Aihearkisto: Romaani

4 huhtikuun, 2022 · 6:08 am

Lukuviikon 2022 lukemistoksi

Hyvää lukuviikkoa 8. – 10.4.2022! Tavoitteena on Lukemalla parempi maailma. Sellaisen kaipuu tässä maailmatilanteessa tuntuu oletettavasti ihan toiselta kuin silloin, kun vuoden lukuviikkoteema on valittu. Kukaan ei silloin varmaankaan arvannut, että Euroopassa on nyt sota ja itänaapuri tuputtaa propagandaa ja tukahduttaa muun.

Minuun tilanne on vaikuttanut niin, että lukemiseen on välillä vaikea keskittyä. Silti kirjat tarjoavat mahdollisuuden ajatusten ja tunteiden käsittelyyn, lohtuunkin. Lisäksi pohdin paljon lukutaitoa tasa-arvotaitona. Kriittinen medialukutaito kulkee fiktion maailman oivaltamisen rinnalla: sen ymmärtäminen, millä keinoin missäkin tekstilajeissa meihin vaikutetaan.

Lukutaitoviikon ratoksi poimin muutaman vinkin, luettuja ja omittuja, jotka puhuttelevat nyt suhteessa maailmanmenoon.

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään (Otava 2021)

Nuortenromaani näyttää maailman, jossa Venäjän ja Kiinan tapainen korporaatio hallitsee ilmastokatastrofimaailmaa jossain hämärässä tulevaisuudessa. Toisinajattelu tukahdutetaan, mutta jossain itää inhimillisyyden siemeniä. Tätä kirjaa lukee nyt toisin kuin pari kuukautta sitten.

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani (Gummerus 2022)

Suvannoksi maailman melskeessä voi valita kunnon lukuromaanin, fiktion yhdestä naiselämästä 1800-luvulla. Nainen tutkii sammalia, ei ymmärrä ihmisiä, mutta elämä opettaa.

Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen (Otava 2022)

Miten yksi sattuma johtaa tekoon, joka muuttaa kaiken? Täyteläinen romaani möyhii ihmisen ytimiä, identiteettiä ja suhteita kovin kiinnostavasti, ankarastikin, mutta näen myös armoa.

Aleksis Kivi: Kullervo, selkomukautus Tuija Takala (Laatusana 2021)

Suomalaisen kulttuurin väkivaltaiseen kulttihahmoon voi peilata kaikkea, mihin viha, kosto ja tunnetaidottomuus voivat johtaa. Ja oliko Kiven tulkinta Kalevalan Kullervosta symboli pikkuruisesta Suomesta Venäjän vallan alla? Ken lukee, saa pohdittavaa.

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni (Tammi 2022)

Tähän aikaan sopii yhteiskunnallisesti kantaaottava omaelämäkirja. Se kertoo poliittisten päätösten seurauksista yksilön elämässä. Lisäksi Louisilla on sanottavaa maskuliinisuuden malleista.

Enni Mustonen: Paimentyttö, selkomukautus Tuija Takala (Opike 2021)

Hyvinvointivaltioihminen voi historiallisesta romaanista tutkia, mitä on elämä 1800-loppupuolen maaseudulla, kun ei ole sosiaalihuollon turvaverkkoja. Orpo Ida on selviytyjä hyväntahtoisten ihmisten ansiosta – mutta jos heitä ei olisi…

Maria Mustaranta: Äidin tehtävä (WSOY 2022)

Jännärinaineksia sisältävän romaanin tömäkkää ainesta ovat vanhemmuuden tunteet ja teot silloin, kun lapsella on ongelmia. Kirja yllättää viimeisille sivuille.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta (Like 2022)

Ruotsalainen yhteiskunta saa roiman käsittelyn maahanmuuttajaperheen menestyneen tytön näkökulmasta. Kirjassa on myös ystävyydestä ja traumoista, mutta yhteiskuntanäkymät säväyttävät minua eniten.

*

Lukuviikon tiimoilta sain monet kollegat mukaani järjestämään työpaikalla lukuviikkoon sopivaa oheistoimintaa. On kirjan kierrätystä, lukuvinkkejä ja kirja-arvontoja – ainakin. Ehkä pientä ja kotikutoista tässä maailmassa, mutta näyte, että pidämme lukutaitoa tärkeänä tasa-arvon ja osallisuuden osana.

#lukuviikko

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Romaani

Avainsanat: , , , , , , ,

3 huhtikuun, 2022 · 11:48 am

Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen

Loppulukua ja -lauseita lukiessani kävi jonkinlainen väristys, ihokarvat nousivat. Mielihyvä taitavasta tarinoinnista sen aiheutti. Luin Pirjo Hassisen uutuusromaanin Toisella tavalla onnellinen (Otava 2022).

”Aivan kuin jonnekin ilmaan syntyisi näkymätön hiukkaskenttä, ja itse kulkisi sen läpi ymmärtämättä syytä äkilliseen leiskahdukseen.”

En tiedä, miksi yllätyn innostavasta lukukokemuksesta. En ole pitkään aikaan lukenut mitään Hassiselta, eikä minulla ollut erityisiä odotuksia uudelle romaanille. Koen kirjan olevan kunnon proosaa: tietoinen konstruktio kertojaa, kieltä, rakennetta ja tarinaa. Se on perinteitä kunnioittavaa ja siitä ponnistavaa omaäänistä kaunokirjallisuutta. Jotenkin ihan perus ja kuitenkin omanlainen. Ilahdun lukijana.

Runkona toimii minäkertojan koko nelikymppisen elämän kertomus. Heti ensimmäisiltä sivuilta selviää, että siinä solmiutuvat kertojan pyrkimys rehellisyyteen mutta myös kertojan tietoiset valinnat kerrotusta ja tyylistä. Kyse on fiktiivisestä tunnustustekstistä.

”Kun kaikki muuttuu, mikä muuttuu eniten?”

Toisella tavalla onnellinen -romaanissa juonen jäntevyys kannattelee kokonaisuutta. Kaikki alkaa siitä, kun minäkertoja-Sanna ajattelee iloiseksi yllätykseksi korjauttaa miesystävälleen Y:lle miehen juuri kuolleen isän jäämistöstä löytyneen kellon. Sattumus kelloliikkeessä sysää Sannan silmäkkäin menneisyyden, identiteettinsä, intohimojensa ja kateellisuuden kalvavuuden kanssa. Ollaan siis ytimessä, elämänarvioinnissa, kun ihminen löytää itsensä tekemästä sellaista, joka muuttaa ja mutkistaa.

”Sillä ihminen ei ole milloinkaan keveä tai täysin vapaa. Ihminen on kärpäspaperi, maailmalle tahmea. Totaalisen puhdas on vain sen ohikiitävän ajan, kun käsittää kaiken juuri muuttuneen.”

Ehei, en kerro juonta, en ruodi henkilöitä, en avaa kertojan pohdintoja tai havaintoja. Koska nautin sipulin tavoin kuoriutuvasta henkilöhistoriasta ja rakkaussuhteen suorimisesta, suon sen muillekin sellaisenaan. Siteeraan romaania: ”Sinä päätät.”

Tiivistän vain näin: romaanin täyteläisyys ruokkii ja silti jättää nälän selvittää lisää. Kirja kertoo lapsuuden vaikutuksista elämänasenteeseen, vanhempien välien heijastelusta aikuisiksi kasvavien ihmissuhteisiin, ystävyyden sakeudesta ja rakkaussuhteen ääneen lausumattomista värähtelyistä. Ja identiteetistä.

”Minähän opettelin täyttä häkää uutta kieltä, toisenlaista tuntumaa maailmaan. Uuteen kuului sen päättäminen, mistä kaikesta piti päästää irti.”

Ei vain juoni ja tarina, vaan romaanitaiteeseen kuuluvat henkilökuvaus, kieli ja rakenne. Hassisen romaanissa edetään pääpiirteittäin tunnustuksen aikajärjestyksessä ja modernin romaanin tapaan kertojan vallankäytön varassa. Siispä kertojan mietteet elämänkokemuksistaan liittyvät muutamien kuukausien kerrontajaksoon, ja hän voi jälkiviisaana tyylitellä.

”Niin kuin ihminen kaunistelee kaikkea sietämätöntä, minäkin järkeistän nyt mietteitäni sinä yönä. Liitän mukaan maustekakkuja ja polkupyöriä, joita en todellisuudessa sillä hetkellä muistellut. Sillä kaiken yllä, yön ja pakkasen, kuusen mahtailevuuden yllä, sytkytti ylivoimaisena yksi ainoa ajatus. Tajusin kyllä, miten ruma se oli ja miten vastoin kaikkea sitä, mitä pidin oikeana.”

Tyylin tietynlainen tylyys ja armottomuus kohtaa piilevän armollisuuden, tai tulkitsen, että kertoja kulkee kohti armollisuutta itseään ja muita kohtaan, vaikka hän katsookin tarkan karsaasti monia asioita ja ankarasti itseään. Hän alkaa ymmärtää muiden totuuksia, osin omiaankin.

Kieleltään ilmeikäs kuvaus erottaa Toisella tavalla onnellinen -romaanin muista perushyvistä kasvu- ja käännekohtaromaaneista. Tuore ja terävä ilmaisu kohottaa lukukokemusta.

•

Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen, Otava 2022, 156 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

1 huhtikuun, 2022 · 7:44 pm

Petri Vartianen: Kuolemanlahti

Petri Vartiaisen romaanin nimi kalskahtaa dramaattiselta: Kuolemanlahti (Basam Books 2022). Se on kirjassa konkreettinen paikannimi, josta kirjan päähenkilö Ritva on syntyisin. Toisaalta mikä lahti tahansa voi muuttua kuolemanlahdeksi, minkä kirjan prologi ja jotkut muut tapahtumat osoittavat. Kirja käynnistyy Louhi-laivan uppoamisella 1934 Enonlahdella, ja sillä on vaikutuksia kirjan vuoteen 2019 saakka jatkuviin perhetilanteisiin.

Kuolemanlahti on monessa mielessä perinteinen romaani. Se etenee kronologisesti kertoen Ritvan elämästä lapsuudesta palvelutaloon. Henkilövetoisuus korostuu: Ritvan valinnat ja vaiheet hallitsevat, ja hänen vierelleen seurattavaksi henkilöksi tulee Ritvan vuonna 1977 syntynyt poika Mika. Perinteistä on myös kirjassa kuvatut miesten ja naisten maailmoiden erot sekä katkerat kokemukset lestadiolaisuudesta.

Romaanissa on kompaktissa paketissa myös suomalaista yhteiskuntakehitystä. Ritva syntyy köyhään maalaiskylään, hankkii sitkeyttään ammattikoulutuksen ja muuttaa 1970-luvulla Ruotsiin töihin, mutta palaa perheineen Suomeen. Ritvan poika Mika saa jo mahdollisuuden korkeakoulutukseen.

•

Oleellista kuitenkin on perheen merkitys yksilön kehityksessä. Romaanin moottori on Ritvan viha ja katkeruus synkästä lapsuudesta, jossa hän oli kotona orjan asemassa isän jatkuvan mitätöinnin kohteena. Ankara ja kaksinaismoralistinen usko leimasi ilmapiirin, ja sitä vastaan Ritva teki omat ratkaisunsa.

Päämotiivi on isämallit. Ritva valitsee pojalleen useita isävaihtoehtoja, vastaiskuna omalle isälleen. Ei sekään osoittaudu onnistuneeksi ratkaisuksi. Mikan isäkuvatukset näyttäytyvät tympeän viinanhuuruisina ja pornopuheisina. Ritva porskuttaa siitä huolimatta, ja hänestä muodostuu kiinnostava henkilö, josta en ihan saa kiinni mutta jossa kytee kiehtova arvoitus. Mikasta kasvaa syrjästä seuraaja ja hitaasti asioihin tarttuva.

•

Minulle jää romaanista ristiriitainen olo. Pidän siitä, että vuosissa edetään vikkelästi ja että niistä valikoituu kerrottavaksi vain tiettyjä käänteitä. Kerronnassa vaihtelevat yksityiskohtainen tilannekuvaus ja suurpiirteinen loikkaus tapahtumiin. 

Toisaalta käy niin, että välillä hukkaan, mihin kokonaisuus tähtää. Kerrottuun jää jotain, mihin en saa otetta, ja siksi kaikki osaset eivät loksahtele kohdilleen muuten kompaktissa perhetarinassa. Silti naisten ja nuorten elämän eteenpäin menoon luottaminen viehättää.

•

Petri Vartiainen: Kuolemanlahti, Basaam Books 2022, 160 sivua. Sain PDF-arvostelukappaleen kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

28 maaliskuun, 2022 · 4:34 pm

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

Ruotsalaisen suosikkikirjailijani Alex Schulmanin lausahdus mainostaa Sara Osmanin uutuuskirjaa siten, että on pakko kiinnostua: ”Kaikki on hysteeristä ja ihmeellistä – ja todella surullista.” Vai onko se setäselittämistä, eikö ollakaan luovuttu naisten hysterialuokittelusta? On otettava selvää!

Osmanin romaani Kaikki mikä jäi sanomatta (Like 2022) lainaa rakenteeseen jännäriltä, kun se purkaa kolmen nuoren naisen käänteitä touko-kesäkuun aikana Tukholmassa. Sofia on somalitaustainen oikeustieteilijä, joka on tutustunut rikkaaseen ja toimettomaan someinfluensseri-Carolineen. Sofian kouluaikojen vanha ystävä on Amanda, joka peittää perhetraumaansa kovaan juhlimiseen.

•

Kolmen nuoren naisen minäkerrontaosuudet vuorottelevat, ja välillä on Amandan nykytilannejaksoja, jotka viittaavat dramaattiseen käänteeseen. Ydintä on kerronta, joka paljastaa kertojien ajatukset ja tunteet: minäkerronta korostaa sitä, miten kolme naista näkee ja kokee toisensa. Ja se on lähtökohdiltaan ihan toista, mitä he sanovat tai näyttävät ulospäin.

Kirja purkaa naistenvälistä ystävyyttä. Keskinäiset kohtaamiset ovat esitystä, ystävyyden teatteria, kun todelliset ajatukset täyttyvät tarkkailusta ja (virhe)tulkinnoista. Jokaisen naisen elämäntilanne ja psyykkinen tila vaikuttavat olevan katkeamispisteessä, mikä edesauttaa purkausta. Siihen tarvitaan kirjan finaali, kosteat juhannusjuhlat.

•

Ulkoisen ja sisäisen ristiriita paljastuu kirjassa, osin osoitellen, osin erittäin terävästi. En tiedä, ovatko menestyskulissi sekä ulkonäköpainotteinen ja taloudellinen hyvinvointifasadi erityisen ruotsalaista, siltä se kuitenkin saadaan romaanissa vaikuttamaan. Niihin revitään nyt kipeitä aukkoja.

Särö syvenee Sofian osuuksissa. Toisen polven maahanmuuttajan kokemuksia ei kaunistella. Sofian passiivisaggressiivinen läsnäolo on kirjan komeinta antia. Hän antaa täyslaidallisen poliittisesti korrektista suvakkiyhteiskunnasta, joka on pinnan alla ihan muuta. Sofian sisäinen puhe maahanmuuttajuudesta täyttyy kaunasta.

”Teidän rajoittuneiden ruotsidemokraattisten herneaivojenne on sitä ehkä vaikea tajuta, mutta matka Ruotsiin ei ala Facebook-päivityksestä ja bissekuvasta Arlandan O’Learysilla. Se alkaa siitä, että jättää taakseen kaiken minkä tuntee ja tietää ja mitä on koskaan rakastanut. Määrittelemättömäksi ajaksi. Ei mitään kissavahteja eikä postin siirtoja. Ettekö te tajua sitä? He haluavat olla täällä yhtä vähän kuin te halautte heidät tänne. Lakatkaa siis imartelemasta itseänne, svedupellet.”

