26 helmikuun, 2020 · 7:11 am

Ludmila Ulitskaja: Köyhiä sukulaisia

Köyhiä sukulaisia -kokoelman (Siltala 2019) novellit ovat alun perin ilmestyneet 1990-luvulla, vaan ei ajankulku vaikuta näihin teksteihin. Ludmila Ulitskaja jatkaa venäläistä kerrontaperinnettä rehevästi ja tehokkaasti.

Kirjan alkuosan novellit vievät ahtaasti asuttuihin neukkukortteleihin, joissa kirjavat elämänkohtalot kukoistavat. Yhteiskunnallinen tillanne humisee taustalla, se on tosiasia, jota ei tarvitse alleviivata. Moni henkilöistä on juutalainen, eikä sitäkään alleviivata. Pääosassa ovat eri-ikäiset naiset, pääosin hieman syrjään sysätyt. Yhteistä taitaa olla tämä:

”Kaikilla ihmisillä, Zina, on jotain paljon ja jotain vähän: kauneutta, älyä tai kaikenmaailman tavaraa.”

Ulitskaja kuvailee taitavasti henkilöitä ja heidän aivoituksiaan. Aistin tunnelmasta myötäeloa ja huvittuneisuutta. Suomentaja Arja Pikkupeura on tehnyt hyvää työtä siirtäessään verevästi vuolaat kuvailut kielellemme. Pysyn hyvin kärryillä, vaikka Ulitskajakin viljelee venäläistä tapaa käyttää samasta henkilöstä ainakin kahta-kolmea nimeä.

wp-1581240695916.jpg

Ihastun kokelman päättävään pienoisromaaniin ”Sonetška”, joka kertoo lukemista rakastavan nuoren naisen elämänvaiheet, sen, miten hän liukuu tilanteesta toiseen  taiteilijan puolisona ja levottomanlepattavan tyttären äitinä. Sonjan mukautuvaisuus on novellin hyvin pohjustettu tausta, jolle muut henkilöt roimivat väriläiskiään.

”Junassa Sonja ei saanut unta vaan ajatteli koko ajan sitä, miten ihanaa sekä tyttären että aviomiehen elämä oli, miten nuoruus kukoisti hänen ympärillään, ja miten sääli oli, että hänen omalla kohdallaan kaikki oli takanapäin – mutta miten suuri onni että se kaikki sentään oli tapahtunut. Pää tutisi vaunun kevyen tärinän tahdissa saaden hänet näyttämään vanhukselta, kuin etiäisenä hänelle kahden vuosikymmenen kuluttua puhkeavasta vapinaoireesta.”

Teksti hivelee kuvailevan kerronnan ystävää, etenkin tunnevaihtelut välittyvät, huippuna eroottiset kohtaukset, joissa kaarrellen tavoitetaan henkilöiden tunnelma ja toiminta. Tämä on täyteläistä proosaa.

– –
Ludmila Ulitskaja
Köyhiä sukulaisia
suomentanut Arja Pikkupeura
Siltala 2019
187 sivua.
Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

23 helmikuun, 2020 · 8:00 am

Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset

Autofiktio on ollut jonkin aikaa erityisen paljon pinnalla. Tuntuu, että se on nykyisin myös merkittävä markkinointivaltti: teksti on omakohtaista. Tuntuu myös, että myös kirjailijat tuovat entistä herkemmin tosipohjan esille.

Eikö kirjailijan teksti ole aina omakohtaista, vaikka eivät kaikki tekstin tapahtumat olisi oikeasti elettyä? Ja eikö aina elettyyn sotkeudu koettu, ajateltu, kuultu, nähty, kuviteltu ja tunnettu? Jotkut tekstit tietysti ovat suoremmin kirjoittajan elämästä kuin toiset. Lukijana olen vain sitä mieltä, että kirjailija ja kirjan tausta tai tosipohjaisuus ei niinkään vaikuta lukukokemukseeni, vaan ilmaisun ja kerronnan totuudellisuus. Se, että saan fiktiosta tarttumapinnan ja vakuutun tekstistä kaunokirjallisuutena.

Autorunoutta – näin voisi varmaan sanoa Anna Elina Isoaron kokoelmasta Tämänilmaiset (Aviador 2019). Runoudessa tunnetaan keskeislyriikka, runouden minämuotoinen subjektiivisuus, joka pukee sanoiksi runoilijan kokemaa. Isoaron runokirja vaikuttaa omakohtaiselta: kirja kuvaa vastasyntyneen kuoleman vaikutuksia runojen puhujaan ja hänen perheeseensä. Kokoelma on vaikuttava – siinä on nimenomaan kaunokirjallista totuudellisuutta, sanankäytön vaikuttavuutta.

wp-1582360837954.jpg

Kokoelman runoissa on suoruutta. Ei jää fragmentaarisen epäselväksi, mistä on kyse. Vastasyntynyt on kuollut, suremaan jäävät äiti, isä ja isoveli. Perheenjäsenet surevat kukin tavallaan, ja kuoleman lopullisuus vaikuttaa kaikkeen, vaikka elämä jatkuu ympärillä. Äiti sanottaa tilan runoihin. Teemaa ei hiivistellä, jolloin ilmaisu vapautuu ja välittää sellaista, jolle on vaikea löytää sanoja. On kyse niin suurista asioista:

”niin poistut
poistumatta

niin toistun
toistumatta”

Runojen rytmi ja tyyli vaihtelee kokoelman osasta toiseen. Hienoja osioita ovat ne, joihin runon puhuja hakee mallin ikiaikaisesta, lauluista ja saduista. Esimerkiksi Isoaro tekee keskenmenoista runon, joka puetaan Lumikki-sadun asuun. Laulujen ja satujen tausta ikään kuin auttaa ilmaisemaan sen, mikä täytyy. Ne kirpaisevat ja kouraisevat minua, niihin runoilija loihtii puhuttelevia säkeitä, käsittelee teemoja taidolla.

Surussa on lohdun mahdollisuus. Se välittyy myös Isoaron kokoelmasta. Otan sen vastaan lämmön leviten. Kirjan loppua kohti suru raottuu.

”- –
Kirjoitan ne tyyntymään. Painan pari lumpeenlehteä
veden pintaan kuin laastareita laittaisin.
Vähän ne jäävät repsottamaan, nyt kirjoitankin
kuritonta liplatusta, ilonpuuskia, isä opettaa isoveljeä uimaan.

Kaiken olen saanut, on taas kesä.
Ei koskaan enää se kesä.”

– –
Anna Elina Isoaro
Tämänilmaiset
Aviador 2019
runoja
83 sivua.
Sain kirjan kustantajalta Turun kirjamessuilla.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Avainsanat:

22 helmikuun, 2020 · 10:53 am

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa

Ihmisen luurangossa on 206 luuta. Tästä luvusta irtoaa Wilhelmiina Palosen esikoisromaanin nimi: 206 pientä osaa (Gummerus 2020). Ja on luilla paikkansa romaanin maailmassa.

Romaanissa on kolme tarinalinjaa. Yksi seuraa Hellin nuoruusvuosia 1920-luvulla, toinen murrosikäistä Alvaria nykyaikana. Kolmannessa puhuu minämuotoisesti luuranko, joka seuraa Alvaria. Aluksi minusta tuntui, etteivät juonen tai kerronnan palaset loksahda kohdilleen, mutta olen tyytyväinen, että luin romaanin loppuun. Kerronta parantaa otettaan koko ajan edetessään ja lopun luunmurskan otan jo ihastuneena vastaan. Mutta mistä palaset ja murska koostuvat?

Helli rakastuu ennen ylioppilasjuhla-aikaa ja tapahtuu se tavallinen tarina. Kukaan ei jaa Hellin ahdinkoa. Hellin mieli on sumea, ja se myös kerrotaan melko sumeasti. Nuoren naisen elämä etenee karusti, ja se on tarkoituksellinen vastakohta romaanin nykyaikatasoon, jossa Alvarin äiti ilmentää viime vuosikymmenten mahdollisuuksia nuorelle naiselle, joka tulee raskaaksi, kouluttautuu, menestyy urallaan ja kasvattaa lapsen yksin. Hellin aikana se ei ollut mahdollista, Hellin mahdollisuudet ja ratkaisut olivat tyystin toiset – niin myös kohtalo.

Alvari edustaa nykyajan yksinäistä nuorta, jonka äiti liehuu maailmalla menestymässä. Isä on ollut Alvarille etäinen, harvinainen näky, mutta nyt isä ilmestyy muine perheineen. Tilanne ei ole murrosikäiselle helppo. Tässä astuu spefi-taso mukaan: kaliseva luuranko ilmestyy kaitsemaan haavoittuvasta nuorukaista, joskin luurangon jutut herättävät levottomuutta. En meinannut käsittää, miksi. Selvisihän se sitten.

wp-1582360690720.jpg

Luu-motiivi pilkahtelee pitkin matkaa. Helli laihtuu luurangonlaihaksi, ja Alvarin äiti tutkii hammasluita ja selvittää niistä kuolleiden alkuperää, ja luuranko on luonnollisesti myös kuoleman symboli. Luurankokaverin ilmestyminen Alvarin elämään juuri nyt ei ole sattumaa, mutta sen salaisuuden selvittämisen säästän sinulle.

”Ajattelin pitämistä, kun painoin tyynyä päätäni vasten, miten töksähtelevää ja vaillinaista se oli, omahyväistä itsensä peilailua. Minä puristin tyynyä tiukemmin. Ja kuitenkin muiden armolle asettumista.”

Vaikkei Hamlet nyt liity millään tavalla tähän, sanoisin kuitenkin romaanin käsittelevän ikiaikaista ollako vai eikö olla. Sopii se mietittäväksi ja tämäkin romaani luettavaksi ihmisten teoista ja niiden seurauksista.

– –

Wilhelmiina Palonen
206 pientä osaa
Gummerus 2020
romaani
153 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

18 helmikuun, 2020 · 6:12 pm

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Norjalaisen tunturipuron kirkkaana mutta samalla pyörteisenä virtana etenee Vigdis Hjorthin romaanin kieli ja kerronta. Perintötekijät (S&S 2020) on jälleen osoitus Katriina Huttusen taidosta kääntää alkuteksti orgaanisen oloiseksi.

Romaanin kertoja, kuusikymppinen Bergljot saa tiedon kytevästä ennakkoperintöriidasta, koska hänen kaksi nuorempaa siskoaan Astrid ja Åsa on saamassa vanhempien kaksi mökkiä. Bergljot ja veli sivuutetaan perinnönjaossa. Vaikka veli ja Bergljot ovat olleet vuosia välirikossa vanhempiensa ja osittain myös sisarustensa kanssa, oikeudentuntoinen veli haluaa tasapuolisen kohtelun. Tämä käynnistää upotettujen perheasioiden pintaan nousun.

”Häpesin puhuessani ja häpesin nähdessäni kuulijoiden kasvot, ja häpesin kotimatkalla miten olin kertonut mökkien arvosta ja yliannostuksesta, lapsellisesti ja kimeällä äänellä, tavoilla jotka kuuluivat lapsuuteen, typerään nuoruuteen, häpesin koko yön, en saanut häpeältä nukuttua, koska en ollut aikuinen, koska en pystynyt kertomaan kypsällä ja tasapainoisella tavalla, koska minusta tuli taas lapsi.”

Teksti imaisee mukaansa, ja kielikirkkauden lisäksi juoni jouduttaa tempautumista kirjaan. Tapausten kulku etenee lähes jännärimäisesti, sillä kahtia jakautuneen perheen pulmat ja vaietut salaisuudet selviävät vähitellen lukijalle. Kertoja pihtaa syitä taitavasti, ja kun ne kirjan puolenvälin jälkeen paljastuvat, syntyy uusi, jäytävän psykologinen jännitysmomentti: miten perheenjäsenet käsittelevät avoimesti avattua traumaa? Miten kertoja selviää, kun psykoanalyysissa möyhennetty trauma taas aktivoituu?

Vaikka tekstiin tungetaan Freudia ja Jungia, pysyy tarina kertojan tunnetotuudessa kiinni. Kerronnan tehokeinoja ovat suoruus, toisto, kierteisyys ja havaintojen tarkkuus. Väkevästi välittyy etenkin kertojan vellonta: tällaista on, kun ytimiä nävertävää asiaa käsitellään. Tällaista on, kun kertoja tulkitsee muiden reaktioista ja viesteistä sanatarkkaan joka nyanssin, mitä kukin on milloinkin sanonut ja tarkoittanut. Välillä uuvun veivaamiseen – mutta ei, kertoja ei pääse irti, ei millään, vaan veivaa ja veivaa.

wp-1581854687746.jpg

Kertojakeskeisyydessä on joitain suvantoja, joissa kertoja tulkitsee toisten näkökulmaa ja joissa havaintojen tarkkuus yltää runollisuuteen ja ajatelmallisuuteen. Hienosti kertoja kytkee myös ystäviään osaksi vyörytystään. Osin ystäväosuudet laventavat kertojan kapeaa näkökulmaa. Pääpiirre on kuitenkin se, että kertoja on keskellä, muut sumussa kertojan sumentuneen olemisen liepeillä.

Myös Bergljotin lapset ja pienet lapsenlapset saavat aimon osan Bergljoltin lapsuudenperheen vuosikymmeniä käynnissä olleesta sairaasta tilanteesta. Tätä mietin paljon. Ja pistää kirja miettimään muutenkin ihmisten suhteita ja suhtautumista.

”Sen muistaisi, ajattelin, seuraavalla kerralla kun reagoisin yllättävän voimakkaasti kohdatessani toisen ihmisen tai ilmiön, että selitys ei todennäköisesti ollut toisessa ihmisessä, ilmiössä, vaan minussa.”

Romaani vetää monin tasoin syövereihinsä ja pistää miettimään vääryyksiä ja taitamattomuuksia, joita perheen sisällä tehdään. Jokaisella perheenjäsenellä on tietoisia ja tiedostamattomia syitä ja motiiveja, jokaisella on hetkensä nähdä ja sulkea silmänsä, jokaisella on keinonsa manipuloida.

Ehkä liikaa nyt ympäripyöristelen, mistä on kyse, mutta haluan jokaisen lukijan pääsevän kirjaan ennakkotiedottomana. Tämän paljastan: on kyse nähdyksi, kuulluksi ja tunnistetuksi tulemisesta – on sitten kyse 5-vuotiaasta, 50-vuotiaasta tai 80-vuotiaasta. On myös kyse siitä, ketä uskotaan. Tämä romaani on Bergljotin. Minkälainen romaani olisi veljen tai kahden pikkusiskon? Entä äidin tai isän?

Vakuutun romaanin otteesta aiheeseensa: näin kivuliaasta aiheesta näin luistaen. Autofiktiosta tässä on kyse, niin tietävät kertoa kirjan esittelytekstit, ja kirjan sisällön suoruus on herättänyt Norjassa kohua ja kirjailijan perheenjäsenten ulostuloja. Maantieteellinen etäisyys ehkä vaikuttaa minuun niin, etten auto-ominaisuuksia jää sen kummemmin ruotimaan, vaan lyhyesti: tämä kirja on riepova ja väkevä.

Vigdis Hjorth
Perintotekijät
S&S 2020
romaani
Katriina Huttunen
245 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry him?.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

15 helmikuun, 2020 · 11:03 am

Riikka Suominen: Suhteellisen vapaata

”Elämäntilanteet vaihtelevat, ja erilaisten suhteiden intensiteetti vaihtelee. Minulla on motto, että maailmaan mahtuu ihastusta. Se on ihana asia.” Näin lausuu Riikka Suominen, ja lisää hänen ajatuksistaan: ”Hän haluaisi herättää ihmisiä miettimään, onko seksuaalinen yksinoikeus todella paras rakkauden mittari.”

Lainaukset ovat Riikka Suomisen lehtihaastattelusta (HS 13.2.2020), joten hänen esikoisromaaninsa Suhteellisen vapaata (Otava 2020) saa tehokkaan julkisuuslähdön. Seksiin liittyvät aiheet saavatkin yleensä hyvin palstatilaa. Julkisuus innostuu jostain syystä aina seksiaiheista, mutta minua kiinnostaa, minkälainen itse romaani on.

Avoimen suhteen asialla siis liikutaan. Tilastollisesti pitkissä liitoissa petetään ahkerasti, vaikka ylläpidetään uskollisuusideaalia. On kuitenkin suhteita, joissa vieraissa piipahdus ei ole katastrofi vaan yhdessäelon elinvoiman tae. Suomisen romaanissa on selvä agenda käsitellä parisuhdeodotuksia ja -todellisuuksia mahdollisuuksien näkökulmasta.

Romaanissa nelikymppinen Klaara haluaa seksiä muttei aviomiehen kanssa. Hän kyllä rakastaa miestään ja haluaa lapselle kahden vanhemman kodin. Mainiota, että romaanissa pääparin lisäksi Klaaran ystävät tarjoavat rinnastuksia, osin vastapainoa ja jutun juurta erilaisista suhteista ja suhteiden tiloista ja suhtautumisista.

Romaani hakee mallinsa rakkausromaanigenrestä, ja poikkeava aiheenkäsittely ja selkeä feminismi on sen etu. Lähtökohtana on naispäähenkilön vapaudenkaipuu toteuttaa itseään, ja tässä romaanissa toteutushalu keskittyy seksiin, joka ulkoistuu parisuhteesta.

”En mä käytä vapauttani etsimällä parempaa suhdetta. Se mitä mä vapaudellani teen tapahtuu meidän suhteen ulkopuolella. Mua ei kiinnosta mitä sä teet omallasi. – – Mua kiinnostaa vaan, millaista meillä on keskenämme.”

wp-1581755585052.jpg

Pidän siitä, että pariskunnan kipukohtia pistellään, esimerkiksi keskustelun vaikeutta.  Genretyypillistä on melko ulkokohtainen, osin jopa ulkonäkökeskeinen henkilöiden kuvaus, etenkin seksiseuralaisten osalta. Se on selitettävissä, sillä minäkertoja-Klaaran Tinder-veikkoset ovat vain tarpeen tyydyttämistä varten, eivät muuta. Kunnes siihen rasahtaa tarpeellinen särö.

Taas aiheeseen! Suhteellisen vapaata käsittelee suunnitelmallisen tuntuisesti kaikkea mahdollista, mitä mielikuvat ja tutkimukset avoimesta suhteesta sisältävät. Esimerkiksi kirja käsittelee aiheesta tätäkin: seksikumppani haluaakin enemmän kuin piipahduksen tai puoliso tai itse ihastuu seksipartneriin. Niissä osuuksissa on aitouden tunnetta, kun koen kirjassa aika paljon myös asetemallisuutta.

Toistan: tärkeintä on kirjassa aihe. Sitä kypsytellään hitaahkosti, ja sitten päästään seksiseuralaisvaihtuvuuteen. Kertojalle ei riitä kokemus aiheesta, vaan hän usein ymppää tietopläjäyksiä, jotka eivät ole tekstissä vielä ihan sulaneet kaunokirjallisuudeksi. Kirjallisesti ei romaani yritäkään imponoida. Teksti etenee nakuttavan journalistisesti, ja se sopii kertojan henkilökuvaan. Juttu luistaa ja juoni vetää. Kiinnostavia kerrontaosuuksia ovat esimerkiksi kohdat, joissa Klaara personoi Parisuhteen ja siten antaa kyytiä hallitseville suhdemalleille.

”Parisuhteen taustavoimat pelottelevat, että jos Parisuhteen nakkaa ulos, niin koti käy tyhjäksi. Jäljellä on kaveruussuhde, ontto kulissi. Mutta meille käy aivan päinvastoin: kun suljemme Parisuhteen komeroon, meillä on kivaa. Käyttäydymme normaalisti, kuin kaksi kaveria. Onnemme riippuu vähemmän toisistamme, mistä seuraa että olemme onnellisempia yhdessä. En ole enää marttyyri, jos minulla on tylsää, omahan on elämäni.”

Ja taas aihekeskeisyyteen! Kirja varmasti jakaa ajatuksia, ja Klaara siippoineen ja ystävineen saa lukijoita asettumaan puolesta ja vastaan. Hauskaa, että mukana on provosoinnin siemeniä ja päähenkilössä särmää, siis ärsyttävyyttä ja myös muuta. Silti huomaan: ei tarvitse valita puolta vaan voi tarkastella, mikä on mahdollista tai sopii kenellekin – mikä puolestaan itselle merkitsee vapautta ja tuntuu mahdolliselta ja miksi. Osuvasti tarina sysää lukijan miettimään omia asenteitaan ja arvojaan pitkän liiton ideaalista.

– –

Riikka Suominen
Suhteellisen vapaata
Otava 2020
romaani
381 sivua.
Sain kirjan kustantajalta (pyytämättä).

Muualla: Kirsin kirjanurkka.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

14 helmikuun, 2020 · 7:20 am

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa

Olisi jotain kerrottavaa on kirjan nimi. No, todellakin! Romaani kertoo taitavasti puhumattomuuden vaikutuksista, en siis huokaile proosan kerrontalaatua vaan romaanihenkilöiden vuorovaikutusjumia.

Kotimaisen proosan lukijoille ei teemana puhumattomuus ja kohtaamattomuus mitenkään yllätä, ja tottahan se on kansallisuudesta ja kulttuurista riippumatta merkittävä väärinkäsitysten ja probleemien syy. Celeste Ngn esikoisromaani Olisi jotain kerrottavaa (Gummerus 2020) lisää teemaan kahden kulttuurin perheen jännitteet 1970-luvulla.

Kiinalaistaustainen James ja amerikkalainen Monica tapaavat 1950-luvun lopulla, kun James on aloitteleva yliopisto-opettaja ja Monica opiskelija. Suhde karauttaa Monican urahaaveet karille: hänestä kehittyykin äitinsä kaltainen kotirouva, mitä hän on yrittänyt välttää. Välit äitiin kyllä katkeavat, koska äiti ei hyväksynyt tyttären liittoa. Sen seurauksista olisi jotain kerrottavaa Monican ja Jamesin kesken, samoin pariskunnan kolmelle lapselle – vaan ei. Perheessä ei perimmäisiä ajatuksia tai vaikeuksia paljasteta muille. Esimerkiksi:

”Jamesin vatsanpohjaan putoaa kivi. Valkoinen on ollut koko heidän suhteensa ajan vain paperin, lumen ja sokerin väri. Jos jompikumpi on maininnut jotain Kiinaan liittyvää, kyseessä on ollut kaalilaji, isokukkainen huonekasvi tai sentyyppinen noutoruoka, josta James ei perusta. – – mitä James on pelännyt alusta asti. Sen, että Marilyn on koko ajan lokeroinut kaikki mielessään: valkoinen, ei valkoinen. Ja sen, että ihonvärillä on todellakin merkitystä.”

Ng kuljettaa tarinaa takauimin, koska romaani käynnistyy hetkestä, jolloin lukija tietää perheen teinitytön kuolleen. Dramaattinen tilanne antaa ainekset purkaa teemoja ihmisille annetuista leimoista, yksinäisyydestä, perheenjäsenten toisilleen tyrkkäämistä tietoisista ja tiedostamattomista odotuksista – ja ennen kaikkea siitä, miten kotona jää kunkin perheenjäsenen ydin näkymättömäksi, tunnistamattomaksi ja kohtaamattomaksi.

wp-1580969387474.jpg

Ng tuo niin tässä kuin aiemmassa suomennoksessaan myös selvästi näkyviin, millaista on perheessä yhden lapsen suosinta ja muiden ohittaminen. Romaaniin pakkautuu paineinen, ahdistava tunnelma monestakin syystä. Yksi on äidin panostus yhteen lapseen, minkä seurauksena on muiden jääminen syrjään ja panostuksen kohteen tukahduttava varjoelämä. Romaani on surumielinen, ja tuntuukin vetisenpilvisen talvitunnelman toivotulta valonkajolta, että ihan lopussa tarjotaan hitunen tulevaisuudentoivoa.

Olisi jotain kerrottavaa ei sytyttänyt minua siten kuin Tulenarkoja asioita, mutta pätevää, henkilövetoista proosaa Ng tuottaa. Tarinan ja kerrontatyylin varmuus kannattelee lukijaa, joka saa romaanista aimo annoksen oppia inhimillisistä virheistä ja niiden vaikutuksesta.

– –

Celeste Young
Olisi jotain kerrottavaa
suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2020
romaani
285 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 helmikuun, 2020 · 7:20 am

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg vahvistaa uskoa romaanitaiteeseen. Rakkauden Antarktis (Tammi 2019) tekee kuolleista eläviä, sanoista paperilla hengittäviä ja kuvitellusta totta.

Romaanin nuori kertojanainen kuvaa kuolemaansa, toistaa pitkin kirjaa sen yksityiskohtia aina uusia nyansseja lisäten. Kuolemankuvailujen välissä hän kertoo elämästään alkoholistiperheessä, pikkuveljen hukkumisesta, rakkaudestaan nistiin, huostaanotetuista lapsistaan, omasta huume-elämästään ja itsensä myymisestä. Raskaita aineksia siis, eikä toteutus niitä peittele – silti ilmaisussa on ihmeellistä ilmaa.

Nuorena kuollut vanha sielu lepattaa välitilassa, josta kertoja näkee äitinsä, isänsä ja lastensa elämään. Hän määrittää lopullisen kuoleman koittavan silloin, kun kukaan ei enää lausu hänen nimeään –  ja vielä riittää lausujia, sillä kertoja käy myös tulevaisuudessa, lastensa aikuisuudessa, kunnes jäljellä on ehkä enää yksi.

wp-1580322782385.jpg

Kirjan rakenne ja kerronta kuljettavat lukijaa varmaotteisesti kaiken sen kuvaamansa turvattomuuden läpi. Kauheudet eivät kutistu hiotun kielen kirjopesussa, vaan kaikki sävyt korostuvat ja muoto pitää kuosinsa. Julmuuksien ja rappion rinnalla kukoistaa elämän arvo – alkoholistien, nistien ja syrjään sysättyjen arvo. En ole ensimmäinen, joka ei löydä kirjaa paremmin kuvaavia adjektiivia kuin kaunis ja lohdullinen.

”Maailma oli sateesta raskas, sademaailma jossa vihreä hehkui tavallista kirkkaampana, sen näköinen kuin se olisi upotettu veteen. Klorofylliä tihkuvia pehmeitä puunlatvoja. Sateesta märkää asfalttia. Kuolleiden eläinten verivanoja. Mäyriä ja lintuja. Nämä minä näin.”

Jos joku haluaa esimerkin, mikä ero on rikoskirjalla ja romaanilla rikoksesta, vertailua konkretisoi Rakkauden Antarktis. Luen myös dekkareita, ja niiden joukossa on kiinnostavaa kirjallisuutta – vertailussani onkin kyse ilmaisutavan moniuloitteisuudesta. Dekkareissa rikos ja sen setviminen johtavat usein juonipainotteisuuteen. Stridsbergin romaanissa tapahtuu paloittelumurha, mutta romaani keskittyy uhriin ja hänen kokemustensa ja ajattelunsa verbalisointiin, ei rikolliseen tai rikoksen selvittämiseen. Tässä romanissa ei  uhri eivätkä hänen omaisensa ole statisteja.

”Ja kuvio on joka kerta sama: poliisit ja kriminologit esittävät sankareita ja istuvat tukkakiiltävinä siisteissä huoneissaan ja puhuvat murhaajasta. Samaan aikaan minun maailmani muuttuu näkyväksi, vaarallinen alamaailma hivuttautuu lähemmäs tavallisten ihmisten valoisaa maailmaa kaikkine narkomaaneineen, huorineen, rikollisineen ja muine desperadoineen. Sellaiset roolit annetaan yleensä statisteille. Mutta oikeasti ihmisiä kiinnostaa vain murhaaja, sillä vainajaahan ei enää ole. Niin, uhri on useimmiten nainen, kalpeanvihreä ruumis joka vilahtaa kuvassa nopeasti ja katoaa samaan tyhjyyteen mistä on tullutkin.”

Rakkauden Antarktis kuvailee paljon kuolemaa ja surua, mutta se on elämän puolella. Vaikka elämä olisi lyhyt tai repaleinen, tai ei olisi enää yhtään ihmistä, joka muistaa nimen rakastavasti, jotain on ollut.

”Tarinat siitä, miten maailmankaikkeus jatkaa laajentumistaan, tekevät irti päästämisen minulle helpommaksi, se ajatus että me olemme osa samaa päättymätöntä liikettä.”

Hieno, kaihtelematon, viisas romaani.

– –

Sara Stridsberg
Rakkauden Antarktis
suomentanut Outi Menna
Tammi 2019
romaani
179 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Habaneran havaintoja, Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Kirsin Book Club,  Leena Lumi, Reader, why did I marry him?,

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

9 helmikuun, 2020 · 7:30 am

Lukurauhaa 2020 – älä unohda näitä vuoden 2019 kirjoja

Hyvää lukurauhan päivää! Minkään ei pitäisi estää rauhoittumista lukemiseen myös muina päivinä, mutta minun puolestani voi tälle asialle nimikkopäiviäkin perustaa. Ei tässä muu auta kuin jatkaa antoisaa harrastusta eli lukea kirjoja, myös ihan paperisia, ja jokunen myös ostaa, koska kirja-alan tilastoinnit lähettävät varoitusmerkkejä kirjan ja lukemisen kohtalosta.

Lukurauhapäivän lukemisen lomassa muistuttelen siitä, että uutuuskirjatulvaa kannattaa padota välillä myös ”vanhoilla” kirjoilla. Todellakin outoa: viime vuonna ilmestyneet kirjat vaikuttavat markkinoilla jo menneen talven lumilta. Ja koska ei tänä talvena etelässä juuri ole lunta nähty, kannattaa palata viime vuoden kirjojen muistoihin, jotka eivät ole sulaneet pois. Nyt taisi mielikuva kirmata jäätäväksi, mutta ajatus on pakkasenkirkas: edellisen kauden ja vielä sitä vanhemmat, kiinnostavat kirjat eivät ole kadonneet minnekään. Muistutan tässä jutussa minuun vaikuttaneista vuoden 2019 romaaneista, jotka eivät ole kovin paljon olleet esillä. Järjestys etenee elämänkaarimaisesti.

Malin Kivelä: Sydän

Sydän sykähdyttää kerronnallisesti taitavana kuvauksena pelon ja rakkauden ajasta. Kivelän kuvaus on tarkkaa ja näkemyksellistä. Kertoja synnyttää kolmannen lapsensa, jolla ilmenee sydänvaiva. Kirja ei silti kerro vain siitä vaikka paljon siitä. Kirjassa kertoja on kokonainen harsomaisenakin.

Jani Nieminen: Komero

Miksen ole nähnyt kirjajutuissa montaakaan mainintaa Komerosta? Se on mainio kertomus perheestä, nuoruudesta ja ystävyydestä. Kasvukertomukset eivät ole kirjallisuudessa harvinaisuuksia, mutta harvinaisen vinkeästi Komerossa kertojahenkilö kelaa mennyttä yhdistäen tapahtumiin lepattavia näkyjä. Viihdyin ja liikutuin kirjan parissa.

Cristina Sandu: Vesileikit

Novellistinen, tiivis romaani puhaltaa köyhän maan kuviokellujat maailman tuuliin ja kertoo siten rivien välein ja harkituin sanoin juurtumisesta ja juurettomuudesta, kun alla liikkuu arvaamaton elämän virta.

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjä

Sääskenpyytäjä on repaleinen tarina aikuisen naisen ja vanhojen vanhempien suhteesta – eletyn elämän pikakatselmus menneeseen ja nykyisyyden käänteentekeviin tapahtumiin. Kerronnan karheus ja näkökulmavaihtelu lisäävät lyhyen kirjan intensiteettiä.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Jokin minua viivytti tarttumaan Pienen hauen pyydystykseen, en tajua mikä, sillä lukukokemus taitaa olla viime vuoden romaaneista iloisimmin yllättävä. Riemastun romaanin pohjoisen tunnelman kummasta väreilystä. Taas on kyse perheestä, sukupolvista, yhteisöstä ja rakkaudesta, mutta voi peijooni, mitä muita aineksia Karila saa siihen linjakkaasti mukaan!

Aki Salmela: Eläimen varjo

Vuoteni 2019 alun iloja oli runokokoelma Eläimen varjo, jonka runoissa eläimellisyys inhimillistyy. Pidän runojen ajatelmatiheydestä. Kokoelmassa vaihtelee runomuotoja proosaan, ja käännöstäkin pukkaa. Nämä runot pysyivät pitkään yöpöytäkirjana, jota oli ilo silmäillä iltaisin ja bongata ajatelma yön kylkeen. Sitä paitsi kirjan kansi on vuoden 2019 parhaita.

wp-1581146611564.jpg

Mitä luen nyt lukurauhan päivänä? Ostin syksyllä kirjamessuilta William Shakespearen Sonetit (Gaudeamus 2010 / 1609). Runot on kääntänyt Kirsti Simonsuuri. Tämän kirjan ekstraetu on se, että syvästi sivistynyt Simonsuuri aukaisee joka runon viereen sonetin viittaukset, kuvaston ja kontekstin aikaan ja tapoihin. Lisäksi kirjassa on käännöksen alapuolella alkukielinen sonetti.

Monena iltana minut on tehnyt onnelliseksi tieto, että voin päättää ehtoon ajattomaan lyriikkaan. Olen lukenut sonetin silloin tällöin ennen yöuntani. Siksi sonetteja riittää luettavaksi vielä tässä helmikuussa. Lukurauhani siis jatkuu vielä jonkin aikaa Shakespearella, mutta jatkuu se myös uutuuksin ja jo aiemmin ilmestynein vielä lukemattomin kirjoin. Vielä kirjoja julkaistaan suomeksi. Vielä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Avainsanat: , , , , ,

6 helmikuun, 2020 · 7:25 am

Maiju Mäki: Juttuset-sarja

Joskus kouluikäisen ja esiteinin lukutaito voi olla työn takana, mutta avuksi rientävät selkokirjat. Niistä hyvä esimerkki on Maiju Mäen Juttuset-sarja (Opike 2019). Sarjaan kuuluu viisi ohutta, kaksipuolista kirjaa. Kaksipuoleisuus tarkoittaa sitä, että sama tarina on kirjassa tavallisena selkotekstinä ja tavutettuna.

wp-1576830093251.jpg

Tarinat ovat arkisen samastuttavia, lämminhenkisiä kertomuksia pienistä toilailuista lasten ja perheen kesken. Niissä on kommellusten takana turvallinen tunnelma. Ja on yllätyksiä. Esimerkiksi Kauhea telttaretki päättyy odottamattomasti. Ja on siinä jännitystäkin:

”Isä käpertyy makuupussiinsa.
Leiri hiljenee.
Kohtakuuluu hiljaista kuorsausta.
Yöllä isä havahtuu vihellykseen.
Joku viheltää laulua
Leijonaa mä metsästän.”

Hetken haarukoin, minkäikäisille Juttuset parhaiten sopii. Kuvituksen puolesta kirjat ovat esiteinien ja yläkoululaisten lukemistoa, ja etenkin Salainen ihailija ja Sanna ja varas -kirjat kertovat yläkoululaisista. Muut sarjan kirjat loksahtavat hyvin alakoulun puolelle. Toki alakoulussa kiinnostaa jo yläkoululaisten elämä. Eikä näissä kirjoilla ole sukupuolella väliä.

Tarinat etenevät sujuvasti. Jonkin verran kielessä on rakenteita, joita pidetään vaikeina, esimerkiksi partisiippirakenteita. Kuvaileva sanasto tekee kielestä eloisaa.

Selkotekstiin kuuluu kapea palsta ja lyhyet kappaleet, ja ne tukevat näissäkin kirjasissa lukemista. Sama tarina tavutettuna samassa kirjassa tarjoaa tasapuolisen kokemuksen lukijoille, jotka tarvitsevat tavutusavun. Ja kun lukeminen sujuu ilman tavuja, tarinan voi lukea ilman tavutusapua. Tasa-arvo on siis otettu huomioon: sama tarina saavuttaa erilaiset lukijat ja lukijat eri lukutaidon vaiheissa.

Maiju Mäki
Juttuset:

  • Salainen ihailija
  • Kauhea telttaretki
  • Sähkökatkos
  • Hurja automatka
  • Sanna ja varas.

Opike 2019, tarinoiden pituus noin 20–35 sivua.
Sain kirjat kustantajalta.

Kommentit pois päältä artikkelissa Maiju Mäki: Juttuset-sarja

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat:

3 helmikuun, 2020 · 6:30 am

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

En tiennyt, että Sigmund Freud aloitti ankeriastutkijana. No, en tiennyt ylipäätään ankeriaasta mitään, oikeastaan muistan vain puistattavan mielikuvan Günter Grassin romaanista Peltirumpu. Eli kirjallisuus tekee taas taikatemppunsa: tietoni lisääntyy elämyksin. Aiheena on ankerias ja siitä kertova kirjailija.

Patrik Svenssonin tietotarinointikirja Ankeriaan testamentti (Tammi 2020) loksahtaa lajiin, johon kuuluvat Bea Uusman Naparetki, Helen Macdonladin H niin kuin haukka ja Mia Kankimäen kirjat. Niissä kirjoittaja solahtaa persoonallisesti aiheeseensa ja vie lukijan seikkailuun tutkimuskohteen yksityiskohtiin. Aihe voi olla mitä tahansa kummallisen kuumailmapallolennon tai ankeriaan väliltä, ja vaikka aiheellakin on merkitystä, tekstin tehon ratkaisee koukuttava, linjakas kerrontataito yhdistellä tietoa ja kokemusta.

”Ankeriaasta tulee se, mikä siitä pitää tulla, silloin kun aika on käsillä.”

Ankeriaan testamentti avaa arvoituksellisen kalan olemusta, muodonmuutosten ja salaisuuksien otusta. Kirja kuljettaa ankeriastutkimuksen päälinjojen kautta nykyiseen hätätilaan, jossa ankeriasta uhkaa kato. Tavallisen kalan, vaikkapa ahvenen, testamentti ei todennäköisesti olisi yhtä tempaiseva kuin ankeriaan, jonka miljoonia vuosia mudassa möyrineessä lajissa on yhä paljon tuntematonta valtamerivaelteluineen ja lisääntymissalaisuuksiineen. Se lisää aiheeseen jopa mystisiä piirteitä. Ja se herättää uteliasuutta.

wp-1580651710288.jpg

Ihastun Svenssonin taitavuuteen taiteilla tutkimustietoon tukeutuvan selostuksen ja tunteisiin vetoavien havaintojen välillä. Ankerias osin mystifioituu monitahoiseksi symboliotukseksi ihan elämänkulun ihmeen allegorisuuteen asti. Ja mitäpä kertoo kirjasta tai minusta se, että nieleskelen kyyneleitä lukiessani oivalluksia, jotka koskevat ankeriasta ja aikaa.

”Siitä opimme, että aika on epäluotettava kumppani ja että riippumatta siitä, kuinka hitaasti sekunnit kuluvat, elämä on hetkessä ohi: jokainen syntyy ja saa juurensa ja perintönsä ja tekee kaikkensa riistäytyäkseen vapaaksi siitä, mikä on ennalta määrätty, ja ehkä se onnistuukin, mutta pian joutuu huomaamaan, että on sittenkin pakko kulkea koko matka takaisin sinne mistä on tullut, ja jollei ehdi perille, jokin jää kesken, ja silloin sitä pysähtyy äkilliseen oivalluksen valoon ja tuntee kuin olisi viettänyt koko elämänsä eristettynä pimeään kaivoon ymmärtämättä alkuunkaan, kuka oikeastaan on, kunnes äkkiä, eräänä päivänä, on liian myöhäistä.”

”Ne tietävät, minne ovat menossa, vaikka reitti johdattaisi niitä mitä mutkittelevimpiin ja arvaamattomimpiin suuntiin.”

Joskus Svensson tekee reippaita johtopäätöksiä. Esimerkiksi Freudin turhautuminen ankeriastutkimuksen epäonnistumiseen johti psykoanalyysikeksijäksi. Toisaalta reippaat yhteenvedot sopivat hyvin tähän kirjaan.

Hetkittäin skeptistelen, koska olen jostain juuri lukenut lauseen ”luonnossa ei ole salaisuuksia”, eli ihminen kehittää merkityksiä asioille, joita niissä itsessään ei ole. Tässä kirjassa ei merkityksenannossa säästellä. Svensson esimerkiksi tarttuu luontokappaleiden inhimillistämisen kysymyksiin esittelemällä meribiologi Rachel Carsonin ajatuksen: ”Voidakseen todella ymmärtää toista elävää olentoa oli voitava nähdä siinä palanen itseään.” Tämän linjauksen jälkeen otan vastaan mukisematta mielikuvitusta kiihottavat ankeriassalaisuudet.

”Ankeriaan syntymä ja vaellukset voivat kaikesta eriskummallisuudestaan huolimatta tuntua samastuttavilta, jopa tutuilta: pitkä ajautuminen virtojen mukana pois ja päättäväinen, työläs matka takaisin, kaikki, mitä olemme valmiit tekemään päästäksemme kotiin.”

”Ensisijaista on olemassaolo.”

Ankeriaan testamentti vie moniin Svenssonin ja isän kalastusretkiin, jotka tartuttivat kirjailijaan jo lapsena ankeriaskiinnostuksen. Tyylikkäästi teos kehittyy muistelukirjaksi kirjailijan lapsuudesta ja isäsuhteesta, tavallaan isän muistokirjaksi samalla kuin ankeriaslajien muistokirjaksi. Kertomuksia katoavaisuudesta ja jatkuvuudesta.

”Tunsin hänen omat kertomuksensa pyydystetyistä tai pakoon päässeistä ankeriaisista siksi, että olin itse ollut mukana. Hänen kertomuksensa olivat myös minun. Niin kuin meitä ennen ei olisi ollut mitään.”

Hienosti myös Ruotsin hyvinvointivaltion synty tallentuu kirjaan: duunaritaustaiset vanhemmat omakotitaloineen ja kirjailijan sukupolvi koulutusmahdollisuuksineen kuvastavat viime vuosikymmenten nopeaa yhteiskuntakehitystä. Sen ovat mahdollistaneet ihmiset. Ja kehityksen toinen puoli: sama, siis hyvään kykenevä eläinlaji, ihminen, saa häviämään muutamassa vuosikymmenessä miljoonia vuosia eläneen eläinlajin.

Svensson toden totta on laatinut vetoavan testamentin.

– –

Patrik Svensson
Ankeriaan testamentti. Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisemmasta kalasta
suomentanut Maija Kauhanen
Tammi 2020
165 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

15 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

2 helmikuun, 2020 · 7:07 am

Sirpa Kyyrönen: Nimesi on Marjatta

Mietin, mitä runot merkitsevät minulle. Mielen ruokaa. Mielihyvä ja energiaryöppy vaikuttavat ajatuksissa ja tuntemuksissa: jotakin liikahtaa, usein sellaista, jolle ei ole sanoja, vaikka kokemus syntyy sanoista. Ahmin merkityskerroksia. Joskus runokokoelmassa on vain muutama runo, joka ravitsee, joskus koko teos ruokkii ja ravintoarvot säilyvät pitkään, saa sulatella pitkään.

Nautin Sirpa Kyyrösen kokoelmasta Nimesi on Marjatta (Otava 2020). Siitä tulee kylläinen tunne ja samalla nälkä ahmia lisää.

wp-1580553116733.jpg

Kirjan runot kertovat minulle elämänvoimasta, jatkumosta ja kierrosta. Runoissa on aistillisuutta, kuukautiskierron ja lisääntymisen eritteitä, elämän luomista ovulaatiosta syntymään. Munia, siemeniä.

”Sukusolujen valtavuus ja planeettojen
pienuus johon on suloista imeytyä
rikki, laulaa
tuli lintua tulikiveä tuli”

Hullaannun runojen rytmistä, sanojen yltäkylläisestä vyörystä, erilaisten kontekstien yhdistelystä. Avaruuden, metsäluonnon ja lintumaailmojen kuvastot kutsuvat ajattomina. Vähä väliä kauneus koskettaa:

”ja tiainen opettaa ihmisen viljelemään maata
ja kurki kannattelee taivaankantta
ja metsästäjä kantaa nukkuvan suden takaisin metsään”

Ei, Nimesi on Marjatta ei ole todellisuuspakoista luontomystiikkaa tai romanssia ihmisen ja luontoyhteyden kesken. (Vaikkei minulla taida mitään sellaistakaan vastaan olla, sillä ei ole montaa päivää siitä, kun hurmostelin ikihonkien keskellä ja halailin 400 vuotta vanhoja mäntyjä.) Vaikka välillä Kyyrösen runojen metsä erotisoituu ja orgastinen huuma vyöryy, ei runoissa ole vain sitä. Luonnossa on aina ollut voimia synnyttää elämää, lopettaa se tai estää syntymä.

”lähdetysmarja
kielelläsi
nimelläsi minä kirjoitan tämän metsän”

Ripotellen ilmestyy nykysävyjä eko-ongelmineen, ihmisongelmineen: ”Jotta raakuudet loppuvat / Jotta raakuudet jatkuvat”. Luonnon voima synnyttää vähenee, mutta sitä silti vielä on. Kirjan pari loppurunoa liikuttavat minua surusävyin, silti toivonkipinöin.

Kiertokulku määrittää lukukokemustani, samoin väkevä ote sukukypsyyteen ja suvunjatkamiseen, naiseuden maanläheisyyteen ja alkuvoimaisuuteen. Runoista luen yhtäaikaisesti kalevalalaiset ja muiden kulttuurien myytit, myös eri aikojen tiedeharhat, aikamme nyt ja peritty ruumiintieto.

Mutta nämä sanat, tämä pakko nimetä! Vaikka aika pakottaa nimeämään uudelleen, yhä on samaa ja ikuista. Kyyrönen puhuttelee Marjattaa tai jokanaista ruumiineen ja mytologioineen. Minua puhuttelee sanojen, sanakuvien, rytmin voima. On tämä hieno, hieno, täysi, aina uutta tarjoava sanataideteos.

– –

Sirpa Kyyrönen
Nimesi on Marjatta
Otava 2020
runoja
74 sivua.
Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

31 tammikuun, 2020 · 6:06 am

Anne Frankin päiväkirja: klassikkohaaste 10

Kirjabloggaajien klassikkohaaste käy jo kymmenettä kierrosta. Tarkoituksena on lukea klassikko, joka on syystä tai toisesta jäänyt välistä. Haastetta emännöi Taikakirjaimet-blogi, josta voi 31.1.2020 jälkeen lukea postauskoosteen.

Klassikkohaaste10

Olen tähän asti ohittanut Anne Frankin päiväkirjan. Se tuntui nyt ajankohtaiselta Auschwitzin vapautumisen 75-juhlaviikolla. Syy on yksinkertainen: historiasta on opittu valitettavan vähän, mutta pitää silti yrittää – muistaa ja muistuttaa.

Anne Frankin päiväkirja on teos, jonka tietää aika tarkkaan, vaikkei sitä olisi lukenut. Valitsin kirjasta mukaelman, Ari Folmanin ja David Polonskyn sarjakuvan (Tammi 2019), joka on tehty yhteistyössä Anne Frank Fonds -säätiön kanssa. Se samalla tukee Unicefin lapsen oikeuksien työtä.

Anne alkoi kirjoittaa päiväkirjaa nimeltä Kitty 13-vuotispäivänään, ja hän jatkoi sitä siihen, kunnes natsit löysivät Frankin perheen ja heidän tuttavaperheensä ullakkopiilon ilmiannon perusteella elokuussa 1944. Anne oli silloin 15-vuotias. Hän kuoli keskitysleirillä lavantautiin keväällä 1945.

Kirjan loppusanojen perusteella sarjakuva on uskollinen Annen isän toimittamien päiväkirjojen teksteille. Mukana on joitain pitkähköjä osuuksia päiväkirjoista, mutta valtaosa etenee kuvakerrontana, joka tukeutuu päiväkirjatekstiin, osin myös puhekupladialogeihin.

wp-1580273995478.jpg

Sarjakuva esittää Annen pirskahtelevana teininä, väkevästi tuntevana, voimakastahtoisena ja herkkänä tyttönä, joka havainnoi muita tarkasti, eikä säästele itseään.

”Minulla on eräs silmiinpistävä piirre, jonka kaikki ovat varmasti huomanneet, nimittäin itsetarkkailuni. Voin tarkastella itseäni aivan kuin olisin vieras ihminen. Voin tarkastella arkipäivän Annea täysin ennakkoluulottomasti ja puolustelematta, katsellen, mitä hyvää ja mitä huonoa hän tekee.”

Annen päiväkirja on arvokas tallenne eristyksissä olemisesta, perhesuhteista ja muista ihmissuhteista jatkuvan ulkoisen pelon ympäröimänä. Siitä huolimatta ullakkoporukka yrittää elää tavattomissa oloissa mahdollisimman tavallisesti. Ja tavallista onkin pieni tora, ihmisten hyvien ja huonojen puolien arki-ilmeneminen. Lisäksi päiväkirja valaisee järisyttävän aidosti teinivuosien tuntoja: nuoren tytön mielenliikkeitä, mielialavaihteluita, unelmia ja ajattelun kehitystä. Ja lukijana puristaa koko ajan tieto, miten elämää pursuavan tytön tulee käymään.

”On suuri ihme, että en ole luopunut kaikista odotuksistani, sillä ne näyttävät mielettömiltä ja mahdottomilta toteuttaa. Pidän niistä kuitenkin kiinni, koska uskon yhä ihmisen sisäiseen hyvyyteen.”

Kuvitustyyli tukee tekstiä hienosti. Hahmot ovat selkeitä, ja väritys heijastelee tilanteiden tunnelmia. Kuvakokojen vaihtelevuus tuo rytmiä ja eloisuutta kerrontaa, ja Annen mielikuvituksen lennon kuvitus välittyy erityisen sävykkäästi.

En ihmettele Anne Frankin päiväkirjojen suosiota. Kirja huokuu elämän voimaa. Se konkretisoi, miten miljoonat erilaisuuttaan tapetut ihmiset ovat olleet vereviä, ajattelevia ja tuntevia yksilöitä tulevaisuus edessään – ja joku on ottanut oikeudekseen sen riistää. Ja joku tällä viikolla ampui väripatruunoita suomalaisen synagogan seiniin.

wp-1580273969494.jpg

– –

Ari Folman & David Polonsky
Anne Frankin päiväkirja
suomentanut Anita Odé
Tammi 2019
sarjakuva
157 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Aiemmat klassikkohaastejuttuni:
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

24 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, sarjakuva

Avainsanat: , ,

29 tammikuun, 2020 · 7:05 pm

Kim Leine: Punainen mies, musta mies

Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetta on yksi vaikuttavimmista historiallisista romaaneista, jonka olen lukenut. Aika ja miljöö tietysti vaikuttavat erikoisuuksineen, mutta ilman rohkeaa, rönsyilevää kerrontaa ei kirjasta tule mieleenpainuvaa. Leinen Punainen mies, musta mies (Tammi 2019) palaa samoille apajille ja tarjoaa runsaan proosakokemuksen Grönlannista 1700-luvun alusta.

”On satanut lunta. Lunta, hän ajattelee. Heinäkuussa? Kaikki on täällä erilaista. Minusta on tullut erilainen. Illat ovat tuhoutumista, aamut ylösnousemusta. Se on uusi elämä.”

Heti alkuunsa tempaisen latistuksen: kyllä 680 sivussa olisi ollut karsimisen varaa. Ja perään totean, etten silti tiedä, mistä pitäisi ottaa pois. Leinen taito vaihtaa kertojia, kerrontatapaa, osin tyyliäkin pitää lukuvireen yllä. Hämmästyttävää on se, ettei kirjassa ole oikeastaan juonta, ja silti siinä on etenevä henki. Tarinoita ja henkilöitä sen sijaan piisaa.

wp-1578120725118.jpg

Kirja kuvaa grönlantilaista siirtokuntaa, jonka keskeinen henkilö on pappi Hans Egede, todellinen henkilö, jonka kirjojen katkelmia Leine hyödyntää romaanissaan. Kristillinen käännytystyö sekä Egeden käsitykset ja toiminta ovat yksi tärkeä osa romaanista. Minulle pääosassa on romaanin ankara miljöö, jolle kaikki on alisteista. Siellä pysyy hengissä vain sattuman kaupalla. Rakkautta saattaa olla, hintavaa, ja ihmisenä olo kiikkerää.

”Rakkaus on kuin kajakilla melomista. Valoisan taivaankannen ja pimeän syvyyden välinen ohut, hauras raja on lähes näkymätön, siinä huimaa helposti, ja silloin hukkuu. Tai alkaa vihata itseään. Sillä jos katsoo alas, näkee itsensä, ja silloin on hukassa.”

Romaanin punainen mies on myyttinen grönlantilaishahmo, joka pystyy hengen voimalla liikkumaan paikasta toiseen. Romaanin musta mies, Egede, ei voi sietää pakanallista poppaukkoa, jonka poikaa hän pitää ottopoikanaan. Tilanne edustaa räikeimmin yhtä kirjan pääteemaa: valloittajien omahyväisyyttä ja kahden kulttuurin väliin jäävien onnettomuutta. Yksi sanoma-aines on suora: öykkäröivät valloittajat eivät esikuvaksi käy rauhallisille alkuperäisasukkaille. Kristinuskon toitottamisen kaksinaamaisuus on romaanin yksi näkymä ”sivistys”ihmisen älyttömyyteen. Paljaimmin se tulee esille inuiittinen kysymyksinä papille, joka on pakkasessakin helteessä, kun naiivinosuviin kysymyksiin pitäisi löytää ulkokohtaisesta pelastusopista vastaukset.

Romaanissa on tukuittain kiinnostavia sivuhahmoja kuten Egeden vaimo tai erikoinen neitsyt Titia, mutta Leinen romaani ei ole henkilövetoinen kertomus vaan jäämereläisen laaja, välähtelevä, rakoileva tarinalautta, josta irtoaa juttupaloja. Ne sulavat ja jäätyvät odottamattomasti. Esimerkiksi 2/3 romaania seurataan yhtä tärkeää henkilöä, joka yllättäen kuolee – eikä siitä sitten sen enempää jaaritella. Tai 400 sivua seurataan toista tärkeää henkilöä, joka yhtäkkisesti kohtaa kohtalonsa – ja siinä se. Mutta miten he kuolevat, miksi tai mistä syystä? Se jäädyttää. Yllättää.

”Tärkeän” henkilön kuolema on tasa-arvoinen kymmenien muiden joukossa. Ymmärrän Leinen tavan kuvata kuolemaa siten, että se on oikeudenmukainen kaikkien kannalta: lopullinen loppu, siinä se. Siirtokunnassa kuollaan eri syistä – ja paljon, usein. Siinä ei ole mitään ihmeellistä – paitsi 2000-luvun ihmiselle kuoleman tavallisuus, näkyvyys, kaikin aistein todennettu raadollisuus.

Harva kuvaa elämistä äärioloissa niin rehvakkaan rujosti kuin Leine. Elinolot, rellestämiset, ruumiinnesteet, synnytykset, kuolema kärpäsen lailla ja muut inhimillisen toiminnan tapahtumat saavat vauhtia ja väriä, maalia leveällä pensselillä. Siihen ei moni pysty. Suuri elämyskertoja, tällainen:

”Kirjoita niin kuin tuuli puhaltaa, poikani. Siinä on paljon hyvää. Siinä on elämää, sielua ja sydäntä. Kirjoita niin kuin puhut äläkä ajattele, onko se oikein vai väärin.”

– –
Kim Leine
Punainen mies, musta mies
suomentanut Katriina Huttunen
Tammi 2019
romaani
681 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.

Muissa blogeissa: Kulttuuri kukoistaa ja Mummo matkalla.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

26 tammikuun, 2020 · 7:30 am

Aura Nurmi: Leijonapatsasailla

Aura Nurmen esikoisrunokokoelmasta Villieläimiä on jäänyt mieleeni väkevä tunnelma. Silmäilen siitä päällimmäisiä mielikuvia, ja saan silmiini tummia sävyjä lapsuudesta. Nyt on toisen kokoelman vuoro, ja siinä kohtaan aikuistuvan nuoren puhujan. Ainakin minulle sopii taustaksi se, että esikoisteoksen runot  ovat pohjana toisinkoiselle.

Leijonapatsailla-kokoelmaa (Otava 2020) tituleerataan proosarunokokoelmaksi. En voi omin silmin runomuotoa todistaa, sillä toimin poikkeuksellisesti: kuuntelen runokirjan. Etukäteen pelkäsin sen olevan mahdotonta. Ajattelin tarvitsevani sanat paperilla, rivi- ja säkeistöasettelun ja säkeistöjen jakautumisen eri sivuille. Olen aika hämmästynyt siitä, että kykenin runotekstin kuunteluun ja ohittamaan näköyhteyden ja paperin, selailtavuuden kaipuun.

Kuuntelumyönteisyys johtuu runojen kielestä, rytmityksestä ja luennasta. Runot myötäilevät proosamaista sanajärjestystä, ja säästeliäs kuvallisuus tukee kuunneltavuutta. Kielikuvien visuaalisuus herättää eläviä mielikuvia ympäristöstä, tapahtumista ja puhujan tunteista. Runoilija itse lukee tekstiään vähäeleisesti, mikä sopii enemmän kuin hyvin. Runoilija on äänellään elävänä läsnä tekstin lyyrisessä todellisuudessa.

wp-1579714537038.jpg

Lyyrinen todellisuus on toista kuin faktatapahtumat. Noudatan kaikessa auto-jotain-muotihuminassa johdonmukaisesti sitä, että luen lopputulosta kirjallisuutena. Tukea tällä kertaa saan kirjan alkupuolelta, jossa kirjailija korostaa fiktiivisyyttä, ja runoonkin se siirtyy, vaikka toistettu kielto kääntyykin itseään vastaan:

”muistot lapsuuden ovat liian suloiset, ne eivät ole totta, mikään mitä muistan, ei ole totta, tämä ei ole totta, tämä ei ole totta, mikään mitä muistan, ei ole totta”

Nurmen kirjasta voi lukea juonen. Siinä 15-vuotias tyttö elää väkivaltaisessa, köyhässä kodissa, tuntee huolta sisaruksistaan, mutta kodista repii irti nuoruus, pakko ja oman vetovoiman testaus. Mutta ei ole kyse vain siitä, on kyse naisistuvan tytön paikasta hormoonihyrräävässä tilassa, jossa tytöt altistuvat kaikkien katseille, ohiajavien autojen mieshuutelijoille ja puseron alle kourijoille. Eikä Nurmen runojen lapsuus eikä vaarallinen juhannus kesä-Hangossa tarkoita seikkailuissakin turvallista muumimaailmaa.

Veneiden kajuuttojen, autojen takapenkkien, ”raiskausbiisi liikenneympyrässä” jäljiltä on syytä rakennuttaa muistomerkki selviytyjille, runoteos. Tai voi vallata omanlaisekseen muiden rakentamat muistopatsaat, leijonapatsaat. Nurmen runot tavoittavat vahvasti nuoruuden, jossa ”muodonmuutos naisesta lapseksi baaninkuorenväriseen pyjamaan on värisevä”, mutta lapsuuteen paluuseen on syntynyt jo ylittämätön railo. Runojen aikaikkuna liukuu rippikouluikäisestä nuoreksi yksinasujaksi ja itsensä elättäjäksi, jolle tulee seinä vastaan.

Synkkyyksien lomaan Nurmi mahduttaa hienoja voiman tuntoja, ja siksi kokoelma vaikuttaa minuun enemmän kuin etukäteen aavistin. Siinä sekoittuvat tuska, pelko, koettu vääryys, mutta siinä on myös herkkiä hetkiä ja nousuja, kun nuori kokee olevansa kuumempi aurinkoa.

Luin lähiaikoina Emmi-Liia Sjöholmin proosaa, Paperilla toinen, jossa minäkertoja toteuttaa seksuaalissisältöistä tyttöroolia muiden odotusten mukaan, ja luen Leijonapatsas-kokoelmasta samansuuntaista. Myös itsetuntemuksen kertyminen ja selviytymistarina-intentio on kirjoille yhteistä. Huomaan runotyylin purevan kipeämmin aiheen käsittelyssä kuin proosan.

Leijonapatsailla-runojen puhujalla on monia kriisin ja trauman paikkoja sekä täpäriä pelastautumisia elämään. Uskon, että kipupisteiden lyyrinen käsittely voi antaa monille voimaa. Siksi(kin) kannattaa kivuta leijonapatsaille, ehkä jokaisen täytyy, ja patsaan juureen kannattaa kaivertaa linkkuveitsellä Nurmen kokoelmasta värssy:

”En tiedä, olenko menneisyydestäni vapaa koskaan mutta jokin on varmasti ohi, eikä ajattelullani ole enää rajoja.”

– –
Aura Nurmi
Leijonapatsailla
Otava 2020
proosarunoja
äänikirjana 1 t 3 min,
lukijana Aura Kanerva.
Kuuntelin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

23 tammikuun, 2020 · 6:30 am

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Otan aina iloisesti vastaan dekkarilajia laventavat teokset. Stuart Turtonin jännäriä Evelynin seitsemän kuolemaa (Otava 2019) luonnehditaan omaperäiseksi ja ainutlaatuiseksi.

Minäkertojaetsivä Aiden Bishop selvittää rähjäisessä eristyneessä kartanossa kartanontyttären Evelynin murhaa. Kartanossa on käynnissä Evelynin kotiinpaluujuhlat, ja pytinki on täynnään tanssiaisväkeä ja sakeaa menneisyyttä, joten selvitystyössä riittää kiemuroita. Vallankin kun homma kääntyy murhan estämiseksi ja samalla kertojan hengissäselviytymiseksi. Tai joksikin vielä merkillisemmäksi.

”Minulle luvattiin kahdeksan isäntää, jotta voisin ratkaista murhan, ja olen saanut heidät, paitsi Bell oli pelkuri, hovimestari piestiin puolikuoliaaksi, Donald Davies pakeni, Ravencourt pääsi hädin tuskin liikkumaan ja Derbyn päässä eivät ajatukset pysy. 
On kuin minun olisi käsketty kaivaa kuoppaa varpusista tehdyllä lapiolla.”

Eli päähenkilö saa kahdeksan mahdollisuutta, kahdeksan päivää selvitystyöhon imeytymällä muiden henkilöiden nahkoihin. Hän herää päiviin eri henkilöinä, näkee eri kulmasta tapahtumat ja muut henkilöt. Hänen mukanaan juonessa pyörivät arvoituksellisia hahmoja kuten Ruttolääkäri, Lakeija ja Anna. Keitä he ovat? Kuka oikeastaan Aiden on?

wp-1579425026277.jpg

Eihän tällaista rinnakkaistodellisuusdekkaria tosiaankaan ole tullut luettua. Periaatteessa minun pitäisi innostua, mutta sitten kompastun kirjan nokkeluuteen. Siinä on ihan liikaa näpertelyä ja henkilöitä, joita ei juonen päivien kierto valaise. Ja liikaa sivuja. Evelynin seitsemän kuolemaa näyttäytyy minulle pelkkänä kokeena, kokeiluna unenomaisesta  jännäristä.

Hetken mietin, miksi Kate Atkinsonin upea Elämä elämältä vaihtoehtotodellisuuksineen on mielestäni ylittämätön ja Turtonin kirja alittaa riman. Siksi, että Atkinsonilla oli juonikikkailun ja kerrontaratkaisuiden lisäksi syvempää sanottavaa. Tällä kirjalla ei, ei juonesta, ei kerronnasta, ei henkilöistä, ei ihmisenä olemisesta, ei maailmasta. Voisin kuvitella, että taitavana tv-tuotantona kirjasta saisi näyttävän sarjan, mutta luettuani se tyssää näin:

”Liian vähällä tiedolla on sokea, liika tieto sokaisee.”

– –

Stuart Turton
Evelynin seitsemän kuolemaa
suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava 2020
dekkari
494 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.
Julkaisuvapaa 23.1.2020.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: