Vinhan kirjakaupan sisäpihalla Ruovedellä juhlittiin kirjallisuutta jo kolmatta kertaa. Kaksipäiväisen tilaisuuden tunnelma miellyttää rentoudellaan: puutarhasta voi etsiä aurinkoisen tai varjoisan paikan, istahtaa aloilleen ja nauttia kuulemastaan ja näkemästään, myös muonitus ja nesteytys onnistuu.
Kymmenen päivää ennen Vinhan kirjajuhlia julkaisin jutun, jossa esittelin kirjajuhlien ohjelman kirjailijoiden teoksia. Kaikkiaan 12 kirjailijavieraan teoksia olin lukenut: kerrataanpa ne näin linkitse.
•
Ohjelma oli monipuolinen. Perjantailta mieleeni jäivät etenkin Satu Rämön ilmiömäinen taito kertoa elävästi, Riikka Ala-Harjan ja Laura Malmivaaran vapaa keskustelu sekä Juha Itkosen ja Seppo Puttosen keskustelu Itkosen uusimmasta romaanista, jossa keskustelijat hyvässä yhteishengessä muodostivat merkityksiä. Illan huipensivat leppoisa duo Juha Itkonen & Ville Härkönen sekä säteilevä Irina Björklund yhtyeineen, jossa soitti ja lauloi myös hänen multitalentti poikansa Poém Franzen.
Perjantaina änkesin samaan kuvaan Laura Malmivaaran ja Riikka Ala-Harjan kanssa. Myös Kirsin Book Clubin Kirsi ja Minna viihtyivät kirjauhlilla, kuvat Kirsi ja Martti Ranin. Kuvasin Kirsin ja luottohaastattelijan Seppo Puttosen.
Lauantaina viihdyin kuunnellen Helena Petäistön tarinointia: Ranskan presidentistä selvisi monenmoista. Odotetuimpia osuuksia olivat Petri Tammisen ja Markus Nummen haastattelut. Sinua sinua -romaanin kirjailija pudotteli ajatuksia ajteltavaksi niin kirjoittamisesta kuin rakkaudesta; näin Tamminen kirjoittamisesta: ”Kirjoittaminen on kahta: löytämistä ja editoimista. Niiden väliin voi jäädä jumiin.”
Rakkauteen päädyttiin myös Markus Nummen romaanin Käräjät keskustelussa, jossa sykähteli hienosti romaanikokonaisuus. Hienoja lauluversioita kotimaisesta runoudesta Chydeniuksen sävelin esittivät Minja Koski, Mikael Saari ja Matti Hussi. Illan päättänyttä Nössö Novaa emme ehtineet kuulla.
Jälleen änkesin kirjailijakuvaan, nyt Markus Nummen kanssa (kuva Martti Ranin), Petri Tammisen tallensin takavasemmalta. Kohtasin ja kuvasin myös vanhan tutun, Heli Laaksosen, myös Chydenius-laulukuva on omiani.
Piste iin päälle oli, että kaksipäiväiset kirjajuhlat vietimme kolmihenkisen kirjapiirini voimin. Istuin Johannan ja Tarun kanssa parhaimmilla paikoilla: varjostavan tammen ja pensaikon alla aurinkotuoleissa. Nautimme annista, kirjakeskustelimme ja rupattelimme – kaikkiaan rentouduimme maanläheisen kulturellisti. Lisäksi tapasin yleisöstä lapsuusystäväni Tuijan.
En keksi mainiompaa lopetustapahtumaa kesälomalleni.
Tampere tarjoaa kesäretkeilijälle paljon silmänruokaa ja kulttuurikokemuksia. Tänä kesänä elokuun puoliväliin saakka on saatavilla Tampere-talossa erikoiskokemus, Van Gogh Alive. Immersiivinen näytös sisältää kuvakavalkadin Vincent van Goghin taideteoksista hyödyntäen nykyteknologian efektejä. Australialainen esityskokonaisuus on kiertänyt jo yli sadassa kaupungissa ympäri maailmaa, ja sen on nähnyt noin yhdeksän miljoonaa katsojaa.
Immersiivinen tarkoittaa sitä, että katsoja on ikään kuin teoksen sisällä ja kokee olevansa osa teosta. Van Gogh Alive -kokonaisuuden immersiivisyys totetuu siten, että ison, pimeän tilan seinät ja osin myös lattia heijastavat taiteilijan teoksia, myös joitain valokuvia taiteilijan elinajalta tai muuta maalauksiin liittyvää. Siitä muodostuu 360-laajuinen taideteosnäyttämö, jossa katsoja voi vapaasti vaeltaa, kääntyillä, istua tai lojua lattialla säkkituoleissa. Joitain maalauksia on animoitu, joten niissä on liikettä, ja parilla skriinillä vaihtuvat sitaatit taiteilijan kirjeistä veljelleen Theolle. Kokonaisuuteen kuuluu myös musiikkitausta, jossa kuullaan pääasiassa van Goghin ajan klassista musiikkia, myös vähän vanhaa viihdemusiikkia.
•
Esityssaliin johtaa esittelyhuone, jossa on faktoja taiteilijan elämästä ja näköistoteutus värikkäästä huoneesta, joka tunnetaan van Goghin maalauksesta. Näytössaliin pääsee peilihuoneesta, jossa heijastuu kenties taiteilijan kuuluisimpien maalausten miljöö, auringonkukkapelto. Keinotekoinenhan se on mutta tehokas.
Varsinaiseen näytöstilaan voi mennä milloin vain, vaikka esitys on tarkasti käsikirjoitettu noudattaen taiteilijan elämänkaarta. Alusta loppuun esitys kestää noin tunnin, mutta en usko kokemuksen väljähtyvän, vaikka saliin osuu puolivälissä ja jatkaa sen katsomista, kun alku taas käynnistyy. Tampere-talo ohjeistaa varaamaan 1 – 2 tuntia.
•
Van Gogh Alive koostuu yli 3000 kuvasta. Kuvat taiteilijan elinajan ympäristöistä ja taideteoksista vaihtuvat sopivalla sykkeellä teemoittain ja taiteilijan kausia myötäillen, ja kuvavaihtuvuus on suunniteltu sopivasti niin, että niitä ehtii tarkastella – tai niiden kauneuteen jää nälkä. Kyse on silti kokonaisuudesta, ei niinkään pysähtymisestä tiettyihin maalauksiin.
Esitykseen mennessäni minua vaivasi pari ennakkoluuloa. Ensinnäkin suhtauduin skeptisesti siihen, että aikanaan köyhän ja lainkaan teoksistaan tuottoa tai mainetta saaneen taiteilijan teosten kuvajäljennösspektaakkelilla rahastetaan rahvasta. Toisekseen ajattelin kevyen klassisen musiikin ja kuvajäljennösten yhdistelmän tuottavan vaivaannuttavaa kitsiä.
Ei se ihan niin mennyt.
•
Minulle immersiivisyys toimi yllättävän hyvin. Nautin vaeltelusta tilassa ja musiikki-kuva-yhteiselämyksestä. Melkein sain tipan linssiin esimerkiksi Satien musiikin ja van Goghin teosten kombosta.
Tällainen immersiiviesityksen taidepularisointi saattaa muuttaa taidetta kitsiksi, mutta onko siinä jotain pahaa? Eivät massiivisten skriinien kuvajäljennökset pysty tavoittamaan aitojen Vincent van Goghin maalausten siveltimenjälkien ja kerroksellisten väripintojen voimaa. Vaan kuinka moni pääsee reissaamaan tai haluaa lenneskellä ilmastokriisin keskellä maailman metropoleihin taiteilijan alkuperäisteosten perässä?
Tällä esityksellä onkin toinen teho kuin alkuteosten maalausteknisen konstikkuuden ihailu. Esitys osoittaa taiteilijan taidon nähdä ihmiset, ympäristö ja luonto. Ennen kaikkea immersiivinäytös kertoo taitelijan taidosta muuttaa näkemänsä näkemykseksi, taiteeksi. Eli osalliseksi taulukauneutta voi päästä näinkin – ja osalliseksi yhtä taiteilijan tavoitetta, joka valaistaan sitaattina näytössalin seinälle: ”Unelmoin maalaamisesta ja maalaan unelmani.”
•
Tampere-talon näytös toimi ikään kuin elämyksellisenä taidedokumenttina. Toki käsikirjoitus hyödynsi patetiaa van Goghin kauhesta kohtalosta, mutta sellainenhan se oli herkkyyksineen, mielisairauksineen ja itsemurhineen.
Eli Van Gogh Alive antoi miellyttävän pysähdyksen taiteilijan työn äärelle painottaen tunnetta. Oliko se oma taideteoksensa? Ainakin se oli tulkinta taiteilijan elämäntyöstä.
Suosittelen esitystä – tai näytöstä – (tämän tähän asti sateisen) kesän taukopaikaksi ja toivon, että katsoja malttaa unohtaa ajan, paikan ja itsensä (ehkä kännykkänsäkin) ja vain ON hetken van Goghin teosten todellisuudessa.
Ehkä näytös myös sytyttää kipinän käydä taidemuseoissa, joita kesämatkareiteille sattuu, ja nähdä eri aikojen taiteilijoiden alkuperäisteoksia. Esimerkiksi Tampereen taidemuseossaon näytillä eri vuosikymmenten surrealismia ja museon alakerrassa Marco Brambillan vinkeä videoteos. Ja Van Gogh Aliven innottamana voi tarttua myös kirjoihin – nyt kirjapinossani odottaa antikvariaatista tilattu kirja, johon on koottu Vincent ja Theo van Goghin kirjeenvaihto.
Totta on klisee, että vuodet tuntuvat kuluvan nopeasti, kun ikää siunaantuu. Sama koskee myös kulttuuribloggausvuosia. Aluksi pari privaattimuistoa tältä vuodelta, sitten elämäni blogi- ja kulttuuripuolta.
Elämänkulusta
Maalis-huhtikuussa pysähtyivät työ- ja muut kiireet, kun vietin kahdeksan viikon toipumispaussin polviproteesileikkauksesta. Leikkaus onnistui hyvin, aluksi myös kuntoutuminen, mutta mutkiakin tuli matkaan. Polveni on parempi kuin ennen leikkausta, vaikka vaivaa on yhä, muutakin kremppaa on kertynyt. Siihen on sopeuduttava.
Sairauslomalla lepäsin, kuntoutin kinttua, kirjoittelin, kudoin neuleita ja sain yhden tekemäni selkomukautuksen painosta:
Iloa arkeen on tuonut pihapuuhailu kakkoskodissani, joka kuluttaa aikaa ja varoja. Lapsuudenkotini Teiskossa toimii lomieni ja kirjoitusretriittieni tukikohtana, joten ulkomaanmatkat ovat vaihtuneet sähköautoiluun Haavikkoon (taloni nimi).
Tämän vuoden varustusponnistuksia olivat neljän (!) pation (auringonlaskujen tähyilypaikkojen) pykääminen kesällä – mieheni kanssa teimme niistä kolme. Kauan kaivattu kasvihuone rakentui syyskuussa odottamaan tulevaa kesää ja maalipintaa. Kasvihuoneen piirustukset tein itse, jotta talon vanhat ikkunat saatiin uusiokäyttöön; kummipoika rakensi sen kuten sukulaisvoimin myös isoimman pation.
Aineellisen lisäksi kertyi runsaasti mielen hyvää. Tapasin etenkin kesän aikana Teisko-tukikohdassani ja sen liepeillä monta vanhaa ystävää, perhettä ja sukua.
Kirjallista elämää
Työn puolesta kirjoitin ja toimitin selkomateriaaleja sekä koulutin selkokielestä, mikä oli poikkeus työnkuvassani: sain toteuttaa erityisosaamistani. Myös sivutyössäni tein useita koulutuksia ja esityksiä selkokielestä ja -kirjoista.
Lisäksi haastattelin kirjailijoita Helsingin kirjastoissa ja palloilin haastattelijana Turun kirjamessuilla ja haastateltavana Helsingin messuilla. Jälkimmäisissä tein myös ”kirjailijahaastattelun” ilman haastateltavia (sairastuivat) eli esittelin kirjan, koska sali oli täynnä ihmisiä odottamassa kirjapohjustusta.
(Kuvissa muutama otos haastateltavistani: Jenni Linturi, minä ilman haastateltaviani Helsingin kirjamessuilla, Miina Supinen, Sirpa Kähkönen, selkokirjailija Karitas Palsdottir Islannista, jonka tapasin enkä haastatellut, ja Maunulan kirjamessuilla vetämäni paneeli, jossa mukana kirjasomesta Johanna ja Airi sekä kirjailijat Johanna Savolainen ja Elina Backman.)
Kirjoja kertyi 2024 neljän opuksen verran. Tein oppikirjan Selkoviestintä asiakastyössä (Edita): ensimmäinen varsinainen oppikirja aiheesta, josta toki on ilmestynyt tietokirjoja. CanthinHannan olen mukauttanut vuosia sitten äänikirjaksi, mutta nyt muokkasin siitä kirjaversion (Oppian). Magdalena HainSarvijumalan mukautus (Otava) tuli mukaan Suomen kulttuurirahaston Selkopolku-hankkeeseen: kirjapaketteja yläkouluihin. Laatusanan klassikkosarjassa ilmestyi mukautus Maria JotuninHuojuvasta talosta, ja siihen tein myös tehtäväkokonaisuuden.
Syksyn alussa sain tiedon: olen nyt Suomen kirjailijaliiton jäsen. Jos olen ymmärtänyt oikein, olen liitossa ensimmäinen, jonka kaunokirjallinen tuotanto on lähes kokonaan vain selkokielinen.
Kirjavuodesta somettajana
Blogini on tullut murkkuikään: 13 vuotta täyttyi maaliskuussa. Olen postaillut vähemmän kuin aiemmin – murkku oikuttelee siten. Sellainenkin uhma iski, että päätin 10 vuoden vetovastuun jälkeen, että luovun kirjasomen naistenviikosta. Ihanaa, että kesäperinne jatkuu uuden vetäjän kanssa.
Myös lukemiseen mielialavaihtelut ovat vaikuttaneet, sillä välillä kirjaan tarttuminen on ollut tahmeahkoa. Syy saattaa olla omassa kirjoittamisessa: teksteihin tarvitsee taukoja. Kaikesta huolimatta luin vuoden aikana yli 140 kirjaa, ja moni kirja kolahti.
Mainitsen vain muutamia kohokohtia lukuvuodestani:
Joel HaahtelanMarijan rakkaus vie unenomaiselle taiteen ja ajatelmien mielikuvamatkalle.
Harry SalmenniemenSydänhämärän nostan monen onnistuneen omaelämäkerrallisen romaanin vuoden kohokohdaksi lajissaan: tiivistä, tunteiden kirjallista kiteytystä.
Heikki KännönKädet riemastutti runsauden vyöryttäjänä ja herättää ihastusta: kerronta luistaa!
Nina LykkenEmme ole täällä pitämässä hauskaa hauskuttaa kulttuurikentän satiirina.
Carlos Lievosen hersyttelee Vain heteitä -runoissaan pitelemättömästi: Vain heteitä.
Menettämisestä, säilyttämisestä toimii pamflettina kirjallisen kulttuurin puolesta eli Vilja-Tuulia Huotarisen runous ottaa kantaa.
Heli Laaksonen on kehittänyt ihan oman kirjallisuudenlajin: tosi-hupi-luontoesitelmät, ensin Luonnos (myös englanniksi), sitten Jatkos.
Pajtim Statovci järisyttää: Lehmä synnyttää yöllä on kielen ja kerronnan taituruutta.
Ella Airaksisen ja Ari SainionSukella selkokirjaan saakoon erityisansion: kulttuuriteko, ensimmäinen tietoteos selkokirjallisuudesta.
Anna-Kaari HakkaraisenMarraseliön ahmaisin ja nautin kerrontapalastelusta.
Markus NummenKäräjät kiikutan kärkeen historiallisista romaaneista, joita luin useita – Nummen näkökulma- ja kertojayllätysromaani näyttää komeasti kollektiivin voiman ja heikkoudet.
Kulttuurielämää
Vuonna 2024 koin useita, hienoja teatterielämyksiä kuten Ryhmäteatterin Kalasataman ja Helsingin kaupunginteatterin Lempin. Tampereen spektaakkeli Taru sormusten herrasta teki sekin vaikutuksen.
Kuvataiteesta olen nauttinut usean näyttelyn voimin. Se, mitä ei voi välittää sanoin, puhuttelee kuvin. Kesäkokemuksena Purnun näyttely yllätti iloisesti. Konserteista Antti Autio kerrassaan onnellisti minut.
(Kuvissa alla lavastusta Lempi-näytelmästä, Paula Ollikaisen maalaus Sivutie, TSH Tampereella, Purnun kesänäyttelyhetki, Munchia Ateneumin Gothic Modern -näyttelyssä ja Viggo Wallensköldin maalaus.)
Erilaiset kirjallisuustapahtumat virkistivät. Kannelmäen kirjakävelyä vedimme jälleen Kannelmäen kirjaston väen ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan kanssa. Kevään ja kesän kierroksille saimme mukaan useita kirjailijoita. Blogistania-palkinnon jakoon osallistuin keväällä: haastattelin etänä Minna Rytisaloa.
(Kuvissa julkkaritunnelmia kanssa, Vinhan ja Naantalin kirjajuhlahetkiä sekä elokuun Kannelmäen kirjakävelytuokioita: Johanna Kartio, Heli Laaksonen, Kirsi Ranin, Taina Latvala, Tuulikki Kuurne, Anu Juvonen, Arja Korhonen, Anna-Riikka Carlson, Sinikka Vuola, Topias Haikala, Kantsun kirjakävelijöitä, Raninin pariskunta, Sirpa Kähkönen ja Minna Kirsin Book Clubista.)
Hienon kirjallisuusannin lisäksi kirjallisuustapahtumissa ovat elähdyttäneet tapaamiset kirjallisuusihmisten kanssa. Helsinki Lit viehättää aina tilaisuutena, jossa hiljennytään sanan äärelle. Tänä kesänä vihdoin matkasin Ruovedelle Vinhan kirjajuhliin, ja se kannatti. Tunnelma kirjailijoiden jutustelun ja musiikin (M ja Viitasen Piia) juhlassa jäi mieleen väreilemään. Myös Naantalin kirjatapahtumasta nautin yhden päivän osalta elokuussa.
Kolmihenkinen lukupiirini tapaa lähinnä etänä, mutta tänä vuonna tapasimme kahdesti lähinä. Pääsin myös Kirsin Book Clubin Finlandia-valvojaisiin, ja vuoden ekstra oli Veneton alueen viini- ja kirjailta Tapiolassa.
(Kuvissa ylhäällä vasemmalla: Kirsi ja Martti Ranin sekä Astra Winesin Johanna Lohivesi. Kuvia ylhäällä oikealla: lukupiirini Johanna ja Taru & kesäkuun kirjat. Alimmaiset kuvat: Helsingin kirjamessujen selkokirjapaneeleista, mukana Carly Mäkelä, Satu Leisko, Magdalena Hai, Katja Jalkanen, Marja-Leena Tiainen ja Silja Vuorikuru.)
Uutta vuotta kohti
Suosittelen kaikkia kelaamaan kulttuurivuottaan taaksepäin. Niin kirkastuu, miten merkityksellistä on eri taiteiden lajien elähdyttävä vaikutus ja ihmiset taidekokemusten kumppaneina.
Myös vallassa olevien poliitikkojen kannattaisi tehdä samoin – kokoontua yhteen kulttuuriannin ääressä. Se havahduttaa: musiikki, tv-sarjat, elokuvat, taidenäyttelyt, konsertit, festarit ja kirjallisuus laidasta laitaan sekä keskustelut niistä värittävät elämää. Sävyt syvenevät ja lisääntyvät, ehkä myös muuttuvat ja moninaistuvat.
Kuva ylhäällä vasemmalla: Jani Ahti; kuva ylhäällä oikealla: Antti Rajalin
Kulttuuripainotteisin terveisin kohti vuotta 2025 – tuokoon se toivoa ja kaikkea hyvää!
Kannelmäen kirjakierros kävelytti ihmisiä viidennen kerran elokuun viimeisenä päivänä. Suunnittelimme kirjakävelyn Kanneltalon 30-vuotisjuhlan kunniaksi kaksi vuotta sitten Kannelmäen kirjaston ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja Korhosen kanssa. Noin kolmen kilometrin reitillä on 13 rastia, joissa on Kannelmäkeen sopivia tai liittyviä kirjallisuussitaatteja.
Osallistujia on joka kierrokseen riittänyt hyvin, ja konseptia on kehuttu mainioksi. Suunnitteluryhmämme on tyytyväinen. Ja tyytyväisyyttä lisää, että olemme saaneet mukaan rastien kirjailijoita. Kävelyillä on ollut mukana esimerkiksi Juha Itkonen, Markus Ahonen, Tuomas Aitonurmi ja Anu Juvonen. Myös minun kirjani Sormus on yksi rasteista, joten olen siten mukana kierrosluotsaajaroolin lisäksi.
Kirjakävelyn kirjailijavieraita 30.8.2024 olivat Topias Haikala ja Anu Juvonen, mukana oli myös Kanneltalon kirjailijavieras Taina Latvala.
Ylhäällä vasemmalla Taina Latvala ja kirjaston Tuulikki Kuurne, alhaalla vasemmalla Topias Haikala, kaskellä oikealla Anu Juvonen ja Arja Korhonen.
Pimeän jälkeen liikkuvat olennot – helsinkiläistä spefiä
Topias Haikalan romaani Pimeän jälkeen liikkuvat olennot ilmestyi aikanaan (Enostone 2021) siten, ettei Haikalan Kannelmäkeenkin ulottuva kirja ehtinyt kierrosesitteen painettuun rastilistaan. Nyt saimme kirjailijan mukaan, ja Haikalan kirja sopi ottaa esille karhumuraalirastilla.
Topias Haikalan esikoisromaani Pimeän jälkeen liikkuvat olennot (Enostone 2021) asetetaan kirjan takakannessa maagisen realismin lajiin. Kyllä vain. Romaanissa tasapuolisina toimijoina ihmisten rinnalla ovat karhu, varis ja koira. Myyttisiä ulottuvuuksia on Isolla kissalla, miksei muillakin eläinkunnan olennoilla.
Esimerkiksi Pajtin Statovcin ja Katja Ketun romaaneissa kissa on toiminut motiivina, henkilönä ja myyttistodellisena tarinatoimijana. Esikuvia siis on vaikkapa Saatana saapuu Moskovaan romaanista lähtien. Haikalan romaanissa eläimet kaveeraavat, suojelevat ja herättävät filosoferaamisen tarvetta ihmisten kanssa.
Romaanin ihmishenkilöistä neljä tulee samasta perheestä, neljä Merenlahden veljestä. Yksi metsästää merkillistä sarjamurhaajahirviötä, toinen toimii uskontotieteen professorina ja ratkaisee poikansa kuoleman geeniteknologialla, kolmas eläköityy Kannelmäen papin virasta ja neljäs työskentelee merenkulkualalla. Nämä henkilöt yhdistävät muita kirjan henkilöitä ja henkilöiden eläinseuralaisia.
Kiinnostava sivutarina on pohjoishaagalaisen Mikon tapaaminen karhun kanssa. Karhu ja Mikko käyvät syvällisiä, filosofisia keskusteluja uskosta. Se kytkeytyy pappi Juhani Merenlahden uskonkriisin: hän ei näe Kristusta maallistuvassa ja kärsimysten maailmassa.
Suuria aiheita romaanissa on syyt elää (ja sarjamurhata), elämän merkitys. Tätä käsitellään runsain juontein maagisin vivahtein ja näkökulmavaihdoksin. Pahan ja hirviöiden olemassaolo on yhtä luontevaa kuin toivo ja elämän jatkuminen. Purtavaa siis on lukijalla, joka haluaa selvittää syntyjä syviä ja leikkiä toden ja sadun kesken. Kiinnostavana tämän kirjan koin piirroksineen kaikkineen.
Helsingin eri osat kuuluvat kirjan miljööseen. Kannelmäkeen se liittyy Mikon opettajapestin ja Juhanin työkirkon vuoksi. Otusten katse ulottuu Kannelmäen kirkkoon ja Juhaniin asti. Otukset säälivät Juhania, joka pettymyksen vallassa hyvästelee työpaikkaansa, muuttunutta kirkkoa ja Kannelmäkeä. Ei edes vihdoin Kristuksen tapaaminen muuta mitään.
”Juhani katsoi lasimaalausta ja yritti astua viidentoista tai kahdenkymmenenviiden vuoden taakse, mutta polut olivat korkeat ja vaitonaiset ja maisema oli auttamattomasti toinen. Hän oli missä oli, ja se oli mitä oli. Hän katsoi lasimaalausta ja ajatteli, että ei palaisi kirkkoon enää koskaan.”
Puutarhapalstan hoito Keskuspuistossa ja kissa saattavat muuttaa Juhanin mielen. Lue, selvitä, uppoudu uskottavasti uskomattomaan. Haikala kirjoittaa varmaotteisesti spefi-maailmaansa.
•
Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot, Enostone 2021. Lainasin kirjan kirjstosta.
Sain sovitettua työviikkoon poikkeuksellisia kulttuuri-iltoja. Virkistäähän se kummasti! Ja onhan niistä vinkeiksikin.
Freskodisko ja Kansallismuseon Akseli Gallen-Kallela -näyttely
Kansallismuseon keskushallin kattojen freskotaiteilijan Gallen-Kallelan teemanäyttelyä tehostaa joka toisena keskiviikkoilltana Freskodisko, eli aula raikaa silloin 1900-luvun hiteistä. Aika hauska ja yllättävä konsepti.
Musiikki houkutti kymmenkuntaa paria pyörähtelemään vanhojen iskelmien tahdissa, muttemme ystäväni kanssa antautuneet rytmien vietäviksi, vaan keskityimme Gallen-Kallelan maalauksiin. Näyttelyssä oli hyvä otos tuotannosta. Mieleen jäivät klassikkoteosten ohella taiteilijan lapsuudenaikaiset, lennokkaat piirustukset.
Kansallisooppera: Turandot
Giancomo Puccinin Turandot kertoo äärimmäisestä kostosta ja rakkauden kieltäymyksestä: sulhasehdokkaiden tulee vastata prinsessa Truandotin kolmeen kysymykseen oikein – muuten lähtee henki. Yksi ylkä onnistuu, ja sen kunniaksi kajahtaa Nessun dorma, iki-ihana aaria, jolla on nessutakuu. Minäkin kaivelin esille nenäliinan käsveskastani, ja kuulostihan se komealta, vaikka pavarottimaisesta eläytymisestä vähän jäätiinkin.
Turandotin musiikista ajattelen, että se on oopperagenren poppia, tunteikkaan romanttista paisutteluineen, kuoro-osuuksineen ja pateettisine aarioineen. Sopii minulle, vaikka libretto ja jutun juoni lähinnä hämmentää. Mutta jospa heitänkin järjen romukoppaan ja vain lepuutan silmiäni Kansallisoopperan toteutuksen puvustuksessa (oi prinsessa!) ja lavastuksessa (oi valaistus!) sekä kuorrutan korviani musiikin pauhulla.
Oopperailta on aina muutakin kuin vain esitetty taideteos. Tällä kertaa taidetunnelmaa tehosti, että sain illan ystävältä syntymäpäivälahjaksi. Niin ilahduttavaa arjen yläpuolelle nostavaa! Kiitän!
Kotisohvalta Vermeer-näyttelyyn
Rijksmuseumin Johannes Vermeer -näyttelyyn on saatu suuri osa taiteilijan teoksista. Tammikuussa aloin googletella lentoja ja hotelleja Amsterdamiin, jotta pääsisin kokemaan ainutlaatuisen erikoisnäyttelyn. Raskain mielin olen luopunut reissusuunnitelmista. Vaalin sen sijaan Vermeer-muistoja, joita olen kerännyt taidemuseoista Amsterdamista, Haagista, Berliinistä, Brysselistä, Lontoosta, Edinburghista, Pariisista ja Wienistä. Niissä olen käynyt pitkälti juuri Vermeerin taideteosten vuoksi, koska maalausten arvoituksellinen tarinallisuus ja pysäyttävä tunnelma vangitsee ja inspiroi.
Lohduttaudun: Rijksmuseum tarjoaa korvikkeen kotisohvalle. Mistä tahansa maailmankolkasta pääsee teoskierrokselle Closer to Johannes Vermeer by Stephen Fry. Brittien kansallisaarre Stephen Fry poimii Vermeerin tuotannosta teospareja tai -ryhmiä, joiden avulla hän avaa taiteilijan teemoja ja ainutlaatuista tekniikkaa. Teokset saavat historiakontekstin, ja eritoten Fryn selostus tarjoaa pysähdyksen kiehtoviin yksityiskohtiin. Fryn kerronta on havainnollista ja rentoa. Oi, tämä teki minut onnelliseksi.
Yleisesti ottaen ei kulunut vuosi tarjonnut maailmaan valoisia muistoja – sotasynkeyttä ei voi ohittaa. Vuoteni 2022 on kuormittanut, mutta kun selasin kännykkäkuvia, tajusin tapahtuneen privaatisti myös ilahduttavia asioita.
Sain kirjabloggaajaystävien Finlandia-palkintovalvojaisissa ennustajavoitoksi mukin, jossa lukee ”Reading is my therapy”, ja sehän osui ja upposi. Niin se on, että lukuharrastus tarjoaa heijastuspintaa, sen lisäksi iloa ja ajankulua. Ja bloggaaminenkin on jatkunut hyvänä harrasteena. Tässä vuoteni tärkeyksiä.
Parhaat kotimaiset romaanit
Kokosin vuoden kotimaisia mielikirjojani Finlandia-ennustukseeni, joten ne voi lukea koontijutustani. Suosikkeja oli kymmenkunta, kärjessä Hävitys, Ihmishämärä ja Suomaa, ja listaan haluan lisätä Eeva TurusenSivistynyt ja miellyttävä ihminen, jonka luin vasta F-ehdokasasettelun jälkeen.
Parhaat käännösromaanit
Tove Ditlevesin kauan sitten tanskaksi ilmestyneet omaelämäkertakirjat järisyttivät: karvasta rehellisyyttä Aikuisuudessa. Samaan sarjaan solahtaa nobelistin Annie Ernauxin Vuodet. Eikä suursuosikkini Elizabeth Strout pettänyt: Voi William! – niin tarkkaa ja ailahtavaa elämänkuvailua! Kerstin EkmaninSuden jälki herätti minussa suurta arvostusta, ja Karin Smirnoffinjanakippo-trilogia sai osuvan lopun. Ian McEwanin tarinointitaito ei pettänyt: hieno Opetukset. Ykköseksi nyt nostan Bernardine EvaristonTyttö, nainen, toinen– vautsi, mitä kerrontaa!
Kirjallisia ja muita kohtaamisia
Kohokohtia oli monia, esimerkiksi haastattelin kevätkaudella Kanneltalossa Anneli Kantoaja syksyllä Joel Haahtelaa. Minulla oli myös ilo ja kunnia osallistua suunnittelemaan kirjallista kävelykierrosta Kirjojen Kannelmäki, joka oli osa Kanneltalon 30-vuotisjuhlia; mukana ensi kierroksella kulki kirjailija Markus Ahonen. Siitä kirjoitin jutun, ja kävelykierrokselle on lisäksi ihan oma Kantsun kirjaston blogi Kirjojen Kannelmäki, jonka avulla voi itsenäisesti kiertää alle kolmen kilometrin kirjalenkin.
Pikkukuvissa Joel Haahtela, Riitta Jalonen, Leena Parkkinen Arja Korhosen kanssa ja kaksihenkisen kirjapiirini toinen jäsen Johanna. Isossa kuvassa (kuva: Olli Ahti) Kirjojen Kannelmäki -suunnitteluryhmää: Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhonen sekä Kannelmäen kirjastosta Sanna Sivonen ja Tuulikki Kuurne.
Ja olihan Älä unohda selkokirjaa -seminaari, Helsinki Lit, Helsingin kirjamessut, kirjapiirikohtaamisia ja bloggaritapaamisia – hienoja kirjallisuushetkiä. Sen lisäksi tapasin perhettä, tuttuja ja ystäviä elämän varrelta, ja Turussa tapahtui mukava opiskelukavereiden 40-vuotistapaaminen. Kesällä kävin Kotkan ja Elimäen seuduilla, ystävien kanssa reissasimme Tallinnaan, ja puolison kera piipahdin Tukholmassa – koronanjälkeistä lähi(laiva)matkailua.
Tv-draamat
Olipas kotimainen Aikuiset riemastuttava ja englantilainen Eroja ja avioeroja koukuttava! Agenttisarja Slow Horses yllätti: huumoria, jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä. Sen sijaan todesta ammentava The Crown ei ihan vastannut odotuksia, koska yhteiskunta-ainekset ohittuivat ja kuvaus keskittyi samaan suhdemössöön, joka on tyystin tuttua iltapäivälehdistä. Kesäni pelasti vanha tanskalaissarja Matador.
Minussa on jokin selittämätön pehmeä kohta historiallisille draamoille, joissa urheat miehet ratsastavat nummilla hiukset hulmuten. Ykkössuosikkini näistä onThe Last Kingdom, jonka viimeisin kausi tarjosi historiasarjan parhautta: politiikkaa, valtataistelua, lojaliteettia, jännitystä, suvantoja, suhteita – ja tukka tanassa laukkaavia urheita urhoja. Sen vanavedessä innostuin odotusteni vastaisesti Viikingit -Valhalla -sarjastakin, vaikka alkuperäiseen Viikingit-sarjaan petyin jo kolmannella tuotantokaudella. Fantasiankaipuun täytti komea The Lords of the Ring: The Rings of Power – seikkailua ja huolellista kuvausta joskin arvoituksellisia juonenkäänteitä.
Konsertit
Täytän piakkoin tasavuosia: tummista hiuksistani ei ole jäljellä kuin joitain takatukkasuortuvia, mutta muistoja on kertynyt. Siispä suuntasin nostalgoimaan nuoruuteni suosikkien konsertteihin: elokuussa villitsi Hassisen kone ja syyskuussa Sting. Yhden nuoruussuosikin osalta ”tyydyin” kirjaan, U2:n BononSurrender. No, olin sentään tässäkin ajassa kiinni, sillä näin naisenergiaa Mestarit-keikalla: Ellinoora, Kaija K, Jenni Vartiainen ja Vesala. Konserttivuoden kruunasi Händelin barokkimusiikki Musiikkitalossa.
Tuotannostani
Tänä vuonna ilmestyi kaksi kirjaa, joissa sormeni ovat pelissä. Romaani Sormus(Avain) on jälleen kirja, jossa kokeilen selkokirjallisuudessa jotain uutta. Kirjassa on episodirakenne, ja tarinointi on historiallisen ja romanttisen romaanin yhdistelmää. Sormuksen lisäksi ilmestyi selkomukautukseni Minna Canthin kolmesta novellista: Ystävät, Salakari ja Missä onni? (Laatusana). On tarpeen tarjota Canthin klassikkokirjallisuutta uusille lukijoille.
Kuvassa siivittää tulevaan tuotantoon sielunlintuni kurki, koru: Paarma Desing (joulu- ja tasavuosikymmenlahja siipalta).
Olen tähän mennessä julkaissut 12 omaa tai mukautettua selkokirjaa. (Voit kuunnella Lukupuhetta-bodcastista puhetta kirjoistani, haastattelijana Mervi Heikkilä.) Aina joskus kysytään, aionko kirjoittaa oikeaa kirjallisuutta. En ole ajatellut tehneeni tähänkään mennessä väärää. Olisi kyllä ilo nähdä (valta)mediassa vuosittain vaikkapa kooste vuoden selkokirjatarjonnasta, jotta sekokirjallisuus normalisoituisi.
Muuta tähdellistä
Hautasimme anopin, ja sain setvittyä äidin kuoleman jälkeiset viralliset asiat. Runoblogini Alman runot kuoppasin (en enää päivitä) yhtä aikaa tärkeän lemmikkini Alman myötä. Suruksemme kissakulta sairastui vakavasti ja lähti maaliskuussa kehräämään tuonilmasiin. Ei ollut aikomus avata ovea vielä aikoihin toiselle kissalle, mutta yllättävästi meille saapui marraskuussa Sohvi, toimelias venäjänsininen pentu, joka päivittäin virkistää villillä vauhdillaan ja lempeällä välittömyydellään.
Mainittakoon tässä, että olen nykyisin virallisesti talollinen Takala, sillä lapsuudenkotini on lainhuudatettu nimiini. Aika näyttää, kuinka kykenen ylläpitämään vanhaa taloa Teiskossa, mutta siellä kesäisen pelto- ja metsämaan keskellä kurkia kuunnellen ja hyvää kirjaa pihakeinussa lukien olen päässyt parhaiten sinuiksi maailman melskeiden kanssa.
Kiitän lukijoitani! Toiveikasta talvimieltä – ja tarjotkoon vuosi 2023 elämyksiä, jotka kannattelevat!
Kannelmäen kirjastossa syttyi alkuvuodesta ajatus sijoittaa alueelle kirjoja, jotka liittyvät tai sopivat Kannelmäkeen. Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhosen kanssa pääsimme kirjastolaisten ideointiryhmään, joka suunnitteli 12 kirjarastin kävelyreitin. Jokaisella rastilla on kuva ja sitaatti kirjasta. Kaikki sitaatit eivät suoraan liity Kannelmäkeen, mutta sopivat paikkaan, josta rasti löytyy.
Kanneltalon 30-vuotisjuhlaviikonloppuna korkkasimme kirjakierroksen. Ilahduimme, että 20.8. ohjatulla kävelyllä oli mukana kolmisenkymmentä osallistujaa. Tunnelma oli leppoisa ja kirjakeskustelu vilkasta. Samalla teimme huomiota kirjojen mahdollisista tapahtumapaikoista. Kierrosta veti elokuun helteessä kirjastonjohtaja Sanna Sivonen.
Kuva 1. Suunnitteluryhmästä osa kävelykierroksen jälkeen: Arja Korhonen, Sanna Sivonen, Tuulikki Kuurne ja minä (kuvasta puuttuvat suunnitteluryhmän Anna Swahn ja Pekka Kankainen). (Alin kuva: Olli Ahti)
Ensimmäisen rastin kirjailija Markus Ahonen tuli mukaan ohjatulle kirjakierrokselle ja luki otteen romaanistaan Anna pahan kiertää (WSOY 2021). Hän kertoi muutakin Isaksson-dekkarisarjan kuudennesta kirjasta, jonka tapahtumapaikaksi Kannelmäki valikoitui siksi, että kirjailija on itse asunut nuoruudessaan parin pysäkin välin päässä. Kannelmäen kadut ja mäet ovat tuttuja, ja hänestä miljööseen sopi jännäri, jossa laitapuolen kulkijoiden välille syntyy jännite, kun yksi joukosta on livetä kunnolliseksi. Kirja herättää ajatuksia pahan kiertokulkuun vaikuttavista asioista. Myös oma romaanini Sormus (Avain 2022) löytyy yhdeltä rastilta.
Kuva 2: Markus Ahonen ja minä kirjarasteinemme. (Ylin kuva: Olli Ahti)
Ohjattuja kävelykierroksia ei näillä näkymin ole tulossa lisää, mutta ei hätää: kierros on suunniteltu itsenäiseen kulkemiseen. Kannelmäen kirjastosta saa karttoja, johon reitti ja rastit on merkitty. Kartasta löytyvät myös kirjasitaatit 12 kirjasta. Maastossa rasteissa on kirjan kansikuvan lisäksi qr-koodi, jonka avulla aukeaa rastin kirjasitaatti. Innostavan kävelyn jälkeen voi kirjastosta lainata reitin kirjoja: niitä on houkuttelevasti esillä heti kirjaston ovipielessä.
En tässä paljasta sen enempää kierroksen kirjailijoita ja sitaatteja. Lopuksi on kuitenkin lainattava Antti TuomaisenJäniskerrointa (Otava 2020), joka pistämättömästi tiivistää Kannelmäen:
”Kannelmäki syyskuussa. En tiennyt mitään kauniimpaa. Hehkuvat lehdet, kaupungin kokonaisjärkevimmät neliöhinnat. Syksy tuoksui varhaisessa aamussa, ilmassa oli esikaupungin tutkitusti puhdasta kirpeyttä. Kaste helmeili suurten punakeltaisten lehtien pinnoilla, nouseva aurinko välkytti niitä kuin höyhenenkevyitä peilejä. Seisoin neljännen kerroksen parvekkeellani ja totesin jälleen kerran, että olin oikeassa paikassa eikä mikään saisi minua muuttamaan mieltäni.”
Tänä vuonna blogini täytti 10 vuotta. Vuosi ei ole ollut silkkaa juhlaa, vaikka kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen ovat tarjonneet iloa, ihmetystä ja vastapainoa. Tavallisesti olen vasta vuosikatsauksieni loppuosassa mennyt henkilökohtaisuuksiin, nyt teen toisin päin.
Vaikea vuosi
Vuoteni 2021 on koetellut. Lähipiirissä on ollut henkeä ja terveyttä uhkaavia tilanteita (ei koronaa), ja minuakin vaivasi jonkin aikaa vakavan sairauden epäily (ei korona). Äitini kuoli elokuussa, ja sitä seurasi surun ohella vaivalloinen byrokratia, mikä sekin on kuormittanut. Syksyn päätteeksi sairastui rakas lemmikki, Alma-kissa. Eläinlääkärin lausunnon mukaan valmistaudumme eutanasiaan, mutta toistaiseksi voimme iloita vielä kissanpäivistä. Kaiken keskellä olen rämpinyt työpäivästä toiseen, mikä ei stressittä ole onnistunut. Ja annoin tukan harmaantua, näkyä ajan ja kulumisen.
Kolme kirjaa
Tammikuussa ilmestyi novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021). Selkokielisiin kertomuksiin ujutan hippusellisen kansanperinnettä, salaperäisyyttä ja yllätyksellisyyttä siten, että toivon monenlaisten lukijoiden löytävän niistä elämyksiä. Loppusyksystä minua riemastutti, että novellini pääsivät Kodiksamia-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.
Tänä vuonna on julkaistu myös kaksi mukauttamaani kirjaa. Historiallisia romaaneja ei juuri ole helpolla suomen kielellä, mutta nyt on Enni MustosenPaimentyttö (Opike 2021). Aleksis Kiven kieli voi nykylukijalle olla aikamoinen haaste, joten sitäkin on tarpeen tarjota selkona. Muokkasin Kullervon kertomukseksi, jossa säilyvät tarina ja tunne, vaikka kieli kevenee (Laatusana 2021).
Tähdennän, että kirjan ideointi- ja kirjoitustyö tapahtuu kauan ennen ilmestymistä, joten kolmen kirjan julkaisu samana vuonna on sulaa sattumaa. Esimerkiksi novellini synnyttäminen on vienyt viitisen vuotta, Paimentyttö melkein kolme ja Kullervo kaksi. Eikä kateudelle ole sijaa: pienlevikkisestä, mediahuomion ohittavasta kirjallisuudesta tienaa vain taskurahaa, eli sen tekeminen on kirjailijalle pääasiassa ajankulua. Motiivi harrastukseeni tulee siitä, että pidän tärkeänä kirjallisten elämysten mahdollistamista kaikenlaisille lukijoille.
Kotimainen proosa
Tänä vuonna ilmestyi kerrassaan hienoja kotimaisia romaaneja. Voisin helposti luetella parisenkymmentä suosikkia. Mainitsen tässä nyt yhden ihastukseni, Emma Puikkosen romaanin Musta peili (WSOY 2021), koska sen kerronnan kirkkaus, rakenteen taitavuus ja aiheenkäsittelyn moniulotteisuus ihastuttivat. Monia muita suosikkejani on Finlandia-veikkausjutussani, ja sen kirjoittamisen jälkeen olen lukenut hienoja kirjoja kuten Pirkko Saision järkäleen Passio (Siltala 2021). (Veikkaukseni menivät kyllä pitkälti mönkään.)
Runous
Runokirjoista osui muutama. Vaikea niitä on järjestykseen pistää, mutta minut tehokkaasti tempaisi lempiympäristööni, sammalikkoon ja varpujen kätköihin, Anja ErämajanMinä olen nyt täällä metsässä.
Käännöskirjallisuus
Luin tänä vuonna ehkä vähemmän käännöskirjallisuutta kuin aiemmin. Luottokirjailija Elizabeth Strout ei pettänyt odotuksia: Olive, taas. Kaksi huippua löysin omaelämäkertakirjallisuudesta. Deborah Levyn kahden kirjan suomennoksista tehosi tosi kovaa ensimmäinen, Mitä en halua tietää, vaikkei Elämisen hinta varsinainen pettymys ollut. Ja samoin kävi tanskalaisen Tove Ditlevsenin alunperin 1960-luvulla ilmestyneiden kirjojen kanssa: Lapsuus on kielellisesti ja kerronnallisesti säväyttävä, ja vaikkei Nuoruus tasoa laskenut, ykkösosa jäi kimaltelemaan mieleen. Alex Schulman osaa hänkin säväyttää proosallaan, tällä kertaa entistä fiktiivisemmin: Eloonjääneet.
Tietokirjallisuus ja sinne päin
Luin muutamia kiinnostavia naiselämäkertoja ja suomen kielen ja kulttuurin kirjoja. Valitsen tähän kategoriaan silti esseet eli rikon vähän rajoja. Silvia Hossein taitaa tiedon ja omakohtaisen tyylin, joka ihastuttaa minua, joten Tie, totuus ja elämä on ehdottomasti yksi vuoden 2021 huippukirjoja.
Teatteri
Mikä ihme oli päästä jälleen ihmisten ilmoille ja yleisötapahtumiin! Kansallisteatterin Dosentit vakuutti sisällön ja esitysdynamiikan vuoksi, ja KOM-teatterin Lou Salome samoin perustein, lisäksi se tuuletti perustellusti historiaa.
Taide
Museoihin pääsi taas, ja jokusen näyttelyn olen katsastanut. Kesäisen Mäntän reissun haluan mainita, sillä ensimmäisen kerran taisin tosissani jaksaa katsoa videotaidetta: Santeri TuorinPosing time tarjosi ajattelun aihetta. Ei se Banksykaan kylmäksi jättänyt.
Metsä
Matkani tein tänä vuonna lähinnä kotimetsään. Pieniä patikointeja kyllä tallasin muuallakin, mutta pääosin lapsuudenkodin takamaat vetivät puoleensa. Lisäksi ennätyksellinen tattivuosi palkitsi saalistajan.
Kirja- ja kulttuuribloggaaminen
Tosiaan, 10 vuotta tätä antoisaa harrastusta, ja on mukaan mahtunut myös muita omia kirjallisia harrastuksiani. Kyllä tätä jatkuu niin kauan kuin se ei tunnu suorittamiselta, vaan antaa virikettä ja virkistää.
Kirjallisuusvainu voi johtaa erilaisiin paikkoihin ja tilaisuuksiin, vaikkapa Kulttuuri kukoistaa –bloggajakaverin kanssa Hattulan kirkkoon, jossa Anneli Kanto ja Vilppu Vuori yhdistivät esittelykierroksella Rottien pyhimys –romaanin ja historian. Ja blogin myötä olen saanut monia valoisia muistoja. Kesän alussa WSOY:n kirjasäätiön kutsui Lohjalle Eeva Joenpellon taloon juhlimaan kirjailijan 100-vuotispäivää. Bolggariklubissa olen päässyt Kansallisteatteriin, kun syksyllä ylipäätään teattereiden ovet avautuivat. Joulukuun alussa oli hauskaa jännittää kirjabloggaajaseurassa Finlandia-voittajia Kirsi Raninin kisakatsomossa.
Ekstraa ovat olleet tilaisuudet, joissa olen haastatellut kirjailijoita, tänä vuonna Anni Kytömäkeä ja Antti Tuomaista. Kuukausittain minua ovat ilahduttaneet kaksi lukupiiriäni, jolloin kirjakeskustelu käy vapaana.
Kiitän blogini lukijoita ja toivon kohottavia kulttuurikokemuksia ja valoisuutta tulevalle vuodelle!
(Kaikista koosteessa mainituista kirjoista tai tapahtumista on blogissani jutut, jos jotakuta kiinnostaa.)
Koronarajoitteisen kevään perään myös kesä eteni varovaisesti. En ole suurissa joukoissa samoillut, pikemmin yksin metsässä tai turvavälein muutamassa näyttelyssä. Tässä poimintoja kokemistani kulttuurikohteista.
•
Tampereella Vapriikin hienon koskiympäristön lisäksi nautin itse museon Ritarit-näyttelystä. Ajattelin etukäteen, että sielläpä haarniskat kolisevat tyhjyyttään, ja totisesti haarniskoja näin, mutta taidokkaasti koottu ja ripustettu näyttely saikin ihastumaan käsityöosaamiseen. Ja tietysti myös historiakatsaukseen.
Kannattaa käydä myös Tampereen taidemuseossa (vuoden nuori taiteilija Joel Slotte) ja Sara Hildenin museossa (Kari Vehosalo). Silloin voi ihmetellä kahden taidemaalarin pikkutarkkaa sivellinjälkeä. Lisäksi kummankin teoksissa on sellaista nyrjähtäneisyyttä, etteivät teokset pikavilkaisulla avaudu.
•
Tampereen lähiseutujen maanteiden varrella voi katsella kumpuilevia metsämaisemia sekä matkalla Sastamalaan että vastakkaiseen suuntaan Mänttään. Kohteita niillä seuduin riittää useaan reissuun.
Sastamalassa on pieni ja sympaattinen kirjallisuusmuseo, ja sitä ennen voi tehdä lisälenkin Laukon kartanoon. Kartanolla kehotan pistäytymään lounasaikaan. Ainakin minä nautin herkullisista noutopöytäsalaateista ennen kuin tutustuin kartanon taidenäyttelyihin. (Ja myönnän: maistoin laukonpeuraa.) Ihastuin pariin Eeva Peuran maalaukseen, mutta päähuomion vei Heikki Marilan juhlanäyttely. Marilan töiden paksut maalikerrokset rouhentavat maalauspintaa, ja silloin variaatiot perinteisistä asetelmista tuottavat ihan omalaisen vaikutelman. Muutakin kiinnostavaa kartanon näyttelyistä ja maisemista löytyy.
Mäntässä keskityin vain Gösta-museoon. Sinne on sankoin joukoin valunut porukkaa Banksy-näyttelyyn, joten kannattaa buukata liput etukäteen. En ihmettele suosiota, sillä Banksyn työt ovat helposti lähestyttäviä, siis salaperäinen graffiti-iskijä osaa hommansa. Kalliomaalausten perintö vaikuttaa jossain mantelitumaakkeessa, sillä simppelit kuvat kolahtavat. Pidän yksinkertaisista vaikutuskeinoista, joita Banksy käyttää: sanoma on selvä, mielipide välittyy. Ja vielä: Banksy-tila on hienosti rakennettu. (Haaveilen, että taiteilija pistäytyy inkognito Mäntässä ja vetäisee kesäillan hämärtyessä Göstan seinään statementtinsa.)
Yllätin itseni vaikuttumalla Göstan muista näyttelyistä. Totean senkin, että ne sopivat totisesti Banksyn kylkeen, sillä sekä Jani Leinosen tilateos Totuus – The Truth että Santeri TuorinPosing time -valokuva- ja videoteokset eivät hiivistele sanomaansa. Hienoja! Minä, joka yleensä kyllästyn videoteoksiin parissa sekunnissa, olisin voinut tuijotella Tuorin töitä loputtomiin. Suosittelen myös Göstan perusnäyttelyä: mainio kokonaiskatsaus vanhaan taiteeseen.
Kannattaa kääntyä Mäntän maantieltä ja jaloitella Juupajoen Rotkossa. Parin kilometrin metsälenkki virkistää, ja niin tekevät myös reitin varren peikkomaiset yllätykset. Kenkien ystävät eivät voi ohittaa rotkon reunan kenkämuseota, joka on viehättävän kotikutoinen.
•
En ole ainoa, joka on Tampereen ja Helsingin välissä poikennut Hattulassa. Pyhän Ristin kirkossa olen tänä(kin) kesänä käynyt kahdesti. Toisella kerralla vein sinne hollantilaiset vieraat (kyllä, koronatestaukset ja karanteenit on hoidettu tunnollisesti) ihmettelemään pohjoista kirkkotaidetta. Mutta kesän ensimmäinen vierailukerta oli spesiaali: Anneli Kanto ja vakio-opas Vilppu Vuori esittelivät kirkkoa yhdessä. Tuplaturinat valottivat katolista kuvastoa ja Kannon Rottien pyhimys –romaania inspiroinutta ympäristöä.
Hämeenlinnassa voipi viivähtää myös linnassa. Jykevä monumentti esiintyy sekin Kannon romaanissa. Linnassa on myös Nick Ervinckin modernia 3D-tulostustaidetta.
•
Helsingissä pakenin ylikuumentunutta keliä Kansallismuseon viileyteen. Sain rauhoittavan elämyksen: museossa seikkaili vain muutama muu. Uusittu näyttely Toista maata on teemoitettu kiinnostavasti, interaktiivisuutta on lisätty ja oheisteksteissä kuuluu moderni klangi. Pidin kovasti näkemästäni myös Esihistoria-näyttelyssä (vain esineistön löytöpaikkojen soisin olevan tarkasti informoitu). Lisäksi: yllätin itseni nielemässä kyyneleitä iho kananlihalla pienessä tilassa, johon on tiivistetty suomalaisten sotakokemukset toisessa maailmansodassa.
Tutustuin Helsingissä myös Päivälehden museon näyttelyyn Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa. Siellä saa lukea 1900-luvun vaihteen kulttuuripiirien tiedon tuonpuoleisista kokemuksista. Ja kyllä, kesän kassamagneetti eli Repin-näyttely on vielä katsastamatta. Ja tämäkin: kesäloma loppuu justiinsa.
Matkailu on viime aikoina sattuneesta syystä rajoittunut mielikuvitukseen. Matkustamattomuutta ovat helpottaneet kirjat, ja etenkin kaksi romaania veivät minut kaupunkireissuille, joilla saatoin samalla fiilistellä omia matkamuistojani.
Helmikuussa 2009 reissasin Istanbuliin, jonka historia ja nykyisyys huumasivat: roomalaisaikojen maanalaisista vesisäiliöistä Hagia Sofian mosaiikkeihin, sulttaanien palatsialueiden loistosta Galata-tornin näköaloihin, eksyttävistä basareista aamuyön pimeyden rukoushuutoihin, hamamihöyryistä katuvilinään. Maaliskuussa 2011 vaeltelin Venetsiassa kiemurtelevilla kujilla, silloilla yli kanavien, pitkospuilla San Marcon aukiolla kanavavesien vyöryessä kaupunkiin, maalausten täyttämissä kirkoissa, Vivaldi-konserteissa, palazzoissa ja taidemuseoissa.
Ja nyt: reissaan kirjoilla.
Istanbul – Elif Safak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa
Elif Shafakin romaaneihin tartun mielenkiinnolla, sillä olen jo aiemminkin vaikuttunut hänen tavastaan kuvata islamilaista ja turkkilaista kulttuuria sekä etenkin Istanbulia. Uutuussuomennoksessa 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa (Gummerus 2021) aiheena on konservatiivisen islamilaisuuden törmäys erilaisiin elämäntapoihin.
Kirjan päähenkilö prostituoitu Leila kuolee väkivaltaisesti romaanin alussa. Kirja kertoo Leilan elämästä alusta loppuun ja lisäksi hänen viidestä ystävästään. Rakenne rikkoo kronologiaa. Oleellisinta on se, miten kirja kuvaa suhtautumista vähemmistöihin ja uskosta poikkeaviin. Hienosti Shafak kuvaa myös uskon ja taikauskon kietoutumista.
Ystävyyden avarakatseisuus on romaanin suola ja sokeri, ja se maustaa ympäröivän väkivaltaisen patriarkaattikulttuurin. Sen lisäksi kuvauksesta nousee yhdeksi päähenkilöksi hehkuva Istanbul, alati liikkeessä oleva kaupunki, kaiken sisältävä olento.
”Istanbul oli nestemäinen kaupunki. Mikään ei ollut pysyvää täällä. Mikään ei tuntunut asettuneelta. Se kaikki oli varmasti alkanut tuhansia vuosia sitten, kun jäätiköt sulivat, merenpinta kohosi, tulvavedet hyökyivät ja kaikki elämänmuodot tuhoutuivat. Pessimistit luultavasti pakenivat alueelta ensimmäisinä. Optimistit olisivat päättäneet odottaa ja katsoa, kuinka tilanne kehittyisi. Nalanin mielestä yksi ihmiskunnan historian päättymättömistä tragedioista oli se, että pessimistit selvisivät hengissä optimisteja paremmin, mikä tarkoitti, että johdonmukaisesti ajatellen ihmiskunta kantoi niiden ihmisten geenejä, jotka eivät uskoneet ihmiskuntaan.”
Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa, suomentanut Maria Erämaja, Gummerus 2021, 359 sivua.
Venetsia – Donna Leon: Perintöprinssi
Aina se on luettava, uusin Donna Leon -dekkari. Tai nyt kuuntelin puolet ja luin loput: Perintöprinssi (Otava 2021). Tällä kertaa rikosjuoni on entistä vaatimattomampi, painotus on perheessä ja rakkaudessa.
Brunetti lupaa auttaa appiukkoa selvittämään perheystävän tilannetta, sillä apen vanha homoystävä aikoo adoptoida nuoren miehen, onnenonkijaksi ounastellun. Juonessa on tuttua venetsialainen suhteilla ja korruptiolla pelaaminen, gesturan ihmissuhteet, ilmiömäinen sihteeri Elettra ja etenkin Brunettin perhe. Taas nautitaan yhteisiä aterioita, ja Bruntti tuumailee perhesuhteitaan ja lukee antiikin teoksia suhteessa nykyilmiöihin.
En tiedä, mikä minuun meni, mutta hidas jaarittelu vetosi pysähtyneeseen mielentilaani. Tuttuus ja turvallisuus takasivat minulle lepposteluhetken. Ja Venetsia. Leon kuvailee Brunettin reittejä, näköaloja ja kaupunkitunnelmia. Ne riittivät minulle – ja romaanin keskushenkilöiden melankolinen rakkaudentäyteisyys, joka on ja pysyy vaikkei sanotuksi saa. Ja niin pysyn reitillä:
”Brunetti käveli kotiin tavallista reittiään Campi SS, Giovanni e Paolon ja Santa Marinan kautta, sitten Rialton sillan yli. Sillan päässä hän kääntyi vaistomaisesti Rival del Vinille ja oikaisi San Silvestron läpi. Jalat tunsivat reitin eikä mieli puuttunut niiden kulkuun, sillä se tieisi, että ne veisivät hänet kotiin.”
Donna Leon: Perintöprinssi, Otava 2021, suomentanut Markku Päkkilä & Kaijamari Sivill, 187 sivua eKirjana; 8 tuntia 32 minuuttia äänikirjana, lukijana Jarkko Pajunen.
Vuoden 2019 katsauksen päätin toivotukseen, että vuodesta 2020 tulisi kaikille elämyksellinen. Tulihan siitä, toisin kuin oletin – toisin kuin kukaan oletti.
Koronakurimus lisäsi kirjamyyntiä, todennäköisesti siis myös lukemista. Huomaan omassa ajankäytössäni, että lukeminen lisääntyi kulttuuritapahtumista, sosieteeraamisesta, työmatkoista ja muista reissuista säästetyn ajan vuoksi (luin noin 170 kirjaa, jokusen niistä kuuntelin). Aikaa on siis riittänyt kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle mutta myös tv-draamoille. Poimin vuosikatsausjuttuuni muutaman kohokohdan ja katson lopuksi vähän jo kohti tulevaa.
Kotimainen proosa
Ylivoimaisesti eniten lukulaariini kertyi kotimaista proosaa. Yhtä suosikkia siitä joukosta on vaikea valita, sillä keskenään erilaisten teosten joukko on ilahduttanut vaihtelevuudellaan. Olen koonnut vuoden varrella erilaisia vinkkilistoja lukemastani, joten niistä saa osviittaa omista tärpeistäni, esimerkiksi Finlandia-ehdokkaani (tässä & lisäksi konmmenttikirjoitus) ja esikoiskirjaehdokkaani (tässä).
Kotimainen runous
Olen lukenut tänä vuonna toistakymmentä kotimaista runokokoelmaa. Huomaan, että mieleni palaa Sirpa Kyyrösen kokoelmaan Nimesi on Marjatta. Sen tematiikka ja runojen rytmiikka jää jyskyttämään päähän. Myös Vilja-Tuulia Huotarisen proosarunojen maailmaan palaan hyvällä omatunnolla, Omantunnon asioita.
Tämän vuoden tammikuussa ilmestyi myös oma runokirjani Muiston ajastus (Reuna; juttuni tässä). Se koostuu tiiviin muodon lyhytrunoista, tematiikka kietoutuu ajankulun ympärille.
Käännöskirjallisuus
Alkuvuoden ilahduttaja oli Kersti Juvan uusi käännös Jane Austenin romaanista Järki ja tunteet. Omatyyliset Elizabeth Strout ja Rachel Cusk virkistivät. Todellinen yllättäjä oli Patrik SvenssoninAnkeriaan testamentti. En olisi ikinä uskonut innostuvani moisen elukan ihmeellisyydestä, mutta tiedon, henkilökohtaisen ja kaunokirjallishenkisen tyylin yhdistelmä puri. Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet iski kovaa. Seuraavassa on kevään listaukseni kiinnostavista käännöskirjoista ja se kuvastaa juuri tätä vuotta: käännöskirjatapahtuma peruuntui, siirtyi ja muuttui. Mutta tässä esimerkkejä lukemistani: Helsinki Lit 2020 -vinkit.
Selkokirjallisuus
Olen ottanut asiakseni muistuttaa blogissani kirjallisuuden marginaalisiivusta, selkokirjallisuudesta. Siitä tein kattavan koosteen: tässä. Oma panokseni tänä vuonna selkosaralla on liittynyt vanhaan suomalaiseen runouteen. Mietin pitkään, onko minulla kanttia lähteä liikuttamaan alkuperäisiä runoja selkosuuntaan, kääntää niitä helpolle kielelle.
Näin hienon elokuvan Paterson, ja siinä runoilijapäähenkilö lausuu näin: ”Käännösruno on kuin kävisi suihkussa sadetakki päällä.” Kirsti Simonsuuri puolestaan luonnehtii kääntämistä ShakespearenSonettien loppusanoissa:
”Käännöksen on oltava vakaassa ja ankarassa mielessä alkuperäisen kaltainen. Kysymys on alkuperäisteoksen ja käännöksen vastaavuudesta. Käännöksen on luotava sama elämys ja illuusio kuin alkuperäisteos on aikanaan luonut, vaikka kaikki muuttujat ovat toiset: aika, paikka, tekijä, kieli.”
Vertaan suomenkielisten runojen mukauttamista selkosuomeksi kääntämiseen, sillä samassa maastossa siinä tarvotaan, vaikka kieli on sama. Vanhat runot, uudet lukijat (Avain; juttuni tässä) rakentuu niin, että vanha runo on selkomuutetun runon rinnalla. Kirjassa on myös selkotietotekstejä runoudesta, sen lukemisesta ja runoilijoista.
Tietokirjat ja lajien liikuttelijat
Mainitsin jo hienon Ankeriaan testamentin, joka luikertelee eri kirjallisuuslajien välissä. Myös Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen ja Juha HurmeenSuomi keikkuvat lajirajoilla. Ensin mainittu koskettaa, jälkimmäinen hämmästyttää ja naurattaa. Elämäkerroista valitsen Johanna Holmströmin kirjan Märta Tikkasesta. Varsinaisista tietokirjoista minua innostaa Juri NummelininSuomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia, joka tiivistää oivaltavasti kotimaisen kirjallisuuden elinkaaren. Lisäksi miellyttää Anneli Kannon konstailematon Kirjoittamassa.
Draamat
Sarjat ja elokuvat ovat viihdyttäneet pitkin vuotta, kun käynnit kulttuuritapahtumissa, museoissa, teatterissa ja elokuvateattereissa ovat lähes nollaantuneet. Epookit viehättävät yhä edelleen minua, ja siksi Musta kuningatar ja The Crown keikkuvat kruunuina kokemusten päässä: tässä. Lisäksi nuoruuskuvaus Normaaleja ihmisiä kosketti.
Matkat ja metsät
Kulttuurimatkailijana kiidin pitkin kotimaisia maanteitä ja keräsin matkaelämyksiä esimerkiksi Kotkasta, Tammisaaresta, Turusta ja Tampereelta. Tampereen seudulla suhaan pari kertaa kuussa, joten tienoo ei periaatteessa tuo uutta, mutta kesällä maltoin pysähtyä keskustan kulttuurikatselmukseen (tässä) ja matkan varrella Hattulaan. Kun Hattulan keskiaikaisen kirkon opas soittaa jouhikkoaan, jonka ääni kaikuu holvien värikkäistä maalauksista toisiin, voi unohtaa kaiken tämänilmaisen, kaiken, mitä tapahtuu kirkon seinien ulkopuolella.
Lapsuudenkodin tienoiden metsät ovat olleet henkireikäni vuosikymmeniä. Sinänsä ei siis mitään muutosta siinä, mutta mainittakoon se ajan hengessä. Metsäreissuistahan tuli yleisesti ottaen yksi koronavuoden ilmiöistä.
Melko lähellä lapsuusmaisemiani on tämän vuoden luontokohteeksi valittu Kintulammen ulkoilualue. (Oikeastaan se on kovinkin läheinen: isäni kanssa hiihdin lapsuusvuosinani kyllästymiseen asti talvesta toiseen Kintulammen ulkoilumajalle.) Vaelsin muutaman kerran saman alueen suojellulla ikimetsäalueella. Melkomoinen tunne on nojailla noin 400 vuotta vanhaan mäntyyn. Ajantaju heilahtaa, suhteellisuus saavuttaa: tämä vuosi 2020 on vain yksi vuosi.
Metsästä vielä tämä: ensi vuoden alkupuolella ilmestyy novellejani metsäaiheista, kokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). Vaikutteet ovat valuneet novelleihini metsäkokemuksista ja kansanperinteestä, esimerkiksi puu-uskomuksista. Luvassa on siis metsäistä selkoproosaa osin uuskumman sävyin.
Tervetuloa vuosi 2021!
Tervetuloa-sanaan kytkeytyy terve, joka vie minut toivomaan terveyttä ja kaikenlaista tervehtymistä tulevalle vuodelle. Olen myös toiveikas, että ensi elokuussa pompin Ratinassa Hassisen koneen tahdissa ja ramppaan vuoden aikana vanhojen ja uusien tuttujen kanssa erinäisissä muissa tapahtumissa ja esityksissä pelkäämättä pandemiatartuntoja.
Vietän ensi vuonna blogini 10-vuotisjuhlavuotta. Kiitän teitä, että olette jakaneet tänä vuonna kanssani postauskulttuurikokemuksia. Jatkanemme sitä edelleen vuonna 2021!
Tampere on periaatteessa ensimmäinen kotikaupunkini, ainakin koulukaupunkini. En sitä oikein miellä kuin kaukaiseksi juuririhmaston etähaaraksi, sillä varsinainen juurakkoni kuuluu metsään noin 30 kilometrin päähän Tampereen keskustasta. Siksi visiitit Tampereen keskustassa tuntuvat turismilta. Ja aina piipahdukset ilahduttavat.
Kuljeskelin Finlaysonin taidealuella, joka jälleen on kummallisesti nimetty englanniksi Finlayson Art Area ’20, tai toisaalta skottivoiminhan paikkakunta aikoinaan teollistettin. Finlaysonin alueella on monia näyttelyitä, esimerkiksi Galleria Himmelblaussa saa kattavan katsauksen viime vuosikymmenten kotimaiseen taidegrafiikkaan.
Arvostan suuresti sitä, miten kaunokirjallisuus on mukana taidealueella. Väinö Linnan teoksista on lainauksia kaduilla lähellä Väinö Linnan aukiota, mutta myös taidealuekonseptiin kuuluu kirjallisuus. Monilta nykykirjailijoilta tekstejä on ympäriinsä, muun muassa Kirsti Kuroselta, Jyrki Vainoselta, Johanna Sinisalolta ja Arto Lapilta. Lisäksi lähellä Keskustoria on kadulla pysyvästi sitaatteja tamperelaisilta klassikkokirjailijoilta. Kirjallinen kulttuuri siis näkyy upeasti kaupunkikuvassa.
Matkailijalle on tarjolla monenmoista kiinnostavaa kesäsäästä riippumatta. Sadetta voi pitää Tampereen taidemuseossa, jossa on omaperäisen Kalevala-taiteilija Joseph Alasen näyttely. Sateen ja paisteen välissä voi houkuttaa myös sympaattinen Tallipiha putiikkeineen ja kahviloineen. Paisteen sattuessa voi kävellä reilun parin kilometrin Tammerkosken luontopolun, ja vesikuuron yllättäessä kannattaa piipahtaa Näsinlinnassa. Sen viehättävässä kahvilassa siirryin ajattomiin tunnelmiin tummien pilvien vyöryessä Näsijärveltä, ja ukkosjyrähdys eksytti epäilemään, siirryinkö kevään 1918 tykinpaukkeeseen keskelle Tampereen taisteluita.
Näsinlinnassa on museo Milavida, jossa voi tutustua menneen maailman tehdaspatruunan kodin loistoon. Lisäksi näyttelytiloissa on tyylikkäästi toteutettu näyttely ”Aina mukana”. Käsilaukut kytketään näyttelyssä hienosti osaksi kulttuurihistoriaa.
Näsinpuistosta taivalsin kohti Hämeenpuistoa, ja pysähdyin hetkeksi Näsinkallion suihkulähteelle. Muistin valokuvan, jossa isäni parikymppisenä sotaveteraanina poseeraa yli 70 vuotta sitten uuden polkypyörän kanssa suihkulähteen edessä. Hän oli sodan jälkeen kerännyt pyörään rahat raskaissa metsätöissä ja sai hankinnan ikuistettua ennen 30 kilometrin polkemista Teiskoon. Eipä isä silloin aavistanut, että hänelle syntyy ainoa tytär vasta nelikymppisenä, ja se samainen tytär viisikymppisenä saa julki runokokoelman muistoista (Muiston ajastus, Reuna 2020). Suihkulähteen tienoo on remontissa, muistot eivät.
Finlaysonin palatsin puistossa kallioihin kaiverretut runot veivät nekin samansuuntaisiin ajankulun ja muistojen tunnelmiin. Yksi puiston runoista on kuvassa, toinen tässä: ”matka kaiken alkuun”.
Onpa ollut tapahtumia täynnä tämä vuosi! Työvuoteni kuormittavuus ei blogissani näy, mutta todettakoon tässä, ettei työhöni montaa joutilasta hetkeä mahtunut, vaikka vuoden viimeiset kuukaudet tein 85 %:n työaikaa. Se jatkuu ensi vuonna.
Kokoan perinteiseen tapaan kuluneen vuoden huippuhetkiä. Kyse on satunnaisotannasta, tämän hetken takaumatunnelmasta.
Kotimainen proosa
Linkkaan tähän joulukirjaehdotukseni ja Finlandia-ehdokkaani. Niissä on jo julkaistu kooste tämän vuoden kirjamieltymyksistäni. Ja minusta Finlandia meni oikeaan osoitteeseen. Onnea vaikuttavalleBollalle!
Blogijuttujeni lukijaennätyksen saavutin postauksella, jossa Finlandia-palkintokokemukseeni kiedoin haasteen Ylelle: lisää tuoreita kirjallisuusohjelmia! Tässä siis uusintana juttuni: Viestini Ylelle Finlandia-palkintojen jälkeen 2019.
Taitelilijaromaani
Vuoden taiteilijaromaani olkoon Antti TuurinLevoton mieli (Otava 2019). Se kertoo sietämättömän kuvataitelijan Arvid Bromsin viimeisistä vuosista. Kyllä, sietämätön tyyppi – ja silti kerronta kerää lukijan sympatiat.
Käännöskirjat
Suosin selvästi kotimaista kirjallisuutta, siksi käännöskirjallisuus jää vähälle. Fred Vargasinja Kate Atkinsonin uudet suomennokset ovat minulle aina TAPAUS. Tämän vuoden ykkönen taitaa kuitenkin olla Ian McEwaninKaltaiseni koneet. Sen liukas aikakäsitys, kerronta ja ajatusrakennelma jysäyttivät. Muutakin hienoa luin, esimerkiksi Kim Thuyn fragmentaarinen proosa säväytti.
Runous
Luin muutaman hienon runokokoelman. Jos yksi täytyy valita, se olkoon Sanna KarlströminAlepala (Otava 2019). Markettikuvaston ostan oitis, se laajenee shoppailua suuremmaksi. Pakko on lisätä: Heli Laaksonen ilahdutti Aurinko. Vesi. Porkkana -kokoelmalla (WSOY 2019), Savoy-teatterin esityksellä ja lisäksi taidenäyttelyllä.
Runovuoteeni on kuulunut myös Shakespearen sonetit. Hankin Helsingin kirjamessuilta Kirsti Simonsuuren suomentaman ja selittämän sonettikirjan. Luen iltojeni iloksi yhden tai kaksi sonettia, nyt olen edennyt sonettiin nro 90.
Omia runoja pulpahtelee silloin tällöin. Lisättäköön tähän, että monia vuosia työstämäni haiku-tanka-kokoelmani löysi kustantajan, ja Muiston ajastus ilmestyy maaliskuussa 2020 (Reuna Kustannus).
Draamat
Teatterissa olen kokenut hyviä hetkiä. Viimeisin teatterikokemus tapahtui Kom-teatterissa, Making of Lea. Se oli hurmaavaa Hurmetta, näkemyksellinen ja viihdyttävä Aleksis Kivi -kuvaus. Työkiireiden tuoksinassa juttu jäi siitä kirjoittamatta. Valitsen tähän linkattavaksi kokemuksen Kansallisteatterin Sapiens-esityksestä. Siinä uusin ilmaisukeinoin kahlattiin ihmiskunnan historia. Hienoja näyttämökuvia.
Kulttuurimatkat
Huomaan, että häpeä leijuu matkustuksen ympärillä. Kompensaatiokeinot eivät häivytä matkailijan huonoa ilmasto-omaatuntoa. Silti.
Matka Islantiin oli kohteena kohokohta. Nuoremman lapsen neljännesvuosisadan saavuttaminen vei äiti-poika-reissulle Reykjavíkiin. Pääkaupunki ja sen lähiseudut tarjosivat luontoelämyksen, jota ei turistijonoissa vaeltelukaan pystynyt himmentämään.
Taiteen perässä kävin Lontoossa ja Hollannissa. Hollantiin veti myös vanhimman poikani tapaaminen hänen uudessa kotimaassaan. Lisäksi mukavia muistoja kertyi kotimaisesta kulttuurimatkasta Mänttään ja kuntolomalta Punkaharjulle. Tämä täytyy myös mainita: Helsinki on hellinyt kahden huipputaiteilijan näyttelyllä: Ellen Thesleffja Helene Schjerfbeck.
Oma tuotanto
Vietin näemmä tosissani Minna Canthin 175-juhlavuotta. Selkoistin sitä varten Hannan ja Agneksen. Hannastakustantaja (Avain 2019) teki suoraan äänikirjan, mikä on selkokirjapiireissä harvinaista. Näin klassikosta kiinnostuneet pääsevät ajattomaan tarinaan kiinni kuunnellen. Agneksen julkaisin vapaasti luettavaksi verkkoon.
bit.ly/agnes_selko
Tunnustuspalkinto
Sain Seesam-palkinnon, joka on tunnustus työstä selkokirjallisuuden edistäjänä. Olen kirjoittanut selkokirjoja, jotka tuovat jotain uutta selkokirjallisuuteen (runoja pitkän tauon jälkeen, lyhyitä novelleja, chick lit -tyyppisen romaanin, uusia Canth-selkoistuksia).
Itse pidän kirjailijatyön ohella tärkeänä, että yritän tuoda esille selkokirjoja blogissani, siksi esimerkiksi tänä vuonna olen julkaissut parikymmentä selkokirjajuttua, niiden joukossa Selkotekijä-juttusarjaa. Kehtaan väittää, että juttusarja on ainoa laatuaan: selkotekijöistä ei ole vastaavaa esittelyä ilmestynyt.
Vaikka selkokirjallisuus on vähälevikkistä ja pääosin mediapimennossa, sen merkitys pitää ottaa huomioon: yhä useampi lukija Suomessa pääsisi selkokirjojen avulla kiinni lukuiloon. Siksi jatkan valitsemallani marginaalitiellä. Ja kiitän tunnustuspalkinnosta, kannustaahan se jatkamaan.
Vuoteeni on lisäksi mahtunut monia mukavia kohtaamisia. Eritoten ihastutti se, miten kirjabloggajien kollegajoukko tuli Turun kirjamessujen Seesam-palkintojakotilaisuuteen. Sellainen huomaavaisuus lämmitti, lämmittää vielä pitkään, tästä vuodesta toisiin.
Kiitän blogini seuraamisesta.
Iloitsen, että kirja- ja kulttuurikokemukset löytävät lukijoita.
Itsenäisyyspäivän ympärille sain järjestettyä aikaa käväistä Hollannissa. Päätarkoitus oli tavata siellä asuvaa läheistä, mutta matkaan mahtui muutakin mukavaa. Hollannin moninainen historia, kanavanäkymät ja arkkitehtuuri säväyttivät. Amsterdamissa olen käynyt kerran aiemmin, nyt hieman lavensin paikkaperspektiiviä. Keskityn jutussani taidekokemuksiin.
Hollanti – Espanja: 4 – 6
Rijksmuseum on rempattu sitten edellisen käyntikerran. Ja kyllä on hieno! Näytteillepano on harkittu: monessa näyttelyhuoneessa on taulujen ja taideteosten lisäksi ajan esineistöä. Aikaa ei kaikkeen yhtenä päivänä riitä, joten keskityin lähinnä kerrokseen kaksi, hollantilaistaiteen kultakauteen.
Jostain syystä olen aikojen saatossa jos missäkin museossa lumoutunut vanhoista hollantilaismaalauksista, joissa luistellaan jäätyneissä kanavissa. Hendrick Avercampon tämän lajin huipputekijä 1600-luvulta. Jääilottelu tallentuu pikkutarkasti, ja jos katsojakin on pikkutarkka, voi runsaudesta löytää pyllistäviä takalistoja huusissa tai hirttäjäisten uhreja. Elämän kirjo, kyllä.
Kunniagalleriassa kiinnosti RembrandtinYövartion tutkimustyö livenä, ja pääkohteeni Johannes Vermeerpysäytti minut pitkäksi toviksi kolmen naiskuvan eteen. Niiden monitulkintaiseen tunnelmaan jää kiinni.
Rijksmuseumin erikoisnäyttely osui täysillä: Rembrandt– Velázquez. Hollanti oli jonkin aikaa osa Espanjaa, ja näyttely asetti nerokkaasti rinnakkain hollantilaisten ja espanjalaisten mestareiden töitä samoilta ajoilta samoista teemoista.
Eihän se mikään kisa saa olla, mutta näin minulle kuitenkin kävi: pistelaskuksi meni. Olen fanittanut vanhaa hollantilaistaidetta, yhä niin, mutta monesti Velàzquezin ja espanjalaiskollegoiden kuten Riberan potrettien outo tenho vei voiton hollantilaisista. Monissa asetelmissa hollantilaismaalarit sen sijaan saavat hengen aineeseen. Ja sitten rinnakkain oli aseteltu Velázquezin ja Vermeerin katukuvat: paha tilanne! Tasapeli vai? Taisi Vermeer voittaa tunteen ja tunnelman mitalla, bonus-syy: pienin kirjaimin tuherrettu signeeraus säväyttää maalauksen rapatussa seinässä. Vermeer on kirjoittanut sen noin 400 vuotta sitten, ja nyt minä näen sen – Stendhal-tunne uhkaa ja uhka pysyy, kun siirryn katsomaan Velázquezia silmiin, taitelijan omakuvaan.
Siis tulos 4 – 6? Kunhan provosoin. Nautin kaikesta, kaikki voittivat.
Mauritshuis – vihdoinkin
Parikymmentä vuotta sitten Tracy Chevalierin romaani Tyttö ja helmikorvakoru pisti haaveilemaan Haagin matkasta, ja muutaman vuoden takainen Donna TarttinTiklilisäsi intoa. Nyt matkaani mahtui päiväreissu Mauritshuisiin, jossa romaaneita inspiroineet taulut roikkuvat (kuten Tikli).
Vermeeriltä oli samassa huoneessa esillä kolme taulua, mutta katsojien kuhina kävi lähinnä helmitytön lähellä. Naiset otatuttivat itsestään kuvia korvanlehtiään hypistellen. Kyllä maalaus on hieno, valon kajo helmessä loistava ja tytön katse vetoava, mutta Maisema Delftistä imaisi sisäänsä. Lähes impressionistiset yksityiskohdat ja taulun kuulas kokonaisuus kiinnitti katseeni pitkäksi aikaa.
Mauritshuississa on lukuisia hienoja teoksia kuten Rembrandtin, Rubensin ja Holbeinin maalauksia. Lisäksi näytillä on herkullinen kevätparatiisiteos, joka on poikkeuksellisesti yhteistyön tulos: Rubens on maalannut ihmishamot, puun ja hevosen, Brueghel hahmotellut komposition ja maalannut eläinkunnan. Ja sokerina pohjalla: Avercampin luistelumaalaus vuodelta 1610. Siinä pari tyyppiä on pudonnut avantoon, taulun keskellä luistimillaan kaatunut nainen pyllistää katsojalle ja keikari keekoilee etualalla – kymmenien muiden hahmojen ohella. Silmäkarkkia aikojen takaa.
Arnhemin kellarit
Kävin päiväpistäytymässä Hollannin itäosassa, Reinin varrella Arnhemissa. Paikkakunta tunnetaan asiakirjoista jo 800-luvulta ja myöhemmin se liittyi Hansa-kaupunkeihin. Vanhoista ajoista ei ole kaikkea jäljellä, sillä toisen maailmansodan ilmataistelut kurittivat kaupunkia. Jonkin verran on kapeita vanhoja taloja, ja kuljin myös hienojen jugendtyylisten pientaloalueiden läpi.
Sade vihmoi siihen malliin, että tutustuminen kaupunkikuvaan jäi vähäiseksi. Yksi tutustumiskohde oli keskiaikaisen korttelin kellarimuseo. Kellarit toimivat sota-aikaan myös pommisuojina. Kiinnostavinta oli kellareiden verkosto talojen alla: ne yhdistyivät talosta taloon. Se sai mielikuvituksen laukkaan: minkälaisia sovittuja ja salattuja kohtaamisia mahtoikaan tapahtua varasto- ja viinikellaritiloissa lepattavien soihtujen varjoissa?
Niin lähellä, silti niin kaukana -mielikuvan rikkominen kannattaa. Kun on päässyt Tampereelle saakka, ei Mänttä ole enää kuin noin tunnin päässä. On monta syytä ihastella pientä teollisuuspaikkakuntaa hämäläisillä rajamailla.
Göstan pauloissa
On lähtökohtaisesti hämmästyttävää, miten metsäteollisuus muutti maamme. Se toi työtä ja hyvinvointia, ja joku sen mahdollisti. Mäntässä se joku on ollut suku Scherlachius. (Nyt en ryhdy pohdintaan luokkaeroista ja työläisten asemasta.) Suuri satsaus kohdistui teollistumisuudistuksiin ja ylijäämävarat sijoitettiin – taiteeseen.
Gösta Scherlachiuksen taidesäätiön kokoelmat ovat patruunan kartanossa kauniissa järvimaisemassa, ja sinne rakentui hieno Gösta-laajennusosa 2010-luvun alkupuolella. Kartanossa on komea katsaus kotimaista klassikkotaidetta (Schjerfbeck, Thesleff, Schauman, Simberg, Gallen-Kallela jne.) ja uudisosassa vaihtuvia näyttelyitä. Göstassa on nyt raikas väripläjäys Kaukana viileä varjo, jossa on esillä eri aikojen maalauksia, yhdistävänä tekijänä väri. Myös ympäristö lähisaarineen on taiteiltu.
Värien ja kesämaisemien vastapainona on museon mustanpuhuva, dystopiahenkinen Matthew Day Jacksonin teoskokonaisuus, joka on runko roolipelille. Jacksonin näyt sijoittuvat vuoteen 3030, jo aikoja sitten tapahtuneen katastrofin jälkeen. Katsoja voi näyttelyssä pelata Maa-peliä ja ottaa Tiedustelija-roolin.
Olli ja Bucklan
Suurimman huomioni saa näyttely Olli ja Bucklan, joka on sijoiteltu kahteen paikkaan. Göstassa on taitelijapari Olga Gummerus-Ehrströmin (Olli) ja Eric O. W. Ehrströmin (Bucklan) maalauksia ja piirroksia, painopiste Ollin unhoon jääneissä maalauksissa. Miksi en ole tiennyt heistä aiemmin mitään?
Tyylipuhdasta jugendia ja vuosisadan vaihteen tyylikkyyttä tulvillaan olevat työt viehättävät suuresti, samoin pariskunnasta kertovat jutut. Rouva leijaili ja herra kokkasi kulinaristisia herkkuja. Mäntän keskustan Gustav-museossa selvisi lisää, eli herra teki muutakin kuin ruokaa: lasia, metalliesineitä, kuvituksia, Suomen kuninkaan kruunun ja vaakunan, pakkauksia, kirjoja – kaikkea mahdollista muotoilun ja taiteen alalla. Hieno kulttuuriteko tuoda tämä kokonaistaideteokseksi muodostuva pariskunta esille! Ja vielä tämä: näyttelypaikkana on paperitehdasyhtiön kerrassaan tyylikäs art deco -pääkonttori.
Ekstrat: Hörtsänä ja Murole
Matkalla Tampereelta Mänttään pitää poiketa Hörtsänän arboretumiin. Tieltä ei ole sinne minkäänmoista viittaa, joten googlettaminen kannatta. Niin päätyy ihastelemaan uuteen kukoistukseen perattua metsäpuutarhaa. Se on perustettu 1920-luvulla ja jäi moneksi vuosikymmeneksi unholaan. Hörtsänän perilliset ovat ryhtyneet Helsingin yliopiston myötävaikutuksella kunnostamaan aluetta. Paikassa on lumoava tunnelma.
Ellen Thesleff -fanien on syytä kulkea Teiskon maanteiden kautta, sillä silloin pääsee Ruoveden kuntaan kuuluvalle Muroleen koskelle ja kanavalle. Vaikka Thesleffin rakasta Villa Bianca -huvilaa ei enää ole, maisemat ovat. Järven selälle voi kuvitella Thesleffin, joka soutaa maalaamaan läheiselle pikkusaarelle. Reissun jälkeen voi (taas) käydä Hamissa katselemassa Thesleffin tauluja Muroleen maisemista ja yhtä suosikkimaalaustani, kesäkuumaa pakenevia lukevia tyttöjä vehreiden murolelaispuiden varjossa.
Matkan varrella Teiskon Velaatassa voi poiketa Maitolaiturimuseossa, jossa kehotetaan miettimään elämää suurempia pikkuruisessa Tolstoi-kirjastossa. Kyllä, luit oikein.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 