Anne Helttunen ja Annamari Saure ovat reitittäjiä tietokirjassaan Kynällä raivattu reitti (SKS 2024). Kirjan alaotsikko selventää kirjan luonteen: Suomalaisia kirjailijanaisia. Vuonna 1989 ilmestyi teos Sain roolin johon en mahdu (Otava), jossa esiteltiin edellisen kerran laajasti suomalaista naiskirjallisuushistoriaa. Oli siis jo aika uudelle koonnille ja lähestymistavalle:
”Olemme tätä kirjaa varten tutkineet 35 kirjailijanaisen elämää ja teoksia mahdollisimman monista lähteistä: heidän kirjoittamistaan teoksista, kirjeistä, päiväkirjoista ja muistelmista sekä kirjallisuushistorioista, aikalaiskritiikeistä ja tutkimuksista. Rohkeita, uhmakkaita, nöyriä, herkkiä, viisaita ja täynnä ajatuksia hyvässä ja pahassa olivat kirjailijanaiset, joiden elämään, teoksiin ja kirjoittamiseen sukelsimme.”
•
Kirjakokonaisuus on populaari esittelyteos, ei siis varsinaista kirjallisuudentutkimusta viiteapparaatistoineen, vaan lähdetiedot sulavat yleiskieliseksi jokalukijan tekstiksi. Kirjoittajien pitkäaikainen yhteistyö näkyy yhteistekstin saumattomuudessa: sujuva, miellyttävä, yleissivistävä lukukokonaisuus.
Sen kummemmin eivät tekijät määrittele kirjailijavalintoja. Ensimmäinen esitelty on naisrunoilija Regina von Birchenbaum 1600-luvulta ja nuorin Helvi Juvonen. Näyttää siltä, että tuorein kirjatuttavuus on juuri 1919 syntynyt Juvonen. Esimerkiksi Edith Södergrania ei ole mukana, ja mitä lähemmäksi 1900-luvulla syntyneitä kirjailijoita kirjassa edetään, painotus onkin suomenkielisissä kirjailijoissa.
•
Tällainen yleistajuinen kirjallisuushistoria osoittaa, että totuus on tarua ihmeellisempää. Monen naiskirjailijan elämänkäänteet ovat kiehtovia, ja niitä yhdistettynä naisten tuotantoon lukee mielikseen. Kirjan varsinainen oivallus on kytkeä kirjailijoita laajaan kontekstiin: monen naisen yhteydessä on harmaapohjainen laatikko, jossa lukija perehdytetään johonkin ilmiöön. Esimerkiksi Matilda Roslin-Kalliolan yhteydessä on kooste otsikolla ”Nainen kansalliskirjailijana”, Hilja Haahti linkitetään tietoiskuin ”Yhteiskunnallinen äitiys 1800-luvulla” ja Elsa Heporauta kansanopistokulttuuriin, lisäksi moni kirjailija limittyy genrekirjallisuuden avauksiin.
Nykyisin tietokirjallisuus antaa tilaa tekijöilleen. Helttunen ja Saure ottavat joka kirjailijan huomaansa myös henkilökohtaisesti mustapohjaisissa tietolaatikoissa otsikolla ”Lähteillä”. He paljastavat kiinnostuksensa lähtökohdat ja päätietolähteet (varsinaiset, mittavat lähdeluettelot ovat tavalliseen tapaan kirjan lopussa). Lukijalle on informatiivista myös naiskirjailijoiden teosten saatavuus, jonka tekijät paljastavat. Yksi kirjan Kynällä raivattu reitti agendoista onkin, että nykynaiset löytävät kirjailijanaisista yhä edelleen kiinnostavaa luettavaa ja tutustuttavaa.
•
Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia, SKS 2024, 491 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
”Hän oli takertunut kiinni yksityiskohtiin, jotka eivät merkinneet muille samanlaisia asioita kuin hänelle. Lapsuuden uni veden alle vajoamisesta, isoisän kuolema, lähtö Kuurinmaalta, Otho. Ne olivat tienristeyksiä, mahdollisuuksia vaihtaa elämän viitoittamaa suuntaa, mutta Valpuri oli aina kulkenut sitä polkua, joka oli ollut hänen edessään kuin vääjäämätön kohtalo, kuin alamäki, kärryjen edessä laukkaan ryöstäytyvä hevonen.”
Valpuri Kinni selvisi Turussa vuonna 1635 noitakokeesta. Se ja muitakin asiakirjatietoja on naisesta, joka lopulta poltettiin noitana. Tästä Satakunnassa vaikuttaneesta naisesta on Jenna Kostet kirjoittanut historiallisen romaanin Punainen noita (Aula & co. 2024). Koska ajalta ei ole monimuotoisia henkilökuvauksia, on tilaa mielikuvitukselle. Romaani kuvaa tasavahvasti poikkeusnaista aikana, jolloin pappisväki vahti muutosta suhteellisen suopeasti kansanuskoon suhtautuneesta katolisuudesta ankaraan luterilaisuuteen.
•
Punaisen noidan Valpuri tietää varhain kohtalonsa äkkiväärän parantajaäitinsä seuraajana. Noituudeksi luullut taidot perustuvat luonnonkasvien vaikutuksiin ja loitsuaminen on vain plasebovaikutusta, mitä Kostet kuvaa taitavasti kuten myös tietämätöntä kansaa, joka on huhujen ja ennakkoluulojen sokaisemaa – on kyse sitten papeista tai piioista.
Valpurista muodostuu henkilökuva lapsesta nuoreksi naiseksi Tukholmassa, jossa romaani pysähtyy ja jossa Valpuri tunnistaa osaamisensa ja rajansa ihmissuhteissa. Päätyminen kaukaiseen Satakuntaan johtaa ankeudesta toiseen – pääosin (turhan yksiulotteisen) epämiellyttävän Tuomas-veljen vuoksi. Yksi lempeä jakso Laukon kartanossa ja toinen ikään kuin metsän peitossa ovat tervetulleita suvantoja.
•
Kostetin pienen etäisyyden pitävä hän-kerronta sopii romaaniin. Valpurin itsetuntemuspohdinnat ja muiden tarkkailut soluttautuvat siihen sujuvasti. Jonkin verran vierastan asioiden toistoa. Sen sijaan minua miellyttää, miten kirjassa kuvataan vanhenevaa Valpuria, etenkin muistin hapertumista sekä itsensä ja loppunsa hyväksymistä.
Täytyy lopuksi tunnustaa, että olen joitain vuosia sitten vinkannut Anneli Kannolle, että Valpuri olisi maukas hahmo historiallisen romaanin päähenkilöksi (vertaa kutakuinkin Valpurin elinaikoihin sijoittuneet Kannon romaanit Piru, kreivi, noita ja näyttelijä, Pyöveli ja Rottien pyhimys). Sen sijaan Jenna Kostet otti aikalaisasiakirjat ihan omin päin haltuun ja käänsi ne fiktioksi kohtaloonsa antautuvasta yrttiparantajasta. Toistan: tasavahva historiallinen ajan- ja henkilökuva.
Andrea Abreun romaanin nimi Pilvipeitto (Siltala 2024) on osuva. Kymmenvuotiaalle minäkertojalle on moni asia vielä udun peitossa. Hänen kesänsä keikkuu lapsuuden ja teiniyden rajamailla, ja hänen omia rajojaan rikkoo kiihkeä ystävyys rouheaan Isoraan. Lapsen ääni kuuluu kerronnasta, vain jonkin kerran se lipsahtaa aikuismaisiin metaforiin:
”Mieleeni juolahti, että meidän naapuruston asukkaiden alakulo oli kuin pilvipeitto, sakea pilvi joka painoi niiden niskaa ja selkärangan ylänikamia telenovelan aikaan.”
Lapsen silmin näkyy välillä pilvien takaa tulivuori Teide, Teneriffan maamerkki. Kertoja asuu perheineen köyhälistöalueella, kaukana turistien hiekkarannoista. Romaani tarjoaa Kanarialla rampanneille kurkistusaukon paikallisoloihin. Kertoja on siivoojan tytär:
”Äiti sanoi että ulkkari-girit olivat hirveitä sikoja joille ei ollut siisteyttä opetettu ja ihmetteli eivätkö ne ikinä siivonneet kotonaan, mitä häh? Äiti sanoi että jos lomatalot olivat niiden jäljiltä sikolättejä, se ei ollut mitään hotellihuoneisiin verrattuna ja ihmetteli käyttäytyivätkö girit niin kotonaankin, sillä hotelleissa ne jättivät paskatahroja pöntön viereen ja väänsivät tortut roskikseen kuin saastaiset rakit, ja äiti siivosi niiden jälkiä hengitystä pidättäen ja oli sen jälkeen koko loppupäivän tosi huonolla tuulella.”
•
Nyt taustoitus on selvillä, joten siirryn siihen, mitä kirjan esittelyteksti kuvaa oivaltavasti tahmaiseksi. Lasten mielikuvat aikuisuudesta perustuvat vanhempien poissaoloon, telenoveloihin ja suorasukaisiin biisiteksteihin. Kertoja vielä tiedä, miten vauvat saavat alkunsa, mutta navanalusasiat kutkuttavat.
Yhdessä Isoran kanssa tutuksi tulevat kiihottava hinkutus ja kosteat pussaukset, ja barbileikitkin muuttuvat Isoran kanssa pornahtaviksi. Kertoja seuraa tietäväistä Isoraa kuin noiduttuna. Lumous purkautuu jopa välimerkittömään vuodatukseen:
”isoralla oli karvoja pimperossa ja joskus hän ajeli ne kaikki pois pyllyvakoon saakka ja sen jälkeen pyllyä kutitti isoran tukka oli musta paksu ja jäykkä kuin lomatalojen tekonurmi isoran tukka haisi gofiojauhoille paahdetuille manteleille tuoreille sämpylöille minä rauhoituin aina kun näin isoran samalla tavalla kuin jos puoli yhden aikaan kuulin lihapadan kiehuvan”
Isora vie kertojaa kaikkiaan kuin pässiä narussa myös vaaran paikkoihin. Kiihkeä ystävyys saa alttiiksi rikkoutua.
•
Kertoja rajaa maailmansa Isoraan ja kotikortteliin. Lukija pidetään samoissa rajoissa, ei auta rimpuilla kertojan näkökulmasta, vaikka saakin tehdä siitä tulkintoja lapsia ympäröivästä todellisuudesta. Kertoja havainnoi ja välittää lukijalle havaintonsa pääosin ruumiillisin tuntemuksin sen kummemmin erittelemättä, ja se on kerronnan kiinnostavuuden ydin.
•
Andrea Abreu: Pilvipeitto, suomentanut Sari Selander, Siltala 2024, 95 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Valkenee kaukainen ranta sijoittuu 1800-luvun lopussa siihen kauteen, kun Venäjä kiristää otettaan Suomesta. Se vaikuttaa tavallisiin ihmisiin uutisin ja huhuin, ilmapiirimuutoksin. Ihmiset silti jatkavat elämäänsä ja käyvät läpi omia elämänkriisejään. Johanna Annolan romaani (Siltala 2024) keskittyy yhden naisen taitekohtaan.
Alkuosa hahmottelee päähenkilö Ulrikan prioriteetit: ulkoinen prameus ja kiipiminen kaupungin mahtavien joukkoon. Ja ovat ne uskottavia naisen perhetaustan vuoksi: Ulrika on Hämeestä kotoisin olleen äpärän tytär, jonka isä on kuopiolainen juoppo lukkari. Ulrika yrittää piinkovasti kivuta savolasen pikkukaupungin rouvakerman piireihin. Paineinen tilanne kiristää aviomiehen peruuttamattomuuksiin, mikä romahduttaa Ulrikan ja lukioikäisen Väinö-pojan tulevaisuuden.
•
Ulrikan kireä luonne välittyy elävästi, ja sen eri piirteet peilautuvat hyvin Ottilia-ystävän kohtaamisissa. Herkullisesti Annola kuvaa vaivoin ilkeyden piilottavat dialogit ja kirjeet, etenkin Ottilia on ylivertainen piikeissään ja Ulrika kasvojen säilyttämisessä. Käy niin, että epämiellyttävyys kääntyy kiinnostavaksi.
Ulrikan poika Väinö jää kotikaupunkiinsa käymään koulun loppuun, ja kirjassa on kasvavan nuoren kipuilevia päiväkirjamerkintöjä. Ne ovat hellyttäviä ja sydäntä särkeviä sivusta seuraavan, herkän nuoren tarkkailutuumailuja.
Äiti-Ulrika sen sijaan joutuu ottamaan vastaan pestin Hämeestä vaivaistalon johtajattarena. Ressukoiden luotsaajana Ulrika jatkaa kireää linjaansa. Psykologisesti kyse on epävarmuuden peittämisestä ylemmyydentunteella ja etäisyydellä.
”Omasta elämästään Ulrika toi esiin sellaisia asioita kuin entisen kotikaupunkini seurapiirit, mieheni valitettava poismeno ja poikani ylioppilastutkinto. Myös lause vähäisempien kaitseminen lienee aina ollut ylempien säätyjen tehtävä lennähti hänen suustaan silkinkeveänä. Lopuksi Ulrika siirtyi kuvailemaan hoitolaisten erityispiirteitä ja sitä, millaiseksi hän oli järjestänyt laitoksen jokapäiväisen elämän ja millaisia käytäntöjä hän halusi laitoksessa noudatettavan. Hän.
Se oli ollut oikeanlaista käytöstä.
Ulrika hymyili tyytyväisenä huoneensa hämärässä ja nousi tarkistamaan kakluunin tilanteen. Hiillos ei enää hehkunut.”
•
Annola kuvaa 1800-luvun loppuvuosien maalaispitäjän eloa sen hierarkian ja heikompien eläjien olojen mukaan. Muutamasta vaivaistalolaisesta kehkeytyy kokokuva ja oloista sellainen, miltä vaikuttaa nykyinen vanhustenhoitokin: olot ovat riippuvaisia varoista sekä johdon ja henkilökunnan osaamisesta ja kohtaamistaidoista.
Romanin alkupuoli vetää tehokkaasti mukaansa. Kerronta elävöittää tilanteet ja henkilöt hyvin, ja Ulrikan minähauraus kovakuorisen käytöksen alla välittyy harkiten. Ihan lopussa tulee pieni notkahdus, kun mukaan tulee muutamia ilmeisiä ja osoittelevia elementtejä sekä aika yksioikoinen pahis ja hyvis. Tunnustan kyllä, että Ulrikan hienoinen avautuminen ja niitä seuraavat käänteet lepattavat tunteita.
Kaikkiaan historiallisen romaanina kokonaisuus on viihdyttävä ja vähän muutakin sen päälle. Etenkin vaivaistalonäkökulmasta ei liiemmin ole romaaneja julkaistu.
Mistä pienmiehistä Pekka Kytömäki kirjoittaa runokirjassaan Historian pienmiehiä (Aviador 2023)? Tavallista, herkistä miehistä muistoineen, ajatuksineen, perheineen se kertoo – tai runomiehestä. En tunne Kytömäkeä, mutta kirja asettaa alttiiksi tehdä yhtäläisyysmerkki kirjoittajan ja kirjan runojen välille. Olkoon – mutta mitä mietin runoista?
Kirjan takakansi paljastaa, että runot ovat hioutuneet seitsemässä vuodessa. Tuloksena on suorapuheista, lyhyehköä ja tiivistä runoilmaisua vailla mutkikkaita fragmentteja tai vaikeasti avautuvia kielikuvia. Runoissa on herkkävaistoista arjen erilaisten sävyjen tavoittamista, myös pilkettä silmäkulmassa ja sanoilla leikittelyä. Mutta runokielestä vielä: usein havainto pukeutuu aforistiseen asuun:
”Puhe,
ajatusten karaokea
nuotin vierestä.
Sointuvimmat lauseet
lienevät covereita.”
Minun makuuni on konstailematon runokieli. On kerrassaan nautittavaa löytää tasoja ja avartumista paljaasta ilmaisusta, harkitun selkeistä kielikuvista, jotka voi ymmärtää sanatarkasti, ja samalla saan laajentaa ajatusta, oivaltaa ja tulkita sanojen takaisia.
”Puhut suusi puhtaaksi,
likaat korvani.”
(Taidan jakaa Kytömäen kanssa saman runokäsityksen: vähän on enemmän, ja pinnaltaan simppelistä lähtevät mielikuvat lentoon. Tunnistan runoista samoja keinoja kuin omista ”selkorunoistani”, joissa Kytömäkeä orjallisemmin valitsen sanaston mahdollisimman helpoista ja yleisistä sanoista.”)
•
Historian pienmiehiä alkaa sitaatilla Joel Haahtelalta, joka varioi kirjoissaan ajan laskostumisen teemaa, eli joka hetkessä on elettyä päällekkäin ja limittäin. Kytömäki kiteyttää samaa ajatusta ajan kerrostumisesta, esimerkiksi se näkyy runojen vahojen valokuvien taikuudessa. Kirjassa on lisäksi kauniita luontohavaintoja, joissa pohdittavaksi asetetaan ihmislähtöinen luonnon tarkastelu, vaikka ilmiöt säässä, eläinkunnassa ja vuodenajoissa elävät ilman havainnoijaakin.
Yhdessä runossa puhujan runoja luonnehditaan hahmotelmiksi, jotka avaavat todellisuutta paremmin kuin tarkka kuvaus. Runot ilmaisevat yksityiskohtia puhujan elämänkaaresta, ja lyyristä on se, että runot kertovat kaaresta myös jotain yleistä. Yhdessä runossa puhuja toivoo runokirjan lämmittävän avattuna. Lämmittää!
•
Pekka Kytömäki: Historian pienmiehiä, Aviador 2023, 91 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.
Joel Haahtelan kirjoihin, myös tähän uutuuteen, voisi valita monia lukutapoja. Minä lähestyn romaania Marijan rakkaus (Otava 2024) kirjan aikakäsityksen näkökulmasta.
”Olin kuitenkin yhä vakuuttuneempi, että tosiasiassa aika laskostui päällekkäin ja elimme yhtä aikaa kaikissa elämämme tapahtumissa ja vain pieneltä osin tässä hetkessä. Ruumis kulki maailmalla, mutta mieli jätti palasia jälkeen, ripotteli niitä kuin leivänmuruja polulle. Eikä aika kadonnut mihinkään.”
Käsitys päällekkäisistä aikakerroksista ja ajan laskostumisesta siirtyvät sanoista kirjan rakenteeseen ja kerrontaan. Tässä romaanissa mieskertoja törmää sattumalta Triestessä Marijaan, jonka kanssa mies oli viettänyt 25 vuotta aikaisemmin Prahassa kiihkeän rakkauden kaksiviikkoisen ennen kuin Marija häipyi. Minäkertojamies kertoo vuosien Marija-kaipuusta, lapsuudestaan ja nuoruudestaan, edesmenneistä äidistään ja isästään. Nämä kaikki ajat vaikuttavat kerrontahetkeen, jälleennäkemiseen ja yhteisiin päiviin Roomassa ja Firenzen liepeillä.
Haahtela on taitava käyttämään kieltä niin, että liukumat ja päällekkäisyydet vaikuttavat luonnollisilta. Sujuvuus ja kielen ilmeikkyys tehoavat. Mielensisäinen ja ulkoiset tapahtumat yhdistyvät, ja Haahtela onnistuu joka kirjassa yllättämään niin, että arkinen ja lihallinen leikkaavat metaforisuutta ja eteerisyyttä. Kieli pysyy aina selkeänä – silloinkin, kun mystiikka, mielikuvat, selittämättömyys ja arvoitus astuvat estradille. Tässä kirjassa esimerkiksi kertojan stalkkausretki elokuvateatteriin on romaanin reaalimaailman ylittävää osastoa.
”Nyt uskoin, että myös tässä maailmassa oli tiloja, jotka eivät pysyneet todessa eivätkä kuvitelmassa, jonkinlaisia häilyvän todellisuuden hetkiä.”
•
Kuinka monta kirjaa Haahtela voi vielä varioida samoja aineksia, motiiveja ja teemoja?
Nämä toistuvat: yksinäinen mies matkustaa ja kohtaa jotain oleellista itsestään ja elämänmerkityksestään; mies haikailee rakkautta tai entistä rakastettuaan elämänsä irrallisessa välitilassa; vanhempiin on ollut kompleksinen suhde ja he ovat poissa; viittauksia vilisee kuvataiteeseen, elokuviin ja musiikkiin; jumaluus värisee lähellä vaan ei julistavasti; ihmisten ja elämän hauraus hyväksytään; hetkissä merkitys tiivistyy; taivas ja tähdet. (Uutuudesta puuttuu lumi.)
No, minun puolestani hän saa jatkaa valitsemallaan tiellä, sillä Haahtelan romaanit toimivat minulle ja asettuvat lohtukirjojeni joukkoon. Totuuden kaipuu -trilogia (Adèlen kysymys, Hengittämisen taito, Jaakobin portaat) ja Yö Whistlerin maalauksessa etenkin loksahtavat siihen lajiin tämän uutukaisen ohella.
”Me synnyimme mielikuviemme myötä, ne olivat kirous ja lahja, ne tekivät meistä sen mitä olimme. Ja maailma ilman kuvitelmia oli surullinen maailma, hän tiesi sen itsekin.”
•
Miellyn siihen, että Marijan rakkaus -romaanissa pilkahtaa melankolisen laskostelun sekaan itseironiaa ja huvittuneisuutta, esimerkiksi minäkertojan romaanin ”kiihkeää runollisuutta ylistettiin”. Senkaltaisesti on kehuttu Haahtelaakin. Romaaniin upottuu muutakin: roomalaista hotellia pyörittää Elena – kirjan nimi Haahtelan alkutuotannosta.
Nimet merkitsevät. Esimerkiksi maalaukset neitsyt Mariasta ja Magdalan Mariasta kytkeytyvät romaanin Marijan nimeen ja siten, että Marija tutkii vanhoja maalauksia noista Raamatun naisista. Romaanin Marijassa yhdistyvät kaksi Mariaa: etäisen arvoituksellinen ja lihallinen nainen.
Olen aiemminkin törmännyt siihen, että Haahtelan teokset innostavat minut ylitulkintoihin. Nytkin vaara pyörii vimmaisesti. Romaanin alun Trieste mainitaan kaupungiksi, jossa kuolleet vaeltavat. Onko siis kirjassa kaikki harhaa tai Marija kertojan elämän päähaamu? Entä kirjan nimi? Romaanissa lähinnä minähenkilö haahuilee rakkausmuistoissaan ja haaveissaan, vaikka kirjan nimessä kyse on Marijan rakkaudesta.
•
Lopuksi pysähdyn vielä kiehtovaan aika-ajatteluun. Romaanissa nousee esille muistojen ja unohduksen tematiikka: ”Jospa unohdus oli maailman vakaana pysyvä perustus ja muistaminen vain julkisivu?”Marijan rakkaus käsittelee lisäksi hallitsemattomuutta: ei elämää eikä maailmaa voi hallita – paitsi fiktiossa:
”Kun kirjoitin, maailma oli. Kun en kirjoittanut, sitä ei ollut.”
Kun luin, Haahtelan maailma oli. Sillä on taikapiirinsä. Haahtela kuvaa maailmaa, jonka voi kokea aistein, ja maailmaa, joka on aistein havaitsematon, mutta se on. Kirjallisuudessa sinne pääsee – ja häilyvään todellisuuteen.
•
Joel Haahtela: Marijan rakkaus, Otava 2024, 192 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Suomalaisen kulttuurin päivä eli Kalevalan päivä sopii mainiosti muistuttamaan, että kotimaista kulttuuria pidetään yllä erilaisin kielimuodoin. Kalevalaan tallennettu nelipolvinen trokee jumputti aikanaan rytmikkäästi suusta suuhun sukupolvelta toiselle. Nyt lukutaitoa on, mutta itsestäänselvyys se ei ole. Voi olla, ettei ole lukuhalua tai lukeminen tuottaa eri syistä vaikeuksia.
Lukuongelmiin on ratkaisu: selkokirjat on kirjoitettu yleiskieltä helpommalla kielellä. Niiden ulkoasu panostaa lukutekniikan helpottamiseen: tekstin palsta on kapea, kappaleet lyhyitä ja oikea reuna tasaamaton. Monen mielestä tällaiset kirjat näyttävät runolta – eli näin sain aasinsillan kalevalalaiseen kirjallisuuteen.
Kalevalan päivän postaukseen valitsin kolme aikuisille suunnattua selkokirjaa, joissa on novellistinen ote. Novellit soveltuvat hyvin selkokirjallisuuteen, sillä lyhyet tarinat pitävät lukijan otteessaan. Silläkin on merkitystä: lukija saa luettua tarinen kerrallaan, toisen toisensa perään. Syntyy lukukokemuksia.
Anna Laine: Ota minut nyt
Heti ensimmäiseksi täytyy korostaa Anna Laineen novellikokoelman Ota minut nyt (Oppian 2024) alaotsikkoa, Eroottisia tarinoita selkokielellä. Vastaavaa ei ole aiemmin selkokielellä ilmestynyt. Eikä nyt ole kyse vihjailevista hipaisuista tai siveistä suukkosista – tässä kirjassa pannaan ja tullaan suorasukaisesti. Kieli ei ole helpointa selkokieltä, mutta asia tulee selväksi.
Kokoelmassa on kuusi novellia, joissa päädytään yhdyntöihin yhteisymmärryksessä, eli salliva ja suostumuksellinen yhteispeli yhdistää novellien henkilöitä ja tarinoita. Kirja julistaa ruumiillista nautintoa, on sitten kyse autoerotiikasta, heteroista, homoista tai lesboista. Novelleja voi pitää toisaalta seksifantasioina, toisaalta kuvauksina seksin eri muodoista. Kokoelma yllättää suoralla, yksityiskohtaisella kerronnalla. Raikasta ja ronskia.
Anna Laine: Ota minut nyt. Eroottisia tarinoita selkokielellä, Oppian 2024, 78 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Jasu Rinneoja: Kauno etsii töitä
Jasu Rinneojan kaksitarinaista kirjaa Kauno etsii töitä (Reuna 2023) voi pitää kahden pitkän novellin teoksena, tarinat tosin liittyvät toisiinsa. Kirjan alussa Kauno saa potkut talonmiehen töistä, ja napakasti rajatuissa kirjan luvuissa käsitellään työttömyyden tunteita ja aikuisen, kouluttamattoman miehen paineita ja vaikeuksia saada töitä. Se käy sydämeen.
Tämä Kauno-kirja on jo sarjan neljäs teos, ja tyyli pitää pintansa. Valttina on lempeä huumori ja arkiset tapahtumat. Nätisti Rinneoja kuvaa kovin konkreettisesti ajattelevaa ja ymmärtävää Kaunoa ja muuta maailmaa. Kaunoa tukee ymmärtävä Maija, ja melko eriparista pariskuntaa yhdistää taito nauraa itselle ja yhdessä. Viehättävää.
Jasu Rinneoja: Kauno etsii töitä, Reuna 2023, 120 sivua. Lainasin kirjastosta.
Kati Savola & Johanna Vestinen & Katja Villanen-Juvakka: Valon pilkahduksia
Kolmen kirjoittajan novellikokoelmassa Valon pilkahduksia (Oppian 2023) on yhteensä 12 novellia, kolme jokaista vuodenaikaa kohti. Keväästä kirja alkaa ja päätyy talveen, ja kaikissa on tavallisen arkipäivän realismia. Päähenkilöt ovat lapsiperhearkea eläviä miehiä ja naisia tai yksineläviä aikuisia ja vanhuksia.
Novelleissa kuvataan tavallisuutta, eivätkä tapahtumat vie kohti erityisiä huippukohtia. Tarinoissa on pieniä käänteitä, joista seuraa ihmisenkokoisia havahtumisia tai havaintoja. Kieleltään novellit ovat sujuvia, joskin jonkin verran joukossa on vaikeahkoja rakenteita. Novellit sopivat hyvin suomalaisen elämänmenon makupaloiksi.
Kati Savola & Johanna Vestinen & Katja Villanen-Juvakka: Valon pilkahduksia, Oppian 2023, 104 sivua. Lainasin kirjastosta.
Sarjakuvasarja päättyy Tulevaisuuden arabi kuudenteen osaan, jossa Riad Sattouf kertoo nuoruudenvuosista ja varhaisaikuisuudesta. Hän jatkaa siitä, mihin edellinen sarjakuvaromaani päättyi: Riadin aikuisuus lähestyy.
Sarja on seurannut ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän perhettä lasten syntymästä lähtien, ja perhe on vaihtelevasti asunut Ranskassa ja isän kotikylässä. Riad on pojista vanhin ja tarkkailee tapahtumia. Viimeisimmässä osassa tilanne on se, että äiti, Riad ja perheen keskimmäinen poika on Ranskassa ja isä nuorimman pojan kanssa Syyriassa. Isä estää Riadin pikkuveljen pääsyn Ranskaan, myös yhteydenpidon. Syyrian sota tuottaa käänteen perhetilanteeseen – en tosin vie lukijalta jännitystä kertomalla miten.
•
Sarjakuvassa välittyy äidin tuska nuoremman pojan kohtalosta. Suru ja masennus jättävät muun varjoonsa ja saa äidin tukeutumaan huijareihin. Äidin vanhempien dementoituminen lisää huolia.
Perheen keskimmäinen poika jää sarjakuvassa varjoon, fokus on Riadin kasvussa, ja toinen juonne on pikkuveljen poissaolo. Riadin tarinaa voisi kutsua syrjästäkatsojan tarinaksi. Hän on koulussa sosiaalinen luuseri, kaduilla erilaisen ulkonäön vuoksi tuntemattomien töytäisyjen kohde. Pelastus on kuvataidekoulu, tai sen mutkan kautta oman sarjakuvatyylin ja viiteryhmän löytäminen. Riadille löytyy ilmaisu- ja julkaisukanava.
Juonijuoksutuksen lisäksi sarjakuvassa on psykologinen taso kasvuolosuhteiden ja kahden kulttuurin puristuksesta. Ilmeisimpänä se näyttäytyy Riadin terapiakäynneissä, jossa terapeutin voimaannuttamispuheen taustalla ärjyy mielikuvaisä laukomassa latistavia kommenttejaan.
Perhe ja lukija joutuvat pohtimaan, onko isä vain mielenvikainen kiusankappale vai kulttuurinsa ”tuote”. Jälkimmäinen taas johtaa siihen, miten länsimaisesta vinkkelistä alkaa katsoa sarjakuvan syyrialaista patriarkaalista, uskonnon, valheiden ja korruption sumentamaa toimintaa. Ei sitä oikein voi kuin pahalla silmällä tuijottaa Ridin, veljien ja naisten – no, kaikkien – kannalta.
•
Sarjakuvassa vakava, kalvava, itseironia ja vinksahtanut huumori sulautuvat yhteen. Piirrostyyli pysyy linjakkaana. Piirrosjälki perustuu mustan viivan hallintaan. Nimihenkilön isonenäinen, tyylitelty pikkumieshahmo kulkee varjoissa. Tehostevärinä toimivat punainen ja vaaleansininen. Syyria-poikkeaminen saa lohenpunaisen tehosteen kuten aiemmissakin osissa.
Olipa se, yhden monikulttuurisen perhetarinan vaikuttava, arkinen ja silti mielikuvituksen maustein ryyditetty kuvitus. Joidenkin kannalta selviytymistarina.
Isä vie pienen Petalin vieraan maanviljelijäpariskunnan luokse. Petalin köyhän kotiperheen äiti odottaa kotona ties kuinka monetta lasta, eikä tyttö tiedä, kuinka kauan hän asustaa lapsettoman pariskunnan kanssa. Tyttö kuitenkin tottuu pian rauhalliseen, hiljaiseen huolenpitoon.
”Iso kuu valaisee pihaa, näyttää tietä kujalle ja sieltä tielle. Kinsella ottaa minun käteni omaansa. Ja heti kun hän tekee niin, tajuan että oma isäni ei ole ikinä kävellyt kanssani käsi kädessä, ja jokin minussa toivoo, että Kinsella päästäisi irti, jotten tuntisi näin. Tuntuu pahalta, mutta kävellessämme eteenpäin alan tottua, enkä välitä kotielämän ja tämän elämän eroista.”
Eikä siitä sitten enempää. Miksi tätä Clare Keeganin kirjaa Kasvatti (Tammi 2024) nyt kutsuisi: pitkä novelli, pienoisromaani? Verkkokirjana se ei ole edes neljääkymmentä sivua. Siitä huolimatta se on täyteläisempi romaani kuin moni monisataasivuinen teos.
•
Keeganin hioma ilmaisu on samalla kertaa ilmavaa ja tiheää. Siinä on vaatimattoman konstailematonta sanomisen tapaa ja samalla lukijan upottavia aukkoja. Aukkojen syövereissä teksti pyörittää minut lumoukseen.
”Aurinko on laskemassa ja heijastaa meistä väräjävän kuvan veden pintaan. Hetken minua pelottaa. Odotan kunnes en enää näytä siltä kuin tullessa, kiertolaislapselta, vaan näen itseni sellaisena kuin olen nyt, puhtaana ja toisissa vaatteissa ja nainen takanani. Koukkaan kauhalla vettä ja nostan sen huulilleni. Vesi on kylmää ja kirkkaampaa kuin mikään ennen maistamani vesi: se maistuu isän lähdöltä, siltä kuin hän ei olisi koskaan käynyt täällä, siltä että hänen lähdettyään minulla ei ole mitään.”
•
Lapsen näkökulmasta yksityiskohtien huomiointi ja suurten linjojen sumeus saa aikaan ainutlaatuisen tunnelman. Asioiden tilasta tihkuu vihjeitä juuri sen verran, että kutkuttaa, askarruttaa, kauhistuttaakin. Herää kysymyksiä: Miksi juuri Petal viedään epämääräisen pituiselle kotipaussille, mikä isä on miehiään, miksi juuri Kinsellojen luo, miksi naista kutsutaan eri kodissa eri nimillä? Ja paljon muuta kysyttävää jää ensi lukemalla, joten kirja pitää heti lukea toistamiseen, saada uusia avoimia kysymyksiä ja uuden kohottavan kirjakokemuksen.
Odotukset olivat korkealla edellisen Keegan-suomennoksen Nämä pienet asiatjälkeen, eikä tarvinnut rimaa laskea. Keeganin kieli hivelee, ja Kristiina Rikmanin kääntäjätaitoa ihailen taas kirja kirjalta enemmän. Kielessä on rytmiä, kirkkautta, luontevuutta ja juuri kirjan luonteeseen sopivan ailahtavaa salaisuussumua. Hieno teos.
Lehtijuttu yksinäisestä vanhuksesta vailla sukulaisia antoi Hanna Weseliukselle herätteen kirjoittaa romaanin Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva (WSOY 2023). Tosielämässä yksinäisenä kuolleen roinat ja romppeet hävitetään, eikä aineeton perintö siirry kenellekään. Kukaan ei muista, muistele ja siirrä tarinoita sukupolvelta toiselle. Fiktio sen sijaan voi säilyttää ajatuksia, havaintoja ja kuvauksia kuten Weselius romaanissaan.
Kirjan kerronta on kerroksellista: minäkertoja kertoo osuuksia, joissa hän keskustelee Leilan kanssa Nanette Kottaraisesta. Kuvataiteilija ja Nanetten muotokuvaaja Leila on silminnäkijä: hän puhtaaksikirjoitti Nanetten päiväkirjoja vanhan naisen silmien alla Nanetten viimeisenä elinvuotena, joten Leila tietää Nanetten menneisyydestä ja viime ajoista.
Kertojan ja Leilan keskusteluista syntyy yksi mielikuva Nanettesta – samalla keskustelijoista. Nanetten päiväkirjaosuuksista puolestaan välittyy Nanetten oma ääni vuodesta 1948 kuolinvuoteen 2022, joskin lukija saa lukea päiväkirjapätkiä, ja kirjauksissa risteilevät eri ajat epäkronologisessa järjestyksessä – ei sattumanvaraisessa. Romaanin rakenne on harkittu, kuin arkkitehtuurinen kokonaisuus, jossa erilaiset tilat seuraavat toisiaan ja vievät lukijan niihin eri reittejä.
•
Kirjapiirin yksituumainen arvio kirjasta: hyvä on. Eri tavoin päädyimme saman sorttiseen tulokseen. Johanna ilmaisi heti aluksi innostustaan. Hän pääsi pienen alkujumin jälkeen vauhtiin, ja romaani imaisi hänet. Taru kuunteli aluksi kirjaa, mutta niin ei syntynyt elämystä – vasta luettu teksti vetosi ja kirvoitti melkomoiseen kehuun: lukupiirimme kirjoista kärkikahinoissa. Minä en meinannut lainkaan päästä alkua pitemmälle, vasta kirjan osittainen kuuntelu tehosi. Vaikka Tarulle ja minulle jäi romaanista jonkinlainen etäisyyden tunne, luku-/kuuntelukokemus kokonaisuudessaan miellytti.
Keskustelimme pitkään romaanin rakenteesta, jossa Nanetten päiväkirjaosuudet poukkoilivat arvaamattomassa järjestyksessä, lisäksi kertojan ja Leilan juttelu toi erilaisen vinkkelin tarinointiin. Kenestäkään ei saanut selkeää kokonaiskuvaa, mutta kaikista paljastui särmikkyyttä. Muotokuva muotoutui tästä kaikesta – se on eri silmin erilainen.
Kaikkia meitä innosti, että asioita paljastui vähitellen ja yllättävästi. Lisäksi kirjassa jätettiin paljon kertomatta, mikä antoi väljyyttä päättelylle. (Myös harhoille, sillä etenkin oma, osin huolimaton kirjakuunteluni veti minua joihinkin liian villeihin johtopäätöksiin.)
•
Totesimme romaanin täyttyvän motiiveista ja metaforista. Jo Nanetten nimi on sellainen, kirjan nimihenkilön itse valitsema, entisen karistava päätös. On suolasirotin, on koira, on jos mitä. Ja on Nanetteen vaikuttavia asioita: Nanetten piikuus ja luokkaero, mutkikkaita ihmissuhteita ja suuria salaisuuksia. Yhteisymmärryksessä pidimme pienenä kompastuskivenä yksioikoisesti pahikseksi kuvattua Maxia. Pohdimme myös Jugoslavian ja Ukrainan sodan roolia romaanissa – ja siitä pääsimmekin romaanin ytimeen – katseeseen.
Näkemisen ja kuvan merkitys hallitsee romaania. Esimerkiksi meitä kaikkia sai järkkymään analyysi yhdestä Ukrainan sodasta julkaistusta kuvasta. Lisäksi romaanissa on runsaasti kuvataiteen tarkastelua ja sen pohdintaa, kuka katsoo ja kuka tulee nähdyksi. Goyan teoksia tarkastellaan kirjassa pieteetillä. Nanetten konkreettista muotokuvaa minäkertoja miettii näin:
”Mitä minä nyt sitten tekisin Nanette Kottaraisen muotokuvalle? Muotokuvalla? Poraisinko minä reiän keittiön seinään, työntäisinkö reikään muovipropun, ruuvaisinko proppuun koukun ja ripustaisin taulun rautalangasta siihen? Ja mihin asti muotokuva sitten siinä riippuisi, miten kauan minä jaksaisin katsella sitä? Katselisiko kuva minua seinältään, ja kenet minä näkisin, kun näkisin itseni katselemassa sitä?”
Kuuloaistikin merkitsee, sillä etenkin Billie Holidayn ja Whitney Houstonin äänitteet saavat huomiota. Meidän huomiomme sai rakenne, kerronta ja kieli.
•
P.S. Tapojemme mukaan kirjapiirin toinen kirja oli vanhaa kirjallisuutta, tällä kertaa Veijo MerenPeiliin piirretty nainen (1963). Johanna luki sen, ja piti kirjasta odottamaansa vähemmän. Taru luki sen melkein ja piti lukemastaan enemmän kuin etukäteen oletti. Minä en ehtinyt Mereen.
•
Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva, WSOY 2023, 442 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta. Kuuntelin osin äänikirjana, lukija Erja Manto, 10 tuntia, 7 minuuttia BookBeatissa.
Tuuve Aron romaani Kalasatama (WSOY 2020) nappaa äänikirjana oitis mukaansa. Elämäntarina poikatytöstä lapsettomaksi lesboksi, koulukärsijästä kärjekkääksi ajattelijaksi, taiteilijaksi ja tarkkailijaksi provosoi ja osoittelee. Vaan ei heristävä fiktiivinen sormi tunnu opettavaiselta vaan herättävältä. Ja ihan tarkoituksella kuten kirjailija lopussa ilmaisee:
” – – on syytä korostaa että tämä teos on fiktion keinoja kuten liioittelua, kärjistyksiä ja fantisointia häikäilemättä hyödyntävä ja vain valikoidusti totuuteen pohjautuva sepite.”
Kerronnan rytmi on kiihkeä, kieli luistavan virkeää. Perheprobleemat, tunnesolmut ja mielenterveysongelmat puhkovat tekstiä, ja samalla itseironia ja satiiri aukaisevat ankeutta. Kalasataman psykiatrisen klinikan kielitaidoton tohtori saa osansa siinä samoin kuin häikäilemätön isä tai itse kertoja. Ääneen nauramaan minut saa huomiot taide- ja kirjallisuuspiireistä. Terää löytyy herkkyyttä unohtamatta.
Romaanin esseistisyys syntyy siitä, että eri luvuissa on omat teemansa, jota kirjoittaja käsittelee kokemustensa, lukemansa ja muun pohjalta. Hän myös analysoi omaa kirjoittajuuttaan ja teostensa luonnetta:
”Mistä nyt kenenkään kirjat kertovat, jos ovat kaunokirjallisuutta? Ihmisistä. Elämästä kaikkinensa, rakkaudesta ja kuolemasta. Muodot ja rakenteet vaihtelevat, ja kiinnostavampaa kuin mistä kerrotaan onkin usein miten. Tähän mennessä julkaisemani teokset ovat keskenään erilaisia mutta jotenkin niitä yhdistää ulkopuolisen tai »häviäjän» tarina. – – Minua kiinnostaa rivienvälisyys, kieli ja sen musiikillisuus ja mahdollisuudet, ja absurdin ja fantasian sekoittuminen realismiin.”
Kyllä, tunnistan tuon kirjasta. Mutta miten ihmeessä tämä kiihkeä, kirjallinen Kalasataman yksinpuhelu muuttuu draamaksi teatterin lavalle?
•
Tuuve Aro: Kalasatama, WSOY 2020, 6 tuntia 24 minuuttia äänikirjana, lukijana Karoliina Niskanen. Kuuntelin BookBeatissa.
Teatteriesityksestä Kalasatama 13.2.2024
Ällistyttävän ketterästi monologihenkinen romaani muuttuu kuuden näyttelijän draamaksi! Kirjasta on napattu koomisia aineksia ja lisätty liioittelua. Kalasatama on saanut myös tarkentavan alaotsikon: Pillerinmakuinen tragikomedia. Jotkut näytelmän painotuksista ovat toisenlaisia kuin kirjassa, mutta henki säilyy kalasatamalaisena. Teatteri tällaisena ilahduttaa ja puhuttelee.
Riikka-Riksua, päähenkilöä ja yleisölle puhuvaa kertojaa, toiseus ja ulkopuolisuus kalvavat kaiken ikää ja mielenterveys horjuu aikuisiässä isän kuoleman ja eron seurauksena. Asiantilan vakavuus ei häviä, vaikka sillä myös nauratetaan yleisöä.
•
Lesbous kukkii näytelmässä moninaisena. Ihastukset ja pettymykset ihmissuhteissa eivät kuitenkaan katso suuntautumista. Ihmisiä ollaan kaikki – ailahtelevia, pöhköjä ja kesken. Tämän toteaman ei ole tarkoitus ohittaa sitä, että kokemus vähemmistöön kuulumisesta on näytelmässä oleellinen. Esimerkiksi Riksun ymmärrys tyttökiinnostuksesta ja erilaisuudesta leimahtaa kaiken nielevänä Euoroviisu-Främling-kokemuksena tai ex-tyttöystävän kaapista tulon vaikeus konkretisoituu hurtissa kohtauksessa, jossa Petra lymyilee ”Gigantin” stressinpoistokaapissa.
Heterot saavat osansa nauruista, mutta ei lesboja eikä homojakaan säästellä. Näytelmässä nauretaan meille kaikille ja kaikkien meidän kanssamme riippumatta suuntautumisesta. Huumori vaihtelee lempeästä provosoivaan. Antaa Riksun paasata, kun hän turhautuu sukupuolien ja seksuaalisten suuntautumisien nykytermistön moninaisuuteen; olkoon niin, että eri (homoseksuaali)sukupolvet suhtautuvat eri tavoin sateenkaarisymboleihin ja prideihin. Eipä taida kukaan olla ennakkoluuloista vapaa.
Sateenkaariaihe sattuu olemaan taas ajankohtaisempi kuin olisi uskonutkaan johtuen presidentinvaaleista: ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen nousi isolle osalle äänestäjistä esteeksi. Tällaista on nyky-Suomessa. Siksi(kin) Kalasatama on tärkeä juuri nyt.
•
Oivaltavasti aika- ja paikkasiirtymiä tukeva lavastus muuntautuu Kalasataman metroasemaksi, hyvinvointikeskukseksi, kodiksi, bilepaikaksi, veneeksi ja muiksi päähenkilön elämänvaiheiden näyttämöiksi. Lisäksi ikkunoiden takana tapahtuvat väläykset vielä lisäävät ulottuvuuksia. Hienoja ratkaisuja!
Muuntautumiskyky koskee niin lavastusta, puvustusta, äänitehosteita kuin näyttelijätyötäkin. Roolien vaihtaminen käy näyttelijöiltä sujuvasti ja ihailtavasti: pieni muutos asussa, eleissä ja ilmeissä muuntaa näyttelijät hahmosta toiseen. Esimerkiksi yleisön silmien alla tapahtuva Santtu Karvosen koliseva muodonmuutos paskaisästä kelvottomaksi psykiatriksi Olavi Keinolaksi on todella mainio. Puhumattakaan näistä (mainitsen vain muutaman muuntautumisen): Heli Hyttinen teinisarjarakastujasta ja tv-koristenaishahmoista Carola Häggvistiksi; Minna Suuronen äidistä bi-kokeiluun äityväksi esikoiskirjailijaksi ja ex-vaimoksi, Markku Haussila niljakkaasta teinipoikaystävästä aikuisuuden heterokaveriksi ja itsevarmaksi queer-woke-nuoreksi. Onni Vesikallio liikkuu tilanteisiin sopivasti lavastusyksityiskohtien vaihtajana.
Ja sitten! Joanna Haarttin lavasäteily! Hänen Riksunsa ilmeikkyys, elastisuus ja läsnäolevuus kantaa koko esitystä alusta loppuun. Esimerkiksi hetkessä Haartti muuttuu nelikymppisestä nelivuotiaaksi. Herkkyys ja itseironisuus yhdistyvät sävykkäästi, ja näyttelijän liikekielen liukuminen pillereiden sivuvaikutuksista vapautuneeseen tanssiin kertoo pintaa syvempää. Haartti sulautuu roolihahmoonsa – uskottavasti ja lähestyttävästi. Vaikuttavasti.
Ehkäpä väliajan jälkeen esityksessä oli pieniä hajanaisuuden ja julistuksen merkkejä, mutta se ei kokonaisuutta muuksi muuta: näin ensi-illassa täyttä teatteria, inhimillistä elämän epätasaisuutta, selviytymistäkin – identiteetin, rakkauden ja kuoleman kysymyksiä kaikin vivahtein.
•
Ryhmäteatteri: Kalasatama, ensi-ilta 13.2.2024. Käsikirjoitus: Salla Vilkka, ohjaus: Sini Peronen; rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen ja Minna Suuronen; lisää Ryhmäteatterin sivuilta. Kiitos ensi-illasta!
Tapanani on julkaista juttu kirjailijatapaamisesta, ja nyt on helmikuun haastattelun annin aika. Kanneltalon kirjailijavieraana oli 12.2.2024 Minna Rytisalo, joka junalakoista huolimatta pääsi Kuusamosta paikalle.
Keskustelimme aluksi Minnan romaanituotannosta, jossa jokainen kirja on erilainen. Kirjailija kertoi sen olevan tietoista, sillä erityisesti kerronta ja rakenne sekä niiden kokeilu kiinnostavat häntä. Siksi esikoisromaaniLempi on kolmen kertojan sinuttelua päähenkilölle, ja toisinkoinen, historiallinen romaani Rouva C., on puolestaan biofiktio siten, että Minna Canthon romaanin päähenkilö ennen kirjailijanuraansa. Kolmas romaani Jenny Hillsijoittuu nykyaikaan ja kertoo eri tekstilajein Jenny Mäen elämänkäänteistä.
Alareunan kuvat: Johanna Kartio ja Arja Korhonen
Lempistä ja Rouva C:stä on tehty näytelmäversiot, ja Minna kuvaili tunteita, joita herättää omien tekstien näkeminen teatterilavojen draamana. Hänelle on ilo ja ihmetys, että omat romaanit muovautuvat kymmenien ihmisten työnä esitykseksi ja elävät siten omaa elämäänsä. Hän lisäksi paljasti, että myös Jenny Hill on muovautumassa teatteriesitykseksi.
•
Kirjailijasta oli kiinnostavaa ja tärkeää kertoa tyystin tavallisesta naisesta ja vaihdevuosista niin, että sitä ei nähdä naurettavana. Jenny Hill ei ole silti tosikkomainen vaan kerrontavaihtelun vuoksi leikittelevä. Pääasia on kuitenkin tämä:
”On päiviä jotka lipuvat ohi jälkiä jättämättä, ja niitä on elämässä aika paljon.”
(Tunnustinpa tässä yhteydessä sen, miten olen aina vierastanut voimalauseeksi noussutta Minna Canth -sitaattia, jonka koen paineistavan: ”Kaikkea muuta kuin nukkuvaa, puolikuollutta elämää.” Sopiihan sellaista toivoa. Pääosin elämä on tavallista, tylsähkön toistuvaa arkea – taisi olla Minna Canthillakin, ainakin Mäen Jennillä on. Ja minulla.)
Juttelimme Jenny Hillin eri kerrontatyyleistä. Viisikymppisen, vaihdevuosien Jenni Mäkeä seurataan eroprosessissa, mutta samalla kerronta läpäisee kaikki elämänvaiheet. Jennyn oma ääni kuuluu terapiakirjeissä Ranskan presidentin rouvalle Brigitte Macronille, ja lisäksi Jenniä ja omaa totuuttaan kommentoivat satuhahmot Tuhkimosta Punahilkkaan. Kaikilla on oma tyylinsä kertoa. Satuhahmot purkavat tarinoiden ja populaarikulttuurin naiskuvaa:
”Meidän todelliset tarinamme ovat liian vaarallisia, ja meidät on pakotettu muotteihin, joista emme tunnista itseämme enää ollenkaan.”
Jenny Hill on feministinen ja yhteiskunnallinen romaani. Säyseä, mukautuvainen Jenni murtautuu muoteista omannäköiseen elämään sekä hahmottaa kasvunsa ja luokkanousunsa vaikutukset – ja muutospakon.
”Nyt ei ole sovittelun ja suopumisen aika, se on päättynyt, nyt liikkuvat tunteiden mannerlaatat, ja kun ne lähtevät liikkeelle, näky on kaunis ja hurja.”
•
Lopuksi puhuimme Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirjeenvaihtokirjasta Huokauksia luokasta. Siinä on tallennettuna kummankin uupumus ja Minnan irtautuminen koulutyöstä. Kulissientakaisen opettajantyön pohdinnan lisäksi kirjassa on paljon kirjallisuudesta, kirjoittamisesta, lukemisesta ja kummankin arjesta.
Yleisöä kiinnosti Minnan nykyiset ja lapsuuden lukukokemukset. Sodankylälälsen pikkukylän kasvatti luki kirjastoauton lanu-tarjonnan kirja kirjalta ja eteni pitkälle aikuisosastollakin. Kyläkoulun lopetettua koulun kirjakaappi sai kodin Minnan luota, koska tyttärensä tunteva isä sen hänelle lunasti huutokaupassa. Minna lukee nykyisin noin 100 kirjaa vuodessa, osan kuunnellen. Oman intensiivisimmän kirjoitusvaiheen aikana maistuvat vain tietokirjat. Kirjailijan tuleva teos jäi meille salaisuudeksi, mutta odotamme tuotannolle jatkoa.
•
Minna Rytisalon haastattelu Kanneltalossa 12.2.2024. Järjestäjät Helsingin työväenopisto, Kanneltalo ja Kannelmäen kirjasto.
”Suunnitelmani saarella oleskelun ajaksi on ollut laatia Ihmeköynnökselle elämää suurempi juoni ja värikäs henkilögalleria, joka piirtäisi hyperrealistisesti näkyviin globaalin eriarvoisuuden ja valkoisen etuoikeuden problematiikan. Minun on kuitenkin vaikea loihtia ihmisiä tyhjästä, ja hahmot muistuttavat melkein yksi yhteen minua, Alia, Hummerinpyytäjää. Pandemian alkamisen jälkeen homma on alkanut tuntua niin turhalta, että olen lopettanut kirjoittamisen kokonaan. Mutta nyt, kun kirjaan vain tapahtumia muistiin, kaikki on helppoa. ”Minulla on ikävä kauramaitoa, HBO:ta ja saunaa”, kirjoitan ja laitan suuhuni palan lämmennyttä papaijaa. Naiskirjailijoita ei koskaan verrata Knausgårdiin.”
Siinäpä se, sitaattikiteytys Maija Laura Kauhasen romaanista Ihmeköynnös (Otava 2024). Minulla ei ole kanttia tehdä vertailututkimusta ”autofiktion isän” teoksiin (isättelin, vaikka on lukuisia omaelämäkerrallisia ja auto-teoksia julkaistu ennen Knasuakin). Siispä vain seuraavat mietteeni Kauhasen kirjasta.
•
Minut tuntevat blogilukijat eivät ihmettele, että mainitsen Ihmeköynnöksessä olevan makuuni tiivistämisen varaa. En kaipaa monia arkisia, toisteisia puuhia ja useasti kerrattuja mietteitä, vaikka luulen käsittäväni niiden tavoitteen. Muuten löydän kiinnostavaa sisältöä.
Kertoja itse korostaa taustansa merkitystä, kun ympärillä kuhisee toinen maailma – tai entisaikoina sanottiin kolmas maailma. Havainnot hyvinvoinnin silmin terästyvät, koska kertoja ei ole mielikuvien perusturisti vaan niukkuudessa elävä suomalainen, ja siitä viitekehyksestä huomiot saavat oman kulmansa.
Kiinnostun, miltä koronan rantautuminen näyttää meren tuolla puolen. Tiedotuksen ja varotoimien erot tulevat hyvin esille. Näkyy median, somen ja muun ihmistoiminnan merkitys nykypäivänä ja kertojan ristiriitatilanne jäädä-lähteä-tilanteessa.
•
Valmiita vastauksia kirja kaihtaa. Kertoja on tietoinen kerrontavalinnoistaan, ja romaanissa on tietynlaista esseististäkin henkeä, koska pientä esitelmöintiä mahtuu mukaan. On viimeisimmän aallon feminismiä, panseksuaalisuutta sekä katseen ja häirinnän kohteen kokemuksia. Ja woke:
”Pelkään, että Ihmeköynnös saa huomiota, koska olen valkoinen. Että kirjan lukevat valkoisuuteni ansiosta ihmiset, jotka eivät lukisi ruskean kirjoittajan kirjaa samoista aiheista. Hyötynäkökulmaa katsomalla nähdään, että olen jo ylittänyt tulevalla teoksellani kulttuurisen omimisen rajan: olen saanut apurahaa ja sikäli voidaankin oikeutetusti sanoa, että ”rahastan” valkoisuudellani ja muiden ruskeudella ja mustuudella.”
Huomioni kuitenkin kiinnittyy, mitä minäkertoja antaa itsestään. Paljon. Esimerkiksi kertojan minäkuva ja ulkonäön mietintä sekä viehtymys mustiin miehiin. Kyse on kuitenkin yhteydestä toisiin ihmisiin, pintaan ja pinnan alle. Toinen puoli vaatii pohdintaa:
”Pitäisikö… pitäisikö minun vain… kertoa omasta elämästäni? Heilautan narut ilman halki järkyttyneenä.
Mutta eikö se olisi itsekeskeistä?”
•
Sutjakka kerronta vie mukanaan, ja kirjan alku on railakkaan tehokas. Tuokiokuvat lämpimältä saarelta, merestä, rakastajista, Hummerinpyytäjästä ja satunnaisista kohtaamisista välkkyvät kaleidoskooppisesti. Siitä syntyy kiinnostavasti häiritsevä vastakohtaisuuksien rinnanelo: nautinto – syyllisyys.
•
Maija Laura Kauhanen: Ihmeköynnös, Otava 2024, 259 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Islanti: tuliperäinen maa, laavakentät, mannerlaattojen liitoskohdat ja muut kiehtovat elementit, värikkäät aaltopeltipeitteiset talot, merellisyys ja äkillisesti vaihtuva sää. Siinäpä luettelin tukun miljöökuvauksen yksityiskohtia, jotka tehostavat myös dekkareita, sillä islantilaisia jännäreitä suomennetaan verrattain paljon. Tänään pysähdyn pääkaupunkiin kahden dekkarin verran.
Lilja Sigurðardóttir: Kalmankalpea maa
Kolmas osa Áróran tutkimuksia alkaa karmivasti vieden ihmiskaupan inhottavimpiin seurauksiin. Lilja Sigurðardóttirin romaanissa Kalmankalpea maa (Docendo 2024) aloitetaan murhatutkimus, jota johtaa Áróran ihastus Daníel. Samoihin aikoihin Daníelin ex-vaimo Elín lähestyy Ároraa toimeksiannolla, sillä nainen haluaa salaa tarkistaa poikaystävänsä taustoja. Elínin venäläistaustainen, nuori kumppani kiirehtii häitä ja vastustaa avioehtoa – jopa umpirakastuneen keski-ikäisen hälytyskellot alkavat kilkattaa.
Sarjamuodon viehätys perustuu siihen, että joka osassa päärikos vaihtuu ja vastaa juonijuoksutuksesta, kun sen rinnalla seurataan päähenkilöiden mahdollisen romanssin etenemistä ja persoonien syventämistä. Lisäksi pohjajuonteena kulkee Áróran sitkeä tehtävä etsiä siskoaan. Tässä dekkariosassa Daníelin työpari Helena saa aiempaa enemmän lihaa proosaluiden päälle, mikä on ilahduttavaa ja täydentää sisältöä.
Sigurðardóttir hallitsee lajityypin, eli kerronta etenee luistavasti. Tästä osasta bongasin ennalta-arvattavuutta, mutta kelpo ajanvietekirja Kalmankalpea maa on. Tiuhaan ilmestyneet kolme osaa ruokkivat hyvin omapäisen ja vahvan Ároran tyyliin ihastuneiden jännitysnälkää.
Kappas, toinen dekkarin kirjoittajista on Islannin pääministeri, Katrín Jákobsdottir. Olisi aika paukku, jos Sanna Marin tai Petteri Orpo olisi yhtäkkiä dekkarin kirjoittaja. No, oletan, että Islannissakin tällainen asetelma on herättänyt kiinnostuksen, etenkin kun kirjoittajapari Ragnar Jónasson on paikallinen kuuluisuus jännäritekijänä.
Lopputulos Reykjavik (Tammi 2023) on minun makuuni perusjännitystä. Kun kirjan lukemisesta on muutama viikko, ei mielen päälle ole jäänyt paljonkaan. Tästä huolimatta vietin kirjan kanssa kelpo ajanvietehetken, koska luin nopsasti kirjan alusta loppuun.
Reykjavik kuuluu dekkareihin, joka perustuu ajatukseen, että rikos ei vanhene koskaan. Reykjavikin edustan saarella on kadonnut Lara-tyttö 30 vuotta aikaisemmin, mikä jäytää vielä nykyajassa. Aika tavallinen asetelma dekkareissa on se, että toimittaja lähtee arvoituksen ratkaisuun mukaan. Tässä kirjassa toimittaja on innokas ja näppärä nuori nainen, Valur, joka voi lukijaa ärsyttää vähän sillä, miten hän yhtäkkiä keksii ja löytää sekä pelottomasti pöyhii tietoja ja hautuumaata toisin kuin kukaan koskaan ennen.
Oleelliset henkilöt ovat elossa 30 vuoden takaa, joten Valur ja myös poliisivoimat käyvät läpi osallisia. siten siten kirjasta kehkeytyy suoraviivainen arvoitusdekkari, jossa lukija voi arvailla, kenellä ei ole puhtaat jauhot pussissa ja kenellä ei.
Pirkko Soininen on kirjoittanut useita taiteilijaromaaneita biofiktioina. Edellinen oli Maila Pylkkösestä, sitä edellinen arkkitehti Wivi Lönnistä ja ensimmäinen kuvataiteilija Ellen Thesleffistä. Nyt oman romaaniäänen saa valokuvaaja Signe Brander (1869 – 1942). Soininen on pyrkinyt jokaiseen minäkerrottuun taiteilijaromaaniin saamaan epäkronologisia välähdyksiä kertojan muistoihin yhdistettynä kuhunkin taiteenlajiin sopivista aistimuksista.
Valokuvaajalla korostuvat näköaisti, rajaus, sommittelu, valo ja varjo. Kirjassa kielentyy valokuvaajan katse ja kokemus:
”Juhlasalin ikkunat on peitetty laudoilla, vain kultainen valonsäde karkaa niiden välistä sisälle. Reiästä tihkuva helmikuun valo heijastaa vastakkaiseen seinään ylösalaisen kuvan ulkopuolisesta maailmasta, minun maailmastani, siitä maailmasta, jossa kuljin loputtomien kuvien keskellä kuin taidenäyttelyssä.”
Brander ajattelee elämäänsä Nikkilän sairaalassa kuolemaansa edeltävinä päivinä. Hän on kutakuinkin menettänyt näkönsä ja kosketuksensa todellisuuteen. Silloin takaumat eletystä elämästä käväisevät mielessä. Alanvalinta, äitisuhde, yksinäisyys ja rohkeuden puute ihmissuhteissa nousevat pintaan. Päällimmäisenä näyttäytyy rakkaus Helsinkiin, kaupunkikuviin ja niissä tallennus nimettömiin, satunnaisiin ihmisiin.
”Minä halusin nähdä koko kaupungin, sen työn, jolle kaupunkimme rakentui. Tuhannet käsiparit, jotka pitivät kaupungin liikkeessä, elossa, toiminnassa.”
•
Romaanin Brander mainitsee monia henkilöitä, muttei kenestäkään muodostu elävää, ei edes tärkeästä, piinaavasta äidistä eikä kahdesta vaikuttavasta miesvalokuvaajasta. Muistojen luonne on ohimenevyys ja katoavuus, niin myös kirjan henkilöiden.
Jotain ohjelmallista tihkuu siihen, miten toistuu kuvaajan solidaarisuus yhteiskunnan vähäosaisiin – yhtään väheksymättä asian tärkeyttä. Kun työläismyönteisyys yhdistyy valokuvaamiseen, rajaamisen ja sommittelun valotaiteeseen, löytyy ydin – kuvaajan työn laatu ja luonne:
”Oivalsin, että minulla oli valtaa, josta en ensin ollut ollut kovin tietoinen mutta jonka olin ymmärtänyt vähitellen. Valitsin keitä kuvasin, rajasin todellisuudesta kuvankokoisen palan. Tein ihmisiä näkyviksi mutta samalla kontrolloin. Sillä oli väliä mitä kuvasin ja miten kuvasin.”
Valokuvien maailmaan liittyy myös romaanin kytkeminen kuvaajan kuolinvuoteelle, jossa käväisevät Vera-hoitaja ja häneen liittyvät yhteensattumat. Se on rakenneratkaisu, fiktiotäyte ulkopuolisen katseesta, kun muuten kertoja katsoo kuolinvuoteella sisäänpäin.
•
Kuvaajan kokemuksen välittäminen on romaanin pääanti. Kirjailija on ilmeisen tarkasti uponnut Branderin kuviin, valikoinut, rajannut ja sisäistänyt hetken taiteen. Eläytyminen yksinäisen naisen tilintekoon pureutuu taiteen jättämään jälkeen – muu on häviävää.
”Minä kysyn: eikö valokuvalla ole sama luonne? Yhtä lailla se on jälki jostain, joka joskus oli ja jota ei enää ole.”
”VALOKUVA ON JÄLKI, painauma historiassa. Se myös jättää jälkiä meihin, minuun, maailmaan. Kuvat ovat perintöni. Ne ovat jalanjälkiä, joita seuraamalla voi kulkea rinnallani. Kenties.”
•
Ihan tosielämässä sopii ihmetellä Muinaismuistolautakunnan suurta viisautta dokumentoida katoavaa vanhaa kaupunkia, jota alettiin purkaa modernin pääkaupungin rakentamiseksi. Brander kuvasi mennyttä maailmaa vuosia pienellä palkalla kunnes suututti työn tilanneet herrat. Kuvat todella jäivät elämään: nyt ne ovat netissä.
Brander teki tärkeää työtä, ei aivan ainoana naisvalokuvaajana mutta aikakirjoihin jääneenä. Signessä kuvaajan katse muovautuu kirjaimiksi, sanoiksi, lauseiksi, kuvaukseksi kirjailijan valinnoin, välistä vetoavasti ja taidokkaasti, välistä romaanin rakennuspuut säilyttäen. Fiktio tehokkaasti johtaa ainakin minut alkulähteille, selaamaan nettiin Branderin valokuvia.
•
Pirkko Soininen: Signe. Bazar 2024, 108 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Kirjakuvan taustalla Signe Branderin kaupunkikuva, 1907 – minä olen taustakuvan epäselvyyksien syy.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 