät tutustumaan myös helpon kielen lukijat.
Selkomukautus tarkoittaa sitä, että alkuperäisestä kirjasta on mukana tärkeimmät tapahtumat ja henkilöt, lisäksi tunnelma säilyy entisellään. Tiina-mukautuksessa on mukava 1950-luvun perhekeskeinen, kunnollinen henki, joka välittyy selkeällä kielellä. Luvut ovat lyhyitä, ja tapahtumien seuraaminen on helppoa.
•
Ensimmäinen Tiina-kirja alkaa siitä, kun Tiina perheineen muuttaa kerrostaloon ja Tiina tutustuu talon lapsiin ja uuteen kouluun. Hän urheilee, puolustaa avuttomia ja pelastaa muita pahasta pulasta. Kotona hän pelkää vanhempien moitteita ja veljen pilkkaa.
Tiinan toimii nopeammin kuin ajattelee, ja siitä seuraa kommelluksia. Juuri se innostaa lapsia lukemaan Tiina-kirjoja – ennen ja nyt. Ja taitaa lukijoihin vedota myös Tiinan ja Juhan kilpailuhenkinen kaveruus.
”Tiina tuli seisomaan Juhan viereen.
Juha ei ollut uskoa silmiään.
Tiina uskalsi kilpailla hänen kanssaan.
Juhaa harmitti.
Tiinan kanssa piti aina olla varuillaan.
Kalle ja Elvi sen sijaan
Katsoivat Tiinaa ihailevasti.
Oli siinä rohkea tyttö!”
•
Tärkeä teema on tyttöjen pärjääminen. Tiina osoittaa, että hän on yhtä hyvä kuin pojat. Tiina-kirja näyttää myös, että tyttö saa olla monenlainen: reipas ja kiltti, rohkea ja huolestunut, vihainen ja lempeä, reilu ja riitaisa.
Mukavasti kirjassa käsitellään tunteita etenkin Tiinan kannalta. Tiinan ja äidin suhde jollain tavalla kirkastuu tässä selkoversiossa. Tiina ei täytä äidin kriteereitä tyttöydelle, mutta nyt erottuu hyvin, miten takana piilee äidin huoli tyttärensä hyvinvoinnista.
Polva antaa tyttöydelle arvoa, ja sellainen on aina ajankohtaista ja tärkeää. Siksi on paikallaan, että Tiina on nyt myös selkokielellä.
•
Tämän jutun yhteyteen sopii myös uutinen perjantailta 27.1.2023 (vaikka Tiina on enemmänkin alalkoululaisten kirja): Suomen kulttuurirahasto aloittaa parivuotisen hankkeen, jonka seurauksena suomalaisille yläkouluille lahjoitetaan 50 – 150 selkokirjan paketti. Lastenkirjainstituutti toteuttaa hankkeen. ”Kohderyhmänä ovat yläkouluikäiset nuoret, jotka eivät eri syistä kykene lukemaan yleiskielistä teosta, mutta jotka harjaannuttuaan pystyisivät siirtymään yleiskielen lukijoiksi. Syitä lukemisen vaikeuksille voivat olla esimerkiksi vähäinen kokemus, erilaiset keskittymisen vaikeudet ja lukihäiriöt, maahanmuuttajatausta tai motivaation puute.”
Kirjapakettiin valitaan lähiaikoina ilmestyneitä selkokirjoja mutta myös tilataan vartavasten uusia. Hankkeen alkaessa tehdään yläkouluihin kysely nuoria kiinnostavista kirjoista, ja hankkeessa lisäksi koulutetaan opettajia selkokirjojen käyttöön. Aikamoinen hanke selkokirjanäkökulmasta!
•
Anni Polva: Tiina, selkomukautus Silja Vuorikuru, Pieni karhu 2022, 90 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 (Tammi 2022) vie tulevaisuuden maailmaan, jossa pandemiakatastrofi on romuttanut sivilisaation – ei infrastruktuuria, sähköä, tietotekniikkaa, ruokahuoltoa eikä terveydenhoitoa. Noin vuonna 2040 jäljellä on joitain yhdyskuntia, joissa vanhimmat eloonjääneet voivat muistella, milloin sai viimeksi syödä appelsiinia, kenties vuonna 2018.
Kanadalaisen kirjailijan romaani ilmestyi vuonna 2014, ja koronan jälkeen se täräyttää: tutun elämäntavan katoaminen on pienestä kiinni. Asema 11 heilauttaa ajatuksia ja muistuttaa, miten riippuvaisia olemme teknologiasta ja yltäkylläisyydestä, joista nyt länsimaissa saamme nauttia – ja miten haurasta se on.
•
Ahmin kirjan yhtä kyytiä, koska juoni vetää tehokkaasti ja kerronnan aika- ja henkilönäkökulmavaihtelut pitävät tarkkaavaisena. Vaikkei henkilökuvaus ole erityisen syvää, henkilöiden palapeli rakentuu kekseliäästi: muutama päähenkilö kytketään toisiinsa joustavin juonilangoin.
Viisikymppinen näyttelijä Arthur Leander kuningas Learin roolissa torontolaisella teatterilavalla toimii keskuksena, ja häneen liittyvät tavalla tai toisella ystävä Carl, ex-vaimot, poika, esityksen lapsinäyttelijä Kirsten ja paparazzi-ensihoitaja Jeevan. Arthurin ensimmäisen vaimon Mirandan sarjakuvataide kulkee juonessa mukana. Ja muukin taide, sillä tulevaisuuden aikatasolla Kirsten kuuluu autioitunutta kanadalaisrannikkoa kiertelevään seurueeseen, joka esittää harvalukuisille yhteisöille vuoroin sinfoniamusiikkia ja Shakespearen näytelmiä.
”Kiertävän sinfoniaorkesterin nimi on kirjoitettu valkoisella kaikkien kolmen vaunun molempiin kylkiin, mutta ensimmäisessä vaunussa lukee lisäksi: Koska selviytyminen eri riitä.”
Selviytyminen ei riitä. Komeasti kytkeytyy taiteen sielunruoka maailmanlopun meininkiin, jossa hengissäpysyminen on uhattuna, ihmiset pelkäävät toisiaan ja väärille profeetoille tulee tila. Silti joissain yksilöissä ja yhteisöissä on toivoa – näkyy joitain valonpilkahduksia.
•
Romaanin juoneen ja tarinaan punoutuu jos jonkinlaista aihetta ja tapahtumaa, myös yllätyksiä. Teemojen moninaisuus miellyttää minua. Jostain syystä tämä kirja saa minut ymmärtämään, miten infrastruktuuri on erityisosaajien varassa, ja jos… Kirja pysäyttää: mitä kaikesta ja kenestäkin jäljelle jää.
Romaanin kerronnan visuaalisuus saa aikaan eläviä kuvia verkkokalvolle henkilöistä, tilanteista ja ympäristöstä. Se saa jännittämään, miten romaani siirtyy postapokalyptiseksi tv-sarjaksi Station 11 (HBO Max 2021-2022). Muutaman jakson perusteella en ole erityisen vakuuttunut. Vetävä tarina on draamana muuttunut oudon ponnettomaksi.
•
Emily St. John Mandel: Asema 11, suomentanut Aleksi Milonoff, Tammi 2022, 394 sivua. Lainasin kirjabloggaajakaveriltani.
Station 11, HBO Max 2021 – 2022, minisarja, 10 jaksoa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 