Enni Mustonen: Näkijä

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on edennyt yhdeksänteen osaan. Enni Mustosen romaanissa Näkijä (Otava 2021) sarjan kolmannen polven kertoja Viena aikuistuu Hollywoodin puvustustöissä kolmikymppiseksi. Isoäiti Ida saavuttaa koti-Suomessa kunnioitettavan 80 vuoden iän, ja äiti-Kirsti puolessa välissä kuuttakymmentä pitää perhettä tomerassa otteessa.

Se on jälleen todettava, että Mannisen taustatyö tuntuu vakuuttavalta. Manninen on pöyhinyt niin kotimaisen kuin amerikkalaisen elokuvan tähtiaikoja ja saattanut yksityiskohdat osaksi juoni- ja henkilökeskeistä romaania.

Edellinen osa jäi kutkuttavasti Vienan rakastumiseen naapurin viulisti-Joniin, joka osoittautui äiti-Kirstin ohimeneväksi tuttavuudeksi: Kirstin ja Vienan isän roposten avulla Jon pääsi aikanaan pakenemaan natseja. Ja nyt kohtalot kietoutuvat toisiinsa 1950-luvun alkupuolella Hollywoodissa.

En enää hätkähdä kirjasarjan yhteensattumia tai kansainvälisten kuuluisuuksien kohtaamista. Ne ovat oleellisia juoniaineksia, koska siten sarjan joka osa voi viedä lukijan kuuluisuuksien privaattiin tavallisen naisen katsein – syrjästäkatsojan näkökulmaan. Glamouri karisee, ja jäljelle jää ajankuva taustavaikuttajan näkemänä.

Ensimmäisen ja yhdeksännen osan välissä on vierähtänyt noin 70 vuotta – Suomi ja maailma ovat muuttuneet.

Viena puvustaa Sinuhea, Piukkoja paikkoja ja monia muita kuuluisia leffoja, joten esimerkiksi Marilyn Monroe, Lauren Bacall ja Elvis ovat Vienalle sovituskopista tuttuja, alusasuissaan puvustajalle näyttäytyviä ihmisiä haurauksineen ja humputuksineen. Vienasta tulee lopulta Monroen luottopukija, joten tähden tragedia kytkeytyy Vienan vaiheisiin. Siinä liikutaan rohkeasti uskottavuuden rajapinnoilla.

Viena tekee väliloikan Suomeen ja Tuntemattoman sotilaan puvustukseen. Kotimaisten leffapersoonien luonnehdinnat hykerryttävät, kun syrjästäkatsoja tekee huomioitaan. Tuntemattoman ennakkoesityksestä kertominen on yksi kirjan huippukohta, sillä rintamaveteraanien väkevä elokuvakokemus välittyy niin, että tunnelman ainutlaatuisuuden ymmärtää nykyihminenkin.

Kiinnostavia ovat kirjan kohdat, joissa osoitetaan leffamaailman kulissitoimijoiden merkitys kokonaisuudessa. Puvustamo luo elokuvien ajan ja paikan illuusion sekä leffahenkilöiden habituksen. Viena näkee terävästi naisten aseman ja kaupallisuuden roolin elokuvateollisuudessa.

Entä Viena kertojana? Hänen vahvuuksiaan on arkisten puuhien, työn ja ympäristön kuvaaminen, ei vatvominen. Viena ei juuri tunteitaan erittele, pikemmin välttelee, ja silmiinpistävää on, miten hempeät hetket ja sänkykamaritapahtumat kuitataan lyhyesti. Aikuistuva nainen kykenee sopuun äidin kanssa ja ottaa vastaan sen, mitä kohtalo tuo, lisäksi hän turvaa Ida-mumman elämänviisauksiin. Syvimmät ajatukset hän ohittaa vikkelästi, ja siksi välillä tapahtumien luettelomaisuus puuduttaa.

Pohjalaisnuotilla pajattava leffapuvustamoa pyörittävä Martta virkistää Vienan arkea (ja lukijaa), ja romaanisarjan perhekeskeinen vire laajentuu Vienan ja Martan Amerikka-komboon. Fingelska soljuu luontevasti, sillä amerikansuomalaisten englannin kielestä johtamat sanat istuvat tyyliin.

Kaikkiaan Syrjästäkatsojan tarinat kertoo naisista, jotka ovat toimeliaita, pärjääviä ja reiluja. He asettuvat hyvän, tavallisen ihmisen muottiin ja peiliksi kotkotuksille, joissa pinta kiiltää mutta probleemeja riittää. Uskon, että se on yksi syy sarjan viehätykseen. Toinen on viihdyttävä koukutustaito: mitä sarjan naisille tapahtuu? Juonivetoisuus pitää otteessa, vaikka teho on sarjan myötä toinen kuin Idan elämän alkutaipaleella, siis sarjan neljässä ensimmäisessä osassa, jotka ovat minuun eniten vedonneet.

”- Ei kannata surra sitä, mikä jäi sinne kauas, mumma sanoi. – Kun yks kierros on kuljettu, alkaa toinen. Minäkin olen alkanut elämäni monta kertaa aivan alusta ja aina on loppujen lopuksi muuttunut paremmaksi.”

Sarjan seuraava eli kymmenes osa tulee kuuleman mukaan olemaan viimeinen. Arvailen jo, mikä kulttuurimuoto on siinä keskiössä ja minkälaisin kohtalonkuvioin sarja päättyy.

Mannisen kirjoja on myyty yli miljoona kappaletta, joten hän on itseoikeutettu kirjailija postattavaksi juuri nyt, koska on käynnissä vuoden 2021 lukuviikko. Sen teemana on ”Lukutaito on kansalaistaito”, ja siksi tässä yhteydessä sopii tiedottaa: tänä vuonna ilmestyy selkokielisenä sarjan ensimmäinen osa Paimentyttö.

Enni Mustonen

Näkijä

Otava 2021

Syrjästäkatsojan tarinoita, osa 9

474 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa 5.4.2021.

6 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Katariina Ponteva: Pakkokeräily kuriin

Hyvää lukuviikkoa ja suomen kielen päivää! Mikael Agricolaa sopii tänään juhlia ja sitä, että hän sepitti sanoja suomen kieleen ja kehitti kirjoitetun kielen ilmiasua. Siitä on vuosisatoja vierinyt, ja kieli on muuttunut, kielenkäytön kirjo laventunut.

Ei ole kyse takapakista, kun kieltä kehitetään myös yleiskieltä helpommaksi. Osalle lukijoista muunlainen viestintä on vaikeaa hahmottaa ja ymmärtää. Voit vaikkapa tutkia THL:n selkosivuilta, miten tieto välittyy pelkistetysti ja yksiselitteisesti. Se sopii monille. (Teknisistä syistä koko linkki: ”Koronavirus selkokielellä – Infektiotaudit ja rokotukset – THL” https://thl.fi/fi/web/infektiotaudit-ja-rokotukset/ajankohtaista/ajankohtaista-koronaviruksesta-covid-19/materiaalipankki-koronaviruksesta/koronavirus-selkokielella)

*

Selkokielisiä tietokirjoja ilmestyy aiheesta kuin aiheesta. Viimeksi olen esitellyt selkokirjan ilmastonmuutoksesta. Suomen kielen päivän merkeissä esittelen selkokirjan aiheesta, josta ei paljon ole kirjoja kirjoitettu eli pakkokeräilystä. Kyse on Katariina Pontevan omakustannekirjasta Pakkokeräily kuriin (BoD 2021).

”Pakkokeräilijä on ihminen,

jonka on vaikea heittää tavaroita pois.

Tavarat ovat hänelle liian tärkeitä.

Ne voivat olla hänelle tärkeämpiä kuin ihmiset.”

Kirja esittelee hamstraamisen vaikutuksia ja syitä. Kirjan nimi viittaa siihen, että kirja tarjoaa keinoja pakkokeräilyn hillintään, mutta siitä kirjassa on vain kuusi sivua. Ymmärrys ilmiöstä ja hamstraamisen haitoista kyllä lisääntyy.

Kirja on taitettu väljästi, joten se on helppolukuinen. Jonkin verran on pitkähköjä virkkeitä ja rivejä, mutta pääasiassa kieli on sujuvaa selkoa.

Kirja tarjoaa paljon tietoa pakkokeräilystä ja sen psykolgiasta. Parasta antia ovat tapauskertomukset, joita kirjassa on monta ja erilaisia, sillä niissä aihe elää ja konkretisoituu. Niin lukija saa kokemuksen ihmisten tilanteesta ja pakkokeräilyn vaikutuksista elämään. Siksi kirjaa voi käyttää herättämään ajatuksia ihmisistä ongelmansa vankina ja miten se heihin vaikuttaa.

*

Katariina Ponteva

Pakkokeräily kuriin. Selkokirja

Katariina Ponteva / BoD 2021

selkokielinen tietokirja

89 sivua.

Sain kirjan kirjailijalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Laura Ertimo: Ilmastonmuutos selkokielellä

Mistä ilmastonmuutoksessa on kyse? Tästä:

”Maata ympäröi ilmakehä.

Kun ilmakehä lämpenee,

elämä muuttuu kaikkialla.

Lämpötilat, sademäärät,

jäätiköt ja meret muuttuvat,

ja luonto muuttuu mukana.”

Ihmisten vaikutusta ilmastonmuutokseen ja sen hillitsemiseen käsittelee Laura Ertimon tietokirja Ilmastonmuutos selkokielellä (Opike 2021). Hienoa, että ajankohtaisesta aiheesta on nyt monipuolinen, selkeä ja helppolukuinen tietoteos.

Ilmastonmuutos ei ole helpoin aihe selkokielistää, sillä siihen liittyy paljon yleiskielestä poikkeavia käsitteitä. Kirjan lopussa on sanasto, siitä huolimatta kirjassa on selkokieleksi vaikeaa kieltä. Esimerkiksi yhdyssanojen runsaus tuntuu hankalalta. Mietin muun muassa, miten selittäisin S2-oppijoille talvikylmä, palauteilmiö, alkutuotanto tai mallintaminen. Kirja sopii kuitenkin monille perusteokseksi – kenelle vain.

Ymmärrän, että aika hankalan sanaston kanssa täytyy selvitä, sillä aihe on todella tärkeä. Ja kyllä siitä selviääkin! Ilahdun, miten kirjassa hyödynnetään monia tapoja konkretisoida asioita. Kirjassa on havainnollisia esimerkkejä, ja tietolaatikot selventävät asioita. Lukemista tukee sujuva virkerakenne ja lyhyet kappaleet.

Onnistunut kuvitus on oleellinen osa kirjaa. Sole Lätin tietokuvat konkretisoivat lukuja ja elävöittävät käsitteitä. Kirjan sininen hahmo johdattelee asiasta toiseen ja auttaa kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin sarjakuvatyylisesti; veikeän hahmon on luonut Pekka Rahkonen. Lisäksi on panostettu näyttävään mutta selkeään taittoon (Sole Lätti) ja valokuvien käyttöön. 

Tällä viikolla vieteään vuoden 2021 lukuviikkoa teemalla lukutaito on kansalaistaito. Koska ilmastomuutos ja kestävän kehityksen edistäminen ovat myös kansalaistaitoja, Laura Ertimon kirja on täydellinen kirjavalinta postattavaksi tälle viikolle. Siis olkaa hyvä: Ilmastonmuutos selkokielellä!

Laura Ertimo

Ilmastonmuutos selkokielellä

Opike 2021

tietokirja

88 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Selkokirja, Tietokirja

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni

Parikymppisenä opiskelin Turussa ja kävin useasti Turun taidemuseossa, sinne minut veti Helene Schjerfbeckin maalaukset ja Elin Danielsin-Gambogin vangitseva omakuva. Jälkimmäinen, tenhoavan määrätietoisen naisen omakuva, tehostaa nyt Niin kauan kuin tunnen eläväni -elämäkerran kantta. Salla Leponiemen kirjan alaotsikko täsmentää, mistä on kyse: Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi (Gummerus 2021).

Kirja perehdyttää Elin Danielson-Gambogin (1861 – 1919) uraan ja keskeisiin teoksiin. Lahjakas nuori nainen kehittyi värien ja valon varmaksi käyttäjäksi, joka uran alussa sai rohkaisevaa huomiota. Tärkeä oli kannustava taiteilijayhteisö Ahvenanmaalla, josta jäi elinikäiset taiteilijaystävät Viktor Westerholm, Emil Wikström ja J. A. G. Acke vaimoineen. Matka-apurahat veivät Pariisiin kerryttämään taitoja ja saamaan eurooppalaisia vaikutteita muiden suomalaistaiteilijoiden tavoin. Yli 30-vuotiaana Elin Danielsonin vaikuttajaksi vakiintui Italian Toscana ja sukunimi tuplaantui Gambogilla.

Kirja etenee kronologisesti, ja elämänvaiheet kietoutuvat taiteilijuuteen. Ote on maltillinen, eikä rakkausjutuilla mellasteta, vaikka tunnekuohuntaa sisältää esimerkiksi romanssi norjalaisen Vigelandin kanssa. Avioliitto huomattavan nuoren, italialaisen taiteilijan Gambogin kanssa taisi olla skandaali, saatikka mullistava aviokriisi, jonka kolmas osapuoli oli Elin D-G:n maalariystävä Dora Wahlroos. Kolmiodraamasta olen jo lukenut romaanista, Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen taidedekkarista Punainen vaate.

Kirjan sujuva teksti vie joustavasti kohteensa elämää ja työtä eteenpäin. Leponiemelle uppoutuminen päähenkilöön vaikuttaa luontevalta, niinpä hän usein kutsuu kohdettaan tuttavallisesti Elin-etunimellä. Kirjoittaja tuo esille, että Elin D-G eli taiteelleen; rohkeutta ja omaehtoisuutta piisasi, mutta sisinpäänsä hän ei helposti avannut. Lainaukset kirjeistä elävöittävät elämäkertaa ja avaavat taiteilijan ajattelua, silti korrektisti säilyy etäisyys aivan kuin kohteen toiveesta. Siten tekstistä välittyy tietty kunnioitus, sillä taiteilijapiirien boheemisuudesta huolimatta kirjassa ei repostella intiimiasioita.

Leponiemi kuvailee taiteilijakehitystä ja tulkitsee taideteoksia. Tulkinnat pysyvät ajallisessa kontekstissa, lisäksi ne tarjoavat teoksien katsomiseen vivahteita. Tässä ote kirjan kannen Omakuvan (1903) luonnehdinnasta:

”Kytkentää historiaan vahvistaa puvun punainen sametti, renessanssin aikaan Italiassa arvovaltaiselle miehelle sallittu etuoikeus. Samalla kuva esittelee modernin, murtumattoman ihmisen, joka tarkastelee katsojaansa yläviistosta. Häntä ei voi kaataa. Näkyviin jätetyt ilmavat, maalaukselliset siveltimenvedot ja kerroksellisen taustan väreilevät vaaleat sävyt viestivät toisaalta haavoittuvuudesta.”

Kuvaliitteisiin on poimittu kolmisenkymmentä maalausta, hyvä niin, silti tämäntyyppisessä kirjassa, jossa kuvaillaan teoksia, kaipaan lisää kuvia mukaan. Koska tuotanto on laaja, toiveeni on epärealistinen – silti osa kuvista voisi olla suurempia ja kuvia voisi olla jokunen lisää. Lisäksi mukana on eloisia valokuvia.

Minua hämmästyttää Elin D-G:n jatkuva rampppaaminen Italiasta Suomeen tienaamaan tilaustöillä. Euroopan ”pienuus” näkyy myös siinä, että lähes aina löytyi Ranskasta ja Italiasta suomalaista tai pohjoismaista seuraa, jos taiteilija niin halusi. Silloisissa matkustavoissa ja -ajoissa sekä varallisuustilanteissa reissaaminen kävi kuitenkin kukkarolle ja voimille.

On hyvä muistaa, että D-G oli kultakauden taiteilija mutta naistaiteilija. Naiseus niinä aikoina ei todellakaan ollut etu taidepiireissä, ja se tulee hyvin esille kirjan kritiikkilainauksissa. Ja vaikka Elin D-G sukkuloi ketterästi taidepiireissä, hän jäi aikanaan väliinputoajaksi. 

