Lohjan kaupunki on elvyttänyt WSOY:n kirjasäätiön kanssa Eeva Joenpelto -palkinnon uusin ehdoin. Palkinto (10 000 euroa) jaetaan joka toinen vuosi, ja kriteerit ovat seuraavat:
”Uudistettu kirjallisuuspalkinto myönnetään Suomessa kotimaisilla kielillä julkaistulle teokselle, jonka ihmiskuvaus on psykologisesti tarkkanäköistä, elävää ja syväluotaavaa ja jossa tarkastellaan ansiokkaalla ja kielellisesti vaikuttavalla tavalla identiteetin, juurien ja paikallisuuden kosketuspintoja.”
Esiraati valitsi seitsemäm ehdokasta ja toinen raati päättää voittajan, joka julkaistaan lauantaina (8.6.). Ennen ehdokasjulistusta olin jo lukenut yhtä teosta lukuun ottamatta ehdokaskirjat. Nyt olen lukenut kaikki, ja voin todeta, että romaanit vastaavat erinomaisesti valintakriteereitä. Sodanaikaiset kokemukset vaikuttavat monessa kirjassa, ne ovat henkilövetoisia ja niissä on myös kaikuja työläisproosasta sekä vahvasta paikallisuustunteesta. Esittelen lyhyesti ehdokaskirjat, ja olen iloinen, ettei minun tarvitse valita palkinnon saajaa.
Juhani Brander: Amerikka
Amerikkaa (WSOY 2023) voi pitää kunnianosoituksena perinteiselle suomalaisproosalle, joka on köyhälistön puolella ja kuvaa pitäjän pienempien elinoloja. Romaanin päähenkilö on pieni poika, joka elää saaristossa isoäitinsä kanssa. Romaani tavoittaa hyvin pojan ajatusmaailman ja kuvaa samalla sosiaalista hierarkiaa, jossa poika isoäiteineen asettuu häntäpäähän. Traaginen tarina.
Mooses Mentula: Toiviokoski
Toiviokoski (WSOY 2023) kertoo sodanjälkeisen Suomen ensi vuosista miehen ja hänen nuoren perheensä näkökulmasta. Vilhoa kalvavat sotamuistot, ja kätensä menettänyt mies yrittää kestää elämäänsä höökipillereiden voimin. Elsa-vaimo ymmärtää, mutta silläkin on hintansa. Mentulan romaani kuvaa myös maalaismiehen sosiaalista nousua ja mitä se merkitsee työläisyhteisössä. Elämänmakuista kerrontaa niin, että kerrontahetkien aikatasot vaihtelevat.
Karoliina Niskanen: Muamo
Tuoreeltaan Muamo (Bazar 2023) tuntui väkevältä lukukokemukselta. Se avasi minulle uutta sota-aikaisesta elämästä, sillä karjalankielisten kohtaloista ei paljon ole kerrottu. Romaanissa on paljon aineksia: eri kieliryhmät, evakkous, sotalapset, ystävyys, rakkaus, perhesuhteet jne. Romaanin henkilöt elävät.
Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen
Ollikaisen romaanin Kristuksen toinen tuleminen (Siltala 2022) yllä leijuu hieman unenomaista utua, mutta teksti on samalla väkevää. Kiinnostavasti Ollikainen kuvaa tuberkuloosisairaalan potilaiden yhteisöä, kun toisaalla tapahtuu kummia hurmoksellisessa uskonyhteisössä. Kerrontalankoja viedään loppua kohti yhteen, ja intensiivinen romaani päättyy kohauttavasti.
Anna Soudakova: Varjele varjoani
Suomenvenäläisten elämästä ei paljon ole romaaneja, joten jo se herättää kiinnostuksen. Varjele varjoani -romaanin (Atena 2022) rakenne innostaa kaunokirjallisesti, sillä romaanissa kuvataan yhden inkeriläistaustaisen perheen vaiheita Pietarista Turkuun. Episodisesti edetään vuosikymmeniä tähän päivään, jolloin täytyy varoa junassa puhumasta venäjää. Tarkkanäköistä ja avaraa proosaa.
Maria Turtschaninoff: Arvejord/Suomaa
Suomaa (Tammi 2022) teki minuun suuren vaikutuksen. Nautin kansanuskon elementeistä, kun Turtschaninoff kuljettaa vuosisatoja pohjalaisperheen elämää. Myyttiaines vähenee sitä mukaa, kun tullaan lähelle tätä päivää, mutta ihmiskohtalot ja eri tyyliset episodit säväyttävät viimeiseen proosarunolukuun saakka. Hieno!
Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja
Maahan viilletty raja (Karisto 2023) vie Kemiin ennen ja jälkeen sodan. Se näyttää naisten raskaat työt ja huvit, jotka jättävät jälkiä moneen polveen. Vuori-Kemilän ilmeikäs kerronta pureutuu henkilöiden mieleen ja kieleen. Romaanissa hienosti välittyy se, miten ihmisen tunteet, tahto ja toiminta voivat olla epävireessä – ja se on oleellista ihmisyyttä.
Lopuksi
Arvoisa raati julistaa lauantaina palkinnon saajan Lohjalla, mutta en pääse tilaisuutta seuraamaan. Sen sijaan muistelen hienoa tilaisuutta muutama kevät sitten, kun kirjabloggaajat kutsuttiin tutustumaan Eeva Joenpellon kotiin. Mahtimuijalla oli vaikuttava kirjailijakoti.
Timo Parvelan viihdyttävät lastenkirjat saavat nyt bonuslisän, sillä Maukka ja Väykkä on ilmestynyt selkokielisenä versiona (selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Avain 2018). Tämä kirja antaa uskoa lukemiseen lapselle, jolle suomen kieli tai sen lukeminen ei ole helppoa. Maukan ja Väykän tarinat viihdyttävät, ja eläinkaveruksien toilauksiin eläytyminen onnistuu.
Koulumaailman kuvaus menee romaaneissa helposti asetelmalliseksi. Huotarinen (Siltala 2018) tyylittelee reippaasti, joten ei huolta tavallisista asetelmista. Romaanissa tirkistellään opettajanhuoneeseen, mutta yhtä merkityksellistä on nykyteiniys tubetuksineen. Kiinnostavuus syntyy vinkeästä kerronnasta, jossa ajassa ja näkökulmissa liikutaan liukkaasti. Vetävää aikuisproosaa.
On tukuttain hyviä kirjoja, jotka eivät pääse esille valtamediassa. Taivas ilman reunoja (Karisto 2018) on yksi onnistuneista esikoisromaaneista, jonka kerronta on omaäänisen sujuvaa. Tapaan Vuori-Kemilän romaanin päähenkilön mielisairaalassa ja sitä ennen on tapahtunut jotain kohtalokasta, myös syrjäytymisvaaran paikkoja tulee paljon esille. Ei hätää, ei romaanissa aiheista huolimatta vain kieriskellä suomalaisankeudessa, sillä kuvausta raikastaa sanomisen ilo.
Dekkariksi Kauneussalonkia (Aula & co. 2018) sanotaan. On siinä murha. Kyllä sitä selvitetään ja sekoitetaan sen selvittämistä. Sitä tärkeämmäksi nousee kolumbialaisen yhteiskunnan kuvaus. Monen kerroksen väen epätasa-arvoinen asema ja sortohierarkiat näyttäytyvät karkeasti. Kirjan merkittävyyden kruunaa se, että se ei ole tavanomaisesti kerrottu, vaan tyyli ja näkökulma vaihtelee.
Jo ollaan joulukuun puolella, muttei Peter Sandströmin kirja Äiti marraskuu (S&S 2018) ole ajasta riippuvainen. Ei edes paikasta, vaikka Turussa ja Uudessakaarlepyyssä liikutaan. Kirjaa mainitaan pohdinnoiksi, ja saahan niin tehdä ja pohtia kirjan perheasioita – tai omiaan. Arvaamattoman kerronnan mestari saa taas yllättymään, mitä ja miten teemoja ja tilanteita voi verbaalisti kuljettaa.
Välillä tuntuu siltä, että Finlandia-palkinto leimaa kirjan: voittaja valitaan kirjamyynnin kassamagneetiksi, viis muusta. Viis siitä, sillä Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) loistaa kirjallisuuden vaikuttavuusvaloa. Se vie vieraaseen aikaan, paikkaan ja maailmankuvaan, se tekee sen todeksi ja eläväksi. Se saa ihastumaan ihmeestä: tämä matka tapahtuu kielellisesti.
Runokirjoista vinkkaan jouluun luontoa lähellä olevaa Olli Sinivaaran kokoelmaa Purkautuva satama (Teos 2018). Siinä tuntuu metsä, mutta koen myös kaupunkimaiseman. Runoissa on niukkuutta ja samalla voimakkaita tunnekuvia, jotka jäävät vaikuttamaan. Ehtaa runoa, ja silti pidän Sinivaaran ilmaisua myös rauhoittavan mutkattomana.
Minnan Canthin 175-juhlavuolsi koittaa ensi vuonna, mutta tänä syksynä avautui fiktionäkymä Canthin nuoruuteen ja avioliittoon, aikaan ennen mahtinaisen kirjallista uraa. Minna Rytisalo (Gummerus 2018) elävöittää heilahtelevan Minnan ja tasapainottavan aviomiehen yhteiselon. Romaanin lukemisesta kehkeytyy elämys, jossa fiktioon haluaa uskoa täysillä – ihan varmasti Minnalla ja Ferdinandilla oli tuollaista.
Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) esittelee niin kirjailija Mia Kankimäen matkailevaa itsen etsintää kuin myös kymmenen esikuvanaista renessanssista nykyaikaan. Kankimäen kirja on inspiroiva sekoitus matkakirjaa, tietoteosta ja autofiktiota. Kirjan innostavasta vaikutuksesta kertoo se, että se ratkaisi joulukuisen matkani suunnan: Firenzeen!
Kirjojen lopetukset innoittavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseilemään 30 erilaisesta romaanista loppuineen (WSOY 2018). Vaan ei juututa loppuihin, sillä kirjan alkupuolen dialogiesseiden ajatus virtaa ylipäänsä kirjoittamiseen ja kaunokirjalliseen kerrontaan. Maailmojen loput avaa kirjamaailmoja miellyttävän selkeästi – sisältö säihkyen. Ilahduttava kirjakirja!
Helsingissä valmistellaan suurlakkoa 1905. Jännitteitä on yhteiskuntaluokkien välillä, ja politiikkaan vaikuttavat myös itsenäistymispyrkimykset. Historiallinen todellisuus ei tunnu kirjassa vain kulissilta. Ja kun on ihmisistä kyse, mukana on monenlaisia jännitteitä. Niitä Tolonen kuvaa väreilevästi. Kiinnostavasti kirjan henkilöt eivät asetu tiettyyn lokeroon, ja romaanin rakkaustarina on sävykkäästi kuvattu.
Ei tarvitse olla taustaltaan lähioasukki, kun itsensä sellaiseksi tuntee Vallinkosken romaanin Pernossa. Tai se voisi toisaalta olla lähiö missä lie. Romaanin kasvukertomus sijoittuu oleellisesti ympäristöön, jossa elämisen ehdot pysyvät perheen ja ympäristön rajatuissa rajoissa. Niukkuutta jaetaan monin tavoin, ja silti romaani on kuvaukseltaan rikas. Syrjäytymisvaaratarinoinnin tyylin taituruus voittaa rankkuuden.
Vasantolan romaanin rakenne palastelee lähihistoriaa ja poukkaa lopussa vielä tulevaisuuteen. Se pitää jännitettä hyvin yllä sukuromaanissa, jossa on paljon vanhaa, sinistä jne. Pohjalaisen suvun sisäiset kapelut kohtaavat yhteiskunnan muutokset. Yksi pysyy pohjalaisproosassa: vanhat naiset hallitsevat mikrohistoriaa. Ja hyvä niin.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 