Aihearkisto: Romaani

24 elokuun, 2022 · 6:03 am

Kolme kertaa Annie Ernaux

Luin keskikesällä Annie Ernauxin Vuodet (Gummerus 2021) kovakantisena kirjana ja nyt elokuun kuumuutta tihkuvina iltoina verkkojulkaisuina muistelmat Äidistä ja Isästä. Kirjamuodossa jälkimmäiset ovat juuri ilmestyneet yhteisniteenä (Gummerus 2022).

Ernauxin vuosikymmenten takaiset tekstit ovat kenties alkaneet meillä kiinnostaa, koska suosittu ranskalainen nykykirjailija Édouard Louis pitää Ernauxia esikuvanaan. Muutenkin vanhat omelämäkerralliset kirjat vetävät nyt puoleensa kuten tanskalaisen Tove Ditlevensenin upea trilogia. Näitä kaikkia mainittuja yhdistää työläistausta ja perhetodellisuus, jossa kultturellit harrastukset tai ammatinvalinnat eivät ole asettuneet arvomaailman kärkisijoille.

•

”Hän aikoo, ja ahdistuu ja syyllistyy projektin viivästyessä, kirjoittaa naisesta joka on elänyt vuodesta 1940 tähän päivään, ja hän haluaisi, kaiketi Proustin vaikutuksesta, että tuo kokemus huokuisi tekstistä alusta alkaen, koska hän haluaa perustaa hankkeensa oikeasti koettuihin asioihin.”

Vuodet-kirjassa kertoja etäännyttää itseään siten, että kerronta kolmannessa persoonassa tarjoaa vaikutelman kaikkitietävästä kertojasta, joka tiirailee katonrajasta. Tällä kertojalla on selvästi nykytietoa, jonka valossa hän katselee menneitä.

Ernaux kuljettaa kutakuinkin kronologisesti elämäntaipaleellaan, mutta valokuva- tai videoklippiväläyksinä. Motoksi nostaisin kirjan viimeisen tekstifragmentin: ”Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse.” Niinpä muistelmateos kahlaa päähenkilön tyttöajat kauppiasperheen ainoana tyttärenä, luokkaretken porvarispiireihin ja opettajantyöhön. Samalla piirtyy suuntaviivoja ranskalaisen yhteiskunnan kehityksestä ja vasemmalle kallellaan kulkeneiden kulttuuripiirien toiminnasta.

Ernauxista – tai muistelmien päähenkilöstä – saa tarkkailijan vaikutelman. Tyyli ja kieli on hiottua ja tehokasta. Hän valottaa persoonallisella tyylillä mennyttä:

”Päivämäärän mukaan järjestetyistä, ruudulta katsotuissa kuvissa ja elokuvissa näkyi tilanteiden, maisemien ja ihmisten lisäksi uniikki ajan valo.”

•

Kotiväen karuus, köyhät lähtökohdat ja korkeakulttuuria karttavat arvostukset korostuvat Ernauxin lyhyissä muistelmakirjoissa Isästä ja Äidistä. Kummankin kirjoittaminen on käynnistynyt silloin, kun vanhemmat ovat kuolleet.

”Halusin kirjoittaa ja kertoa isästä, hänen elämästään ja siitä etäisyydestä, joka väliimme oli teini-iässäni tullut. Se oli luokkaetäisyyttä mutta aivan omanlaistaan, nimetöntä. Kuin halkaistua rakkautta. (Isästä)

”Uusi elämä alkoi vuodesta 1940, äiti odottaa toista lasta. Minä synnyin syyskuussa. Nyt minusta tuntuu, että kirjoitan äidistäni synnyttääkseni vuorostani hänet.” (Äidistä)

”Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotakin kirjallisuuden, sosiologian ja historian väliltä.” (Äidistä)

Ernaux porautuu kaunistelematta muistoihinsa ja havaintoihinsa. Verrattuna parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Vuodet-elämäkertaan ei isä ja äiti -muistelmissa peitellä persoonamuotovalinnoin henkilökohtaista, vaan minäkerronta vie suoraan privaattiin. Kerrassaan tietoista on kerronnan ja tyylin toteavuus ja epäsentimentaalisuus.

•

Suhteet vanhempiin ovat ihmiselle perustavanlaatuisia. Se on pohja, jolta ponnistaa. Ernaux tavallaan vaihtoi leiriä, ja voisi sanoa, että siihen hänellä oli lupa, sillä sekä isä että äiti halusivat hänelle parempaa kuin he itse olivat saaneet. Akateemisuus kuitenkin myös etäännytti tyttären vanhemmistaan. 

Ernaux näyttää proosallaan sellaista Ranskaa, jota korkeakulttuuri ei niin usein esittele, ja konkretisoi sukupolvien mittakaavassa, miten yhteiskunta on kehittynyt sadassa vuodessa ja miten erilaisia silti elinolot ovat eri luokissa ja paikoissa. Vaikka Ernauxin kirjat ovat muutaman vuosikymmenen takaa, en näe niissä mitään vanhentunutta. Suorasukaisesti samasta pamfeltoi Édouard Louis kirjassaan Kuka tappoi isäni.

•

Annie Ernaux: Vuodet, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2021 (ilmestynyt 2008), 215 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta.

Annie Ernaux: Isästä, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2022 (ilmestynyt 1983), 44 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa. 

Annie Ernaux: Äidistä, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2022 (ilmestynyt 1987), 41 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa. 

5 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani

Avainsanat:

19 elokuun, 2022 · 10:54 am

Kaksi kirjaa elämänkaaresta: Kari Enqvistin ja Anna-Maria Eilittän romaanit

Kerään kimppaan aika erityyliset mutta silti teemoiltaan toisaan hipovat romaanit. Kosmologi Kari Enqvist yllättää esikoisromaanillaan ja Anna-Maria Eilittä toisinkoisellaan: he etsivät olemisen arvoitusta elämänkaaresta, sukupolvista ja elämän ehtoopuolesta. Jään kummassakin kirjassa miettimään, loppuuko maailma, kun yksi elämä loppuu.

Kari Enqvist: Wilson

Jupiterin kyljestä löytyy Wilsoniksi nimetty uusi kuunkaltainen kappale. Sen arvoitus mullistaa mieliä ja innoittaa salaliittoteorioita. Kari Enkvist löytää siitä motiivin, johon hän kietoo romaaninsa Wilson (WSOY 2022) henkilöt.

”’Ehkä Pete oli Wilsonin ensimmäinen uhri’, Kassandra totesi silloin. Hän mietti hetken ja jatkoi: ’Se vielä tuhoaa meidät. Se päästää hulluuden maailmaan.’ Tämä ennustus palasi Emilian mieleen yhä uudelleen ja uudelleen vielä vuosikymmenienkin kuluttua.”

Virkistyn Enqvistin tavasta käsitellä kirjansa henkilöitä. Hämeenlinnalaisperheen isä Jani järkyttyy ystävänsä Peten itsemurhasta ja majailee vainajan kämpässä, äiti Minna soittelee tyttärelleen Emilialle, josta kehkeytyy kirjan keskiö. Tästä romaani käynnistyy. Helsinkiläistyneen Emilian ympärillä tapahtuu: on suhteita, joista syntyy lisää suhteita ja käänteitä. Yksi niistä pysyy elämänmittaisena, ystävyysrakkaus Kassandraan. Uskallan luvata, että pysyy, sillä romaanissa päädytään vuoteen 2073.

Romaanissa liikutellaan monia teemoja, jotka liittyvät sattumiin ja sattumista välittämiseen. Romaanin ihmiset etsivät merkityksiä ja merkityksellisyyttä, ääriesimerkkinä hurahduksesta toiseen lipuva Emilian veli. Rakkaudella on erilaisia muotoja, pääosin avarakatseisia, mutta romaanissa ei vierasteta epäluuloja eikä edes välittämisen nimissä vainoamista. Henkilökuvaus on särmikästä ja arvaamatonta, tyylittelevääkin, eikä se luotaa syvälle mutta säväyttää silti. En kiinny henkilöihin vaan kiinnostun kuvaustavan väljyydestä.

Tykästyn Enqvistin kerrontaan, joka aina välillä ryöpsähtää rennon runsaaksi kuvailuksi, vertauskuvia vyöryväksi. Minua yllättää, miten romaania viedään päätöstä kohti. Ei vain kohtalot tarjoa käänteitä, myös uskomukset ja mytologinen aines lyö ällikällä. Mainio romaani.

”Selitys pitää keksiä jopa selittämättömälle, hän muisti Emilian sanoneen. Ihmisellä on sisäinen pakko etsiä merkkejä, vihjeitä, ounasteluja. Merkityksiä merkityksettömässä maailmassa. Neljä vuotta, Kassandra mumisi ja laskeskeli Jupiterin vuosia ja kuukausia, neljä vuotta ja Jumala käärii kaikkeutensa kasaan. – – Nyt oikeasti, hän motkotti itselleen. Mutta sitten kuohuna kieppuvan mielikuvituksen pyörre imaisi hänet sateenkaaren tuolle puolelle tuulentupien maahan.”

•

Kari Enqvist: Wilson, WSOY 2022, 180 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Anna-Maria Eilittän romaanissa Tämäkin hämärä katoaa (Atena 2022) keskitytään kolmeen sukupolveen. Vaatimattomat, vanhan kansan isovanhemmat Vuokko ja Eino elävät pohjoisessa haja-asutusalueella, kun tytär Lotan nelihenkinen ydinperhe elää äveriästä ja kovin kiireistä helsinkiläisarkea. Tapahtumat käynnistyvät, kun isovanhempia tarvitaan lapsenvahdeiksi.

Romaani asettaa lukijan tarkasteluun vanhan pariskunnan seesteisen eläkeläiselämän sekä rahaa tahkovan keski-ikäisen ja toisistaan etääntyneen avioparin. Heidän väliinsä jäävät ihmistaimet, Lotan tytär ja poika. Aluksi pelkäsin, että Eilittä kierrättää kuluneita vastakkaisuuksia ja parisuhdeprobleemeja. Edetessään romaani syventyy ja monipuolistuu, laajentuu vanhan parin elämänkaaren ympärille. Romaani pysyy silti pääosin nykyajassa koronaa myöten ja saa siitä irti romaanin henkilöiden päätöksiin vaikuttavia puolia.

Ilmaisun konstailemattomuus korostaa arkisuutta ja paisuttelemattomuutta. Varsinainen yllätys ja harvinaisuus on elävä ikäihmisten nahkoihin ujuttautuminen sekä siinä elämän merkityksellisyyden käsittely. Elämän ja kuoleman kysymyksiä löytyi myös Eilitän esikoisesta Kun olen poissa, näin tässä uutuudessa:

”Mitä me olemme nyt, kaksi harmaahapsista ajan virttämää vanhusta kuluneessa mökissämme, esiinpiirtyvine hauraine kalloinemme. Kuka meidän ajatuksistamme edes piittaa, kun suomimme merkittäviä henkilöitä ja heidän sanomisiaan? Kun meistä aika jättää, elämämme, talomme ja huolella vaalimamme ja kuopsuttamamme pihapiirit jäävät unholaan. Luonto vaihtaa väriään, taivas taiteilee omat piirroksensa aamu aamun ja ilta illan jälkeen, emmekä ole enää niitä ihailemassa. Lumi tulee ja menee, ja vain joku tunturille matkaava perhe saattaa ohi ajaessaan suoda meille ajatuksen vilkaistessaan asumatonta kotiamme. Osaavako he ajatella, että tämä pihapiiri oli joskus ihmiselämästä ja sen äänistä täysi, että täälläkin juoksivat vikkeläjalkaiset lapset, kiipesivät puihin ja ajattivat toisiaan iltamyöhään taskulamppujen kajossa?”

Erityisesti romaanissa säväyttää elämänmittaisen läheisen ystävyyden kuvaus. Kirjassa kohoaa merkkihenkilöksi Einon ja Vuokon ystävä Valo ja samalla välittämisen monet muodot. Pidän siitä, miten tarina etenee ja kirjan henkilökuvaus voimistuu ja monipuolistuu sen edetessä. Romaanin loppu koskettaa.

•

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa, Atena/Otava 2022, 131 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

15 elokuun, 2022 · 5:17 pm

Jenni Räinä: Suo muistaa

Jenni Räinän romaania Suo muistaa (Gummerus 2022) voi kutsua ekoromaaniksi siinä kuin Richard Powersin Ikipuut-teosta tai Anni Kytömäen romaaneita. Luonto tarjoaa fiktioon mittakaavan. Mutta kun kyse on romaanitaiteesta, ihmiset päähenkilöinä tuovat tarinaan kiinnityskohdat eli ajatukset ja tunteet.

”Ihmisen historia on lyhyt, mutta silti ihminen oli nakertanut nopeasti kaiken ympäriltään. Juuri kun luonto oli ahmaisemassa yhden sukupolven jälkiä sisäänsä, tuli seuraava. Ehkä siinä oli ihmisen ikuisuus ja jatkuvuus. Ihminen toisti itseään sukupolvesta toiseen niin, että merkityksettömästä yksilöstä tuli merkityksellinen tuho.”

•

Suo muistaa -romaanin Juho ostaa pohjoisen aapasuon laidalta vanhan koulun, ja sinne muuttaa muutaman henkilön ekoyhteisö ennallistamaan ojitettuja soita. Myös valokuvaaja Hellä palaa meri-Lapin maisemiin järjestelemään vaarivainaan taloa myyntiin. Kummallakin on taustanaan toisen vanhemman varhainen kuolema ja sukusuhteita, jotka ovat vaikuttaneet elämänvalintoihin. Nyt kolmekymppisinä he ratkovat, mikä on elämässä tärkeää.

”Maisema ammotti ihmisistä paljaana. Tyhjät rakennukset odottivat jotainkin, ehkä uutta alkua. Tänne heitä mahtuisi, rajattomasti.”

Kuuntelin kirjan, ja pidän siitä, että Juhon osuuden luki mies, Hellän nainen. Se rytmitti vuorottelua henkilöstä toiseen. Lisäksi tuntuu raikkaalta, ettei romaani rakennu minäkerronnalle. Kolmannen persoonan kerronta tuo ilmaa ja tilaa avartaa havaintoja. Selkeä sanomisen tapa miellyttää minua, samoin tyylin tyyneys ja varmuus. Välillä kerronnassa on luontovertauksia ja metaforia, mutta kieli ei koristele vaan ilmentää tilanteita ja tunnelmia.

”Tähän saakka pilvet olivat maanneet maiseman yllä kuin jättiläisen käden painamina. Ensimmäinen pakkanen käpristi ne taivaan reunoille, ja maiseman valtasi kaareva mustuus. Pellon päällä erottuivat tähtien reiät ja linnunradan utu.”

•

Kaunokirjallisuudessa kerrotaan usein käännekohta-ajoista, niin Suo muistaa –romaanissakin. Pidän kovasti kehityskaaresta niin juonenkuljetuksen kuin henkilökuvauksenkin osalta, sillä ne ohittavat ilmeisiä käänteitä. Kun romaanissa on kaksi keskeisesti seurattavaa päähenkilöä, ei liene juonipaljastus, että Hellä ja Juho tutustuvat toisiinsa. Ennalta-arvattavuus karsiutuu: elämä on epävarmaa ja epäselvää.

Kirja kuvaa kiinnostavasti ekoyhteisön draaman kaarta alkuinnostuksesta vastoinkäymisiin sekä heiluntaa idealismin ja arkirealismin välillä. Ekoryhmän työskentelyä ja toimintatapoja kuvataan tarkasti, mutta lopulta kaiken ratkaisee suhteet toisiin ihmisiin. Romaanissa tarkka psykologinen silmä seuraa ryhmän dynamiikkaa. Sivuhenkilöt jäävät melko etäisiksi, silti eri-ikäisiin henkilöihin löytyy ilmeikkyyttä, ja heidät tarvitaan Juhon henkilökuvan syventämiseen.  

•

”Sompasuo näytti pellolta, joka oli joskus ollut jotakin mutta ei ollut enää. Hylätyltä talolta tai hakatulta metsältä. Turpeen jäänteet pölähtelivät kävellessä ilmaan ja värjäsivät kumisaappaat pronssisiksi.”

Suo, vaitonainen romaanin päähenkilö ja taustavaikuttaja! Suon kuvaukset eri vuodenaikoina ja säissä ihastuttavat elävyydellään. Ekoteema muuttaa hienosti muotoaan romaanin mittaan, ehkä jotain opettavaista eksyy mukaan, mutta kokonaisuus ratkaisee: käsittelytapa ei ole yksioikoinen. 

Teoista seuraa aina jotain. Suon ojittaminen muutti ekosysteemiä, niin muuttaa ennallistamisyrityksetkin eivätkä kummatkaan niin kuin ihminen on suunnitellut. Pohjatonta hiilinielua käpälöineet ihmiset ovat tietävinään, mitä tekevät vaan eivät ole teoista tai vaikutuksista yhtä mieltä. Sitä romaani pistää miettimään. 

Luonnolla onkin omia kommervenkkejään, ihmisillä vaihtelevat tulkintansa. Esimerkiksi jollekin yölliset virvatulet voivat merkitä yliluonnollista kokemusta, toiselle metaanipäästöä. Kuuntelin romaanin loppuosaa pienen suon laidassa mustikoita poimien. Se oli sopiva erikoistehoste tälle kirjalle. 

•

Jenni Räinä: Suo muistaaa, Gummerus 2022, 8 tuntia 13 minuuttia, lukijat Ville-Veikko Niemelä ja Anna Paavilainen. Kuuntelin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

13 elokuun, 2022 · 8:34 am

Sinkkuudesta eroon a la Nick Hornby, Veera Nieminen ja Henriikka Rönkkönen

Kesäkirjakoonti tämäkin, sillä olen niputtanut lomalukemistoni perusteella useita kirjoja samaan juttuun. Kummasti löytyy kirjoista yhteneväisyyksiä, ja minulle riittänee myös löyhät siteet kytkeä romaaneita toisiinsa. Näissä kolmessa kirjassa päähenkilöt ovat heteronormatiivisesti pareja vailla, mutta sinkkuuden ajat näyttävät päättyvän – ainakin toistaiseksi.

Nick Hornby: Olet tässä

Nick Hornbyn romaanissa Olet tässä (WSOY 2022) nelikymppinen äidinkielenopettaja aloittaa suhteen lihakaupan parikymppisen komistusmyyjän kanssa. Suhde käynnistyy ensin niin, että Joseph toimii Lucyn poikien lapsenvahtina, mutta tilanne kääntyykin aikuisten kuumaksi leikiksi.

Vähitellen suhde vakavoituu ja vakiintuukin, vaikka parin kokemukset eivät aina kohtaakaan. Romaanissa on joitain herkullisia kohtia, joissa parinkymmenen vuoden ikäero näkyy musiikkimaussa, tanssiliikkeissä ja muussa. Joseph haaveilee musiikillisesta läpimurrosta genressä, joka on Lucylle vieras; Josephille puolestaan eivät paljon sano Lucyn lempikirjat ja -kirjailijat. Kiinnostavia ovat brexit-käänteet osana romaanin ihmissuhteita.

Hornby keksii parin väleihin vaihtelevia tilanteita, ja siksi henkilöistä kehkeytyy ymmärrettäviä epävarmuuksineen ja epäröinteineen. Ehkä jumittuminen ikäeroon välillä junnaa, niin että kuunneltuna tarina tuntuu välillä polkevan paikoillaan. Leppoisa kuuntelurupeama kirjasta kuitenkin kehkeytyi, ja kirja sai minut taas miettimään sitä, miksi naisten kirjoittama romanttinen viihde saa (jopa vähättelevästi) hömppäleiman. Hornby kirjoittaa rakkausromaaneja, elämänmakuisiksi mainittuja, mukavasti hömppäisiä – sellainen on Olet tässä.

•

Nick Hornby: Olet tässä, suomentanut Irmeli Ruuska, WSOY 2022, äänikirjana 9 t 44 min, lukija Elina Varjomäki. Kuuntelin BookBeatissa.

Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli

Voi olla, että kirjan kuuntelu vaikuttaa kirjakokemuksiini ratkaisevasti. Kuunneltu kirja jää helposti ohimeneväksi kokemukseksi, ja siksi peli Hornbyn ja Veera Niemisen romaanien välillä päättyy 3 – 4 Niemisen hyväksi. Siis luin Niemisen kirjan, en kuunnellut.

Kottikärrykaruselli (Tammi 2022) muistuttaa kerronnaltaan kirjailijan esikoista, Avioliittosimulaattoria (myös selkomukautuksena). Tässäkin Niemisen romaanissa minäkertoja ruotii railakkaasti itseään ja muita niin, että tilanteista ja tarkoista havainnoista syntyy komiikkaa. Nyt ei osoitella heimoeroja niin kuin esikoisromaanissa vaan eroja hevosia ymmärtävien ammattilaisten (kertoja-hevostilallinen Katri) ja ymmärtämättömien hevosharrastajien välillä. Huumori syntyy Katrin sisäisestä puheesta, jonka lukija lukee mutta jota kirjan dialogikumppani ei kuule eikä ymmärrä. Päähenkilön aatelmat ja tunnelmat välittyvät hykerryttävästi, ja se on kirjan valtti.

Kertoja-Katrin hermoja venyttäviä tilanteita syntyy tallivieraiden lisäksi suvun kanssa, ja lapseton sinkkunainen löytää itsensä yllättävästä tilanteesta 16-vuotiaan serkuntyttären asuinkumppanina. Vuorovaikutuksen ja oikeiden sanojen löytämisen probleemat ilmentyvät elävästi.

Levottomuutta Katrissa herättää myös sinkkuutta uhkaava komistus. Romaanissa on siis aineksia romanttiseksi viihteeksi siinä kuin muutenkin mukavaksi, irtonaisesti ilmaistuksi ajanvietekirjaksi, joka ei edellytä lukijalta talli- ja hevoskokemuksia.

•

Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli, Tammi 2022, 151 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Henriikka Ronkkönen: Rakkausshokkihoito

Henriikka Rönkkösen kirjoja on mainittu autofiktioiksi, jotka myötäilevät kirjoittajan elämän rytmiä. Yhtymäkohtia Veera Niemisen romaaniin löydän sinkkuuden kokemuksista ja rempseydestä. Räävittömyydessä Rönkkösen ja Niemisen peli: 5 – 0. Kummassakin kirjassa lapsettomuusasia nousee pintaan, ja sanomisen vaikeusasiakin liippaa toisiaan.

Mutta siitä rempseydestä räävittömyyteen. Minun ei olisi ihan kaikkia Rönkkösen minäkertojan tai hänen miesystävänsä ulostemuotoja tarvinnut tietää, eikä aivan kaikkea, missä järjestyksessä mitäkin sänkykammarissa on tapahtunut. Ja tuntemukseni johtunevat puhtaasti siitä, etten kuulu kirjan pääkohderyhmään. Ehkäpä tekstin eritetiheys on häveliäälle minulle – hmm, kirjan nimeä mukaillen – melkein shokkihoitoa. Käsitän kyllä, että arvonsa on seksiavoimuudella, joka kannustaa kutakin omanlaisensa nautinnon sallimiseen, ja ihmisruumiin kaikkinaiseen normalisointiin.

Ymmärrän siis mielestäni Rönkkösen tarkoituksen ja suosion salat: hän on sanoittanut tunnetason ja fyysisyyden tarvitsevuuden suoraan, samoin aikuisen ihmisen ailahtelevuuden ja tunneherkkyyden. Tärkeää viesti on Rönkkösen minämatka-ajattelu, itsensä tunteminen ja rakastaminen sekä omien eriskummallisuuksien hyväksyminen.

Pakinatyyppinen kerronta etenee vikkelästi. Vaikken ole fani, tirkistelen uteliaana, miten ex-sinkun seurustelu sujuu. Kiinnostavinta on se, miten kertoja analysoi puhumisen, puheeksi ottamisen ja puhumattomuuden vaikutuksia suhteen kehittymisessä.

•

Henriikka Rönkkönen: Rakkausshokkihoito ja muita ex-sinkun oivalluksia, Atena 2022, 200 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: , ,

9 elokuun, 2022 · 6:38 am

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille

Oikeasti Meiju Niskalan kirjassa Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY 2019) on 54 lukua, mutta niistä voi luovasti laskea haluamansa määrän eripituisia – vaikkapa sata – kirjeenomaista tekstiä, joissa kertojan äiti on sinä. Tunnen, että teksti on silti osoitettu etenkin minäkertojalle itselleen, koska kertoja ei äidin menetyksen jälkeen tunne rajojaan. Taitaa vähän myös tekstit kohdistua miehelle, joka hylkäsi kertojan heti äidin kuoltua, ja eräs äidin kalakaveri ja nimeämättömät sukuihmisetkin saavat osansa. Ja kyllä, kirja sopii menetyksiä kokeneille.

Kirja on kertojan raastavien kokemusten koonti, joka alkaa äidin kuoleman kuvauksella. Kertoja on kantanut kymmenisen vuotta äidistään huolta, koska työikäinen äiti sairastui kieltä rapauttavaan sairauteen, joka ei ole altsua mutta jota sellaisena pidetään. Kertojan kuormaa ovat kasvattaneet hoitokotikäynnit, oikeustaistelut äidin ja vaarin omaisuudesta, sittemmin vielä vaarin kuolema ja miesystävän häipyminen.

Kertojan tasapaino järkkyy, vahvuudella on rajansa. Siten kirjassa yhdistyvät suru menetyksistä ja kaipuu sekä mielenterveyden horjuminen. Kieli elävöittää mielleyhtymiä, muistoja, kokemuksia, mietintöjä. Autofiktio tai omaelämäkerrallisuus on perusta, kielessä on lyyrishenkistä viitteellisyyttä. Kirjan lopun pitkä taustakirjallisuuslistaus saa ajattelemaan esseehenkistä lähestymistä, tai kenties kertojan tarkoituksena on ollut myös lähdekirjallisuuden keinoin hakea kaikupohjaa syvästi henkilökohtaiselle.

•

Olin joulukuussa 2019 tilaisuudessa, jossa Niskala kertoi kirjastaan. Silloin minulla oli takana kymmenisen vuotta vanhojen, sairaiden vanhempieni hoitorumbaa. Muistisairas isäni oli kuollut dementiaosastolla, ja äitini joutui muuttamaan hoitokotiin. Siinä vaiheessa minut oli kutsuttu jo kuusi kertaa äidin kuolinvuoteelle, josta hän aina tokeni, mutta minulle otti koville käydä läpi kerta toisensa perään peruuttamatonta, joka peruuntui, siirtyi, jäi mustana möykkynä odottamaan. Minusta tuntui, etten pystynyt lukemaan juuri silloin Niskalan kirjaa.

Tänään äidin kuolemasta tulee tasan vuosi. Silloin sain puhelun hoitokodista 200 kilometrin päästä, että äiti oli kuollut yöllä. Olin käynyt katsomassa häntä viikkoa aiemmin, ja tilanne oli sellainen kuin jo kuukausia: äiti oli pääosin muistamaton, kovin väsynyt mutta vointi vaihteli päivittäin. Mitään ennakkosoittoa en ollut saanut tilanteen huononemisesta – en siis ollut saattaamassa tuonilmaisiin. Se on jäänyt kirvelemään.

Kuluneen vuoden jälkeen muistissa pysyvät äidin ruumiin hyvästely hoitokodin hiljaisessa huoneessa, huoneen tyhjennys ja siinä tilanteessa hoitajien piittaamattomuus, hautajaisjärjestelyt, korona-ajan hautajaiset, perunkirjoitus ja painajaismaiset muut byrokraattiset kuolemanjälkeiset toimet. En nyt pureudu siihen, miten kohtuutonta kankeutta ja monimutkaisuutta liittyy omaisen kuoleman jälkeisiin asioiden hoitoon, mutta käsittämätöntä se on tilanteessa, jossa järjestelyihin ei oikein ole voimia.

•

Tänä kesänä ajattelin ajan olevan sopivan Niskalan kirjalle. Luin kirjan kauneimpana kesäpäivänä lapsuudenkotini pihakeinussa, paikassa, jossa kaikki muistuttaa edesmenneistä vanhemmistani. Naulakossa roikkuva äidin essukin yhä vaimeasti tuoksuu äidin vakiohajusteelta.

Pohjatonta väsymystä olen tuntenut pitkin vuotta, monesta syystä, monista huolista, surematonta suruakin se on, jotain sellaista, johon en ole löytänyt avainta, ja ajattelin Niskalan kirjan avaavan lukkoja. Raolleen oven sain, vaikka varmuusketju tuntuu minulla jumittavan.

Jokaisella on luonnollisesti perhetaustansa, omanlaiset kiintymyssuhteensa, ja niitä Niskala purkaa väkevästi omalta osaltaan. Niskalan tekstissä on paljon pinnanalaisia tunnevoimia, joihin en pääse sisälle. Enkä ole romahtanut niin rajusti kuin hän, silti ymmärrän hänen pohjakosketuksensa. Suhteeni äitiini on ollut hyvin toisenlainen kuin kirjan kertojan, sillä koen kirjan kertojan olleen kaiken aikaa lämpimän läheinen äidilleen. Hoitokotiongelmia tunnistin tutuiksi, tämäkin resonoi: kunnolliseksi ja tunnolliseksi meidät kummatkin kasvatettiin. Ja tähän samastun, ehkä eri syin kuin kirjan kertoja, yhtä kaikki:

”Kuollutta äitiä on lopulta helpointa rakastaa. Kuollut ei toru, ei vaadi, ja asettuu mielessäni aina siihen asentoon, johon minä kuolleen haluan asetella.”

Olen paljon ajatellut sitä, miten erilainen ihminen on eri elämänvaiheissa ja miten eri tavoin eri ihmiset tuntevat toisensa. Minun äitini oli minulle eri persoona kuin pojilleni, tuttavilleen, veljelleen tai hoitokodin henkilökunnalle. Nyt minua kalvaa ehkä eniten se, miten vähän lopulta äitiäni tunsin, miten paljon sisäistä elämää, arvokasta, jäi ymmärtämättä.

•

Aihe siis liippaa läheltä ja siksi itse kirjaa en onnistu ruotimaan. Nostan hattua kertojan avoimelle tuntemusten ja toimien tallennukselle. Arvostan loppulausetta, jatkuvuuden elämänvoimaa: ”Sinä olit ensimmäinen asia, joka minulle tapahtui mutta et viimeinen.”

•

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille, WSOY 2019, 299 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani

Avainsanat:

7 elokuun, 2022 · 7:53 am

JP Koskinen: Ristin ja raudan tie

Historiallisen proosan lähtökohdaksi sopivat oikein hyvin ristiretket, sillä niihin on yhdistettävissä isoja teemoja ja seikkailua. Usko, valta ja maalliset pyyteet sekoittuvat, eikä taisteluilta vältytä. Näistä aineksista on JP Koskinen ammentanut. Olen historiallisten seikkailuiden ystävä, ja JP Koskinen hallitsee vakuuttavan ajan, ilmiöiden ja elämäntavan kuvauksen.

Kiinnostavaa on, että hän on parannellut esikoisromaaniaan Ristin ja raudan tie vuodelta 2004 ja laajentaa Ristiretki-sarjan neliosaiseksi. Tänä vuonna ilmestyy kaksi osaa, ensi vuonna toinen mokoma ristiretkeilystä vuosilta 1095 – 1192. Pääsen reissuun nyt ensimmäistä kertaa, enkä siksi voi arvioida, mitä on ensimmäisessä osassa muuttunut.

•

Ristin ja raudan tien päähenkilö Mikael Canmore on lähtenyt matkaan Skotlannista. Isä on kuollut, setä kaapannut Skotlannin kuninkaanvallan, ja perimyksensä menettänyt Mikaelin isoveli on lähtenyt Jerusalemiin. Mikael kulkee pyhiinvaeltajaporukoissa aseenkantajana Ranskasta nykyisen Turkin ja Syyrian kautta kohti Jerusalemia. Jokaisessa pysähdyspaikassa odottavat poliittiset juonittelut ja uskoon liittyvät veriset taistelut.

Mikael toimii sivustaseuraajana, joka kerta toisensa perään vedetään mukaan neuvottelemaan retken etenemisestä ja osallistumaan kahakoihin. Pyhiinvaeltajien ryhmittymät haastavat toisiaan, liittolaisia kyräillään ja sotiminen muhamettilaisia vastaan vaatii strategioita.

Lukijan täytyy tempautua kaikkeen siihen, etenkin liutaan sivuhenkilöitä ja vaihtuviin juonenkäänteisiin. Huomaan kaipaavani henkilöluetteloa, koska tarinassa vaikuttavat niin monet henkilöt. Aistin kerronnassa tietynlaista waltariaanisuutta, laveaa tapahtuma- ja henkilökuvausta. Naiskuvausta vähän pähkäilen, etenkin toisteisuutta: kummallisesti naisihmiset kauttaaltaan katselevat pisteliäästi.

•

Romaanin kantava voima on Mikael. Mies on sähläillyt rakkausasiansa, ja nyt häntä piinaavat ajatukset kadonneesta morsmaikusta, jonka olinpaikasta tihkuu vihjeitä. Tämä privaatti vaikuttaa myös vakaumukselliseen ristiretkeilyyn. Koska kirjassa tapahtuu sakeanaan, täytyy keskipisteen olla kiinnostava. Siksi mietin, vetoaako Mikael minuun. No juu, mitä pitemmälle kirjassa etenen.

Mikaelin ristiriitaisuus toimii moottorina: toisaalta hän huokuu uskonaatteen paloa, toisaalta mies fanaattisena palvoo maallisen rakkautensa muistoa. Mikael vaikuttaa rasittavalta tosikolta, toisaalta hän omahyväisyydessään toitottaa totuuksia. Onnistuneesti hänen minäkerronnastaan erottuu, miten muut häneen suhtautuvat, ja se antaa ilmaa minäkerronnalle. Esimerkiksi yksi henkilö sivaltaa näin:

”- En ole nähnyt ketään, joka sotisi Jumalan vuoksi. Kaikki voivat sanoa niin mutta eivät he sitä tarkoita. Heitä ajaa ahneus ja vallanhimo. Sinäkö olisit poikkeus? hän kysyi.”

Verinen sotiminen saa Mikaelin epäilemään vakaumustaan. Romaanin loppuun asti kannattaa odottaa, kuinka rankkoihin valintoihin ja ratkaisuihin Mikael taipuu. Tärkeät asiat vaativat veronsa, ja Mikael saa maksaa ihanteistaan ja virheistään kalliisti. Loppuun jää myös aukkoja, jotka saavat kihelmöimään. Joten: sarja jatkukoon!

•

JP Koskinen: Ristin ja raudan tie. Ristiretki 1. Like 2022, 390 s. Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

5 elokuun, 2022 · 7:00 am

Katoaminen Maggie O’Farrellin ja Liane Moriartyn romaanien tapaan

Sattumalta luin aika lähekkäin kaksi romaania, jotka kietoutuivat yhden perheenjäsenen katoamiseen. Kumpikin kirja kertoo myös ikääntyvistä vanhemmista ja aikuisista lapsista, joilla muistot lapsuusperheestä vaihtelevat, samoin suhde toisiinsa. Poikkeustilanne nostaa pintaan unohtunutta ja yllättävää. 

Etukäteen tiesin, että Maggie O’Farrell ja Liane Moriarty taitavat kiinnostavan kerronnan ja henkilökuvauksen. Odotukset olivat siis kovat, mutta kahden kirjan kilpailua en järjestä. Kumpikin osoittautui oivaksi kesälomakirjaksi.

Maggie O’Farrell: Varoitus tukalasta helteestä

Keväällä luin Maggie O’Farrellin Hamnetin, jossa Shakespearen kotiväki heräsi henkiin. Se kuvasi pitkälti perhesuhteita kuten myös Varoitus tukalasta helteestä, joka on kirjailijan varhaista tuotantoa. Romaanissa eletään 1970-lukua, aikaa ennen kännyköitä ja tietokoneita, joten yhteydet toimivat vain kortein, kirjein ja lankapuhelimin.  

Tapahtumat käynnistyvät perheen isän Robertin kadottua. Hän ei jätä viestiä, kunhan vain odottamattomasti jättää palaamatta kotiin. Hössöttävä vaimo Gretta ilmoittaa tilanteen aikuiselle pojalleen ja vanhimmalle tyttärelleen, ja poika saa myöhemmin puhelimeen New Yorkista perheen kuopuksen. Romaanissa vain viitataan poliisien etsintöihin. Tarina keskittyy perheenjäseniin. 

Tilanteet perheen varhaisvaiheista syventävät persoonia ja perhesuhteita. Menneiden aikojen sanomiset ja väärinymmärrykset kalvavat henkilöitä, mutta myös jokaisen nykyisyydessä riittää hinkkaavia asioita. Aikuisten lasten parisuhteissa on menneillään käänteentekeviä asioita. 

Rakenteellisesti toimii hyvin se, että kerrontanäkökulma siirtyy lähinnä aikuisesta lapsesta toiseen. Sopivasti yllätyksellistä tupsahtelee, etenkin romaanin loppupuolella. Myös kulttuurinen puoli kiinnostaa, sillä perhe on irlantilaistaustainen ja katolinen keskellä perienglantilaisuutta. Lisäksi kiinnitän huomiota siihen, miten kuvataan vaikean dysleksian vaikutus yhden henkilön persoonakehitykseen.

O’Farrell kunnostautuu henkilöiden tuntemusten ja mielenailahdusten kuvaajana. Hän osaa yksityiskohdin paljastella persoonapiirteitä ja suhdekiemuroita. Silti kokemukseni jää jokseenkin pinnalliseksi. Pääsyy piilee siinä, että kuuntelin kirjan, ja todennäköisesti luettuna puhkoisin pintaa. Kuuntelin kirjaa auringon polttavasti porottaessa. Ihmettelin hieman, ettei otsikon mainitsema vaarallinen helle tihkunut tekstistä niin voimallisena kuin mikä oli oma oloni hellepäivinä kuunnellessani kirjaa pihakeinussa.

•

Maggie O’Farrell: Varoitus tukalasta helteestä, suomentanut Maija Kauhanen, S&S 2022 (2014), 10 tuntia 4 minuuttia, lukija Satu Paavola / 251 sivua. Kuuntelin BookBeatissa.

Liane Morarty: Omena ei kauas putoa

Liane Moriarty kiinnostaa minua viihteellisen, vetävän henkilökuvauksen taitajana ja juonenpunojana. Kerronnan ketteryys ja ilmaisun kekseliäisyys nostavat hänen kirjansa yleensä yli perusviihteen, niin se tekee tässä uutuudessakin, Omena ei kauas putoa (WSOY 2022).

Kuuntelin kirjan alkuosan ja lopun luin, ja ehkä lukien pysyin parhaiten kärryillä eri aikatasojen vaihtelussa. Keinona toimii kyllä taas erittäin hyvin se, että eri henkilöiden näkökulma ja aikakerrokset vaihtelevat. Ne pitävät kiinnostuksen ja jännityksen yllä. 

Omena ei kauas putoa lähenee jännäriä, sillä Joy-perheenäiti on kateissa, isä Stan on ehkä katoamisen takana ja neljä aikuista lasta omine parisuhde- ja sairaussotkuineen selvittävät tapahtumien kulkua. Moriartyn kirjassa myös poliisi osallistuu aktiivisesti katoamistutkintaan.

Moriarty yhdistää mehevästi huumoria, yllätyskäänteitä, psykologiaa ja jännitystä. Eniten innostun siitä, miten taitavasti persoonat syntyvät ja syvällisyyssivallukset istuvat juonenkulkuun. Hyvin myös lyhyesti sivuhenkilöinä pistäytyvät saavat lihaa luiden päälle. Nautin erityisesti tarkkanäköisestä mustavalkoisuuden sotkemisesta: Moriarty ymmärtää sävyjen sekoituksen päälle.

Seitsenkymppisten vanhempien suhteen myrskyt ja tyvenet, tennisbisneksen vaikutukset perheeseen sekä pariskunnan perin erilaiset perillispersoonat keskinäisine kahinoineen mehustavat juonen. Kirjan mittaan näen tekstin sieluni silmin sopivan erinomaisesti menestyssarjaksi The Big Little lies -sarjan tapaan (käännösromaanina Mustat valkeat valheet). Omena ei kauas putoa ei vie ihan Moriarty-suosikkini Hyvä aviomies kärkitilaa, mutta olipa viihdyttävä kuuntelu- ja lukukokemus.

•

Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa, suomentanut Helena Büzow, WSOY 2022, 17 t 44 minuuttia, lukijana  Sanna Majuri / 376 sivua. Kuuntelin ja luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

1 elokuun, 2022 · 6:00 am

Sormus – romaanini taustoista ja selkokirjallisuudesta

Juhannuksen alla ilmestyi selkoromaanini Sormus (Avain). Lainaan tähän kirjan esittelyn:

”Selkoromaani Sormus kertoo neljästä naisesta,

jotka ovat samaa sukua mutta elävät eri aikoina.

Kirja alkaa 1020-luvulta ja päättyy nykyaikaan.

Sormus vie lukijan historiaan ja ikuisiin tunteisiin.

Rakkaus vaatii kirjan naisilta valintoja ja rohkeutta.

Naisiin vaikuttavat myös unet ja salaperäinen viikinki.”

Selkoromaanini voi lukea kuka vain aikuinen tai nuori, mutta selko tarkoittaa sitä, että kieli on yleiskieltä helpompaa ja tekstin taitossa otetaan huomioon helppolukuisuus. Säekirjojen lukijoille on tämä tyyli tuttua: palsta on kapea ja kappaleet lyhyehköjä. Selkokirjassa ei säekirjan tapaan kielellä kikkailla, mutta se ei estä lukunautintoa, sillä kyllä henkilöt ja tarinat saadaan elämään ja lukija eläytymään myös helpon kielen kirjoissa. Se ei tarkoita lukijan aliarviointia vaan arvostusta.

•

Sormus on selkotavoitteisiini nähden parikymmentä sivua pitempi kuin olisi ideaali, mutta minulla on siihen perusteet. Tuon selkokirjallisuuteen uuden romaanimuodon, episodiromaanin. Romaanin neljä osaa voi lukea erillisinä, vaikkapa novelleina, joten pieni pituuslisä on sallitun rajoissa. Lisäksi lopun tieto-osuus on ikään kuin ylimääräinen info.

Episodiromaanini lähtökohta on historiallinen romaani. Ensimmäinen osa sijoittuu 1000 vuoden päähän, toinen osa tapahtuu 150 vuotta sitten, ja kolmas osa on 100 vuoden takaa. Ne viestittävät, että ennenkin on eletty ja tunnettu, selvitty vaikeista ajoista ja tehty valintoja asioissa, joihin voi vaikuttaa. Ripaus romantiikkaa lisää tarinoihin sokeria ja pippuria, ja osasta toiseen siirtyvä uniaines toimii lisämausteena. Romaani päättyy nykyaikaan, joka sitoo episodit samaan sukuun.

•

Miksi tällainen kirja? Aihe on pyörinyt mielessäni vuosikausia. Lapsuudenkotini piirongista löytyi vanha, mustunut sormus. En saanut sen alkuperästä oikein kunnon vastausta, ja kun asia alkoi minua toden teolla kiinnostaa, ei vanhemmistani ollut enää vastaajiksi. Mielikuvitukselle avautui tila.

Vuosia sitten näin unen viikingistä, ja pari vuotta sitten viikinki pistäytyi unessani uudelleen. Sitä pidin sysäyksenä: oli juuri tämän kirjan aika. Lisäksi minua kiinnostaa sukupolvien vaikutus toisiinsa ja tiedostamattomat tekijät ihmisten valinnoissa. Niin ainekset yhdistyivät, ja kirja alkoi kirjoittaa itseään. Neljän aikakauden eri-ikäiset naiset alkoivat elää mielessäni – sitten näppäimistölläni.

Naiset ovat kirjani päähenkilöitä, ja voisi ajatella, että nuoret ja aikuiset naiset ovat siksi kirjan kohderyhmää. Rajoja on tarkoitus rikkoa, ja siksi olen sitä mieltä, että tarinat historiasta, suvusta, rakkaudesta ja valinnoista sopivat kaikille sukupuolille, kaikenlaisille lukijoille.

•

Miksi juuri selkokirja? En edes ajatellut muuta, sillä olen viime vuodet hionut kaunokirjallista kieltäni juuri helpon suomen suuntaan. Se haastaa minut eritoten kielen ja ilmaisun rajoissa keksimään kerrontaan tapoja, joilla kirjoitan tarinan ja henkilöt mahdollisimman ilmeikkäästi, silti helpon kielen keinoin. Ajattelen kaikenlaisia lukijoita, joille ei avaudu pitkävirkkeinen kuvailu tai arkisanastosta etääntyvä kieli. Sormus ei ole kuitenkaan selkokirja helpoimmasta päästä, esimerkiksi suomen kieltä opettelevan kielitaidon tason arvioin olevan luokkaa B1, joskin olen saanut palautteen, että kirja sopii kaunokirjallisuuteen tottuneille A2-lukijoille.

Haluan kehittää selkokirjallisuutta, tuoda siihen uutta. Historiallisia romaaneja eikä oikein romanttistakaan kirjallisuutta ole vielä paljon selkokirjoissa, joten tarkoitukseni on lisätä valikoimaa. Episodisuutta haluan kokeilla selkosyistä: ajattelen Sormuksen sopivan lukijoille, jotka haluavat lukea pienen palan kerrallaan, mutta saavat mahdollisuuden yhdistää palasia toisiinsa.

•

Toistakymmentä vuotta olen ollut selkokirjallisuusaktiivi. Sinä aikana selkoa kustantavia on tullut jokunen lisää, selkokirjallisuus on kehittynyt ja lajikirjo lisääntynyt. Ikuisilta tuntuvina ongelmina pienlevikkiseen kirjallisuuteen vaikuttavat rahoituksen niukkuus ja mediahiljaisuus, jotka jarruttavat selkokirjojen julkaisemista ja tunnettuutta. 

Selvä trendi on, että julkaistuissa selkokirjoissa painottuvat selkomukautukset. Se on toki ymmärrettävää, sillä jo aiemmin tunnettu teos tuo mukanaan tunnistusedun ja vetoaa etenkin opetuskäytössä. Silti myös alun perin selkokielelle kirjoitetuille kauno- ja tietokirjallisuudelle tulisi olla jatkossakin tilaa. Niissä tekijän vapaus aiheiden, käsittelytavan ja kielen tason valinnan suhteen tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuksia kehittää selkokielistä kirjallisuutta.

Itse sekä mukautan että kirjoitan suoraan selkoksi. Suunnitelmissani on sitä jatkaa. Toivottavasti Sormus tarjoaa elämyksiä ja avartaa ajatuksia selkokielisestä kaunokirjallisuudesta!

•

Tuija Takala: Sormus. Avain 2022, 160 s.

Selkokirjatuotantoni aikajärjestyksessä

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia, selkomukautus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani historiasta nykyaikaan. Avain 2022.

15 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

31 heinäkuun, 2022 · 6:00 am

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee – Klassikkohaaste, osa 15

Tällä klassikkohaastekierroksella valitsin Ernest Hemingwayn sukupolviromaanin 1920-luvulta, Ja aurinko nousee (1926, suom. 1954 Tammi). Silmäillen dokumenttia Hemingwaysta tajusin, etten ole aiemmin lukenut hänen varhaistuotantoaan. Outoa, sillä 1920-luku on vuosikymmeniä kiinnostanut minua. Korjasin tilanteen.

Haastetta vetää Ankin kirjablogi, kuva Yöpöydän kirjat.

Ensimmäiset kaksi kolmasosaa luin tympääntymisen vallassa. Ja aurinko nousee vaikutti kirjalta, jonka toivoin päätyvän sinne, minne aurinko ei paista.

Minäkertojamies Jake häälyy persoonattomana kaiken keskellä ja esittää tarkkailevansa sivusta, dokumentoivan lakonisesti, mitä kukin joutilaiden miesten fiesta-porukasta sanoo, syö, juo ja tekee. Äijäilyelementteinä toimivat ryyppääminen, nyrkkeily, Pamplonan härkäjuoksutapahtuma ja härkätaistelut. Kaiken keskellä kirmaa katseen ja halujen kohde Brett, glamoröösi femme fatale.

”Oli viljalti viiniä ja kireyttä, josta ei kuitenkaan piitattu, ja ilmassa leijui väistämätön tapahtumien enne.”

En pureudu nyt romaanin omaelämäkerrallisuuteen, 1920-luvun taiteilijoiden Pariisiin ja eksoottiseen sisällissotaa edeltävään Espanjaan vaan lukurupeamani loppukolmanneksen havaintoihin. En kirjasta silti syttynyt, ja ajattelen Fizgeraldin Kultahatun kestäneen paremmin aikaa kuin Hemingwayn tämä teos.

Kuka ja mikä on Brett?

”- Olen aina tehnyt oman pääni mukaan.

–Tiedän sen.

–Tunnen olevani kaamea portto.

–Tunne sekin, minä sanoin.

–Jumalani, Brett ähkäisi. – Mitä kaikkea nainen itsellään teettää.”

Kirjan keskiössä leimehtii kolmekymppinen lady Brett, joka on menossa naimisiin miesseurueesta yhden kanssa, seikkailee toisen salarakkaana (kaikki tietävät), rakastuu matadoriin ja pitää Jakea kaveripanopinteessä. Brett näyttäytyy minun silmiini 1920-luvun modernin naisen fantasialta, vapaalta kaunottarelta ja seireeniltä – kerran kirjassa viitataankin miehiä sioiksi loitsivaan Kirkeen.

Naiskuvan ristiriitaisuus kiinnostaa: Brett ei voi itselleen mitään, eivätkä miehet voi mitään sille, että lumoutuvat ja joutuvat keskenään sanaharkkaan ja nyrkkitappeluihin. Romaanin seurapiiri toisaalta sallii Brettin vapauden ottaa ja jättää, mutta se jättää kaikkiin jälkiä – myös Brettiin. Romaani kertoo sarkastisesti (rakkauden) hinnasta.

”Naisista saa loistoystävän. Suurenmoisen vallan. Ensinnäkin täytyy naiseen rakastua, jotta ystävyydellä olisi jokin perusta. Olin pitänyt Brettiä pelkkänä ystävänä. En ollut vaivautunut ajattelemaan asiaa hänen kannaltaan. Olin saanut saamiseni ilmaiseksi. Laskun tuloa se vain oli lykännyt. Lasku tuli aina. Siinä yksi loistopuolista, johon voi aina luottaa.”

Mistä siis romaani minulle kertoo?

Ja aurinko nousee kertoo kapitalismista ihmiseen sisäänrakennettuna. Voittoja tavoitellaan ystävyyssuhteissa, hankitaan ohimeneviä hauskoja irrottelun hetkiä, joissa siedetään tympeitä tyyppejä kokonaisvoittojen toivossa. Kilpailu on käynnissä harrasteissa (kalastus, härkätaistelut, vedot, rakastettu/rakastelu) ja joku aina voittaa, muut maksavat hinnan. Romaani kertoo, miten liukkaasti elämä lipuu sen tuhlaamiseen ja pettymyksiin, kun ei saa sitä, mitä tilaa.

Hemingwayn sittemmin paljon jäljitelty tunteiden väistely ja toteamistyyli sisältävät rutkasti joutavaa dialogia, toistoa, toistoa ja tapahtumattomuuden dokumentointia. Pitkään se hämäsi minua alatekstin näennäispuutteella. Sitten oivalsin sen olemassaolon, etekin silloin, kun pamplonalainen baarimikko ja Jake juttelivat kuolemaan johtaneesta härkäjuoksusta:

”Hän [baarimikko] pani kannut pöydälle ja istahti tuolille.

–Iso puskuhaava. Huvin tähden vain. Pelkän huvin tähden. Mitä siitä pidätte?

–En osaa sanoa.

–Siinäpä se. Pelkän huvin tähden. Huvin vain, nähkääs.”

Minäkertoja asettelee salavihkaa muiden suuhun ajateltavat asiat ja osoittaa teksti- ja sisältöosaamisensa tekstipinnan karuudella. 

•

Kirjan keskeiset henkilöt ovat ulkopuolisia flaneeraajia: kaikki ovat poissa omalta maaperältään, ja yksi henkilöistä toistuvasti muiden hampaissa (jostain syystä juutalaisuutta korostaen). He ovat kokemussyöppöjä (pikemmin juoppoja) väistellen tavoitteita ja tarkoitusta. Porukka ostaa huvia, ja huvin vuoksi maksetaan: pettymykset ovat minimihinta, joten tunteet yritetään kuolettaa.

”Kuvittelin maksaneeni kaikesta. En niin kuin nainen maksaa ja maksaa ja maksaa. En minkäänmoista vastikkeen saamisen eikä rangaistuksen kärsimisen tunnetta. Arvojen vaihtoa vain. Antoi jotakin ja sai jotakin muuta. Tai sitten teki työtä saadakseen jotakin. Jollakin lailla maksoi kaikesta, mistä oli hiukankin iloa.”

•

Ja aurinko nousee täyttää klassikon kriteerit, mutta säilyykö sen vaikuttavuus? Riippuu lukijasta. Toistan: romaanin loppuosan monet asioiden aukikirjoittamattomuudet antoivat ajateltavaa, mutta kokonaisuus (ei vain vastenmielisten härkätaistelutilanteiden vuoksi) jäi ns. ostamatta.

•

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee, suomentanut Jouko Linturi, Tammi 1956 (myöhempi pokkariversio, alkuperäisteos 1926), 275 sivua. Lainasin kirjastosta.

Aiemmat klassikkohaastejuttuni:

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 14)

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

11 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Avainsanat:

28 heinäkuun, 2022 · 7:00 am

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär & Utrio 80 -haaste

Kaari Utrio täyttää tänään 80 vuotta, onnittelut! Juhlapäivän kunniaksi kirjablogeissa on juttuja Utriosta ja hänen tuotannostaan (ks. haasteen kokoaja, blogi Kirjasähkökäyrä). Minä valitsin juhlakirjaksi Pirita, Karjalan tytär -romaanin 50 vuoden takaa (Amanita 1972, Tammi/BookBeat 2021).

•

Romaanissa on romanttisia aineksia, jo Piritan tausta on sellainen: hän on karjalaisen kartanontyttären ja luopiomunkin äpärä. Sukunsa hylkäämä äiti kuolee synnytyksessä, isä tytön ollessa seitsenvuotias, jolloin kauppamiehet kaappaavat hänet ja myyvät orjaksi novgorodilaiselle pajarille. Piritan seikkailut jatkuvat noin 25-vuotaaksi, ja matkalle mahtuu lihallisia kohtaamisia, myös rakkaus.

Kiinnostavaa on etenkin se, että pääsääntöisesti sänkypuuhat ovat lähinnä päähenkilön reaalipolitiikkaa, ei makeilevaa vaaliheimolaisuutta, silti Pirita löytää myös oman nautintonsa. Vaikka Pirita on pakotettu 15-vuotiaana isäntänsä petikumppaniksi, hän oppii, miten hän selviää hyväksikäytöstä. Lisäksi hän hyväksyy oman seksuaalisuutensa luonnollisuuden:

”Miksi ei? Ja sitten hän ajatteli mitä kirkko sanoi haureudesta, ja kohautti olkapäitään. Orjana hän oli saanut vuosikaudet alistua haureuteen eikä kirkko ollut tehnyt mitään asian korjaamiseksi. Nyt kun hän halusi itse omasta tahdostaan ottaa miehen ei kirkolla ollut enää oikeutta tuomita hänen tekojaan.”

Ehkä taustalla vaikuttaa romaanin kirjoittamisaikojen seksuaalinen vapautuminen ja feminismi, mutta päähenkilön ajatukset sopivat hänen kehityskulkuunsa. Onhan hän tyypillinen historiaviihteen naispäähenkilö, omaehtoinen pärjääjä: ”Nuoresta iästään huolimatta hän oli tarmokas ja pystyvä ja ahkera;” 

Pirita on myös lapsirakas ja poikkeuksellisen empaattinen, sillä hän ymmärtää alistajiensa ja muiden ihmisten tilanteen, motiivit ja kasvojen säilyttämisen tarpeet. Piritassa on lisäksi kiehtovia ristiriitoja, vapauskaan ei ole yksinkertaista:

”Orjuuden suojaan ei enää voinut paeta eikä Pirita sitä halunnutkaan. Mutta mitä hän halusi ja mitä hänen piti tehdä, sitä Pirita ei osannut itselleen selvittää.”

•

Romaani koukuttaa seuraamaan Piritan elämäntapahtumia, mutta ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta, sillä mitättöminkin yksilö joutuu kärsimään valtapolitiikasta. Romaanissa kuvataan paljon Novgorodin uskonkiistoja ja vallanpitäjien juonitteluja. Valtasuhteet vaihtelevat, ja niitti niille on se, kun Iivana Julma tapattaa 1500 novgorodilaista. Kaikki tämä vaikuttaa Piritaan.

Utrion kuvaukset 1500-luvun novgorodilaisen pajaritalon elämästä, nokkimisjärjestyksestä ja ihmissuhteista tempaavat mukaansa. Hän hallitsee elävät sävyt silloinkin, kun juonittelut, väkivalta ja kohtuuttomuus jylläävät. Hurjuuteen kerronta äityy, kun juoppohullu isäntä Afim Avraamov raahaa perherippeitään pakomatkalle Karjalan kautta Kuolan niemimaan Lappiin. Selviämistaistelu vihan, tautien, kylmän ja nälän vallassa kouraisee. 

•

Viime kesänä luin Utrion elämäkerran. Siitä opin sen, että Utrio uskoo onnellisiin loppuihin. Muuta en Piritan kohtalosta paljasta. Elämäkerta opetti myös entistä enemmän arvostamaan valtaisan työteliästä kirjailijaa, joka ei ole tinkinyt taustatutkimuksista, jotta ajankuva historiallisissa romaaneissa tuntuisi aidolta. Aikalaiskritiikin ymmärtämätön rouvasporno-vähättely on aikojen saatossa osoittautunut hutiksi, ja nykylukijat voivat vapaasti nauttia tyylikkäästä historiaviihteestä.

Kaari Utrion kengät Juupajoen kenkämuseossa, kuva kesältä 2021

Utrio sai valtion kirjallisuuspalkinnon Piritan ilmestymisen jälkeen vuonna 1973. Mutta Utrio ei jättänyt Piritaa rauhaan, vaan hän uudisti kielellisesti kirjan 7. painoksen vuonna 1999. Minä luin ensimmäisen version, joten muutokset jäävät minulle arvoitukseksi. Sujui tämä näinkin oikein hyvin – samoin kuin myös viime kesän keskiaikainen Utrio-kokemukseni, rakenteellisesti kekseliäs näkökulmaromaani Pirkkalan pyhät pihlajat (1976), jossa siinäkin käväistään Novgorodissa. Utrion 1800-luvun alkuun sijoittuvia romansseja olen lukenut useita.

Kaari Utrio on ilmoittanut, ettei hän enää kirjoita historiallisia romaaneita. Näin hän totesi muun muassa viime vuoden kirjamessuilla Helsingissä vireänä ja terävänä. Siihen on tyydyttävä ja kiitettävä uraauurtavasta kirjallisesta työstä. Arvostan.

•

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär, Amanita Ltd 1972 / Tammi 2021, 331 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Kaikki Utrio-juttuni: tässä.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

24 heinäkuun, 2022 · 6:52 am

Kristiina Vuori: Samettiin kätketty

Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja – nimipäiviään viettävät: onnittelut! Naistenviikko on siten viimeisessä päivässään, samoin kirjasomen naistenviikkohaaste. Päätöspäivälle valitsin historiaviihdettä yhdeltä Kristiinalta. Juttuni loppuun lisäsin linkit kaikkiin viikon juttuihini. Huomenna blogissani on koko haasteen koontipostaus, josta näkee mukana olleet blogit ja linkkejä blogijuttuihin.

*

Turussa käyn aina mielelläni, viimeksi maaliskuussa, ja miksei sopisi sinne myös vierailu 1640-luvun loppupuolella. Sinne vie Kristiina Vuoren historiallinen romaani Samettiin kätketty (Tammi 2021).

Romaanin kertoja, kolmikymppinen leskivaimo Margareta, toimii kätilönä. Turussa etsitään vauvansa Aurajokeen heittänyttä naista ja Margareta osallistuu etsintöihin. Lapsenmurhaaja pyritään paljastamaan lypsämällä kaupungin naisia. 

Välillä kerronta kulkee hän-muodossa, jonka on tarkoitus lisätä lukijan jännitystä: kenestä kerrotaan ja onko Margaretalla itsellään jotain tekemistä salasynnyttämisessä?

Ymmärrän ja tavallaan en ymmärrä romaanin rakennetta. Ensimmäinen osa sisältää lapsensurmaajan etsinnän ja Margaretan salaisen suhteen muistelun, mutta toinen osa on takautuma Margaretan rakkaussuhteen syntymisestä ja voimasta – sehän jo selvisi ensimmäisessä osassa. Mutta tarkoitus pyhittää keinot: kerronta paisuttaa pariskunnan vetovoimaa. Kolmas osa kuvaa rikostutkintaa ja oikeustoimia sekä sulkee Margaretan kohtalon.

•

Samettiin kätketty luottaa rehevään ilmaisuun, mitä tulee suhteiden ja seksuaalisuuden kuvailuun. Historiaviihteen perinteitä se myös hyvin noudattaa rakkausromaanina, johon kuuluu järjen vievä hullaannus, epäsäätyisyydestä piittaamaton yhteys ja epäselvyydet suhteen pysyvyydestä. Niistä rakentuu Margaretan ja skotlantilaisen kauppiaan Alexin rakkausdraama.

Tällä kertaa en tempautunut mukaan kirjan romanssiin, taisin kaivata siihen yllättävää ja odottamatonta. Pidänkin Vuoren romaanissa tärkeimpänä naisen aseman käsittelyä. Siinä Vuori on vahvoilla.

•

Kätilö on ammatti, joka tarjoaa terävän näkökulman tarkastella naista 1600-luvulla. Synnytys on naisen elämän riski yhteiskuntaluokasta riippumatta. Romaanissa on esimerkiksi väkevä kuvaus kohtalokkaasta lapsenpäästöstä. Kaikki muu synnytyksen ulkopuolella ilmentää epätasa-arvoa yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten välillä.

Naisia koskevat eri säännöt kuin miehiä. Miehet saalistavat ja kauppaavat naisia omiin tarkoituksiinsa, mutta syytökset ja synti kohdistuvat vain naisiin. Vain naiset saavat siveettömän häpeäleiman pienistäkin hairahduksista saatikka salavuoteudesta tai lapsensurmasta.

”Pappien mukaan meissä naisissa pesivät pahat mahdit, meidän ruumiimme on demonien saastuttama ja altis hallitsemattomille tarpeille ja himoille. Julistavat, että miehissä asustaa järki ja siksi he pitävät lihallisuutensa kurissa meitä paremmin.”

Kaksinaismoraalisella uskonnolla pyhitetyn miesten lakien maailma tulee räikeästi esille oikeuslaitoksen toiminnassa. Tämän kaiken Vuori onnistuu punomaan Margaretan elämänkokemuksiin ja romaanin päätapahtumiin niin, että vakuutun ajankuvasta.

•

Kristiina Vuori: Samettiin kätketty, Tammi 2021, 259 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Naistenviikolla 2022 postaamani jutut:

18. heinäkuuta – Riikka: Riina Tanskanen, Tympeät tytöt
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla: Johanna Sinisalo, Ukkoshuilu
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta: Helena Ruuska, Mary Gallen-Kallela
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna: Paula Havaste, Laahus & Johanna Valkama, Kuningatarlaiva
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita: Jenni Pääskysaari, Mielen maantiede
23. heinäkuuta – Olga, Oili: Jasmine Westerlund, Olly Donerin kiehtova elämä
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja: Kristiina Vuori, Samettiin kätketty

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

22 heinäkuun, 2022 · 8:28 am

Jenni Pääskysaari: Mielen maantiede

Jennien juhlapäivää vietettiin eilen. Ei tänäänkään ole myöhäistä – naistenviikko jatkuu, myös kirjablogesissa.

Kansikin sen kertoo: tämä on Korso-special. Korso on minulle kirjallisuudesta tuttu Räkkärimarketin kassan Tarja Kulhon vuoksi, mutta Kulho on silkkaa fiktiota, kun taas Mielen maantiede (Otava 2021) mainitaan takakannessa Jenni Pääskysaaren omakohtaiseksi romaaniksi.

Pääskysaaren romaanin minäkertojan juuret uppoavat Korsoon, sillä siellä on sukua monessa polvessa. Romaani kertoo 1970-luvun puolivälissä syntyneen kertojan lapsuudesta lukion alkuun, joten kirja kuuluu esikoisromaanien kasvukertomusheimoon.

•

Korsolaisuutta on monenlaista, vaikka mielikuvissa siihen oleellisesti yhdistyy karuutta ja köyhyyttä. Romaanissa viehätyn perhepiirin lämmöstä, ja näin syntyy sävykäs kasvukertomus – myös muista kuin päihde-mielenterveys-ongelmaisista lähtökohdista. Mutta se muu kodin ulkopuolella:

”Kun poistuin kotipesästä, en ollut turvassa enää missään. Olin omalla reviirilläni metsästäjän tähtäintä jatkuvasti välttelevä, pieni vapiseva jänis.”

Kasvavan tytön epävarmuudet, kaveri- ja ihastussuhteet kuuluvat asiaan siinä kuin harrastukset ja idolit Gene Simmonsista Kaari Utrioon. Koskettavasti kirja kertoo itsensä pienentämisestä silloin, kun omat intressit eroavat keskiverrosta: ajan ja paikan hengen mukaan omaperäisyys pitää vaientaa, ettei erotu joukosta.

•

Pääskysaaren tyyliin kuuluu sirpaleisuus, ja tapahtumakuvailun lisäksi mukana on tilannekuvauksia ja listoja. Lyhyet luvut etenevät kronologisesti ja ne on nimetty ytimekkään yksisanaisesti.

Pidän hiomattomuudesta ja rososta, jota on tekstiin jätetty. Siitä huolimatta en ihan saa otetta kokonaisuuteen. Rohkaisevana romaani kyllä sopii tämän ajan nuorille: kyllä kannattaa uskoa omiin tavoitteisiin, ja joka paikasta voi pyrkiä niitä kohti.


•

Jenni Pääskysaari
Mielen maantiede
Otava 2021
romaani
208 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

19 heinäkuun, 2022 · 5:44 am

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Tänään otan varaslähdön naistenviikon nimipäiviin. Kirjailija Johanna Sinisalo juhlii 21. päivä ja hänen romaaninsa Ukkoshuilu (Otava 2021) minäkertoja Leena 22.7. Etukäteisonnittelut heille ja onnittelut tämän päivän Sareille ja sen nimijohdannaisille!

Katso naistenviikon haastepostaus: tässä.

Ukkoshuilu osoittautuu hyväksi kesäkirjaksi. Siihen sekoittuu historiaa, folklorea, suhdesotkuja, yhteiskunnallisuutta ja trillerimäisyyttä. Hitusen ehkä ainesruuhkaa ja myös pitkitystä saattoi juonikuvioissa olla, mutta kesähelteellä pihakeinussa keinutellen tarinaa oli sujuvaa seurata. Keinuttelupaikkani on Teiskossa, jossa myös kirjan käännekohdat tapahtuvat, joten paikallisuuskin lisäsi kiinnostustani.

•

Romaani alkaa kaukaa historiasta vanhatestamenttiselta ajalta. Siitä kertoo Joona, jonka lukija tunnistaa tarinoista valaan vatsaan joutumisesta. Näppärästi Sinisalo purkaa tutun ihmetarinan ja kytkee siihen seikkailua, uskomuksia ja ripauksen yliluonnollista taikaa. Lyhyt Joonan tarina toimii tyylipuhtaan historiallisen fiktion tapaan, ja aistin kielestä tehokasta waltariaanisuutta. Tästä kirjan osuudesta saadaan siirtymään nykyaikaan kumma kapistus, ukkoshuilu.

Pääosan romaania kertoo Leena Lind, ammattitaitoinen meteorologi, joka saa potkut työstä ja avioliitosta. Suhde työkaveriin sotkee pitkään Leenan elämää, jonka muuten täyttää köyhäksi muuttunut arki esikouluikäisen tyttärensä Leian kanssa. Ex-mies asuu Tampereella, ja sinne muuttaa myös Leena tyttärineen. Työttömyysjakson jälkeen Leena työllistyy muttei tehtäviin tai tasolle, jotka vastasivat hänen koulutustaan tai elinkustannuksiaan. Työpaikassa ja muutenkin tapahtuu outoja: tiedenainen joutuu pohtimaan tieteellisesti todistetun ja yliluonnollisen kohtaamista.

•

Leenan särmikäs persoona kantaa hyvin romaania, sillä hän oivaltaa terävästi asiayhteyksiä. Välillä hän huijaa itseään ja on huijattavissa, joten fiksu ihminen osoittaa inhimillisyytensä. Se tekee Leenan kertomasta uskottavaa.

Leenan minäkerronnan ohella romaanissa on hänen Säätyttö-blogijuttujaan, jotka eroavat muusta mielenkiintoisina, filosofisina sääilmiöpohdintoina. Niissä välähtää myös kielen lyyrisyyttä. Rikkana rokassa on juonittelijoiden sähköpostikirjeenvaihtoa, joka (ehkä turhaankin) osoittaa, mitä Leenan pään menoksi juonitaan. Kerronnan vaihtelu pitää kuitenkin lukijan virkeänä.

•

Juonen kannalta ukkoshuilu, siis konkreettinen esine eli kivinen huilumainen puikko, sujahtaa sujuvasti Joonan ajoista Leenalle. Se toimii oivana motiivina luonnon tilan, sään ja sen manipuloinnin teemoille. Tähän saadaan mukaan maailmanpoliitiikka: sää voi olla ase. 

Karmivasti Sinisalo on ennustanut viime syksynä ilmestyneessä kirjassaan Venäjän valtapyrkimykset. Vaikkei Ukrainan sodan pontimena olekaan Krimin valtauksen jälkeinen vesipula, muuten osuu oikeaan: ”Elleivät he [venäläiset] ole koko ajan halunneetkin saada syyn laajentaa konfliktia?”

Sinisalo näyttää vallanhalun ja ahneuden vaikutukset ihmisiin, myös manipulointi tunteita hyväksikäyttäen kuuluu vaikutusvarastoon. Silloin Tampereen takamailla Teiskossakin voi tapahtua sellaista, jolla voisi olla maailmanpolitiikalle käänteentekeviä seurauksia. Uskon sen.

Pieni ihminen on muutenkin Ukkoshuilussa isojen rattaiden möyhennyksessä. Työttömyyttä, köyhyyttä ja firmojen kikkailua työllistämistöillä ruoditaan roimasti, samoin yrityskauppoja ja osaavien naisten asemaa silloin, kun miehet yhä kyynärpäät edellä verkostoituvat ja rynnivät yritys- ja työmarkkinoilla.

”Vihaan sitä, että minulta on viety elämänhallinnan illuusio, turvallisuuden tunne: että korkealla koulutuksella ja työssä pärjäämisellä olisi vaikutusta omaan tulevaisuuteen.

 Yksilön päätökset ovat pikkuruisia, kun ajatellaan vaikkapa koko maailman tulevaisuutta. Meille on syötetty vuosikausia ajatusta, että vaikkapa jätteiden kierrättäminen, lentomatkustamisen vähentäminen ja tavaroiden uusiokäyttö ratkaisevat ilmastokriisin. Silti meillä samaan aikaan olisi velvollisuus kuluttaa koko ajan enemmän, jotta ’talouden pyörät pyörisivät’. Elämäntehtävämme on tuottaa jollekuille muille voittoa.”

Leenalla on siis asiaa ja ajatuksia. Agendahenkisyyden lisäksi romaanissa välittyy hyvin Leenan tunne-elämä. Ei siis aivotonta kesäkeinulukemistoa, vaan helteen hyydyttämän lukijan aivot saavat askaretta.

•

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu, Otava 2021, 440 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

17 kesäkuun, 2022 · 6:05 am

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen

Kirjoitin Ann-Luise Bertellin Oma maa -romaanista näin: ”Mutta ennen kaikkea tämä: sävyssä on merkillistä hyväntuulisuutta, lempeyttä, ymmärrystä inhimilliselle keskeneräisyydelle ja virheiden vääjäämättömyydelle.” Tuon toisto on paikallaan luettuani Ikävän jälkeen (Tammi 2022). Romaanin nimi on sopivasti monimerkityksellinen, mikä käy kirjan sisältöön. Tarkoittaako se tilannetta kaikkien epämiellyttävien tapahtumien jälkeen vai sen jälkeen, kun kaipaus loppuu? Kumpikin käy.

Kirjan kertoja, vanha Maria, muistelee mennyttä ja välillä viivähtää nykyisyydessä, jossa muistisairaan toden ja kuvitellun raja häviää. Esimerkiksi Dallas-sarjan J.R. käväisee useasti kertojan seurana. Kirjassa on siellä täällä lisäksi kirjeitä, jotka nekin selittävät mennyttä, sen isointa ikävää.

•

Romaani alkaa prologin jälkeen hurjalla kuvauksella Marian isän kuolemasta. Sen jälkeen kahden pienen lapsen äiti päätyy ikävään naimakauppaan, eikä Marian lapsuudessa ja nuoruudessa juuri valopilkkuja välky. Ensin Kanadaan muuttaa isoveli, sitten Maria, kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, ja parinkymmenen vuoden jälkeen Maria muuttaa perheineen takaisin kotiin, ruotsinkieliselle Pohjanmaalle.

Marian elämänkaareen kuuluva on tavallista tarina-ainesta kurjasta lapsuudesta sekä aikuiselämän virheistä ja murheista. Vanhempana häntä koskettaa merkittävä luopuminen. Raskaiden vaiheiden joukossa on joitain hippusia hullaannusta ja iloa. Varsinainen tarinan taika on kerrontatavassa, jossa hyrisee tietynlainen elämän hyväksyminen. Bertell on löytänyt kertojaäänen, jossa elämänmakuisuus ei muserra vaan valaisee.

Romaanin etu on myös sen tiiviys, sillä lavertelematon suurpiirteisyys monista asioista antaa lukijalle tilaa mahtua kertojan ytimeen. Ikävän jälkeen ilmestyi ruotsiksi jo 2016, ja hyvä, että se julkaistiin suomeksi, sopivasti Oman maan kylkeen.

•

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen, suom. Vappu Orlov, Tammi 2022, 155 sivua. Luin eKirjan BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

15 kesäkuun, 2022 · 5:56 am

Susanna Alakoski: Lontoon tyttö & kesäkuun kirjapiiri

Kolmihenkinen kirjapiirimme on aiemmin keskustellut Susanna Alakosken Pumpulienkelistä, ja nyt tuli Lontoon tytön vuoro (WSOY 2022). Sarja seuraa pohjalaisen perheen elämää, ja näkökulma on siirtynyt äiti-Hildasta Greta-tyttäreen.

Jonni-veli saa romaanista pienen osuuden, samoin Hilda, mutta muuten maailmaa katsotaan Gretan kokemuksista 1950- ja 1960-luvuilta. Minun täytyi välillä nipistellä itseäni, että Gretahan on jo kolmekymppinen eikä kokematon tyttönen, sillä kirjaan on saatu alkupuolelle tyttömäisen kepeä henki. Koska elämä ei silkkihanskoin kohtele ketään, tunnelma kyllä muuttuu loppua kohti – kiteyttäköön sen Hilda:

”Ymmärräthän Mirri, se mitä elämäksi kutsutaan ei ole mitään muuta kuin linttaan astuttu kenkä, ja joskus kaikki on yhtä pitkää kuin leveää. Toisin sanoen käsittämätöntä. – – Ehei kuule, synkällä hetkellä purraan hammasta, muuta ei ole tehtävissä.”

*

Tapahtumista voi paljastaa sen verran, että Greta lähtee Vaasasta töihin Tukholmaan. Sieltä halu nähdä maailmaa vie Gretan lastenhoitajan hommiin Lontooseen, mutta muutaman vuoden jälkeen hän päätyy ompelijaksi ruotsalaistehtaaseen.

Olimme kolmisin samanmielisiä sen suhteen, että romaani on erilaisista palasista koottu. Alkupuoli vetää hienosti ja antaa odottaa enemmän näkökulmatekniikka kuin mitä lopulta romaanissa on. Loppu vaikuttaa hieman hätäiseltä, esimerkiksi Gretan avioliitto maalaillaan suurpiirteisesti. Kirjapiirimme Taru toi esille, että kirja herättää myös ankeita tunteita elämäniloisen nuoren naisen kohtalon käännyttyä ahtaaksi.

Vuorovaikutuksen kuvaus herätti mielenkiintoamme. Hilda-äidin ja hänen Ruotsiin muuttaneiden aikuisten lastensa kommunikointi tapahtuu lähinnä kortein. Vaivaantuneet kasvokkain tapaamiset päätyvät joka kerta jonkinlaisiin kupruihin. Tuollainen tunnepuolen kokemus säväyttää.

*

Kirjassa on ilmavia kohtia, joissa henkilöiden tunteet ja ajatukset leijuvat. Niiden vastakohtana toimivat tiukat huomiot. Etenkin yhteiskunnallisten ilmiöiden vaikutus yksilöihin osoitetaan: Hilda, Greta ja Jonni ovat työläisinä riippuvaisia tehtaanjohtajien päätöksistä ja ajan taloussuhdanteista.

Sivistyneen lontoolaisen isäntäperheen uteliaisuus Gretan taustasta ja heidän maailmojensa perustavanlaatuiset erot tulevat osuvasti esille:

”Kuinka hän oppisi ajattelemaan niin monia ristiriitaisia ajatuksia yhdellä kertaa ja yhtä mutkattomasti kuin Conelyt? Oli kuin sieltä, mistä hän oli lähtöisin, ei olisi kirjaimia eikä sanoja. Oli kuin siellä ei olisi kieltä.”

*

Pidimme kaikki kovasti kuvauksesta, jossa Jonni ihastuu vaimonsa ay-aktiiviystävään yhteisellä kurssilla. Ay-kurssi on kaikkiaan kerrottu hirtehisen tehokkaasti. Myös Gretan Lontoo-kokemuksista kiinnostuimme, mutta sitä mietimme, miten uskottavaa oli Frank Sinatran ja Elizabeth Taylorin tapaaminen kotikutsuilla. Toisaalta Alakosken sarjassa elokuvatähdet ovat symboleita, unelmia, arjen katkaisijoita – kuten on myös Gretalle unelmanhohteiseksi jäänyt elämänpoikkeama, Lontoo.

Kirjapiirikolmikostamme Johanna totesi, että Lontoon tyttö –romaanin rakennuspuut näkyvät selvemmin kuin Pumpulienkelissä, enkä minä eikä Taru sitä näkemystä vastustanut. Pohdimme, olimmeko kiintyneet ensimmäisen osan Hildaan niin, että emme tempautuneet täysillä Gretan tarinaan, mutta perimmäinen syy lukutunnelmiin löytyy kyllä romaanin kerronnan vaihtelusta, joka alkoi vaikuttaa epätasaiselta. Tiedämme, että sarja jatkuu vielä kahdella osalla, ja olemme niistä edelleen kiinnostuneita.

*

Juttelimme myös muista kirjoista. Johanna ja Taru olivat kuunnelleet äänikirjana Pirjo Hassisen romaanin Toisella tavalla onnellinen, jonka minä olin aiemmin lukenut. Kumpikin kirjakuuntelija piti romaanin alkupuolesta enemmän kuin loppuosasta. Minä olin selvästi heitä myötämielisempi kokonaisuudesta. Sen sijaan me kaikki olimme yksimielisen innostuneita Sara Osmanin romaanista Kaikki mikä jäi sanomatta. Romaanin naisten näkökulmat valottavat erilaisia puolia elämäntavoista, taustoista ja ystävyydestä. Ehkä lopun ei olisi tarvinnut olla niin äärimmäinen kuin oli – mutta olkoon.

Virtuaalikirjapiiri lomailee (ja lomalueskelee) ja palaa kirjakeskusteluihin elokuun loppupuolella.

•

Susanna Alakoski: Lontoon tyttö, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, WSOY 2022, 368 sivua. Lainasin kirjan kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: