On pääsiäisviikko korona-aikaan. Kirjastot ovat kiinni, eikä verkkokirjapalveluista löydy kaikkia vanhahkoja, kiinnostavia kirjoja. Kyllä hätä keinot keksii: antikvariaatit toimivat netissä. Niinpä parin päivän sisällä tilauksesta saapuu postilähetyksenä ihan koskemattomalta näyttävä kirja. Postikulut rokottavat kirjan hintaa enemmän, mutta nyt minulla on pääsiäiseen sopivaa luettavaa, on noitia ja piruja!
”Ainakin järkevät ihmiset voivat lukea, miten olen elänyt ja ottaa opikseen.”
Olen historiallisen romaanin ystävä, enkä ymmärrä, miksi Anneli Kannon esikoisromaani Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (Gummerus 2007) odotutti minua yli kymmenen vuotta. Parempi järkevöityä lukemaan sitä myöhään kuin ei milloinkaan. Romaanihan on riemastuttava!
Romaani sijoittuu 1600-luvulle, jolloin Petrus Brahe pistää pystyyn Auran akatemian. Samoihin aikoihin on käynnissä uskon ja järjen kamppailu, jossa taikausko usein voittaa: noituutta nähdään siellä ja täällä. Noitaepäilyt vievät käräjille, tyrmään ja kuolemantuomioon.
Tästä lähtökohdasta ponnistaa kirjan kertoja, Laurentius Petrus Bircalensis. Tai pohjimmiltaan nimeltään Reeti Reetinpoika, jonka oppi ajaa ojaan. Tarkoitan, että Tammerkosken kylän köyhä poika pääsee Braahen ansiosta kouluun Turkuun, mutta sössii lupaavan uran salatieteilyyn, lähtee pakoreissulle epämääräisen teatteriseurueen jäsenenä ja solmi sopimuksen pirun kanssa.
”Mutta nyt kun kanansulallani piirrän nämä rivit, alan miettiä, voiko minun ja tovereideni elämästä oppia mitään. Kyllä mekin tiesimme mutta silti teimme juuri niin typerästi kuin meitä halutti. Tai teimme sen, mikä näytti viisaalta ja järkevältä mutta olikin myöhemmin villitystä ja hulluutta, jota oli aihetta katua.”
”Muistelemisesta ei ole iloa. Siitä seuraa pelkkää tuskaa, häpeää ja sielun autiutta.”
Noin kokee kertoja, lukija päinvastoin. Säästän herkulliset tapahtumakulut ja mehukkaat henkilöt kullekin lukijalle. Pysähdyn vain hetkeksi kertojaan. Tämä Laurentius heruttaa minulta hymähdyksen ja naurahduksen useaan otteeseen. Omasta erinomaisuudestaan varma omaelämäkerturi asettelee asiat siten, ettei lukija voi ohittaa kertojan naurettavaa yksioikoisuutta, omaneduntavoittelua ja kaunaisuutta. Kertoja yrittää kertoa asiat omalta kannaltaan parhain päin, mutta ovelasti lukijalle tarjoutuu kurkistusaukkoja siihen, miltä asioiden tila on todellisuudessa näyttänyt.
Ihastelen Kannon kerrontataitoa ja silmää ilottelulle. Paikoitellen minusta myös tuntuu, että kerronta iskee silmää veijaritarinoille ja waltariaaniselle tyylille tuottaa historiallista fiktiota. Lisäksi siinä on jotain sellaista idätystä, mikä röyhähtää kasvuun Kannon romaanissa Pyöveli.
Tarinan moninaiset käänteet pysyvät kasassa. Kanto hallitsee ajankuvan, se kunnioittaa aikakauden dokumentteja, ja kirjassa sulautuvat autenttisuus ja fiktion mahdollisuudet loihtia elämys. Piru, kreivi, noita ja näyttelijä viihdyttää ja todistaa ihmisen häilyväisyydestä ennen – ja nyt.
”Edes vanhat asiat eivät ole enää selviä. Kuuntelen keskustelua päässäni, annan kuvien siirtyillä silmissäni ja nenäni läpi virtaavat myriadit tuoksut, mutta pelkään, ettei asioiden merkitys ollut kuitenkaan se, minkä luulin niillä olevan. Ehkä kaikki kävi aivan toisin kuin luulin, mutta en tiedä miten.”
– –
Anneli Kanto
Piru, kreivi, noita ja näyttelijä
Gummerus 2007
romaani
443 sivua.
Ostin kirjan antikvariaatista.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 