Aihearkisto: Romaani

18 lokakuun, 2019 · 6:28 am

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Monika Fagerholm on usein kuvannut nuorten maailmaa, kaoottisen sykkivää. Lisäksi tyypilliseen Fagerholm-romaanimaailmaan kuuluu rikos. Ei niin, että kyse olisi rikosromaanista vaan ihmisistä rikkonaisina ennen ja jälkeen rikoksen. Niin tälläkin kertaa: Kuka tappoi bambin? (Teos 2019).

”COME ON, Gusten. Pystyt sinä parempaankin.
   Mutta ei. Hän ei pystynyt parempaan. Ei pysty.
   Kertomaan tätä ’tarinaa’.
   Se meni koko ajan rikki kun hän yritti. Palasiksi, lappusiksi. Irti revityksi.
   Niin palasiksi että teki kipeää.
   Tekee kipeää.
   Mutta totuus… totuus… kertomuksen muodossa.
   Tosikertomus vaatii jonkinlaista kittiä joka pitää kaiken koossa – sen haurauden, kaikki palaset –
   Palasina palasina palasina”

Valitsemani sitaatti kiteyttää paljon Fagerholmin kerronnasta: rikkonaisuus tallentaa todellisuutta kertojien mielikuvia seuraten. Ja mehän tiedämme, etteivät ajatukset etene siivossa, järjestäytyneessä jonossa vaan pomppien, kertautuen, hajoten. On tapahtumillakin romaanissa merkitystä mutta merkityksellisintä on kerronta. Olen aiemmin kuvannut Fagerholmin kerrontaa sydämensykkeen kaltaiseksi, mutta oikeammin siinä humisee koko verenkierto: teksti pumppaa sisältöä toisteisesti levittäen tarinan happea haaroittuvaan kokonaisuuteen.

Fagerholmin kerronta todennäköisesti jakaa lukijoita ihastelijoihin ja rasittuviin. Minä olen omaperäisestä tyylistä pitänyt, ja pidän nytkin, vaikka Bambi-kirjaa lukiessani tunnistan paikoitellen kerronnan veritulpan vaaran, eli toistot ovat jumiuttaa lukemistani.

20191014_200008_resize_90.jpg

Kerronnan nykyhetkessä keskeiset henkilöt ovat alle kolmekymppisiä nuoria aikuisia. Eniten tilaa saa Gusten, joka osallistui lukiolaisena joukkoraiskaukseen ja ilmiantoi ”nulikoiden” porukan ymmärtämättä pikkupaikkakunnan parempien piirien jälkiensiivouspelisääntöjä. Raiskatun asia jää ikään kuin alaviitteeksi, silti ratkaisevasti kaikkeen vaikuttavaksi. Gustenille teko on peruuttamaton, eikä hän ole ainoa, mutta se ilmenee asianosaisissa eri tavoin. Jokainen elää pimeäänsä ja jää omaan varjoonsa.

Romaanin ydinjoukkoon kuuluu kaksi nuorta naista, ystävystä, joiden kanssa Gusten on seurustellut ja joista hän ei pääse irti. Kiinnostavaa on, miten naisten ystävyyttä kuvataan antaumuksesta inhotukseen. Samankaltainen naisten välinen ystävyysviipperä kuvataan Gustenin äidin ja Gustenin jäätävän ystävän Nathanin äidin välillä. Eikä tässä kaikki, romaanissa on runsaasti aineksia pohtia perhe-, ystävyys- ja yhteisösuhteita.

Kihelmöivästi kirja kuvaa lasten/nuorten ja aikuisten kohtaamattomuutta, miesten ja vaimojen vilpillisyyttä ja etäisyyttä, ulkoisesti menestyvien perheiden hajaannusta. Mukana väreilee yhteiskunnassa vaikuttava häiritsevä epätasa-arvo. Fagerholm saa aikaan erityisen vieraantumisen tunnelman, vaikka teksti vyöryttää henkilöiden ajatuksia. Yhteiskunnan rakenteissa kuten kerronnan rakenteissa on asioita, jotka rikkovat. Se pistää aiheellisesti miettimään, mistä voimme löytää liimaa.

– –

Monika Fagerholm
Kuka tappoi bambin? Romaani
suomentanut Laura Jänisniemi
Teos 2019
222 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita: Kirjasta kirjaan.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

16 lokakuun, 2019 · 5:50 am

Margaret Atwood: Testamentit

Muistan jysäyksen, kun spefiin tottumattomana parikymppisenä luin Margaret Atwoodin Orjattaresi. Nuoren naisen näköalaan se repi lisää aukkoja nähdä sukupuolittumisen ja totalitarismin vaarat, hengenvaarat.

En ihmettele, miksi vuosikymmenten jälkeen Atwood kirjoitti jatko-osan Testamentit (Otava 2019): maailma on muuttunut ja monilla kolkilla Orjattaresi-dystopian suuntaan. Kiitossanoissaan Atwood itse toteaa yhteiskunnan ja ihmisten paineiden kasvaneen. Ja totta kai HBO-menestyssarjalla on oma osuutensa.

Olen katsonut HBO-sarjasta vain ensimmäisen tuotantokauden, sillä hyydyin toisen kauden jähmeästi etenevään pimeässä tuijotteluun. Siinä mielessä minulla ei ollut mitään ennakkoaavistuksia Testamenteista.

Kirjan päähenkilöistä Lydia-täti on ennestään tuttu. Gileadin kauhuvaltion tapahtumista kertoo myös nuori Agnes, josta koulitaan kunniallista tätiä. Kanadan puolella Gileadin maanalaiseen vastarintaliikkeeseen saadaan värvättyä 16-vuotias tyttö.

20191009_200007_resize_42.jpgJuoni rakentuu rutinoituun kikkaan vuorotella kertojia. Se houkuttaa ahmimaan ajatuksella: mitä sitten tapahtuu? Valitettavasti Testamentit ei kaunokirjallisesti häikäise. Se on nuorisokirjamainen – siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Kokonaisuus on tapahtumakeskeinen ja ennalta arvattava.

Lydia-tädin osuus tuntuu joiltain osin epäuskottavalta. Uskottavinta hänen osuuksissaan on se, miten kuvataan järki-ihmisten liittyminen osaksi misogyynista luokkayhteiskuntaa, eli mekanismi, miksi totalitarismi on mahdollinen:

”Mitä hyötyä on siitä, että heittäytyy höyryjyrän alle moraalisten periaatteen vuoksi ja antaa murskata itsensä litteäksi kuin jalaton sukka? On parempi sulautua joukkoon, hartaasti ylistävien hurskastelijoiden ja vihanlietsojien joukkoon. Parempi heitellä kiviä itse kuin olla muiden kivittäjien kohteena. Ainakin silloin on paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä.”

Ja nyt pääsen siihen, miksi Testamentit piti kirjoittaa ja miksi se pitää lukea (eikä juuttua muutamaan moitteen sanaani). Ei ole yhtään kirjaa liikaa varoittelemassa siitä, mitä tapahtuu, jos valtaa pidetään yllä epädemokraattisten, kaksinaismoralististen, korruptoituneiden ja ihmisarvoa alistavien rakenteiden varassa. Eikä ole yhtään turhaa kirjaa, joka kertoo yhteiskunnan vinoutumisesta, jos tyttöjen ja naisten pukeutumista, käytöstä ja koulutusmahdollisuuksia aletaan rajoittaa. Eikä ole yhtään kirjaa liikaa siitäkään, miten kriittinen luku- ja kirjoitustaito sekä lukutaito ylipäätään suojaa alistavilta voimilta.

”Luku- ja kirjoitustaito eivät antaneet vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Ne johtivat uusiin kysymyksiin ja sitten taas uusiin.”

Siksi kaikki merkit lukutaidon, sivistyksen, humanismin ja tasa-arvon väheksymisestä on otettava vakavasti. Siksi Atwoodin Testamentit puoltaa paikkaansa.

P.S. Atwood palkittiin puolikkaalla vuoden 2019 Booker-palkinnolla.

– –

Margaret Atwood
Testamentit
suomentanut Hilkka Pekkanen
Otava 2019
romaani
489 sivua.
Lainasin bloggaajakaverilta.

Muualla mm. Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä ja Kulttuuri kukoistaa.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Avainsanat:

12 lokakuun, 2019 · 6:47 am

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö 

Vinkkaan oitis: lue juttuni loppuun, saat ohjeet kirja-arvontaan.

Karina Sainz Borgo vieraili Turun kirjamessuilla esittelemässä juuri suomennettua kirjaansa Caracasissa on vielä yö (Aula & Co. 2019). Romaani kertoo Venezuelan kaoottisesta tilanteesta, kirjailijan sanoin:

– Se on metafora, miten Venezualalla menee, missä tilassa demokratia voi olla. Niin voi olla myös muualla, mistä kertoo pakolaistilanne. Euroopassa ei ymmärretä, miten öljyvaltiossa voivat ihmiset kuolla nälkään. Korruption ja väkivallan määrää ei tajuta. Kirjaa on kutsuttu apokalyptiseksi vaikka se on nykytodellisuutta. Venezuela on minulle nykyään aave: kaikki, mitä rakastan, on menetetty.

20191008_141304_resize_76.jpg

Kirjailija signeeraa teostaan bloggajatapaamisessa.

Kirja on ilmestynyt Espanjassa, jossa Sainz Borgo on asunut jo kymmenisen vuotta, eikä kirjailija oleta teoksensa myyvän vanhassa kotimaassa, jossa ihmisillä ei ole edes rahaa ruokaan. Näkemys nyky-Venezuelasta on lohduton. Se tuli esille sekä Sainz Borgon puheissa että romaanissa.

”Tämän kusikaivon pinta oli noussut huomattavasti päämme yläpuolelle. Haudannut meidät elävältä.”

Romaanin kertoja on journalistinainen, jonka äiti on juuri kuollut. Kaduilla mellakoidaan ja tapetaan ihmisiä sattumanvaraisesti. Väkivaltaiset katupartiot rohmuavat omaisuutta, esmerkiksi valtaavat päähenkilön asunnon. Se on käänne: päähenkilö löytää sen seurauksena ainoan ratkaisun tilanteeseen.

Mistään ei ole odotettavissa apua tai turvaa. Raaistuneen yhteiskunnan kuvaus on rosoista ja säälimätöntä. Päähenkilön toivottomuus, koko yhteiskunnan toivottomuus hyökyy tekstistä.

– Paskamainen tilanne, vai mitä? Hän sanoi nostamatta sormeaan pöytäliinasta.
– Niin mikä? Äidin syöpä, hallituksen toiminta, pula kaikesta, koko tämä maa?
– Se, ettei kukaan auttanut sinua.

Ihmissuhteisiin ei romaanissa keskitytä, koska jokaisella on täysi työ selvitä hengissä. Ihmisten vaikutus toisiinsa välittyy silti. Maan tilanne vaikuttaa kaikkeen: jos huolehtii läheisistään kuten minäkertojan vanha ystävä veljensä kohtalosta, tulee huolesta sekopäiseksi.

Romaani mielestäni keskittyy tilannekuvaan ja päähenkilön keinoihin selviytyä. Taitavasti kerronta vilauttaa kertojan lapsuutta ja nuoruutta, matkoja äidin kotiseudulle ja elinoloja ennen. Kontrastia nykyisyyteen ei revitellä mutta ero entiseen vaikuttaa. Kirjailija kertoi käsittelevänsä kirjassaan menneisyyttä ja identiteettiä. Jälkimmäisen merkitys voimistuu romaanin loppupuolella.

20191008_141937_resize_95.jpg

Sainz Borgo kertoi, että häntä kiinnostaa kirjallisuus, jossa kauheisiin asioihin yhdistyy kaunista kuvausta. Se toteutuu hänen omassa romaanissaan, sillä vähän väliä on hienoja hahmotuksia ja yksityiskohtia hirveyksissä ja niiden taukopaikoissa.

Caracasissa on vielä yö muistuttaa tuiki tarpeellisesti romaanin mahdollisuudesta välittää ja kommentoida taiteen keinoin, mitä maailmassa on menossa ja miten ihmisen ja ihmisyyden siinä menossa käy. Pääset siitä osalliseksi, sillä arvon blogissani Karina Sainz Borgon vaikuttavan romaanin, kun kommentoit, mitä odotat tämän kirjan lukemiselta.

Uskon sinun saavan kirjasta väkevän lukukokemuksen.

Lisäys: arvonta-aikaa on sunnuntai-iltaan 13.10. saakka.

– –

Karina Sainz Borgo
Caracasissa on vielä yö
suomentanut Taina Helkamo
Aula & co 2019
208 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita lukijoita muun muassa Lumiomena, Mummo matkalla ja Reader why did I marry him. Espanjankielisenä kirjan ovat lukeneet Kirjaluotsi ja Kirja vieköön!

32 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

8 lokakuun, 2019 · 4:02 pm

Kim Thúy: Vi

Kim Thúyn romaani Ru kertoo Vietnamista Kanadaan paenneesta perheestä ja minäkertojanaisen elämästä ennen ja nyt. Romaani Vi (Gummerus 2019) mainitaan Run sisarteokseksi.

Ru viehättää minua kerronnallaan, jossa suuret linjat ja yksityiskohdat välittyivät väläyksenomaisina lyhyinä lukuina, jotka eivät kronologiaa kumarra. Vi on osittain edeltäjäänsä keskittyneempi, esimerkiksi siinä pysähdytään tiettyihin elämänvaiheisiin ja kuvataan niitä melko järjestelmällisesti. Hengeltään se on kertojansa kasvukertomus, ja se myös valottaa kertojan suhdetta vanhempiin.

20191008_141627_resize_13.jpg

Nopealukuinen Vi viettelee pinnalta kepeähkönä, eli Thúy saa aikaiseksi ilmavan tunteen, vaikka kuinka synkät pilvet peittäisivät päähenkilön elämää. Raskaat kokemukset välittyvät kautta rantain. Kummallisella tavalla näen kertojan sieluni silmin kertovan kaiken hymyn hyytymättä.

”Toisin kuin länsimaisessa kulttuurissa, jossa kannustetaan ilmaisemaan tunteitaan ja mielipiteitään, vietnamilaiset varjelevat mustasukkaisesti omiaan ja pukevat ne sanoiksi hyvin vastahakoisesti, koska heidän vaalimansa sisäinen elämä on ainoa, johon ulkopuoliset eivät pääse käsiksi. Kaikki muu, kouluarvosanoista palkkoihin ja uneen, on yleisesti saatavilla olevaa tietoa, niin kuin rakkaustarinatkin.”

Kiinnostavaa on tapa, miten kaksi erilaista naisen mallia vaikuttaa kertojaan: äidin konservatiivinen naisen paikan painotus ja äidin ystävättären vapaa vaikutus. Länsimaisittain vaikuttaa kutistavalta se, mitä tytöiltä odotetaan, mutta Thuy ei tyydy yksioikoisuuksiin.
 

”Tarvittiin kaksi mannerta ja yksi valtameri ennen kuin oivalsin, että äitini oli vastoin omaa luonnettaan suostunut antamaan kasvattamisen Hálle, toiselle naiselle, joka oli kaukana hänestä ja aivan erilainen.”

Pidin Ru-romaanista kerronnallisesti enemmän kuin Vi-kirjasta, vaan en kadu jälkimmäisen parissa viettämääni aikaa. Kirjan loppuosan tunnelmiin jää sellaista salaperäistä tenhoa, että toivon kolmannen kirjan avaavan jatkotapahtumia. Sitä odotellessa kuuntelen Kirsin Book Clubin podcastin, jossa Kim Thúy kertoo kirjoittamisestaan ja kokemuksistaan.

– –

Kim Thúy
Vi. Romaani
suomentanut Marja Luoma
75 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 lokakuun, 2019 · 8:17 am

Jussi Nikkilä: Näyttelijä

Jussi Nikkilä on näyttelijä-ohjaaja, jolla on näyttelijävaimo ja pieniä lapsia. Jussi Nikkilän Näyttelijä-romaanin (Tammi 2019) minäkertoja-Viki on näyttelijä, jolla on näyttelijävaimo ja pieni lapsi. Lisäksi Viki kirjoittaa kirjaa. Jaha, ollaankos sitä autofiktion äärellä?

”Sanoin verhoavani kaiken kyllä jonkinlaiseen proosalliseen tai fiktiiviseen hahmoon, vaikka en ollut varma miten se tapahtuisi.”

Ja se tapahtuu niin, että Nikkilä keikuttaa sopivasti autofiktion venettä, johon teksti on lastattu. Se on tietoista heiluttamista: tekstiin tuikitaan todeksi tulkittavaa ja sitten tietoisesti osoitetaan fiktion keksimisluonne. Ja kyllä, lukiessa mielessä raksuttaa: ”Tämä on varmasti totta, tämä ei voi olla totta, tässä täytyy olla totuuden ituja mutta mojovasti murjottuna”. Ja sitten tokenen. Luen kirjan romaanina, joka on taitavasti kirjoitettu, enkä hukkaa energiaani muuhun.

20191002_074801_resize_1.jpg

Teksti on osin hauskaa, välillä päähenkilön murheista raskasta. Viki on hoitovapaalla, oikeasti työtön ja siitä yhä syvemmin masentuva. Näyttelijä ei ole näyttelijä, jos hän ei näyttele -itsekurimus jyskyttää Vikin päässä, ja sitä voimistavat muut puutteet hyväksytyksi tulemisen kokemuksista. Työtarjouksia ei tipu toisin kuin uralla menestyvälle vaimolle. Ja lapsi – kaikkein rakkain mutta väsähtäneelle isälle raskas.

Vikin nykytilaa halkovat Vikin ajatukset aiemmin koetusta. Tapa, miten siirtymät ja muistumat ilmentyvät tekstiksi, vakuuttaa minut. Nikkilä osaa kerrostamisen ja Vikin päänsisäinen välittyy.

”Minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä logiikasta miksi jotkin asiat ja ihmisetkin pyyhkiytyvät mielestäni ja miksi jotkut eivät, päinvastoin, ne ovat jääneet kiertämään kalloni loputtomia käytäviä kuin luolaan lukittu biisonilauma.”

Biisonilaumaan kuuluvat lapsuudenystävä, isoäiti, vanhemmat, sisarukset, opiskeluaika, englantilainen ystävä-rakastettu, vaimo, tytär – merkitykselliset henkilöt ja tilanteet, jotka pomppivat tekstissä. Päätunnelman tiivistän kahteen kirjasta poimittuun lauseeseen:

”Ilmeisesti ajattelen, että koko ajan jotain olennaista menee ohi.”
– –
”Silti en usko, että elämästä tulee jäämään jäljelle selkeää kokonaiskuvaa – -.”

Suuri osa kirjaa on Vikin itseruoskintaa, psyykkistä ahdinkoa. Tarkkaan on kirjattu ruumiintoiminnat syömisen säännöstelystä ulostamiseen. Ulkoiseen tarrautuminen peittää sisäistä, siksi merkkituotteita luetellaan samoin kuin Antti Röngän romaanissa Jalat ilmassa. Tekstissä on tietoista psykopatologiaa ja paljautta, joka silti kätkee kerrottua enemmän. Ja hienosti kirjoitettuja kohtia.

”Joskus öisin herään miettimään miten kertoisin tai kirjoittaisin seuraavat tapahtumat, miten kuvailisin tilan ja eri liikkuvien osasten tai eritteiden rytmin. Se että mietiskelen juuri näitä tapahtumia ja eri liikkuvien osien tai eritteiden rytmiä. Se että mietiskelen juuri näitä tapahtumia, johtuu kaiketi siitä että lapsuus on kuin hiiltä, joka ajan saatossa, ihmisen vanhetessa puristuu kirkkaaksi, hohtavaksi timantiksi. Mutta voi myös käydä niin, että hiilestä ei tulekaan kiiltävää rubiinia tai häikäisevää Afrikan tähteä vaan samea kivi, kuin suuri sappikivi ihmisen sisään, ja moni olennainen asia jää tämän kovan mutta läpikuultamattoman kiven uumeniin, eikä sisukseen pääse enää käsiksi, näkee vain pinnan, asiat, joita on syystä tai toisesta pohtinut enemmän kuin muita.”

– –

Jussi Nikkilä
Näyttelijä
Tammi 2019
esikoisromaani
176 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
(Romaani on äänikirjana kirjailijan itse lukemana.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 lokakuun, 2019 · 6:11 pm

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Arvostan suuresti Ian McEwanin tapaa kertoa ihmisyyden sekavasta ytimestä. Sovitus ja Lauantai välkkyvät mielessäni tarinankuljetuksen ja arvopohdintojen timantteina. No, Polte ei minua sytyttänyt, muuten hänen kirjansa ovat tarjonneet vastinetta odotuksiin. Nyt Kaltaiseni koneet (Otava 2019) saa minut taas uskomaan kaunokirjallisuuteen perustavanlaatuisten kysymysten käsittelyssä. Tästä kirjasta pitää paasata pitkästi, ja silti pääsen vain alkuun.

”Ihmisluonto määräytyi kulloistenkin paikallisten olojen mukaan.”

Charles kuluttaa kaikki rahansa heräteostokseen, androidi Aatamiin. Sekä mies että kone rakastuvat yläkerran Mirandaan. Rakkauden ja ihmisyyden lisäksi Kaltaiseni koneet käsittelee yhteiskunnallisia ja poliittisia kysymyksiä.

Romaanissa taustahuminana on poliittinen vallankäyttö ja kansalaisten mielialaan vaikuttaminen. Myös brexit-tyyppistä kumua kuuluu. Tosin tärkeimpinä näen McEwanin romaaneista tutut moraalikysymykset henkilövetoisesti kerrottuina: teot ja niiden seuraukset – se, miten ”periaatteemme vääristyvät emootioimme voimakentässä”.

”Vapaa tahto oli tuhottu, mutta niin sitä vain tunnettiin itsensä vapaaksi.”

Aluksi olen hämmennyksissäni romaanin aikaikkunan avonaisuudesta. Romaani kytketään Falklandin sodan aikaan (1982), mutta silti siinä on tukuttain yksityiskohtia ihan muusta ajasta: tarkistetaan tietoja internetistä, lähetetään tekstiviestejä ja kuvaillaan itseohjuautuvien autojen käyttöä. Ja tietysti sitten tämä tekoälyinen ihmisenkaltainen robotti, Aatami ja 24 lajitoveriaan. Kulmakarvani kohoavat, kun minäkertoja-Charles tapaa Alan Turingin. Tiedän tämän matemaattikko-koodinmurtaja-tietokonekeksijän kuolleen 1950-luvulla.

Kvanttifysiikka ja teknologiset innovaatiot tuntuvat väkevästi romaanissa. Ne myös selittävät minulle edellä mainitsemani selittämättömyydet. Tiede kyseenalaistaa aika-, todellisuus- ja ihmiskäsityksiä, ja niin myös Ian McEwan tekee tavallaan – fiktiona. Fiktiona, joka jo lähtökohtaisesti ei tunne rajoja vaan sallii todella leikkimisen.

20191001_182013_resize_14.jpg

Hullaannun McEwanin kerrontaan. Siinä sävyt vaihtuvat, juoni vetää ja yllättää. Kirjan henkilöt inspiroivat pohtimaan ihmisten tekoja, niiden motiiveja ja seurauksia.

”Puutteellista kognitiota, rehellisyyden puutetta, ystävällisyyden ja itseymmärryksen puutetta – -”

Osaa McEwan huvittaakin ja sivaltaa itseironiaa. Huimimpia kohtia romaanissa on Aatamin perehtyminen kirjallisuuden olemukseen: ”Miltei kaikki lukemani maailmakirjallisuus käsittelee ihmisluonnon erilaisia puutteita – puutteita ymmärryksessä, järjenkäytössä, viisaudessa, oikeanlaisessa myötätunnossa.” Tämä tulee Aatamin mukaan korjaantumaan, kun ihmisen ja koneen liitto toteutuu, jolloin on välitön pääsy toistemme mieliin eikä kirjallisuutta tarvita välikappaleeksi. Paitsi:

”Kun pääsemme suoraan toistemme mieliin, emme enää kykene petokseen. Narratiivimme eivät enää ole kertomuksia loputtomista väärinkäsityksistä. Kirjallisuutemme menettävät epäterveen ravintonsa. Täydelliseksi hiottu haiku, olemassa olevien asioiden tyyni, kirkas havainnointi ja ylistäminen sellaisina kuin ne ovat jää ainoaksi tarpeelliseksi kirjallisuuden muodoksi.”

Oi, Aatami! Tunnustan, että Aatamin haiku-harrastus hätkähdyttää, sillä kirjoitan itse ajankuluksi haikuja, ja siksi suhtautuminen niihin huvittaa, riepoo ja pistää nyökkäilemään.

”Kukapa vetäisi vertoja Alan Turingille?”

Jo eläissään myyttinen Turing kasvatetaan romaanissa ylivertaiseksi hahmoksi, kuin yhdistelmäksi itseään, Bill Gatesia (tietotekniikkavaikuttaja-hyväntekijä) ja Linus Thorvaldsia (Linux, kaikille avoin käyttöjärjestelmä). Ei Turing romaanissa usein esiinny, mutta joka kerta näyttäytymiseen sisältyy sanomallinen sisus. Hänet asetetaan edustamaan huipputieteen ja humaaniuden dilemmaa:

”Luomme koneen, jolla on äly ja minätietoisuus, ja sysäämme sen omaan epätäydelliseen maailmaamme.”

Siinä on romaanin kova ydin: jos on ohjelmoitu uskomaan hyvään, rehellisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen, ei tätä maailmaa kestä. Näin käy monille androideille. Siis androidit eivät masentumatta kestä maailmantilaa eikä ihmisten käytöstä toisiaan ja maailmaa kohtaan.

Ja sitten tämä: ”tietoisuus on arvoista korkein”. Kaltaiseni koneet käsittelee luonnollisesti androidien ja ihmisen eroavuuksia. Jos koneella on tietoisuus, miten ihminen voi sitä kohdella? Kuin konetta. Samoin kuin kaltaisiaan? Huonosti.

”Emme olleet omien valintojemme herroja.”

Aatamilla on selviytymiskeinonsa toisin kuin muilla androideilla, mutta ei niistä sen enempää, tärkeintä on Aatamin moraali. Ja nyt McEwan leikkii filosofisella peruskysymyksellä: milloin väärä teko on oikeutettu, milloin rehellisyys johtaa pahaan? Kysymys on vakava, oikeastaan kohtalonkysymys.

Minäkertoja-Charles epäonnistuu lähes kaikissa hankkeissaan. Hänet peittoaa kaikissa älyllisissä ja kulttuurisessa osaamisessa androidi-Aatami. Romaanista voi lukea myös maskuliinisuuden kriisiä, koska kone hoitaa miehen hommat paremmin kuin mies. Se sisältää myös yhteiskunnallisen kriisin: miten käy ihmisten tienestien ja tarpeellisuuden, kun koneet hoitavat hommat? Mirandan osuus romaanissa on edustaa rakkautta suuntaan ja toiseen: ystävään, isään, perheettömään lapseen, Charlesiin, myös Aatamiin. Rakkaus on tekoja, paljolti myös sellaisia, joissa hyvä ja paha sekoittuvat.

Nautin, nautin. McEwan asettelee sanojaan hienosti – kiitos myös kääntäjän. Kirjailija ei luennoi tekoälystä eikä tiedeteorioista vaan sulauttaa ne tarinaan niin, että kvanttihaahuilusta ymmärtämätönkin lukija ymmärtää ytimet. Romaani on runsas niin juonellisesti kuin ajatuksellisestikin. No, moraaliasetelma on aika rautalankaisesti väännetty, mutta silti se vie minut vaikuttuneelle sykkyrälle. Lopuksi voimme kaikki pysähtyä Aatamin kysymykseen:

”Minkälaista maailmaa sinä tavoittelet? Kostoa vai laillisuutta?”

– –

Ian McEwan
Kaltaiseni koneet
suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2019
romaani
240 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

30 syyskuun, 2019 · 6:27 am

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Minna Canthin juhlavuoteen sopii Tatu Kokon romaani Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos 2019), jossa nykyajan päähenkilö imaisee Canthin persoonan osaksi itseään. Lukemiseeni sekoittuvat muistikuvat Canth-elämäkerroista, juhlavuoden muista kirjoista (esimerkiksi Suvi Aholan ja Minnan Maijalan esseistiikasta) ja Minna Rytisalon romaanista Rouva C. 

Ehkä mielessäni käy ennen Kokon kirjan lukemista kerettiläinen ajatus: mitä vielä Minnasta? Tutusta tietoaineksesta romaani ammentaa paljon, uutta on tulkinta Canthin eroottisuudesta, mikä sujuvasti sulautuu romaanin minäkertojaan ja hänen mielentilaansa.

Kokon romaanin minäkertoja Vilja on alle kolmekymppinen kuopiolainen kirjastonhoitaja. Työn ohella hän intohimoisesti tutkii Canthista kirjoitettua ja kirjoittaa omaa tekstiä ihailemastaan naisesta. Hän ei vain kuvainnollisesti mene Canthin nahkoihin, se on konkreettista soluttautumista:

”Pronssirouvan käsi puristuu käteeni, sulautuu ihooni. Minnasta tulee Miinu, joka muuttuu vähitellen minuksi. Sanaleikki on kömpelö, vaikka kuvaakin tapahtumaa hyvin.
   Yhtäkkiä olemme yhtä. Minä ja Miinu.”

Edellinen sitaatti Minna-patsaan jalustalta heräämisestä on kirjan alkupuolelta, seuraava sulautuminen puolivälistä:

”Ja kun hänen valppautensa herpaantuu, minä hyökkään hänen kimppuunsa. Pureudun häneen, tulvin hänen sisäänsä sieraimista, suusta ja korvista. Täytän hänet itselläni. Muutun häneksi ja niin minusta tulee Minna.”

Sitaatit kuvaavat romaanin kerronnan kehitystä. Se on alkupuolella kulmikasta, ja vähitellen sen tunnelma kiihtyy. Kertojaan kertyvä kiihko ja huuma tarttuvat tekstiin. Syitä on monia. Ensinnäkin Vilja on täynnä patoutunutta himoa mieheen, joka sikhiläisyyden vuoksi pidättäytyy seksistä, ja toisekseen raja toden ja harhojen välillä hämärtyy. Eikä lukijakaan aina tiedä, mikä on romaanitodellisuudessa totta, mikä Viljan harhaa.

20190929_105634_resize_19.jpg

Paikoitellen Kokon romaanissa on Canth-tietojen esitelmöinnin tuntua, toisaalta monesti Canthin elämänkulun ja teosten yhdistäminen Viljan näkyihin toimii tehokkaasti. Kerronnan vetävyys on parhaimmillaan siirtymissä todesta kuvitelmiin. Kiinnostavia jännitteitä syntyy eroottisesta virittyneisyydestä, jota Vilja heijastaa Canth-kuvitelmiinsa sekä arkitodellisuudessa siskon mieheen ja Kareem-poikaystävään.

Taitavasti Kokko johdattelee lukijaa vähitellen Viljan taustoihin ja hänen toimintaansa selittäviin tekijöihin. Kirjassa on paljon teemoja, ja yksi on psyykkisten sairauksien lääkitsemisen vaikutus ihmiseen. Kuka Vilja on ilman lääkkeitä ja kuka hän on lääkittynä – kuka on oikea Vilja ja voiko oikeaa olla?

”Että oli kyllä salaisuuksia, mutta, ei sellaista asiaa kuin totuus. Ei ollut totuutta löydettäväksi. Totuus on vain kuvitelmaa. Se on kuin uppoava laiva, joka vie kaiken mennessään ja jättää jälkeensä pelkkää hylkytavaraa: enemmän tai vähemmän vinoon vääntyneitä, moneen kertaan väritettyjä tarinoita. Suurin osa niistä uppoaa ajan myötä.”

Kävelevien patsaiden kaupunki uppoaa minuun monin osin nimenomaan siten, että jotkut minusta epätasaisuuksilta tuntuvat kohdat selitän päähenkilön mielentilalla. Jokaista kiihkeää nousua seuraa ohimenevä lasku, joka välittyy kerronnassa – ja heti perään nousujohde kiihtyy. Nautin romaanin paikalliskuvauksesta, mielikuvituksen voimasta ja kerrontaosuuksista kertojan mielensisäisestä, jolloin kieli taipuu tavoittamaan epätodellisen tunnelman, jossa Vilja elää.

– –

Tatu Kokko
Kävelevien patsaiden kaupunki
Icasos 2019
romaani
270 sivua.
Sain kirjan kustantaja-kirjailijalta.

Muissa blogeissa: Leena Lumi heittäytyy kirjan kerrontaan ja Tuulevin lukublogissa on mainio vuoropuhelu.

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

28 syyskuun, 2019 · 5:10 am

Anna Misko: Kultaokra

Usein tulee blogattua kirjoista, jotka säväyttävät ja nousevat joukosta aiheen, lähestymistavan tai kerronnan vuoksi. Lisäksi on paljon kirjoja, joita on vain viihdyttävä lukea. Tämä tuli mieleeni 1700-luvun loppupuolelle sijoitetun romaanin luettuani, sillä Anna Miskon historiallinen romaani Kultaokra (Minerva 2019) on – no – lepposteluluettavaa. Se on ajankuvaltaan luotettava ja siinä on seuraamiseen innostavia henkilöitä.

Kultaokra on jatkoa romaanille Armovuosi, mutta tarina taustoitetaan siten, että se toimii itsenäisenä teoksena. Pääosassa on hämäläinen Gottlebenin kappalaisperhe, jossa on aikuistuvia lapsia ja leskiäiti. Äiti joutuu avioitumaan uuden kappalaisen kanssa, ja perheen nuorten aikuisten on aika löytää paikkansa. Julius aloittaa kauppiasuraa Turussa, ja ajalle poikkeuksellisesti Maria pääsee Turkuun taidemaalarioppiin.

20190814_151810_resize_7.jpg

Romaanin päähenkilöksi nousee nimenomaan Maria, vaikka tarina poikkeaa myös lapsuusperheen vaiheissa. Ingrid-äidin Karhinpään maalaispappilaan melko sopimaton luonne ja uusi avioliitto saa hämmentäviä piirteitä. Kiinnostavinta on kuitenkin Marian rohkeus. Hänen välityksellään romaanissa valaistaan säätyläistytön asemaa ja ajan tapoja. Välillä tekstissä on esitelmöinnin makua, eli kirjailijan vakuuttavat taustatiedot eivät paikoitellen sulaudu fiktioon. Se ei lopulta haittaa minua.

Kultaokran tapa kuvata henkilöitään on tarkkanäköistä, samalla siinä on liikaa kiltteyttä. Kaikenlaista viettelyjä ja vaaroja vaanii, mutta etenkin Mariaa ympäröivät hyvät ihmiset. Oikeastaan kirjassa on vain yksi kunnon pahis (salaneuvos) ja yksi ajattelematon hupakko (äiti). Henkilökuvauksen harmaan alueen vähyys rajoittaa Kultaokran sävyjä, silti henkilöihin saadaan pienin keinoin tunnevaihteluita. Kirjan lopussa tulee hieman tunne, että se oli kiire saada päätökseen.

Nainen kuvataiteilijana oli pitkään kummastuksen ja väheksymisen kohde. Marian pääsy Turkuun ja jopa Viipuriin maalaamista oppimaan on herkullinen juoniaines. Romaanissa miesmaalareiden suuhun pistetään teräviä havaintoja naistaiteilijoiden asemasta ja mieskriitikoiden asenteista. Setämäisesti mutta poikkeuksellisen kannustavasti Mariaa opastetaan:

”- Neiti Gottleben, painakaa mieleenne, mitä nyt sanon. Arvostelu kuvastaa aina enemmän arvostelijaa kuin itse teosta. Kritiikki kertoo, missä kulkeva arvostelijan ymmärryksen rajat. Valitettavan usein mielipiteitään julistava maailma osoittautuu rintataskun kokoiseksi. Se ei ole lainkaan mukavaa, mutta näin vain on. Tästä huolimatta meidän on jatkettava työtämme. Teidän erityisesti, Maria Gottleben, Keckman sanoi painokkaasti ja sydämellisesti.”

Misko saa hyvin ujutettua romaaniinsa mainintoja ensimmäisestä suomalaisnaistaiteilijasta Margareta Capsianista. Maria saa hänestä esikuvan, koska pääsee ihastelemaan yhtä Capsianin maalaamaa muotokuvaa. Tulee mieleeni, että Capsianissa olisi yönaisainesta (ks. Mia Kankimäen kirja Naiset joita ajattelen öisin): nyt alkoi kiinnostaa tuo tuntematon taiteilija – sekä elämä että teokset. Romaanissa mainittiin myös varhaiset naistaiteilijat Helena Arnell ja Lovisa Charlotta Reuterholm.

Siis visiteerasin viihdyttävän tovin 1700-luvun hämäläispappilassa, turkulaisympäristössä ja viipurilaispalatsissa.

– –
Anna Misko
Kultaokra
Minerva 2019
romaani, sarjan toinen osa
170 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Armovuosi oli minulla matkalukemisena muutama vuosi sitten.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

22 syyskuun, 2019 · 8:34 am

Heidi Köngäs: Mirjami

Heidi Köngäksen romaani Sandra kertoo nuoresta naisesta, josta tulee torpan emäntä ja lapsikatraan äiti sisällissodan aikoihin. Mirjami (Otava 2019) on sen itsenäinen jatko-osa.

Romaani alkaa siitä, kun Sandra perheineen joutuu luopumaan Ruoveden kodista, muuttaa Mänttään ja rakentaa miehensä kanssa Kurjen talon. Pääosa romaania kuvaa sota-aikaa tehdaspaikkakunnalla kaukana rintamasta, mutta silti sota vaikuttaa kaikin tavoin. Sandran rintamalla taistelevista pojista monet ovat jo perheellisiä, ja äiti vilkuilee alituiseen pihatielle mustakaapuista viestintuojaa peläten. Perheessä ei silti juuri tunteita eikä ajatuksia toitoteta.

”Sodasta he eivät juuri puhu, ehkä se on olotila, jolle ei ole sanoja.”

Mirjami koostuu perheen naisten minäkerrontaosuuksista. Sandran oma ääni kuuluu silloin tällöin, vanhin ja nuorin tytär pääsevät ääneen myös, mutta eniten omia osuuksia on lempilapsella Mirjamilla. Romaanin nimi voisi silti olla ”Sandra ja tytöt”. Jokaisen kertojan omanlainen persoona välittyy, samoin eletyn elämän vaikutus tapaan kokea. Sandra on kokoava voima:

” ’Ajattelin, että Kurki saa olla sellaista mallia, johon kaikki lapset mahtuvat perheineen ja jos ei mahdu niin pannaan mahtumaan’, sanon.”

Kirjan naisista voisi eritellä monenlaista, esimerkiksi oppikoulun käyneestä Annikista luokkaloikan ja avioliiton pettymystä: kunnollisuus ei takaa elämässä onnistumista. Tavallisia, hyviä ihmisiä kirja kunnioittaa – heitä on ollut, nurkumatta sodat, menetykset ja hädät kokeneita. Sandra on hyvän ihmisen ilmentymä, jossa kirjalliseksi onneksi piilee terää ja säröjä. Esimerkiksi hän yrittää lopettaa Mirjamin romanssin suojellakseen tytärtään.

Nimihenkilö Mirjami sopii kotirintamahenkilöksi, sillä niin oman elämän alku ja nuoruus näkyvät sotaa vasten. Aikuiseksi kasvu sodan aikana on aivan toista kuin rauhan aikana. Iloinen, tanssihinkuinen ompelijatyttö seisoo lottana sankarihaudoilla kunniavartiossa, ottaa vastaan kasarmikanttiinin flirtin ja sukkuloi perheenjäsenten asioita ajamassa kuten kuljettamassa viinapulloa sotasairaalaan. Ja Mirjami rakastuu niin kuin sota-aikana rakastutaan:

”Olen isojen asioiden keskellä oman ison asiani kanssa. En ollut aavistanutkaan, miten toisen ihmisen läheisyys voi tuntua siltä kuin olisi koko ajan henki kysymyksessä, että meidät oli kuin jonkun surun kohdalta sidottu yhteen.”

Välillä romaanin kertojaosuudet menevät päällekkäin, välillä viistävät toisiaan ja paljon ne tuovat kustakin kertojasta omaa ainesta. Väliin jää aukkoja, harkittuja leikkauksia henkilöstä ja tilanteesta toiseen. Miehet näkyvät naisten välittäminä, naisten tunteet ja tulkinnat edellä.

20190922_090910_resize_53.jpg

Romaanissa on ansiokasta sota-ajan arjen kuvausta, se vakuuttaa. Myös Mirjamin romanssin kulmikas kulku monenlaisine pelkoineen ja epävarmuuksineen säväyttää. En saa silti täysin otetta kokonaisuuteen. Syynä voi olla se, että olen juuri lukenut moniäänisen Sirpa Kähkösen Muistoruohon ja hämäläiskotirintamasta kertovan Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsenet. Ei romaanien tarvitse syödä toisiaan, silti tunnen aiempien lukukokemusten vievän minulta jotain Mirjamin voimasta.

Toisaalta: Sandra-romaanin ystävät saavat romaanista varmasti paljon irti, sillä henkilöihin kiintyneillä on aitiopaikka taas eläytyä perheen elämään – siihen, mitä tapahtui kansalaissodan jälkeen ja mitä oli olla Sandran sukupolvea, joka joutui kokemaan kaikki sodat.

Heidi Köngäs käyttää sukuaan romaanitaustana. Mirjamin nimihenkilö on Köngäksen äidin (adoptioäidin ja tädin) nuoruusmuotokuva, ja se on selvää: nuoren naisen kokemukset Köngäs tallentaa eläytyen, sekä yksityisiä että ajan tunnelmia taitavasti tallentaen. Viimeisen sivun teksti on haikeankaunis sinetti nuoruudenrakkauden vaikutuksesta.

– –

Heidi Köngäs
Mirjami
Otava 2019
357 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muistutus: Heidi Köngäksen hieno esikoisromaani Luvattu liittyy Köngäksen sukuun. Siinä on Sandran anopin nuoruuskuva.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

20 syyskuun, 2019 · 6:00 am

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen

Anna-Kaisa Linna-Ahon romaani Paperijoutsen (Otava 2019) yllättää näyttämällä sota-Suomesta sellaisia puolia, joista en ole ennen lukenut. Tuloksena on innostava esikoisromaani.

Paperijoutsen kuvaa muutaman talon väkeä hämäläiskylässä sodan loppuvuosista rauhan ajan alkuaikaan. Kotirintamakokemukset ovat pääosassa, mutta rintamalla tapahtunut vaikuttaa kaikkiin. Pääasiassa näkökulma on kylän naisissa. Anna on valloittava piika, jota tuleva Gunhild-anoppi karsastaa. Naapuritaloon asettuu pääkaupungin sotaoloista lähetetty Lydia, joka ystävystyy Annan kanssa. Joukkoon liittyy Ellen.

”Tästähän saattaa tulla vielä oikein hauska sota.”

Näin romaani käynnistyy parikymppisten kotirintamalaisten tunnelmista: ja siinä piilee romaanin etenemissävykkyys. Lyydian talon keskenään erilaiset asukit ensin liittoutuvat kestämään sota-ajan toisiaan viihdyttäen, mutta vähitellen sodan todellisuus runtelee hauskuutta, eivätkä suhteet säily säröittä.

Rakastumiset sotilaisiin ja sodan loppurytinä muuttaa jokaista paljon. Rauhan totuus paljastuu pian: henkiin jääneet, pinnalta haavoittumattomat sotilaat palaavat kotiin sisältä rikki. Linna-Aho osaa hienosti välittää parikymppisten kokemukset, sillä jokainen joutuu kokemaan ja näkemään liikaa liian nuorena. Se jättää jälkiä, vaikka osa yrittää lähteä jälkiä jättämättä. Kirjan henkilöiden kohtalot koskettavat.

20190908_201235_resize_68.jpg

”Sellaiset sanat kuin epäkelpo ja alimittainen.”

Paperijoutsenen henkilöillä on monia piirteitä, jotka muiden silmissä rajoittavat heidän sosiaalista asemaansa tai tekevät heistä normista poikkeavia. Pienen Eedlan kotioloihin vaikuttavat köyhyys ja isän alkoholismi, äveriään talon emäntä poikkeaa joukosta ruotsinkielisenä, Annan perimää varjostaa mielisairaus, Lydia on sinisilmäisen taitamaton kaupunkilainen, naapurin Kaarlo rintamalle kelpaamaton jalkavaivainen ja Ellen…

Ellenin henkilöhahmon salaisuus säväyttää. Enkä paljasta yksityiskohtia, mutta Ellenin välityksellä romaani käsittelee identiteettiä, sosiaalistumista ja sota-ajan ilmapiiriä tilanteissa, kun joku ei sovi valmiisiin lokeroihin.

“Ettei ollut mustaa eikä valkoista, ei selkeitä kuvioita tai lainalaisuuksia – -”

Edellä olevan otsikon mukaan romaanin henkilökuvauksen innostavia puolia on se, että henkilöt muuttuvat, heissä on ennustamattomuutta ja sävytys on vaihteleva. Kuin vesi.

”Sitten hän meni ulos, koska ei jaksanut kuulla niin äänekästä surua. Hän käveli ulos pihasta, polkua pitkin Lydian talon ohi rantaan katselemaan vettä, miten se laineili ja heijasti auringon säteet keltaisina ja punaisina ja sinisinä, ja omaa kuvajaistaan, joka väreili ja häilyi, venyi ja kutistui reunoiltaan ja muutti jatkuvasti ja rytmikkäästi muotoaan laineiden edestakaisessa keinunnassa.”

Kerronta tarjoaa mielikuvitusta ruokkivaa. Esimerkiksi romaanin nimeen liittyvä paperijoutsen esiintyy kolmessa kohtaa romaania, ja kaikissa niissä se toimii merkityksellisenä symbolina. Tehokas on myös loppukohtaus. Ja valitsin tahallani ”kohtaus”-ilmaisun, sillä koen romaanin muutenkin elokuvallisena. Siinä on leikkauksia tilanteesta toiseen, ja tapahtumaeditointi on tehty taiten niin, etten osaa arvata, mihin kohtaukseen minut seuraavaksi siirretään. Se tuottaa lukunautintoa.

– –

Anna-Kaisa Linna-Aho
Paperijoutsen
Otava 2019
romaani
179 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

12 syyskuun, 2019 · 5:52 am

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Pohjoinen maisema, mentaliteetti ja murre välittyvät Akseli Heikkilän romaanista Veteen syntyneet (WSOY 2019). Karuun perhetarinaan sekoittuu sykäyttävästi selittämättömiä aineksia.

Tapahtumat alkavat siitä, kun vuosien poissaolon jälkeen aikuinen Eeva-tytär palaa kotikylään. Syy selviää vähitellen: hampaankoloa kivistävät menneet, ja kipu pitäisi repiä juurineen pois. Mutta aloitan alusta:

”Istun veneessä keho soutamisesta raskaana, edessäni avautuu kylämaisema. On myöhäinen alkukesän ilta, ja aurinko laskee horisontin taakse rovion väreissä. Ilma on vuodenaikaan nähden viileä, mutta hengitys ei sentään höyryä. Yö ja aamu ovat lähes yhtä kirkkaat.”

Heikkilä luo romaaniin tunnelman, jossa selkeään Eevan havaintojen kuvaukseen leijuu salaperäistä. Tapahtumilla ei ole aikaa. Kyse voisi olla aikaa sitten tapahtuneesta tai tulevista vuosista, ilmastonmuutoksen pilaaman Lapin jokiseudusta.

20190901_172443_resize_31.jpg

Eevan kotikylän naiset synnyttävät veneisiin ja uskovat vedenneitoihin, ja joesta ovat kalat paenneet epäonnisen uhriteon johdosta. Ehkä. Menetetyn elinkeinon vuoksi kylän veneet on poltettava. Löydän lukuisia yhteyksiä, symboleita ja arvoituksia lopun alusta: palavien veneiden rovio kuin auringonlaskun värit; naisen palavanpunaiset hiukset päänmyötäiseksi sängeksi ajettuna; Eeva (eli alkuäidin kaima) lapsensa ja uskonsa elämään, elämänkiertoon ja äitiinsä menettäneenä. Kerronnassa ja kielessä riittää kerroksia.

Toisaalta romaanissa on yksinkertainen juoni länkkärimalliin: yksinäinen ratsastaja (lue: soutaja) tulee kostamaan. Kylässä on kyräilevää, vähäpuheista väkeä. Kostaja saa kostonsa – vaan se ei ole suloinen, eihän se koskaan ole.

Aluksi en ole päästä tarinan taajuuksille. Erehdyn ajattelemaan romaanin olevan sarjaa se tavallinen tarina, vaikka Eeva taiten kertoo olevaa ja mennyttä sekä sirottelee väliin kursivoitua äitisuhdetakaumapohdintaa. Ehkä ajattelen myös niin, että taas pohjoisesta tuuppaa arktisen kohtalokasta proosaa. Innostun romaanin edetessä, sillä tunnelma tihenee loppua kohti. Sopivassa suhteessa selittämätön ja selitetty tekevät Veteen syntyneestä kiehtovan esikoisromaanin.

– –

Akseli Heikkilä
Veteen syntyneet
WSOY 2029
romaani
86 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa, mm. Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry you.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

8 syyskuun, 2019 · 6:33 am

Nina Honkanen: Pohjakosketus

Nina Honkasen kolmas romaani Pohjakosketus (Into 2019) kuvaa aviohelvettiä. Kirjan nimi viittaa suoraan suhteen laatuun ja sen vaikutuksista naiseen.

”Pohjakosketus kulki sen syvyydestä ja pituudesta huolimatta mukana läpi loppuelämän, ja rantakivistä saatujen haavojen jälkeiset arvet muistuttavat itsestään viimeiseen asti.”

Romaani vie tuhoavan suhteen syövereihin. Kirjailijamies nostaa pauhaavan myrskyn toisensa perään, ja nainen jää hyökyjen alle. Tarkastelutapa on psykologinen, esimerkiksi riitamekanikka ja kummankin puolison toimintatavat avautuvat seikkaperäisesti, mukaan lukien lapsuudenperheen vaikutus ja mallit käytökseen.

Tyyli ja kerronta tuo minulle jostain syystä mieleen ruotsinkieliset avioliittoromaanit (vaikkapa Vuosisadan rakkaussota). Samantyyppinen kirurgiotteinen sisuskalujen selvittäminen on luonteenomaista Pohjakosketukselle. Honkasen kirjan viisikymppisen pariskunnan yli kymmenvuotinen uusperhetaival tallentuu rakenteellisesti kiinnostavasti, sillä siinä seilataan lähiajasta suhteen muihin vaiheisiin. Kolmannen persoonan kertojalla on pääsy sisuksiin mutta pyrkii silti katsomaan kauheutta myös pienen välimatkan päästä.

20190820_121629_resize_3.jpg

 

Honkasen romaanin narsistimiehen kohtuuttomuus ja henkinen väkivalta tekevät minut välillä fyysisesti pahoinvoivaksi, sillä romaaniin kirjatut solvaukset ovat kauheita. Pohjakosketus käsittelee myös sitä, mikä pitää naisen suhteessa, jota ei olisi pitänyt edes aloittaa. Lisäksi puolisoiden omien lasten ja yhteisen lapsen osa riitaisessa suhteessa tulee esille. Mutta kokonaisuutta ajatellen keskiössä on nainen, hänen kestokykynsä, pohjalle vajoamisensa, pyörre, josta ei meinaa päästä pois eropäätöksen jälkeenkään.

”Minne tahansa katsoi, minkä tahansa kulman taakse kulki, kumman tahansa kadun puolen valitsi, miten pitkän sillan ylittikin tai mihin milloinkin päänsä päivän päätteeksi painoi, kaikkialla oli tilanteita joita ei halunnut muistaa. Heidän elämänsä miehen kanssa oli kuin potpurin lailla toistuva korvamato, jotka ei päässyt rauhaan vaikka painoi pausea. Ja aina kun tuli hetken tauko ja potpuri vaihtui armollisempaan kelaan, oli vain ajan kysymys ennen kuin nauha meni vielä tiukempaan solmuun ja rikkoi koko magnetofonin.”

Mietin välillä, olisiko kirjaa voinut lyhentää, sillä kauhutilanteet toistavat itseään. Vaan siinä on juuri se juju: niinhän ne tekevät miehen ja naisen elämässä, se on peruskuvio. Ja siksi mies ja nainen ovat kirjassa nimettömiä, sillä näitä miehiä ja naisia on – perhehelvetit eivät valitettavasti ole harvinaisia.

Tämäntyyppiset romaanit eksyttävät myös miettimään, miten omakohtaisia kirjailija sivuille suoltaa (vertaan esimerkiksi Laura Mannisen romaaniin suhteesta narsistin kanssa, Kaikki anteeksi). Mutta Pohjakosketus on romaani – se riittää, en tarvitse vahvistusta, onko sen kirjoittaminen ollut itsehoitoa tai terapeuttista. Vuorenvarmasti kirjan lukeminen on terapeuttista heille, jotka ovat vastaavaa kokeneet. Romaanista saa myös kokemuksen selviytymisestä. Ja koska kyse on romaanista, se toimii kaikille kaunokirjallisuuden tavoin eli vie eläytymään – eläytymään tilanteesiin, joita ei toivoisi kenellekään.

– –

Nina Honkanen
Pohjakosketus
Into 2019
romaani
284 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 syyskuun, 2019 · 6:00 am

Katie Lowe: Jumalten verta suonissamme

Katie Lowen romaanin Jumalten verta suonissamme (Gummerus 2019) markkinointitekstissä siteerataan kirjailija Corrine Sullivanin kommenttia: ”Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin kohtaa Emma Clinen Tytöt.” Onpa osuva vertaus: esikuvat erottuvat räikeästi.

Romaanin kertoja Viola ryhtyy muistelemaan parinkymmenen vuoden takaisia opiskeluaikoja. Violan perhe koki traagisia menetyksiä ja silloin 16-vuotias tyttö saatiin suostuteltua maineikkaaseen tyttökouluun. Siellä epävarma, traumatisoitunut ja yksinäinen Viola pääsi neljän tytön salaseuraan, jota yksi naisopettaja luotsasi.

Juoneen mahtuu katoamisia, veritekoja, salaisuuksia ja huumeita. Ripaus mystiikkaa saadaan opinahjon vanhoilla noituuskytköksillä. Tyttöjen todellisuudessa aikuiset tai ainakin aikuisuus loistaa poissaolollaan, eikä koulun opettajista ole luottohenkilöiksi. Tyttöjen opettajaesikuvan Annabelin kylmänkuuma vaikutus kyllä heijastuu tapahtumiin.

20190811_101901_resize_78.jpg

En tavoita romaanin dynamiikkaa, ja hukkaan mahdollisuudet saada kiinni kokonaisuudesta. Kirjassa on minulle jotain liikaa, jotain puuttuu ja lopputulos hakee hahmoaan. Nuoruustyypittelyä riittää siinä kuin aikuisuuskliseitäkin.

” ’Ja silti’, hän [Annabel] sanoi kääntäen sivua muistikirjassaan, jonka tekstiä ympäröivät marginaaleissa ohutviivaiset, uhkaavat piirrokset, Giacomettin hahmot, ’te olette epäilemättä tietoisia, tai ainakin tulossa tietoisiksi, aikuisuuden mukanaan tuomasta hitaasta rappeutumisesta. Mielikuvituksen löystymisestä, siitä kuvasta, yksioikoisesta kurjuudesta, että uskotte vain mitä näette, luotatte vain siihen, mitä voitte käsin kosketella. Minusta on outoa, edelleenkin, että siirtymä aikuisuuteen nähdään jonakin myönteisenä, vanhoista ajatuksista ’pois kasvamisena’. Tavoittelemme elämää, jota eletään tylsällä, yksinkertaisella tasolla’.”

Näin julistaa tyttöjen guru Annabel, vaikkei kenenkään salaseuralaisen nuoruus ole jumalaista vaan rimpuilua, kisailua, kiivailua ja iskujen vastaan ottamista. Riemun hetket ovat kortilla. Jos jotain hyvää kirjasta kaivelen, tallentaa se manipulaatiolle altista nuoruutta, jossa on vaikea sanoa ’ei’ tai helppoa ajautua.

– –
Katie Lowe
Jumaten verta suonissamme
Gummerus 2019
351 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, kirja ilmestyy 3.9.2019.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

2 syyskuun, 2019 · 5:15 am

Olli Jalonen: Merenpeitto

Olli Jalosen Taivaanpallo-romaanin Angus on yksi kiehtovimmista romaanihenkilöistä, joista olen lukenut. Merenpeitto (Otava 2019) jatkaa hänen tarinaansa.

Merenpeitto ei ole vain henkilövetoinen juoniromaani, vaan siinä on oleellista tiedon ja ymmärryksen teemat. Monipuolisesti tulee esille luonnontieteellisen empirismin kehitys ja sen alisteinen suhde kristinuskon opinkappaleisiin. Lisäksi 1600-luvun lopun yhteiskuntaa hallitaan uskonnon ja valtiovallan hierarkisin järjestelmin, joissa asemaa ja mahdollisuuksia määrittelevät sukutausta ja varallisuus. Valistus koskee vain harvoja.

Romaania voisi tarkastella myös Edmond Halleyn henkilökuvana sekä kuvauksena uraauurtavan tutkijan asemasta ja vaikeuksista tiedeyhteisössä, jossa menestys edellyttää taiteilua kirkon ja kruunun kysymyksissä, arvovaltaisia suojelijoita ja myötäilijöitä. Kirjassa on kiinnostavia autenttisia Halleyn tekstejä.

Monista näkökulmavaihtoehdoista teen valintani. Tämä juttu kertoo minäkertoja-Anguksesta. En pidä silti tarpeellisena toistaa Angukselle tapahtuneita, en ruodi elämää Lontoossa ja sen liepeillä, merillä tai Saint Helenalla. Tämä on kokemus Anguksen tarinasta.

”Jotenkin olen jäänyt sivuun tai keskelle, olen yksinäni siinä välissä enkä kenenkään kanssa täysin yhtä.”

Romaani seuraa Anguksen vaiheita 16-vuotiaasta kolmekymppiseksi Halleyn ruokakunnassa. Hänessä versoo lapsuuden oppi-isän pastori Burchin istuttama opinhaluinen, nöyrä puoli ja Halleyn innoittama näyttämishaluinen nuori, joka kuitenkin joutuu tukahduttamaan kunnianhimoaan ja osaamistaan.

Angus ei tunnu aikuistuvan eikä pääsevän eteenpäin vaan hän sokeasti uskoo: ”Niin olen herra Halleyn jatke ja hänen oikea kätensä.” Näin ei nuorukaisen oma identiteetti tai seksuaalisuus kehity.

Angus häärii viitisentoista vuotta Halleyn palkattomana palvelijana sekä nimeämättömänä tiedeapulaisena. Jälkimmäisessä roolissa hän on hukkua ja menettää jalkansa, mutta kunnon koulutusta tai asemaa hän ei saa. Kyse ei ole Halleyn pahantahtoisuudesta tai piittaamattomuudesta vaan yhteiskuntajärjestyksestä, jossa ei alhaalta nousta ylös. Angus ymmärtää sen koko mittakaavassaan vain vähitellen – kuten Halleyn ja Anguksen keskustelussa:

”Siksi että jos kuoltuamme meistä jotain jää niin tieto. Ja ehkä nimi tiedon luona. Miten luulet että on?
   Ei minun nimeni mutta teidän, vastaan siihen.”

Mieleeni piirtyvät kohdat, joissa Angus kuvailee kokemuksiaan sukelluskellossa, havainnollistaa moniulotteisen kartan tekoa ja selostaa kipuamistaan jäiselle vuorelle. Pettymyksen tunteet, joita kaikista ponnisteluista seuraa, siirtyvät lukijaan. Niin romaanin tunnelma sukeutuu vähintään melankoiseksi ja myötäeläminen jopa pakahduttavaksi.

20190831_172100_resize_49.jpg

”On kerroksia pelkoa ja hyvää, kaikkea on sekaisin, ne menevät palana toistensa sisälle – -”

Merenpeitto ei millään muotoa ole juoniromaaniksi rajattavissa, vaikka siinä on selkeä ja kronologinen kulku. Oleellista on, miten se kerrotaan. Monitulkintaisen ja taitavan kerronnan avulla syntyy ymmärrys nuoren miehen ajattelutavan kehityksestä. Näkeminen ja sokeus ovat romaanissa merkityksellisiä siinä kuin monenlainen mittaaminenkin.

Kertojan sisäinen puhe kuulostaa alkupuolella romaania isännän ihailun sokaisemalta. Silloinkin siinä on runsaasti iätöntä ja ajatonta viisautta, joka syntyy suorista havainnoista. Havainnoista kehittyy ajatelmia, vaikuttavia elämännäkemyskiteytyksiä.

”Niin painoa on ainakin kahdenlaista. Että mikä on ja mikä tuntuu. Voi olla että ihmisessä ei riitä niin monenlaista tuntemista että jokaiseen asiaan olisi omansa. Siksi ikävä olo ja painava tunne on vähän samanlaista joka kohdasta puristavaa kuin istuminen liian ahtaassa sukelluskellossa kun sitä hiissataan laskuköysillä yhä alemmas.”

Anguksen kehityskaari etenee siihen, ettei hän pelkää omia ajatuksiaan luonnon omavaltaisuudesta ja Jumalan epävarmasta roolista siinä, ja se laskeutuu tietoisuuteen: maanpäällisen, merenalaisen ja tähtitaivaan tutkimisessa hänellä on oma osansa, vaikka se jäisikin vain hänen tietoonsa. Hän aikuistuu vasta, kun joutuu luopumaan, jopa luovuttamaan. Traagisuudessaankin se sisältää mahdollisuuksia. Silmä- ja jalkapuolena Anguksen ”aika taittuu ei katki eikä uudestaan alkuunsa vaan uuteen alkuun”.

”Sillä lailla muistaminen tapahtuu, että hetkessä on silta toiseen ja ne molemmat ovat yhdessä muistamista.”

En tahdo päästä millään irti Merenpeiton tunnelmasta ja kielestä. Selailen muistilaputtamiani kirjan sanomishienouksia. Voisin siteerata lukuisia kohtia. Suuren vaikutuksen minun tekevät esimerkiksi romaanin ajan ja muistamisen teemat. Etenkin osuvat Anguksen ajatukset ikääntymisestä, poissa olemisesta, paluusta ja ajan suhteellisuudesta.

”Ehkä näin on koko ajan ja koko ajan enemmän kun muistamista on enemmän, että menettää pois eikä sitten jotain paikkaa ja aikaa enää itsellä olekaan eikä sitä saa takaisin vaikka kuinka etsisi koska sitä ei ole. Mietin näin mutta onko se ollenkaan totta koska aikaisemmin olen ajatellut niin että kaikki mitä on ollut on yhä vaikka sitten kuinka peittyneenä uudemman alle.”

Merenpeiton anti on niin runsas, että kaikki siitä kirjoittamani tuntuu riittämättömältä pintaraapaisulta. Olli Jalonen luo maailman, ajankuvan ja kohtalot, jotka otan todesta. Sellaista on elämyksellinen kirjallisuus, joka liikauttaa ajatuksia ja tunteita uuteen asentoon. Jalonen teki sen taas.

20190901_160759_resize_65.jpg

– –

Olli Jalonen
Merenpeitto
Otava 2019
romaani
462 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 syyskuun, 2019 · 5:20 am

Ossi Nyman: Patriarkaatti

Ossi Nymanin esikoisromaani Röyhkeys herätti keskustelua suhtautumisesta työttömyyteen. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisia juttuja viriää Nymanin uutuudesta, romaanista Patriarkaatti (Teos 2019).

Takakansi johdattelee tutkailemaan kirjasta naisvihamielistä yhteiskuntaa, jossa ei viihdy kukaan, ja tiivistää kirjan olevan tarina tarinasta. Kun yritän muodostaa omaa käsitystäni kirjasta, hämmennyn. Patriarkaatti ei päästä minua helpolla.

20190827_145719_resize_10.jpg

Romaani jakautuu kolmeen osaan: vuosiin 2005, 2007 ja 2017. Minäkertoja kytkee aina kuolemaan liittyvällä julkisuustapahtumalla itsensä aikaan. Niitä ovat Dianan ja Pavarottin kuolemat ja Koiviston hautajaiset. Porno, väkivalta ja sarjamurhat pyörivät kertojan mielessä, samoin kuuluisien leffojen (mm. Vertigo ja ET) tulkinnat. Ja sitten hän kuvaa toimintaansa. En vain voi tietää, mikä on kertojalle totta vai kuviteltua – vai sekä-että.

Patriarkaatti alkaa patriarkaatin perusympäristöstä, armeijasta, mutta sehän ei ole enää yksin miehinen vapaaehtoisten naisten vuoksi. Silti pääviihdyke kasarmilla on nonstop-pornoesitykset. Vai onko? Mihin tässä kirjassa voi uskoa? Kertojan jumalauskoinen äiti kiteyttää:

”Jumala oli kuin kirjailija, äiti sanoi. Eikä kirjailija luo henkilöhahmoja ja sitten varmista ettei heille tapahdu mitään pahaa, vaan päinvastoin saattaa heidät kiusaukseen ja pahan äärelle.”

Patriarkaatissa kertoja eli kirjan päähenkilö on kiusauksen ja pahan äärellä, ja vaikutteet siihen tulevat jo lapsena ympärillä olevasta kuten kotioloista, pornosta, mediatarinoista. Nyman poistaa viihteellisyyden ja tuo tilalle tarinallisuuden, joka ei viihdytä vaan usein kuvottaa. Ja se on ihan oikein, että väkivalta kuvataan kuvottavasti, sillä sellaistahan se on eikä viihdettä.

Palaan alkuun. Kertoja pääsee armeijasta. Hän on Mauri, armeijassa lempinimeltään Mauritania, ja sen huolimattomasti kuulevat tulkitsevat: Mauri-Tanja. Kyllä vain, nimellä on merkitystä, ja kirjassa(kin) on merkitystä, kumpana maailmaa kuvittelee, Maurina vai Tanjana.

Kertojan tila on mutkikas ja ahdistava, ympäristölle vaarallinen. Hän selittää toimiaan ja olotilojaan, tällaistakin:

”Ymmärsin, ettei turvaa tuovien asioiden tarvinnut olla hyviä tai onnellisia asioita, vaan riitti, että ne olivat lapsuudesta tuttuja. Monesti makasin yöllä sängyssä ja ajattelin kuinka kaltoin elämä oli minua kohdellut ja kuinka en koskaan tulisi onnelliseksi, ja siitäkin tuli minulle turvallinen ja hyvä olo.”

Kertoja antaa itsestään umpimielisen sivustakatsojan kuvan. Hän on yksinäinen vieraantuja, joka kätkee muilta sisäisen elämänsä mutta päästää sen tekstissään irti. Hän tuo mieleen toisaalta myös näennäisen rationaalisen ja hyväkäytöksisen psykopaatin, samanlaisen kuin Netflixin Mindhunters-sarjan sarjamurhaajan, jota FBI-etsivä haastattelee ensimmäisissä jaksoissa. Tai sitten hänessä on jotain American Psychoa tai…

Patriarkaatin kerronta on viileää, tarkkaa ja selkeää, vaikkei tarkoitusperä aina selviä. Tekstikappaleet ovat pitkiä ja sisältö seikkaperäistä. Tunnelma on jännitteinen, häiriintynyt ja häiritsevä. Sen pitää olla häiritsevä, koska sisältö on häiritsevää ja vaikeaa luettavaa, ja silloin tuntuu samalta kuin Maurin väkivallan uhrista:

”Hänen kasvoilleen levisi sivistykseen ja järjestykseen uskovan ihmisen loukkaantunut ja epäuskoinen ilme – -.”

Miksi kaikki tämä? Nymanin kirja ajatteluttaa eikä jätä kylmäksi. Ainakin hetken hävettää ajatella kaikkia katselemiani ja lukemiani murha- ja väkivaltaviihdykkeitä, joissa uhri on usein nainen ja rikos seksuaalinen.

– –

 
Ossi Nyman
Patrirkaatti
Teos 2019
romaani
200 sivua.
Ostin kirjan,
Ja sain sen myös kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: