Blogini täyttää tänään 10 vuotta. Harrastus on jatkunut vuosikymmenen, sillä koen omakseni yhdistää kirjat ja muut kulttuurikokemukset kirjoittamiseen. Yhä vain. Tuntuu, että viime vuoden aikana kirjallisuuskokemukset ja niistä postaaminen ovat jopa valaisseet etävuoden eristyneisyyshämärää.
Bloggaaminen alkoi sattumalta täydennyskoulutuksen sivutuotteena. Jonkinlainen onnenkantamoinen, kai, koska raskaat perheasiat ovat kuormittaneet näiden vuosien aikana, eikä palkkatyökään ole päästänyt helpolla. Kirjat ja kirjoittaminen ovat tarjonneet vastapainoa. Olen luvannut itselleni, että bloggaaminen jatkuu niin kauan, kun en koe sitä suorittamiseksi.
Kymmenessä vuodessa olen julkaissut 1565 blogijuttua ja kirjoittanut kymmenkunta kirjaa sekä lukenut kutakuinkin 1500 kirjaa.
Miksi julkaista juttuja, voisinhan kirjoittaa lukupäiväkirjaa vain omiin tarpeisiin? Blogi-muoto sopii minulle. Täällähän pääsen näppärästi tallentamaan, kertaamaankin omia kulttuurikokemuksiani ja muut halutessaan selailemaan tuumailuja.
Minulla ei ole laumoittain seuraajia eikä etenkään kommentoijia, mutta aina ilahduttaa suuresti ja vähän ihmetyttääkin, kun huomaan blogitilastoista, että juttujani luetaan. Bloggaaminen on tuonut mukanaan myös yhteyksiä muihin bloggaajiin ja kirjasomettajiin, ja se on ollut suuri ilo. Toivottavasti ajat muuttuvat ja tapaamiset taas mahdollistuvat.
Silläkin uhalla, ettei kukaan halua osallistua, järjestän kirja-arpajaiset. Juttuuni kommentoijien kesken arvon juhlan kunniaksi novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021) ja Vivian Gornickin muistelmaklassikon Toisissamme kiinni (Gummerus 2021). Arvonta päättyy 20.3.
Hyvää naistenpäivää 2021! On aika julistaa seitsemännen kerran naistenviikkohaaste. Jää siis hyvin aikaa suunnitella luettavaa ja postattavaa naistenpäivästä naistenviikkoon.
Vapaa haaste
Haasteviikon aikana 18.–24.7.2021 luetaan ja/tai postataan naisnäkökulmasta. Aihe ja tyyli on vapaa:
– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. – Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista. – Voit valita luettavaksi tai postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu. – Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria. – Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.
Jos postaat, ilmoittaudu tähän postaukseen ja/tai lisää linkki koontiini 25.7.2021.Jos vain luet: koe ja kommentoi naistenviikolla teemapostauksia ja koontia.
Takakansiteksti vakuuttaa: tämä on muistelmaklassikko 1980-luvulta. Kirjailija Vivian Gornickin kasvutarinan Toisissamme kiinni (Gummerus 2021) punainen lanka vie tytär-äiti-suhteeseen.
Gornickin elämästä saa rakennettua kronologisen kaaren lapsuudesta keski-ikään, mutta sen saa askarrella lukija itse. Pidän kovasti kirjan rakenteesta, joka ei kulje junaraidemaisesti vaan pikemminkin muistuttaa haarautuvaa metrokarttaa, sen pohjalta yksilöllisiä reittivalintoja ja junanvaihtoja eri asemilla.
•
Kehyksenä toimivat keski-ikäisen tyttären ja äidin kävelyretket eri vuosina pitkin Manhattania. Niissä kalisee kulloinenkin nykyhetki äidin ja tyttären suhteessa. Keskusteluista irtoaa läheisyyttä, etäisyyttä, ärtymystä, kilpailua ja raivoa. Välittäminen on isolta osin vastentahtoista – ainakaan naiset eivät voi millään muotoa toisiaan ohittaa. Kuohahtelevaisuus, tunnetiloilla alistaminen ja monimutkainen riippuvuussuhde on tuonut mieleen Elena Ferranten, niitä huomioita ovat tehneet Kirjaluotsi ja Kulttuuri kukoistaa.
Tarkkoja ovat Gornickin kuvaukset lapsuudesta ja talosta, jossa perhe asui, etenkin tärkeistä naapureista. Vivianin vartuttua muistumia seuraa rakkaussuhteista ja niiden kuihtumisesta. Ydinkokemus on kuitenkin lapsuusaika ja äidin musertava suru isän kuoleman jälkeen.
”Kun äiti ei saanut elämältä haluamaansa, sitä mitä hän omasta mielestään tarvitsi ja tunsi ansaitsevansa, hän katosi oman murheellisuutensa pilven alle. Tämän pilven alla hän tunsi olevansa avuton, hauras, myötätunnon tarpeessa. Kun hän sai kuulla, että hänen hellittämätön melankoliansa oli painostavaa niille, jotka joutuivat sen todistajiksi, hän yllättyi.”
•
Kirja on kulttuuri- ja miljöötietoinen. Juutalaisuus määrittää elämää siinä kuin New York erilaisine asuinaluieneen, etenkin Bronx ja Manhattan. Gornickista mainitaan lievetekstissä toisen aallon feminismi. Sitä tai muuta on näkökulma, josta kirjoittaja pääosin kertoo: naisen roolit sekä niiden syiden ja seurausten käsittely. Lapsuus- ja nuoruusmuisteloissa korostuvat kotirouvien problematiikka vailla ns. omaa huonetta ja itsellisiä totuttamismahdollisuuksia kodin ulkopuolella. Niihin liittyviä omia valintojaan Gornick myös ruotii.
Siispä muistelmien rakenne pitää kiinnostustani yllä, samoin perhedynamiikan kuvaus, riipivä riippuvuussuhde ja kirjailijan terävä tyyli. Välistä tunnen olevani mukana tyttären ja äidin kävelyllä kaupunkimaisemissa, joissa en ole itse koskaan käynyt.
Väsähtäneenä työpäivän jälkeen huomaan, että Silvia Hosseinin esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema (Gummerus 2020) on ilmestynyt. Virkistyn, ja tunne vahvistuu sitä mukaan, kun kuuntelen kirjan esseitä kirjailijan lukemana. Välillä on palattava sanottuun tekstin muodossa. Esseistillä on nimittäin sana ja sanottava hallussa.
”Ajatukset eivät ole valmiita silloinkaan, kun ne esittävät olevansa.”
Kokoelman kantavina teemoina ovat vastakohdat ja kuolema. Muitakin löytyy ja etenkin monimuotoisuutta. Hosseinin esseitä kuvastaa liike ja vapaa virtaus, niitä leimaa kielen tarkkuus sekä ajatuksen linjakkuus ja kirkkaus. Motoksi asettuu: näinkin voi ajatella.
Kokoelmasta kuulen kokeilun ääniä. Identiteettiä käsittelevä essee rakentuu luettelosta, jonka muoto vaikuttaa sisältöön, ainakin sisällön haltuunottoon. Teheranin matkan mietteet puolestaan asettuvat kirjemuotoon. Kirjeissä kirjoittaja on vastaanottajan sekä kirjoituspaikan, ajan ja kulttuurin välissä. Taidan silti villiintyä etenkin lyhytlukuisista esseistä, jossa aihe, tutkimukset, kaunokirjallisuus, taide ja henkilökohtainen kietoutuvat yhteen.
”Esseistille minuus on työkalu, havainnollistamisen väline. Avautumisella ei ole merkitystä sinänsä.”
Päätösessee Aurinkokuningatar pullauttaa kakkakikkareiden kulttuuri- ja henkilöhistoriaa. Ulostetabusta Hosseini esittelee runoja sekä yhteiskunnallisia ja ympäristökriisin ulottuvuuksia. Aurinkokuninkaan peräpään sairaus satojen vuosien takaa Ranskan hovista koskettaa kirjoittajaa läheltä, joten mukana kulkee Hosseinin sairauskertomus. Juuri tällaista on taitava esseistiikka: aihe kieputtaa ympärilleen monenlaista, yksityistäkin, ja avaa ajattelua henkilökohtaisesta yleiseen.
Esseissä matkaillaan paljon, ja yksi essee on pyhitetty matkustamisen ongelmatiikalle. Hosseinin voima on avata aiheeseen kuin aiheeseen uusia näkökulmia, se näkyy monessa, mutta minä riemastun raikkaista tulkinnoista: Montalbano-dekkarit saavat kontekstikseen Sisilian ja Euroopan vanhan islamilaiskulttuurin ja Ylpeys ja ennakkoluulo talousvinkkelin. Ja miten hienoja havaintoja irtoaa Racel Cuskin tuotannosta!
”Totuudenjälkeisen ajan yleisö etsii totuutta väärästä paikasta: ei teoksen sanomasta, vaan siitä, mitä tekijän katsotaan edustavan.”
Essee Miesten tarinoita saa nyökyttelemään ja mutisemaan: juuri noin, kylläpä osuu ytimeen, jopas ilmaisu ja sisältö natsaavat. Ja kysehän ei ole siitä, että minun täytyisi olla tavan takaa samaa mieltä kuin esseekirjailija. Minuun jysähtävät myös esseet tai niiden osat, jotka hämmentävät, joita epäilen tai kiistän.
Hosseini ei yleensäkään hymistele vaan kyseenalaistaa. Miesten tarinoita -esseessä hän terävästi iskee kirjallisuuden lukutapoihin, joita rajoittaa lukijan usko tai aate tai: ”Feminismi ei ole älykkyyden tai kiinnostavuuden synonyymi, eikä se ole maailmanselitysmalli.” Myötäilen Husseinin ajattelutapaa, koska perusteluissa piisaa – vaikka feministinä itseäni pidänkin. Lukutavan feministisyys ja feministiset työkalut ovat eri asia kuin sokeutua tai etsiä kirjoista vain aatteeseen sopivaa tai yhtäläisyyksiä luetun ja lukijan oman elämän välillä. Tai olla lukematta miesten kirjoja tai kirjoja miehistä.
”Tunnistan merkittävän kaunokirjallisuuden siitä, että se nousee reaalimaailmaa kuvaavanakin sanojen ilmeisen merkityksen yli taajuudelle, joka on syvempi, selittämättömämpi, hellyttävämpi kuin elämä sellaisenaan.”
Tie, totuus ja kuolema on kiinni reaalimaailmassa, se on täyteläinen, sen sanoilla on ilmeiset merkitykset ja paljon enemmän. Se virkistää, naurattaa, yllättää, koskettaa, sopivasti ärsyttää ja herättää ihailua. Nautittavaa proosaa, pohdituttavaa, tyhjentymätöntä.
•
(Välitosikot ovat sitaatteja esseestä Kuka minä olen?)
•
Silvia Hosseini
Tie, totuus ja kuolema
Gummerus 2021
esseitä
6 tuntia 31 minuuttia äänikirjana, lukijana Silvia Hosseini
Matkailu on viime aikoina sattuneesta syystä rajoittunut mielikuvitukseen. Matkustamattomuutta ovat helpottaneet kirjat, ja etenkin kaksi romaania veivät minut kaupunkireissuille, joilla saatoin samalla fiilistellä omia matkamuistojani.
Helmikuussa 2009 reissasin Istanbuliin, jonka historia ja nykyisyys huumasivat: roomalaisaikojen maanalaisista vesisäiliöistä Hagia Sofian mosaiikkeihin, sulttaanien palatsialueiden loistosta Galata-tornin näköaloihin, eksyttävistä basareista aamuyön pimeyden rukoushuutoihin, hamamihöyryistä katuvilinään. Maaliskuussa 2011 vaeltelin Venetsiassa kiemurtelevilla kujilla, silloilla yli kanavien, pitkospuilla San Marcon aukiolla kanavavesien vyöryessä kaupunkiin, maalausten täyttämissä kirkoissa, Vivaldi-konserteissa, palazzoissa ja taidemuseoissa.
Ja nyt: reissaan kirjoilla.
Istanbul – Elif Safak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa
Elif Shafakin romaaneihin tartun mielenkiinnolla, sillä olen jo aiemminkin vaikuttunut hänen tavastaan kuvata islamilaista ja turkkilaista kulttuuria sekä etenkin Istanbulia. Uutuussuomennoksessa 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa (Gummerus 2021) aiheena on konservatiivisen islamilaisuuden törmäys erilaisiin elämäntapoihin.
Kirjan päähenkilö prostituoitu Leila kuolee väkivaltaisesti romaanin alussa. Kirja kertoo Leilan elämästä alusta loppuun ja lisäksi hänen viidestä ystävästään. Rakenne rikkoo kronologiaa. Oleellisinta on se, miten kirja kuvaa suhtautumista vähemmistöihin ja uskosta poikkeaviin. Hienosti Shafak kuvaa myös uskon ja taikauskon kietoutumista.
Ystävyyden avarakatseisuus on romaanin suola ja sokeri, ja se maustaa ympäröivän väkivaltaisen patriarkaattikulttuurin. Sen lisäksi kuvauksesta nousee yhdeksi päähenkilöksi hehkuva Istanbul, alati liikkeessä oleva kaupunki, kaiken sisältävä olento.
”Istanbul oli nestemäinen kaupunki. Mikään ei ollut pysyvää täällä. Mikään ei tuntunut asettuneelta. Se kaikki oli varmasti alkanut tuhansia vuosia sitten, kun jäätiköt sulivat, merenpinta kohosi, tulvavedet hyökyivät ja kaikki elämänmuodot tuhoutuivat. Pessimistit luultavasti pakenivat alueelta ensimmäisinä. Optimistit olisivat päättäneet odottaa ja katsoa, kuinka tilanne kehittyisi. Nalanin mielestä yksi ihmiskunnan historian päättymättömistä tragedioista oli se, että pessimistit selvisivät hengissä optimisteja paremmin, mikä tarkoitti, että johdonmukaisesti ajatellen ihmiskunta kantoi niiden ihmisten geenejä, jotka eivät uskoneet ihmiskuntaan.”
Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa, suomentanut Maria Erämaja, Gummerus 2021, 359 sivua.
Venetsia – Donna Leon: Perintöprinssi
Aina se on luettava, uusin Donna Leon -dekkari. Tai nyt kuuntelin puolet ja luin loput: Perintöprinssi (Otava 2021). Tällä kertaa rikosjuoni on entistä vaatimattomampi, painotus on perheessä ja rakkaudessa.
Brunetti lupaa auttaa appiukkoa selvittämään perheystävän tilannetta, sillä apen vanha homoystävä aikoo adoptoida nuoren miehen, onnenonkijaksi ounastellun. Juonessa on tuttua venetsialainen suhteilla ja korruptiolla pelaaminen, gesturan ihmissuhteet, ilmiömäinen sihteeri Elettra ja etenkin Brunettin perhe. Taas nautitaan yhteisiä aterioita, ja Bruntti tuumailee perhesuhteitaan ja lukee antiikin teoksia suhteessa nykyilmiöihin.
En tiedä, mikä minuun meni, mutta hidas jaarittelu vetosi pysähtyneeseen mielentilaani. Tuttuus ja turvallisuus takasivat minulle lepposteluhetken. Ja Venetsia. Leon kuvailee Brunettin reittejä, näköaloja ja kaupunkitunnelmia. Ne riittivät minulle – ja romaanin keskushenkilöiden melankolinen rakkaudentäyteisyys, joka on ja pysyy vaikkei sanotuksi saa. Ja niin pysyn reitillä:
”Brunetti käveli kotiin tavallista reittiään Campi SS, Giovanni e Paolon ja Santa Marinan kautta, sitten Rialton sillan yli. Sillan päässä hän kääntyi vaistomaisesti Rival del Vinille ja oikaisi San Silvestron läpi. Jalat tunsivat reitin eikä mieli puuttunut niiden kulkuun, sillä se tieisi, että ne veisivät hänet kotiin.”
Donna Leon: Perintöprinssi, Otava 2021, suomentanut Markku Päkkilä & Kaijamari Sivill, 187 sivua eKirjana; 8 tuntia 32 minuuttia äänikirjana, lukijana Jarkko Pajunen.
”Tarinat ja myytit rakentavat ymmärrystämme. Myytit ja sadut kertovat arvoista ja asenteista. Ne pohjaavat usein kansanperinteeseen, ja kansanperinteellä on onneksi aina ollut sellainen omintakeisuus, että se mukautuu uudelleen kertomisajankohdan ja kertojan oman taustan mukaan. Siksi meillä on oikeus, ja jos minulta kysytään, jopa velvollisuus lukea myyttejä vinoon ja kirjoittaa vanhat tarinat uusiksi.”
Ja virkistävän vinoja vinkkeleitä Kaisa Pulakka tarjoaakin kirjassaan Kurittomat (Atena 2021), jossa hän esittelee myyttien kauheita akkoja. On ilo esitellä kirja näin Kalevalan päivänä, sillä kirjan naisgalleriaan mahtuvat Louhi, Lemminkäisen äiti ja muita kotimaisen kansanrunouden naisväkevyyden värssyjä. Vaan ei siinä kaikki, sillä Pulakka kietoo toisiinsa eri kulttuureiden samansisältöisiä naistarinoita.
•
Alaotsikko Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja kuvastaa hyvin otetta. Pulakka poimii esimerkkejä kahdeksaan teemaan eri kulttuurien naistarinoista, tekee niiden valossa havaintoja nykykulttuurista sekä antaa raikkaasti kuulua oman äänensä ja kokemuksensa. Yhdistelmä on innostava.
Akkuuden positiivinen revittely kuuluu asiaan samoin kuin feminismi. Nautin myös siitä, että Pulakka tekee kunniaa tasa-arvoisuuden eetokselle, sillä pohdinnoissa näkyy se, että haasteensa on kaikissa, monissa sukupuolissa ja ettei sukupuolikaksijako pelitä. Kirjan kahdeksas luku Muodonmuutoksia trans-aiheeneen on kirjalle hieno lopetus.
•
Mutta sananen seitsemästä ensimmäisestä luvusta. Ensimmäisen luvun aloittaa Lilith, Aatamin omapäinen ex-vaimo. Muissa luvuissa päähenkilöinä toimivat tuttuja antiikin daameja ja tuntemattomia myyttinaisia. Pulakka tuulettaa äiti-huora-dikotomiaa siinä kuin kuolettavia ja nalkuttavia naistyyppejäkin unohtamatta alapään hampain varustettua vaimoväkeä.
Kurittomat riemastuttaa irtonaisella kerrontatyylillään ja tietoyhdistelyillään. Myyttitarinat Pulakka tiivistää tehokkasti ja iskevästi. Silmäkulman pilke vilkuu tekstistä.
Joka luvun lopussa Pulakka kirjoittaa kirjeen jollekin lukunsa päähenkilölle, ja kirjeiden huumori puree minuun. Huumorin lisäksi Pulakka hallitsee terävät kulttuuri- ja aikakontekstiin kytketyt huomiot. Otan tässä esimerkiksi kirjeen Lemminkäisen äidille, joka Kalevalassa kestää aikuisen poikansa toistuvat toilailut.
”Siksi haluaisin tietää, oletko sinä kuitenkin pohjimmiltasi ihan tavallinen äiti? Sellainen, joka silloin tällöin hermostuu, mokailee äitiydessä ja väsyy. Että käykö sinulla koskaan mielessä sellainen ajatus, että kun Lemminkäinen oikein kiukuttelee, niin sinun tekisi mielesi tönäistä se takaisin sinne Tuonelan virtaan?
Jos tunnistat kuvauksesta itsesi, niin toivoisin, että rohkeasti avaisit julkisuudessa tätäkin puolta itsestäsi.
P.S. Kertoisitko samalla koko nimesi? Minusta olisi kiva tietää sinut ihan itsenäsi eikä pelkästään jonkun äitinä.”
•
Pulakan kirjan juttuja voi kuunnella Yle Areenasta radiosarjasta Kauhee akkaSeela Sellan lukemina, ja Kulttuuricoctailin sivuilla voi tehdä Kauhea akka -testin, joka on myös kirjan lopussa. (Minä sain tulokseksi Gaian, vaikka Louhea odotin, muttei Gaiakaan pelkkä äitihymistelijä ole, kyllä löytyy tarvittaessa terää.) Lisäksi on mainittava kirjan kerrassaan hienojen kuvien tekijä Paulina Mäkelä. Kirjan muukin kuvitus tukee komeasti kerrottua. Siis kaikkineen mainio kirjakokemus!
(Ja tämä vielä kalevalanpäiväisesti: kannattaa lukea myös Tiina PiilolanKalevalan naiset, joka on yksi Pulakan lähdekirjoista.)
•
Kaisa Pulakka
Kurittomat. Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja
Kouluikäisten talvilomaan kuuluu toivottavasti liikuntaa ja lukemista. Lajeja on monia kumpaankin. Lastenkirjojen yksi viime vuosien suosikki on ollut Paula NorosenSupermarsu, ja nyt on sitä lajia ekstrana: selkokirja Supermarsu lentää Intiaan (Opike 2020).
”On vähän outo olo.
Kukaan ei tiedä,
että olen Supermarsu
ja minulla on supervoimia.
Tiedän vain itse,
ja se on vähän rankkaa.
Pitää vaan esittää,
että kaikki on niin kuin ennen.”
Riikka Tuohimetsä on muokannut selkokielelle Norosen kirjan, joten nyt on aito vaihtoehto lapsille, joille lukeminen ei ole aina helppoa. Selkoversiossa kirjan juoni ja huumori säilyvät, mutta kieli on helpompaa kuin alkuperäisessä kirjassa. Pauliina Mäkelän ilmeikäs kuvitus on kummassakin versiossa. Siispä supermarsutyyli pysyy.
Kirjan päähenkilö 11-vuotias Emilia virkistää aktiivisena toimijana. Tilannekomiikka ja sanallinen hupi yhdistyvät lapsen koulu- ja kotiarkeen. Vaan ei siinä kaikki, sillä kirjassa on ystävyyttä, ihastumista, eroperheen selviytymistunnetta ja sanomaa kiusaamisen vääryydestä on sitten kyse lapsista tai aikuisista. Ja tietysti lemmikkimarsu ja supervoimia.
Talvilomalle ja muihin aikoihin kustantaja tarjoaa kirjaan lisämateriaaleja eli tehtäviä: tässä. Tehtävät innostavat lukijaa omaan ilmaisuun. Kirjan joka lukuun on kysymyksiä, jotka virittävät keskustelua kirjasta. Kirjasta voi lisäksi ohjeiden mukaan piirtää. Tehtävät toimivat sekä kotona että koulussa.
Taas on todistettu, ettei selkokieli vie lukijalta kirjailoa pois vaan mahdollistaa sen.
Urpu Strellman ja Kimmo Svinhufvud pirskahtelevat tärkeää asiaa: kirjoitustaito saattaa olla avaintekijä rekrytoinnissa tai työssä pärjäämisessä. Nykyisin monessa ammatissa tuotetaan tekstejä, joten kokeneet kirjoittamisen opettajat ovat koonneet innostavan kirjoitusoppaan Kupliva kirjoittaminen (Art House 2020). Kirjan alaotsikko ei avaamista kaivanne: Iloa ja tehoa työelämän teksteihin.
Kupliva kirjoittaminen sopii monille kirjoitustaidon kehittäjille ja ylläpitäjille. Koska kirja pureutuu työelämän teksteihin, kirjoittaminen nähdään työtaidon ohella kokonaisuutena: ”Suhtautumalla kirjoittamiseen oikein voit myös parantaa omaa motivaatiotasi ja hyvinvointiasi.” Miten kirjoittamiseen sitten suhtaudutaan oikein? Se on elinikäistä taidon kehittämistä.
”Tee teksteilläsi maailmasta hieman parempi paikka, olipa kyse sitten siitä, että tekstisi lukeminen on lukijalle vaivatonta, että kirjoitat tekstin, jonka avulla saavutat omat tavoitteesi, tai että kirjoitat jotain sellaista, joka on todella merkityksellistä muille.”
•
Kirjan kirjoittajat täyttävät tavoitteensa ja osuvat asian ytimeen – ja lukijaansa. Kyllä kirjassa on kaikenlaista selostavuuttakin, mutta kirja pysyy ilahduttavan konkreettisena, ja kokeneet kirjoittajat ovat reilusti esillä esimerkkeineen ja kokemuksineen. Vaikka Kupliva kirjoittaminen taitaa olla paljolti ajateltu akateemisten alojen kirjoittajille, siitä saa ammennettua myös ideoita lukion ja amiksen tekstitaito-opetukseen.
Vaikuttavasta kirjoittamisesta kirja esittelee erilaisia malleja, joista saa omaan argumentointiin tehokeinoja. Työelämän teksteistä kirjassa painottuvat sähköpostiviestit, pikaviestit, työyhteisö-some, tiedotteet, pöytäkirjat ja muistiot, raportit, työnhaun tekstit ja puhe-esitykset. Huomio kiinnittyy tekstien tavoitteisiin ja perusrakenteisiin. Kirjassa esitellään myös tekstin aloittamista helpottavia keinoja ja ajankäyttöä. Lopun kielenhuolto-osuus on napakka ja käytännönläheinen.
Strellman ja Svinhufvud pitävät johtotähtenä yksinkertaistamista eli sisällön kirkastumista. Tavoite pätee heidän omaan kirjaansa, sillä selkeää ja vaivatonta tekstiä tekstin teosta on ilo lukea ja poimia vinkeistä tehoja omaan tekstitoimintaan.
•
Urpu Strellman & Kimmo Svinhufvud
Kupliva kirjoittaminen. Iloa ja tehoa työelämän teksteihin
Marianna Kurtto virittelee monitulkintaisuuteen romaanissa Seitsemäs piste (WSOY 2021). Olen hieman hämmennyksissäni heti lukemani jälkeen. Ehkä tunne vertautuu heräämiseen unesta: en ole ihan vielä irtautunut unen logiikasta.
Romaanissa kerrotaan perheestä maalta: isä, äiti, isosisko ja pikkusisko. Tytöt muuttavat nuorina kaupunkiin ja elävät omaa elämäänsä. Isosisko ei saa elämästä otetta, pikkusisko perustaa perheen ja saa lapsen. Vanhemmat kuolevat, siskokset eivät pidä toisiinsa yhteyttä. Tapahtuu katastrofi, leppäkerttujen hyökkäys – se on merkki.
•
Juonen kiskon kirjasta yhtä väkivaltaisesti kuin tempaisisin leppäkertuilta siivet. Seitsemäs piste ei nojaa juoneen tai henkilöihin, vaan se luottaa kieleen, metaforiseen kerrontaan ja symboleihin. Kielen symbolisävykkyys vaikuttaa lukutapaani: on pakko hidastaa ja pysähtyä kielinyansseihin. Runolliseksikin voi kielenkäyttöä kutsua.
Proosassaan Kurtto liukuu Tristanian tyylistä piirun verran Sinikka VuolanReplikansuuntaan. Seitsemäs piste pakottaa irtoamaan realismista, antautumaan sadunomaiselle tyylittelylle ja spefi-elementtien arvaamattomuudelle. Hellitän lukutottumuksistani: minun ei tarvitse määritellä tai arvioida, saan kellua vapaasti vaikutelmissa. Realismille huutia, selkeydelle viisveisaus, tunnekokemukselle peukutus.
•
Yksi romaanin keinoista on toisto: pikkusisko pelastaa lapsuudessa isosiskon ja päinvastoin, äidin kangaspuut kolskaavat, pikkusiskon liaanimaiset sääret heiluvat ikkunasta jne. Toisto naulaa ydinkokemuksia, sellaisia, joihin perheenjäsenet jumittavat.
Kerronnan kaikkitietävyys katkeaa välillä isosiskon minämuotoon, ja hetkellisesti äitivainaa jostakin taivaankolkasta katselee jälkeläisiään puhutellen nuorimmaistaan: ”Hän kääntää kaiken sisäänpäin, sinä loistat ulos.” Lopussa leppäkertullakin on asiaa: ”Ja pitkään on pimeää ja on ja on, ja sitten tulee valo kuin keltainen räjähdys.” Toivoa siis on!
Kirkkaus, loisto säteily ja värit merkitsevät. Pikkusisko hehkuu sinisenä, isosiskon väri ei ole selkeä. Entä mikä merkitys on nimillä? Romaanin perhe ja moni muukin säilyy kirjassa nimettömänä, mutta yhtäkkiä perheen ulkopuoliset miehet nimetään – ja saavatkin jämäkät suomalaisnimet: Eero ja Jussi.
Entä pisteet leppäkerttujen panssarissa? Niistä syntyvät romaanin luvut. Mutta mitä ovat taivaalta tuhoksi tai herättäjiksi lennätetyt ötökät? Ne samat elukat, joilla unilaulussa pitäisi olla lapsille turvaa lisäävä vaikutus? Miksi tämä perhe – tai ne, jotka ovat siitä jäljellä – tarvitsee havahtumiseen pistepirkkojen iskun? Miksi työläinen taigalla maalasi kerttuihin pisteet ja sotkeutuu pikkusiskon elämään? Leppäkertuilla on myös melkoinen symboliarvo isosiskon ulkopuolisuudelle ja poissulkemiselle.
•
Tämä merkillinen kirja kertoo minulle perhesuhteista. Sisaruussuhde osattomuuden ja kateuden tunteineen jäytää samoin kuin perheenjäsenten lähtökohtainen erilaisuus. Mietin, mitä yhteistä voi odottaa saman perheen jäseniltä, kaikilta omanlaisiltaan. Jokainen jää tavalla huomiotta tai kokee saavansa huomiota toisin kuin toiset. Jokainen on tehnyt tulkintansa samoista ydinkokemuksista, jokainen kantaa syyllisyyttä. Äidin sisäistä puhetta pikkusiskolle:
”Silloin ymmärsin, etten voi nähdä sinua kokonaan, olet eläin, jota en voi purkaa osiin. Eihän nuottiviivastoakaan paljasta laulun salaisuutta: vasta kuulijassa se herää eloon.”
Oleellisimmaksi minulle nousee nähdyksi tulemisen tarve. Mitä seuraa, kun perheenjäsenenä kokee osattomuutta ja näkymättömyyttä? Riipaisevin henkilö romaanissa on lapsi, tytöltä näyttävä poika, joka joutuu ottamaan vastuun, kun vanhemmat eivät pysty: ”Ja silloin lapsi oli oppinut että koko on vain yksi suure muiden joukossa.”
•
Seitsemäs piste on minulle outo uni, eikä syyttä, koska unia, näkyjä romaani itsessäänkin sisältää. Ja taidan jakaa kirjassa mainitun tunteen: ”Hän tuntee itsensä murtovarkaaksi, hän on käynyt tuntemattoman unessa.” Eli romaanissa on jotain sellaista yksityistä ja salattua, joka ei minulle kuuluisi eikä siksi aina avaudu. Anastan siitä silti hienoja lauseita. Ja vaikkapa ihan sanoman: ”Ehjää ei ole, sen kanssa on naisen elettävä.”
(Ja liikutun, sillä minun esikoiseni ja kuopukseni ovat romaanin siskosten tapaan niin eriväriset ja kaukana toisistaan. Voin vain toivoa romaanin äidin tavoin, että he joskus vielä istuvat [pellon ja metsän välissä isovanhempiensa talon] kuistilla kädet toistensa harteilla.)
”Puu on käytävä maan ja taivaan välillä.” Tällaista lukiessa ikiaikaisuus, tunnekylläinen, mystinen sävähdys käy läpi kropan ja mielen. Luen Richard Powersin romaania Ikipuut (Gummerus 2021), mutta sama tunne on vallannut silloin, kun olen halaillut noin 400-vuotiasta mäntyä, joka on kasvattanut kaarnaa ennen minua ja toivottavasti pitkään minun jälkeeni. Tunteessa on jotain uskonnollisuuteen vivahtavaa.
Powersin romaani saa kaikupohjaa ihmisen tuhotoimista kuten kapitalismin tallomista luontoarvoista, avohakkuista ja ilmastokriisistä. Kirja on täynnään elämän kiertokulkua, jota ihminen on ymmärtämättömyydessään sotkemassa. Yksi osoitus lyhytnäköisestä ihmistoiminnasta on monimuotoisuuden kato, esimerkiksi puulajien sukupuutto tai metsien kutistuminen ja muuttuminen lyhytikäisisksi puupuistoiksi. Elämään kuuluu kaiken eläväisen sikiäminen, syntymä, kasvu ja kuolema, joka ei ole kuolemaa vaan kasvualusta uudelle elämälle. Sen ymmärryksen puute tuhoaa elämää Powersin kirjassa ja maailmassa.
”Ei: lajeja on valtavasti, ja niitä kaikkia uhkaa tuho nimenomaan siksi, ettei kamppailu tästä planeetasta vaikuta yhdessäkään romaanissa yhtä mukaansatempaavalta kuin muutaman hämmentyneen ihmisen keskinäiset kärhämät.”
Ai ei vai! Ikipuut-romaanissa ne yhdistyvät.
•
Siis käsissäni on kuitenkin romaani, ei pamfletti, opetusopus tai tietoteos. Ikipuut ei hiivistele sanomaansa, kyllä se sitä tuputtaakin, mutta käsittelytapa nojaa romaanihenkisesti henkilöihin sekä heidän kokemuksiinsa ja tapahtumiinsa. Henkilövetoisuus on kiinnostavan kiero: toisaalta yksilöt ovat samanmoisia luontokappaleita kuin muukin elävä luonnossa, mutta toisaalta henkilöiden kokemusten ja tunteiden voimalla kirjassa edetään.
Taitavasti kieputettu kerronta tekee ekoromaanista lukuelämyksen. Hienot kuvailut kytkeytyvät niin luontokokemuksiin kuin kirjan henkilöiden havaintoihin itsestään, toisistaan ja elämästään. Romaani ei sanomallisuudestaan huolimatta typisty yksioikoisuuksiin, sillä ihmisen ja kaiken elämän sisin arvoitus säilyy, jopa voimistuu kirjan mittaan.
”Adam hymähtää itsekseen. Hänen sisimmästään kumpuaa kuitenkin jotain väkevää, eikä hän uskalla edes vaihtaa jalkaa, ettei kadottaisi siitä jotakin. Eteenpäin vievää tietä. ’Kasvien oikeuksien puolustajien identiteetin rakentuminen ja viisi tärkeintä luonteenpiirrettä.’
’Eli mitä puunhalaaja oikeastaan halaa.’”
•
Olen viitannut epämääräisesti kirjan henkilöihin, enkä sen kummemmin heihin tässä pureudu. Mainitsenpa vain, että tarinaa sitovia henkilöitä on kymmenkunta, keskenään erilaisia, osin kohtaloiltaan toisiinsa kytkeytyviä, osin hetkellisesti toisiaan viistäviä tai toisistaan irrallisesti esiintyviä. Kaikille sattuu mullistavia puukokemuksia. Ekoteemaan sopii käsitys ihmiselon lyhyydestä ja yksilön merkityksen pienuudesta – silti toisiinsa vaikuttaen. Lisäksi teemaksi nostan yksilöiden syyllisyyden.
Yksi ydinhenkilö on syrjäytetty kasvitutkija Patricia, jonka parjatut puututkimukset kokevat luontopiireissä renessanssin. Toinen ydinhenkilö on Olivia, sillä hän valohaamuineen (kyllä!) johdattelee jättipuiden suojelun ytimeen ja ekoterrorismiksi leimattuun toimintaan. Yhtä suosikkihenkilöä en onnistu kirjasta saamaan, pidänkin lukemaani kollektiiviromaanina.
Romaani jakautuu osiin Juuret, Runko, Latvus ja Siemenet. Ensimmäinen osa on novellistinen. Se pohjustaa henkilöiden taustat erillisinä lukuina. Siinä vaiheessa olen tyystin lumoutunut kielestä ja kerronnasta ja päivittelen suomentaja Sari Karhulahden taitoa. Ihailu kieleen ja satojen vieraiden puu- ja kasvilajien kytkemiseen arvaamattomaan kertomuskulkuun jatkuu kirjan mittaan, vaikka välillä koen notkahduksia. Romaanissa on osuuksia, joissa romantisointi alkaa tuntua yliannostukselta. Lisäksi jotain otteessani lipeää kirjan loppua kohti. Silti Ikipuut on kokonaisuutena suuri elämys.
•
Voi tietysti ihmetellä, miten paljon metsää on kaatunut yli 600-sivuisen romaanin vuoksi. Ikipuut ei ole painettu mahdollisimman ekologisesti kuten Anni Kytömäen metsäromaani Margarita. Tällaisiin lillukoihin voi kompastua, jos välttämättä haluaa. Mutta ytimeltään Ikipuut on kirja, joka herättää tunteita ja ajatuksia, ehkä ravistelee, tuottaa muutoksia.
Olen Margarita-jutussani pohtinut hitusen ristiriitaa metsänsuojelun ja elinkeinoelämän välillä. Se dilemma ei jätä rauhaan. Olin juuri lukenut Ikipuut, kun kuulin ja näin tv-uutisista, miten Kemissä riemuitaan uuden jättisellutehtaan rakentamisesta, kuinka se työllistää ja lisää alueen hyvinvointia. Ja minä mietin vain: missä havisevat metsät, jotka katoavat tehtaan puumassaa jauhavaan kitaan?
Pauliina Vanhatalon kirjan nimi osuu ytimeen: Tuntemani maailma (S&S 2021). Kirjoittajan maailmaa hallitsee tunteiden väkevä valta. Kirja pyörii kirjoittajan oman (tunne)navan ympärillä, mutta se ei ole mikään kontekstistaan irtoamaton irrallinen egotrippi.
Vanhatalon kaksi aiempaa omaelämäkirjaa (Keskivaikea vuosija Toinen elämä) lukeneet osaavat odottaa, että kirjailijan omakohtaiset kokemukset ja pohdinnat tarjoavat yleistä ajateltavaa ja peilattavaa. Uutuuskirjassa kirjailijan huolet, masennustaipuvaisuus ja stressitekijät kytkeytyvät maailmantilaan, jossa ilmastokriisi ja pandemia vaikuttavat. Tuntemani maailma on kiinni tässä ajassa.
•
Vanhatalo tutustuu kirjoihin, joissa käsitellään psykopatiaa. Hän poukkoilee myös somen keskusteluryhmissä, joissa mukana on psykopaatteja. Koska Vanhatalon ongelma on liiallinen empatia eli muiden tunnetilojen imeminen itseen, voisi psykopaateilta oppia tapoja irrottautua tunteiden imusta.
”Säälittelevät kuvaukset psykopaattien latteasta tunne-elämästä aiheuttavat minussa kateuden pistoksia. Miten vapaasti ihminen voikaan liikkua ja toimia maailmassa, kun tunteet eivät tule tielle. Miten miellyttävää elämän täytyy olla, kun kaikkea katsoo suloisen välinpitämättömyyden läpi.”
Vastakkainasettelu tuntuu kiinnostavalta, vaikka se vaikuttaakin äärimmäiseltä. Kirjan myötä tieto psykopatiasta lisääntyy, myös ymmärrys siitä, että egosentrisyydestä on siinä kyse kuten myös omien tunteiden vyöryn alle jääneelläkin. Tarvitaan keinoja suhteellistaa. Se ei ole helppoa, koska kaunokirjailijatyöhönkin kuuluu kömpiä toisten nahkoihin ja sielunsopukoihin.
Kirjan kertoja löytää terapiassa syitä ja seurauksia reagointitapoihin, ja vanhat potilasasiakirjat avaavat suljettuja muistoja. Vanhatalo kertoo tavoistaan etsiä mielenrauhaa esimerkiksi mietiskelystä, puutarhan perustamisesta ja luontoelämyksistä.
”Kiihkeimmän romanttisen luontohuumani väistyessä huomaan, ettei itsekeskeisyydestä luopumisesta ole juurikaan hyötyä, jos kaiken keskiössä näkee kuitenkin alati ihmisen: ihmismielen, ihmisen kokemuksen, ihmisten maailman, ihmisten tarpeet ja pelot. Joskus tuo ajatus saa minut tuntemaan metsässä itseni tunkeilijaksi. On kuin olisin löytänyt kulkiessani maasta jotakin arvokasta vain tajutakseni ettei se kuulu minulle.”
•
Koen kirjassa kiinnostavan jännitteen avoimuuden ja korrektiuden välillä ja pidän siitä. Avoimuutta on tarpeeksi mutta itsesuojelua myös, samoin läheisten tai terapian suhteen.
Tuntemani maailma päättää onnistuneesti omaelämäsarjan. Vanhatalon heilunta kaaoksen ja hallinnan välillä – symbolisesti luonnon ja puutarhan välillä – jättää inhimilliseen keskeneräisyyden tilaan. Kirja ei ole mitenkään keskeneräinen. Kielen tarkkuus ja taitavuus miellyttävät. Samoin mielistyn lyhyiden lukujen sykkeeseen sekä kokemusten, lähdeaineiston ja tulkintojen vaihteluun.
Anna Järvisen esikoiskirjan nimi päättyy kaksoispisteeseen, Uni viime yönä: (Teos & Förlag 2021). Se on merkki avoimuudesta ja siitä, että jokin jatkuu, sille ei ole selvää päätöstä. Ymmärrän hyvin välimerkkivalinnan suhteessa omaelämäkerrallisen romaanin sisältöön ja muotoon.
”Vanhoja muistoja pitäisi lajitella, mutta miksi.”
Järvisen kerronta virtaa mielleyhtymässä toiseen. Kiintopisteenä on kevät vuonna, jona kertoja on lähellä viisikymppisiään, mutta ajatukset liukuvat lapsuudesta kaikkiin muihin elämänvaiheisiin. Kertojan isä- ja isäpuolisuhteet, sisarussuhteet, isovanhemmat ja muutto lapsena Suomesta Ruotsiin, identiteettikriisit, pelot, rakkaudet, lapsi – aineksia riittää.
”Jo varhain tekstini olivat intuitiivisia, minulle itsestään selviä.”
Kirjan haaste on tavoittaa kertojan intuitiivisuus. Luulen saaneeni jonkin verran kerrontalankojen päistä kiinni, mutta löyhällä otteella. En aina tiedä, miksi minun pitää olla mukana kertojan muistelumatkalla. Ehkä eniten vierastan pakkomielteistä (oman) kauneuden arviointia. Kaikesta kyllä luen, että estetiikka on kertojalle oleellista, niin myös taiteellisuus, taiteellinen vaikutelma.
Kertoja tunnustaa ymmärtäneensä elämää peremmin, kun hän on lukenut Saarikosken, Knausgårdin ja Tikkasen omaelämäkirjoja sekä katsonut Woody Allenin elokuvia: ”Olemassaolon yksityiskohtien kuvailusta olen saanut elämälle vahvistuksen.” Tämä Järvisen kirjan kohta vahvistaa minulle tekstin tavoitteet. Taidan ymmärtää kertojan tarpeen tarinaansa ja tehdä se juuri näin, hänen totuutensa ja ilmaisutapansa tavoin.
Entä kertojan unet? Kertoja hakee niistä merkityksiä, lisäksi hän hamuilee selityksiä menneen elämän vaikutuksista vaikeuksiinsa ja valintoihinsa, tapaansa elää.
”Nyt puhuu hullu nainen ullakolla. Pidä varasi.”
En koe vaaran tunnetta, mutta ymmärrän viittauksen feministiseen taiteentutkimukseen. Psykologiastakin on kirjassa rutkasti kyse: kerrontaa kuljettaa mielensisäisiin. Kirjassa kumisee taustalla masennus, onnen karkaaminen, liian syvät haavat. Kertoja on yhtä aikaa kaikki ikänsä ja kaikki vaikuttajansa.
Kerronta hyppelee mielen mukaan. Välillä kertoja puhuttelee ”sinää”. Onko se hän itse, ex-rakastettu, lapsi, kuolleet sukulaiset, isävainaa? Kirjan kieli noudattaa mielenmukaista säännöttömyyttä, ei kielenhuoltajien sääntöjä:
”Niin menetin ajan lapsen kanssa, joka oli hetken. Matkustin pois. Oli valittu tiesi ennen ikinä jättäisi paitsi lopulta.”
”Ja samalla kun asia on niin se on eittämättä myös näin.”
Kuuntelin ensin äänikirjaa, jota itse kirjailija luki jutustellen. Silloin korostuivat tekstin intiimiys ja omaehtoinen rytmitys; siinä kuului lukijan tyttömäinen ääni ja siinä kaikki hänen ikänsä ja kokemuksensa – kepeys ja kivut. Siirryin silti kolmanneksen kuunneltuani paperikirjaan, halusin kai käsinkosketeltavan otteen kerronnasta.
Ei ole totuuksia, on vain kertojan kokemus. Sen ajatuksen saan kirjasta. Ja sitä seuraa lukijan kokemus. Kiinnostavaa on kuulla, miten kolmen hengen virtuaalikirjapiirini lukijat Järvisen kirjan kokevat. Uskon Uni viime yönä: -kirjan jakavan mielipiteitä.
Näin ajatukset jakautuvat kolmen hengen kirjapiirissäni:
Taru: Kun pääsin alun jälkeen eteenpäin, kuuntelin sujuvasti. Harmittelin, etten saanut tekstiä kirjana. Olen tykännyt Järvisen musiikista ja kirjassa oli paljon samaa. Ulkonäön pohdinta ärsytti ja miesvartalon erilaisuuden ihmettely, ne vaikuttivat teinitytön mietinnöiltä. Pehmeä hönkäily toi hieman mieleeni erotiikkatyöntekijän puheen, laulava nuotti suomen kielessä varmaan vaikutti mielikuvaan. Moni kyllä tykkää juuri siitä. Tekstinä kirja oli pääsääntöisesti mielenkiintoista kuunneltavaa, pieniä huomioita elämän varrelta.
Johanna: Koko Anna Järvinen on minulle uusi, en seuraa musiikkimaailmaa. Kirjan parasta antia on se, miten Järvinen ei ollut kotona missään ja miten isoäiti oli hänen turvahenkilönsä. Vieraus ja ulkopuolisuus tuli kierros kierroksella lähemmäs kuin kudelmana. Epävarmuus isänsä hylkäämänä tuli hyvin esille. Kirjan tyyli tuo mieleen proosarunon ja siksi hyväksyn kierremäisen rakenteen, miten omaa henkilöhistoriaa ja mielenliikkeitä toistetaan.
Minä jään kirjan kertojan paljaudesta huolimatta aika etäälle, vaikka mielleyhtymätyylin ymmärrän juuri oikeaksi lähestymistavaksi elämänkelaukseen. Järvisen ääni jää mieleen, melodisuus. Piti kirjasta oitis siirtyä YouTubeen kuuntelemaan Järvisen loistava duetto Olavi Uusivirran kanssa: Nuori ja kaunis. Sen sanoista löydän linkkejä kirjaan.
•
Anna Järvinen
Uni viime yönä:
suomentanut Raija Rintamäki
Teos & Förlaget 2021
kannen kuva: Anna Järvinen
133 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Kuuntelin osan äänikirjana, lukijana Anna Järvinen, BookBeat.
Rehellisyyden nimissä pidän ystävänpäivää jenkkiläisenä markkinointitouhuna, mutta se ei estä minua valitsemasta luettavaa ystävyysteemalla. Ystävyyden merkitys on suuri, joten kyllä sitä tekee mieli helliä – ja lukea siitä. Ja näissä suhteellisen lähiaikoina ilmestyneissä kotimaisissa kirjoissa kyse on nimenomaan ystävyyden merkityksistä. Viidestä kirjasta olen postannut jo oman jutun, mutta kahdesta luonnehdin ydinkokemukseni tähän koosteeseen. Kukkikoot tällä kertaa tällaiset ystävyyden kirjallisuuskukkaset.
Elomaan kirjassa kertoja palaa muistoin aikoihin, kun bileet olivat toinen toistaan vetävämpiä ja ne sai jakaa parhaan ystävän kanssa Ultra Bran tahdissa. Elämä vie sittemmin kertojan maailmaa reissaamaan, mutta ystävyydellä on sijansa muotoaan muuttaneenakin.
Aikuiseen ystävyyteen on tullut särö, mutta ystävä on kuitenkin mielessä. Voiko välejä palauttaa? Ja voiko ystävystyä vävyn kanssa, ja onko tyttären ero samalla ero vävy-ystävästä? Entä mitä sisältää ystävyys Espanjassa suomalaisnaisen ja afrikkalaistytön välillä? Tämä kirja antaa näkymiä ystävyyden venyvyyteen.
Kirjassa kuvattu lapsuudenystävyys lähentyy sisaruutta. Yhteinen syke sallii erilaisuuden, ja jakaminen jatkuu parikymppiseksi. Sitten väliin tulevat muuttujat etäännyttävät. Kerrassaan hienosti kirjassa kuvataan aikuisuuden sävyjä, elämänkokemusten vaikutuksia ja yhteyden luomista etääntymisen jälkeen. Kaiken puolin sykähdyttävä romaani.
Miesten ja naisten kirjallisuudesta voisi haastella kaikenlaista. Sitäkin, miten naisten kirjallisuus saa helposti hömpän määreet. En pidä hömppäyttä negatiivisena, sillä kevyellä ihmissuhdeproosalla on aikansa ja paikkansa. Pintaremontti olkoon mieshömppää, sillä siinä mieshenkilöiden ystävyyssuhteet ja muut ihmissuhteet ovat kevyesti keskiössä. Tähän listaukseen kirja ilman muuta kuuluu, sillä ystävyksien tukiverkko kuvataan kivasti.
Eppu Nuotio: Maggie ja minä
Maggie on suomalaisen nykytanssin pioneeri ja kuvataiteilija Venny Soldan-Brofeltin ystävä, kenties enemmänkin. Nuotion kirja kuvaa Vennyn ja Juhani Ahon liiton raunioita ja Vennylle elintärkeää tunnesuhdetta Maggie Gripenbergiin. Siitä olisin lukenut enemmän ja syvempää. Kirjassa on myös nykyaikataso, jossa kaksi eri-ikäistä naista yllättäen ystävystyvät.
Virkistävästi kirjassa kuvataan sitä, miten myös ystävystyminen muistuttaa ihastushullaannusta. Ihan kaikki kirjan osat eivät loksahda lukumakuuni, mutta kirja on viihdyttävä ja ystävyysteemaan se osuu täysin. Hauska oli lukea kirjapiirikuvauksia, nekin ystävyyden sävyttämiä!
Eppu Nuotio: Maggie ja minä (Otava 2020), luin BookBeatissa.
Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti
Romaanin kuusikymppisen kertojan sydänystävän kuolema järkyttää elämänperustuksia. En muista lukeneeni näin suoraa surun käsittelyä ja nimenomaan surua ystävän menetyksestä. Kirja saa pohtimaan, millaisia ovat kulttuurimme tavat surra muita kuin lähisukua tai millaista on poiketa tavoista.
Tiainen kertoo viehättävän juurevasti kaikesta kertojan elämään kuuluvasta kuten perhehuolista, avioliiton urautumisesta ja työväsymyksestä sekä siitä, miten oleellisia hyvinvoinnille ovat ihmiset, joiden kanssa saa avoimesti jakaa elämäänsä ja ajatuksiaan. Kirja antaa tilaa murheelle ja huolille, mutta se ei unohda toivoa, uudistumista ja elämän elämistä eteenpäin.
Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti (Icasos 2020), sain kirjan kustantajalta, kiitos!
Varjoihmiset valloittaa etenkin lapsuus- ja nuoruusosuuksineen. Niissä Juha näyttäytyy taviksista poikkeavana tyyliltään, ja hän kaveeraa Paulin kanssa, jonka vanavedessä voi kokeilla meikit, merkilliset asusteet ja Lepakon punk-huumaa. Ystävyydellä ylitetään poikarajoja. Kirja seuraa kiehtovan arvoituksellisesti myös Juhan nykyhetkeä ja sen kriisinpoikasia sekä mahdollista ystävyyden palautumista. Mainiota!
Satu Leisko on aiemmin kirjoittanut nuorille selkokielistä fantasiaa. Nyt hän tekee uuden aluevaltauksen: Avaruuden rajalla (Opike 2020) saa kunnian olla ensimmäinen selkokielinen tieteistarina nuorille.
Scifi haastaa mielikuvitusta, koska sen lähtökohta on tuntematon tulevaisuuden maailma. Mutta siinä on silti aina jotain jokaiselle tuttua, mikä helpottaa lukijaa kiinnittymään tekstiin. Kirjat kertovat paljon ihmisistä, ihmissuhteista ja inhimillisesti tärkeistä asioista, ja scifissä tieteistulevaisuus on kertomuksen kehys ja ympäristö.
•
Miten Leisko saa tulevaisuuden ympäristön elämään? Antti Kososen kuvitus tukee tekstiä, joka mutkattomasti vie avaruuden maailmaan. Avaruusalukset ja avaruuden tutkimuskeskukset kuvataan kirjassa tarkasti, joten lukija saa niistä mielikuvat.
”Tutkijat asuvat kahdessa talossa,
jotka ovat tutkimuskeskuksen sivulla.
Kauempana on kaksi matalaa rakennusta,
joissa on varastoja.
Tutkimuskeskuksen ja asuintalojen välissä on paikka,
johon yhteysalukset voivat laskeutua.
Tutkimuskeskuksen edessä ovat laiturit,
niitä on neljä.
Alus on kiinni kaikkein isoimmassa laiturissa.”
Eihän sanasto ole tutuinta kieltä, mutta en usko, että varhaisnuoret kompastuvat siihen. Kirjassa on selkokirjaan paljon sopivaa: uusien asioiden selityksiä, toistoa ja helppoja virkerakenteita.
•
Juoni on selkeä. Visa matkustaa avaruuden tutkimuskeskukseen isän kanssa. Äiti on ollut siellä aikaisemmin, mutta hän on onnettomuuden vuoksi sairaalassa. Nyt on isän vuoro tutkia outoa alusta, josta myös Visa kiinnostuu – kielloista huolimatta. Varhaisnuorten scifiin sopivasti kirjassa on jännitystä, hyviksiä ja pahiksia. Nuoren neuvokkuus kuuluu nuortenkirjan juonikuvioon.
Teemoina ovat nuoren rohkeus nousta vääryyttä vastaan ja kaiken elävän kunnioittaminen. Siten kirjassa on sanomaa: empatiaan kasvamista. Kokonaisuus on viehättävä tutun ja uuden yhdistelmä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 