10 kesäkuun, 2021 · 6:06 am

Elina Backman: Kun jäljet katoavat

Joka vuosi katoaa ihmisiä, monet niistä ovat nuoria miehiä. Se on yksi juonen polku Elina Backmanin toisessa dekkarissa Kun jäljet katoavat (Otava 2021). 

Esikoiskirjassa Kun kuningas kuolee sain tutustua hengähdystaukoa pitävään toimittajaan Saana Havakseen sekä kahteen poliisiin Jan Leinoon ja Heidiin. Saanan ja Janin romanssin tuoreus tulee hyvin esille, samoin Heidin privaatti lesbosinkkuna. Oikeastaan kiinnostavimmaksi osoittautuu, miten kirjassa kuvataan orastavaa suhdetta. Heidi roikkuu epävarmuudessa, lisäksi sekä Saana että Jan kamppailevat, uskaltavatko he päästää uuden ihmisen lähelleen. Siihen liittyvä varovaisuus, toiveet ja pelot kuvataan elävästi ja jopa koskettavasti.

Backman taitaa siis henkilökuvauksen. Minä pidän kerrontaratkaisusta, jossa palastellaan tapahtumat eri näkökulmiin. Tässä kirjassa on useita henkilöitä, joiden näkökulmasta tapahtumat etenevät. Huomaan tällä kertaa keinossa yhden kompastuskohdan, joka saa arvaamaan heti alussa tarinan pahiksen.

Dekkarissa juoni on tärkeä ja keinot, joilla luodaan jännitystä ja keritään murhatutkintaa auki. Pääjuonesta sen verran, että Lammassaaresta löytyy nuoren miehen ruumis, joka on aseteltu varsin tietoisesti. Pian toinen nuori mies katoaa, ja se kytkeytyy katoamiseen, josta on jo vuosia. Tapausta selvittävät Jan ja Heidi kollegoineen, ja Saana sekaantuu tapaukseen podcastaamalla katoamisesta, mitä Heidi ihmettelee:

– Sä oot jotenkin hullu muija, Heidi sanoo. – Että vapaaehtoisesti lähdet penkomaan näitä juttuja, joita me tutkitaan työksemme. Miksi ihmeessä sä teet sitä?

Vetävän viihdyttävästi Kun jäljet katoavat on kerrottu. Jotkut osat eivät jännärijuonen kuljetuksessa osu kohdilleen. Tuntuu, että ratkaisu tupsahtaa kevyesti, vaikka taustalla vaikuttavat väkevät tunteet. Sen sijaan viehättävät alkusyksyisen Lammassaaren ja lähialueiden kuvaus sekä jo mainitsemani henkilöiden tilannekatsaus. Ja sopiihan kirja mainiosti kirjasomen dekkariviikkoon.

•

Elina Backman

Kun jäljet katoavat

Otava 2021

dekkari

428 sivua.

Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Avainsanat:

9 kesäkuun, 2021 · 6:09 am

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

Nautin mielikuvitukseeni syntyvistä vuoden 1433 näkymistä Tallinnassa, Tartossa ja Lyypekissä. Kapeat kadut, komea katedraalit ja kaikenlainen kulkuväki vilahtelee sieluni silmin, kun kuuntelen Indrek Harglan jännäriä Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru (Into 2019).

Pääosin viivytään Tallinnassa, jossa kaupunginapteekkari Melchior saa kiperän arvoituksen ratkottavaksi: mitä meinaavat vanhat hopeasoljet ja niihin liittyvä kuolinvuoteella sekavan kauppiaan horinat? Samaan aikaan toisaalla apteekkarin poika Lyypekissä saa kuulla, että isän henkeä uhkaa salaperäinen tappaja nimeltä Gotlannin piru. Pojalla on omat pulmansa liityttyään salamurhaajien kiltaan ja rakastuttuaan kohtalokkaasti.

IMG_8475

Tapahtumissa on kohtia, joissa uhkaa luennointi ja hivenen laskelmoidut käänteet, mutta viihdyn keskiaikaisen karussa maailmassa. Hienosti kirja elävöittää entisen lääkinnän, matkailun ja kirjeenvaihdon vuodenaikareunaehdot ja yhteiskuntaluokkavaikutukset. Elinehdot esiintyvät myös valaisevasti. Kirja näyttää virolaisten toissijaisuuden ja saksankielisten ensisijaisuuden. Vaikutun siitä, miten Hargla tavoittaa ajan yhteiskuntajärjestyksen, jossa kirkollinen vuodenkierto ja maallinen lainkäyttö suloisessa sekamelskassa hallitsevat ja rajoittavat ihmisiä.

”Melchiorin mielestä määräyksestä jäi puuttumaan tärkein käsky, nimittäin se, että ukkosta kielletään ankarasti lähettämään tulinuoliaan Tallinnaa kohti. Ja jos ukkonen kaikesta huolimatta niin tekee, raati määrää sille sellaiset rapsut, joista se kyllä ottaa opikseen.”

Noin Melchior mielessään piruilee esivallalle, vaikka onkin sen apuri ja jumalaapelkääväinen kansalainen. Apteekkari-hahmo miellyttää minua kovasti. Hänessä on päähenkilöyden edellyttämää ylivertaisuutta ja silti haavoittuvaa inhimillisyyttä. Romaanin maskuliiniseen maailmaan iskee hienoisia säröjä apteekkarin nunnatytär, joka pystyy silloisessa maailmassa noudattamaan apteekkarikutsumustaan vain luostarissa, koska naisen paikka muualla on vain palvelijan tai vaimon. (Romaanin muusta naisväessä saattaa myös itää yllätyksiä.) Ja kyllä perheen pojan ristiriitainen apteekkarihomma murhaajaveljeskunnassa tuo vinoja viboja, vaikka hänen romanssinsa on kirjan kuluneinta antia.

Tein ennätykseni äänikirjakuuntelussa. Suosin lyhyitä kuuntelukirjoja, mutta nyt sujui parikymmentä tuntia sutjakkaasti. Juoni vetää perässään ja imee ratkaisua kohti. Vaikkei se jysäytä minusta ilmoja pihalle, kaikki kunnia kertomukselle, joka auttoi pitkillä ajomatkoilla ja jumitutti pihakeinuun illan viileydestä huolimatta. Kirjailijan taitavuutta osoittaa se, että vaikka tämä kirja on jo sarjan kolmas osa, se toimii hyvin itsenäisenä kirjana.

P. S. Kuuntelin kirjan kesällä 2019 ja kirjoitin siitä tuoreeltaan, mutta juttu on odottanut vuoroaan – ilmeisesti tätä kirjabloggaajien dekkariviikkoa. Tällä välin on sarjasta ilmestynyt lisää kirjoja.

– –

Indrek Hargla
Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru
suomentanut Jouko Vanhanen
Into 2019
jännäri
äänikirjana 18 tuntia 28 minuuttia,
lukija Jarkko Pajunen.
Kuuntelin BookeBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

8 kesäkuun, 2021 · 7:00 am

Villy Lindfelt: Miltä tuntuu tappaa

Ihmettelen, miten paljon Hesarissa on kritiikkejä dekkareista suhteessa muihin kirjallisuuden lajeihin. Totta kai dekkareista tulee juttuja julkaista, mutta silti määrä on merkittävä verrattuna esimerkiksi romanttiseen viihteeseen, spefiin, lyriikkaan, selkokirjoihin jne. Kunhan totean, vaikka tiedän kyllä, että dekkarit kiinnostavat ja niitä ostetaan.

Kummallinen aloitukseni ei oikeastaan liity kirjaan, josta nyt postaan. En edes tarkistanut, onko siitä ollut juttua suurlevikkisessä sanomalehdessä. Yhtä kaikki: Villy Lindfeltin esikoisdekkari Miltä tuntuu tappaa (Siltala 2021) on kiinnostava jännitystuttavuus – kiinnostava myös oudon sattuman vuoksi: nyt konttimurha seuraa toistaan. Valitsin dekkariviikkoni aloitukseen A. M. Ollikaisen Kontin, ja tässäkin jännärissä konteilla on tärkeä rooli. Näin siis kirjabloggaajien dekkariviikko jatkuu minun osaltani.

•

Helsinkiin sijoittuva tapahtumien käynnistys ei ole tavanomaisin. Kirjan päähenkilö teknologiajuristi Mia Lund auttaa entistä asiakastaan peliguru Robertia selvittämään pulmaa, no, jos tappoa voi pulmaksi kutsua. Pulmalliseksi tilanteen tekee se, ettei Mai voi olla varma, onko kyse todesta vai asiakkaan psykoosista.

Mia on persoonaltaan pidättyväinen, ja usein kirjassa kuvataankin tilanteita, joissa hän jähmettyy ja jää sanattomaksi – ei siis sukkela, nokkela kuittailija tai rämäpäinen haastaja, joita dekkareissa piisaa. Genrestä tuttua tosin on se, että Mia on yksi monista lajin päähenkilöistä, jotka peittelevät menneisyyttään.

Miaa korventaa rahapula, yksinäinen kouluikäisen tyttären äitiys ja murhe ex-miehen piittaamattomuudesta. Lisäksi Mian ex-poliisiura on tuottanut käsittelemättömiä traumoja. Ja kas, tässä kirjassa ohitetaan tyysti hikiset lakanoissa kiemurtelut hurman huipuilla – poikkeaa siis osin kaavoista.

”Ei rikosjuttuja, ei oikeudenkäyntejä. Ei rikollisten tai rikoksen uhrien avustamista. Ei poliisin kanssa asiointia. Nämä olivat olleet Mian tärkeimmät periaatteet työelämässä jo parin vuoden ajan. Aina siihen asti, kunnes hän oli vajaa viikko sitten päättänyt poiketa niistä. Mia pyyhkäisi nenäliinalla silmäkulmiaan, selvitti kurkkuaan ja nousi tuolilta hakeakseen lisää kahvia. Oli aika lopettaa itsesääli.”

•

Etenkin kirjan alkupuoli vetää hyvin, sillä juonta ja jännityksen aiheita kehitellään hallitusti. Sopivasti lukijassa herätetään epäilyjä, mistä on kyse ja kuka on konna kaiken takana vai onko mitään. Uskottavan oloisesti myös Mian yksityiselämän murheet ja työn alla oleva juttu kulkevat kimpassa. Vaan juonen edetessä tarinaan sujahtaa mukaan epäuskottavuutta.

Valitettavasti lukijalle toistetaan ja selitetään liikaa, ei luoteta tarpeeksi lukijaan. Alkupuolella ohitan piirteen, mutta loppua kohti se alkaa häiritä. Moni-ilmeisyyttä toivoisin jatkossa etenkin sivuhenkilöihin – siis uskon jatkoa seuraavan.

•

Villy Lindfelt

Miltä tuntuu tappaa

Siltala 2021

trilleri

278 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

7 kesäkuun, 2021 · 6:52 am

A. M. Ollikainen: Kontti

Aki ja Milla Ollikainen löivät hynttyyt yhteen kirjallisesti ja kirjoittivat kimppaan dekkarin Kontti (Otava 2021). Aviopari on luonut lajiin sujuvasti solahtavan jännärin, jossa lajikaavaa noudatetaan ja ujutetaan mukaan jotain omaa, jotta lukija pysyy kiinnostuneena. Herra on kirjoittanut aiemmin muun muassa kerrassaan hienon romaanin Nälkävuosi, jossa jännitystä riitti riipivässä tavallisen ihmisen eloonjäämistaistelussa, ja rouva jo useamman Lappiin sijoittuvan dekkarin.

Kontissa on paljon tuttua, joten skandinaavinen dekkariperinne elää. Etenkin tulee mieleen ruotsalaiset ja tanskalaiset poliisiromaanit, joissa päähenkilöpoliiseilla on jokin jäytävä menneisyyden taakka, jonka raskautta kirja osittain setvii. Toisaalta sihdataan rikostapauksessa vauraaseen perheeseen, ja asemansa turvin tai rahan mahdin turmelemina on otettu erivapauksia, jolla on seurauksia seuraaviin polviin. Nämä ovat Kontin ilmeistä ainesta.

Tykästyn kyllä rouheaan isoon naiseen Paula Pihlajaan tutkinnan johdossa ja hänen höpöttävään työpariinsa. Ihan mielelläni lukisin sarjasta toisenkin kirjan, jossa heitä syvennettäisiin, kun nyt aika pintaraapaisuna on alkuun päästy. Sen sijaan vähän väsähtäneenä pidän tapaa, jolla yrittäjä-hyväntekeväisyys-perheen salaisuuksia ja käytöstä kuvataan. Ihan ok minusta silti on se, että liikutaan Namibiaan asti valkoisen, rikkaan porukan kuonaa kääntelemään.

Kontin alku tehoaa ja kauhistuttaa. Murhatapa on sellainen, jota en ole aiemmin kirjoissa kohdannut. Se saa inhottavan tunteen valtaamaan koko kehoon, ja niin sen täytyy olla. Sillä onhan tätä kerta toisensa jälkeen syytä pohtia: miksi inhimillisesti katsoen kauheimmasta on tullut käyttöviihdettä; miksi rikollinen elämän riistäminen tarvitaan täyttämään oman arjen jännittävyysvajetta? Jatkan sen pohtimista näin kirjabloggaajien dekkariviikon käynnistyttyä.

•

A. M. Ollikainen

Kontti

Otava 2021

dekkari

196 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

6 kesäkuun, 2021 · 1:13 pm

Niklas Salmi: Ihon siniset joet juoksevat keltaiseen metsään

Niklas Salmen runokirjan nimessä on jotain vastustamatonta: Ihon siniset joet juoksevat keltaiseen metsään (Enostone 2021). Kielikuva ryöpsähtää mielihyväkeskukseeni. Kun tunne, ihmisen ruumiillisuus ja luonto yhdistyvät, syntyy kokemusjälkiä.

Nimiruno (s. 10) kokonaisuudessa iskee minuun täysillä. Luen sitä lapsuudenkodin keinutuolissa, seinän takana isävainaan istuttama tammi aukoilee kellertäviä silmujaan. Se on siinä – omin runon.

Salmen luontoon kytkeytyvät runot levittäytyvät minuun, samoin muut toistuvuutta ja elämisen ketjua kuvaavat runot. Minua viehättävissä runoissa voi olla myös jotain vierasta (kaikkea ei lukijan tarvitse omia tai kokea turvalliseksi), mutta yhteistä vetoavissa värssyissä ovat kielikuvat, jotka laajenevat mielessäni näyiksi.

Luontorunoista vielä. Saan niihin tarttumapintaa, koska niihin kiinnittää jokin elämänkaaren kohta tai koko kaari. Pidän myös lyhyistä runoista, jotka laajenevat paljon sanojaan etäämmälle tai syvemmälle. Sellainen on esimerkiksi tämä runo (s. 12) ”Haudattuamme / luumun luun / maa alkoi / odottaa”

Kokoelman alkupuolen runot puhuttelevat minua, loppupään runoihin en saa yhtä pitävää otetta. Kirjassa on monia runoja, jotka on osoitettu nimetyille henkilöille kuten runoilijakollegoille ja läheisille. Niiden lisäksi runoissa on muita viittauksia. Salmi ottaa lukijan huomaansa eikä pidä viittausarvoituksellisuutta itsetarkoituksellisena: kirjan lopuksi runoilija avaa viittaukset. Niin lukija voi ensin lukiessaan arvuutella viittausten merkityksiä ja saada lopussa niihin selitykset.

•

Niklas Salmi

Ihon siniset joet juoksevat keltaiseen metsään

Enostone kustannus 2031

runoja

56 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Runot

Avainsanat:

4 kesäkuun, 2021 · 11:44 am

Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä & haaste #joenpelto100

Luin Eeva Joenpellon romaanin Neito kulkee vetten päällä (WSOY 1955 / 2021) lukiossa, sillä valveutunut äidinkielenopettaja teetti tutkielman, jota varten luin silloin toistakymmentä Joenpellon teosta. Tarkkoja muistijälkiä ei minulla nyt valitsemastani romaanista enää ole, vain jokin ailahdus vaikeista asioista ja tunnelmasta. Melko ennakkoluulottomasti ryhdyin uusintalukuun.

Mitähän sain silloin nuorena kirjasta irti? Valitettavasti tutkielmani on hävinnyt, en pääse tarkistamaan. Näin kypsän keski-ikäisenä korostuvat lukukokemuksessani eri-ikäisten naisten kuvaus ja eritoten äitiyden käsittely.

•

Miljöönä on uusimaalainen pieni tehdaspaikka maaseudun rajalla. Sen reunassa kohoaa Puntin nahkuritalo, siellä raataa 36-vuotias Helmi. Helmin asema on määrittelemätön, sillä hän on synnyttänyt kaksi nyt teini-ikäistä poikaa talon poikavainaalle vailla avioliiton siunausta. Puolimaailman piirteet lisääntyvät, kun selviävät Helmin äidin Alman vaiheet. Hän on synnyttänyt isättömiä lapsia tehtaalaisten asuntolaan Riemulinnaan, pahamaineisen tivolin liepeille. Alman lapsista vain Helmi ja hanttapuli-Reino jäivät henkiin.

Romaanissa eletään 1900-luvun alkupuolta, ja yhteiskuntarakenne heijastuu kaikkeen. Valtakunnan tapahtumat, myös kansalaissota, humisevat taustalla, mutta henkilöissä arvot elävät. Puntin vanha emäntä matriarkka-asemassaan kuintenkin murtaa jotain, toisaalta ei: asematon au-äiti-Helmi saa armon palkattomana työvoimana.

Hätkähdyttävintä romaanissa on kuvaus äitiydestä. Alman kovuus ja tunnetaidottomuus siirtyvät seuraavaan polveen. Helmissä koskettaa se, mitä hän lapsuudessaan ja nuoruudessaan on joutunut kokemaan ja miten rakkaudennälkä on jäänyt kovertamaan. Helmi on neito vetten päällä, hahmo, joka naisistuessaan leijuu toteutumattomissa unelmissaan, jottei hukkuisi todellisuuteen.

•

Kuolema hengittää lukijaa niskaan tarinan eri käänteissä. Synkeyttä riittää niin Riemulinnassa kuin Puntin perheessä. Fokuksessa pysyvät elämänkulun säälimättömyys ja ne, jotka jäävät elämään, Helmin ajatuksin: ”Vain hetki hyvää oloa, ja sitten – tyhjä kuori.” Kuolema kohdistuu kirjan miehiin, ja muutenkin kirja tarjoaa näkymiä miesten ja naisten eriäviin elämäntapoihin ja sukurasitteisiin.

Joenpellon kerronnan valttina pidän sentimentaalisuuden puutetta, sillä karuuden teräväpiirtokuva välittää asiat sellaisenaan, etäännytettyinä mutta psykologisesti osuvina. Eri aikatasojen risteily tarjoaa moderniutta ja kuvailutapaa maustaa perinnetietoisuus. Kummasti luonto- ja ihmiskuvausten kuvakieli johtaa ajatukset Sillanpäähän, mutta vertailukohta vain häilähtää, sillä ihan riittävästi Joenpelto yhdistää omanlaisesti selkeää ilmaisutapaa vetäviin kieli- ja vertauskuviin.

”Tarvitaan niin vähän että ihminen syntyy maailmaan. Hiukan tunteilua, joku sattuma, välinpitämättömyyttä, sopiva hetki ja paikka, joutavaa halua. Ja niin tähti syttyy jossakin avaruudessa, kerrotaan, ja ihminen on olemassa. Aika pieni vaellus pitkin maan kamaraa, tuhansien toisten kaltainen ynnä kuitenkin aina erilainen. Niin kuin ei edes kaksi matoa tee samanlaista käytävää maan sisään eikä pieninkään hippiäinen männikössä puikkelehdi täsmälleen edellisen rataa. Jokainen kulkee omaa kasteista helluntaiyötään ja kirjailee omien toiveittensa kaupunkia kunnes kulku katkaistaan juuri kun ihminen on päässyt niin pitkälle että seisoo iltaisin autiolla rannalla katsomassa lokkien huuhtomista etäisten kaarien yllä ja miettimässä kaikkien yhteistä mitävarten-kysymystä.”

•

Eeva Joenpellon satavuotispäivä on 17.6.2021. Siksi käynnissä on lukuhaaste #joenpelto100, johon kirjasome osallistuu haluamallaan tavalla. Koontipostaus ilmestyy blogissani juhlapäivänä. Tulee olemaan mielenkiintoista tutkia, minkälaisia kokemuksia nykylukijoilla on ollut Joenpellon runsaan tuotannon parissa.

•

Eeva Joenpelto

Neito kulkee vetten päällä

WSOY 1955 / eKirjana 2021

romaani

245 sivua BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Romaani

Avainsanat:

1 kesäkuun, 2021 · 5:18 am

Pasi Virtanen: Mr Pain

Joka viides työikäinen suomalainen kärsii pitkittyneestä kivusta ainakin jossain vaiheessa elämäänsä, ja jokainen kokee kivun eri tavoin (HS 27.5.2021). Ihan tuttu juttu kipu on minullekin, mutta luettuani Pasi Virtasen kirjan käsitän, että on eroa kivulla ja kivulla. Mr Pain (Enostone 2021) kuvailee toimintakyvyn invalidisoivia hermovauriokipuja, joihin ei ole korjaavia hoitoja, vain hetkellisesti auttavat piikit, lääkkeet, kipuhypnoosi ja kipusimulaattori.

”Lääketiede tarjoaa perustan, mielenhallinta tarjoaa henkisen voiman, ja käytännön elämään saa helpotusta apuvälineistä – -.” Virtasen kekseliäs konsti elää sietämättömän kivun kanssa on henkilöidä se, sillä Mr Pain on elinikäinen – tinkimättömän tyly – kumppani. Kirjassakin se välistä kommentoi:

”Mutta kivutonta oloa minulla ei ole koskaan.

MR. PAIN: EIKÄ TULE.

Kivun tunne on ahdistava. Kun on asia, jota ei saa hallintaan, niin totta kai se ahdistaa.”

Virtanen ei vähättele koettelemuksiaan, ja hän tuo esille senkin, että ensimmäiset kipuvuodet kuluivat kapinoiden juomingeissa. Selviytymiskeinot kuitenkin vaihtuivat: voimanlähteet ovat perhe, musiikki ja mindfullness. ”Keskityn hyvään” ei kuulosta tässä tarinassa miltään hötöltä. Ei sekään, että hän on oppinut näkemään ympärillään olevan kauneuden, ei vain itseään. Kertojan omia sanoja vahvistavat haastattelupätkät asiantuntijoilta, Virtaselle tärkeiltä muusikoilta, kolmelta pojalta ja Esa Saariselta. 

Tekstistä kuuluu poikkeusyksilön ääni, arvomaailmansa kirkastanut perheenisä. Kirjan on toimittanut Petri Tamminen, jonka perustyylistä kerronta poikkeaa, joten kirjaan on saatu omaääninen pasivirtasuus. Sanomallisesti kirjassa korostuu selviytymiminen, ja mukana on vertaistukea ja työkirjamaisuutta kipupotilaille. Ja lukijan, jonka kipu ei ole kroonistunut, kirja pysäyttää: ”Mietin jatkuvasti, kuinka ihminen voisi tajuta, ilman että sen tarvitsee käydä läpi jotakin kohtalokasta, että elämä on tässä.” 

•

Pasi Virtanen

Mr Pain. Keskusteluja kivun kanssa

toimittanut Petri Tamminen

Enostone kustannus 2021

elämäkerta

97 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

30 toukokuun, 2021 · 8:01 am

Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? Joenpelto 100 -haaste

Suvi Aholan kirjan otsikko kysyy Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY 2021), ja kyllähän hänellä on ollut sanottavaa ja Aholalla siitä riittää valikoitavaa. Samalla formaatilla on ilmestynyt kirja Minna Canthin sanomisista, ja hyvin malli taipuu Eeva Joenpeltoon.

Eeva Joenpellon syntymästä tulee kesäkuussa 100 vuotta. Joenpellon kirjoja on ostettu yli miljoona, ja hän näkyi isosti kirjallisissa ja muissa kekkereissä sekä lehtien palstoilla. Onkin kiinnostavaa, miten kirjailijan sanat tehoavat tänä päivänä.

•

Aholan kirjassa Joenpelto pääsee ääneen lehtijutuissa ja kirjailijahaastatteluissa, joita kirjaan on valikoitunut. Niiden ympärillä on paljon katkelmia hänen kirjoistaan, joita ilmestyi kolmisenkymmentä 1940-luvun lopusta vuoteen 2000. Kirja jakautuu teemoihin, jotka kyllä leikkaavat toisiaan, luvut esimerkiksi keskittyvät naisiin, miehiin, yhteiskuntaan, luontoon ja kuolemaan.

Aholan esipuhe ja lukujen johdannot sitovat teemoja tietoihin Joenpellon elämänhistoriasta ja tuotannosta. Taustatietoja Ahola poimii Tiina Mahlamäen ja Helena Ruuskan kirjoittamista elämäkerroista. Joenpellon elämään kasautui raskaita asioita, jotka heijastuvat hänen kirjoihinsa, mutta mihinkään autofiktiotyyppiseen kerrontaan Joenpelto ei liukunut, ehkä kuitenkin eniten sinne suuntaan viimeisimmässä romaanissaan.

•

Joenpelto kirjoitti haihattelvista miehistä ja naisista, jotka tuntevat avioliitossa itsensä piirongiksi tai nuoruudessaan omaa paikkaansa etsiviksi. Runsaassa tuotannossa on silti hahmoa laidasta laitaan. Länsiuusimaalainen maisema ja mentaliteetti olivat Joenpellolle tärkeitä, samoin ihmisen osa historiallisissa tapahtumissa. Joenpelto kuvaili kirjailijuutta muun muassa näin:

”Ja kirjailija onkin usein kiusallinen muistuttaja ja arvaamaton yllättäjä. Jokaisessa ihmisessä on loukkaamaton perusarvo, jokainen on elämänuskon ja -tahdon monumentti. Jos tuntee sääliä, sen on kirkastettava kirjailijan näköä, ei himmennettävä sitä.”

•

Aholan kirja välittää Joenpellosta ristiriitaisen ja tinkimättömän kuvan. Se herättää kiinnostuksen palaamaan kirjailijan tuotantoon. Vielä en ole valinnut, minkä Joenpellon kirjan luen, mutta kirjasomen Joenpelto-haaste on vielä käynnissä satavuotispäivään 17.6.2021 saakka. Vielä ehtii – tule mukaan! Muuten: Joenpellon kirjoja on juuri julkaistu ääni- ja verkkokirjoina.

•

Suvi Ahola

Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?

WSOY 2021

tietokirja

268 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: ,

28 toukokuun, 2021 · 5:50 am

Selkokielen päivä 2021

Tänään on kansainvälinen selkokielen päivä. Yleiskieltä helpompaa kieltä tarvitsee Suomessa noin 750 000 henkilöä, eli ei ihan marginaalisesta ilmiöstä ole kyse.



Selkokirjallisuudesta sananen, vaikka tunnen vuodesta toiseen toistavani itseäni. Soisin selkokirjallisuuden ja etenkin selkokaunokirjallisuuden saavan edes kerran vuodessa katsauksen maakuntalehtien sivuilla, Hesarissa ja Ylen kulttuuriohjelmissa. Jos eivät selkokirjat näy julkisuudessa, niitä eivät lukijat löydä eikä niistä ylipäätään tiedetä mitään. Syvä kumarrus kielellisesti moninaisille taideteoksille, mutta yhtä syvä sille, että säästeliäällä kielellä voi saada lukuelämyksiä. Jokaiselle jotakin.

•

Olen mukauttanut selkokielelle runoja ja proosaa. Mukauttaminen on erilainen prosessi kuin suoraan selkokielelle kirjoittaminen. Mukautus vaatii alkuperäisen teoksen tunnelman säilytyksen, vaikka kieli pelkistyy. Omat selkokieliset runot, novellit ja romaani ovat hautuneet pitkään ja sitten saaneet omaehtoisen muotonsa.

Selkokirjoittaminen haastaa: miten toimivat idea, ajatusmaailma, sisällön imu, sanasto, virkerytmi ja koko rakenne? Testailen ja punnitsen kirjoittamisen aikana kaikki valinnat – vaan eihän se eroa siitä, kun kirjoitan ei-selkoa. Kielen tarkkuuden kanssa kirjoittaja kamppailee aina. Yksi ero on, sillä reunaehdot selkokielessä on otettava huomioon. Se on samalla houkutin: miten ilmaista vaikeaa helposti? Kirjoittamisessa kipunoi silti aina luova vapaus.

Sinänsä hyvää tarkoittava kommentoija viestitti minulle, että minussa voisi olla potentiaalia kaunokirjailijaksi. Luulin jo kai jotenkin olevani, mutta se siitä. Todennäköisesti monet ajattelevat, ettei selkokirjallisuus ole ”oikeaa kirjallisuutta”, koska siinä kirjoittaja joutuu suitsimaan kieltä sanaston ja rakenteen suhteen. Mitäpä siihen sanomaan. No, tällä kertaa näin: lähdenpä tästä työstämään uutta selkokirjakäsikirjoitusta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

25 toukokuun, 2021 · 10:39 am

Pekka Vartiainen: Ruttovuosi

”Tämä kirja on kirjoitettu aikana, jolloin maailma muuttui.” Näin aloittaa Pekka Vartiainen kirjansa Ruttovuosi (Avain 2021). Käy kyllä ilmi, että maailma on muuttunut monesti tappavien epidemioiden seurauksena. Vartiainen kirjoittaa kirjallisuuden epidemiakuvauksista 1300-luvulta näihin päiviin, joten on aikojen saatossa kirjoitettu rutkasti rutosta koronaan ja siinä samalla monista inhimillisistä teemoista.

Vartiainen on jakanut kirjansa lukuihin, joissa hän käsittelee epidemiakuvauksia valituin teemoin. Joka luvussa on esimerkkeinä eri aikojen kirjallisuutta, ja lähes joka luvussa Vartiainen yllättää nostamalla teoksen, joka ei ole nykyisin suosionsa huipulla tai tekijänsä tuotannon yleisimmin ihastelluin teos.

Esimerkiksi Mary Shelleyn tuotannosta ei voi ohittaa Frankensteinia, mutta käsittely tarkentuu dystopiaan The Last Man. Siinä scifin pioneerityyliin käsitellään tulevaisuutta ihmiskunnan romahtaessa. Romaani sijoittuu 2070-luvulle, ja samaan aikaan sijoittuu Jack Londonin pienoisromaani Punainen rutto, jonka nimi jo tiivistää idean taudista, joka luhistaa yhteiskunnat.

Esimerkkejä erilaisista tautiteoksista on kirjassa lukuisia, ja niillä kirjoittaja osoittaa tietonsa kirjallisuudesta muualla ja meillä sekä taitonsa löytää teosten välille temaattisia yhteyksiä. Näin teokset keskustelevat Vartiaisen valinnoin. Sujuvasanaisuus edistää lukijaa nappaamaan havaintoja valituista kirjoista.

•

”Kirjallisuudenhistoria on eräänlainen tekstien epidemia, jossa tekstit tartuttavat tekstejä, joten sinänsä Boccaccion kertomusten tartuntahistoria on vain taudin normaali toimintamalli. Boccaccion kirjoittamat tarinat ovat sittemmin kulkeutuneet muille.”

Decamerone on itseoikeutetusti mukana, mutta mukaan on ehtinyt myös Anni Kytömäen Margareta poliokuvauksineen. Siispä ruton ohella tuhoisina tauteina näkyvät muutkin kansaa kaataneet vitsaukset muun muassa tuberkuloosista espanjantautiin. Ja vaikka kirjan kirjailijat ovat miesvoittoisia, Vartiainen tuntuu tekevän parhaansa saadakseen kaanoniin säröjä.

Vartiainen kehystää kirjansa alku- ja loppusanoin, joissa hän tiivistää korona-ajan ilmiöitä. Alkuun hän poimii viimeisen vuoden mullistukset, ja lopussa hän skenarioi pandemian vaikutuksia tulevaan kirjallisuuteen. Tuleeko kirjallisuus tulvimaan eristys- ja sairastumiskuvauksista vai ohittuuko outo aika? Se jää nähtäväksi, mutta kirjoittajaa näyttää viehättävän tarinat toivosta. Sitä kohti.

•

Pekka Vartiainen

Ruttovuosi. Kirjoituksia kaunokirjallisuuden epidemiakuvauksista

Avain 2021

tietokirja

188 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

22 toukokuun, 2021 · 6:52 am

Marianna Kurtto: Hellä leijona

Marianna Kurtolla on kahden kirjan kevät. Ei ole kuin pari kuukautta siitä, kun ilmestyi salamyhkäinen sisarustarina Seitsemäs piste (WSOY 2021), ja nyt julkaisun saa Hellä leijona (Otava 2021). Kirjat poikkeavat virkistävästi toisistaan. Seitsemässä pisteessä taideproosan tuntu vaikuttaa voimakkaasti sisältöön, rakenteeseen ja kieleen, jopa spefi-henkisesti ja hämärtävästi. Sen sijaan Hellä leijona lähtee viihderomaanin viitoittamalle tielle ja varioi genreen kuuluvaa.

Tuttuja elementtejä kolmekymppisten chick litistä löydän paljonkin. Päähenkilö näytelmäkirjailija Anniina seikkailee suhteissa ja etsii rakkautta. Ja kuten lajiin kuuluu, päähenkilön tueksi löytyy eläväinen ystävä, tässä kirjassa raikas päiväkotihoitaja Lotta. Kaupunkiympäristö kahviloineen ja keskustakämppineen kuuluu oleellisesti tarinaan. Kahviloissa kirjoitteleva Anniina näet iskee silmänsä samassa kahvilassa viihtyvään mieheen.

•

Kirjan kertoja Anniina näyttäytyy kipakkana ja nokkelana naisena, joka vatvoo toimiaan ja toisia. Hän ei pidä itseään impulsiivisena, mutta silti hän vaikuttaa tilanteisiin heittäytyjältä: exän nyxätyessä hän löytää itsensä hetken verran lähiöstä, odottamattomasti hän päätyy teatterin takahuoneeseen toisen kanssa, ja tuttavuus kahvilan mieheen käynnistyy spontaanisti.

Kirjan draaman kaari rakentuu nytkähtelevästä suhteesta kahvilan ”peikkomiehen” kanssa. Suhteen kuvauksessa oleellista on dialogi. Siinä näppärästi välittyvät ohipuhuminen, tarkertuminen puolikkaisiin sanoihin sekä tunneviestien tahallinen ja tahaton väärinymmärrys. Eli vuoropuhelu ja parin viestintä tallentavat harhaan vievien oletusten ja epävarmuuksien sävyt, joita sisältyy tuoreeseen suhteeseen, odotuksiin ja pelkoihin suhteen vakavuudesta ja varovaisuudesta ilmaista todellisia tunteita.

”Aloitin alusta: ’Antamasi peikko katselee minua ikkunalaudalta ja muistuttaa koko ajan sinusta’ – mutta ei, ei tällaista sössötystä. Pyyhin taas tekstin pois. Sitten kirjoitin: ’Voisin ottaa kanssasi kilpikonnan. Ne ovat pitkäikäisiä ja tarvitsevat paljon unta. Kiitos pihvistä! P.S. Jo herät vierestäni viiden vuoden päästä, saatan paljastaa sinulle jotain.’ Luin tekstin uudestaan ja lisäsin vielä sinisen sydämen sanan ’pihvistä’ jälkeen. Se oli hyvä lisäys. Punainen olisi ollut jo liikaa. Tuijotin sydäntä hetken, ja sitten laitoin viestin matkaan.”

•

Kurton kerronta vie tarinaa jouhevasti joskin ajoittain viivytellen. Välillä huvitun dialogista ja kerronnasta. Kertojan kiikkerät tunteet ja sanoihin takertuminen käyvät selviksi ja persoona eläväksi. Välillä ärsyynnyn henkilöiden kiertelyyn ja kaarteluun, etenkin Anniinan tulkintaylilyonteihin. Toisaalta minusta tuntuu, että teos on kirjailijan tietoinen koe kirjoittaa sujuva genrekirja, ja toisaalta tekstiin sisältyy aitoutta ihastumisjännittämiskuvauksessa: ihminen on ikuinen teini tunteiden myllerryksessä.

Yksi sivuelementti ei loksahda paikoilleen, sillä en pääse äitisuhteen huumorikuvauksen aaltopituudelle. Äiti tuo kyllä yhden näkökulman teemaan, minkälaisia naisten oletetaan olevan tai mitä he voivat olla yhteisössään ja persoonallisesti. Romaanin mies-nais-asetelmien tyypittely hieman hämmästyttää minua. Taisin odottaa rohkeampaa ravistelua.

Hellä leijona viihdyttää minua kestonsa verran ja pidän erityisesti tavasta, jolla romaani loppuu. Ihan siten tämä kirja ei hölskytä lajityyppiä kuten Henriikka Tavin Tellervo, mutta joitain omia kirpakoita mausteitaan Kurtto ripottelee kolmikymppisten romanssiromaaniin.

•

Marianna Kurtto

Hellä leijona

Otava 2021

romaani

229 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

19 toukokuun, 2021 · 5:43 am

Aino Huilaja: Pakumatkalla

Kanokirjallisuuden lomassa muunlainen kirjallisuus tuo vaihtelua. Sellaista tarjoaa joutuisasti etenevä Aino Huilajan irtiottokirja Pakumatkalla (Otava 2021). Huilaja kertoo pakettiautoon muuttamisesta ja autoreissaamisesta Euroopaassa.

Lähtökohtana korostuu kirjoittajan pasiloituminen eli työlästyminen toisteisiin rutiineihin. Hän on myös leipääntynyt uutisstudiotyöhön. Huilaja huomaa tarvitsevansa reippaan muutoksen elämäänsä ja se mahdollistuu, kun media-alalla työskentelevä mies innostuu myös pakumatkaideasta. Reissuun lähtee lisäksi pariskunnan koira.

Huilaja selostaa liukkaalla tyylillä ja lähestyttävästi matkasattumuksia ja sattumanvaraisia kohtaamisia, ehkä kaikkein vähimmälle jäävät elämäntapamuutoksen parisuhdevaikutukset. Lähestymistapa on silti avoin muttei kiusaantumista herättävän intiimi. Ilmeisesti henkilökohtaisuuden raja on sama kuin kirjoittajan some-päivityksissä.

Aika paljon kirjoittaja käsittelee ulkonäköä (yllättää, mutta johtunee tv-työtaustasta), media-alaa, skuuppijournalismia ja some-uutisointia. Minullekin on Huilajan reissu tuttu iltapäivälehdistön otsikoista, juuri sellaisista, jotka sisältöineen perustuvat vain ja ainoastaan ex-uutisankkuri-teeveestätutun omiin sometuksiin. Journalismin taso vaivaa Pakumatkalla-kirjoittajaa, jonka kirjassa on vetävä journalistinen ote.

”Mutta jo ennen podcastimme julkaisua ensimmäiset otsikot ilmestyivät lehtiin, eikä kukaan kysynyt minulta tapahtuneesta tarkemmin. Ei kyseenalaistanut eikä halunnut kuulla lisää. Kunnes tänä aamuna puhelimeni soi. siellä oli tuttu toimittaja, joka ihmetteli, miten rotkoon putoaminen oli ylipäätään mahdollista.

–Kiva kun soitit, sanoin hänelle. Olenkin vähän ihmetellyt, miksi julkaisette asioita pelkkien somepäivityksien perusteella.”

•

Mietin aikalalla sitä, että Huilaja on etuoikeutettu irtiottaja, sillä hänellä on irtisanouduttuaankin mahdollisuudet oman alan tienesteihin, koska hänellä on tiiviit kontaktit mediataloihin ja tilaisuuksia tehdä friinä juttuja reissultaan. Esimerkiksi tavistyöläinen, jolla on pitkäaikaistyötön siippa, ei voi luottaa pussinpohjaa paikkaaviin (media)keikkatöihin.

Huilajan porukan reissu ei mennyt strömsöläisittäin koska korona. Pandemia osui matka- ja kirjaprojektiin yhtä odottamattomasti kuin meihin kaikkiin. Se toisaalta toi Pakumatkalla-kirjan loppuun jännitysmomentin, sillä rajat alkoivat Keski-Euroopassa sulkeutua, kun matkaajat kiirehtivät kotimaahan, josta löytyi uusi pakukohde, Lappi. Vilkaisin kirjaa luettuani Huilajan Insta-päivityksiä Lapin erämaasta, ja oletan, että uudesta etäilyvaiheesta voi syntyä myös kirjapäivitys.

•

Aino Huilaja

Pakumatkalla

Otava 2021

asiaproosaa, matkakirja

131 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Anun ihmeelliset matkat, Kirjakaapin kummitus, Nannan kirjakimara ja Kirjat kertovat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Matkakirja

Avainsanat:

17 toukokuun, 2021 · 5:52 am

Silja Liukkonen: Vippi-ihmisiä

Nyt vilkkuu syrjäytymisvaaraa: Silja Liukkosen romaani Vippi-ihmisiä (Otava 2021). Kaikkia kuviteltavissa olevia päihteitä, pikavippejä, nettiseksin myyntiä, väkivaltainen ex-suhde, symbioottinen ystävyys, yleistä sekoilua – sellaisia ovat itähelsinkiläisen nuoren naisen päivät kimppakämpässä kaverin kanssa, baareissa, laitapuolen porukoitten mestoilla – kertojan sanoin: ”Aika suorastaan persereikäistä elämää.”

Sitten tarina saa mahdollisuuden käänteeseen, kun kertoja pöllii lompakon. Voiko pelko kasvattaa? Ehkä on mahdollista ystävyys ilman sairastuttavuutta, ehkä lesbosuhde, jossa on lempeyttä, ehkä ”raittius kapinallisena aktina”. Ehkä, varmaa en lupaa. Vippi-ihmisiä kertoo ihmisistä, jolle itse elämä on pikalaina: karu elämänkonkurssi väijyy – mutta voihan joku selvitä velkasaneeraukseen.

”En kestänyt sellaista holhousta yhtään.”

Tämän sisältöisiin kirjoihin kuuluu se, että keskiluokkaisen keski-ikäisen lukijan mieli tekee samalla kauhistella ja kaunistella. Rujo huumehörhöily ja päämäärätön pöllyssäpyöriskely pistävät pohtimaan, mitä ja miksi, samalla kun yritän päästä tolkulle päihdesanastosta – kuin vieraasta kielestä, kuin vieraasta kulttuurista. Ja mietin, miten voisivat yksilöt ja yhteiskunta kertojaa ja kaltaisiaan auttaa, koska maailmojen välissä on railo: toisen normaali on epänormaali ja päinvastoin.

Romaanin kertoja pelaa oman maailmansa eloonjäämisflipperiä, jossa ei sossuyhteiskunnan pallot löydä kolosiaan. Samastun siihen, miltä kertojasta vaikuttaa kirjan terapeutti, nallepaitainen psykomuija: ”- – sen oli täytyny suoraan munasta kuoriuduttuaan hapuilla kirjoja pitkin eteenpäin siihen psyyken pätevyyteensä”.

Tunnen olevani nansopaitainen erityispedamuija, joka yrittää ymmärtää ja tutkia suuntaa, jolla kertoja löytäisi rakentavat tavat pitää itsestään huolta ja selvitä. Onhan hän ilmeisen välkky, amis suoritettu, joskin pilvipöhnässä. Mutta en voi muuta kuin sukeltaa hetkeksi kertojan maailmaan. Mietin, millainen välittäminen voisi havahduttaa, mutta antaa myös romaani siitä näkymiä. Kyse on tarpeesta olla muu kuin roskaihminen. Kertojalla on sama haave kuin kenellä tahansa: kunpa olisi ”joku sellainen joka näkis mut sen kaiken paskan läpi”. Tai:

”Mä kelasin, et kaikki me oltiin ihmisinä niinku aika hemmetin kitkuisia siinä hyväksynnän kaipuussamme, kaikki pelkkiä narkkeja.”

”Mä mietin, et mitä jos musta tulisi joskus normoloidi.”

Vippi-ihmisiä houkuttelee psykologisoimaan. Kertojan kelailu tarjoaa siihen suoraa ainesta, mutta ei kaikkea pureksita valmiiksi, vaan lukijalle jää hampaan koloon kaiveltavaa. Kertoja nauttii pakan sekoittamisesta, ja kirjassa on sitä myös tavassa kuvata sukupuolisuutta, suhteita ja ystävyyttä. Voin tehdä lisäksi johtopäätöksiä kertojan ja Maria-ystävän kotioloista mutta myös persoonatekijöistä, jotka ovat johtaneet remuelämään. Ja sitten on tämä toisiaan toilailuihin ruokkiva ystävyys, joka jarruttaa yksilöllistymistä eikä päästä irti.

Mikä vie siihen, että on itselleen tyhjä? Kertoja pohtii:

”Mä kehitin semmosen teorian itsetunnosta, joka oli kans nallepaitaisen muijan yksi patistelun kohde, et sen suhteen saattoi olla olemassa jokin korrelaatio henkilökohtaisesti kohdalle napsahtaneen paskalastin kanssa. Niinku et jos elämässä ei ollut koskaan mikään mennyt nappiin, niin millä vitulla sitä nappiin menemistä vois ikinä odottaakaan.”

”Mä pystyin kuvittelemaan kaiken ihan kirkkaasti ja oleen jossain toisaalla.”

Taisin lukea kehitysromaanin, etenkin kohtasin nuoria aikuisia syrjällä. Taisin päästä aika läheltä katsomaan, keikahdetaanko sieltä ja mihin suuntaan ja miksi. Hitusen pitkitystä aistin tässä kertomuksessa kesästä talveen, mutta yksi ydinjuttu on toteamatta. Kertojaääni pitää virkeänä, koska nokkeluus ja tarkkuus hallitsevat. Kiinnityn kekseliääseen, sävykkääseen kieleen. Teksti on kuvailultaan rajattoman vahvaa; se on samalla rankkaa ja aistillista, kiinnostavan rikkinäistä, paikoin huvituttavaa ja jopa riipaisevan kaunista karsimatta karuutta.

•

Silja Liukkonen

Vippi-ihmisiä

Otava 2021

romaani.

252 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

15 toukokuun, 2021 · 7:14 am

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen

Tokio, yökatujen valot vilisevät silmissä kylminä, kuu paistaa, bänditreeneissä soi pasuuna, aamuöisen autiossa puistossa vilisee kissoja, kaksi nuorta kohtaa sattuman sanelemana. Eihän tuo muualta voi olla kuin Haruki Murakamin romaanista. Tällä kertaa kirjan nimi on Pimeän jälkeen (Tammi 2020).

•

On romaanissa muutakin tuttua, etenkin tunnelma. Siinä on arvoituksellisuutta, odotusta ja hämyisää ”kaikki on mahdollista” -henkeä. Spefi-aineksia tarinaan tuo nuori malli Eri, joka on vaipunut prinsessaruusumaiseen uneen kotonaan. Elintoiminnot ovat normaalit, mutta nuori nainen ei vain herää. Kirjassa kuvataan hänen unimaailmaansa, jossa peileillä on merkitystä.

Romaanin pääjuoneen kuuluu muukin peilaaminen: Erin siskon Marin elämä kuvastuu erilaiseksi kuin siskonsa Eri. Sisarusten suhteen välissä on kuin lasi (tai peili), ja se vaivaa Maria. Parikymppistä kiinan kielen opiskelijaa Maria häiritsee Keiko-siskon uni niin, ettei hän pysty nukkumaan kotonaan vaan vaeltelee yöt kaduilla ja kahviloissa. Yhtenä yönä hän kohtaa kahvilassa tuntihotellin emännän ja pasuunansoittajan. Kohtaamiset johdattavat hänet tilanteeseen, jossa on tapahtunut kiinalaisprostituoidun pahoinpitely. Sivujuonteena kulkevat pahoinpitelijän tarina ja mafian uhka.

•

Parasta romaanissa tunnelman ohella ovat keskustelut Marin ja muiden henkilöiden kanssa. Niistä välittyy yön tuntien avautumisien mahdollisuus. Henkilökuvien psykologisuudessa saattaa olla ilmeistä mutta myös viehättävyyttä. Samoin viehättää varovainen romanttisuus. Ja tokiolainen yö: sen pimeyttä puhkova keinovalotodellisuus sykkii.

Pimeän jälkeen sopii hyvin äänikirjaksi, sillä tarinaa on helppo seurata, sillä kirjassa yö etenee tunti tunnilta. Lomittuvat kertomukset eivät sisällöltään ole järjen hallittavissa mutta kerronnaltaan kyllä.

Tasaisentylsää moottoritieajeluani virkistivät japanilaiset yökuvat, eli äänikirjan avulla matkanteko muuttui mielihyväksi. Ei edes se tuhonnut tunnelmaan tunkeutumista, että kuuntelukertojeni välissä oli pitkiäkin taukoja. Ehkä Pimeän jälkeen ei jää ikimuistoiseksi kirjakokemukseksi, mutta se sopi hyvin ajankuluksi.

•

Haruki Murakami
Pimeän jälkeen

suomentanut Antti Valkama

Tammi 2020

romaani

äänikirjana 5 tuntia 53 minuuttia, lukijana Toni Kamula.

Kuuntelin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

12 toukokuun, 2021 · 6:32 am

Leena-Kaisa Laakso: Metsän ovi

Kevät roihahtaa paraikaa kukoistukseen. Kasvukauden alun voimallisuuden kokee parhaimmillaan metsässä. Vuokot kukkivat, lehtipuissa silmut punkevat oksistosta, lämpenevä maa tuoksuu muhevasti, vesi solisee puroissa ja tuulen suhina puissa tuntuu talvea lempeämmältä. Vaikka metsä vetää puoleensa joka vuodenaika, kevään heräämisessä on jotain erityistä taikaa.

Tuttu lapsuuden metsä takaa minulle kiinnekohdan ja vapauden silkkaan olemiseen aina, kun palaan sinne viikkojen tauon jälkeen. Se vain on ja niin minäkin, se on samalla turva mutta samalla paikka, jossa on luonnollisesti valppaana. Metsästä ihminen saa inspiraatiota, lohtua, voimaa ja mielikuvitusta. Tässä tulin samalla luetelleeksi luvut Leena-Kaisa Laakson kirjasta Metsän ovi ja muita kertomuksia (Avain 2021).

•

Mitenkä luonnehtisin Laakson kirjaa? Siinä on kirjoittajan omakohtaisia metsäkokemuksia meiltä ja muualta, tunnelmakuvauksia, tietomurusia ja havaintoja. Oleellista kirjassa on henkilöhaastattelut, ja se tekee muuten esseehenkisestä kerronnasta journalistista. Haastatteluissa siteerataan haastateltavia, siten heidän oman äänensä tuo metsäkokemukset lähelle. Yksi yhdistää: metsän merkityksellisyys. Sen saa aikaan yksi puu kaupunkipuistossa, metsäkaistale kotitalon takana tai vaellus kaukaiseen saloseutuun. Tai:

”Metsän ovia alkaa löytyä. Niitä on yllättävissäkin paikoissa. Aina ei tarvitse lähteä polulle tai luontoon. Ovi voi aueta tarinasta tai muiston reunasta eikä sen tarvitse olla suuri.”

•

Metsän ovi -ilmaisu viittaa Risto Rasan runoon, ja Rasa on itseoikeutetusti yksi kirjan haastateltavista. Mukana on monia eri alojen taiteilijoita ja muita metsän voiman valoittamia. Metsäkirjallisuudesta Laakso valitsee muuta kuin ennalta-arvattavaa kuten Viisikot. Mainitaan myös keväällä suomeksi ilmestynyt Richard Powersin vaikuttava Ikipuut, jonka yksi henkilö on saanut inspiraation puden verkostoitumisen tutkijasta.

Metsän ovi on fiilistelykirja, jota voisin kuvitella lukevani uudelleen metsässä tai tilanteessa, jossa kaipaan metsään. Siinä on tunteikkuutta, jopa metsäromantisointia (ihan vähän yli oman tarpeeni), mutta kyllä kirja on miellyttävä, monipuolinen lukukokemus. Siinä sanottuu monia omia tunteitani ja ajatuksiani. Ja hämmästellen luen, miten kirjassa tiivistetään minulle tärkeät teemat, ne samat, joita olen punonut omaan metsänovellikirjaani Niin metsä vastaa. Novelleistani ei Laakson kirja tiedä, mutta teemat kirjasta löydän. Päätän Laakson sanoihin:

”Minua kiinnostavat kirjat, joissa metsiin mennään seikkailemaan, etsimään itseä, kohtaamaan vaaroja tai omituisia tapahtumia. Niiden metsissä tapahtuu outoja asioita, metsillä on salaisia voimia.
   Minua kiinnostavat myös kirjat, joissa metsä on ihmismielen peili. Kun päähenkilö eksyy synkkään tiheikköön, hän etsii polun lisäksi myös itseään. Kun hän kohtaa metsän synkät puolet, kohtaa hän myös omat pelkonsa tai kaiken sen, minkä on halunnut jättää taakseen.”
 
•
 
Leena-Kaisa Laakso
Metsän ovi ja muita kertomuksia
Avain 2021
asiaproosaa
208 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet