15 maaliskuun, 2020 · 7:07 am

Laura Tressel: Hengitys

”Hengittäminen on vaistomainen,
automaattinen toiminto, jota aivot säätelevät

hengissä säilymisen kannalta hengitys
ja verenkierto ovat ensisijaisia elintoimintoja”

Hengitys-runokokoelman (WSOY 2020) alussa ei kierrellä eikä kaarrella. Sittemmin Laura Tresselin kirjan lopusta selviävät lainat ja kollaasikeinot, joita kirjan runoissa käytetään, mutta selvästi myös fysiologian tieto elintärkeistä elintoiminnoista on inspiroinut tekijää. Ja niin vain käy, että kyllä tällaisista säkeistä syntyy runoa, kun ne limittyvät muuhun kirjan tekstiin, siis elintoimintohavainto metaforisoituu: ”sisäänhengitystä seuraa aina uloshengistys”.

Keskittyminen hengittämiseen liimaa runot tiiviiksi kokonaisuudeksi, vaikka ilmaisutapa on fragmentaarinen. Hengitysilman lisäksi keskeinen elementti on vesi, mikä ilmenee sukeltamisena: hengittämättömyytenä vedessä (vapaasukellus) tai hengittämisenä vedessä välinein (laitesukellus). Veteen liittyvät myös vedenneitohavainnot, joita runot välittävät suorasanaisesti. Runoissa liikutaan myös veden pinnalla, uimalelun avulla: ”hengitykseni kannattelee sinua vedessä”.

wp-1584187818384.jpg

Runon puhuja hengittää, sukeltaa, synnyttää ja kannattelee uimalelulla kelluvaa lasta. Etenkin lapsitilanteisiin sulaa suloista tunnelmaa. Silti kokoelmassa leijuu uhka: veteen voi hukkua, hengitys voi lakata. Se tuo mukaan jäytävän jännitteen, vaaran tunteen. Se jättää jälkiä.

En pääse oitis Hengityksen runomaailmaan sisälle, vaan selailen ja lueskelen kirjaa muutamaan kertaan, ja niin minuun osuu monia hienoja, aforistisia säkeitä. Ja siksi runot jäävät hyvällä tavalla laajenemaan mieleen, eikä käy kuin

”veteen heitetyn kiven katoavat renkaat”

– –

Laura Tressel
Hengitys
WSOY 2020
runoja
76 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

14 maaliskuun, 2020 · 3:10 pm

Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä

”Kirjailijan tuotannosta sanotaan, että se on autobiografista. Tieto muuttaa kirjan sisällön epäuskottavaksi.”

Tuollaisia herkkupaloja napsin Marko Järvikallaksen novelleista sieltä täältä. Kokoelman Mihin täällä voisi mennä (Siltala 2020) yksi leimallinen piirre on juuri alkulainauksen tapaiset kiepautukset. Ne hykerryttävät, ne lisäävät kiinnostusta pinnalta eleettömään kerrontaan.

Napakkuus miellyttää minua, ja tämän kirjan kerronta on suoraa, konstailematonta. Se ei silti peitä kiehtovaa selittämättömyyttä, joka hengittää rivien välejä. Tavallisen arkinen tilanne tai tavalliselta vaikuttavat henkilöt aukeavat lukijalle yllätyksellisinä. Niin käy kaikissa kirjan 15 novellissa.

wp-1584189911656.jpg

Vaikka novelleissa on perisuomalaisia epämukavia olosuhteita, on kyse siitä, miten ne välittyvät. Ja on muutakin. Toisissa novelleissa on isoja käänteitä, joissain pieniä liikkeitä tai nyrjähdyksiä.

Ahmaisen novellin toisensa perään, ja ihastelen taitoa tavoittaa nopeasti henkilöiden ominaispiirteet. Minäkertojat vaihtelevat, eikä aina heti selviä, onko kyse naisesta vai miehestä, nuoresta vai aikuisesta. Olen hyvällä tavalla varpaillani joka novellina alussa, ja lopussa (hyvällä tavalla) huokailen: no jopa, jopas jotakin.

En lähde luettelemaan novellien tapahtumia tai lempihenkilöitäni, sillä haluan lukijoiden nauttivan kohtaamisista ennakkoajatuksitta. Monet novellihenkilöt jäävät mieleeni, ja etenkin novellien nuoret tai nuoruuskokemukset kairaavat läpi suojauksien. Novellien jännitteiset otokset ja kohtaukset elävät.

– –

Marko Järvikallas
Mihin täällä voi mennä
Siltala 2020
novelleja
120 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Lue hieno katsaus kirjaan ja novellistiikkaan: Aina joku kesken.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

12 maaliskuun, 2020 · 11:50 am

Sadie Jones: Käärmeet

Sadie Jonesin romaani Ehkä rakkaus oli totta ihastutti muutama vuosi sitten. Sen jälkeen Jonesin romaanit ovat aina herättäneet odotuksia, mutta samanmoiseen innostukseen ne eivät ole johdattaneet. Odotukseni olivat silti taas korkealla, kun aloitin uutuussuomennosta Käärmeet (Otava 2020).

Käärmeet kertoo nuorehkosta avioparista Beasta ja Danista, jotka sinnittelevät pienellä palkalla asuntolainalyhennyksineen. Muuten on kaikki hyvin: rakkautta riittää, eikä erilaisuus haittaa. Dan on komea mustan äidin ja valkoisen isän jälkeläinen, Bea on puolestaan valkoinen, tavallisen näköinen, homssuinen nainen, joka pitää etäisyyttä rikkaisiin vanhempiinsa. Danille selviää vasta vuosien jälkeen, kuinka rikkaiden: ökyrikkaiden.

Pariskunta laskee roposensa ja päätyy muutaman kuukauden matkailuirtiottoon, jonka on määrä alkaa Ranskasta. Ensimmäinen etappi on hotelli, jota isännöi Bean veli. Osoittautuu, että sekä hotelli että veli ovat rempallaan. Sitten hotelliin saapuvat Bean vanhemmat, tapahtuu traaginen käänne, ja pääpariskunnan täytyy selvitellä periaatteitaan.

wp-1583914532548.jpg

Jonesin psykologisesti terävä katse kohdistuu nuoreen pariin: romaani ottaa otteeseensa Bean ja Danin, pienikin liike mielessä ja asennossa tallentuu. Odottamattomasti kompastun siihen, sillä jostain syystä tapahtumien pikkutarkka pyöritys vieraannuttaa minut, enkä kiinnity henkilöihin. Lisäksi Bean ja Danin varovaisen kohtelias suhtautuminen toisiinsa tarttuu minuun.

En taida tavoittaa, miksi tämä tarina piti kertoa. Luulen ymmärtäväni kyllä muutamia teemoja, joita romaanissa kiemurtelee – okei, okei, siis käärmesymboliikka. Enkä nyt paneudu Freudiin, vaikka Bea on ammatiltaan terapeutti. Yksi teema on perheen ja alkuperän heijastuminen ihmisten tulkintoihin, esimerkiksi Danin ”mustuus” johtaa ihmisiä tekemään johtopäätöksiä ihonvärin perusteella. Toinen teema liittyy varallisuuteen. Vaikka Bea on hylännyt perheensä ja sen arvot, hän on kasvanut rikkauteen, hänellä on tavallaan varaa tehdä irtiottonsa (sillä hän voi aina muuttaa mielensä arvoristiriidoista huolimatta), kun taas Danin köyhyydessä ei ole ollut valinnan varaa. Kolmantena teemana pidän anteeksiantoa. Siihen ei kiltti Bea ole pystynyt vaan häntä pinnan alla jäytää viha lapsuudenkokemuksista. Sille verrokkina on veli, joka on päätynyt ymmärrykseen Simone Weilin filosofian johdattelemana: ”Kaikki synnit ovat yrityksiä täyttää tyhjyyttä.”

En päässyt romaanin imuun, vaikka koin monia tiiviitä tunnelmatilanteita. Pariskunnan ja Bean veljen yhteiset päivät olivat sakeanaan tehokkaan epämukavia hetkiä, ja pengonnat hotellin ullakolla värisivät pelkoa siitä, milloin ilmestyy mikäkin raato vastaan. Bean vanhempien epämiellyttävyys kuvastui voimakkaasti, ja kirjan viimeisen osan piinaavuus tehosi. Käärmeet ei antanut minulle kuitenkaan kaikkeaan.

– –

Sadien Jones
Käärmeet
suomentanut Sari Karhulahti
Otava 2020
450 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Myös Omppu on lukenut Jonesin romaanin.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 maaliskuun, 2020 · 11:45 am

Tiina Laitila Kälvemark: H2O

”Nykyhetki ampuu nuolen kohti menneisyyttä ja puhkaisee siihen reiän, muuttaa kuvan.”

Noin hienosti kuvaa Tiina Laitila Kälvemark muistamista romaanissaan H2O (WSOY 2020). Muistojen vaihtelu muistelijan mukaan on yksi kirjan teemoista, samoin se, että muistoilla on tapana muuttua, ja on muistoja, joita mieli peittää.

”- – piirtävät peiliin kaksi H:ta ja O:n.”

Erityisen mutkikkaaksi menneisyyden ja nykyisyyden tekee se, että romaanin minäkertojalla Hester Hanna Ofelialla on useita sivupersoonia, joiden muistot ja puheet poikkeavat toisistaan. Etenkin vastakkaiset Hani ja Ofelia hämmentävät: Hani hummailee ja räväyttää vastuuttomana, Ofelia peittelee jälkiä ja järjestelee. Vähemmästäkin identiteetti hämärtyy.

”Ehkä sivupersoonat ovat olemassa oikeasti, ja minä en. Silloin tämä kylpyhuoneen peilistä heijastuva kuvajainen – kalpeat posket, hapsuinen tukka, tummat kulmat – on pelkkä naamio, Hanin, Ofelian ja Hanna P:n suojaksi rakennettu kuori nimeltä Hester, kilpi sisäisen todellisuuden ja ulkomaailman välillä.”

Romaani kertoo minulle siitä, miten vaikea on tavoittaa itseään ja ydintään. Ei tarvitse sairastaa dissosiatiivista identiteettihäiriötä, sillä muutenkin eri tilanteissa jokainen voi kokea yllätyksiä omasta toiminnastaan ja käytöksestään sekä roolinvaihdoksista. Tämän tavallisen identiteettihapuilun on unohtaa, sillä Hesteriin kasautuu runsaasti ekstreemiä.

Romaani jäsentyy tietynjäiseen jännärijuoneen, sillä Hester alkaa kolmikymppisenä peräämään, mitä tapahtui uutenavuotena, jolloin hän oli 11-vuotias ja jolloin hänen mielikuvitusystävänsä repeytyivät Hesterin eri persooniksi. Kaiken takana lymyää trauma, johon ovat eri tavoin osallisia Hesterille tärkeä isäpuoli, Hesterin polyamoriset hippivanhemmat ja toista ääripäätä edustava äidinäiti.

wp-1583760060718.jpg

”Ja vesi muuttaa muotoaan, mutta pysyy silti samana.”

Ei kannata odottaa tyventä pintaa, jonka myötä liu’utaan henkilöihin ja juoneen. Tässä romaanissa saa kulkea ristiaallokossa. Juuri se keinuttaa minua tehokkaasti kirjan kerrontaan. Silloin tällöin vellonta lisää välimatkaa tarinaan, ja ratkaisun hetket tuntuvat siksi hetken vesittyneiltä – vain hetken.

Mennyt sisältää myrskyjä, joista lukija saa tihkuen tietoa, eri tavoin värittynyttä riippuen muistelijasta. Lukija voi jättää juonipisarointeja omaan arvoonsa tai tehdä omia tulkintojaan. Joka tapauksessa H2O-romaani ottaa mukaansa korostetun psykologiseen pyörteeseen. Se sukeltaa mielen sokkeloihin – pimeisiin ja valonarkoihin.

Tulvilla on symbolinen merkitys. Ne viittaavat ilmastokriisiin mutta myös kaikkeen, mikä ihmisessä tulvii ja mihin täytyy rakentaa suojaavia valleja, jotta ylipäätään pysyy jotenkin tolkuissaan. Vaikutun Hesterin kokemusmaailmasta, siitä, millaista on elää taistelevien sivupersoonien hyökyaalloissa.

Taidan kikkailla reippaasti vesikielikuvilla. Siihen innoittaa romaanin vesitematiikka. Hesterille vesi merkitsee elementtiä, joka rauhoittaa sivupersoonien ja ympäristön paineissa. Vapaasukellus pitkään vedenpinnan alla vapauttaa Hesteriä hetkeksi muusta. Luen kirjasta hienoja vesikokemuskuvauksia muun virtaavan kerronnan ohella. Nautin kielen ilmaisuvoimasta, myös siitä, että elää voi traumoineen välillä ne hukuttaen.

   ”Liu’un, suljen silmät. Tämä on minun maailmani, rinnakkainen todellisuus, jossa pätevät toiset säännöt. Olen yhtä aikaa ehjä ja luvallisesti hajalla, kasa molekyylejä toisten samanlaisten sylissä.
  Aika venyy. Äänet vaimenevat ja sekoittuvat toisiinsa: rannalla leikkivien lasten kiljahdukset, helikopterin hurina, lokit. Ne kiertyvät hiljaiseksi ja lohduttavaksi lauluksi, jota sydämeni tasainen syke rytmittää.”

– –

Tiina Laitila Kälvemark
H2O. Romaani
WSOY 2020
265 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Kirja vieköön!

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

8 maaliskuun, 2020 · 10:00 am

Naistenpäivän 2020 tärppilista

Naistenpäivänä tarjoan kymmenen tärppiä kirjoista, jotka olen noin puolen vuoden sisällä lukenut ja kiinnostavaksi havainnut. On paljon muitakin, mutta valitsin nyt näin. Kirjat ovat naisten kirjoittamia ja teemana on naisten elämän erilaiset vaiheet ja kokemukset. Asettelen vinkkikirjat otsikonmukaiseen aakkosjärjestykseen.

Carcasissa on vielä yö

Karina Sainz Borgo kirjoittaa kolumbialaisesta todellisuudesta, jossa poliittinen järjestelmä saa ihmisistä pahimman esille. Naisten vaihtoehtojen vähyyden romaani välittää väkevästi.

Kanslian naiset

Marja-Leena Tiaisen romaani 1970-luvun konttoristinaisista on avaus elämään muutama vuosikymmen sitten, jolloin naisen rooli oli kapeampi kuin nyt. Romaani on viehättävä koonti eri-ikäisten naisten valinnanmahdollisuuksista ja valinnoista.

Leijonapatsailla

Runo taipuu tavallaan tarinalliseksi. Aura Nurmen runot kuvaavat nuorta tyttöä ja hänen naisistumistaan pikkukaupungissa ja sittemmin suuressa. Katseen kohteena, puolitekoisena täydeksi tuleminen on tuskaisaa, olosuhteetkin painavat. Väkeviä kuvia äänikirjamuodossakin, myös selviytymistarina.

Nimesi on Marjatta

Sirpa Kyyrösen runoissa vyöryy hedelmällisesti naiselämää. Myyttinen kohtaa ruumiillisen, elämä syntymän ja synnyttäminen katoamisen, luonto luovuuden. Minä vaikutun. Tämä kirja täytyy saada omaan hyllyyn.

Pölyn ylistys

Silvia Hosseinin esseiden uustuleminen on tervetullut pokkarina. Esseet tuulettavat raikkaasti aiheita laidasta laitaan siten, että omakohtaisuus, persoonallinen asiayhdistelytaito ja tieto synnyttävät uutta.

Rakkauden Antarktis

Olen jo aiemmin listannut Sara Stridsbergin romaanin viime vuoden käännöskirjasuosikikseni. Toistan: karmeista kokemuksista kirja loihtii kerrontataidolla lohdullisuutta.

Sirkka

Anni Saastamoisen romaanin nimihenkilö astuu hänelle sopiviin saappaisiin tinkimättömästi ja viihdyttävästi. Sirkka ansaitsee kirjansa ja paikkansa olla juuri niin rajoittunut ja raivostuttava – ja viehättää juuri sellaisenaan.

Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäen romaanissa on kuusi naista, josta jokaisesta riittää lukijalle mietittävää elämän taitekohdista ja valinnoista sekä tilanteista, joissa ei ole valinnanvaraa vaan joutuu selviämään muiden päätösten seurauksista.

Suomalaisia naiskirjailijoita

Silja Vuorikuru on selkoistanut yhteensä viisi novellia kotimaisilta klassikkokirjailijoilta Minna Canth, Maria Jotuni ja Aino Kallas. Näin pääsevät vanhaa kieltä ja pitkää proosaa karttelevatkin tekstin syrjään kiinni.

Vi

Kim Thúyn toinen romaani Vi sopii erikseen luettavaksi tai Ru-romaanin pariksi. Sykäyksenomainen tapa kuvata mennyttä elämää pakolaisena ja uuteen kulttuuriin istuttamista on elämys.

OHO: bonusvinkki

Minä myös ja alkuvuodesta ilmestynyt runokirjani Muiston ajastus! Kiteytän runomuotoon mietteitä ajasta ja muistamisesta.

wp-1579529798127.jpg

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Esseet, Kirjallisuus, Listaus, lyhytproosa, omat, Romaani, Runot, Selkokirja

8 maaliskuun, 2020 · 7:30 am

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset

Olen lukenut Marja-Leena Tiaisen nuorten- ja selkokirjoja. Kanslian naiset (Icasos 2019) on ensimmäinen lukukokemukseni hänen muusta tuotannostaan. Lukurupeamastani ja jutun kirjoituksesta on aikaa, sillä jostain syystä postaus on odottanut oikeaa hetkeä. Se on nyt, naistenpäivän tienoille osuvasti ajoitettuna.

Kanslian naiset on jatkoa kahdelle aiemmalle romaanille, mutta se on luonteeltaan itsenäinen kertomus, joka kertoo pikkukaupungin kanslian sihteereistä 1970-luvulla. Kohteena on etenkin kolme eri-ikäistä naista: nuori Eeva-Liisa, pienten lasten äiti Virve ja viisikymppinen Tuulikki. Juoni seuraa heidän elämänsä etenemistä noin vuoden ajan, jolloin jokaiselle tapahtuu merkittäviä käänteitä.

20191116_102006_resize_9.jpg

Viihdekirjatyyppisesti kirjassa painottuvat tunne-elämän tapahtumat, mutta käsittelytapa on realistinen. Arvostan sitä, miten Tuulikin osuudessa kuvataan gynegologisten vaivojen vaikutusta naisen elämään ja läheisten hoitoon keskittyneen naisen varovaisuutta uuden elämänvaiheen edessä. Virven hahmossa korostuu äitiyden ja palkkatyön yhdistämisen problematiikka ennen nykyisenkaltaista päivähoito- ja äitiyslomajärjestelmää. Eeva-Liisan myötä näyttäytyvät työn ja oman suunnan etsintä, asunto-olot ja ensi lemmen karikot.

Naisten näkökulma välittyy hienosti. Miehet eivät pääse persoonallisuudellaan kirjassa loistamaan, mutta silti he ovat oleellisia naisten elämässä – hyvässä ja pahassa.

”Virve oli kuumissaan ehdittyään kotitalolle. Mikan itku ja sitä säestävä Tapion kovaääninen karjahdus kuuluivat rappukäytävään. Lasten vahtiminen kävi Tapion hermoille. Miksei se ollut mennyt poikien kanssa leikkipuistoon, kuten oli luvannut?”

Parhaimmillaan Kanslian naiset on arkikuvauksissa. Niissä näkyy Tiaisen taito tavoittaa ajan aatteet ja elämän reuna-ehdot. Kuopion pikkukaupunki maaseutuympäristöineen muuttuu eläväksi paikaksi, jossa työläisperheet venyttävät penniä, sukuloivat ja seuraavat tuttujen tapahtumia, juoruilevat. Sosiaaliset kuviot tapoineen ja jännitteineen kuvataan hyvin. Sulavasti sujuu savon murre, vaikka pääosin kerronta kulkee yleiskielisenä. Jonkin verran kerronta toistaa aiemmin mainittuja asioita, ja muutamat käänteet vaikuttavat onnenkantamoisilta.

Kaikkiaan viihdyin hyvin 1970-luvun arkitunnelmissa. Välillä on mukava lukea tällaista konstailematonta kuvausta. Hienosti kirja myös herättää siihen, että 70-luvusta ei ole kovin pitkä aika, mutta naisten elämään ajan kuluminen ja kehitys on avannut lisää mahdollisuuksia.

– –

Marja-Leena Tiainen
Kanslian naiset
Icasos 2019
romaani
384 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Kirjojen kuisketta, Kirjakko ruispellossa,  Kirsin kirjanukka ja Kulttuuri kukoistaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

6 maaliskuun, 2020 · 7:15 am

Kansallisteatteri: Sinivalas

Ei ole tavatonta, että romaanista muokataan teatteriesitys, mutta se ei ole tavallista, että teatterilavalla ON romaani. Näin minä näen Kansallisteatterin Sinivalas-esityksen. Siitä kohta lisää, mutta varoitan lukijaa tulkintapaljastuksista.

Tempaisen päätarinan alta pois. Suvun saarimökille kokoontuvat päähenkilön Annan 35-vuotisjuhlille synttärisankarin lisäksi Annan mies, isä, mökkinaapuri, liuta sisaruspuolia ja yhden velipuolen kirjailijaystävä Laura. Syntymäpäivien vieton lisäksi perheen pitää päättää mökin kohtalosta. Perhe tapaa muutaman kerran myöhemminkin.

Väki kuuluu luovaan (ylä)luokkaan, ja problematiikka liittyy toisille nähdyksi tulemiseen. Perheteemasta on siis kyse: kuka muistaa mitäkin, mikä on kellekin ollut tärkeää tai ei, ketä on rakastettu, kuka rakastaa ja ketä sekä miten yksinäiseksi kukin kokee itsensä. Sen lisäksi mielenterveyden, riippuvuuksien, jaksamisen, syyllisyyden, pettämisen, kohtaamattomuuden ja ihmissuhteiden ongelmat resonoivat ilmastokriisiin.

”Heittäkää minut mereen, niin meri tyyntyy. Minä olen varma, että tämä hirveä myrsky on minun syytäni.” Joonan kirja 1:12

Kunnianhimoinen toteutus asettelee modernin romaanin keinoja lavalle eli eri näkökulmia ja kestoltaan manipuloituja, eripituisia tilanteita. Näyttämön valtavien videoskriinien livevideot, näyttämön pysäytyskuvat ja hidastushetket sekä etenkin niiden sanottaminen sisäisellä puheella tuntuvat esityksessä myös proosatyyppiseltä.

Katsoja (kuten lukija) tietää henkilöistä enemmän kuin muut henkilöt toisistaan, koska videokuvat näyttävät muilta näytelmähenkilöiltä piilossa olevia tapahtumia. Nämä keinot ohjaavat katsojan näkemään valikoituja asioita kuten proosa lukijaa. Vaikka esitys on myös elokuvallinen, en pääse eroon tästä romaanipäähänpinttymästäni.

Esityksessä on kaikkiaan paljon kirjallista ainesta. Välillä skriinille välähtää proosalauseita, ja etenkin henkilöiden monologipätkät kalskahtavat romaanitekstiltä. Esitys jakautuu osiin eli kirjatapaan lukuihin, jotka otsikoidaan kahden sanan voimin, usein sanapareissa käytetään perisyntejä.

Alan jo ensimmäisessä näytöksessä ounastella, että kyse on näytelmän kirjailijahenkilön, Lauran, romaanista. Saan tälle vahvistusta toisen näytöksen aikana. Laura ottaa haltuun näyttämön ja ilmaisee rakastavansa tekstinsä henkilöitä kaikkine vajavaisuuksineen ja hajanaisuuksineen. Alussa Annan ja Lauran katseissa hehkuu rakastuminen, ja esityksen lopussa koen, että Anna on Laura ja Laura on Anna – tai toinen heistä on luomus mahdollisuudesta elää epätäydellisesti, yhdessä muiden kanssa vaikka välillä syvää yksinäisyyttä tuntien.

Kehyskertomus on myös kirjallinen, Raamatun tarina Joonasta valaan vatsassa. Siihen kytkeytyy sanomalehtijuttu valaan vatsasta selviytyneestä miehestä 1800-luvun lopulta, ja ehkä jossain mielenpohjilla aaltoilee modernistinen klassikkoromaani Moby Dick. Sinivalas symboloi kaikkea mahdollista, minkä ahmaisemaksi ihmispolo joutuu elämän (saastuttamalla) merellä – ehkä siitäkin, mitä suurta tuntematonta jokaisen pinnan alla liikkuu.

”Sinivalas kysyy miten kohdata vääjäämätön muutos itsessä ja ympärillä.” Paavo Westerberg

Näytelmä on vakava katselmus muutoksesta ja sen vaikeudesta. Vain ihminen voi muuttua, esimerkiksi olemalla itsensä. Ihminen muuttaa ympäristöään, niin ihmisiä kuin luontoakin. Ekokatastrofiosuuksia pidän pakollisena ajankohtaisena pahana, eli hieman päälleliimattuna kuten hetkiä, joissa huumori haetaan perinteisestä humalatoikkaroinnista.

Äänitehosteina esitys hyödyntää esimerkiksi sukupuuttoon kuolleiden lintujen ääniä. Selkouutisiakin kuullan. Virkistäviä välikkeitä tarjoavat muutamat liioitellut ääniefektit tai lavastusratkaisut, esimerkiksi suorat osoitukset katsojille siitä, että NYT ESITETÄÄN. Sellaisia ovat tekolinnun lento narua nykien tai Annan veneily, jolloin näemme, miten lavastemiehet heiluttavat venettä ja heittävät vettä Annan päälle.

Vieraannuttaminen on yksi teatterin tehokeinoista. Sitä mielestäni esitys käyttää jonkin verran. Toisaalta hahmot tuodaan lähikuvin tykö. Etenkin Laura (Emmi Parviainen) saa vaativan roolin seurata (tai johtaa) tapahtumia toisessa näytöksessä jumalankaltaisena päällekatselijana, ja se välittyy livevideoinnin massiivisina kolmikertaisina (kolmiyhteyden) lähikuvina. Kyllä Parviaisen mikroilmetaito sen kestää, samoin Annan (Elena Leeven) monet lähikuvat. Heidän roolityönsä vakuuttavat, monen muun myös, vaikkei heille ole oikein esityksessä tilaa.

wp-1583435295022.jpg

Saari joka liikkuu

Olin puoliajalla hämmentynyt, ja se tunne jatkui esityksen jälkeen. Asetelmien pohjustus kestää turhan kauan, enkä saa otetta ahdistuksen määrästä, joka perheenjäsenistä huokuu. Asioita jää selittämättä ja auki, mikä ei toisaalta ole huono juttu. Toivon pilkahduksia bongaan, mitä pitemmälle esitys etenee. Ei sekään ole huono juttu. Koen silti kohtaamattomuutta.

Hämmästelen kuitenkin sitä, että mitä kauemmin esityksestä on, se pulpahtelee ajatuksiini – ja sitä paremmalta se tuntuu. Näin todentuvat Kansallisteatterin johtajan sanat, jotka hän lausui ennen esitystä: ”Taide auttaa muistamaan, viihde unohtamaan.”

– –

Sinivalas
Kansallisteatteri
kantaesitys ja ensi-ilta 4.3.2020
Teksti ja ohjaus Paavo Westerberg
Esityksestä ja siihen osallistuvista lisää Kansallisteatterin sivuilla: tässä.
Kiitos bloggariklubille!

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Avainsanat: ,

5 maaliskuun, 2020 · 6:30 am

Jari Olavi Hiltunen: Romuluksen sielu

Jari O. Hiltunen paljastaa kirjansa Romuluksen sielu (Warelia 2020) nimen taustan. Se on peräisin Ciceron kirjasta Scipion unennäkö, siis ikuisen kaupungin perustajan sielu palaa aikojen pimeydestä alati yötaivaalle hehkumaan. Kyse on siis kiintotähdestä ja muista samankaltaisista – eli klassikkokirjoista.

”Tarinaniskentä ei ole muuttunut Romuluksen ajoista olennaisesti. Minäkin 2020-luvulle ehtinyt tarvitsin tarinoita aivan samalla tavalla kuin muinainen roomalainen. Todistin monen kunnon tarinan eläneen omaa elämäänsä, kuin leijan, joka nousi tuulten mukana korkeuksiin. Galaktisessa runousopissa ei korostunut aika, joka käytettiin klassikon valmisteluun. Enemmän vaikutti se, että teos oli päätetty ’suunnitella ikuisuutta varten’ – -.”

Hiltusen tietokirja esittelee kolmen kirjan tähtiryhmissä ikiloisteista, himmentymätöntä kirjallisuutta. Kolmikoiksi yhdistely on mainio idea, ja näitä ryppäitä on kirjassa viisi. Niiden kokoonpanot yllättävät, esimerkiksi ensimmäisessä kolmikossa hehkuvat Churchill, Plutarkhos ja Cicero, kolmannessa Linna, Steinbeck ja Aristoteles. Jokaisen kolmikon esittelyä edeltää huolella valittu sitaatti antiikin ajoilta. Se johdattelee kunkin kimppakivan perusteisiin.

Kovin paljon ei ilmesty yleistajuisia kirjallisuuskirjoja, siksi Hiltusen teos jo lähtökohtaisesti kiinnostaa. Kirjasta huokuu tiedonjano ja halu välittää tietoa, myös tietoa palveleva uteliaisuus sekä humanistisen sivistyksen arvostus. Kirjoittaja yhdistelee esseistisesti omia kirjailija- ja kirjavalintojaan ja havaintojaan runsaisiin taustatietoihin. Tiedon ja kommentoinnin tasapaino vaihtelee, ja Hiltusen pitkistä alaviitehuomioista syntyy ihan oma tarinalinjansa.

Virkistävää on, että antiikin tekstit tulevat tuoreenoloisesti tykö. Ja sallittakoon toisto: niistä paljastuu odottamatonta. Etenkin Churchillin kaunokirjallinen tuotanto Nobel-palkintoineen on ainakin minulle sopiva muistin virkistys, ja Väinö Linnasta Hiltunen onnistuu kaivelemaan kiinnostavasti piiloon jäänyttä proosaa. Joistain kirjailijoista kuten Kivestä Hiltunen kertaa tuttuja tietoja. Ja kovin on Hiltusen klassikkokimara äijävoittoinen, ainoana naisena (ja aikalaisklassikkona) tähtitaivaalle päätyy J. K. Rowling. Jokainen tietysti valitkoon klassikkokirjansa tavallaan – mutta onneksi edes Rowling.

wp-1583055663644.jpg

Hiltusen teksti etenee sujuvasti, ehkä tyylitietoisesti aiheeseen oikeassa suhteessa vanhakantaisesti, välillä jopa vanhahtavin sanavalinnoin. Ehkä tyyli on nimenomaa antiikkista esikuvaa kunnioittavaa. Tarkoitan sitä, että antiikin elämäkertojen mallin mukaisesti Hiltunen esittelee kohteittensa henkilöhistoriaa ja selostaa sitten valittujen teosten ydinsisältöjä. Teksti luistaa ajasta ja kirjailijasta toiseen yhteyksiä luoden, niin myös kirjoittajan tulkinnat, esimerkiksi:

”Kirjallisuuden tehtävänä voi olla lievittää terapeuttisesti sitä ahdistusta, jota vääryyksiä kokeva ihminen tuntee. Aisopoksen faabelit olivat tässä mielessä kuin suorasanaisen psykiatrin neuvokokoelma. Ne eivät romantisoineet luonnollista maailmaa, jossa monenlaiset vastoinkäymiset odottivat ihmispoloisia ja muita eliöitä. Sitä vastoin faabeleissa oli tarjolla aimo annos raakaa realismia, josta järkevä lukija saattoi oppia jotakin tulevaisuuden varalle.”

Tyylillisesti Romuluksen sielu tasapainottelee asiatyylisen tietopakettiproosan ja persoonallisen esitystavan välillä. Minun makuuni mukana on liikaa huutomerkkejä, mutta se on Hiltusta. Niin on sekin, ettei suuria näkyjä himmailla, siitä todistaa myös kirjan reipas alaotsikko: Galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkailijoille. Näin alkusanoissa:

”Lähdinpä tarkkailemaan kaunokirjallisia kiintotähtiä. Oliko niiden takana näkyvissä toinen, mahdollisesti kirkkaampi valonlähde, sellainen, josta valo olisi lähtenyt liikkeelle vuosisatoja tai tuhansia vuosia aikaisemmin? Syntyikö tällaisia kirjallisia ketjuja erittelemällä runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkailijoille? – – Heittäydyin matkalle tähtien taakse menneeseen aikaan ja kulttuuriin, menneiden viisaiden sanoihin.” 

Runousopista tai runousoppineista en tiedä, en myöskään kosmologeista, mutta muille tarkkailijoille Hiltusen kirja muistuttaa kirjallisen sivistyksemme alkujuurista ja niiden vaikutuksista sekä eri aikojen kirjailijoiden säteilystä toisiinsa. Siksipä Hiltusen koonti ilman muuta ansaitsee päivänvalon.

– –

Jari Olavi Hiltunen
Romuluksen sielu. Galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkailijoille
Warelia 2020
tietokirja
345 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

2 maaliskuun, 2020 · 7:07 am

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäen romaani Sitten alkoi sade (WSOY 2019) miellyttää henkilökeskeisenä romaanina. Kirjailijan psykologista otetta verrataan lievetekstissä Eeva Joenpeltoon. No mikä ettei. Lähteenmäki pitää hyppysissään niin juonen kuin henkilöiden elämänkohtalotkin.

Pidän päähenkilönä eläkeikää lähenevää Paulaa, vaikka romaanissa on toinenkin pääkertoja, ihmiskauppauhri Ojó. Alkupuolella haeskelin hapuillen yhteyttä raskaana olevaan Ojón, joka pakoilee sutenööriään ja päätyy Afrikasta Espanjaan viiniä tissuttelevan suomalaisnaisen hoteisiin. Tarinat linkittyvät vähitellen ja tuovat romaanin ystävyysteemaan oman ulottuvuutensa.

Ystävyyden lisäksi kirjassa pöyhitään perhesuhteita, etenkin isoäiti-ikäisen näkökulmasta. Tykästyn Paulan hahmoon. Hänessä on jotain aavistuksen sirkkamaista (ks. Juttuni Anni Saastamoisen Sirkka-romaanista), ei ihan yhtä koomista mutta virkistävästi omanlaista, sosiaalisesti kömpelöä tuumailijaa. Paulaan ei enää vanha, tuttu terapeuttihomma iske, ja mennyt elämä vaivaa – niin menetetty mies kuin ystäväkin. Etenkin vaiettu, vanha ystävyys vaivaa, vaikka uusikin on tuloillaan.

Paulan tekee mielenkiintoiseksi myös se, että romaani tuo tullessaan hienosti aihepiirin, josta ei ole paljon kirjoitettu. Se ei ole uutta, että äidin suhde aikuiseen tyttäreen ja aika vieraaksi jääviin lapsenlapsiin ei ole mutkaton, mutta tuoretta on tapa, miten kuvataan Paulan ajatuksia tyttären erosta:

”Ei ole helppoa mukautua toisen ihmisen aiheuttamaan melko sattumanvaraiseen muutokseen ja muuttaa omia tapoja, ajatuksia ja puheita sen myötä.”

Paula on kiintynyt tyttärensä mieheen Kasperiin, ja ero tietää myös Paulalle eroa vävystä. Sitä ei aina tule otettua huomioon, miten laajalle toisten ihmissuhdepäätökset vaikuttavat. Paula valottaa sitä kiinnostavasti:

”Mutta on myös niin, että he ovat tunteneet kaksikymmentä vuotta. Se on puolet Kasperin elämästä ja kolmasosa Paulan. On oikeastaan kummallista, etteivät he enää tapaa. Yhtenä hetkenä he häärivät keittiössä rinnakkain, toisena hetkenä Kasperista ei sanota sanaakaan.” 

Minulle Lähteenmäen romaani paranee edetessään. Siihen on kyllä pakattu paljon aineksia, mutta kyllä kerronta jaksaa kantaa ne. Siksi Sitten alkoi sade -kirjasta kehkeytyy miellyttävä lukukokemus, joka perinteiseen tapaan vie kertojen pään sisään ja paljastaa ajatusten ja tekojen taustoja. Tarkoitan siis sitä, että kerrontatapa ja näkökulmat miellyttävät, aiheet eivät ole siloisia tai siloteltuja. Tarinointi uskoo taitekohtien tarkoitukseen ja niissä toivon mahdollisuuteen.

– –

Laura Lähteenmäki
Sitten alkoi sade
WSOY 2019
romaani
317 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muualla: Leena Lumi ja Kirja vieköön!

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 maaliskuun, 2020 · 10:00 am

Blogistania-kirjani 2019

Bologgaajaporukka äänestää jälleen vuoden kirjasuosikeistaan. Ja aina on sama tuska: yksi ihminen voi lukea rajallisesti ja äänestää siten vain lukemastaan kirjajoukosta. Monta helmeä on lukematta. Minulla on myös toinen ongelma, sillä luetut kirjat loksahtelevat eri suosikkisijoille nyt kuin esimerkiksi viime lokakuussa tai joulukuussa. Aika muuttaa mieltä.

Äänestän tällä kertaa vain kahdessa kategoriassa, eli kotimaisten ja käännettyjen kirjojen sarjoissa.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka2

Blogistania Finlandia

3 pistettä
Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Verenkiertomainen kerronta hiussuonineen (juonineen) tempaa mukaansa ja saa kananlihalle, kun ajattelee henkilöitä, pikkukaupungin toimintatapoja ja tapahtumia. Velhomaista kerrontaa.

2 pistettä
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Tämä kirja on riematusvonkale proosavirrassa. En ole erityisesti spefi-fani, mutta tällä tavalla ympättynä ihan mikä tahansa arktisen hysterian höyre nappaa pyydykseeni.

1 piste
Pajtim Statovci: Bolla
Onhan tämä hieno, järisyttävä kirja ihmisestä, ihmisistä, olosuhteista, teoista.

Blgistania Finlandin postaukset kokoaa tänä vuonna Amman lukuhetki.

Blogistania Globalia

3 pistettä
Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis
Kun kaikki mahdolliset sosiaaliset ongelmat ja sen päälle murha iskevät yhteen henkilöön, sen voi kertoa myös näin. Mestarillista proosakerrontaa!

2 pistettä
Ian McEwan: Kaltaiseni koneet
Aika sulloutuu kertojan kuivausrumpuun, jossa sotketaan surutta ennen eläineitä tulevaan tekoälyyn niin, että kertojan osa on olla osallinen, tulkki ja hölmö. Kerronnan kirjopyykki tekee puhdasta jälkeä ainakin minun makuuni.

1 piste
Domenico Starnone: Kepponen
Tarkka, riipivä kuvaus vieraantuneen miehen havainnoista, ajattelusta ja toiminnasta suhteessa läheisiinsä.

Blogistania Globalian postaukset kokoaa tänä vuonna Todella vaiheessa -blogi.

Muihin sarjoihin en tänä vuonna osallistu. Blogistania Tiedon postaukset kerää Kirjamies, ja Blogistania Kuopuksen blogi Yöpöydän kirjat. Kaikkien kategorioiden äänestystulokset julkistetaan 2.3.2020.

28 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Avainsanat:

28 helmikuun, 2020 · 7:45 am

Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto

Metsään ja puihin liittyvästä kansanperinteen runsaudesta ammentaa sarjakuvakirja Metsänpeitto (Arktinen Banaani 2018). Sanna Hukkanen vastaa visuaalisesta puolesta ja Inkeri Aula sisällön loitusuarkistojen ja metsämytologian muokkauksesta sarjakuvan tarinoiksi.

”Päästä, mehtä minun omani,
minä päästän sinun omasi.
Lepy mehtä, lauhu mehtä!
Lepy mehtän kultainen kuningas!”

Albumi koostuu yhdeksästä tarinasta: yksi metsänpeitosta ja kahdeksan eri puulajeista. Joka tarinaa pohjustaa lyhyt kansanrunon pätkä ja selostus tarinan pohjana olevasta kansanperinteestä. Juttujen juonet sijoittuvat eri aikoihin, vain tammeen kytketty tarina etenee kokonaan kansanrunosäkein, napattuna karjalankielisestä versiosta suuresta tammesta.

Metsäluonnon ja perinteen arvostus huokuu kirjasta, ja tehometsätalous saa kylmää kyytiä. Toisissa tarinoissa voi lukea sanomaa rivien väleistä, toisissa tarinan sanoma juntataan peittelemättä, esimerkiksi haapa- ja kuusipuihin liittyvät osuudet ovat sellaisia. Vaikka sarjakuvatarinan syttyy perinteestä, se tuodaan julki ihmisten kautta. Pidän siitä, että tarinat sijoittuvat eri aikoihin, sillä se ilmentää, miten ikiaikaiset uskomukset voivat jatkua sukupolvesta toiseen.

wp-1578336740342.jpg

Metsänpeitto-kirjan sarjakuvatarinoissa miellyttää tarinoiden vaihteleva kuvakieli. Joka tarinassa on hieman erilainen piirrosjälki, jonka muotokieli sopii juoneen ja tunnelmaan. Tummahehkuinen värimaailma myötäilee mystiikkaa, joka luonnollisesti sopii luontomytologiaan. Puukuvissa ja -ornamentiikassa kauniit muodot hivelevät silmää. Metsämytologian siirtäminen sarjakuvakeinoin tuntuu mielekkäältä, joten kirja sopii nousevalle nuorisolle ja jo varttuneille lukijoille. Hienoa, että perinne elää näin!

– –

Sanna Hukkanen & Inkeri Aula
Metsänpeitto
Arktinen Banaani 2028
sarjakuva
166 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muualla muun muassa: Lukuaikaa etsimässä ja Oksan hyllyltä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva

Avainsanat: ,

26 helmikuun, 2020 · 7:11 am

Ludmila Ulitskaja: Köyhiä sukulaisia

Köyhiä sukulaisia -kokoelman (Siltala 2019) novellit ovat alun perin ilmestyneet 1990-luvulla, vaan ei ajankulku vaikuta näihin teksteihin. Ludmila Ulitskaja jatkaa venäläistä kerrontaperinnettä rehevästi ja tehokkaasti.

Kirjan alkuosan novellit vievät ahtaasti asuttuihin neukkukortteleihin, joissa kirjavat elämänkohtalot kukoistavat. Yhteiskunnallinen tillanne humisee taustalla, se on tosiasia, jota ei tarvitse alleviivata. Moni henkilöistä on juutalainen, eikä sitäkään alleviivata. Pääosassa ovat eri-ikäiset naiset, pääosin hieman syrjään sysätyt. Yhteistä taitaa olla tämä:

”Kaikilla ihmisillä, Zina, on jotain paljon ja jotain vähän: kauneutta, älyä tai kaikenmaailman tavaraa.”

Ulitskaja kuvailee taitavasti henkilöitä ja heidän aivoituksiaan. Aistin tunnelmasta myötäeloa ja huvittuneisuutta. Suomentaja Arja Pikkupeura on tehnyt hyvää työtä siirtäessään verevästi vuolaat kuvailut kielellemme. Pysyn hyvin kärryillä, vaikka Ulitskajakin viljelee venäläistä tapaa käyttää samasta henkilöstä ainakin kahta-kolmea nimeä.

wp-1581240695916.jpg

Ihastun kokelman päättävään pienoisromaaniin ”Sonetška”, joka kertoo lukemista rakastavan nuoren naisen elämänvaiheet, sen, miten hän liukuu tilanteesta toiseen  taiteilijan puolisona ja levottomanlepattavan tyttären äitinä. Sonjan mukautuvaisuus on novellin hyvin pohjustettu tausta, jolle muut henkilöt roimivat väriläiskiään.

”Junassa Sonja ei saanut unta vaan ajatteli koko ajan sitä, miten ihanaa sekä tyttären että aviomiehen elämä oli, miten nuoruus kukoisti hänen ympärillään, ja miten sääli oli, että hänen omalla kohdallaan kaikki oli takanapäin – mutta miten suuri onni että se kaikki sentään oli tapahtunut. Pää tutisi vaunun kevyen tärinän tahdissa saaden hänet näyttämään vanhukselta, kuin etiäisenä hänelle kahden vuosikymmenen kuluttua puhkeavasta vapinaoireesta.”

Teksti hivelee kuvailevan kerronnan ystävää, etenkin tunnevaihtelut välittyvät, huippuna eroottiset kohtaukset, joissa kaarrellen tavoitetaan henkilöiden tunnelma ja toiminta. Tämä on täyteläistä proosaa.

– –
Ludmila Ulitskaja
Köyhiä sukulaisia
suomentanut Arja Pikkupeura
Siltala 2019
187 sivua.
Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

23 helmikuun, 2020 · 8:00 am

Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset

Autofiktio on ollut jonkin aikaa erityisen paljon pinnalla. Tuntuu, että se on nykyisin myös merkittävä markkinointivaltti: teksti on omakohtaista. Tuntuu myös, että myös kirjailijat tuovat entistä herkemmin tosipohjan esille.

Eikö kirjailijan teksti ole aina omakohtaista, vaikka eivät kaikki tekstin tapahtumat olisi oikeasti elettyä? Ja eikö aina elettyyn sotkeudu koettu, ajateltu, kuultu, nähty, kuviteltu ja tunnettu? Jotkut tekstit tietysti ovat suoremmin kirjoittajan elämästä kuin toiset. Lukijana olen vain sitä mieltä, että kirjailija ja kirjan tausta tai tosipohjaisuus ei niinkään vaikuta lukukokemukseeni, vaan ilmaisun ja kerronnan totuudellisuus. Se, että saan fiktiosta tarttumapinnan ja vakuutun tekstistä kaunokirjallisuutena.

Autorunoutta – näin voisi varmaan sanoa Anna Elina Isoaron kokoelmasta Tämänilmaiset (Aviador 2019). Runoudessa tunnetaan keskeislyriikka, runouden minämuotoinen subjektiivisuus, joka pukee sanoiksi runoilijan kokemaa. Isoaron runokirja vaikuttaa omakohtaiselta: kirja kuvaa vastasyntyneen kuoleman vaikutuksia runojen puhujaan ja hänen perheeseensä. Kokoelma on vaikuttava – siinä on nimenomaan kaunokirjallista totuudellisuutta, sanankäytön vaikuttavuutta.

wp-1582360837954.jpg

Kokoelman runoissa on suoruutta. Ei jää fragmentaarisen epäselväksi, mistä on kyse. Vastasyntynyt on kuollut, suremaan jäävät äiti, isä ja isoveli. Perheenjäsenet surevat kukin tavallaan, ja kuoleman lopullisuus vaikuttaa kaikkeen, vaikka elämä jatkuu ympärillä. Äiti sanottaa tilan runoihin. Teemaa ei hiivistellä, jolloin ilmaisu vapautuu ja välittää sellaista, jolle on vaikea löytää sanoja. On kyse niin suurista asioista:

”niin poistut
poistumatta

niin toistun
toistumatta”

Runojen rytmi ja tyyli vaihtelee kokoelman osasta toiseen. Hienoja osioita ovat ne, joihin runon puhuja hakee mallin ikiaikaisesta, lauluista ja saduista. Esimerkiksi Isoaro tekee keskenmenoista runon, joka puetaan Lumikki-sadun asuun. Laulujen ja satujen tausta ikään kuin auttaa ilmaisemaan sen, mikä täytyy. Ne kirpaisevat ja kouraisevat minua, niihin runoilija loihtii puhuttelevia säkeitä, käsittelee teemoja taidolla.

Surussa on lohdun mahdollisuus. Se välittyy myös Isoaron kokoelmasta. Otan sen vastaan lämmön leviten. Kirjan loppua kohti suru raottuu.

”- –
Kirjoitan ne tyyntymään. Painan pari lumpeenlehteä
veden pintaan kuin laastareita laittaisin.
Vähän ne jäävät repsottamaan, nyt kirjoitankin
kuritonta liplatusta, ilonpuuskia, isä opettaa isoveljeä uimaan.

Kaiken olen saanut, on taas kesä.
Ei koskaan enää se kesä.”

– –
Anna Elina Isoaro
Tämänilmaiset
Aviador 2019
runoja
83 sivua.
Sain kirjan kustantajalta Turun kirjamessuilla.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Avainsanat:

22 helmikuun, 2020 · 10:53 am

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa

Ihmisen luurangossa on 206 luuta. Tästä luvusta irtoaa Wilhelmiina Palosen esikoisromaanin nimi: 206 pientä osaa (Gummerus 2020). Ja on luilla paikkansa romaanin maailmassa.

Romaanissa on kolme tarinalinjaa. Yksi seuraa Hellin nuoruusvuosia 1920-luvulla, toinen murrosikäistä Alvaria nykyaikana. Kolmannessa puhuu minämuotoisesti luuranko, joka seuraa Alvaria. Aluksi minusta tuntui, etteivät juonen tai kerronnan palaset loksahda kohdilleen, mutta olen tyytyväinen, että luin romaanin loppuun. Kerronta parantaa otettaan koko ajan edetessään ja lopun luunmurskan otan jo ihastuneena vastaan. Mutta mistä palaset ja murska koostuvat?

Helli rakastuu ennen ylioppilasjuhla-aikaa ja tapahtuu se tavallinen tarina. Kukaan ei jaa Hellin ahdinkoa. Hellin mieli on sumea, ja se myös kerrotaan melko sumeasti. Nuoren naisen elämä etenee karusti, ja se on tarkoituksellinen vastakohta romaanin nykyaikatasoon, jossa Alvarin äiti ilmentää viime vuosikymmenten mahdollisuuksia nuorelle naiselle, joka tulee raskaaksi, kouluttautuu, menestyy urallaan ja kasvattaa lapsen yksin. Hellin aikana se ei ollut mahdollista, Hellin mahdollisuudet ja ratkaisut olivat tyystin toiset – niin myös kohtalo.

Alvari edustaa nykyajan yksinäistä nuorta, jonka äiti liehuu maailmalla menestymässä. Isä on ollut Alvarille etäinen, harvinainen näky, mutta nyt isä ilmestyy muine perheineen. Tilanne ei ole murrosikäiselle helppo. Tässä astuu spefi-taso mukaan: kaliseva luuranko ilmestyy kaitsemaan haavoittuvasta nuorukaista, joskin luurangon jutut herättävät levottomuutta. En meinannut käsittää, miksi. Selvisihän se sitten.

wp-1582360690720.jpg

Luu-motiivi pilkahtelee pitkin matkaa. Helli laihtuu luurangonlaihaksi, ja Alvarin äiti tutkii hammasluita ja selvittää niistä kuolleiden alkuperää, ja luuranko on luonnollisesti myös kuoleman symboli. Luurankokaverin ilmestyminen Alvarin elämään juuri nyt ei ole sattumaa, mutta sen salaisuuden selvittämisen säästän sinulle.

”Ajattelin pitämistä, kun painoin tyynyä päätäni vasten, miten töksähtelevää ja vaillinaista se oli, omahyväistä itsensä peilailua. Minä puristin tyynyä tiukemmin. Ja kuitenkin muiden armolle asettumista.”

Vaikkei Hamlet nyt liity millään tavalla tähän, sanoisin kuitenkin romaanin käsittelevän ikiaikaista ollako vai eikö olla. Sopii se mietittäväksi ja tämäkin romaani luettavaksi ihmisten teoista ja niiden seurauksista.

– –

Wilhelmiina Palonen
206 pientä osaa
Gummerus 2020
romaani
153 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

18 helmikuun, 2020 · 6:12 pm

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Norjalaisen tunturipuron kirkkaana mutta samalla pyörteisenä virtana etenee Vigdis Hjorthin romaanin kieli ja kerronta. Perintötekijät (S&S 2020) on jälleen osoitus Katriina Huttusen taidosta kääntää alkuteksti orgaanisen oloiseksi.

Romaanin kertoja, kuusikymppinen Bergljot saa tiedon kytevästä ennakkoperintöriidasta, koska hänen kaksi nuorempaa siskoaan Astrid ja Åsa on saamassa vanhempien kaksi mökkiä. Bergljot ja veli sivuutetaan perinnönjaossa. Vaikka veli ja Bergljot ovat olleet vuosia välirikossa vanhempiensa ja osittain myös sisarustensa kanssa, oikeudentuntoinen veli haluaa tasapuolisen kohtelun. Tämä käynnistää upotettujen perheasioiden pintaan nousun.

”Häpesin puhuessani ja häpesin nähdessäni kuulijoiden kasvot, ja häpesin kotimatkalla miten olin kertonut mökkien arvosta ja yliannostuksesta, lapsellisesti ja kimeällä äänellä, tavoilla jotka kuuluivat lapsuuteen, typerään nuoruuteen, häpesin koko yön, en saanut häpeältä nukuttua, koska en ollut aikuinen, koska en pystynyt kertomaan kypsällä ja tasapainoisella tavalla, koska minusta tuli taas lapsi.”

Teksti imaisee mukaansa, ja kielikirkkauden lisäksi juoni jouduttaa tempautumista kirjaan. Tapausten kulku etenee lähes jännärimäisesti, sillä kahtia jakautuneen perheen pulmat ja vaietut salaisuudet selviävät vähitellen lukijalle. Kertoja pihtaa syitä taitavasti, ja kun ne kirjan puolenvälin jälkeen paljastuvat, syntyy uusi, jäytävän psykologinen jännitysmomentti: miten perheenjäsenet käsittelevät avoimesti avattua traumaa? Miten kertoja selviää, kun psykoanalyysissa möyhennetty trauma taas aktivoituu?

Vaikka tekstiin tungetaan Freudia ja Jungia, pysyy tarina kertojan tunnetotuudessa kiinni. Kerronnan tehokeinoja ovat suoruus, toisto, kierteisyys ja havaintojen tarkkuus. Väkevästi välittyy etenkin kertojan vellonta: tällaista on, kun ytimiä nävertävää asiaa käsitellään. Tällaista on, kun kertoja tulkitsee muiden reaktioista ja viesteistä sanatarkkaan joka nyanssin, mitä kukin on milloinkin sanonut ja tarkoittanut. Välillä uuvun veivaamiseen – mutta ei, kertoja ei pääse irti, ei millään, vaan veivaa ja veivaa.

wp-1581854687746.jpg

Kertojakeskeisyydessä on joitain suvantoja, joissa kertoja tulkitsee toisten näkökulmaa ja joissa havaintojen tarkkuus yltää runollisuuteen ja ajatelmallisuuteen. Hienosti kertoja kytkee myös ystäviään osaksi vyörytystään. Osin ystäväosuudet laventavat kertojan kapeaa näkökulmaa. Pääpiirre on kuitenkin se, että kertoja on keskellä, muut sumussa kertojan sumentuneen olemisen liepeillä.

Myös Bergljotin lapset ja pienet lapsenlapset saavat aimon osan Bergljoltin lapsuudenperheen vuosikymmeniä käynnissä olleesta sairaasta tilanteesta. Tätä mietin paljon. Ja pistää kirja miettimään muutenkin ihmisten suhteita ja suhtautumista.

”Sen muistaisi, ajattelin, seuraavalla kerralla kun reagoisin yllättävän voimakkaasti kohdatessani toisen ihmisen tai ilmiön, että selitys ei todennäköisesti ollut toisessa ihmisessä, ilmiössä, vaan minussa.”

Romaani vetää monin tasoin syövereihinsä ja pistää miettimään vääryyksiä ja taitamattomuuksia, joita perheen sisällä tehdään. Jokaisella perheenjäsenellä on tietoisia ja tiedostamattomia syitä ja motiiveja, jokaisella on hetkensä nähdä ja sulkea silmänsä, jokaisella on keinonsa manipuloida.

Ehkä liikaa nyt ympäripyöristelen, mistä on kyse, mutta haluan jokaisen lukijan pääsevän kirjaan ennakkotiedottomana. Tämän paljastan: on kyse nähdyksi, kuulluksi ja tunnistetuksi tulemisesta – on sitten kyse 5-vuotiaasta, 50-vuotiaasta tai 80-vuotiaasta. On myös kyse siitä, ketä uskotaan. Tämä romaani on Bergljotin. Minkälainen romaani olisi veljen tai kahden pikkusiskon? Entä äidin tai isän?

Vakuutun romaanin otteesta aiheeseensa: näin kivuliaasta aiheesta näin luistaen. Autofiktiosta tässä on kyse, niin tietävät kertoa kirjan esittelytekstit, ja kirjan sisällön suoruus on herättänyt Norjassa kohua ja kirjailijan perheenjäsenten ulostuloja. Maantieteellinen etäisyys ehkä vaikuttaa minuun niin, etten auto-ominaisuuksia jää sen kummemmin ruotimaan, vaan lyhyesti: tämä kirja on riepova ja väkevä.

Vigdis Hjorth
Perintotekijät
S&S 2020
romaani
Katriina Huttunen
245 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry him?.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: