Kirjasta Kalasatama 28.1.2024
Tuuve Aron romaani Kalasatama (WSOY 2020) nappaa äänikirjana oitis mukaansa. Elämäntarina poikatytöstä lapsettomaksi lesboksi, koulukärsijästä kärjekkääksi ajattelijaksi, taiteilijaksi ja tarkkailijaksi provosoi ja osoittelee. Vaan ei heristävä fiktiivinen sormi tunnu opettavaiselta vaan herättävältä. Ja ihan tarkoituksella kuten kirjailija lopussa ilmaisee:
” – – on syytä korostaa että tämä teos on fiktion keinoja kuten liioittelua, kärjistyksiä ja fantisointia häikäilemättä hyödyntävä ja vain valikoidusti totuuteen pohjautuva sepite.”
Kerronnan rytmi on kiihkeä, kieli luistavan virkeää. Perheprobleemat, tunnesolmut ja mielenterveysongelmat puhkovat tekstiä, ja samalla itseironia ja satiiri aukaisevat ankeutta. Kalasataman psykiatrisen klinikan kielitaidoton tohtori saa osansa siinä samoin kuin häikäilemätön isä tai itse kertoja. Ääneen nauramaan minut saa huomiot taide- ja kirjallisuuspiireistä. Terää löytyy herkkyyttä unohtamatta.
Romaanin esseistisyys syntyy siitä, että eri luvuissa on omat teemansa, jota kirjoittaja käsittelee kokemustensa, lukemansa ja muun pohjalta. Hän myös analysoi omaa kirjoittajuuttaan ja teostensa luonnetta:
”Mistä nyt kenenkään kirjat kertovat, jos ovat kaunokirjallisuutta? Ihmisistä. Elämästä kaikkinensa, rakkaudesta ja kuolemasta. Muodot ja rakenteet vaihtelevat, ja kiinnostavampaa kuin mistä kerrotaan onkin usein miten. Tähän mennessä julkaisemani teokset ovat keskenään erilaisia mutta jotenkin niitä yhdistää ulkopuolisen tai »häviäjän» tarina. – – Minua kiinnostaa rivienvälisyys, kieli ja sen musiikillisuus ja mahdollisuudet, ja absurdin ja fantasian sekoittuminen realismiin.”
Kyllä, tunnistan tuon kirjasta. Mutta miten ihmeessä tämä kiihkeä, kirjallinen Kalasataman yksinpuhelu muuttuu draamaksi teatterin lavalle?
•
Tuuve Aro: Kalasatama, WSOY 2020, 6 tuntia 24 minuuttia äänikirjana, lukijana Karoliina Niskanen. Kuuntelin BookBeatissa.
Teatteriesityksestä Kalasatama 13.2.2024
Ällistyttävän ketterästi monologihenkinen romaani muuttuu kuuden näyttelijän draamaksi! Kirjasta on napattu koomisia aineksia ja lisätty liioittelua. Kalasatama on saanut myös tarkentavan alaotsikon: Pillerinmakuinen tragikomedia. Jotkut näytelmän painotuksista ovat toisenlaisia kuin kirjassa, mutta henki säilyy kalasatamalaisena. Teatteri tällaisena ilahduttaa ja puhuttelee.
Riikka-Riksua, päähenkilöä ja yleisölle puhuvaa kertojaa, toiseus ja ulkopuolisuus kalvavat kaiken ikää ja mielenterveys horjuu aikuisiässä isän kuoleman ja eron seurauksena. Asiantilan vakavuus ei häviä, vaikka sillä myös nauratetaan yleisöä.
•
Lesbous kukkii näytelmässä moninaisena. Ihastukset ja pettymykset ihmissuhteissa eivät kuitenkaan katso suuntautumista. Ihmisiä ollaan kaikki – ailahtelevia, pöhköjä ja kesken. Tämän toteaman ei ole tarkoitus ohittaa sitä, että kokemus vähemmistöön kuulumisesta on näytelmässä oleellinen. Esimerkiksi Riksun ymmärrys tyttökiinnostuksesta ja erilaisuudesta leimahtaa kaiken nielevänä Euoroviisu-Främling-kokemuksena tai ex-tyttöystävän kaapista tulon vaikeus konkretisoituu hurtissa kohtauksessa, jossa Petra lymyilee ”Gigantin” stressinpoistokaapissa.
Heterot saavat osansa nauruista, mutta ei lesboja eikä homojakaan säästellä. Näytelmässä nauretaan meille kaikille ja kaikkien meidän kanssamme riippumatta suuntautumisesta. Huumori vaihtelee lempeästä provosoivaan. Antaa Riksun paasata, kun hän turhautuu sukupuolien ja seksuaalisten suuntautumisien nykytermistön moninaisuuteen; olkoon niin, että eri (homoseksuaali)sukupolvet suhtautuvat eri tavoin sateenkaarisymboleihin ja prideihin. Eipä taida kukaan olla ennakkoluuloista vapaa.
Sateenkaariaihe sattuu olemaan taas ajankohtaisempi kuin olisi uskonutkaan johtuen presidentinvaaleista: ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen nousi isolle osalle äänestäjistä esteeksi. Tällaista on nyky-Suomessa. Siksi(kin) Kalasatama on tärkeä juuri nyt.
•
Oivaltavasti aika- ja paikkasiirtymiä tukeva lavastus muuntautuu Kalasataman metroasemaksi, hyvinvointikeskukseksi, kodiksi, bilepaikaksi, veneeksi ja muiksi päähenkilön elämänvaiheiden näyttämöiksi. Lisäksi ikkunoiden takana tapahtuvat väläykset vielä lisäävät ulottuvuuksia. Hienoja ratkaisuja!
Muuntautumiskyky koskee niin lavastusta, puvustusta, äänitehosteita kuin näyttelijätyötäkin. Roolien vaihtaminen käy näyttelijöiltä sujuvasti ja ihailtavasti: pieni muutos asussa, eleissä ja ilmeissä muuntaa näyttelijät hahmosta toiseen. Esimerkiksi yleisön silmien alla tapahtuva Santtu Karvosen koliseva muodonmuutos paskaisästä kelvottomaksi psykiatriksi Olavi Keinolaksi on todella mainio. Puhumattakaan näistä (mainitsen vain muutaman muuntautumisen): Heli Hyttinen teinisarjarakastujasta ja tv-koristenaishahmoista Carola Häggvistiksi; Minna Suuronen äidistä bi-kokeiluun äityväksi esikoiskirjailijaksi ja ex-vaimoksi, Markku Haussila niljakkaasta teinipoikaystävästä aikuisuuden heterokaveriksi ja itsevarmaksi queer-woke-nuoreksi. Onni Vesikallio liikkuu tilanteisiin sopivasti lavastusyksityiskohtien vaihtajana.
Ja sitten! Joanna Haarttin lavasäteily! Hänen Riksunsa ilmeikkyys, elastisuus ja läsnäolevuus kantaa koko esitystä alusta loppuun. Esimerkiksi hetkessä Haartti muuttuu nelikymppisestä nelivuotiaaksi. Herkkyys ja itseironisuus yhdistyvät sävykkäästi, ja näyttelijän liikekielen liukuminen pillereiden sivuvaikutuksista vapautuneeseen tanssiin kertoo pintaa syvempää. Haartti sulautuu roolihahmoonsa – uskottavasti ja lähestyttävästi. Vaikuttavasti.
Ehkäpä väliajan jälkeen esityksessä oli pieniä hajanaisuuden ja julistuksen merkkejä, mutta se ei kokonaisuutta muuksi muuta: näin ensi-illassa täyttä teatteria, inhimillistä elämän epätasaisuutta, selviytymistäkin – identiteetin, rakkauden ja kuoleman kysymyksiä kaikin vivahtein.
•
Ryhmäteatteri: Kalasatama, ensi-ilta 13.2.2024. Käsikirjoitus: Salla Vilkka, ohjaus: Sini Peronen; rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen ja Minna Suuronen; lisää Ryhmäteatterin sivuilta. Kiitos ensi-illasta!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 