Ajankohtainen muistutushan tämä on nyt keskellä eurooppalaista pakolaiskriisiä. Jo kolme miljoonaa ukrainalaista on jättänyt kaiken. He ovat valkoisia eurooppalaisia, kirjan Sofia on musta somali, jonka perhe on lähtenyt aikanaan sotaa pakoon. Sietää pohtia kaikkiaan pakolaisten kohtelua.

•

Yksi taso kirjassa on naisten perhesuhteet, etenkin äitisuhteet. Ne ovat kaikilla vaikeita, eri syistä. Se on yksi naisten kulissientakaisista vaikuttajista, joista ei paljon muille paljasteta. Poikaystävilläkin on merkitystä, mutta vähemmän kuin luulisi. Sen voin sanoa, että Sofian ja Carolinen kultapossupoikaystävät edustavat miestyyppiä, joka on tottunut elämään omaa etua ja haluja ajattellen. Amandan feminististä kiukkua voi peilata sitä vasten.

Eli löysin kirjasta paljon kiinnostavaa mutten juurikaan hysteriaa vaan kolmikymppisten ajankuvaa ja naiskuvaa. Ehkä hieman tiivistämistä toivon. Kirjan nimi Kaikki mikä jäi sanomatta vaikuttaa sopivan enteellisenä, sillä sisälle pingottuneet ajatukset vaativat ulostulonsa, ja silloin seuraukset ovat kohtalokkaita. Ja surullisia.

•

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta, suom. Sirje Niitepõld, Like 2022, 326 sivua. Sain ennakkokappaleen kustantajalta. Kirja ilmestyi 23.3.2022.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

26 maaliskuun, 2022 · 8:13 am

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia

Deborah Levyn omaelämäkerrallinen sarja täydentyy kolmannen osan suomennoksella: Omistuskirjoituksia (S&S 2022, suom. Pauliina Vanhatalo). Ensimmäinen osa Mitä en halua tietää lumosi minut, toinen osa Elämisen hinta vakuutti. Kolmas levittää minuun iloa ilmaisutaidosta ja rakkaudesta elämän keskeneräisyyteen – kirjoittamiseen osana sitä.

”Kulkea kohti vaaraa, kohdata sattumalta jotakin, mikä saattaa avata suunsa ja ärjyä ja suistaa kirjoittamisen sijoiltaan, se kaikki kuului osaksi kielen käyttämisen seikkailua.”

Levyn kirjassa sekoittuu omaelämäkerrallisuus esseistisyyteen siten, että lopputulos on kaunokirjallinen. Autofiktioksikin kai kirjaa voi kuvailla, mutta mieluusti luen sitä määrittelemättömänä. Ehkä leimallista lukukokemukselleni on, että ei haittaa, onko jokin omakohtaista tai ei.

Kehyksenä toimii minäkertojan elämäntilanne: hän on täyttämässä 60 ja rakkaat tyttäret muuttamassa kotoa. Vuosien takainen ero ja äidin kuolema jäytävät taustalla, mutta elämää – arvaamatonta ja yllättävää – on vielä elettävänä. Kertoja on elämälle auki sellaisenaan, ei vain suhteessa muihin.

Kertoja haaveilee unelmien talosta, kuvailee käyttämiään kenkiä, tempautuu välillä mielikuviin, keskustelee tuttujen ja tuntemattomien kanssa, matkustaa Englannista Pariisiin ja Kreikkaan. Ja kirjoittaa.

”Tulinko koskaan ajatelleeksi, että voisin jonakin päivänä kirjoittaa kirjan, joka käännettäisiin ja jota luettaisiin jonkin toisen maan esikaupunkialueella?”

Voi olla, että edellä kuvaamani kirjasisältö ei järin erityiseltä tunnu, mutta onkin kyvystä verbalisoida aihe kuin aihe. Levy saa tekstin väreilemään ja resonoimaan. Pinnalta banaaleilta tai toissijaisilta vaikuttavat yksityiskohdat – vaikkapa kengät – loksahtelevat kokonaisuudessa paikoilleen.

Ja niin minä suomalaisessa esikapupungissa tai lähiössä nautin täysin rinnoin eteläafrikkalaistaustaisen englantilaiskirjailijan elämänkuvauksesta. Tekstistä tulee tiheän kokemuksellista, sellaista, jossa havainnot metaforisoituvat. Kertojan elämäntilanteen pohdinnat kiteytyvät välillä aforistisesti, mutta ennen kaikkea kirjassa on tunnelma, jossa elämä kokonaisuutenaan näyttäytyy mahdollisuutena:

”On sallittua sukeltaa, roiskia, suudella, epäonnistua, raivostua tai pelätä tai olla lempeä, tai kyynelehtiä, rakastua väärään ihmiseen, tulla hulluksi tai kuuluisaksi ja leikkiä nurmikolla.”

”Puhuimme siitä, miten voimakas ihminen voi olla haavoittuva ja hauras ihminen valtavan voimakas, ja miten kirjoittaja rakentaa lukijoille polun metsään leivänmuruista.”

Kertojan kirjailijuus kietoutuu kaikkeen, ja siitä on kiinnostavaa lukea. Kirjoittava nainen roimii patriarkaattia: valta-asetelmat tulee nähdä kirkkaasti – ja silti mukaan mahtuu rakkaudellisuus mahdotonta miespuolista ystävää kohtaan.

Kirkasta on myös Levyn kieli ja ilmaisutapa. Lukukokemus jollain määrittelemättömällä tavalla kohottaa, tunnelman intensiivisyys saa leijumaan.

”Kirjoitin päivittäin pitkällä, puisella ullakolla ja lopulta myönsin, ettei kielen ja minun välillä voinut vallita rauhallista suhdetta, koska olen rakastunut siihen. Kysyin itseltäni, millaisesta rakkaudesta on kyse. Kieli on keskeneräinen työmaa, sillä rakennetaan ja korjataan jatkuvasti. Kieli voi hajota, sen voi luoda uudelleen.”

•

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia, suomentanut Pauliina Vanhatalo, S&S 2022, 219 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

22 maaliskuun, 2022 · 7:01 am

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään & maaliskuun kirjapiiri

Kolmihenkinen kirjapiirimme päätyi maaliskuussa 2022 tutkailemaan lanu-kirjallisuutta. Valitsimme lukupiiriin Finlandia-palkitun nuortenromaanin Mistä valo pääsee sisään (Otava 2021).

Lukupiiriläisistä Johanna ja Taru lukivat myös Anne-Maija Aallon edellisen kirjan Korento. He pitivät sitä vähemmän kiinnostavana kuin kirjailijan voitokasta seuraavaa romaania. Mistä valo pääsee sisään -romaanissa on samoja henkilöitä kuin Korennossa, ja sarja on täydentymässä trilogiaksi. Koska en lukenut Korentoa, voin todeta, että Mistä valo pääsee sisään toimii hyvin erillisenä teoksena. Sen maailmaan pääsy tai henkilöihin tutustuminen ei edellytä ennakkotietoja.

•

Kirjapiirimme näki yhtäläisyyksiä Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan, ja etenkin Korennossa ne vaikuttivat vahvasti. Keskustelimme siitä, ovatko kaikki dystopiat samankaltaisia. Johanna muistutti meitä, että kyllä niissä toistuvat totalitarismi ja/tai ilmastokatastrofi. Se johti jutteluun siitä, että erottuvat ja säväyttävät tekijät löytyvätkin yleensä kirjoissa rakenteesta ja kerronnasta.

Siispä Aallon romaanin Mistä valo pääsee sisään dystopian ainekset tuntuvat tutuilta: siinä on totalitaarinen yhteiskunta demokratian ja ilmaston romahduksen jälkeen. Valtaa pitää rajuin valvontaottein arjalainen herrakansa, kokokansalaiset. Muut eli puoli- ja ulkokansalaiset ovat kelvotonta kurjalistoa, tykinruokaa tai koehenkilöitä kuten kirjan keskiön muistimanipulaatiotutkimusten uhrit. Tuttua on myös se, että kerrontanäkökulma on kyseenalaistajan. Tässä kirjassa se on tutkimusjohtajan poika Aleksei, joka kääntyy kapinalliseksi. Muitakin kertojia kirjassa on kuin Aleksei: kapinallinen Marija ja kirjan alkuosassa vielä nimetön muistimanipulaation koeyksilö.

•

Olimme lukeneet kirjan kutakuinkin ennen Ukrainan sodan alkua. Lukukokemus ei vaikuttanut silloin erityisen väkevästi, pikemmin mieliala oli sellainen, että olisiko tuollaisen totalitarismiyhteiskunnan kuvaus vähän kulunutta.

Totesimme, että nykytilanne muutti mieltämme, sillä tämän päivän tiedot Venäjän propagandakoneistosta, demokratian tukahduttamisesta, toisinajattelijoiden eliminoinnista ja lähentymistapeista vähemmistöjä kurittavan sensuuri-Kiinan kanssa hätkähdyttävät. Huomasimme yhtymäkohdat romaaniin, jossa kuvattu vallan ja voiman käyttö ovat todempia ja lähempänä kuin kolmisen viikkoa sitten tajusimme.

•

Lukukokemus johti meidät samankaltaisiin lopputulemiin. Ymmärsimme nuortenkirjaan sopivan ja kuuluvan rakkauden pilkahdukset, vaikka minä taisin kovimmalla äänellä marista romanttisista yhteensattumista. Ajattelimme romaanin vetoavan nuoriin kuvauksin luhistuneesta demokratiasta ja yksilönvapauden riistosta niin, että se rohkaisee: hirmuvaltaa vastaan toimimisessa on ihmisen mentävä aukko – se, mistä valo ja toivo pääsevät sisään.

”Rikkominen on helppoa. Tämä maailma ei tarvitse enempää tuhoa. Se tarvitsee niitä, jotka korjaavat.”

Meille tehokkainta antia olivat kuvaukset mielten ja muistojen manipuloinnista. Muistot ovat tehokas ase toisten ihmisten hallinnassa. Tai niiden poistaminen ja muuttaminen.

”Yksilön mielestä rakennetaan nyt kartta. Kartta rakentuu ydinmuistojen ympärille, Melnikov selittää. Ne ovat niitä muistoja, jotka tekevät meistä meidät. Ensimmäisiä kertoja, suuria tunteita, kaikkien puhtaimpia iloja ja suruja. Kun ne on paikannettu, ydin puretaan pala palalta, kunnes jäljellä on pelkkää tyhjää.”

•

Yhteen ääneen ihmettelimme taas sitä, että lasten ja nuorten kirjojen palkitseminen ovat samassa kategoriassa. Alakoululaisten ja sitä nuorempien kirjat ansaitsevat oman palkintonsa, nuorten omansa. Vaikka rajaa on vaikea vetää, kyllä kuva- ja lyhyehköjen kertomuskirjojen kirjailijat ja kirjojen lukijat tarvitsevat nostetta lisäävän palkinnon. Lasten ja nuorten Finlandian jaossa käy helposti niin, että palkitsija poimii teoksen, joka on usein aikuismieltymyksiin sopiva YA-kirja.

•

Lopuksi lisään, että lukupiirillämme oli myös toinen ruodittava kirja, Iida Rauman Hävitys. Se sai osakseen yksimielisen ihastusryöpyn ja nousi oitis tämän vuoden aikuis-Finlandia-ehdokaslistalle. Pidimme Rauman romaania kirjana, joka muuttaa ajattelua ja kykyä käsittää sellaista, mitä ei ennen kirjaa uskaltanut nähdä itsessään ja ympärillä. Sellaista kaunokirjallisuus parhaimmillaan ja väkevimmillään saa aikaan. Ei vain kouluväkivalta-aihe (vaikka senkin käsittelytapa) vaan kielen ja kerronnan hallinta ja taito saivat meidät vaikuttumaan. Ja romaanin historiakäsitys. Ja Turku.

•

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään, Otava 2021, 205 sivua. Luin kirjan BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani

Avainsanat: ,

15 maaliskuun, 2022 · 11:57 am

Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia

Minulla ei ollut mahdottomia eikä muitakaan oletuksia, kun aloitin Juuli Niemen kirjan Mahdottomia oletuksia (WSOY 2022). Silti yllätyin vähän. Kutsun kirjaa ilman muuta rakkausromaaniksi mutten tavanomaiseksi romanttiseksi viihteeksi.

•

Perinteiseen romanttiseen viihteeseen viittaa se, että toisella päähenkilöllä Noralla on koossa kouluaikojen ystäväporukka ja siinä bestis. Juho puolestaan esitellään miehenä, joka ei ole odotettu valinta Noralle. Sekin usein kuuluu romanssien henkeen: epätasaisen parin toisilleen sopivuus. Ulkonäköön ja ruumiinrakenteeseenkin viitataan tiheästi. Ja muihin eroihin:

”Nora katsoi Juhon käsiä hänen kätensä ympärillä. Juhon kädet olivat lämpimät, vaikka oli syksyisen viileä ilma ja Noran omat kädet olivat kylmät.

Vähän niin kuin me muutenkin olemme, Nora ajatteli, lämmin ja kylmä.”

Tavallista ei ole tarina, jonka dynamiikkaa pyörii 25-vuotiaan Noran neitsyyden ja kolmikymppisen Juhon kärsivällisyyden ympärillä. Seksi ei lopulta ole parin suurin ongelma, sillä jopa alati vaivautunut ja häpeilevä Nora pitää aihetta esillä ja Juho ymmärtää tilanteen. Oleellisin piilee vuorovaikutuksessa ja kummankin persoonan rakennuspalikoissa, jotka liittyvät eletyn elämän kokemuksiin.

”Liikaa painolastia. Norasta ne kaksi sanaa riittivät kuvaamaan tarpeeksi hyvin hänen tilannettaan. Ja ihmeen paljon oli silti puhuttu kaikkea muuta asian ympäriltä Juhon kanssa syksyn aikana.”

•

Korjaan käsityksiäni sen verran, että kyllähän kirjassa paljon veivataan neitsyysdilemmaa ja pidättäytymistä niin naisen kuin miehen kannalta. Pidän virkistävänä sitä, että seksin jännittäminen, antautumispelot ja vastaavat saavat tilaa. Ei minulla ole mitään vastaan haluissaan heittäytyjiäkään, mutta hyvä, että toisenlainen laitakin tulee kuvattua.

Minun huomioni kiinnittyy kuvausaikaan, noin vuoteen 2005, jolloin 1990-luvulla kasvaneet ovat nuoria aikuisia. Laman vaikutus varttumiseen tulee esille, esimerkiksi tragikoominen on maininta Noran lapsuustrauman hoidosta, niukasta lamaterapiasta. Ja kyllä, kirjan henkilöt ovat 2000-lukulaisia terapioineen, psykopuheineen sekä jatkuvine sanavalintojen ja toimien analyyseineen.

•

Niin Nora kuin Juhokin ovat paikoitellen sietämättömiä, silti seuraamista vaativia, hellyttäviä ja mahdollisuutensa ansaitsevia. (Välillä epäilen epäuskottavaksi Juhon empaattista herkkyyttä ja ymmärtäväisyyttä mutta välillä en.) He ovat toivioretkellä siinä kuin sosiaalisen aseman luokkaretkelläkin.

Juho tulee vantaalaislähiöstä, perheestä, jossa hän on neljästä pojasta keskimmäinen (perheen nuorimmat ovat yksikkö, kaksoset). Terapianäkökulmasta Juhon veljesasemalla on merkitystä. Juho tarjoaa myös näkymän luovaan luokkaa, jolla ei ole syntyjään taidetaustaa. Lue: silloin ole helppoa päästä kulttuuripiireihin. Se selittää Juhosta paljon, ja tämä: Juholta on jäänyt akateeminen koulutus kesken, ja siihen johtavat jäljet filmipiirien sylttytehtaalle eli #meetoo-teemaan (joka tosiasiana lävähti tietoisuuteen vuosia myöhemmin verrattuna romaanin kerronta-aikaan).

Kuten Juho myös Nora on tehnyt luokkaretken. Köyhän yksinhuoltajan tytär on kouluttautunut juristiksi. Nora suorittaa pärjäämistä, hautoo nurjia elämänsä puolia ja säätelee tarkasti, mitä itsestään ilmaisee. Se vaikuttaa hänen elämässään kaikkeen, ja sitä romaani purkaa. 

•

No, siis kasassa on psykologisoiva romaani nuorten aikuisten problemaattisista suhteista muine ongelmineen. Välillä vatvontaa on ihan liikaa minun makuuni, välillä päähenkilöiden neuroottinen jojoilu käy hermon päälle. Mutta hei, nämähän ovat silti niin nuoria toivomassa helpotusta elämäntuskaan ja lupaa antautua – haurasta rohkeuden keräämistä tulla nähdyksi ja hyväksytyksi juuri sellaisina kuin ovat. Samaa se on kuitenkin 15-, 30- ja 60-vuotiaana.

Teksti luistaa, dialogi toimii, ja otosmaisuus vie ajatukset mainiosta Aikuiset-tv-draamasta astetta vakavampaan filmatisointipotentiaaliin. Juu, pidän lukemastani, sillä tarina sisältää paljon pintaansa enemmän. Ja kirjassa on ihana aloitus kaikkitietävän kertojan kurkistuksin ja kerrassaan hienosti kirjoitettu loppuluku.

•

Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia, WSOY 2022, 271 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

13 maaliskuun, 2022 · 9:26 am

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

Elizabeth Gilbertin historiallinen romaani tarjoaa lukuromaaniviehätystä: kun avaan ensi lehden, henkilövetoinen tarina vie mennessään. Tämä kokonainen maailmani -nimi (Gummerus 2022) sopii nakutettuna: päähenkilön Alma Whittakerin maallinen vaellus syntymästä vanhuusvuosiin. Koko elämä siis, melkein, yhden ihmisen maailma ja maailmankuva. 

Lukija saa myös herkullisen taustoituksen Alman villin Henry-isän varhais- ja rikastumisvuosiin sekä tämän liittoon Alman valistuneen Beatrice-äidin kanssa. Alma syntyy 1800 ainokaiseksi lääkekauppaa käyvän pariskunnan philadelphialaiskartanoon ja saa valistusajan järkikasvatuksen.

Almasta kehkeytyy luonnontutkija. Moinen erikoisuus sallitaan naiselle, koska raharikkailla on valinnanvapauksia, myös naisilla. Ensimmäisiä tutkielmiaan Alma julkaisee nimellä A. Whittaker, mutta myöhemmin koko nimellään. Almalle sallitaan työteliäs tutkijuus ja isän afäärien hoito siitäkin syystä, että varallisuudesta huolimatta hänellä ei ole suurta markkina-arvoa romuluisena ja mitättömän näköisenä.

•

Alman rinnalla kulkee etäisenä mutta kuitenkin merkityksellisenä kuvankaunis, sisäisen elämänsä kätkevä adoptiosisko Prudence. Jonkin aikaa Almalla on höpöttävä ystävä, höpso Retta. Kolmea eri naiskohtaloa horjuttaa rakastuminen, myös heidän suhteensa toisiinsa muuttuu, peruuttamattomasti.

Romaani kertoo naiseudesta. Sitä tyypittelee kirjan henkilögalleria ja raamittaa rakkaus. Ehkä hieman nikottelen sitä, että naisten suhteesta miehiin on sittenkin pitkälti kyse.

Minua aina rasittaa kirjoissa juuttuminen henkilöiden ulkonäköön. Niin nytkin. Silti ymmärrän pointin: sillä on ollut merkitystä ihmiskohtaloihin, sillä on. Oleellista taitaa tässä kuitenkin olla se, että Alma on pystyvä, itsellinen henkilö ajasta, ulkonäöstä ja elämänpettymistä huolimatta. Hän tekee ratkaisuja ja kantaa seuraukset.

•

Tunne peittoaa järjen, ja järki on tekijä, joka estää Almaa näkemästä ihmiset sellaisina kuin he ovat, tunneihmisinä. 

Mietin kuitenkin kovasti sitä, miten järjestelmällinen luonnontutkija Alma kadottaa kutusumuksensa tunnekaaokseen, jossa hän on suuren rakkauden kaaduttua väärinymmärryksiin ja halujen kohtaamattomuuteen. Romaanin Tahiti-jakso hetkellisesti pitkästyttää, vaikka se on Alman itsetutkiskelun kannalta perusteltu vaihe. 

”Yksi asia oli varmaa: inhimillinen aika oli surullisin, hulluin ja tuhoisin koskaan olemassa ollut aika. Alma pyrki parhaansa mukaan olemaan kiinnittämättä siihen huomiota.

Siitä huolimattakin päivät kulkivat kulkuaan.”

Seksuaalisuuden merkityksestä kirja kertoo myös suhteessa aikaansa ja naiseuteen. Miten kunniallinen nainen voi ja saa olla seksuaalinen (ilman avioliittoa) 1800-luvulla? Kirja kurkistaa myös seksuaalisuuden moninaisuuteen. Seksuaalisuus on myös voima, joka ei hyöy kaikissa samalla tavalla, vaikka se kuuluu luontoon ja kiertokulkuun.

”Hän kirjoitti: ’Elämä on petollinen ja vaikea koe. Toisinaan kärsimystä seuraa voitto, mutta sitä ei voi luvata. Viehättävin tai kaunein yksilö ei välttämättä ole kestävin. Taistelua olemassaolosta ei leimaa pahuus vaan mahtava ja puolueeton luonnonlaki: elämänmuotoja on yksinkertaisesti liikaa suhteessa resursseihin, jotta kaikki voisivat selviytyä.”

•

Alma tekee kirjan mittaan käänteentekeviä ratkaisuja, muuttaa maisemaa selvittääkseen oman elämänsä salaisuuksia siinä kuin luonnon salaisuuksia. Ihmisistä ei koskaan pääse lopulta perille, ei edes itsestään. Luontokin pysyy arvoituksena, mutta sen tutkiminen voi olla nautinto.

Lumoudun kirjan kuvauksista, joissa Alma paneutuu luontoilmiöihin. Olen sammalihailija, joten Alman sammalhavainnot saavat minut innostumaan.

”Alman maailma ja sammalmaailma olivat eläneet yhdessä koko ajan, limittäin ja lomittain toinen toisensa päällä. Mutta toinen maailmoista oli äänekäs, suuri ja nopea, kun taas toinen oli hiljainen, pieni ja hidas – ja vain toinen niistä vaikutti mittaamattomalta.”

Alma uppoutui mäntykukkien ja sammalten tutkimiseen. Kukapa ei – niiden ihailuun.

•

Gilbertin romaanin kronologinen eteneminen, henkilöiden ajatusten ja toiminnan kuvaus, Alman havaintojen välittäminen ja elämänkaaren dramatiikka viehättävät minua. Kyllä termi lukuromaani on ihan oikea kuvaamaan tällaisia kirjoja, jotka imitoivat elämää, saavat henkilöt tuntumaan todelta.

Välttelin kirjan aloittamista sen paksuuden vuoksi, ja ajattelin, etten jaksa juuri nyt, ei, keskittymiseni ei pysy kasassa. Ulkokirjalliset syytkin tuppasivat olemaan esteenä: Alma-kissani kuoli juuri, joten Alma-niminen päähenkilö koski kipeästi. Sen lisäksi Gilbertin kirjan Eat Pray Love -romaanin filmatisointi oli niin sietämätön, että sekin vaikutti pitkittäen kirjan aloittamista.

Vaan onneksi aloitin. Sain viihdyttävän tauon arkihuoliin. Romaani on vetävästi kirjoitettu, siinä on upeita kuvauskohtia. Luontohavainnot elävät tekstissä, siitä pidän, myös elämän haurauden ymmärtämisestä. Yksi Alman lapsuudenkokemus jää mieleni pohjille: kartanon vieraat puutarhassa esittämässä taivaankappaleita ja Alma liehumassa kaiken keskellä komeettana. Komeaa! Selvää epookkielokuva-ainesta.

•

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani (suom. Taina Helkamo), Gummerus 2022, 576 sivua. Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

11 maaliskuun, 2022 · 3:17 pm

Maria Mustranta: Äidin tehtävä

Maria Mustrannan romaani Äidin tehtävä (WSOY 2022) alkaa tehokkaasti neljällä teesillä äidin tehtävistä. Ne ovat kaikki järeitä, mutta minuun jää resonoimaan niistä viimeisin: ”4. Mihin ikinä lapsi päätyykään, hän vetää sinne vanhempansa.”

Romaanin kertoo Laura, Pyryn äiti. Pääosin hän kertoo Pyryn alakouluajoista, vaiheista kutakuinkin kymmenvuotiaana. Pyryllä on suuria vaikeuksia auktoriteettien ja impulssikontrollin kanssa. Siitä seuraa jatkuvia selkkauksia ja tukitarpeita. Pyry ystävystyy toisen ongelmapojan, Rafaelin kanssa, ja sen seurauksena Laura tutustuu Rafaelin kovapintaiseen äitiin Mirellaan ja poliitikkoisään Pekkaan.

•

Kirjaa lukiessani en tajunnut, että se on luokiteltu jännitysromaaniksi, jopa trilleriksi. Tajuamattomuuteni johtui siitä, että jäntevä, napakka ja ilmeikäs kieli johdatti minut lukemaan tiheätunnelmaista, psykologisesti tehokasta romaania.

Juonen oleellisuutta ei voi tässä kirjassa ohittaa, ei sitäkään, ettei juoni ole tavallisimmasta päästä: lasten käytös ja vanhempien toiminta. Laura vihjailee kirjan lukijalle kutkuttavasti vankilamenneisyydestään, mutta syy paljastuu vasta puolivälin jälkeen. Paljastus ei latista draaman kaarta, koska sen jälkeen kasvaa kertojan syyllisyyden taakka uusista syistä.

•

Poikien ystävystymisellä on monia puolia, ei vain hyviä. Kirja käsittelee paljon sitä, miten ihmiset – niin lapset kuin aikuiset –  vaikuttavat toisiinsa ja mitä puoli toisissaan he ruokkivat.

”Joskus mietin, miksi Pyry sieti Rafaelin epäluotettavuutta ja häikäilemättömyyttä ja epäilin, että tuo Rafaelin säännöistä piittaamaton puoli oli toisaalta juuri se, mikä veti Pyryä puoleensa. Kuvittelin hänen paistattelevan ystävänsä hillittömyyden loimussa, joidenkin mielen kerrosten lumoutuvan niistäkin tempuista, joita piti typerinä. Rafael oli looginen jatko Pyryn intohimoiselle ja mustavalkoiselle luonteelle ja Pyryn uskollinen kiintymys hiveli Rafaelin ylikorostunutta omanarvontuntoa.”

Muutakin voisi kirjasta nostaa esille. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja asema on yksi niistä. Laura on nimittäin yksiössä asuva opiskeleva yksinhuoltaja, kun Rafaelin perheeltä ei puutu neliöitä, rahaa eikä valtaa.

Nostan hattua sille, että kirja käsittelee äitiyttä tilanteessa, jossa  äiti joutuu koko ajan kasvokkain vastuunsa ja valintojensa kanssa. Äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyvät pohdinnat tekevät minuun suuren vaikutuksen. Niin tekee itse asiassa koko kirja, joka yllättää viimeiseen sivuun asti.

•

Maria Mustranta: Äidin tehtävä, WSOY 2022, 146 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

6 maaliskuun, 2022 · 11:15 am

Blogistania 2021: listani vuoden kirjoiksi

Vaikka ajat ovat ankeat, lukeminen kannattaa aina. Väitän näin, joskin viime aikoina minulla on ollut ongelmia keskittyä kirjaan. Silti lukeminen on tuonut lohtua, antanut ajatuksille ilmaa, tuuletusta tunteille.

Aika on suhteellista ja siksi tuntuu, että vuodesta 2021 on pitkä aika. Kaivelen viime vuoden luettujen kirjojen listaa kuin muinaisia muistoja ja palauttelen mieliin huippukokemuksia. Syynä on Blogistania 2021, eli kirjasome äänestää vuoden parhaista kirjoista. Lisätiedot löytyvät blogista Kirjamies, myös tieto, mistä saa selville voittajat 7.3. Osallistun kolmeen kategoriaan.

Finlandia

3 pistettä, Emmi Puikkonen: Musta peili

Olen tyrkkinyt tätä teosta kaikkien viime vuoden kirjapalkintojen kärkeen. Jatkan samalla linjalla. Musta peili on mielestäni jäänyt pimentoon, mutta se on loistoteos. Tämä hieno romaani osoittaa kerronnan kekseliäisyyttä ja aiheenkäsittelyn monimuotoisuutta.

2 pistettä, Pirkko Saisio: Passio

Mikä runsaus, hallinta ja hillitön kerronnan ilo! Passio on episodimaisuudessaan minun makuuni, sillä historia elää siinä henkilöissä: elämää kaikessa sattumanvaraisuudessaan ja kohtuuttomuudessaan.

1 piste, Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Hattulan kirkon mahtavat maalaukset ovat saaneet arvoisensa proosatallenteen, jossa mielikuvitus täyttää historiankirjoituksen aukot. Henkilövetoinen romaani kertoo myös taiten taiteen tarkoituksista.

Globalia

3 pistettä, Elizabeth Strout: Olive, taas

Nuivan amerikkalaisrouvan paluu vahvistaa uskoa romaanikerrontaan. Novellistinen ote avaa erilaisia elämiä, jotka välkkyvät kaleidoskooppisesti – välillä elämässä jää valotta, välillä sitä näkyy ja toisinaan heijastuu. (Suomentanut Kristiina Rikman)

2 pistettä, Tove Ditlevsen: Lapsuus

Jo oli aika suomentaa tanskalaisklassikkosarjan ensimmäinen osa (ja toinenkin). Kirjailijan omaelämäkertaromaani näyttää työläistaustaisen perheen ponnisteluja lama-aikana. Toven sisäinen elämä ja kirjoittamishaaveet törmäävät perheen, etenkin äidin, arvoihin ja tahtoon. Elämänmakuista kerrontaa. (Suomentanut Katriina Huttunen)

1 piste, Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Näemmä omaelämäkerralliset kasvutarinat osuivat minuun viime vuonna. Tämän kirjan kaksi aikatasoa näyttävät eri puolia kertojastaan. Vaikutuksen tekee lapsuuden kasvuympärsitöhavaintojen lisäksi tuore kerronta. (Suomentanut Pauliina Vanhatalo)

Tieto

3 pistettä, Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Sijoitan esseet tietokirjallisuuteen. Hosseini yhdistää henkilökohtaiseen taidokkaasti tietoa. Hänen esseensä provosoivat, räväyttävät ja vakuuttavat ajattelun ja tunteen yhdistämisen voimasta.

2 pistettä, Ville Eloranta  & Lotta Jalava: Sana sanasta

Toivottelen tervetulleeksi populaarin teoksen sanojen historiasta. Etymologiat kiehtovat minua, sillä niissä esimerkiksi kulku konkreettisesta abstraktiin kertoo ihmiselon muutoksista. Lisäksi sanat osoittavat, miten kielet vaikuttavat toisiinsa.



2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kilpailu, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani, Tietokirja

Avainsanat: , , , , , , , ,

2 maaliskuun, 2022 · 7:19 pm

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä

Halusin hetkeksi paeta nykyhetkeä, sillä maailmantapahtumat ahdistavat. Valitsin eskapismiksi Ann-Christin Antellin uutuusromaanin Puuvillatehtaan perijä (Gummerus 2022).

Antellin esikoisromaani Puuvillatehtaan varjossa viehätti 1800-luvun lopun Turku-kuvauksella. Historiaviihde tuntui häneltä luontuvan lajityypillisesti: romaanin nuorta Jenny-leskeä piiritti muutama potentiaali sulho, vaikka ensi kohtaamisesta lukija tiesi, kuka on se oikea, mutta mutkia täytyi olla matkassa, kunnes pari sai toisensa. Pääjuonta ryyditti aikaan sopivat sivujuonteet, joissa oli myös yhteiskunnallisia sävyjä.

Ja resepti toimii taas. Jenny on onnellisesti naimisissa Ruotsin puolella, joten siitä ei ole draamaa repiä. Siksi pääosassa on ensimmäisestä osasta tuttu Martta, soreaksi neidoksi kasvanut Jennyn adoptiotytär. Eli päähenkilöksi tämän lajin kirjoihin tarvitaan uusi, tomera, kunnollinen naimaikäinen neito, jotta kutkuttavalle romantiikalle aukeaa asianmukainen tila. Kaavan mukaan viehättävän Martan sielunrauhaa häiritsee useampikin mies. Ja tokihan me lukijat taas ensi kohtaamisesta tiedämme, kuka on se oikea.

•

Martta palaa Turkuun, koska pikkuveli Matti aloittaa siellä lyseon. Muu perhe jää Ruotsiin. Solahtaminen seurapiireihin käy kankeasti, mutta vanhat tuttavuudet päivittyvät nopeasti. Martan sivutoimisesta kirjastotyöstä aukeaa romaanissa mukava aikaikkuna kirjastotoiminnan alkuaikoihin. 

Yhteiskunnallinen jännite tuntuu: Venäjän sortovuodet painavat, ja työväenaate on nousussa. Juonijuurta riittää kaikesta tästä, sillä niin Martta kuin pikkuveli-Mattikin osallistuvat vastarintatoimiin. Barkerin puuvillatehdas edustaa kirjassa sitä, miten erilainen se on omistajille ja työläisille.

Kiinnostavin draaman aihe tulee Martan köyhien ja kurjien lähtökohtien ristiriidasta nykytilaan, jossa hän veljineen saa nauttia vakavaraisuudesta hyvämaineisen porvarissuvun ottolapsina. Tätä ounastelinkin ensimmäisen romaanin jälkeen. Martta joutuu ratkaisemaan, kenen joukossa seisoo ja ollako menneisyydestä avoin ja hyväksyä se vai hävetä ja piilottaa tausta.

Tilannetta hämmentää myös seurapiirien kyräily. Olen seurannut HBO:lta epookkisarjaa Gilded Age, jossa pääteemana on vanhojen porvarispiirien ja nousukkaiden ristiriita. Samaa henkeä on Antellin romaanissa. Martta on taustansa vuoksi vaarassa joutua Turun kerman hampaisiin. Lisähämmennystä Martalle aiheuttavat rikas liehittelijä ja työläistaustainen, sydäntä muljauttava komistus.

•

En kokenut saavani juurikaan uutta tai hätkähdyttävää, kun kuljin Puuvillatehtaan perijän seurassa. Vaan ei se haitannut. Sain viihtymisen hetken, sillä Turku lähiympäristöineen siirtyy elävästi kirjan sivuille, juoni kulkee sukkelaan ja romanssi etenee asiaankuuluvan vitkastellen. Antell on luotettava kertoja, aiheensa hallitsija. Jokusen kerran olin herätä todellisuuspaosta, kun Venäjän sortotoimia ja suomalaisten vastatoimia kuvattiin – se muistutti historian ja nykyhetken yhteyksistä. 

•

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä, Gummerus 2022, 221 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

16 helmikuun, 2022 · 4:22 pm

Soili Pohjalainen: Ihon alla

Olen lukenut Soili Pohjalaiselta romaanit Käyttövehkeitä ja Valuvika. Mieleeni on jäänyt liukas kielenkäyttö sekä taito liu’uttaa huumoria arjen sattumuksiin ja kipeisiin ihmissuhteisiin. Kyllä samoin sanoin voi kuvailla myös uutta romaania Ihon alla (Atena 2022), vaikka siinä upotaan aiempaa ahdistavimpiin aiheisiin.

Romaanin minäkertoja on äiti, jonka Aino-tytär alkaa esimurrosiässä oireilla rankasti: tyttö käyttäytyy holtittomasti ja viiltelee, usein niin, että viime hetkillä ambulanssi kiidättää hänet sairaalaan tikattavaksi.

”Ensi tulivat verinaarmut käsivarsiin. Minä olin hirvittävän kauhuisani, vaikka se oli ihan pientä, vasta alkua. sitten tulivat hiuspinnit, teroittimet, mattoveitset ja lopulta sheiverin terät. Käytettyjä, verisiä teriä löytyi lattialta, vaatekaapin hyllyiltä ja repuista. Alkoi ilmestyä paljon verisiä lakanoita, pyyhkeitä ja puseroita.”

•

Vanhemmat ovat jatkuvassa hälytystilassa, mikä vaikuttaa kaikkiin elämänalueisiin. Parisuhde häilyy taustalla täynnään purkamattomia paineita, ja aikuisten identiteetti hämärtyy, kun kaikki keskittyy Ainon vointiin ja tarkkailuun. Kaikki käyvät terapiassa, kaikki ovat vereslihalla.

Väkevä romaani on kuvauksena vanhemmuudesta, vanhemman rakkaudesta lapseen ja siihen yhdistyvään jatkuvaan hengenhätään. Minuun tekee vaikutuksen, miten minäkertoja vyöryttää tuntemuksiaan äitinä: huonouden tunteiden ja rakkauden sekamelskaa, päivittäistä selviytymistä, hermojen hallintaa ja hermojen menettämistä. 

”Terapeuttini sanoi, että tämä on Ainon taistelu. Ei ole. Tämä on myös minun taisteluni.”

Kuvaus ei kaunistele, ei kauhistele vaan toteaa terävästi asiantilat. Romaanissa on paljon huomioita lastensuojelusta ja katkonaisista hoitosuhteista. Arvoon arvaamattomaan nousevat ammattilaisten harvat auttavat sanat.

•

Lasten ja nuorten vakavat psyykkiset ongelmat ovat tavallisia mutta eivät kovin yleisiä aikuisten romaaneissa. Siksi on tärkeää avata perhetilanteita. Ongelmat iskevät eivätkä valikoi tai armahda: tällainen on tavallinen perhe, jossa ei ole väkivaltaa eikä alkoholiongelmia ja jossa riittää välittämistä ja sitoutumista.

Mutaa myöten ei tyttären diagnooseja kaivella, ei koulukiusaamista eikä muitakaan laukaisevia tekijöitä. Näkökulmana on äidin kokemus, jossa tunneskaala liukuu tiikeriäidin puolustusreaktioista tilanneturhautumiseen ja pelkoon. Mutta on myös pieniä, hyviä hetkiä ja muistoja; on lapsen ainutlaatuisuus ja ääretön tärkeys.

”Laukaiseva tekijä. Aino on oppinut terapiakieltä. Se on kertonut olevansa tunnehaavoittuva. Minua on jäänyt vaivaamaan yhden hoitajan sanat Ainon ihottomuudesta. Se on niin satuttava mielikuva: kauttaaltaan nyljetty, vereslihalla oleva ihminen.”

•

Pohjalainen on vahvimmillaan tunteiden verbalisoinnissa ja arkitilanteiden väläyttäjänä. Ja kyllä, kaiken kauheuden keskellä vilahtaa lämpöä ja tilannekomiikkaa.

Kirjan lievetekstit viittaavat aiheen henkilökohtaisuuteen. Sen tekstistä aistii, mutta kokonaisuus puoltaa paikkaansa romaanina. Ihon alla osoittaa kaikkien vaikeiden vaiheiden kautta todeksi sen, että toivoa on, kauhuvuodet täytyy elää, sekin on elämää, ja kannattaa uskoa muutokseen – ja rakastaa.

•

Soili Pohjalainen: Ihon alla, Atena 2022, 298 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

13 helmikuun, 2022 · 1:55 pm

Lukurauhan tärpit 2022

Sunnuntain lukurauhapäivänä olen toki lukenut, samalla vinkkaan viidesti. Tässä alkuvuoden lukemistostani luettavaa muillekin päiville kuin tälle.

Elämäkertavinkki – Minna Maijala: Katri Vala

Katri Valan elämässä riitti inhimillisiä tragedioita. Niitä ei Minna Maijalan elämäkerrassa hiivistellä, mutta samalla välittyy Valan runotuotannon synty ja luonne. Myönnän, että vaikka on tullut usein tutustuttua 1920-luvun kirjallisuusmeininkiin, aina jaksaa kiinnostaa senaikaisen nuorison usko ainutlaatuisuuteensa ja moderniuteensa – ja eteneminen kolhuineen kohti toista maailmansotaa. 

Runousvinkki – Olli Sinivaara: Puut

Kannessa vuosirenkaat viettelevät samoilemaan Olli Sinivaaran runometsissä ja silittelemään lyriikkapuiden runkoja. Puut-runot ovat kaihtelematonta luontolyriikkaa, jossa kokemus saa olla ihaileva, kaunis; ikuisuutta ja elämän arvoitusta hipaiseva.

Rauhoittumisvinkki – Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Uskon, että Joel Haahtelan trilogian viimeisen osan Jaakobin portaat (tai koko sarjan) voi lukea monella tavalla, hartaastikin. En ole uskonnollinen, silti romaanin etsinnän ja rauhoittumisen henki viehättää. Haahtela kuvaa usein särkyneitä, etsikkoajan henkilöitä. Tämä unenomainen, osin sadunonnelliseen loppuun vievä pienoisromaani tuo levollisen olon, ihan vilpittömyyttään.

Rauhattomuusvinkki – Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Suomalaishenkinen ruotsalaisromaani Viedään äiti pohjoiseen jatkaa Karin Smirnoffin janakippo-sarjaa, ja kolmaskin on luvassa. Kyllä kutkuttaa, miten tästä toisesta osasta voi vielä jatkaa. Toistan sen, mitä kirjajutussani jo ilmaisin: Jana Kippo on kova, ja kieltä rusikoiva ilmaisu omaperäistä.

Herätysvinkki – Iida Rauma: Hävitys

Iida Rauman romaanissa Hävitys hyökyy henkilökohtaisuutta, mutta pidän sen autofiktio-otetta merkittävänä kaunokirjallisuutena. Kyse on kerrontakeinoista ja kielestä – ne tunkeutuvat syvälle: päähenkilö halkaistaan jännitteisesti kahtia sekä viritetään aika- ja historiakerroksia. Kouluväkivalta, ylipäätään nokkimis- ja valtarakennelmat lasten ja aikuisten yhteisöissä saavat vimmaisen verbalisoinnin.





Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot

Avainsanat: , , , ,

11 helmikuun, 2022 · 8:38 pm

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni

Olen lukenut nyt Édouard Louisin kolmesta romaanista ensimmäisen ja kolmannen. Ei enää Eddy sopii alkusoitoksi pienoisromaanille Kuka tappoi isäni (Tammi 2022). Uutuussuomennoksessa kertoja vierailee sairaan isänsä luona ja palaa muistikuvin lapsuuskodin tilanteisiin.

”Eräänä päivänä kirjoitin muistivihkooni: hänen elämänsä kuvaaminen tarkoittaa sitä että kirjoitan tarinan omasta poissaolostani.” 

Tai riittämättömyydestä macho-isän silmissä. Kiteytettynä isäsuhde muistuttaa painajaista, jossa poika ei vastaa isän odotuksia. Kirjan loppua kohti jo esikoisromaanista tutusta kasvuolokurjuudesta välähtää muutama mukava muisto sekä aikuisen pojan ja isän lähentymisen pirstaleita.

”Sinun elämäsi osoittaa, että me emme ole yhtä kuin tekomme, päinvastoin, me olemme sitä mitä me emme ole tehneet, koska maailma tai yhteiskunta on meitä estänyt.”

Ja nyt päästään kirjan ytimeen: se on yhteiskunnallinen kannanotto. Kirjan kertoja nimeää ranskalaiset valtapoliitikot, jotka ovat päätöksillään kurjistaneet köyhien asemaa, elinoloja ja mahdollisuuksia. Isä on tapausesimerkki, jolla hyväosaisten ymmärtämättömät ja köyhille kohtalokkaat päätökset todistetaan.

”Kun ajattelen menneisyyttä ja yhteistä elämäämme, muistan lähinnä sen mitä en sanonut, muistoni kumpuavat siitä mitä en sanonut.”

Nyt kertoja sanoo lyhyesti ja ytimekkäästi oleellisuuksia isäsuhteestaan ja yhteiskuntanäkemyksestään. Kirja on luokiteltu romaaniksi ja pienoisromaaniksi, mutta luen sitä lähinnä esseenä. Louis ponnistaa päätelmiinsä usein muiden kirjoittajien tai elokuvien avulla, vie henkilökohtaiseen ja viittaa yleiseen. Siksi autofiktio tuntuu tarpeettomalta määreeltä, sillä kyllä kirjassa on esseetyylisen, henkilökohtaisen pamfletin henkeä. Sellaisena se on rehellinen ja tehokas.

•

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni, suomentanut Lotta Toivanen, Tammi 2022, 33 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

8 helmikuun, 2022 · 7:23 am

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Viime vuosien kovin romaanihenkilö ja minäkertoja on Jana Kippo – tai kertojan tyyliin janakippo. Karin Smirnoff aloitti Janan tarinan romaanilla Lähdin veljen luo, ja nyt on ilmestynyt suomeksi toinen osa Janan ja Bror-kaksoisveljen edesottamuksia: Viedään äiti pohjoiseen (Tammi 2022).

Sisarusten äiti on kuollut ja äidin toiveiden mukaan hautaus tapahtuu hänen vanhassa kotikylässään. Ruotsin ja Suomen pohjoisen välimaastosta löytyy kylä, jossa elää jokunen maallinen ihminen mutta jossa valtaosa toimii uskonlahkon paineen alla. Kummastakin porukasta löytyy sisaruksille useita serkkuja, joista he eivät ole tienneet mitään kuten eivät äidistäänkään, sen äidin kirje paljastaa. Jana ja Bror juuttuvat kylään, eri syistä kylläkin.

•

Kiehtovasti kirja kuvaa kaksosten kytköstä. Etenkin tilanteet, kun he keskustelevat Janan päässä, vahvistavat sisarussiteen voiman tuntua, vaikka kaksosten voimasuhteet ovat epätasaiset. Bror on saanut heikomman lenkin roolin, ja Jana yrittää toteuttaa pelastajan pestiään.

Romaanista voisi nostaa lukuisia teemoja. Yksi on äitisuhteet, mutta ne kytkeytyvät laajemmin naisiin miesvallan alla. Naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta ja vallankäyttö turmelee perheitä. Sama tuntuu seuraavan sukupolvesta toiseen, ja pahuuksia lisäävän niiden tekeminen vedoten Jumalaan.

Romaanissa pyörii varsinainen hyrrä väkivaltaisten suhteiden, riippuvuuksien ja impulsiivisuuden välillä. Lähes joka henkilö on niiden pyörteessä. Poikkeus on sisarusten serkku Jussi, joka näyttäytyy Smirnoffin romaanin muussa menossa jopa erikoisen hyvänä ihmisenä. Jussi olkoon hahmo, joka näyttää, että perinnepyörteestä voi irrottautua.

•

Smirnoffin romaanien juttu ei sittenkään ole arktisen hysterian henkilöiden villi meno, vaikka oleelliselta perusmausteelta se romaanisopassa maistuu. Varsinainen liemi on Jana, pitelemätön persoona, niin hukassa, niin äärimmäinen ja ristiriitainen, niin kiinnostava. Tämä nainen kaappaa heikompiosaisia, murjoo mönkijällä, täräyttää luodin karhun kalloon, piehtaroi pedissä – kun siltä tuntuu. Veli sanoo siskostaan: ”Sinusta puuttuu porstua.” Ja Jana itse:

”Pian olisin taas tavallinen itseni. Sulkeutunut torjuva kylmä sarkastinen käytännöllinen luontaantyötävä liukas tavoittamaton hylkivä iloinen ja helposti lähestyttävä jana.”

Maistuvin ainesosa on omaperäinen kerronta. Elämän hirveys ja sen laitamilla piileskelevä hurttius välittyvät – tavallaan kauheaa kyllä – viihdyttävästi. Kirjoitussääntöjä kaihtelemattomasti rusikoiva teksti vetää vääjäämättömästi. Hurja, hurjan hieno.

•

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen, suomentanut Outi Menna, Tammi 2022, 216 sivua eKirjana.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: