Torstaina 27.11. paljastuu kirjavuoden 2025 pääpalkinnot. Yksi henkilö valitsee mieluisimman kuudesta vaihtoehdosta. Valitsijalla on omat kriteerinsä kuten kaikilla lukijoilla. Lukijuus ja valinnat puhuttavat, ja siksi juttuni aluksi pohdin viimeaikaista kirjallisuuskeskustelua ja lopuksi tiivistän kaunokirjaehdokkaat.
Kantoja kirjallisuuskeskusteluun
Syksyn kirjakeskustelussa on ollut mielenkiintoisia piirteitä. Tikun nokkaan on nostettu lukemisen performatiivisuus, siis se, että ihmiset kokoontuvat tai näyttäytyvät kirja kädessä tai ilmoittavat, kuinka monta kirjaa ovat lukeneet/kuunnelleet kuukaudessa tai vuodessa. En keksi syytä sellaista paheksua.
Ei ole keneltäkään pois, jos joku korvaa määrää laadulla tai esittelee vain statussyistä lukemista. Näinä (kulttuurivihamielisinä) aikoina on aika hauskaa, jos lukeminen koetaan esittämisen väärtiksi. Kyllä siellä joukossa on aitoja lukukokemuksia, ja kenties kirjojen kanssa näyttäytyminen saattaa houkutella lukukokemuksiiin. Ja kenestä meistä on arvottamaan toisten lukukokemuksia? Tällaista lisää: päättäjille kirja käteen näyttäytymistilaisuuksissa!
•
Entä sitten kirjallisuuden keskiluokkaistuminen? Suurin osa kirjoittajista ja lukijoista taitaa olla keski-ikäisiä keskiluokasta, joten ei hämmästytä kirjallisuuden keskiluokkaiset aiheet – mitä ikinä ne sitten ovatkaan. Olen yhä uskossa, että ei aihe vaan miten.
Eli ei ole oleellisinta, mitä luokkaa kirjassa kuvataan vaan minkämoisin teemoin ja kerrontakeinoin. On toki latteaa, jos kirjailijat alkavat kirjoittaa vain kirjailijoista, mutta en näe sellaista vaaraa. (Kirjailijoiden keskiluokkaisuus keskimäärin pienituloisina on sitten toinen kysymys.) Kaikkina aikoina on ilmestynyt taiteilijaromaaneja – ja kaikkea muuta, kaikista yhteiskuntaluokista. Niin tänäkin vuonna, joten kiitettävästi tarjolla on kirjoa.
Oma taustani on luokkaretkeilijä, maalaistyttö ei-akateemisesta työläis- tai alimman tason työnjohtajaperheestä. Haluan lukea kaikenlaista, niin omaa taustaa liippaavasta kuin keskiluokasta, johtohommista ja kulttuuripiireistä – kunhan löydän teksteistä kiinnostavaa. Käsitän kirjallisuuden merkityksen yhä olevan se, että se avartaa ja tarjoaa erilaisia maailmoja – ei vain vastaa taustaani tai odotuksiani.
•
Hiukan on päätään nostamassa kirjojen arvottaminen niin, että viihde tuomitaan. Ehkä tilanteeseen vaikuttaa se, että tekoäly auttaa sepittämään selkeäjuonisuutta. Tekoäly saa savun nousemaan korvistani, mutta sallin silti lukijoille omat valintansa: jokainen saa viihtyä, kiihtyä ja kohota valitsemastaan kirjasta.
Joillekin kirjoissa riittävät tapahtumat, mistä kertoo esimerkiksi dekkarien ja romanssien suosio: vetävä juoni, sen selvittäminen ja selviäminen koukuttavat. Mikäpä siinä. Tärkeintä on, että tarjolla on monenlaista luettavaa – aiheita, teemoja, asemaltaan erilaisia henkilöitä, yllätyksiä, omaperäisyyttä, myös kokeilevaa kerrontaa.
Vaikka romaanirakennetta rikottaisiin ja kokeiltaisiin kerronnan rajoja kielellisin keinoin, lukija usein nappaa mieleen jäävän henkilön ja hänelle tapahtuvan. Toki hienosti sanottu jää myös miellyttämään. Lukijoita kiinnostavat ihmiset ja ihmisenkaltaiset sekä heidän kokemuksensa, niin myös kirjoissa, enkä näe siinä tuomittavaa. Näen yhtenä kaunokirjallisuuden merkityksenä inhimillisen ymmärryksen kehittymisen.
Finlandiaehdokkaista sattumia
Monica Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia
Nuori nainen muuttaa elämänsä 1970-luvun lopulla. Sen lisäksi hänen valinnoistaan huolimatta moni asia romahtaa hänen ympäriltään, mutta hän löytää väylän ilmaista itseään. Kerrontapyörre vie monia tarinalinjoja eteenpäin. Lisää blogissani.
Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva
Luokkaretkeilijä palaa autioituvalle paikkakunnalle ja kotitaloon. Mieli myllää ja kaksi kertojaa möyhii nykytilannetta ja muistoja. Synkkyydestään huolimatta romaanista syöksyy mustaa huumoria. Siinä on vaaran tuntua, jota varma kerronta vie eteenpäin. Lisää blogissa.
Riko Saatsi: Yönistujat
Tämä romaani tarjoaa karjalaisen elämäntavan esittelyn ja näyttää evakkouden raskauden, omaan kultturiin kohdistetun kaltoinkohtelun ja paineen häivyttää oma kulttuuriperintö ja kieli. Kuvauksen keskittyminen kuolemaan ja hautajaisiin on tehokas. Lisää blogissani.
Elli Salo: Keräilijät
Itärajan lähellä arkeologi etsii sota-aikaista esineistöä kuskinaan karhukuvaaja ja naapurinaan venäläistaustainen asukas. Yksi keräilee esineitä, toinen kuvia ja pulloja, kolmas marjoja. Kuvaus laajenee alueelle, muihin aikoihin ja sukuihin. Menneet tapahtumat vaikuttavat nykyisyydessä, väreilevät, ja romaaniin se sulautuu niin, että siinä on kiinnostavaa ennalta-arvaamattomuutta. Lisää blogissani.
Jarkko Volanen: Vainovalkeat
Valitettavasti en ole tätä vielä saanut lainausjonosta luettavakseni.
Hanna Weselius: Pronominit
Pronominit istuttaa henkilönsä lentokoneeseen, jonka päämäärä on hämärä. Matkustajien mieli vaeltelee suljetussa tilassa, ja lukijana pääsen seuraamaan kunkin mielenkulkua. Romaanin vaikuttavuus perustuu varmaan kerrontaan ja näkemykseen ihmisyydestä ja ihmisten vaikutukseen toisiinsa. Kirja voi tuntua raskaalta mutta sen on tarkoitus olla painava, sillä sen asiat ovat perustellun järeitä. Lisää blogissani.
•
Ennustukseni voittajaksi ovat vaihdelleet. Aluksi kallistuin Eristystilan / Kapinoivia naisia puoleen, mutta sitten alkoi Pienen budjetin sotaelokuvan vinkeys ja villeys viehättää. Tällä hetkellä valintani on Pronominit. Huomenna se selviää.
Suomessa ilmestyy nykyisin vuosittain kolmisenkymmentä selkokirjaa. Määrä on ilahduttavasti kasvanut viiden vuoden sisällä. Juttusarjaani Selkosyksy 2025 koko vuoden selkokirjoista ehti melkein kolmannes.
Minkä asioiden täytyy loksahtaa kohdilleen, jotta syntyy lukijat tavoittava selkokirja? Se riippuu monista tekijöistä, ainakin näistä:
Kirjailijat hallitsevat sujuvan ja luistavan selkokielen, joka sopii selkokielen käyttäjäryhmille, eli lukijoille, joilla on kielellisiä vaikeuksia. (Lisäbonusta tulee, jos lukijakunta on sitä laajempi, ”kaikki”, mutta se ei ole edellytys selkokirjalle.)
Kirjailijat luovat uusia kirjallisia maailmoja selkokielellä, siis kirjoittavat mukaansa tempaavia tarinoita alun perin selkokielellä. Se edistää selkokirjallisuuden kehittymistä eli kaunokirjallisen ilmaisun kokeilua selkeän selkon rajoissa.
Selkomukauttajat loihtivat jo ilmestyneistä kirjoista – sekä ajassaan elävistä että ajattomista – selkokielisiä versioita eli mukauttavat niitä selkeäksi, sujuvaksi selkoksi.
Kustantajat kustantavat selkokirjoja ja myös markkinoivat niitä säännöllisesti ja pitkähkön aikaa kirjan ilmestymisen jälkeen monissa kanavissa. Kirjatapahtumissa myös selkokirjailijoita ja selkokirjoja näkyy esiintymislavoilla muiden ohella.
Kirjallisuusmedia nostaa vuosittain selkokirjoja esille julkaisuissaan. Se lisää tietoa ja tuntemusta selkokirjoista ja edistää sitä, että lukijat innostuvat niistä: ostavat kirja- ja verkkokaupoista ja lainaavat kirjastoista. Eli silloin kirjoja on myös kirjakaupoissa, ja kirjastot hankkivat niitä (edellytys: hallitus palauttaa pienilevikkisen kirjallisuuden ostotuen).
Viiden kohdan listassa on loppupuolella myös toiveajattelua, se sallittakoon.
• • •
Julkaisin jutut sarjassa Selkosyksy 2025 kymmenestä selkokaunokirjasta ja yhdestä yleiskielisestä tietokirjasta, jonka aiheena on selkokieli.
Lokakuun ajan blogissani on käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alunperin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista. Nyt on vuorossa Titta Kemppaisen romaani Sotalotan kivi.
Aiemmin sota-ajasta on kirjoittanut Sanna-Leena Knuuttila selkoromaanisarjassaan, jossa sotaa käsitellään kotirintamalta. Kemppaisen romaani kertoo lotan äänellä sota-ajasta: kirjan kertoja Elli lähtee rintamalle ja myöhemmin osallistuu ilmavalvontaan Kuopiossa. Kirja ei kuvaa taisteluita mutta tilanteita, joissa myös lotta kohtaa sodan vaarallisuuden.
Elli on luonteikas minäkertoja. Päähenkilön persoona välittyy hienosti: lukija saa otteen omapäisestä, rohkeasta ja toimeliaasta nuoresta naisesta. Minäkertojana hän paljastaa myös pelkojaan. Hän tiputtelee harkiten, pitkin matkaan murheitaan, joten lukija saa sopivasti tiedonmuruja ja kiinnittymiskohtia.
Sotalotan kivi on myös rakkaustarina. Naapurin Niilo on Ellistä kiinnostunut, mutta Ellin kiinnostus suuntautuu muualle. Romaani kuvaa luontevasti kahden naisen rakkauden syttymistä ja suhteen mutkallisuutta.
•
Titta Kemppaisen kirja on mainio esimerkki alunperin selkokielelle kirjoittamisen tärkeydestä. Aihevalinta tarjoaa uutta, koska kirjailija valitsee oman luovan prosessin myötä sisältöä ja teemoja. Tapahtumat ja henkilökuvaus saavat sellaisen tilan, joka sopii kirjailijan intentioihin ja ilmaisutapaan selkokielen rajoissa.
Kirjailijan valitsema selkokieli on vaikeimmasta päästä, sillä sanojen ja virkkeiden rakenteissa on monesti perusselkokieltä hankalampaa kieliainesta. Jostain syystä myös dialogien johtolauseet ovat poikkeuksellisesti aina puheenvuorojen jälkeen. Näin toki voi olla, sillä selkokirjojen lukijoita on monenlaisia. Kaikkiaan kirja sopii kuitenkin helppolukuiseksi.
Romaanin tarinankuljetus on sujuvaa ja kuvaus eloisaa. Sotalotan kivi sopii hyvin yläkouluun valottamaan sota-ajan haasteita, ja se sopii samasta syystä myös toisen asteen opiskelijoille ja aikuisille. Sotateema on ajassamme valitettavan ajankohtainen, ja siksi Sotalotan kivi sopii monesta syystä tähän aikaan.
•
Titta Kemppainen: Sotalotan kivi, Avain 2025, 133 sivua. Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.
Syys-lokakuun blogissani on käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alun perin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista. Tässä jutussa esittelen Silja Vuorikurun lastenromaanin Nelosten tanssit (Avain 2025).
Kymmenvuotiaiden kohokohta on monella paikkakunnalla itsenäisyyspäivän tanssit koulussa ja kunnan juhlatilassa. Vuorikuru kerrassaan ihastuttavasti tarttuu tähän säpinään ja läikyntään, jota huipputapahtuma aiheuttaa lapsissa.
Romaanin päähenkilö on Aada, mutta moni muukin hänen luokaltaan tulee kirjassa tutuksi. Hienosti Aadan pohdinnat lomittuvat tapahtumakerrontaan. Esimerkiksi Aada kyseenalaistaa totuttuja kaavoja ja pohtii kysymyksiä, miksi tytön täytyisi tansseissa olla lyhyempiä kuin poikien, miksi pitäisi pukeutua tietyllä tavalla ja miksi ylipäätään kaikkien pitäisi olla samanlaisia.
•
Kirjassa on siten moniarvoisuuden opetuksia, mutta Vuorikuru lomittaa sanoman nätisti osaksi tilanteita. Aadan luokkalaisten touhut ja tokaisut kulkevat pääjuonessa luontevasti kuten myös kasvattavat merkitykset. Eloisa lapsijoukko tuntuu uskottavalta, ja minua ilahduttaa kiltteys ja huomaavaisuus, jota lapsista löytyy. Ystävyysteema loistaa kirjassa kauniisti myös säröt ymmärtäen.
Samalla kaikki ”hömppä” asuista, kampauksista ja muusta hulinasta saa ansaitsemansa osan. Suuren tapahtuman aiheuttamat tunteet jännityksestä iloon ja yhteisöllisyyteen välittyvät aitoina. Tilanteita käsitellään kirjassa niin, että tyttöjen lisäksi tarttumapintaa riittää myös pojille ja mahdollisille muunsukupuolisille.
Siispä Nelosten tanssit olkoon kouluikäisten romaani, jonka joka kunta voisi ostaa nelosluokkalaisille syyslukukauden alkuun. Vuorikurun kirja hienosti osoittaa, että selkokielen helppous ei vie mitään pois vetävältä tarinalta, joka on sisällöltään täsmäisku lukijoille, jota aihe koskettaa. Kirjan sävykäs selkokieli kantaa aiheen komeasti.
•
Silja Vuorikuru: Nelosten tanssit, Avain 2025, 96 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Naistenviikon kirjavalikoimani syntyi sattumalta. Toisia täsmäsin nimipäiviin sopivasti, toiset kirjat olivata minulle ”must”-luettavaa, jonka varasin kesälomalleni, ja monet poimin sattumalta mukaan.
Kesäinen naistenviikkohaaste on sopivan rento. Naisnäkökulma johdattelee minua valinnoissani. Kaikki kirjailijat ovat naisoletettuja, ja kirjoissa monilajisesti käsitellään naisen asemaa perheessä ja yhteiskunnassa. Valikoimaan mahtuu viihdettä ja vakavaa.
Koko naistenviikkohaasteen kokoaa Tuulevin lukublogi. Tässä on minun viikkoni yhteenveto juttulinkkeineen:
Huomenna perjantaina 16.5. alkaa kaksipäiväinen käännöskirjallisuusfestari Helsinki Lit. Jo muutaman vuoden ajan se on välkkynyt kevään kirjallisuusvalopilkkuina. Tapahtuma sysää lukemaan itselle uusia muunmaalaisten kirjailijoiden tuotantoa ja tuonut silmien eteen kansainvälisiä suosikkikirjailijoita. Esimerkiksi viime kevään kohokohtia oli yhden suosikkini näkeminen ja kuuleminen, Elizabeth Stroutin. Tänä vuonna melkein viime metreille meni, että Litiin saatiin suuri kuuluisuus, Chimamanda Ngozi Adichie. Aloitan siitä, sitten muuta mielenkiintoista.
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana
Ostin juuri Chimamanda Ngozi Adichien uutuuskäännöksen Unelmia ja kaavailen sitä kesän lomalukemiseksi. Aikaisemmin olen lukenut monia kirjailijan teoksia ja ihastellut niitä. Juuri ennen Lit-tapahtumaa luin novellikokoelman Huominen on liian kaukana (Otava eKirjana 2025, suomentanut Sari Karhumäki).
Kirjan novelleissa viivähdetään usein Amerikan siirtolaisina, ja henkilöt ovat tavallisesti koulutettuja ja varakkaita nigerialaisia. Erilaisia probleemeja perheessä ja suhteessa on heillä kuten muillakin.
Chimamanda Ngozi Adichien taito kertojana aina kohottaa mieltä: novellit nappavat tilanteita ja henkilöitä, joista napsin havaintoja, saan niistä kiinni ja kiinnostuneena seuraan, mihin tilanteet johtavat. Inhimillistä, yllättävää ja ilahduttavan ilmavaa.
Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi
Olga Ravnilta on suomennettu kolme kirjaa, ja olen lukenut niistä kaksi, Alaiset (Kosmos 2022, suomentanut Sanna Manninen) ja Vahalapsi (Kosmos 2025, suomentanut Sanna Manninen). Kuuntelin Alaiset, jossa scifi-raameissa käsiteltiin ihmisyyttä. Romaanin androidin näkökulmasta kaikki alkoi avaruusyhteisössä mennä pieleen, ja elämän rajat ja tietoisuus nousivat romaanin pääteemoiksi.
Romaani Vahalapsi puolestaan kertoo historiasta, 1600-luvun noitavainoista Tanskassa. Romaanin kertoja on päähenkilön vahasta valettu nukke. Keinotekoinen ratkaisu toimii yllättävän hyvin, sillä vahanukkea ei estä mikään, vaan se näkee ja kokee eri henkilöiden ajatukset ja tuntemukset rajattomasti.
Vahalapsesta kehkeytyy hieno kuvaus sukupuolittuneesta vallasta ja uhasta, joita erilaisuus ja uskomusten kärjistykset tuottavat yhteisölle. Ravnin kerronnan kaihtelemattomuus vakuuttaa, eikä kerrontavoimaa vähennä romaanin taustalla vaikuttavat aidot asiakirjat. Väkevä teos!
Vielä kesken
Olivia Laingin esseekirja Yksinäisten kaupunki (Teos 2024, suomentaja Sirje Niitepold) on vielä yhtä esseetä vaille kesken, mutta uskallan jo todeta, että kirja on ollut nautinto. Turhan harvoin tulee esseitä luettua, vaikka ne ruokkivat tiedonhalua ja tarjoavat tunnecelämyksiä. Langin taide-esseet tarjoavat näkökulmia tuttuihin kuvataiteilijoihin ja ihka uusiin – siis minulle. Kirjan taiteilijat kuuluvat usein vähemmistöihin tai marginaaliin. Siten ne resonoivat kirjailijan mielialoihin erillisyyden kokemusten keskellä. Kiinnostava teos – kuten varmaan on myös juuri ilmestynyt suomennos Ruumiin rajat!
Mikael Niemeä olen lukenut paljon, en ehkä kaikkea suomennettua mutta tuttu tekijä hän jo on. Viimeisimmissä romaaneissa vaikuttaa historia suomalaisyhteyksin. Uusinkin suomennos Silkkiin kääritty kivi (Like 2025, suomentanut Jonna Koskitt-Pöyry) vaikuttaa sellaiselta. Aloitin kirjan kuunnellen, ja sehän veti heti mukaansa, lisäksi romaanin eri aikatasot vaihtelivat luistavasti, mutta ajan puutteen vuoksi kirja on vielä kesken. Eli alku lupaa hyvää.
Luetut ja lukemattomat
Alla on lista Lit-vierailijoista ja kursiivilla lukemani (ja kaksi kesken olevaa) vierailijoiden kirjat:
Mihail Šiškin – Anna-Lena Laurén Oliver Lovrenski: Silloin ennen – Ville Verkkapuro Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi – Helmi Kekkonen Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi – Rosa Liksom
Lauantai 17.5.
Andrev Walden – Samuli Putro Louise Kennedy: Rikkomuksia – Karin Collins
Annika Norlin – Laura Friman Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana & Puiden luo – Sirpa Kähkönen Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – Silvia Hosseini Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana – Philip Teir
Huhtikuinen lukuviikko etenee motolla Löydä lukufiilis! Lukufiiliksen voi löytää monin konstein. Myös selkokirjat nostattavat lukufiilistä.
Viestittelin taannoin selkokirjailijakollegoiden kanssa, ja esille tuli toistuvia väitteitä, myös väärinymmärryksiä, joita selkokirjailijoille esitetään. Käyn läpi jutussani yleisimmät 10 väitettä.
Juttuni venyi, sillä sanottavaa selkokirjoista riittää. Tutkimukset osoittavat, että pitkien tekstien lukeminen on katoavaa kansanperinnettä, tai ainakin kansa on karkeasti jakautumassa lukutaidossa. Eli lyhyelle ilmaisutavalle ja selkokielelle on yhä suurempi tarve. Kirjoitan kuitenkin selkokirjajutun pitkästi ja yleiskielellä.
Väite 1: Kaikkihan osaavat Suomessa lukea, ei tarvita mitään helppokirjoja.
Lukumotivaation puutetta tai keskittymisvajetta on monilla ihan tavallisilla, kaikenikäisillä kansalaisilla – tai vain väsyttää tarttua paksuun kirjaan. Se on yksi syy valita selkokirja, joissa sana- ja virkerakenteet välttävät monimutkaisuutta mutta sisällöstä irtoaa lukunautinto.
Myös mielenterveyden haasteet voivat vaikuttaa niin, ettei lukija jaksa lukea pitkiä tai monimutkaisia kirjoja. Lisäksi henkilöllä on eri syistä johtuvia kielellisiä vaikeuksia: se on yhdistävä tekijä selkokielen käyttäjille. Syy voi olla esimerkiksi lukivaikeus tai ADHD: vaikeus lukea, ymmärtää luettua ja keskittyä. Siksi helppokielinen kirjallisuus tarjoaa mahdollisuuden lukunautintoon.
Välttävä tai huono lukutaito on äidinkieleltään suomenkielisistä peruskoululaisista 40 %:lla ja ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttotaustaisista nuorista vielä isommalla joukolla (viimeisin Pisa-tutkimus). Tilannehan on vaarallinen kansalaistaitojen ja osallisuuden kannalta.
Totta kai olisi toivottavaa, että nouseva nuoriso ymmärtäisi (tai jaksaisi lukea) yleiskieltä. Näin ei ikävä kyllä nykyään ole. Siksi monen nuoren lukukokemukset (peruskoulussa) syntyvät pääosin selkokirjoista. Onneksi on selkokirjoja.
Ensimmäisen väitteen purku sisältää jo väitteen 2: Selkokirjat on tarkoitettu vain kehitysvammaislle.
Ilman muuta myös kognitiivisista syistä tarvitaan selkokirjoja, ja siksi selkokirjallisuudessa on sisällöltään ja kieleltään helppoja kirjoja, jotka sopivat myös kehitysvammaisille.
Selkokielen tarve on muuttunut ja moninaistunut vuosikymmenten aikana, joten iso osa selkokirjoista on ns. perusselkokieltä, joka sopii mahdollisimman monille selkokielen käyttäjäryhmille. Kirjojen aiheetkin ovat usein sellaiseen sopivia.
Selkokirjailija voi suoraan selkokielellä kirjoitetuissa kirjoissa parhaiten valita tietyille kohderyhmille sopivaa kieltä ja aiheita. Silti suuri osa selkokirjoista on sellaisia, ettei kohderyhmää rajata: kirjat sopivat kaikille.
Monet selkomukautukset jo aiemmin julkaistuista kirjoista voivat olla melko vaikeaa selkokieltä, jolloin lukijat löytyvät lähinnä heistä, joilla ei ole niinkään kognitiivisia ongelmia mutta muista syistä kielellisiä vaikeuksia (oppimisvaikeudet, suomen kielen harjoittelu, jaksamisen ongelmat, muut syyt helpohkon tekstin lukemiseen.)
Väite 3: Selkokirjat eivät ole oikeaa kaunokirjallisuutta. Koska kirjoitat oikean kirjan?
Tähän vastaan: Mielestäni olen kirjoittanut oikeita kirjoja. Olen vain valinnut kaunokirjoihini kielimuodon, joka ei sulje pois vaan mahdollistaa.
Otan huomioon selkokielen käyttäjäryhmät laajasti. Yleensä kirjoitan aikuisille niin, että kirjani sopivat myös nuorille – tai päinvastoin. Minulla on aihe, teemat, kieli- ja mielikuvat ja mittaamattomat kielen keinot. Ne myllään selkokaunokirjallisuudeksi. Se tarkoittaa, että lukijat, jotka karttavat ”vaikeita” runoja, novelleja ja romaaneita pääsevät lukuiloon kiinni.
Selko ei tarkoita yksioikoista, latteaa tai sisällyksetöntä. (Joskus kirja voi tietysti olla sellainen, eikä sellaiset tuntemukset kohdistu vain selkokirjoihin tai johdu selkokielestä vaan ylipäätään lukijan makumieltymyksistä.)
Monimutkaisen, kerroksellisen tekstin lukijoille vastaan seuraavissa väitepuruissa.
Väite 4:Selkokirjoissa käytetään köyhää kieltä.
Selkokielen periaatteisiin kuuluu helpon, tutun sanaston käyttö, lyhytlauseisuus ja helppo virkerakenne, mutta se ei tarkoita töksähtelevää kökkökieltä.
Selkokirjoja on erilaisia kuten kaikkea kirjallisuutta: on ilmeikästä kerrontaa ja kielenkäyttöä selkon rajoissa – ja on sinne päin. Voi löytyä esimerkiksi kankeahkosti kirjoitettua, sujuvaa tai liian runsasta.
Onvaikeaa selkokieltä, eli kirjoja, joiden kieli lähestyy yleiskieltä, esimerkiksi proosassa käytetään puhekieltä ja puhekielen rakenteita. Perusselkokieli noudattaa linjakkaasti selkoperiaatteita, ja helppo selkokieliedellyttää vain helpoimpia ilmaisutapoja ja usein myös kuvatukea.
Edellisen väitteen perään sopii väite 5: Luin yhden selkokirjan ja se riitti, en tykännyt yhtään.
Saman väitteen voi esittää mistä tahansa kirjasta: miksi tuomita kirjailija, kielimuoto tai genre yhden esimerkin perusteella? Kannattaa yhden selkolukukokemuksen jälkeen kokeilla toista, sillä kirjojen laatu ja taso sekä lukijan makumieltymykset vaihtelevat kuten kaikessa kirjallisuudessa on tapana.
Hyvän selkokirjan kieli ja kerronta soljuvat sulavasti, eikä selkokielen kielelliset valinnat kangista kerrontaa. Hyvän selkokirjan tunnistaa siitä, että et kiinnitä niinkään kieleen vaan sisältöön ja tarinan kulkuun: ne sekä välittävät ajatuksia ja tunteita että herättävät niitä. Hyvän kirjan tarina vetää ja vie mennessään – on se sitten selkoa tai ei ole.
Väite 6: Selkokirjat ovat lyhennelmiä.
Ehei! Paljon selkokirjoja kirjoitetaan suoraan selkokielelle: kaikenikäisille tietokirjoja kaunokirjallisuutta eri genreistä. Jo julkaistuja kirjoja myös mukautetaan eli muutetaan selkokielelle. Silloin kyse ei ole lyhennelmästä tai ”selkokäännöksestä”, vaan kirjan keskeinen sisältö muuttuu selkokieliseksi niin, että alkuperäisen pääsisältö ja tunnelmat säilyvät.
Väite 7 liittyy edelliseen: Kaikki selkokirjat ovat selkomukautuksia.
Voi ei, ei ole! Tosin melko paljon on ilmestynyt klassikkokirjallisuutta ja myös uutta kirjallisuutta selkomukautuksina. Kutakuinkin yhtä paljon on julkaistu alun perin selkokielellä: napakkaa tietokirjallisuutta ja mielikuvitusta sytyttävää kaunokirjallisuutta: romaaneja, novelleja ja runoja.
Väite 8: On vahingollista lukea selkokirjoja, jos ei ole kielellisiä ongelmia – lukijat laiskistuvat.
Mitä vahinkoa voi syntyä kirjojen lukemisesta? Selkokirja tarjoaa samaa ”piilo-opetussuunnitelmaa” kuin muukin kirjallisuus: kielellisiä malleja, sanavaraston kasvua ja mielikuvitusta lisäävää ainesta sekä intoa tarttua kirjaa. Ehkä myös tartuntaa lukea seuraava kirja.
Miksi pelätä, etteivät ”oikeat” kirjat enää maistu, kun lukija on päässyt helpon makuun? Selkokirjat ovat kirjallisuutta, joka tarjoaa lukijalle samaa kuin kaikki kirjallisuus. Esimerkiksi runoista voi tutkia ilmaisutapoja ja tulkita runoa tai proosasta voi analysoida kerrontaa, henkilöitä ja muuta antia.
Valmiudet lukea kaikenlaista lisääntyvät, kun lukutottumusta tulee lisää.
Väite 9 edellisen väitteen hengessä:Selkokirjojen lukijat tottuvat liian helppoon kieleen.
No ei tämän ajan vaihtelevissa tekstikonteksteissa pääse niin käymään, vaan selkokirjojen lukijat tottuvat ylipäätään lukemaan kirjoja.
Kirjoista innostuvat kyllä löytävät monenmoista kirjallisuutta – sen sijaan selkokirjoja voi olla vaikea löytää (väite 10).
Kaikessa kirjallisuudessa on kieleltään ja kerronnaltaan valinnan varaa, ja lukijoiden maku ja tarpeet vaihtelevat. Monipolvisen kielen ja kerronnan ystävä valitsee vaikkapa Volter Kilven Alastalon salin tai Anna-Kaari HakkaraisenMarraseliön, ja selkeän etenemisen ystävät valitsevat esimerkiksi episodiromaanini Sormuksen, Satu Leiskon fantasiamukautuksen Ihmisenhaltija tai Silja Vuorikun tietokirjan Titanic (Selkokeskuksen äänestys Suomen paras selkokirja; linkin takana paljon muitakin ääniä saaneita selkokirjoja).
Selkokielisten kaunokirjojen helppous tapahtuu kielen tasolla, ei ajatusten, tunteiden eikä lukukokemuksen tasolla. Kielen kuvallisuus, virkevyöryt, sisällön rönsyt ja kronologiapoikkeamat on toki selkokirjoista karsittu, mutta aina jää purtavaa tulkintaan. Siksi selkokirjat sopivat tilanteen ja lukuhalujen mukaan paljon lukeville, suomen kieltä harjoitteleville ja vähän lukeville suomalaisille.
Moni väittää myös: 10. Selkokirjoja ei löydä oikein mistään.
Totta. Selkokirjat eivät näy kirjoina kirjojen joukossa.
Media ei arvioi eikä esittele selkokirjoja, joten suuri yleisö ei saa tietoja ja vinkkejä selkokirjoista. Selkokirjailijoista ei tehdä syvähaastatteluja päivä- ja viikkolehtiin eikä muuhun kirjallisuusmediaan. Tämä tilanne voi johtaa siihen, että mahdolliset ennakkoluulot ja tietämättömyys jylläävät.
Selkokirjoja ei juuri myydä kirjakaupoissa, enemmänkin kirjakauppaketjujen ja kustantajien verkkokaupoissa. Kirjastoissa on usein erilliset selkokirjahyllyt. Kirjastojen selkokirjasaatavuus huolettaa, sillä hallitus poisti vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen.
Onneksi on Selkokeskus! Sillä on helppo nettiosoite (selkokeskus.fi), ja sen alasivuilta Selkokirjallisuus löytyvät tiedot uutuuskirjoista, ja lisää tietoa ja vinkkejä voi hakea selkokirjatietokannasta. Sitten ei muuta kuin verkkokaupoille tai kirjastoon!
Bonusväite: ”Kirjojen lukeminen lisää lukutaitoa, myös selkokirjojen lukeminen.”
Totta. Yllättävän moni ei ole lukenut koulussa yhtään kirjaa alusta loppuun, mutta valistuneen vinkkauksen jälkeen selkokirjasta syntyy lukukokemus.
Monta kertaa minulle on kerrottu, että selkokirja on ollut ensimmäinen kirja, jonka suomenkielinen nuori, aikuinen tai S2-oppija on lukenut alusta loppuun. Ja tykännyt. Ja nostattanut itsetuntoa: lukija ymmärtää, mitä hän on lukenut. Lukija on nauttinut sisällöstä eikä kompastunut kieleen.
Lukukokemus voi johtaa lukuharrastukseen, jossa ei punnita lukemista sen perusteella, onko kirjassa selkotunnus vai ei ole. Silloin vain luetaan ”oikeita” kirjoja, joita ovat myös selkokirjat. Selkokirjan lukeminen ei vähennä lukukokemuksen arvoa eikä vie lukuhaluja vaan yleensä lisää niitä.
Joten: hyvää lukuviikkoa ja antoisia lukukokemuksia kaikenlaisten kirjojen seurassa!
*
Oma selkokirjatuotantoni
1
romaani
Vihreä on hyvä väri, Avain 2025 (syyskuussa)
2
novellit
Aamusta yöhön, Avain 2025
3
runot
Alusta loppuun, Avain 2023, sisältää keskustelukysymyksiä runoista
4
romaani
Sormus, Avain 2022
5
novellit
Niin metsä vastaa, Avain 2021
6
romaani
Lauralle oikea, Avain 2018
7
novellit
Hyvä päivä, Opike 2018, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
8
runot
Onnen asioita, Avain 2017
9
runot
Kierrän vuoden, Opike 2016, sisältää keskustelukysymyksiä runoista
Selkomukautus, jossa on kirjoittamani selkotietotekstit (suomalainen kirjallisuushistoria)
1
runot
Vanhat runot, uudet lukijat, Avain 2020
Selkokielelle mukauttamani kaunokirjallisuus
2
romaani
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Bazar 2025 (elokuussa)
3
kertomukset, pienoisromaani, runot
Eino Leino: Seikkailijatar ja muita tekstejä, Laatusana 2025 (toukokuussa), lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
4
romaani
Magdalena Hai: Sarvijumala, Otava 2024
5
romaani
Maria Jotuni: Huojuva talo, Laatusana 2024, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
6
pienoisromaani
Minna Canth: Hanna, Oppian 2024 (uudelleenmuokkaus vuoden 2019 äänikirjaversiosta)
7
kertomus runoelmasta
J. L. Runeberg: Hanna, Laatusana 2023, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
8
romaani
Juhani Aho: Papin rouva, Laatusana 2023, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
9
novelleja, pienoisromaani
Minna Canth: Kolme novellia. Ystävät, Salakari, Missä onni? Laatusana, 2022, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
10
kertomus näytelmästä
Aleksis Kivi: Kullervo, Laatusana 2021, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
Selkokirjoja ilmestyy kaiken ikäisille kaikenlaisista kirjallisuuden lajeista. Kolmen kärkeen valikoitui kaksi suoraan selkokielellä kirjoitettua kirjaa ja selkomukautus. Se jo antaa oikean kuvan siitä, että selkokirjoissa on lähtökohdiltaan kahdenlaista tieto- ja kaunokirjallisuutta. Eli selkokirja ei ole vain helpon kielen toisinto jo julkaistusta teoksesta, vaan kirjoja kirjoitetaan myös alun perin selkokielelle.
Seuraavaksi esittelen selkokirjaäänestyksen kolmen kärjen. Jaetun ensimmäisen sijan saivat romaanit Ihmisenhaltija ja Sormus, kolmantena tietokirja Titanic.
Kuvassa kirjat Titanic, Ihmisenhaltija ja Sormus. Kuva oikeassa alakulmassa, vasemmalta alkaen: Avaimen kustannustoimittaja Katja Jalkanen, minä, Satu Leisko, Marja-Leena Tianen (jonka mikä tahansa selkokirja voisi olla Suomen paras) ja Silja Vuorikuru. Katja Jalkanen otti kuvan Helsingin kirjamessuilla 2024.
Tietokirja: Silja Vuorikurun Titanic
Silja Vuorikuru on kirjallisuudentutkija, joka on mukauttanut selkokielelle esimerkiksi lastenkirjallisuutta sekä klassikkonaiskirjailijoittemme novelleja. Hän on lisäksi kirjoittanut selkokielellä urbaaneja kauhutarinoita Käärme kainalossa (Laatusana 2023). Hän on myös kirjoittanut ei-selkokielisen romaanin Kultalintu, mustasulka (Kustannus Aarni 2021).
Vuorikurun tietokirjan Titanic. Maailman suurin laiva (Avain 2021) kohderyhmä on perheet, siten kirja sopii kaikille. Titanic-laivan dramaattinen ja traaginen tarina on kiehtonut ihmisiä sitten sen uppoamisen vuonna 1912. Tapaus kiinnostaa yhä.
Titanic-kirja on monipuolinen tietoteos laivasta ja sen kohtalonhetkistä. Lisäksi kirjassa on kertomuksia matkustajista ja Titanicin tarinan jatkumosta lauluissa, kirjoissa ja elokuvissa. Kuvitus tukee upeasti selkeitä tietotekstejä: valokuvat ja piirrokset elävöittävät kokonaisuutta.
Mukautettu kaunokirjallisuus: Satu Leiskon Ihmisenhaltija
Satu Leisko opettaa suomea maahanmuuttajille. Työtä tukee toinen työ selkokirjailijana: Leisko on kirjoittanut lapsille ja nuorille selkokirjoja, esimerkiksi lasten fantasiatrilogian ja aikuisille haastatteluihin perustuvia tosielämän tarinoita maahanmuuttajista. Hän on myös mukauttanut selkokirjoja. Leisko on saanut Seesam-palkinnon selkokirjallisuuden edistämisestä.
Satu Leiskolta on ilmestynyt nuorille ja nuorille aikuisille ei-selkokielisestä trilogiasta kaksi osaa Ihmisenhaltija ja Varjotarha (Avain 2023 ja 2024). Leisko on mukauttanut itse Ihmisenhaltijan selkokirjaksi (Avain 2024).
Selkomukautukset ovat usein melko vaikeaa selkokieltä. Se johtuu luonnollisesti siitä, että alkuperäinen kirja voi olla rakenteeltaan monimutkainen ja kieleltään monikerroksinen. Myös Ihmisenhaltija on melko vaikeaa selkokieltä, mutta selkoimukautus johdattelee hyvin alkuperäisen kirjan fantasiamaailman ja auttaa lukijaa pysymään siellä.
Romaanin Tuuli opiskelee lukiossa, jossa hän tutustuu salaperäiseen Ossiin. Tuulin kylässä tapahtuu outoja, pelottavia asioita, ja myös Tuulin kotiolot ovat painostavat. Leisko luo kiinnostavasti tavallisen arkielämän rinnalle erikoisen, yliluonnollisen maailman, jossa on ihmiseläimiä ja nälkäisiä. Kirjassa on paljon yllätyksiä, vaaraa ja taikaa.
Kaunokirjallisuutta suoraan selkokielelle: romaanini Sormus
Olen kirjoittanut suoraan selkokielelle kahdeksan kirjaa: runoja, novelleja ja romaaneja. Viimeisin teokseni on novellikokoelma Aamusta yöhön (Avain 2025). Lisäksi olen mukauttanut monta romaania ja novelleja. Kaikkiaan minulta on ilmestynyt noin 20 selkokirjaa, ja olen saanut vuonna 2019 Seesam-palkinnon selkokirjallisuuden edistämisestä. Olen kirjoittanut myös äidinkielen oppikirjoja, pedagogisia materiaaleja ja tietokirjoja yksin ja työryhmissä.
Olen halunnut omissa selkokirjoissani kirjoittaa jotain sellaista, mitä ei selkokirjoissa juuri ole ollut. Romaani Sormus (Avain 2022) on sekin aluevaltaus. Se on episodiromaani, jossa on mukana historiallista romaania ja rakkauskertomusten henkeä.
Sormus jakautuu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa eletään vuotta 1022. Silloin tyttö metsän ja järven välistä rakastuu viikinkiin, jolta tyttö saa sormuksen. Toinen osa kertoo vuonna 1872 perheestä, jonka tytär synnyttää tyttövauvan. Uusi isoisä löytää pellolta vanhan sormuksen. Kolmannessa osassa on vuosi 1922, jolloin Anna pelkää rakastua. Suvun vanha sormus kuitenkin siirtyy Annalle, ja romaanin viimeisessä osassa sen saa nuori nainen vuonna 2022.
Romaanissani on salaisuuksia, yllätyksiä, tunteiden vaihtelua ja vähän yliluonnollista. Romaanin selkokieli on melko helppoa, mutta olen pyrkinyt lisäksi kielen ja tunnelmien elävyyteen.
Lopuksi
Onnittelut parhaille selkokirjoille ja kaikille selkokirjoille! Olen todella iloinen, että oma romaanini on ”parhaiden” joukossa tietäen hyvin sen, että äänien osuminen on ollut silkkaa sattumaa. Iloitsen silti!
Toivon, että selkokirjat ylittäisivät vihdoin uutis- ja kulttuurisivu- ja kirjaohjelmakynnyksen. Se tarkoittaisi myös sitä, että kirja-arvostelujen joukossa olisi selkokirja-arvioita ja selkokirjojen vuosikatsauksia. Seurauksena oli se, että tieto lisääntyisi, ennakkoluulot vähenisivät ja lukijat löytäisivät selkokirjat.
Marraseliö saa ravintoaan kuolleesta, ja romaani Marraseliö elävöityy kuolleesta rakkaudesta ja edesmenneestä elokuvaohjaajasta – muun muassa. Moinen kirjan kuvailu ei oikein anna oikeutta tekstille, joka moninaisena vilistää sivulta toiselle, tekstilajista ja kerrontamuodoista toisiin. Tämän romaanikokemuksen veikkaan voittavan.
Liv! -romaanin voi lukea perheromaanina, sillä yhdelle jäsenelle sattunut väkivallan uhka osuu koko perheeseen. Romaani ilmaisee poikkeuksellisesti sen, että ei pelkkä teko vaan vain aie järisyttää ja järkyttää. Fiktio osuu aikaan, jolloin faktaa on monien miesten salliva asenne naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.
Kinnusen taito kuvata henkilöitä ja heidän kipupisteitään on vertaansa vailla. Vaikka suomalaisessa kirjallisuudessa on lukuisia puhumattomien perheiden kuvauksia, ei Kaarna vaikuta vanhan toistolta. Lisäksi aihe – partisaanien aiheuttamat traumat – tuo suomalaiseen sotakuvaukseen uutta ainesta.
Sympaattisen puhtaasti ja suorasti selostettu tunteiden vuoristorata nimensä mukaisesti äidin etsinnästä puhuttelee. Yhteiskuntamme ei ole järin lapsimyönteinen, joten on ilahduttavaa, että lapsen saamisen tärkeydestä ja tunnepuolesta julkaistaan kirjoja. Pidän kovasti kirjan kuvauksesta. Silti olisin voinut valita ehdokkaaksi kaunokirjallisuuskannalta Saara TurusenHyeenan päivät, joka omakohtaisuudessaan on piirun verran fiktiotyylisempi kuin Äitiä etsimässä. Makuasioitahan nämä!
Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito (Like)
Tämä romaani on minulla vielä alkutekijöissään. Voin vain todeta, että romaanin alku vaikuttaa suoralta kerronnalta miehestä, joka pysyy elävien kirjoissa korvaushoidon avulla. Minuun koski kuvaus raivostuttavan epäreilusta opettajasta – ja sellaisesta sain lukea myös seuraavan ehdokkaankin romaanista.
Kouluilkeys ja -väkivalta on vain yksi puoli tätä romaania. Toinen on Jugoslavian sota, kolmas sukupolvia riivaava väkivaltaperinne, neljäs toiseuden vierastaminen, viides… Statovci on mestarillinen kertoja ja kielen käyttäjä. Romaanin pitkät, pilkutetut virkkeet laukovat mielen, havaintojen ja kokemusten sarjatulta, jota liekittää symbolien ja myyttien roihu. Voisi voittaa – mutta veikkaan silti toisin.
Muistelen anekdoottia, jossa Hannu Salama sanoi lapsilleen jotakuinkin niin, että paras perintö, minkä he voivat mistään tai keneltäkään saada, on lukutaito ja kiinnostus kirjoihin. Pisa22 on pelästyttänyt sivistysvaltiolaiset, joten haastan jokaisen ottamaan oppia tuosta anekdootista ja ostamaan kirjan lähilapselle tai -nuorelle (kaukaisellekin), lisäksi ottamaan lapsen kainaloon lukutuokioon.
Tässä tarkoituksessa kokosin vinkkilistan virittämään kirjahankintoihin.
Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki
Kurjet vetoavat minuun selittämättömästi. Kansanperinteessä niillä on ollut hyvää tuova merkitys, mutta kaikellahan on kääntöpuolensa. Elina Kuorelahden kertoma ja Nunnu Halmetojan kuvittama kuvakirja Paha kurki (Nemo 2023) näyttää kummatkin.
Kansanuskomukset muuttuvat mukavasti sadunomaiseksi tarinaksi ja värikkääksi, erittäin eläväksi kuvitukseksi. Kuvakirjan kertojaa ja talonväkeä tulee alistamaan paha kurki, joka vie kaiken, myös kertojan jalokivisormuksen. Sitä pelastamaan saapuu hyvä kurki poikasineen ja eritoten vapauttavine loitsuineen. Virkistävästi kuvakirjatarinaan siirtyy mytologinen salaperäisyys – ja entinen elää nyt.
Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki, Nemo 2023, 33 sivua. Lainasin kirjastosta.
Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Ai niin, minä olen muuten Lee
Ai niin, minä olen muuten Lee on kirjoitettu Leen näkökulmasta. Eveliina Talvitien tarinointi tavoittaa mukavasti erityislapsen (neuroepätyypillinen lapsi) tavan tulkita havaintojaan. Minua lämmittää se, että erityisyys on Leelle erityisvoima.
Kouluikäinen poika elää mielikuvitusmaailman ja toden rajalla, ja senkin vuoksi hänen kielellinen ketteryytensä pääsee oikeuksiinsa. Ystävien puute on yksi kirjan teemoista, ja siitä kerrotaan kirjassa vivahteikkaasti. Vivahteikkuudesta puheen ollen Jani Ikosen kuvitus väreineen ja viivoineen tarjoaa hienosti yleiskuvia ja yksityiskohtia.
Kirja sopii eskarilaisista alaluokkalisille – on sitten erityinen tai ei; jokainen on tavallaan.
Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Ai niin, minä olen muuten Lee, Enostone kustannus 2023. Sain kirjan kustantajalta.
Riina Katajavuori: Einarin elokuu
Einarin elokuussa (Enostone kustannus 2023) on viehättävää tapahtumatarinointia 8-vuotiaan pojan loppukesästä. On synttäriä, kavereita, pelkoja ja iloja. Ne välittyvät hyvin, ja Jani Ikosen kuvitus tukee kerrottua.
Riina Katajavuori on monipuolinen kirjailija. Tämä hänen ensimmäinen lastenromaaninsa sopii mainiosti alakoululaisten iltalukemiseksi lapsi vanhemman kainalossa tai lukutaitoisen lapsen omatoimilukemistoksi. Kerronta on sutjakkaa ja ilmeikästä.
Lastenkirjallisuudessa on tarjolla jo paljon kirjoja erilaisista perheistä ja perhetilanteista. Einarin elokuu kertoo ns. tavallisesta ydinperheestä, jossa on vanhemmat ja kolme lasta sekä turvaverkkona isovanhempia. Tavallisen arjen ja sopusointuisen perhe-elämän kuvaus tuo turvallisen tunteen – sellaistakin on ja sellaistakin tarvitaan.
Riina Katajavuori: Einarin elokuu, kuvitus Jani Ikonen, Enostone kustannus 2023, 86 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Satu Leisko: Ihmisenhaltija
En tunne hyvin tämän ajan YA-fantasiatrendejä, joten en osaa verrata Satu Leiskon romaania Ihmisenhaltija (Avain 2023) muuhun nykyfantasiagenreen. Ehkäpä tämä on jopa trendikästä lajia romantasiaa.
Leiskon romaani kuvaa arkista lukiolaisuutta ja ankeita, väkivaltaisia kotioloja niin, että tavallisen elämän pelot ja kauhut väreilevät pahaenteisesti. Romaanin mittaan minäkertoja-Tuulia herättää ahdistuneen ja muilta piilottelevan itsensä etsimään erityisyyttään.
Tuulin uuden vaiheen käynnistävät ihastus Ossi ja ystävä Maria. Samalla arkea puhkoo alitajunta tai sanotaan nyt sama konkreettisemmin: romaanin maailmassa avautuu fantasiataso, jossa Ossi edustaa vastakkaista myyttiheimoa kuin Maria, ja Tuuli on kahden toisiaan vastustavan voimakentän välissä. Tuuli oppii tuntemaan muotoaan muuttavat ihmiseläimet, verestä elävät nälkäiset ja nälkäisiä uhkaavat syötit. Uhkana väijyy lisäksi Tuulin ihmisenhaltija – ei mikään hyvä haltija vaan koetinkivi Tuulille, miten paljon hän antaa vihalle valtaa.
Leisko rakentaa oman mytologiamaailman tarjoten lukijalle siitä vähitellen sirpaleita, joten lukija kokoaa yhdessä sitä Tuulin tietämyksen ja paljastusten lisääntyessä. Hyvin punoutuvat kirjassa pelot, rakkaus, identiteetin etsintä ja salaperäisyys; jonkin verran olisi silti karsinnan varaa. Ihmisenhaltija ei kavahda pahaa eikä tarjoa helppoja ratkaisuja. Se on oiva aloitus sarjalle.
Satu Leisko: Ihmisenhaltija, Avain 2023, 298 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.
Tittamari Marttinen: Täysillä kohti unelmia
Tittamari Marttisen nuortenkirja Täysillä kohti unelmia (Pieni karhu 2023) kertoo kampaajaopiskelija Adasta ja hänen ystävistään. Ada on herkkä ja ujo, mutta musiikki antaa rohkeutta, ja hänellä on lahjoja laulajaksi.
Adalle tapahtuu paljon kevään ja pikkujoulun välissä niin opiskelussa kuin musiikkiharrastuksissakin, ja kirja kertoo hyvin nuoren jännityksestä ja toiveista. Samoin se kertoo elävästi siitä, miten ihmissuhteet muuttuvat, kun uusi harrastus tai alan vaihto tuo mukanaan uusia ihmisiä. Mukaan tulee kateutta ja mustasukkaisuutta, joskin kirjan nuorilla on taito setviä ja sanoittaa tunteitaan sekä sopia.
Adan paras ystävä on pitkään ollut Syksy. Marttinen käsittelee sukupuolta ja romantiikkaa avoimesti ja väljästi. Sukupuoli ei kaipaa määrittelyjä, ei myöskään romanttisten tunteiden kohteet. Tykkääminkään ei tarvitse määrittelyjä – ystävyys tai syvempi suhde: nuoret antavat sille aikaa.
Romaani on lempeä, ja se on kirjoitettu selkokielen tapaan, eli kappaleet ovat lyhyitä, palsta kapea ja kili helppoa. Ja jos selko herättää epäileviä mielikuvia, sanottakoon sitten ulkonäköä säekirjaksi. Kirjan alku on hieman hapuileva ja kohderyhmää ajatellen ehkä lapsekas, mutta kuvaus vahvistuu nopeasti. Ilahduttavaa on se, että romaanissa on ammattikoululaisia, sillä heitä ei ruuhkaksi asti löydä nuortenkirjoista. Kirja sopii mainiosti yläkouluun ja siitä eteenpäin.
Tittamari Marttinen: Täysillä kohti unelmia, Pieni karhu 2023, 144 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Magdalena Hai: Sarvijumala
Suosituslistalle ilman muuta kuuluu Finlandia-palkittu Magdaleena Hain Sarvijumala(Otava 2023). Se toimii yläkoululaisista toiselle asteelle – ja sen yli, sillä kirja kestää monta lukukertaa. Olen kirjoittanut kirjasta jo aiemmin postauksen, tässä. Lisään nyt, että Sarvijumalasta ilmestyy myös selkokielinen versio kevään 2024 päätteeksi, eli selkomukautan sen ja Otava julkaisee.
Selkokielisiä novelleja nuorille
Lukemaan oppii ja lukutaidossa edistyy vain lukemalla. Kun lukutaito ei ole hyvä tai lukeminen tympii muuten, alkuun auttavat kirjat, jotka on kirjoitettu helpolla kielellä ja joiden lukemista voi palastella. Viime vuosina on ilmestynyt useita kertomuskokoelmia, jotka on kirjoitettu selkokielellä. Lyhyet jutut auttavat lukemisen alkuun. Tässä on vinkkilista nuorille sopivista selkokertomuskirjoista klassikoista kauhuun:
Minna Canth: Kolme novellia (Ystävät, Salakari, Missä onni?), selkomukautus Tuija Takala (Laatusana 2022)
Tässä vaiheessa en tiedä, kuinka hallituksen leikkaussuunnitelmien käy, mutta linkkaan tähän taannoisen kannanottoni Selkokirjallisuudesta leikkaaminen huolettaa. Leikkausuhka on saanut julkisuutta ja esimerkiksi Yle ja HS ovat julkaisseet juttuja mm. pienilevikkisen laatukirjallisuuden tuen leikkausseuraamuksista.
Hyvä, että selkokirjat ovat olleet esillä tärkeänä lukutaidon edistämisen keinona. Sen ohella toivon, että selkokirjat ovat tästä lähtien esillä ihan kirjoina muiden joukossa, jotta niistä tietoisuus lisääntyy ja mahdolliset ennakkoluulot häviävät. Selkokirjoissa otetaan huomioon lukijan mahdolliset kielelliset vaikeudet, mutta (Selkokeskusta lainaten) vähälevikkinen ei ole vähäarvioista.
Eli selkokirjat ovat kirjoja, kirjallisuutta. Niistä soisi kirjoitettavan kirjoina kirjojen joukossa. Kuten minä tässä jutussa tein.
Haastan siis sinut: kirjoita ja keskustele selkokirjoista kirjojen joukossa.
Riskillä mennään! Minulta on paljon lukematta tämän vuoden romaanitarjonnasta, eli siinä on ensimmäinen rajaus valintoihini. Toinen on se, että olen ollut melko konservatiivisella päällä, eli erityisen kokeellinen kirjallisuus ei ole kolahtanut – tai olen jopa jättänyt lukematta. Ruotsiksi en pysty kaunokirjallisuutta lukemaan, sekin rajoittaa. Lisäksi karkaan omille teilleni vain kuudesta ehdokkaasta.
Biofiktiot
Ensimmäinen ja voittoehdokkaani on Iida TurpeisenElolliset. Aiheen käsittelyn kiehtovuus koukutti heti romaanin alussa, eikä hellittänyt koko kirjan ajan Joskus eläneet henkilöt saivat vaikuttavan kirjallisen elämän, puhumattakaan sukupuutosta ja merilehmistä.
Toinen biofiktioehdokkaani on Vappu KannaksenKimalaisten kirja, jossa kerrotaan amerikkalaisrunoilija Emily Dickinsonin perheestä, ei niinkään runoilijasta – tai hänestä vain muiden kautta. Kerronta on varmaa, ja henkilöiden erisuuntaiset intressit välittyvät.
Autofiktiot ja omaelämäkerralliset
Luokittelen tähän lokeroon myös kirjoja, joista vain ounastelen omakohtaisuutta. Se kertoo, että eletystä saa elävää kaunokirjallisuutta.
Niko HallikaisenSuuri Märkä Salaisuus täräyttää vakuuttavan kasvukertomuksen lähiöstä. Postinumeropohjainen luokkakuvaus on säälimätön, köyhyyden, yksinäisyyden ja sosiaalistumisen kuvaus, kielellisesti taitava.
Sirpa Kähkösen36 uurnaa asettaa uuteen asentoon hänen perhetaustansa ja samalla Kuopio-sarjan. Se on kaunokirjallinen äidin perunkirjoitus, perinnön perkaaminen. Toden ja maagisen yhdistelmässä hyrisee ymmärrys.
Katja KetunErään kissan tutkimuksia ilahdutti leikkisänä vaikkakin pohjaa romaanin Kirjailijan elämänkriiseihin. Romaania kantaa edellisten polvien kokemukset yli sadan vuoden ajan, ja niiden kuvaaminen vakuuttaa. Uutuus on paljon parempi romaani kuin Ketun edellinen, ja sitä ryydittävät maagiset elementit värikkään kerrontatavan lisäksi.
Kenties silkkaa fiktiota
Tommi MelenderinAurumin koin romaaniksi, joka leikkii fiktiolla luoden sukutarinan, jossa kerronta vaihtelee ja luo hersyviä henkilöitä. Romaani on myös yhteiskunnallinen ja poliittinen. Varmaa kerrontaa!
Juhani BranderinAmerikka on listallani kiikunkaakun, mutta nostan sen sinne perinteitä kunnioittamaan. Romaani loksahtaa kotimaisen kurjalistorealismin linjaan liukuen loppupuolella kuvitelmiin ja säilyttäen järkyttävyytensä. Hienosti kirjoitettu lapsikuvaus.
Siten heilun kahden perushyvän perhetarinan kesken: otanko listalle vai en. No, mainitsen ne kummatkin. Karoliina NiskasenMuamo tuo esille lähes unohdetun kansan, karjalankieliset. Myös Maritta Lintusen sukuromaani Sata auringonkiertoalähtee Karjalan evakoista, ja sitten päädytään siirtolaisiksi Ruotsiin. Kumpikin romaani tuo kotimaisesta katsannosta tunnetasoa elämään vieraalla maalla ja juuriin.
Keväällä minuun teki vaikutuksen Joel Haahtelan romaani Yö Whistlerin maalauksessa. Siinä elämän sattumanvaraisuuksien ja takaiskujen takaa kuultaa rauha ja kauneus.
Trendejä
Historialliset aiheet ja henkilöt selvästi kiinnostavat nykykirjallisuutta. Lisäksi realismia puhkotaan maagisilla ja kansanperinteen aineksilla. Yhä enemmän kirjoitetaan yhteiskuntaluokkatietoista proosaa ja ekoromaaneita. Ja kyllähän autofiktio jatkaa väkevästi yhtenä kaunokirjallisuusvirtauksena.
Nyt jään odottamaan virallista ehdokasasettelua tämän viikon torstaina ja lopullista valintaa 29.11.2023. Finlandia-palkinto juhlii 40-vuotista taivaltaan, ja olemme saaneet äänestää kaikkien aikojen voittajaa, joksi paljastui Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää. Hieno romaani sekin; minä kyllä äänestin Olli JalosenTaivaanpalloa.
Keskikesän juhla – aika nauttia valoisuudesta. Olet missä olet – yksin tai seurassa – toivon sinulle hetken täyteläisyyttä. Se voi herätä seurasta, maisemasta tai lukemistosta. Ajattelen eritoten suvikansaa, joiden kesää kiertää musta reuna: suru, huoli, kipu ja ahdistus. Toivon hetken valon välkettä.
Haen itse kirjoista levon hetkiä. Kesäkirjapinossani on pitkälti proosaa. Kirjapiirini kesäkirja on Jonathan Franzenin Crossroads, uutuuksista odotushorisontissa siintävät Pasi-Ilmari Jääskeläisen ja Elif Shafakin romaanit. Klassikkohaasteeseen on vielä kirjavalinta tekemättä. Kirjapinossani on myös viihdettä ja jännitystä, myös lyriikkaa. Koska tänä kesänä minulla ei ole lainkaan kesäsuunnitelmia, etenen kirjojenkin suhteen samoin: valitsen luettavaa tilanteen ja tunnelman mukaan.
Pidän blogissani kesätauon juhannuksesta elokuuhun. Rikon sen todennäköisesti vain kolmesta syystä:
Suven ja runon päivänä 6.7. postaan runoista (Ankin kirjablogi haastoi).
Naistenviikolla 18. – 24.7. julkaisen viikon teemaan sopien joka päivä kirjajutun. Olen haastanut sinutkin niin tekemään: naistenviikon haastepostaus 2023.
Tällä klassikkohaastekierroksella valitsin Ernest Hemingwayn sukupolviromaanin 1920-luvulta, Ja aurinko nousee (1926, suom. 1954 Tammi). Silmäillen dokumenttia Hemingwaysta tajusin, etten ole aiemmin lukenut hänen varhaistuotantoaan. Outoa, sillä 1920-luku on vuosikymmeniä kiinnostanut minua. Korjasin tilanteen.
Ensimmäiset kaksi kolmasosaa luin tympääntymisen vallassa. Ja aurinko nousee vaikutti kirjalta, jonka toivoin päätyvän sinne, minne aurinko ei paista.
Minäkertojamies Jake häälyy persoonattomana kaiken keskellä ja esittää tarkkailevansa sivusta, dokumentoivan lakonisesti, mitä kukin joutilaiden miesten fiesta-porukasta sanoo, syö, juo ja tekee. Äijäilyelementteinä toimivat ryyppääminen, nyrkkeily, Pamplonan härkäjuoksutapahtuma ja härkätaistelut. Kaiken keskellä kirmaa katseen ja halujen kohde Brett, glamoröösi femme fatale.
”Oli viljalti viiniä ja kireyttä, josta ei kuitenkaan piitattu, ja ilmassa leijui väistämätön tapahtumien enne.”
En pureudu nyt romaanin omaelämäkerrallisuuteen, 1920-luvun taiteilijoiden Pariisiin ja eksoottiseen sisällissotaa edeltävään Espanjaan vaan lukurupeamani loppukolmanneksen havaintoihin. En kirjasta silti syttynyt, ja ajattelen FizgeraldinKultahatunkestäneen paremmin aikaa kuin Hemingwayn tämä teos.
Kuka ja mikä on Brett?
”- Olen aina tehnyt oman pääni mukaan.
–Tiedän sen.
–Tunnen olevani kaamea portto.
–Tunne sekin, minä sanoin.
–Jumalani, Brett ähkäisi. – Mitä kaikkea nainen itsellään teettää.”
Kirjan keskiössä leimehtii kolmekymppinen lady Brett, joka on menossa naimisiin miesseurueesta yhden kanssa, seikkailee toisen salarakkaana (kaikki tietävät), rakastuu matadoriin ja pitää Jakea kaveripanopinteessä. Brett näyttäytyy minun silmiini 1920-luvun modernin naisen fantasialta, vapaalta kaunottarelta ja seireeniltä – kerran kirjassa viitataankin miehiä sioiksi loitsivaan Kirkeen.
Naiskuvan ristiriitaisuus kiinnostaa: Brett ei voi itselleen mitään, eivätkä miehet voi mitään sille, että lumoutuvat ja joutuvat keskenään sanaharkkaan ja nyrkkitappeluihin. Romaanin seurapiiri toisaalta sallii Brettin vapauden ottaa ja jättää, mutta se jättää kaikkiin jälkiä – myös Brettiin. Romaani kertoo sarkastisesti (rakkauden) hinnasta.
”Naisista saa loistoystävän. Suurenmoisen vallan. Ensinnäkin täytyy naiseen rakastua, jotta ystävyydellä olisi jokin perusta. Olin pitänyt Brettiä pelkkänä ystävänä. En ollut vaivautunut ajattelemaan asiaa hänen kannaltaan. Olin saanut saamiseni ilmaiseksi. Laskun tuloa se vain oli lykännyt. Lasku tuli aina. Siinä yksi loistopuolista, johon voi aina luottaa.”
Mistä siis romaani minulle kertoo?
Ja aurinko nousee kertoo kapitalismista ihmiseen sisäänrakennettuna. Voittoja tavoitellaan ystävyyssuhteissa, hankitaan ohimeneviä hauskoja irrottelun hetkiä, joissa siedetään tympeitä tyyppejä kokonaisvoittojen toivossa. Kilpailu on käynnissä harrasteissa (kalastus, härkätaistelut, vedot, rakastettu/rakastelu) ja joku aina voittaa, muut maksavat hinnan. Romaani kertoo, miten liukkaasti elämä lipuu sen tuhlaamiseen ja pettymyksiin, kun ei saa sitä, mitä tilaa.
Hemingwayn sittemmin paljon jäljitelty tunteiden väistely ja toteamistyyli sisältävät rutkasti joutavaa dialogia, toistoa, toistoa ja tapahtumattomuuden dokumentointia. Pitkään se hämäsi minua alatekstin näennäispuutteella. Sitten oivalsin sen olemassaolon, etekin silloin, kun pamplonalainen baarimikko ja Jake juttelivat kuolemaan johtaneesta härkäjuoksusta:
”Hän [baarimikko] pani kannut pöydälle ja istahti tuolille.
–Iso puskuhaava. Huvin tähden vain. Pelkän huvin tähden. Mitä siitä pidätte?
–En osaa sanoa.
–Siinäpä se. Pelkän huvin tähden. Huvin vain, nähkääs.”
Minäkertoja asettelee salavihkaa muiden suuhun ajateltavat asiat ja osoittaa teksti- ja sisältöosaamisensa tekstipinnan karuudella.
•
Kirjan keskeiset henkilöt ovat ulkopuolisia flaneeraajia: kaikki ovat poissa omalta maaperältään, ja yksi henkilöistä toistuvasti muiden hampaissa (jostain syystä juutalaisuutta korostaen). He ovat kokemussyöppöjä (pikemmin juoppoja) väistellen tavoitteita ja tarkoitusta. Porukka ostaa huvia, ja huvin vuoksi maksetaan: pettymykset ovat minimihinta, joten tunteet yritetään kuolettaa.
”Kuvittelin maksaneeni kaikesta. En niin kuin nainen maksaa ja maksaa ja maksaa. En minkäänmoista vastikkeen saamisen eikä rangaistuksen kärsimisen tunnetta. Arvojen vaihtoa vain. Antoi jotakin ja sai jotakin muuta. Tai sitten teki työtä saadakseen jotakin. Jollakin lailla maksoi kaikesta, mistä oli hiukankin iloa.”
•
Ja aurinko nousee täyttää klassikon kriteerit, mutta säilyykö sen vaikuttavuus? Riippuu lukijasta. Toistan: romaanin loppuosan monet asioiden aukikirjoittamattomuudet antoivat ajateltavaa, mutta kokonaisuus (ei vain vastenmielisten härkätaistelutilanteiden vuoksi) jäi ns. ostamatta.
•
Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee, suomentanut Jouko Linturi, Tammi 1956 (myöhempi pokkariversio, alkuperäisteos 1926), 275 sivua. Lainasin kirjastosta.
Hyvää lukuviikkoa 8. – 10.4.2022! Tavoitteena on Lukemalla parempi maailma. Sellaisen kaipuu tässä maailmatilanteessa tuntuu oletettavasti ihan toiselta kuin silloin, kun vuoden lukuviikkoteema on valittu. Kukaan ei silloin varmaankaan arvannut, että Euroopassa on nyt sota ja itänaapuri tuputtaa propagandaa ja tukahduttaa muun.
Minuun tilanne on vaikuttanut niin, että lukemiseen on välillä vaikea keskittyä. Silti kirjat tarjoavat mahdollisuuden ajatusten ja tunteiden käsittelyyn, lohtuunkin. Lisäksi pohdin paljon lukutaitoa tasa-arvotaitona. Kriittinen medialukutaito kulkee fiktion maailman oivaltamisen rinnalla: sen ymmärtäminen, millä keinoin missäkin tekstilajeissa meihin vaikutetaan.
Lukutaitoviikon ratoksi poimin muutaman vinkin, luettuja ja omittuja, jotka puhuttelevat nyt suhteessa maailmanmenoon.
Nuortenromaani näyttää maailman, jossa Venäjän ja Kiinan tapainen korporaatio hallitsee ilmastokatastrofimaailmaa jossain hämärässä tulevaisuudessa. Toisinajattelu tukahdutetaan, mutta jossain itää inhimillisyyden siemeniä. Tätä kirjaa lukee nyt toisin kuin pari kuukautta sitten.
Suvannoksi maailman melskeessä voi valita kunnon lukuromaanin, fiktion yhdestä naiselämästä 1800-luvulla. Nainen tutkii sammalia, ei ymmärrä ihmisiä, mutta elämä opettaa.
Miten yksi sattuma johtaa tekoon, joka muuttaa kaiken? Täyteläinen romaani möyhii ihmisen ytimiä, identiteettiä ja suhteita kovin kiinnostavasti, ankarastikin, mutta näen myös armoa.
Suomalaisen kulttuurin väkivaltaiseen kulttihahmoon voi peilata kaikkea, mihin viha, kosto ja tunnetaidottomuus voivat johtaa. Ja oliko Kiven tulkinta Kalevalan Kullervosta symboli pikkuruisesta Suomesta Venäjän vallan alla? Ken lukee, saa pohdittavaa.
Tähän aikaan sopii yhteiskunnallisesti kantaaottava omaelämäkirja. Se kertoo poliittisten päätösten seurauksista yksilön elämässä. Lisäksi Louisilla on sanottavaa maskuliinisuuden malleista.
Enni Mustonen: Paimentyttö, selkomukautus Tuija Takala (Opike 2021)
Hyvinvointivaltioihminen voi historiallisesta romaanista tutkia, mitä on elämä 1800-loppupuolen maaseudulla, kun ei ole sosiaalihuollon turvaverkkoja. Orpo Ida on selviytyjä hyväntahtoisten ihmisten ansiosta – mutta jos heitä ei olisi…
Jännärinaineksia sisältävän romaanin tömäkkää ainesta ovat vanhemmuuden tunteet ja teot silloin, kun lapsella on ongelmia. Kirja yllättää viimeisille sivuille.
Ruotsalainen yhteiskunta saa roiman käsittelyn maahanmuuttajaperheen menestyneen tytön näkökulmasta. Kirjassa on myös ystävyydestä ja traumoista, mutta yhteiskuntanäkymät säväyttävät minua eniten.
*
Lukuviikon tiimoilta sain monet kollegat mukaani järjestämään työpaikalla lukuviikkoon sopivaa oheistoimintaa. On kirjan kierrätystä, lukuvinkkejä ja kirja-arvontoja – ainakin. Ehkä pientä ja kotikutoista tässä maailmassa, mutta näyte, että pidämme lukutaitoa tärkeänä tasa-arvon ja osallisuuden osana.
Katri Valan elämässä riitti inhimillisiä tragedioita. Niitä ei Minna Maijalan elämäkerrassa hiivistellä, mutta samalla välittyy Valan runotuotannon synty ja luonne. Myönnän, että vaikka on tullut usein tutustuttua 1920-luvun kirjallisuusmeininkiin, aina jaksaa kiinnostaa senaikaisen nuorison usko ainutlaatuisuuteensa ja moderniuteensa – ja eteneminen kolhuineen kohti toista maailmansotaa.
Kannessa vuosirenkaat viettelevät samoilemaan Olli Sinivaaran runometsissä ja silittelemään lyriikkapuiden runkoja. Puut-runot ovat kaihtelematonta luontolyriikkaa, jossa kokemus saa olla ihaileva, kaunis; ikuisuutta ja elämän arvoitusta hipaiseva.
Uskon, että Joel Haahtelan trilogian viimeisen osan Jaakobin portaat (tai koko sarjan) voi lukea monella tavalla, hartaastikin. En ole uskonnollinen, silti romaanin etsinnän ja rauhoittumisen henki viehättää. Haahtela kuvaa usein särkyneitä, etsikkoajan henkilöitä. Tämä unenomainen, osin sadunonnelliseen loppuun vievä pienoisromaani tuo levollisen olon, ihan vilpittömyyttään.
Suomalaishenkinen ruotsalaisromaani Viedään äiti pohjoiseen jatkaa Karin Smirnoffin janakippo-sarjaa, ja kolmaskin on luvassa. Kyllä kutkuttaa, miten tästä toisesta osasta voi vielä jatkaa. Toistan sen, mitä kirjajutussani jo ilmaisin: Jana Kippo on kova, ja kieltä rusikoiva ilmaisu omaperäistä.
Iida Rauman romaanissa Hävitys hyökyy henkilökohtaisuutta, mutta pidän sen autofiktio-otetta merkittävänä kaunokirjallisuutena. Kyse on kerrontakeinoista ja kielestä – ne tunkeutuvat syvälle: päähenkilö halkaistaan jännitteisesti kahtia sekä viritetään aika- ja historiakerroksia. Kouluväkivalta, ylipäätään nokkimis- ja valtarakennelmat lasten ja aikuisten yhteisöissä saavat vimmaisen verbalisoinnin.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 