Elin D-G ei selvästikään kaveerannut läheisesti monenkaan naistaiteilijan kanssa, mutta hyviä miestovereita riitti, yhtenä Akseli Gallen-Kallela. Selvästi jännitteiset välit hänellä oli Helene Schjerfbeckiin. Näin jälkikäteen ilmeistä on, että HS seurasi aikaansa ja muutti tyyliään realismista moderniin, kun taas Elin D-G jumahti realististyyliseen ilmaisuun. Eikä tämä tarkoita sitä, etteikö D-G olisi taitava tyylissään, etenkin omakuvat hätkähdyttävät suoruudellaan, samoin esimerkiksi hieno aamutunnelma tupakoivasta nuoresta naisesta. Osuvasti kirja osoittaa, miten omana aikanaan radikaaleja aiheita maalannut nainen olikin viisikymppisenä uusien radikaalien hampaissa. Sellaista on taidevirtausten ja elämänkaaren kulku.

Kaikkiaan täytyy sanoa, että elämäkerta kiehtovasta Elin Danielson-Gambogista etenee ahmittavan liukkaasti. Sain siis lukea poikkeuksellisesta taidemaalarista pätevän päivityksen.

Salla Leponiemi

Niin kauan kuin tunnen eläväni. Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

Gummerus 2021

elämäkerta

285 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Kirja vieköön!

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Tietokirja

Elizabeth Strout: Olive, taas

Olive Kitteridge tekee paluun Elizabeth Stoutin tuotantoon: Olive, taas (Tammi 2021). Uudessa Olive-romaanissa tyyli säilyy, eli novellistinen rakenne ja sujuvansuora ilmaisu vallitsevat. Takuuvarmaa proosataitoa.

Otsikko antaa odottaa, että Olive on päähenkilö. Ja onhan hän, vaikka monessa luvussa tutustutaan tuttuun tapaan muihin mainelaisen pikkukaupungin ihmisiin. Tekeekin mieli tieten tahtoen käyttää sanaa ”ihminen”, ei ”henkilö”. Stroutin ilmiömäinen taito toimii taas, siis se, miten proosa tavoittaa todenoloisia kohtaloita, joissa mennyt ja nykyinen vaikuttavat käytökseen, ajatuksiin ja tunnelmiin.

Romaanin sivupolut muihin kuin Oliven asioihin näyttävät elämänkirjoa, sitä mitä kukin on suhteessa itseensä, läheisiinsä ja yhteisöön. Tässä romaanissa tuntuvat kuitenkin turhan päälleliimatuilta lauseella, parilla tehdyt kytkennät Oliveen silloinkin, kun kuvataan miehiä ja naisia, joilla ei ole mitään sidettä Oliveen.

Mutta itse Oliveen! Ikää tulee lisää, suhde Jackiin saa uusia ulottuvuuksia sekä välit poikaan ja hänen perheeseensä vaihtelevat. Vanheneminen on yksi oleellisia teemoja. Vanhuus ja viisaus jollain tasolla kulkevat rinnakkain, ainakin Olive malttaa jopa kuunnella, palata kuulemaansa ja reflektoida entistä enemmän omaa toimintaansa ja käytöstään.

”Minulla ei ole aavistustakaan kuka olen ollut. Rehellisesti sanoen en tajua mistään mitään.”

Kyllä tuttuun tapaan Olive pelmahtaa tilanteisiin tokaisemaan jotain tylyä tai naulaavaa, eli ei ole luvassa latistavaa laimenemista romaanissa, jossa nimihenkilön persoonan ristiriitaisuus on oleellinen viehätyksen lähde.

Eksentrinen Olive on omalaatuisenakin osa perhettään ja yhteisöään. Siitä mielestäni on kyse, siis yksilöstä osana muita ja arvaamatonta elämää. Mainitsen pari hienoa kohtaa: Oliven kohtaaminen runoilijan kanssa ja päätyminen runoon; Oliven lähihoitajat ja politiikan vaikutus suhtautumiseen toisiin ihmisiin; Oliven oman paikan etsintä palvelutalossa. Viimeksi mainittuun sisältyy lukijaa ilahduttava jälleennäkeminen toisen Stroutin romaanin henkilön kanssa. Enpä paljasta kenen!

Henkilökuvausta pidän romaanin valttina. Osuvia hetkiä koen rakkauden, katoavaisuuden ja yhteisöllisyyden mietinnöissä.

”Elämä huljui hänen takanaan kuin pienisilmäinen kalaverkko, täynnä tarpeetonta meriheinää ja rikkinäisiä simpukankuoria ja kiiltäviä pikkukaloja – satoja hänen entisiä oppilaitaan, lukion poikia ja tyttöjä, joiden ohi hän oli kävellyt koulun käytävillä olleessaan itsekin koulutyttö (monet – useimmat – kuolleita), miljardeja tunteiden sirpaleita joita hän oli kokenut katsellessaan auringonnousuja ja auringonlaskuja, erilaisia tarjoilijoiden käsiä jotka olivat laskeneet hänen eteensä kahvikuppeja – kaikki mennyttä tai menossa.”

Elizabeth Strout

suomentanut Kristiina Rikman

Tammi 2021

romaani

231 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Anun ihmeelliset matkat ja Kirjaluotsi.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Marketta Pyysalo: Kehrääjä

Olen lukenut tämän vuoden aikana muutaman romaanin, jossa käsitellään rankkoja tai raskaita asioita, mutta tyylissä hyödynnetään komiikkaa, joka syntyy tilanteista ja kielestä. Siihen joukkoon asettuu mallikkaasti Marketta Pyysalon pienoisromaani Kehrääjä (Teos 2021).

”Se mitä muistan, kertoo enemmän siitä mitä nyt olin kuin mitä olin ennen.”

En pilaa keneltäkään juonta, kun kerron, että romaani alkaa 20-vuotishääpäivän illallisella, jossa mies ilmoittaa lähtevänsä. Hylätty vaimo kertoo jätetyksi tulemisen jälkeisestä vuodesta.

Kertoja purkaa tunteita ja tilanteita, tolaltaan suistunutta elämää. Kertojalle muistuu mieleen menneitä, joten erosurun ja identiteetin etsinnän ohella romaani käsittelee paljon muistamisen ja unohtamisen mekanismeja.

”Minä haluan lisäaikaa, hän aikalisän. Kuinka sanojen paikkaa vaihtamalla muuttuu koko todellisuus.”

Kertoja takertuu sanoihin, kun muu romahtaa. Sanojen ja sanontojen etymologia saa hänet kenties pysymään kasassa. Vertauskuvien ja merkityksien pöyhintä päästää pintaa syvemmälle sellaiseen, joka on käsitettävissä ja joka vaikuttaa ikiaikaisena ja jatkuvana. Tämä kielipeli hykerryttää minua, koska kertojan sekava mielentila on saanut tuekseen selkeän ilmiasun.

Kertoja keksii mytologiasta yhtymäkohtia elämäänsä. Esimerkiksi epätodellinen, näkymätön olo vertautuu metsänpeittoon. Hän löytää myös historian naisia, joita pohtien hän hahmottaa elämää. Carlotta Lönnqvist ei saanut ponnisteluistaan patsasta, mutta kertojan hän havahduttaa jatkuvuuteen, omeniin ja omenapuun istutukseen.

Kertojan mielleyhtymät liukuvat sulavasti yhdestä toiseen, ja lukijana tunnen pysyväni niiden matkassa. Nautin vaeltelusta kertojan raivaamilla arvaamattomilla poluilla ja tunnen pysyväni kielen voimin reitillä. Ilokseni kertoja löytää tiensä pois erokriisivuoden metsänpeitosta – muuttuneena niin kuin metsänpeitosta tavataan palata. Iloitsen, ja voi miten hienosti, toiveikkaasti, romaani päättyykään! Kehrääjä saa minut kehräämään kerronnan kulussa.

Marketta Pyysalo

Kehrääjä

Teos 2021

pienoisromaani

123 sivua.

Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Joonatan Tola: Punainen planeetta & kirjapiirikokemukset

Joonatan Tolan romaani isänsä elinkaaresta ja omasta varhaislapsuudestaan herätti ennen lukemista minussa epäröiviä kysymyksiä. Kiinnostaako minua omaelämäkerrallinen kirjallisuus, siis taas kerran? Käykö kuormittavaksi juuri usean samanmoisen aiheen kirjan jälkeen möyriä kirjallisesti mielenterveysongelmien syövereissä?

Ohitin kysymykseni kynnyksen, tartuin virtuaalikirjapiirin valitsemaan Tolan Punaiseen planeettaan (Otava 2021) ja annoin tekstivirran viedä. Olen lukemisen jälkeen – no, jonkin verran tolaltani. Ei tähän tapaan moni muu ole perhepiinaa käsitellyt.

Kirjailijan Mikko-isä lapsuudenperheineen ei ole tavallisimmasta päästä. Mikon lapsuusperheen poikkeustila juontaa touhukkaan aivokirurgi-isän poliovammautumisesta ja Hurtta-äidin persoudesta likööriin sekä vanhempien avioerosta. Kaikilla on kovin vahvoja mielipiteitä, ja etenkin äidin ja Mikko-pojan suhde on myrskyisä ja myrkyllinen.

Mikon tasapaino järkkyy jo teininä, ja omasta mielestään hänellä on sittemmin itsemurhayritysten ennätys. Hän on elämäntaiteilija, joka ei niinkään häikäise tuotannollaan. Mikon boheemitoilailuja tukeva vaimo löytyy noin kaksivitosena, ja levottomalle parille syntyy neljä lasta, Punaisen planeetan kirjoittaja toiseksi nuorimmaisena.

”Hän oli kuin mielenterveyskuntoutujien puuhapajassa kasattu linnunpelätin.” Tuo sitaatti isän olemuksesta johdatelkoon Tolan tapaan kertoa. Aiheena on mielenterveys- ja päihdeongelmainen köyhä taiteilijaperhe, jonka elämä etenee kaaoksesta toiseen. Jollain oudolla tavalla kerronnan rehevyys, terävyys ja yksityiskohtien kuvailu tekee kepeää siinä kuin kipeääkin.

”Luoja ties mitä isän päässä liikkui – tai tietäähän sen; nämä asiat kulkevat sukuperintönä. Isä kuului siihen ihmistyyppiin, joka omasta älykkyydestään lumoutuneena oli koko elämänsä ajan kohdistanut kaiken ajattelutehonsa omien murheidensa kanssa piehtaroimiseen, ja tämä neroutta lähentelevä itsereflektiokyky oli sairastuttanut hänet niin, että joka kerta kun hän hetkeksikään pysähtyi ajattelemaan elämää, hänen katseensa kääntyi hänen surkeaan kohtaloonsa: hän muisti kaikki kokemansa pettymykset ja vääryydet, itkunaiheet ja itsesäälin lahot, paniikit ja loputtomat ristiriidat, jotka pakolla aina ohjasivat hänet samaan lopputulemaan – kaikesta tästä oli vain yksi ulospääsytie, vain yksi ratkaisu. Kuolema.”

Kolmen hengen virtuaalikirjapiirissä Punainen planeetta herätti vilkasta keskustelua autofiktiosta ja ongelmallisten perheiden kuvauksesta. Vammautuneenakin joka paikkaan ehtivän aivokirurgin ja arvioituksellisen Hurtta-rouvan persoonat jäivät askarruttamaan, samoin kerronnassa varjoon jäänyt Joonatanin äiti. Keskustelimme myös tunteista, joita kauheuksille nauraminen tuotti. Tiivistän kirjapiiriläisten lopputulemat.

Taru: Minulle tuli kirjasta vahva mielleyhtymä teatteriesityssuosikkiini Skavabölen pojat. Kummassakin on vakavaa asiaa mutta samaan aikaan lukijalle/katsojalle tulee fiilis, että viihtyy siinä kaikessa hulluudessa. Sillä tavalla kestää vaikeat asiat, paremmin kuin teos yrittäisi herättää vain vakavuudella tai naurattaa farssina.

Johanna: Tykkäsin Tolan kirjasta hirveästi. On totta, että komiikan ja karnevalismin keinoin vakavan ottaa vastaan. Kirja antaa järkyttävän kuvan rakenteista, joiden pitäisi tukea perhettä. Vaikka se on ulkokirjallinen asia, kiinnitin siihen kirjassa huomiota. Kirja on hyvin kerrottu, se imaisi mukaansa.

Tiivistän näin: Ällistelen Tolan taitoa kuvailla tilanteita ja keskusteluja kuin hän olisi ollut läsnä ja tallentanut niitä autenttisesti mutta lisäten kuvauksiin kirjallista taikapölyä. Kielenkäytön liukkaus vie eteenpäin; tarinallistumisen ja tyylittelyn johdosta lasten kokemat kauheudet kestää lukea. Etenkin koskettavat kuvaukset Joonatanista itsestään ja sisarusten rooleista perhepainajaisessa.

Joonatan Tola

Punainen planeetta

Otava 2021

romaani

220 sivua.

Luin BookBeatissa eKirjana.

7 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Tuukka Pietarinen: Lukematon

Tuukka Pietarisen esikoiskokoelma Yksin ja toisin jo tutustutti suoraan mutta tiheään runokieleen. Siitä nautin myös uutuuskokoelmassa Lukematon (WSOY 2021). Etenkin kokoelman ensimmäisen osan runot hivelevät kielimieltä.

Huomaan, että miellyn runoihin, jotka ovat lyhyitä, sanojen asettelultaan nasevia ja silti avaria ajatella sanojen taa. Ja on paljon mahdollista, että harpon niiden yli, valitsen niille omat merkitykseni. Mielestäni runot sallivuudessaan kestävät sen: ”Luettu luku, kirjoitettu kirjain / ei tyhjä niin kuin taulu, vaan niin kuin ikkuna / – -.”

Ja nyt lainaan koko runon, kyseenalaistahan se on mutta selitän kohta. ”Iltapäivän viileydessä hän käveli paratiisissa / hän kumartui poimimaan jotain / ja löysi kätensä maasta

Tällaiset runot hyrisevät minussa, sillä niiden vähissä sanoissa tulkitsen itselleni isoja asioita. Siinä on ns. päällä tilanne, havainnon (sää, ympäristö) herättämä iholle jäävä mielikuva, joka luo tunnelman, sekä käänne, jossa konkreettinen itsestäänselvyys (käsi, maa) laajenee eksistentiaaliseksi metaforaksi, mitä on etsiä merkitystä ulkopuolelta.

Runokirja alaotsikko kuuluu kolme lukua. Ja kyllähän niin on. Jo mainitsin, ensimmäisen luvun tai osan sytyttävän ajatuksia. Toisessa luvussa melankolia ja kaipuu kasvavat. Esimerkiksi runo mustarastaasta ja puusta (s. 57) pysäyttää kauniina ja oivaltavana.

Voin olla väärässä, mutta runot kysyvät minulta, mitä on runo JA mitä tämä kaikki meissä on. Siksi muutamalla sivulla lukee runoilijasta pintafaktatietoja, jotka voisivat olla kirjan liepeissä. Kun ne sotketaan runokirjan sivuille, halutaanko uskotella ne runoiksi vai minut kyseenalaistamaan runot, runous, todellisuuden representaatiot? Kirjan kolmas luku tahi osa jatkaa samaa: minulle tarjotaan tyhjiä sivuja, ”Viimeistä lukua ei ole”. Ja miksi osa runoista on lihavoitu, osa ei?

Saan kysyä, enkä odota vastauksia. Ehkä hieman ahdistun, sellainen tunne osittain siirtyy värssyistä minuun, tyhjyyden kokemus ja miten sitä kukin välttelee, täyttää, kestää tai ymmärtää. ” – – jaettu todellisuus ja tapa, jolla se on jaettu / mikä tahansa lukijaa (1) suurempi luku”

Tuukka Pietarinen

Lukematon. kolme lukua

WSOY 2021

runoja

67 sivua (en laskenut tyhjiä mukaan).

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

Hanna Haurun edellisestä romaanista Jääkansi on jäänyt jäytämään sodanjälkeisen ajan elämisen karuus, pohjoisen ihmisten hurja kurjuus. Ja kuitenkin se kaikki kirjassa kääntyy kieleksi, jonka osumatarkkuus vakuuttaa. Entä uutuus?

”Nyt saan näyttää, että minusta tuli vielä kirjan verran lauseita.”

Haurun uusin tiukkarakenteinen, pienoisromaani Viimeinen vuosi (Like 2021) kertoo pohjoisen kyläpahasen erakkokirjailijasta alkutalvesta seuraavaan syksyyn 1950-luvulla. Kirjailija saa valmiiksi viimeisimmän kirjansa usean vuoden tauon jälkeen. Kirjan nimeä maistellessani en ylläty, että romaanissa törisee eräänlainen joutsenlaulu.

Minäkerronnan keinoin avautuu kirjailijan sielunmaisema ihmisiä pelkäävänä kirjoittelijana, jonka erikoista elinkeinoa maalaiskylän väki vieroksuu. Satunnaiset rahatukut teksteistä hupenevat usein viinaan, ja nälkä kurnii. Romaania luen henkilö- ja taitelijakuvauksena, jossa poikkeushenkilö kulkee valitsemaansa tietä kasvatuksesta, yhteisöstä, yhteiskuntarakenteesta huolimatta.

”Sanat, joita tarvitsen leipäni eteen, alkavat tulla mieleeni ja sormet näppäilevät jo ilmaa.”

Romaanin kieli miellyttää, sillä se tarkasti vanhahtavalla tyylillä vie kertojansa ajatuksiin ja havaintoihin. Kerronta on tietoisen kaunokirjallista erottamaan kertoja muista, maatöissä ahertavista, ahtaasti ajattelevista, juoruilevista kyläläisistä tai kaupunkien ihmispaljouden hölötyksistä.

En ala luetella pohjoisen Suomen kirjailijoita, jotka voivat taustoittaa kirjan inspiraatiota. Enkä ryhdy pöyhimään sitä, miten introvertti kokee ympäristön, joka ihmisineen kuitenkin siirtyy kirjoiksi, tai miten viina helpottaa jännitystä, itsetarkkailu uuvuttaa ja kritiikki painaa. Tartun tarinassa siihen, mikä minulle siitä erottuu, ja se on se, miten kertoja kuvailee kirjoitusprosessia, kirjoittamisen olotilaa, joka on elinkeinopakkoa siinä kuin itseilmaisuakin.

”Iltaan mennessä kaksi novellinraatoa on saanut ympärilleen hieman kuollutta ihoa, joka on tervehdytettävä seuraavana aamuna. Teksti on vielä itsellenikin tuntematon. Toivon, että se tulisi huomenna esittäytymään. Se ei tiedäkään, kuinka tärkeää minulle on tavata.”

”Nainenkin pitää uneksia itselleen ja silti hän lähtee pois haavekuvana.”

Otan vielä esille kertojan muinaisen myttyyn menneen romanssin, josta mies ei pääse irti. Liisan muistoa hellivä murheellinen romantikko jumittaa menetetyissä onnen mahdollisuuksissa. Liisa on symboli kaikelle hyvälle, mitä olisi voinut olla mutta mihin kertoja ei kyennyt.

Hauru välttelee tässä romaanissa ylivirittyneitä raadollisuuksia niin kuin romaaninsa kertojakirjailija uusimmissa lehtinovelleissaan. Yhden kohdan kertojan arjen ahdinkojen kuvauksessa koen jopa huumoriheitoksi siitä, mitä Hauru omalla tavallaan myös toisintaa, perinteistä suomalaista realismia: ”Alkuaikoina ihmiset halusivat lukea teoksia, joissa arki oli arkea ja juhlaa oli vain, kun ei kuoltu talven aikana keripukkiin.”

Tarinaan en saa täysin otetta, mutta kyllä sen melankolisuus ja taitava sana-asettelu jäävät pitkäksi aikaa vaikuttamaan tunnelmiini.



Hanna Hauru
Viimeinen vuosi
Like 2021
romaani
85 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani, Taiteilijaromaani

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Tarvitsin juuri nyt tällaisen kirjan! Olen lyhyessä ajassa lukenut liudan autofiktioita tai omaelämäkerrallisia kirjoja masennuksen ja mielenterveyden tasapainon järkkymisen aihelmista. Joten ihan silkka fiktiolta vaikuttava perhetarina tuulettaa tervetulleesti. Perheromaaneitahan piisaa, mutta harvoin kohtaan näin hilpeän irroittelevaa kerrontaa perheenjäsenistä, joiden odotukset eivät koskaan toteudu toivotusti tai suhteet suju sulavasti.

Sari Pöyliön romaani Rakkaudesta ja tulehduksen oireista (Atena 2021) alkaa vuodesta 1972 ja päättyy vuoteen 2019 seuraten leski-isä-Hemmingin luotsaaman kaksilapsisen perheen äiditöntä rämpimistä iästä ja sukupolvesta toiseen. Tytär Anni tempoilee tunteissa, joita ei opi tunnistamaan tai uskomaan, ja isä yrittää tehdä parhaansa, mitä ikinä se onkaan. Annin isoveli Isko pyrkii pitämään elämää vakailla urilla. Ei onnistu. Mutta romaani onnistuu.

Romaanin alkupuolella nauran ääneen useita kertoja. Loppua kohti pyrskintä harvenee, romaani siis vakavoituu vaan ei tosikoidu. Nostan hattua taidolle kuvata repaleista ihmiseloa, ihmisten tragikoomista pyristelyä kaikin sävyin. Mieleeni jäävät kutittamaan Uinun perheen kaoottinen Lapin loma, Hemmingin pinteet lapsenlapsen hoitajana, Annin avioliittoon ajautuminen huippujuoksijan kanssa, Iskon keski-iän kriisi. Ja paljon muuta.

Osansa komiikasta ottaa sanailu. Sanoilla leikittely on ominaista Aijalle, vaikka muutkin sen taitavat. Esimerkiksi isä-Hemminki on Hämminki, lapsen kuulema kangasmateriaali on Pöly-Esteri ja niin edelleen.

”Äiti sanoi mummille, että sen teki mieli lyödä isää kirveellä päähän. Mummi sanoi, että sen teki mieli ostaa äidille kirves. Äiti sanoi puhuneensa kuvainnollisesti. Mummi sanoi puhuneensa kirjaimellisesti.”

Pidän siitä, miten kirjassa hypitään vuodesta ja henkilöstä toiseen selittelemättä. Näkökulma vaihtuu, joten Annin, Hemmingin ja Iskon sekä lopussa vielä Annin pojan Onnin ajatukset ja toiminta tulevat liki. Henkilökuvaus on sitä luokkaa, että empatiseeraan kaikkea kaaosta ja päätöntä, mitä Uinun perheen jäsenet ymmärtämättömyydessään ja tohkeissaan touhuavat. Ja miten he rakastavat. Rakastettavaa!

Sari Pöyliö

Rakkauden ja tulehduksen oireita

Atena 2021

romaani

247 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kirjojen kuisketta ja Marjatan kirjat.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Venla Hiidensalo: Suruttomat

”Lopputulos on faktoista innoituksensa saanutta fiktiota.” Noin Venla Hiidensalo tiivistää jälkisanoissa lähtökohdan taiteilijaromaaniin Suruttomat (Otava 2021). Kirja kertoo Tyko Sallisen ensimmäisestä vaimosta Helmistä, Kööpenhaminaan adoptoidusta Tirsu-tyttärestä ja Sallisen kasvattamasta Taju-tyttärestä.

Näkökulma on Sallisen naisissa muttei miestä voi ohittaa, sillä hänen tekonsa määräävät naisten elämän suunnan. Mustasilmäinen mies pimentää mieli- ja väkivallallaan sekä manipuloinneillaan naisten potentiaaliset väripaletit.

Kerronta rakentuu Helmin, Evan (Tirsun) ja Tajun osuuksista, jotka kattavat kolmisenkymmentä vuotta. Helmin tuhoava rakkaus Tykoon muodostaa kehyksen. Romaanissa aikuinen Taju (Irja Salla) yrittää toipua lapsensa menetyksestä ja samalla aukeaa haava äidin hylkäämänä, joskin lukija tietää, että Helmi-äiti menetti lapsensa vasten tahtoaan. Aikuisen Evan osuutta voi pohtia myös siitä vinkkelistä, mitä herättää totuus alkuperästä: eno onkin isä, mammaksi luultu täti, oikea äiti jo kauan sitten kuollut Helmi.

Nyt kuuluu Sallisen naisten ääni, joten Tykon psykologisointi ei ole tarpeen, vain hänen jättämänsä jäljet merkitsevät. Kyllä tytärten uhriasema tuntuu sekin tärkeältä, mutta minulle onnistuneinta romaanissa on Helmin ajatusmaailman tavoittaminen.

Helmin taiteilijuushaave ja värienkäyttönäkemys välittyvät hienosti, samoin rakastumisen kohtalokkuus. Todenoloisesti Hiidensalo kuvaa Helmiä maalaamassa mieheltään salaa, elättelemässä toivetta omanlaisesta taiteilijaelämästä. Ristiriita unelmien ja jatkuvien luopumisten kesken riipii. Helmi on lisäksi yksi nainen monien lailla, jota ei kukaan ulkopuolinen pääse pelastamaan, koska ihminen itse ei näe ahdingostaan ulospääsyä.

Vahvasti kirjassa kuvataan Helmin toistuvat kuvitelmat, miten elämä voisi edetä, mitä se voisi olla – loppuun asti: ”Kun en saa unta, ajattelen elämää jonka olisin voinut elää.” Minuun suurimman vaikutuksen tekee se, miten Helmi alkaa hajota ja nähdä itsessään miehensä maalausten tyhjäsilmäisen Mirrin, naiskuvan, joka ei kuvaa todellista malliaan vaan kuvaajansa mielikuvaa ja saa kuvauskohteen kadottamaan omakuvansa.

”Mirri elää sisälläni, vaikka olen yrittänyt kätkeä sen itseltänikin. Olen kömpelö, tahmea, ärsytän Tykoa tahallani ja ajan hänet raivon partaalle. Tyko näkee perimmäisen avuttomuuteni ja sysimustan pimeyden, jota kannan sisälläni. Se on samaa pimeyttä, jonka takia äitini käski minut nurkkaan häpeämään.”

Todellisuus on usein tarua ihmeellisempää, eli Sallisen lähipiirin tragiikka on sitä luokkaa, että keksittynä se voisi tuntua epäuskottavalta. Hiidensalon toteutuksen totisuus toimii siksi elävöittämässä taidehistoriikkeja, sillä se antaa yhden mahdollisen tulkinnan kirjan taiteilijoista kokemustasolla.

Venla Hiidensalo

Suruttomat

Otava 2021

romaani

180 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Tasa-arvon päivänä 2021: #minullaoncanthia

Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä ilmestyy haastepostauksia, haastajana Yöpöydän kirjat (tässä). Amman lukuhetki ja Kulttuuri kukoistaa -blogit julkaisivat lisäksi jutut (tässä ja tässä), joissa muistutetaan Canthin kulttuuriperinnöstä:

Minna Canth oli kirjailija, toimittaja, liikenainen, suurperheen yksinhuoltajaäiti ja vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja, jonka elämäntyöllä on ollut suuri merkitys Suomen kehittymisessä koulutuksen ja tasa-arvon edelläkävijäksi. Nyt Canthin kotitalo Kanttila Kuopiossa on vaarassa. Kirjasome kunnioittaa Minna Canthin elämäntyötä ja perintöä ja tukee Kanttilan säilyttämistä. #kirjasome #minullaoncanthia

Minulla on ollut kanttia

Olen mukauttanut selkokielelle kaksi Canthia, joten kanttia on tarvittu tarttua klassikkotuotantoon. Mukauttaminen tarkoittaa sitä, että alkuteksti muokkautuu sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta helpoksi suomeksi. Tunnelman, sävyn, ytimen ja sanoman täytyy säilyä, mutta teksti taipuu nykylukijalle ymmärrettäväksi. Silloin helpottuvat vanha sanasto ja virkerakenne, ja sisällöstä karsiutuvat sivupolut, mutta pääjuoni pysyy.

Kumpikin mukautus ilmestyi Canthin juhlavuotena 2019. Hanna oli itseoikeutettu mukautusvalinta, sillä kasvukertomus on säilyttänyt voimansa. Canth kuvaa Hannaansa elävästi suhteessa kasvatukseen ja perhetilanteeseen. Nuoren naisen tahdon nujertava isänvalta vie Hannan traagiseen yksinäisyyteen. Sukupuolten epätasa-arvo, seksuaalimoraali ja tyttöjen koulutus saavat osakseen kritiikkiä yksilötarinan rinnalla. Hannan selkoversion on julkaissut Avain äänikirjana.

Agneksen julkaisin vapaasti netissä luettavaksi, sillä niukista selkokirjallisuuden valtiontuista ei liiennyt roposia kustantajalle eikä minulle toiseen teokseen, koska Hanna sai jo tukea. Selkokeskus myönsi käsikirjoitukselle selkotunnuksen, joten se oli siten mallikkaana selkona julkaistavissa. Kauppias-Canth ehkä ihmettelisi: että siis ihan ilmaiseksi teit ja julkaisit!

Agneksen kahden naisen tarinassa riittää purtavaa tänäkin päivänä. Kotihiiren ja maailmannaisen kohtaaminen kästtelee naisen asemaa avioliitossa ja vapaissa suhteissa, eikä Canth moralisoi asetelmaa yksioikoisesti. Olen saanut kiinnostavia lukijapalautteita niin suomenkielisiltä kuin maahanmuuttajataustailtakin naislukijoilta tunteista, joita novellin naiset ovat heissä herättäneet. Yli sata vuotta pienoisromaanin (tai novellin) ilmestymisestä ovat lukijoita hämmästyttäneet, sillä tarinassa on yhä tunnistettavaa ja samastuttavaa.

Canthin kantilta 

Kyllä mukauttaminen rohkeutta vaatii ja uskoa, että kunnioitan valinnoillani kirjailijan teosten henkeä. Minun on uskottava kielivaistooni valitessani ilmaisutavan, joka ei muuta oleellista mutta helpottaa lukemista. Myös pitää luottaa siihen, että työni johdosta klassikko jatkaa elämäänsä ja saavuttaa uusia lukijoita. Sillä sen Canth ansaitsee.

Onko pöyhkeätä väittää, että Canth hyväksyisi tekstiensä peukaloinnin? Minna Canth seurasi tarkkaan ajan ilmiöitä ja kehityskulkuja sekä tuki moninaisia tasa-arvoajatuksia, joten uskon saavani jonkinlaisen myönteisen nyökkäyksen selkotavoitteilleni.

Canthin viitoittamalla tasa-arvoisuustiellä olen taivutellut kieltä helpotettuun muotoon, sillä kaikilla on oikeus lukea. Canth ajoi koulutusta köyhille ja tytöille. Ne mahdollisuudet nyky-Suomessa ovat, mutta lukutaito ei ole silti itsestäänselvyys. Eikä lukuhalu. Siksi pidän tärkeänä tarjota lukemista, joka voi tuoda valikoimaan lisää, rinnakkaisia tai vaihtoehtoja. (Minun ja muiden selkotuotannosta löydät juttuja blogini kategoriasta selkokirja.)

Ja muuten olen tukenut Kanttila-hanketta. Siispä #minullaoncanthia. Entä sinulla?

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuuspohdintoja, Selkokirja

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

Käy järkeen tämä Saara Turusen kirjallinen tyyli. Järjettömiä asioita (Tammi 2021) on mutkatonta luettavaa, vaikka kertojalla on mielenmutkia. Suora kerrontatapa – nakuttavan pelkistetty virketyyli, päiväkirjaomainen tapahtuma- ja ajattelukuvaus – on aika pitkälti riisuttu kielellisistä krumeluureista.

Teen sellaisen ratkaisun, etten ala erityisesti tulkita kirjaa. Aluksi huokailen hohhoijaa tätä minä-auto-leikkiä, mutta annas olla, teksti vetää vääjäämättä mukaansa ”minän” mietintöihin ja matkoihin. En lähde pöyhimään tätä autotällaista, antaa minäkertojan kertoa vain. Olkoon kirja minulle romaani: taidokkaan järjellistä kerrontaa järjettömistä asioista kuten tunteista. Lupasin olla tulkitsematta, mutta kyllä ruukkukasvit ja linnut pintaa syvemmälle sujahtavat.

Juoni on sellainen, että dramaturgiopiskelija ja sittemmin valmis teatterin tekijä ja kirjoittaja rakastuu Barcelonassa ja jatkaa suhdetta etänä. Vuosia vierii, ero käy mielessä, mutta suhde vain jatkuu. Kallonkutistajaakin tarvitaan, jotta kuvio kertojalle selkiytyisi. Rakkauden lisäksi tarinointi käsittelee elämän jatkumista, sen haurautta, hetkellisyyttä, rajallisuutta ja kuolemaa. Ja sitä, miten rakkaus pakenee määrittelyä ja mitä sitoutuminen tarkoittaa.

”Ajattelen, että kirjoittaisin jotakin, mutta en ole varma, mistä aloittaisin. Kirjoitan pienen kappaleen, joka käsittelee miestäni, sitä miten olimme hankkineet imurin, ja sitten mietin, onko sellainen kiinnostavaa. Muistan taidekoulun, Cherbourgin sateenvarjot ja luokkatovereitteni sanat ja huomaan itsekin oppineeni ajattelemaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Että pitäisi kirjoittaa jotakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, erityisesti jos haluaisi olla uskottava taiteilija eikä mikään typerä tytönheitukka, joka haaskaa elämänsä romantiikan alttarilla. Ja niinpä olen vältellyt rakkautta aiheena. Olen opetellut kiertämään sen kaukaa. Mutta nyt mietin, onko asenteessani sittenkin jotain tunkkaista tai muiden sanelemaa. Sillä vuosien myötä olen havainnut, että taiteilija voi tehdä kulloinkin vain sen teoksen, mihin hän juuri tuona nimenomaisena hetkenä kykenee.”

Turunen ravistelee rakkauden irti romantiikasta. Samoin hän tekee seksille, tai tapahtuu niin, että siitä riisutaan hehkutettu hekuma. Seksi erikoisen raikkaasti palautuu siihen, miten kokemukset ovat yksityisiä ja erilaisia. 

Ja kylläpä kirjassa käsitellään paljon kaikenlaista. On yksinäisyyttä, taiteilijuutta, perhettä, naiseuden käytösmalleja, Katalonian kuohuntaa, kulttuurien tapoja ja tapojen erilaisuutta. Olenpa Turusen edellisetkin kirjat lukenut, mutta tämä yllättää iloisesti tyylin tinkimättömyyden ja käsittelytavan vuoksi: Järjettömiä asioita, elämän- ja kuolemanvakavia asioita – vaan ei tosikkomaisesti.

Saara Turunen

Järjettömiä asioita

Tammi 2021

romaani

232 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Kesällä 2020 kävin kaksi kertaa Hattulan Pyhän Ristin kirkossa. Sinne vetivät toistuvasti maalaukset, jotka peittävät Hämeen vanhimman kirkon seinät ja katon. Pohdin, ketkä ovat ne maalanneet, millaista elämää maalarit ovat 1500-luvun alussa viettäneet ja mitä ovat maalatessaan miettineet. Joten aivan kuin tilaustyönä on Anneli Kanto kirjoittanut romaanin Rottien pyhimys (Gummerus 2021), jossa puetaan kirkkokäyntieni aatokset sanoiksi:

”Olin siirtänyt oikeat ihmiset viivoiksi väreiksi kuviksi pylväisiin ja siinä ne pysyisivät kauemmin kuin minä tai miehet itse ja se minua huimasi.”

Noin kertoo Pelliina, sattuman oikusta kirkkoa maalaamaan päätynyt paikallinen nuori nainen. Tarinasta poimin päällimmäiseksi Kannon ratkaisun nostaa yhteisön eristämä, lapsenomainen Pelliina-tyttönainen oleelliseksi osaseksi yhden kesän kirkkomaalausprojektia. Kanto tavoittaa Pelliinan äänen, ajatusten ja tunteiden rytmin, jossa kaikuvat tausta, kasvuolot ja elinehdot sekä kirjanmittainen kasvu.

Pelliina kertoo minämuodossa, muita henkilöitä kirja seuraa kolmannen persoonan kerronnalla, mutta kyllä sekin keino auttaa tunkeutumaan yksilöihin aatoksineen, käytöksineen ja toimineen. Tärkeää väkeä kirjassa ovat maalarit Martinus ja Andreas, heidän apupoikansa Vilppu, kirkkoisäntä Klementti ja kirkkoherra Herckepaeus. Myös läheisen Hämeen linnan valtias rouvineen liittyvät tapahtumiin.

Tästä joukosta irtoaa ainesta täyteläiseen historialliseen fiktioon. Faktoja Kanto käyttää vakuuttavana ajankuvataustana. Historiankirjoissa ei ole säilynyt kirkkomaalaireiden henkilöllisyys, joten fiktiolle avautuvat ihmisenmentävät aukot.

Olen jo Kannon romaaneissa Piru, kreivi, noita ja näyttelijä ja Pyöveli ihastunut siihen, miten henkilökuvaus joustaa koskettavuudesta komiikkaan. Etenkin onnistuneena pidän kerrontatapaa, jossa välkkyvät moninaiset sävyt inhimillisistä heikkouksista. Usein henkilö itse ei ymmärrä omaa ominaislaatuaan, mutta lukija saa hykerrellä havaintoja ja tehdä tulkintoja. Rottien pyhimyksessä esimerkiksi seuraan herkullista Hattulan kirkon hallintohenkilöiden valtataistelua ja maalareiden keskinäistä kilpailua. Joiltain henkilöiltä löytyvät kaikki perisynnit, toisilta vähemmän.

Houkutus olisi noukkia juonikoukkuja, henkilökuvaussävyjä, näytteitä maalaisyhteisön nokkimisjärjestyksestä sekä sukupuoliroolien ansoja ja murtumia. Hillitsen itseni. Lukijalle jääköön siten herkkupaloja napsittavaksi. Kerronnan runsaus ja sanomisen tavan mehevyys takaavat maisteltavaa.

Kannon romaani kertoo taiteen tekemisestä sekä sen merkityksestä tekijälle ja vastaanottajalle. Taiteen tekeminen tilaustyönä sisältää ristiriidan: taiteilija toteuttaa omaa näkemystään samalla, kun hän yrittää täyttää tilaajan vaateet. Kanto sivuaa myös taitelijoiden tapoja suhtautua kritiikkiin. Nämä kuuluvat romaanin ajattomaan tematiikkaan.

Kuvataiteen ominaislaatu kiteytyy: ”Kuvasta lukee hetkessä sen, mitä sanoilla pitäisi selittää monta kirjoitettua sivua ja lukea hitaasti.” Ja katsojan kokemukseen: ”Isäntä Klementti mietti mielessään, miten kummassa maalarit osasivat muuttaa maailman kuviksi ja siirtää ne kirkon seiniin.”

Siirryn siten 1500-luvun ajankuvaan, jossa kuvallisuus ei kuulu todellisuuteen. Romaanissa upeasti kerrotaan siitä, miten kirkkomaalauksiin yhdistetään Raamatun ja pyhimyslegendojen kuvastoa lähikylän ihmisten arkielämästä tuttuun kuten vihdat peittämään Aatamin ja Eevan alapäätä tai Aatami lapioimassa. Lisäksi poimin kirjasta hienoja hetkiä tilanteista, joissa taiteilijat ovat kuvatessaan sellaista, mitä he eivät ole koskaan nähneet. Tai katsojat katsomassa ennenäkemätöntä.

”Hyvä kuva on sellainen, että katsoja löytää siitä uusia asioita ja oikein hyvä kuva on niin tehty, että vasta tarpeeksi kauan tarkasteltuaan katsoja ymmärtää, mikä on sen syvällisempi merkitys ensimmäisen merkityksen takana.”

Edellisen sitaatin ”kuva”-sanan tilalle voi mallata myös sanan ”teksti”. Ainakin Kanto taitaa vetävän pinnan ja sen alaiset tasot. Komeimmillaan Rottien pyhimys näyttäytyy minulle kohdissa, joissa kuvaillaan maalarien työtä ja heidän ajatuksiaan työstään. Se syvenee koko ajan romaanin edetessä.

”Toinen maalarimies tuli perääni ja sanoi ettei tarvitse pelätä sillä suuret ihmiset ovat seinään maalattuja kuvia ja he ovat maailman ensimmäiset ihmiset Aatami ja Eeva. Haukoin henkeäni mutta mies sanoi tule katsomaan ne on katsottaviksi tehty ja pysyvät seinässä eivät ne sieltä hyppää eivätkä elä.”
”Viimeiseksi piti maalata oviaukon yläpuolelle punaisella värillä vertauskuva joka kertoo että hyvä ja paha taistelevat sielussamme joka hetki. – – Niskalenkin vetoa hän [Andreas] puhahteli se oli hänen mielestään kaukaa haettu kevytmielinen vertauskuva eikä kukaan käsitä että siinä hyvä ja paha kilpaa vetävät.”
”- – Martinus opetti Pelliinalle yksisarvisen tarinaa ja selitti, että kuvaan tulevat miehet olivat metsästäjiä ja edustivat pahuutta, mutta neitsyt oli hyvyyden ja puhtauden vertauskuva. – – Pelliina kiipesi telineille ja luonnosteli hiilellä kattoon sulavalinjaisen koiran ja peuraa muistuttavan yksisarvisen sekä neitsyen, joka ojentaa molemmat kätensä suojelemaan syliinsä loikkaavaa yksisarvista.”
”Sillä hetkellä iski auringonsäde lasi-ikkunan läpi ja koko kirkko syttyi sädehtimään, loistamaan ja häikäisemään. Seinät, pylväät ja katto olivat täynnä kuvien kirjoitusta, joka kertoi maailman alkamisen ja miten se oli päättyvä. Kuvissa ihmiset kärsivät, kiduttivat ja tappoivat toisiaan, mutta myös rakastivat, antoivat toisilleen leipää ja söivät yhdessä, saivat lapsia, iloitsivat ja tunsivat onnea.”

Mistä kirja on saanut nimensä? Pelliina päätyy maalaamaan jyrsijöiden ympäröimän Pyhän Kalkukylan, joka vastaa hänen mielentilaansa ja maailmankuvaansa: ”Rotat ovat vertauskuva kaikelle pahuudelle, nihdeille ja kirkkoherran hirveille sanoille ja elävältä hautaamiselle ja linnan kellarityrmille. Rotat ovat asioita, jotka järsivät ja syövät minut elävältä.” Yksi romaanin tärkeimpiä teemoja on hyvän ja pahan taistelu jokaisessa.

Rottien pyhimys alkaa pohjustellen ja saa vauhtia, kun kirkon maalaustyö toden teolla käynnistyy. Samalla kun kirkkokuvien maalien hehkuvia värejä sekoitetaan ja levitetään kalkkiseiniin, pääsee myös Kannon kerronta loistamaan. Nautin, siirryn vuosisatoja taaksepäin, elän mukana luomistyössä ja ihmisten perisynneissä. Koen henkilöiden nahoissa onnettomuuksia ja ohimeneviä onnenhetkiä. Haistan, maistan ja näen.

Hätkähdän, miten hienosti loppu sitoo alun – ajan sekä yhden ihmisen katseen ja kokemuksen suhteellisuuden. Vaikutun.

Anneli Kanto

Rottien pyhimys

Gummerus 2021

romaani

257 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa (, koska en malttanut odottaa kovakantista kirjaa).

P. S. Anneli Kanto kertoo Hattulan kirkon maalauksista bloginsa videossa: tässä.

16 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Alex Schulman: Eloonjääneet

En tiedä lainkaan, miten minuun vaikuttaisi Alex Schulmanin romaani Eloonjääneet (Nemo 2020), jos en olisi lukenut kirjoja Unohda minut ja Polta nämä kirjeet. Kaksi aiempaa kirjailijan perhettä kuvaavaa kirjaa heijastuvat oletuksiin ja odotuksiin.

Joten oletan, että Eloonjääneet kertoo Schulmanin lapsuusperheen kaltaisesta kolmen pojan, isän ja äidin porukasta ja että totuutta romaanissa on toinen puoli. Toinen puoli on taitavan kertojan elämyksellistä kuvausta, mielikuvien läikehdintää tilanteista, ajatuksista ja tunteista, jotka voisivat olla totta. Eli kaunokirjallisuutta. Odotan romaanikokemusta, joka liikauttaa. Sen saan.

”Mitä heille tapahtui?”

Romaanissa kerrotaan perheen sisäisestä hajaannuksesta ja kyvyttömyydestä puhua. Veljekset Nils, Benjamin ja Pierre eivät aikuisina pidä toisiinsa yhteyttä. Romaanissa heidät vie yhteen äidin kuolema ja hautajaisjärjestelyt, sitä ennen hetkellisesti isän kuolema.

Romaani kiertyy lapsuuden viimeisen kesän mökkitapahtumien ympärille. Tapahtuu sellaista, ettei perhe enää palaa mökille. Sitä ennenkin tunnelma väreilee vähintään jännittyneenä, sillä äidin mielialanvaihtelut, vanhempien tempoilevuus ja vapaa-ajan tissuttelu herättävät levottomuutta. Kullakin kolmesta pojasta on omat tapansa reagoida siihen ja toisiinsa.

”Hän näkee itsensä nopeasti, takapenkin keskellä istuva poika vilahtaa näkyviin.”

Romaanin kolmannen persoonan kerronta antaa tilaa tarkastella henkilöitä ja tilanteita etäännyttäen, ja keino toimii erinomaisesti. Benjaminin näkökulma on keskiössä, siihen hän sopii monesta syystä: keskimmäinen veljeksistä, välittäjähahmo, tunneilmapuntari: ”Poika valvoo tapahtumia autossa ja sen ulkopuolella valppain ja surullisin silmin.”

Aikuisessa Benjaminissa myllertävät lapsuuden, kohtalokkaan kesän ja aikuistumisen torjutut muistot ja tunteet. Tunne-elämän varjelu sekä tarkkailu etäännyttää muista, ja yksinäisyyttä korostaa se, että kerronta sulkee pois muun elämän, vain etäiset perhesuhteet saavat huomion. Se tehostaa fokusta.

”Sinä päivänä, kun se tapahtui…”

Romaanin rakenne käänteistää yhdenpäivänromaanin, sillä äidin hautajaispäivän tilanteet paljastuvat lopusta alkuun. Päivän tapahtumien väliin palastellaan veljesten viimeistä lapsuuden kesää ja sen käännekohta:

”Heidän on palattava onnettomuuspaikalle, kuljettava askel kerrallaan takaperin menneisyyteen, jotta he jäisivät vielä viimeisen kerran eloon.”

Ihastelen rakennetta, joka säilyttää jännitteen loppusivuille. Juoni yllättää minut lopun yksityiskohdalla, jota en osannut ennakoida. 

Tunneilmaston tarkkavireinen aistinta leviää Benjaminista kaikkeen, mitä romaanissa kuvataan. Hienosti välittyy lisäksi se, ettei voi aina erottaa, mikä on Benjaminin mielen irtautumista, mikä muidenkin havaitsemaa todellisuutta, mikä Benjaminin psyykkisen selviytymisen rakennusainetta.

”Hän yrittää heti karkottaa kuvat mielestään ja ehkä onnistuukin vaikka tietää, että ne tulevat takaisin.”

Schulman saa minut taas taikapiiriinsä, eivätkä hänen (ja suomentajan) kielellä loihditut kuvat tilanteista, henkilöistä, miljöistä ja tunnelmista noin vain katoa. Kielen tarkkuus vie kirjan sisään, ja poimin tilanteesta jos toisestakin symboleita. Kuvaus ei kuitenkaan tukahdu metaforahämäryyteen vaan selkeänä se vain korostaa tavallisenkin taipumista mielentilailmaisuksi. Esimerkiksi säväyttää tällainen arkitilanne, jonka voi lukea myös kuvaavan Benjaminin kokemusta viisihenkisessä perheessä:

”Kadut ovat vielä autiot, kun hän lähtee keskustasta ja ajaa kaupungin yläpuolella, kaksikymmentä metriä korkealla betonirampilla, missä on yksin viisikaistaisella tiellä.”

Romaanin surumielisyys leviää minuun. Kirjasta välittyy myös myötätuntoa ja lämpöä. Lohtua luovat tuokiot, joissa yhteys veljesten välillä ailahtaa: joitain lapsuuden yhteisiä, pelastavia kokemuksia; elämyksiä isän kanssa kuten kesäillan koivujen hopeisten lehtien välke. 

Eloonjääneet pyörii ehkäpä kliseisen teeman ympärillä – kohtaa menneisyytesi, avaudu, hyväksy – vaan ei tee sitä kuluneesti. Repaleisen elämän, onnettomuuksien ja onnettomuuden hyväksyminen on elämää sekin ja eloon jääneet eläkööt. Toivoa on. Vaikutun.

Alex Schulman

Eloonjääneet. Romaani

suomentanut Jaana Nikula

Nemo 2021

288 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani