Kuukausittainen arkisto:marraskuu 2021

Dess Terentjeva: Ihana

Ihana on Finlandia-palkintoehdokas; se on nuortenromaani ihastumisesta, joka hullaannuttaa näkemään kohteen niin, että paras ja oikea nimi hänelle on yksiselitteisesti Ihana. Sillä ei ole väliä, mikä on tämän häikäisevän henkilön oikea nimi tai sukupuoli. 

Dess Terentjevan Ihana-romaanin (WSOY 2021) kertoja jyväskyläläinen Lilja käy yhdeksättä luokkaa ja hivenen vastentahtoisesti tähtää lukioon. Hän jakaa ajatuksensa leimahtelevista ja tiuhaan vaihtuvista ihastuksistaan parhaan ystävänsä Saritan kanssa. Sitten somessa tulee vastaan Ihana, ja vielä suurempi yllätys on tavata Ihana.

Vältän juonipaljastuksia, mutta ytimen kerron: Ihanan äiti vastustaa erilaisuutta eikä tiedä, kuka ja millainen Ihana haluaa olla. Romaanin lempeää ja armollista puolta edustaa Liljan isä, jolle tytär voi, saa ja uskaltaa kertoa kaiken ja isä hyväksyy tyttärensä sellaisenaan, panseksuaalina feministinä ja tasa-arvon vankkumattomana ylläpitäjänä.

Ihana tuo nuoren näkökulman seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuteen. Nuoret suhtautuvat kirjassa moninaisuuteen sensitiivisesti ja siten nostattavat toivoa moni- ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta.

”Liljalle tuli myös hirvittävä ylpeys suomen kielestä

hän hänhänhänhänhän hän

vain yksi, yksi kaikille

yksi samanlainen kaikille

(revi siitä, ruotsi!)”

Lisäksi romaani välittää nuoruuden kiihkeyden tunteissa, oikeudenmukaisuudessa ja mielipiteissä. Se kertoo myös ihastumisen eri vaiheista sekä tunteiden sanottamisen vaikeudesta ja tärkeydestä.

Terentjevan romaaniin sopii säekirjan tapa ryöpsyttää ja jaksottaa kieltä, jolloin sisältö ja muoto myötäilevät tunnetta, tunnelmaa ja mielenliikkeitä paljolti puhekielisenä ja ajatusten virtana. Säekirjassa palsta on kapea ja rivitysperiaatteet vapaat. Näkymä aukeamaan on sellainen, että tekstiä voi erehtyä luulemaan runoksi, koska rivien ja kappaleiden lyhyys muistuttaa säkeistöä. Runosta ei ole kyse vain kielenkäytöltään vapaasta ja samalla lukemista nopeuttavasta tavasta asetella asiat paperille.

P S. Nuortenkirjallisuudessa säekirja on nousussa. Toivon totisesti, että sen vanavedessä selkokirja tulee kaikille entistä tutummaksi. Periaatehan on sama: lyhyet rivit ja kappaleet helpottavat lukemista, tarina ja juoni luistavat ja kaappaavat mukaansa. Vain se ero on, että selkokielisiä kirjoja sitoo kielen helppous sanasto- ja virketasolla, mikä ei silti vie mitään pois tunteiden tai tarinan kerronnasta.

Dess Terentjeva

Ihana

WSOY 2021

nuortenromaani, säeromaani

48 sivua eKirjana (painettuna 128 sivua).

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Säekirja

Kira Poutanen: Surun kartta

Kira Poutanen on kirjoittanut romaanin traumasta ja ylisukupolvisista muistoista. Surun kartta (WSOY 2021) vie suunnistamaan yksityisen kokemuksen kautta jopa kansalliseen: ”Millainen Suomi olisi ilman sotiaan?”

Mutta ennen vuoden 1918 tapahtumia ja toista maailmansotaa tapahtuu syyskuussa 2017 pariisilaisessa synnytyssairaalassa seuraavaa: suomalaisnainen synnyttää vuorokausikaupalla kovin kivuin, joutuu hätäsektioon, jossa puudutus ei toimi, ja sen jälkeen syntyy kuolemanvaara ja uusi leikkaus. Lapsi on terve ja rakas, mies yrittää tukea kuten osaa, silti: romaanin minäkertojanainen on rikki fyysisesti ja psyykkisesti. Kyllä hän sinnittelee päivästä toiseen, mutta terapian tarve on ilmeinen, sillä kiukku, kivut ja tarkoituksettomuus raskauttavat elämän.

Voi olla, että romaanissa on kirjoittajan omia terapointitarkoituksia, mutta vau, kirja toimii monitasoisena romaanina, kiitos kielenkäytön. Ohitan tässä kirjan esittelemät terapiamenetelmät, joilla pyritään alitajuisten jumitusten purkuun, siirryn siis kerrontaan.

Poutasen valtti on se, että selkeä, sujuva virke vie pintaa syvemmälle. Esimerkiksi tämä:

”Että tällaista voi tapahtua täällä, maailman kimaltavimmassa kaupungissa, vaaleanpunaisen valon, sampanjan ja romantiikan keskellä, uskomatonta.”

Vaikka sitaatti liittyy savupommien pamahteluun Pariisin mielenosoituksissa joulukuussa 2018, luen sen koko kirjan kontekstissa. Kertoja ei pääse eroon vierauden tunteesta maahanmuuttajana ja vieraan kielen puhujana, eivätkä synnytys, sen jälkeinen aika eikä äitiys ei ole sitä kuin olisi odottanut. Kontekstiin kuuluu myös se, että kertojan keho yrittää kertoa sellaista, jota on vuosikymmeniä torjuttu.

Rakenteellisesti kerronta sahaa edes takasin kronologiasta piittaamatta, vaikka aikajana kestää syksystä 2017 syksyyn 2019. Pompinta kerronta-ajasta toiseen imaisee mukaansa ja saa lukijan rakentamaan reittejä Surun karttaan. Ja kuten jo alussa viittasin, käydäänhän kirjassa jopa sata vuotta vanhemmissa asioissa.

Pidän Poutasen romaanin listoista, joissa on unien lisäksi pyrkimys pitää todellisuus lähellä, pitää siitä kaikessa hämmennyksessä kiinni. Mutta mitä on todellisuus – juuri tämä hetki ja juuri kulunut vai jotain jossain kaukana? Esimerkiksi heinäkuun helteellä 2021 Pariisissa:

”TOTTA TÄNÄÄN:

  1. Tästä pitäisi ehkä ymmärtää enemmän.
  2. Tätä pitäisi ehkä miettiä vähemmän.
  3. Lumessa seisoo lyhyt, leveäharteinen mies.
  4. Maa on jäätynyt, ruumiita oli liian monta.”

”Muistot liikkuvat ilman meitä.” Tätä sukupolviylitystä Surun kartta kartoittaa kiehtovasti. Ei Poutanen ratkaise romaanissaan, miten traumaketju katkaistaan. Hän näyttää, että ketjuuntuminen on päähenkilölle totta. Ja hän näyttää myös jatkuvuuden kauneuden, rakkauden ja toivon.

”Neljätoista askelta tyttären luo, yksi ajatus, kolme liikettä ja voima, jolla kaappaan hänet takaisin syliini. Kevyt, arvokas ja rajaton on hän, tämä rakkaus.”

Kira Poutanen

Surun kartta

WSOY 2021

romaani

324 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet

Sally Rooneyn kirjaa Kaunis maailma, missä olet (Otava 2021) kutsutaan kirjalliseksi tapaukseksi kautta maailman. Odotukset ovat korkeat Normaaleja ihmisiä jälkeen, koska siinä (etenkin tv-sarjassa) Rooneyn tarkkuus kuvata nuoruuden hapuilua ja hajalla oloa rikkoi suojauksia.

Toin uutuusromaanin lukemiseen taakaksi tunnelman ja tukun problematiikkaa, joka vaivasi Normaaleja ihmisiä -kirjan ja tv-sarjan henkilöitä. KMMOn (lyhennän uuden romaanin nimen KMMO, ihan omia vaivoja vähentääkseni) päähenkilöt eivät ole samoja mutta tuntuvat samoilta. KMMO-henkilöt ovat varttuneet kolmikymppisiksi, eivätkä ongelmat ole juuri Normaaleista ihmisistä muuttuneet, eivät ainakaan vähentyneet.

Romaani kertoo 29-vuotiaista ystävyksistä. Alice on hermoromahduksen kokenut menestyskirjailija, joka vetäytyy pieneen irlantilaiskaupunkiin, jossa hän kohtaa ajelehtivan Felixin. Alicen ystävä Eileen työskentelee Dublinissa kirjallisuuslehdessä. Naisten yhteinen ystävä Simon on Eileenin nuoruudenihastus.

Romaanin naiset rypevät tahoillaan 30-kriisissä, elämän tarkoituksettomuuden ahdistuksessa, Eileenin tapaan: ”Jos en koskaan saa lapsia tai kirjoita kirjoja, mikä vaikuttaa todennäköiseltä, minä en kai jätä maapallolle mitään itsestäni.” Kaikki henkilöt potevat vaikeutta kakistaa tunteitaan ulos, jolloin monia keskusteluja (ja sivuja) saadaan kulumaan jojoiluun tunteiden syvyyden aprikoinnissa sekä rakkaudentunnustusten ja menetysten pelossa. 

Nyt seuraa karkea (juoni)paljastus, varo! Siispä: olen äimänä, sillä pidän lässähdyksenä, että kirjan lopussa parisuhteet solmiutuvat arkisiksi onnensykkyröiksi. Näemmä henkilöt eivät saaneet minua pauloihinsa, koska en täysin heittäydy heidän elämäntuskansa helpotukseen.

Rooneyn kerrontaa pidän monin osin mielenkiintoisena. Tekstissä on sivukaupalla vuoropuhelua, jota kerrotaan raportoivasti, ei dialogilainauksin. Se painaa tekstiin ihan omanlaisen leimansa: tuntuu kuin ulkopuolinen, ilmeetön simultaanitulkkaaja välittäisi tilanteet lukijalle. Tyyli tuo mieleen draamasuunnitelman, eli päättelen romaanista sukeutuvan tv-draaman. Muutenkin ilmaisu on elokuvallista.

Romaanissa vuorottelevat Alicen ja Eileenin elämäntapahtumat ja naisten sähköpostit toisilleen. Viestit eivät ole oikeastaan henkilökohtaisia kaverikirjeitä vaan pikemmin osaamisen osoituksia, teoreettisia pohdintoja muun muassa otsikon mainitsemasta kauneudesta.

”Se saa minut ajattelemaan sitä, mitä sanoit sähköpostissasi kauneudesta ja siitä, miten vaikeaa on uskoa että kauneus voisi olla tärkeää tai merkityksellistä, kun se on vain sattumanvaraista. Mutta se tuo elämään mielihyvää, vai mitä? En usko, että tämän ymmärtäminen edellyttää uskonnollisuuta.”

Yksi kirjan henkilö pitäytyy katolisessa uskossa ja on siten hieman friikki muiden silmissä. Tuntuu kuin Rooney jotenkin hamuilee ihmisen mahdollisuutta pohjata johonkin lujaan, jota usko voisi merkitä. Muuten henkilöt on heitetty hermoilemaan matoseen maailmaan. Ehkä rakkaus voittaa – myös koronan kourinnassa.

”On silti parempi rakastaa jotakin kuin ei mitään, parempi rakastaa jotakuta kuin ei ketään, ja minä olen täällä, elossa tässä maailmassa, enkä kadu sitä hetkeäkään. Eikö se ole omalla tavallaan erityinen lahja, siunaus, jotakin hyvin tärkeää?”

Rooney onnistuu taas seksitunnelmien tulkkina eli epävarmuuksien, toisen tunnustelun sekä läheisyyden vaikeuden ja kaipuun ilmaisemisessa. Myös itsenään riittämättömyys on kipeän tehokkaasti kuvattu, ja jotkut tunnelmakuvaukset ovat hienoja. No sitten. KMMO toistaa itseään, myös kuprut henkilöiden suhteissa lapsuudenperheisiin toistuvat. Kummastelen ihmisten ulkonäön ja viiden vuoden ikäeron kommentointia.

Hajahuomioistani voi päätellä, että kokonaisuutena KMMO ei säväyttänyt, vaikka tunnelma viehätti. Taidan olla 30 vuotta liian vanha tälle kirjalle.

Sally Rooney

Kaunis maailma, missä olet

suomentanut Cristina Sandu

Otava 2021

313 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Silja Vuorikuru: Kultalintu, mustasulka

”Minun suruni on muuttumaton, lasinkirkas, teräväsärmäinen.” Näin kuvailee Iiris 18-vuotiaana, kymmenen vuotta äidin äkillisen kuoleman jälkeen. Murhe äidin menettämisestä ei muutu, vaikka pieni tyttö on kasvanut nuoreksi naiseksi. Siitä kertoo Silja Vuorikurun esikoisromaani Kultalintu, mustasulka (Kustannus Aarni 2021).

Vuorikurun romaanin kerronnan sadunomaisuus ilmenee toistoina ja metaforisina kielikuvina, ja hyvin hän hallitsee taiteilun utuisen ja ilmeikkään ilmaisun välillä. Satuhenkeä aistin siinäkin, ettei henkilöitä juuri nimetä, vain kertoja antaa itselleen satunimen ja äitipuolelleen arkisen riesanimen, tyyppiyhdistelmän Sirkkariitta. Metsä, linnut, sulat ja monet muut symbolit kuvittavat tytön tunnelmia kuten myös mielikuvitusmaailma, johon kertojan on paettava väkivaltaista todellisuutta:

”Mitä sadut merkitsevät? Vaellan kultaisten lintujen metsää ja yritän ymmärtää. Äitipuoli vihaa aina kuningattaren synnyttämää tytärtä, mutta mitä tapahtuu kuninkaalle? Sairastuuko kuningas surusta vai muistaako sittenkin, että valtakunta oli ensi päivistä viimeisiin hetkiin saakka äidin ja tyttären?”

Romaanissa isä jää kontaktikyvyttömäksi ja näkymättömäksi, äitipuoli karmaisevaksi julmuriksi, luokkakaverit raakkuvaksi korppilaumaksi, ja tämä kaikki korostaa, miten lapsen tilanne jää muilta ymmärtämättä, etenkin aikuisilta. Onneksi on täti, yksi opettaja ja yksi ystävä, jotka jaksavat kannatella. Kertoja yrittää löytää helpotusta mielikuvituksesta, lääkärikirjoista, äitimuistoista ja seurakuntatoiminnasta, mutta mikään ei poista tykyttävää puutosta. Sitä ilmentää hyvin tytön uusi ajan laskun tapa:

”Minun suruni on yli kuusivuotias, mutta se on myös vastikään lyöty, kipeästi jyskyttävä avohaava, jota kukaan muu ei näe. Hellin repaleista haavaa ajatuksin, jotka kiirivät vuodesta vuoteen samaa piiritanssia.”

Kultalintu mustasulka sopii YA-kirjaksi, mutta yhtä lailla se on aikuistenromaani, jossa yhdistyy lapsen kokemus aikuisen ajatustakaumiin. Siitä kertonee myös kirjan sitaattitiheys: kertojan (tai kirjailijan) eri elämänvaiheina koskettaneet ja tarinaan sopivat lainaukset lauluista ja muut tekstikatkelmat. Ikään kuin kirjan kertoja kulkisi aikuisena sumuisensynkässä metsässä takaperin, joka askeleella peruuttaen hetkeen, joka muutti kaiken. Kerronta on silti pohjaltaan kronologinen, vaikka siihen lomittuu eri aikatasoja.

Realistisena kerrontana kasvuvuosien järkyttävyys voisi tuntua ylivoimaiselta, ja siksi Vuorikurun valinta käsitellä tytön kokemuksia lyyrishenkisesti saa tunteet lepattamaan. Vuorikuru on yksi Kustannus Aarnin ”Minä ja metsä” -kirjoituskilpailun voittajista. Ja onhan romaanissa metsästä moneksi, siihenkin, että selviytymistarina huojentavasti vie toivoon: ”On aamu, jona metsä avaa sylinsä minullekin.”

Silja Vuorikuru

Kultalintu, mustasulka

Kustannus Aarni 2021

romaani

260 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Matias Riikonen: Matara

Matias Riikosen Iltavahtimestarin kierrokset on jäänyt mieleeni rauhallisena havaintojen ja tuumailujen proosana. Haen toisenlaista lukijavaihdetta Riikosen uuteen romaanin Matara (Teos 2021). Taidan liukua unenomaiseen mielikuvitusmaailmaan, josta välillä havahdun vaaran tunteeseen.

”Mut mitä varten me ollaan täällä jos ei toteuttamassa meidän unia?”

”Yhden pojan unia?”

”Jos kaikki muut on lakannut uneksimasta?”

”Vai onks sen yhden uni vaan syöny toisten unet?”

Isoveli ja pikkuveli viettävät kesää ties monettako kertaa opistolla, mutta poikien päiviä ei täytä peruskesäsiirtolameininki. Kyse on larppaamisesta antiikin roomalaisten hallintojärjestelmään ja hierarkkiseen asemointiin poikajoukossa, jossa ikähaarukka näyttää vaihtelevan kymmenvuotiaista aikuisuuden kynnykselle.

Metsävaltakunnissaan pojat noudattavat roomalaistapojen käsikirjoitusta: on senaattoreita, aguuri, sotilaita ja orjia. Murrosiän hormonihuuruiset pojat majailevat naisnukkiensa kanssa ja kukkoilevat toisilleen. Metsässä on erilaisia heimoja, heimojen sisällä ja kesken taisteluita, ja kun taistelussa kuolee, on pelistä pois ja lojuu sen jälkeen metsän heimomeiningin sijasta opistolla. Kummassakaan maailmassa ei saa puhua toisesta.

Mutta tänä kesänä jotain muuttuu.

”- – ja kun taivasta jäi katsomaan, se tuntui olevan liian lähellä ja sen sini haalistunutta ja sen poikki lensi yksi niistä hanhien auroista, joista oli näykynyt latvojen takana pitkin päivää… aura oli auran muotoinen vain viitteellisesti, ja sen perässä lensi neljän hanhen rypäs kuin muistuttamassa, että kaikki oli viime kädessä oikukasta ja säännötöntä ja asioille annetut nimet lopultakin pelkkää valhetta ja petosta.”

Edellinen sitaatti vieköön ajatukset kirjan symbolisuuteen. Ei kyse ole vain isoveljen ja pikkuveljen yhdestä kesästä näytellen antiikin roomalaisia, vaan lukea voi ainakin veljien kasvuprosessista ja yhteisön vallankäyttötaktiikoista. Poikien larppimaailman vallan ja hallitsemisen logiikka on sama – hmm – kuin jo antiikin roomalaisilla ja jokaisessa valtiossa ja nykyisissä yhteisössä, jossa vallanhaluiset alkavat manipuloida, levittää misinformaatiota ja luoda oman edun tavoittelussa kaaosta.

Veljekset näyttävät välittämisen eri tapoja, myös läheisestä irrottautumisen valon ja varjon vaihtelua. Pikkuveljen ja isonveljen kautta näen lisäksi läheltä, miten helppoa on lähteä johtajahahmon mukaan. Romaanissa henkilöitä vilisee, mutta Kaiuksen arvoituksellinen vallankäyttäjätyyppi erottuu.

”Kato vaikka imiköitä mun puutarhassa. Ne puhkee keväällä kukkaan punaisina mut ku viikot kuluu ni kukat muuttuu siniveriksiksi ja silleen tää metsä aateloi itsensä ja eläinten hulluus helpottaa. Meitä se ei koske. Meidän hulluus jatkuu koko kesän ja se saa meidät tekee viel kammottavia asioita. Ja kaikista hulluin hullu täällä on Kaius.”

Matara on poikien valtion nimi, se on myös tyypillinen kesäinen luonnonkasvi niityillä ja metsänlaidoilla. Ja nytpä päädynkin romaanin luontokuvaukseen, joka lumoaa minut. Kirja kattaa kesän alusta loppuun ja ilmaisee kesäisen luonnon kypsymistahdin. Kirjassa mainitaan satoja lajeja, eikä se tapahdu mekaanisesti luetellen vaan siten, että näen, kuulen ja haistan maiseman.

Aluksi upposin romaanin upeaan kieleen ja kuvaukseen. Vähitellen minua alkoi askarruttaa, mihin tämä moderni Kärpästen herra päätyy, ja myönnän välillä uuvahtaneeni kirjan väijytys- ja taistelutemmellyksiin. Erikoinen tunnelma ja hermostuttava vaaran tuntu väreilee niin, että lukemista on tauotettava, sitten palattava sen imuun. Kokemukseeni sekoittuvat hämmennys ja ihastus.

Ymmärrän Riikosen omaperäisen romaanin valinnan Finlandia-ehdokkaaksi. Minä annan oman erikoispalkinnon: tavislukijan diplomin askeleiden kuvauksesta. Kirjan osat alkavat askelein ja imevät rytmiin, fyysiseen ja luonnonmukaiseen.

”Askel painui maahan päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä ja kantapää, ja askel nousi. Se kulki kaaressa yli värisevän varvikon, painui mättäisiin, ulkosyrjä, sisäsyrjä, kantapää, ja askel nousi. Se kulki kaaressa ohi sananjalkojen, haapojen helinässä, joka yltyi kohinaksi, painui sammaliin, kohosi kohinaan, joka heltyi helinäksi, painui mättäisiin ja nousi.”

Matias Riikonen

Matara

Teos 2021

romaani

310 sivua.

Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Kodiksamia-palkintoehdokkuus 2021

Kirjavuosi huipentuu kirjallisuuspalkintojen ehdokasasetteluun ja sen perään voittajavalintoihin. Kaikkihan tietävät, ettei taiteissa oikeastaan voi kilpailla, vaan kyse onkin enemmän poiminnoista vuoden sadosta – kiinnostavista, lajissaan erottuvista tai lajiaan edustavista teoksista.

Kodiksamia-palkinnossa valintaan vaikuttavat: 

”Palkinto jaetaan vuosittain yhdelle merkitykselliselle elävälle tai kuolleelle, uudelle tai iankaikkiselle, suomalaiselle tai ulkomaiselle kirjoittajalle, kauno- tai tietokirjailijalle. Tärkein palkitsemisperuste on unohtumaton lukuelämys.”

Tässä palkinnossa seinät ovat leveät ja katto korkealla, eli kirjallisuuden lajeja ei rajoiteta. Valinnan tekee palkinnon perustaja runoilija-kirjailija Heli Laaksonen. On todellinen ilo ja kunnia olla vuoden 2021 palkintoehdokas novellikokoelmalla Niin metsä vastaa (Avain 2021). Näin Laaksonen esittelee ehdokkaat:

  • Kaikkien kirja-alalla toimivien tuntema kustannuskomeetta Leena Majander on kirjoittanut valtaisan, mukanaan vievän omaelämäkerran Kirjatyttö (Siltala 2021). 
  • Lastenkirjallisuudella on korvaamaton merkitys ihmisen kasvulle ja elämän polulle – sitä todistaa väkevästi Ville Hytösen kirjoittama, Pete Revonkorven kuvittama suloinen Tyttö nimeltä Margariini (Enostone 2021). 
  • Aikuisen, vain vähän lukevan ihmisen lukutaitoa ja luontosuhdetta tukee verrattomasti Tuija Takalan selkonovellikokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). 
  • Valloittavan hulluna virtaavaa runoutta kirjoittava Anja Erämaja on lukijoiden suureksi iloksi tuonut ilmoille runokokoelman Olen nyt täällä metsässä (WSOY 2021). 
  • Vuoden runojärkäle on virolaisen Jaan Kaplinskin postuumisti julkaistu (Parkko 2021), Anja Salokantelen ja Pauli Tapion suomentama Ilta tuo takaisin kaiken
  • Harvinaislaatuista käännöskirjallisuutta on myös Vizma Belševican psykologisesti terävä, riipaiseva romaani Bille ja sota (suom. Mirja Hovila, Paperiporo 2020), joka tavoittaa perhesuhteiden painon ja Latvian lähihistorian kirkastavalla tavalla, lapsen katseen kautta.

Minun kirjani ehdolle asettaja esittelee näin:

”Missä piileksivät aikuisille kirjoitetut, helppolukuiset, mutta kauniit ja viisaat kirjat? On sitten suomen kieltä toisena kielenä opiskeleva tai äidinkielinen, jonka kirjaharrastus kangertelee lukivaikeuksien vuoksi, voi saada ystävän Tuija Takalan selkonovellikokoelmasta Niin metsä vastaa (Avain 2021). Lyhyet lauseet, selkeä rivitys ja konstailemattomat sanavalinnat helpottavat lukemista. Kaikki teoksen kirkkaat, tunnelmaiset lyhytkertomukset liittyvät metsään. Lähimetsään, muinaiseen suomalaismetsään Tapioineen ja Mielikkeineen, mielenmetsään, luontosuhteeseen. Takala on selkokielen tuntija ja on julkaissut aikaisemmin selkorunokirjoja. Onkohan selkonovellikokoelmia juuri kirjoitettu? Hieno avaus, metsätapaus!”

(Vastaan: ei kovin montaa selkonovellikirjaa ole Niin metsä vastaa -kokoelman lisäksi, mutta olen kyllä itse kirjoittanut aiemmin toisenkin kokoelman lyhyitä novelleja: Hyvä päivä, Opike 2018.) 

Suuri, lämmin kiitos ehdokkuudesta! Palkintojulkistus on 6.12. ja voittaja saa 30 000 ohrajyvää.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Novellit, Selkokirja, selkotekijä

Hanna-Riikka Kuisma: #syyllinen

Hanna-Riikka Kuisman romaani #syyllinen (Like 2021) kehittyy kierteiseksi kuvaukseksi kertojan kokemuksista ensimmäisenä koronakeväänä. Näin se loppuu:

”Minulla on kuitenkin tarinani, ja se on totta. Minulla ei ole mitään muuta kuin tarinani.”

Lukijalla puolestaan ei ole mitään muuta kuin minäkertojan tarina eli käynnissä olevat tapahtumat ja menneet vain hänen näkökulmastaan. Lukemisen pitäisi perustua siihen, että luotan häneen, mutta samalla saan syitä epäillä, sillä kertojallahan on kaikki mahdollisuudet valikoida kertomansa. Tämä on yksi romaanin koukuista.

Koukkuja kirjassa on muitakin. Aluksi päättelen, että kyse on some-satiirista, joka muuttuu some-kauhukertomukseksi. Minäkertoja käyttää aikansa postailuun, seuraajamäärien kalasteluun ja some-suosion romahduksen jälkeen vihaviestittelyn seuraamiseen tai kartteluun. 

Ei, ei ole vain kyse siitä, on myös suhdeongelmia, lisäravinteiden some-myynti-sekoilua ja pikavippihelvettiä. Ulkonäköpaineet ja syömishäiriöhistoria mielenterveysongelmineen vaikuttavat myös.

Osuvan piikikkäästi kirja kertoo nelikymppisen tunnelmia yhä uusien trendien ja yli puolta nuorempien sometuksesta:

”Näytölle nousee sulassa sovussa vihreätukkaisen kynsitaiteilijan jälkeen kainalokarvafeministi, kaikki karvansa tekoripsien alapuolelta laseroinut turbohuuli, nelikymppisen äitini lailla pukeutunut 18-vuotias ysärihipsteri, uuskonservatiivinen helmikorvakorutyttö ja gootti burleskimalli. Samaa lapsilaumaa kaikki, joiden katselemisen imuun eksyneenä harmittelen luottotietojani, kun näen mainoksen rasvansiirrosta tai uusista osamaksuhampaista.”

Kaikki kertojan tarinat ja taakat kerityivät auki kiihtyen loppua kohti, mitä tehostaa korona-ajan klaustrofobinen tunnelma. Hyytävää henkeä riittää muutenkin. Kuvausvoimaa tunkee etenkin siihen, miten kertoja kietoutuu valheisiinsa ja peitetarinoihinsa, joita hän kertoo tai välttelee kertomasta romaanin ”sinälle”, miehelleen.

Romaani ronkki hyvin sitä, pitääkö lukijan pysyä kertojan puolella, tykästyä häneen. Voiko kompleksinen, kauhea, järkkynyt henkilö voittaa sympatiat? Miksei, ja jos ei, silti henkilö voi olla ristiriitaisuudessaan kiinnostava.

Juonesta ei juuri kannata kertoa, jottei se latistu muilta lukijoilta. En lopun paljastuksista hiisku mutten niistä juuri hihkukaan. Sen sijaan voin reilusti kehua #syyllinen-romaanin kielentaitoa ja rakentelua, etenkin kerronnan terää. #kirjoittamisosaaminen #voimakastunnelma #hurjahenki

Hanna-Riikka Kuisma

#syyllinen

Like 2021

romaani

288 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Biofiktiota pukkaa 2021

Tänä vuonna on ilmestynyt monta romaania, joissa päähenkilöinä on eläneitä ihmisiä. Sitä kutsutaan biofiktioksi. Kokosin tähän listan lukemistani biofiktioista. Se on päähenkilöiden sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Linkit vievät blogijuttuihini.

Aino Aalto

Jari Järvelän romaanissa Aino A. asettuu Alvari erilaiseen asemaan kuin ennen. Aino saa kunnian ja siippa suivaannuttaa sählääjänä. Näin romaanissa, koska romaanissa voi.

Mikael Agricola

Ensin ilmestyi Roope Lipastin Mikaelin kirja, sitten Jari Tervon Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Ilahduttavasti kirjoissa on erilainen lähestymistapa, eivätkä ne syö toisiaan. Lipasti keskittyy Agricolan viime kuukausiin ja rouva Agricolaan, Tervo revittelee kohdetta kolmen elämänjakson avulla.

Tove Jansson

Johanna Venho valitsee romaaniinsa Syyskirja kaksi päähenkilöä. Fiktiivinen hahmo, tuleva kirjailija Maria ihailee etäältä Tove Janssonia, ja Tove Jansson viettää viimeisiä aikoja rakkaalla saarellaan kelaten elämäänsä.

Wivi Lönn

Pirkko Soinisen romaani Valosta rakentuvat huoneet on kunnianosoitus ensimmäiselle naisarkkitehdille, joka menestyi osaamisensa vuoksi. Silti lasikatto oli monesti vastassa. Romaanissa on myös toimelias liikenainen ja Lönnin kumppani Hanna Parviainen.

Ninon

Kuuluisa kurtisaani Ninon astahtelee röyhelöissään Riikka-Maria Rosenbergin historialliseen romaaniin Ninon. Ranskalaiset aatelistavat ja katolinen kaksinaismoraali kilpistyy herrain ylläpitämässä, sivistyneesti sanailevassa hienostohuorassa – oho, tai siis mitä mahdollisuuksia oli köyhtyneellä aatelisella elättää itsensä?

Marja Rankkala

Radioteatterin dramaturgin dramaattinen elämä siirtyy väkevästi Heidi Köngäksen romaaniin Siivet kantapäissä. Romaanissa on muitakin tosielämän kulttuurivaikuttajia kuten Olavi Paavolainen.

Irja Salla ks. Helmi Vartiainen

Tyko Sallinen ks. Helmi Vartiainen

Helmi Vartiainen

Lyhyen kuvataitelijauran tehnyt Helmi Vartiainen saa äänen Venla Hiidensalon romaanissa Suruttomat. Helmi kamppailee tuhoavassa liitossa Tyko Sallisen kanssa taiteilijuutensa ja äitiydensä toteuttamisesta – ja häviää despootille – niin myös tyttäret, toinen taiteilijanimeltään Irja Salla.

Anita Välkki

Raija Oranen liikuskelee eläköityneen Anita Välkin kera mökillä. Leskeytyneen Välkin mieleen välähtää romaanissa Kaikki tämä valo eletyn elämän varrelta muistoja. Myös muita opperalaulajia vilahtelee.

BONUS

Lou Salomé

KOM-teatteri tuo lavalle naisen, joka vaikutti muun muassa Nietscheen, Rilkeen ja Freudiin. Säkenöivä, tiedonjanoinen nainen sopii draamaan täydellisesti ja muistuttaa, että historian miesvarjoista valaistaan merkkihenkilöitä. Aina Bergrothin draamateksti Lou Salomé on myös painettu (ntamo); valitettavasti en ole sitä lukenut mutta olen teatteriesityksen hienoksi havainnut.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Rachel Cusk: Toinen paikka

Rachel Cuskin trilogiassa Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia minua on viehättänyt minäkertojan omalaatuinen taipumus siirtyä sivuun ja virrata viereisiin tarinoihin. Silloin on syntynyt omaperäistä proosaa, johon on toisaalta hankala tarttua ja toisaalta voi vapaan ihastuneesti seurata odottamatonta. Nyt kertoja on keskellä ja keskeinen osallinen.

Joitain odotuksia aiemman pohjalta minulla oli, kun aloitin Cuskin uusimman romaanin Toinen paikka (S&S 2021). Yksi niistä toteutui täysin. Cuskin kielen selkeys ja tiheys hivelee. Kerronta ei kikkaile, vaan suora kerronta raportoi tapahtumat. Sen lisäksi se huokoisesti imee merkityksiä. Heti kirjan luettuani, minulle tulee olo, että romaani on luettava uudelleen. Vannon sen paljastavan eri asioita eri kerroin.

Toinen paikka muuttui sivu sivulta psykologiseksi romaaniksi. Tai sosiaalis-psyykkiseksi:

”Tajusin, että minulla oli ollut tämä rumuus sisälläni niin kauan kuin muistin ja että tarjotessani sitä L:lle uskoin kenties hänen voivan ottaa sen minulta pois tai antavan minulle tilaisuuden päästä siitä eroon.”

Kertojan rumuus ei ole todellista vaan sisäistä, ja sehän merkitsee. Mutta mistä on kyse? Kertojalle tärkeä taiteilija L saapuu keski-ikäisen kertojan, kertojan miehen Tonyn, aikuisen tyttären ja tyttären miesystävän tilusten taiteilijaresidenssiin. Kertojalla on suuret odotukset, mutta kaikki menee pieleen: kontakti L:ään ei toimi, ja lisäksi L tuo mukanaan nuoren, röyhkeän kaunottaren. Kaikkien suhteet sotkeutuvat. Toisaalta sen jälkeen jotkut suhteista aukeavat.

Romaanissa varsinaisesti tapahtuu aika vähän, mutta pinnanalaisesti ei tylsää hetkeä tule. Syynä on nimenomaan Cuskin ilmaisutarkkuus ja havaintoherkkyys. Hivenen minua häiritsee romaanin kirjemuotoisuus. Kertoja ei anna unohtaa sitä, sillä hän puhuttelee tasaisin välein vastaanottajaa, Jeffersiä.

Kerronta pistää lukijan hyvällä tavalla koville. Voi pohtia kertojan valtaa, omituisuuksia ihmisissä ylipäätään ja erityisesti kirjan henkilöissä. Romaanin tapahtumat ovat kertojan itsetutkiskelun tila, ehkä lukijankin:

”Mieheni Tony sanoo joskus, että aliarvioin omaa valtaani, ja mietin onko elämäni sen vuoksi kiikkerämpää kuin muiden, samalla tavalla kuin se on vaarallista niille jotka eivät tunne kipua. Olen usein ajatellut että on olemassa ihmisiä, jotka eivät kykene tai suostu omaksumaan elämän antamaan oppia, ja että he eliävät keskuudessamme kenties kiusankappaleina, kenties ilonaiheina.”

Ihailen Cuskin taitoa tiivistää ajatuskiteitä, joista heijastelee havaintokirkkautta moneen suuntaan. Olen liputtanut kirjan sivuilta niitä lukuisia. Mietin ihmisten vaikutusta toisiinsa ja sitä, miten odotukset toisten suhteen kääntyvät. Cuskilla on myös mietityttäviä ajatuksia rakkaudesta, myös rakkaudesta (aikuiseen) lapseen. Lisäksi romaani antaa ainesta totuus- ja taidepohdiskeluille:

”Totuus ei ole siellä missä on todellisuus, vaan siellä missä se, mikä on todellista, lipuu ulottumattomiin. Todellinen taide on yritystä vangita epätodellinen.”

Romaanin lähtökohta on lähinnä kummallinen. Cusk on inspiroitunut Mabel Dodge Luhanin 1932 ilmestyneestä kirjasta, jossa kirjoittaja kertoo D. H. Lawrencen vierailusta. Koska en voi tietää, mitä Cusk on tehnyt verrattuna lähtökohtakirjaan, voin ottaa vain vastaan Cuskin kirjan, jossa kertojan ihastuneet odotukset taiteilijatapaamisesta valuvat tunteiden epämääräiseen sakkaan marskimaan maisemissa. Kiinnostavaa pohdittavaa kirja antaa kertojasta ja katsantotavoista.

Rachel Cusk

Toinen paikka

suomentanut Kaisa Kattelus

romaani

Kustantamo S&S 2021

223 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

R & R: Vainajat eivät vaikene

Vainajat eivät vaikene (Siltala 2021) aloittaa dekkarisarjan, jossa rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario tekevät yhteistyötä helsinkiläisissä rikostutkinnoissa. Uutuusdekkari tutustuttaa henkilöihinsä, joten kyse on lupaavasta sarjan alusta.

Kirjassa on kiinnostava pääpari, ja sellaiselta vaikuttaa myös kirjailijapari R & R. Sari Rainio on kirja-alan ammattilainen ja Juha Rautaheimolla puolestaan 40 vuoden kokemus väkivaltarikosten tutkinnasta.

Dekkarissa selvitellään rikkaan töölöläisnaisen kuolemaa. Naisen äveriäs, iäkäs isä auttaa Karilaa taustoittamaan tyttärensä elämää, ja myös Kaario tutustuu surevaan isään. Vyyhtiin kietoutuu paljon sekä epäiltyjä että muita henkilöitä, joten kirjassa kuvaillaan runsaasti kohtaamisia ja keskusteluja.

Minun makuuni dekkarissa on jonkin verran liikaa jahkailua, mutta tajuan sen olevan tyylikeino. Nyt ei trilleröidä tai verikkekkeröidä, nyt edetään perehtyen ja perusteellisesti etsien oikeutta uhreille. Samalla syvennytään henkilöihin. Jaarittelu esimerkiksi kuuluu Karilan ja hänen pomonsa toimintamalleihin:

”Olisi ollut tarpeeksi huolestuttavaa jo se, että Honkaniemi ja Karila olisivat keskustelleet keskenään pelkästään Tuntematonta sotilasta ja komisario Palmua siteeraten. Niin he tekivät ollessaan liian allapäin keksiäkseen omaa sanottavaa. Mutta silloin, kun he alkoivat astua toistensa tontille, Honkaniemi siteerata Tuntematonta ja Karila Palmua, oli jo piru merrassa. Ellei tutkinta pian nytkähtäisi eteenpäin, pitäisi ottaa järeät keinot käyttöön.”

Kirjan liepeestä tarkistan, että Vainajat eivät vaikene kuvaillaan ”häpeämättömän nostalgiseksi” ja ”cosy crime” -tyyppiseksi. Myös perinteet velvoittavat kuten Palmu-viittauksista voi päätellä.

Alussa hämmästelen vanhantavia puhutteluja ”neiti sejase” -tyyliin, mutta ymmärrän tarkoituksen saada mukaan menneen maailman viboja, vaikka liikutaan modernissa Helsingissä. Ja Helsingistä puheen ollen: pidän kaupunkikuvauksesta, sillä vuodenvaihteen säiden armoilla väreilevä kaupunki siirtyy sivuille elävästi.

Pääpari Karila-Kaario alkaa kirjan edetessä viehättää. Viola Kaario vaikuttaa aluksi kliseeltä eksentrisestä patologista, mutta naisen kulmikkuuden takaa pilkistävät traumat tekevät hänestä moniuloitteisen. Ville Karilan privaattikuvaus yllättää iloisesti: jes, kerrankin dekkarissa kotioloissa ja liitossaan onnellisesti viihtyvä mieshenkilö! 

Vainajat eivät vaikene on siis sitä mitä lupaa, jännitysviihdettä. Kirjan aihelmista erottuu kuitenkin kaikkia koskettavaa: rakkaudenkaipuu. Sen nimissä tehdään kirjassa (ja maailmassa) hyvää ja pahaa. Ja jatkoa siis sarjaan seuraa, hyvä.

Sari Rainio & Juha Rautaheimo

Vainajat eivät vaikene. Mortuí non silent #1

Siltala 2021

dekkarisarjan ensimmäisen osa

477 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Finlandia-romaanivaihtoehtoni 2021

Tänä vuonna asettelen palkintoehdokasromaaneja pareihin, joista voisin valita toisen tai kummatkin ehdokkaaksi Finlandia-palkintoon. Rajoitteena on luonnollisesti se, etten ole lukenut kaikkia vuoden kotimaisia romaaneja, mutta ei anneta sen häiritä. Tässä on tarjokkaani aiheenmukaisessa aakkosjärjestyksessä. Viralliset ehdokkaat julkistetaan 11.10.2021, ja voittaja selviää 1.12.2021.

Biofiktio

Tänä vuonna on ilmestynyt runsaasti eläneistä henkilöistä kertovia romaaneja. Minuun väkevimmin ovat vaikuttaneet nämä kaksi. Heidi Köngas kertoo romaanissaan Siivet kantapäissä Marja Rankkalasta rankasti eläytyen. Johanna Venho puolestaan pureutuu luopumisen ja uuden alun teemoihin Tove Jansson -romaanissaan Syyskirja.

Ekoaihe

Ilmastonmuutos näkyy kirjallisuudessa. Emma Puikkosen Musta peili liukuu aikojen ja paikkojen yhteyksissä, ja liikkumavara välittyy kirkkaalla kerronnalla menneestä tulevaan. Sijoitan tähän pariksi Juha Itkosen Kaikki oli heidän, koska se Puikkosen tapaan suuntaa muuttuvaan tulevaisuuteen. Itkosen romaanista katsotaan 2050-vuodesta kesään 2019, ja Itkonen paneutuu perheen eksosysteemiin.

Esikoisteos

Tänä vuonna olen lukenut vähän esikoiskirjoja. Siitä huolimatta nostan vaihtoehdoiksi kaksi omaperäisen kerronnan ja tunnelman vuoksi. Marketta Pyysalo saa kuluneeseen avioeroaiheeseen uutta virtaa romaanissa Kehrääjä, ja Maisku Myllymäki luo omalakisen, symbolein ladatun tunnelman romaaniin Holly.

Historiallinen romaani

Anneli Kanto vie aikaan juuri ennen uskonpuhdistusta, Hattulan kirkon maalaamiseen täyteen kuvia. Romaani Rottien pyhimys kuvaa eloisasti aikaa ja ihmisten pyrkimyksiä. Jari Tervon romaani kertoo ajasta muutama vuosikymmen eteenpäin. Pääskyt talvehtivat järven pohjassa loksahtaa myös biofiktioksi mutta sijoitan sen nyt rouheaksi historiafaabeliksi Agricolan ajasta.

Kulttuurinen moninaisuus

Inkeri Markkulan romaanissa Maa joka ei koskaan sula näkyy jäätiköiden sulamisen tila mutta toisaalta se, miten ihmisissä vaikuttavat vaikeasti sulatettavat asiat. Tärkeitä teemoja ovat perimä sekä etniset, kulttuuriset juuret tai juurettomuus. Koko Hubara kertoo romaanissaan Bechi kolmen sukupolven naisen ketjusta kulttuurisin kysymyksin. Kummassakin romaanissa vaikuttavat myös erilaiset äitiysmerkitykset.

Sotaromaani

Kaksi kotirintamaromaania tarjoaa näkökulmia sota-aikoihin. Rosa Liksomin Väylä näyttää Lapin evakon taipaleen nuoren tytön kannalta ja kielellä. Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän sykkii nuoren yksinhuoltajaäidin rakkaudenkaipuuta Hangon sotaleirien siimeksessä.

Vaihtoehtoiset tavat kertoa

Tässä kategoriassa on kirjoja, joita en ole lukenut. Vielä. Ehkä. Ennakkotietojen mukaan teokset voisivat olla esimerkiksi kirjailijoilta Jukka Viikilä tai Miki Liukkonen. Kunhan veikkailen.

Huomaan, että monia näistä vaihtoehdoiksi nostamiani romaaneista yhdistää jollain tavalla vanhemmuuden kysymykset, joko niin, että niissä käsitellään suoraan enimmäkseen äitisuhteita (parissa isäsuhteita), äidittömyyttä, tai valittua tai tahatonta lapsettomuutta. 

Yhdessä romaanissa sukupolvien ketjureaktioita kovemmin koskettaa ajanymmärryksen joustavuus ja kokemusten kerrostumat. Se vie minut valitsemaan voittajan: Emma Puikkosen Musta peili. Mutta ei valinta helppo ollut.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Kanneltalo: Kohtauksia kerrostalossa

Kulttuuri voi tulla konkreettisesti lähelle. Ei ole kauaa, kun kuljeskelin Maununnevalla ihmetellen purettavaa kerrostaloa. Siitä on kivenheitto Kanneltaloon, jossa on esitetty draamakomediaa Kohtauksia kerrostalosta. Ensinnäkin ilahduttaa se, että teatteria tapaa lähiössä ja toisekseen on helppo eläytyä purkukerrostalon asukkaisiin, josta näytelmä kertoo.

Näytelmän alussa samastuminen minulta luontuu: myös minä niin kuin näytelmän Essi olen huolehtinut laitoshoidossa olevalle vanhemmalle omat makkarat hoitopaikan jääkaappiin, josta ne ovat jonnekin hävinneet eivätkä hoitopaikan sijaiset tunne vanhusta eivätkä makkaroita. Joten näytelmässä on arkista tarttumapintaa. On siinä muutakin.

Kerrostalomiljöö on oiva paikka tuoda yhteen erilaisia henkilöitä. Keski-ikäinen Essi unohtaa elää tai pakenee omaa elämää, kun hän touhuaa eri laitoksissa asuvien vanhempiensa hyvinvoinnin puolesta. Essin lapsuudenystävän, näyttelijädiiva-Helkan työura ja elämänhallinta ovat romahduspisteessä, ja hän pakenee Essin luo.

Ella Pyhältö näyttelee Essin lisäksi kaikkien kerrostalojen kauhuasukasta, kyttäävää ja joka asiaan puuttuvaa vanhaa rouvaa Margaretaa ja suuntaa vailla pulputtavaa siivoja-Sannaa. Miia Nuutilalla on Heljän roolin lisäksi vloggaaja Helena ja Sannan siivousfirman pomo Tuula. Luistavasti näyttelijät liukuvat tyypistä toiseen.

Näytelmä kertoo naisista elämäntilanteissa, jotka odottavat ratkaisua. Kaikilla kipupisteet tykyttävät. Naisilla on keskinäisiä jännitteitä, mutta yhdistäviä tekijöitä on myös, etenkin yksinäisyys, joka peittyy esimerkiksi tositeeveetuijotteluun, hyvinvointituotteiden markkinointiin tai hoivahysteriaan. 

Komediallisuus edellyttää tietynlaista kärjistävyyttä ja tyylittelyä. Se ei häivytä henkilöiden tragedioita. Esimerkiksi todellisuutta peittelevän Heljän suulla puhuu keski-ikäinen naisnäyttelijä, joka jää tyhjän päälle roolituskilpialussa, ja Margaretan raivostuttavuuden takana lymyää kipeitä avioasioita. Jos Essi hoivaa rakkaudenkaipuusta, Margaretalle halvaantuneen aviomiehen kotihoito merkitsee kostoa. Margareta on näytelmän herkullisin hahmo, joka loppuhuipennuksessaan saa katsojan puolelleen.

Virpi Haatainen on käsikirjoittanut ja ohjannut pinnistelemättömästi etenevän esityksen, jossa tilanhallinta ja roolien vaihdokset toimivat sujuvasti. Näppärästi roolista toiseen vaihdettava puvustus tukee hahmojen karaktääriä. Melko riisuttu lavastus on ilmeikäs ja taipuu hyvin tilanteiden vaihteluun.

Näytelmän arkiset asetelmat eivät ole tylsiä vaan harkittuja valintoja väläyttämässä aikuisten naisten elämäntilanteita. Siksi Kohtauksia kerrostalossa on piristävää lähiöteatteria, jonka soisi päätyvän monen kulttuuritalon estradille.

Kanneltalo

Kohtauksia kerrostalossa (ensi-ilta 27.10.2021, esitys 2.11.2021)

Kösikirjoitus ja ohjaus: Virpi Haatainen

rooleissa: Miia Nuutila ja Ella Pyhältö

valosuunnittelu: Mirkka Saari

äänisuunnittelu: Lauri Kalo

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Merihaaste 2021

Nannan kirjakimara haastoi merikirjojen pariin, Kirjoja ulapalta, kiitos siitä! Koontini taitaa kuitenkin olla sovellettu versio haasteesta. Meri ei ole valitsemissani kirjoissa pääosassa mutta silti oleellinen elementti. Joten, eiköhän ne silloin käy haastekirjoista.

*

Joukossa on yksi tietokirja, joka sopii lapsista aikuisiin. Silja Vuorikurun selkokirja Titanic. Maailman suurin laiva kertoo jäävuoreen törmänneestä suuraluksesta. Mukana on tarinoita tekniikasta ja laivan matkustajista.

Tässä klassikossa ollaan fyysisesti maan kamaralla mutta mieli ja jutut liikkuvat merellä tai liittyvät merikelpoiseen alukseen. Eli kyse on ylittämättömästä mieleenlainehteluromaanista: Volter Kilven Alastalon salissa.

Näissä uutuuskirjoissa saari merkitsee symbolia ja konkretiaa. Meren keskellä elämästä kirkastuu yksityiskohtia ja kokonaisuuksia. Maisku Myllymäki on kirjoittanut esikoisromaaniinsa Holly kiehtovan tunnelman. Johanna Venhon Syyskirja tuo Tove Janssonin meri- ja saarisuhteen lähelle, ja toinen päähenkilö Maria tähyilee rannalta saareen etsien elämänsä suuntaa.

Emma Puikkosen romaanissa Musta peili meri velloo öljynporauslautan ympärillä. Se ei ole romaanista kaikki mutta ilman merta ei olisi loppuhuipennusta. Inkeri Markkulan romaanissa Maa joka ei koskaan sula merestä ja jäätiköstä näkyvät ilmastonmuutoksen vaikutukset, ja vaikkei meri ole tässäkään romaanissa pääasia, ilman merta sitäkään ei olisi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus