12 syyskuun, 2019 · 5:52 am

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Pohjoinen maisema, mentaliteetti ja murre välittyvät Akseli Heikkilän romaanista Veteen syntyneet (WSOY 2019). Karuun perhetarinaan sekoittuu sykäyttävästi selittämättömiä aineksia.

Tapahtumat alkavat siitä, kun vuosien poissaolon jälkeen aikuinen Eeva-tytär palaa kotikylään. Syy selviää vähitellen: hampaankoloa kivistävät menneet, ja kipu pitäisi repiä juurineen pois. Mutta aloitan alusta:

”Istun veneessä keho soutamisesta raskaana, edessäni avautuu kylämaisema. On myöhäinen alkukesän ilta, ja aurinko laskee horisontin taakse rovion väreissä. Ilma on vuodenaikaan nähden viileä, mutta hengitys ei sentään höyryä. Yö ja aamu ovat lähes yhtä kirkkaat.”

Heikkilä luo romaaniin tunnelman, jossa selkeään Eevan havaintojen kuvaukseen leijuu salaperäistä. Tapahtumilla ei ole aikaa. Kyse voisi olla aikaa sitten tapahtuneesta tai tulevista vuosista, ilmastonmuutoksen pilaaman Lapin jokiseudusta.

20190901_172443_resize_31.jpg

Eevan kotikylän naiset synnyttävät veneisiin ja uskovat vedenneitoihin, ja joesta ovat kalat paenneet epäonnisen uhriteon johdosta. Ehkä. Menetetyn elinkeinon vuoksi kylän veneet on poltettava. Löydän lukuisia yhteyksiä, symboleita ja arvoituksia lopun alusta: palavien veneiden rovio kuin auringonlaskun värit; naisen palavanpunaiset hiukset päänmyötäiseksi sängeksi ajettuna; Eeva (eli alkuäidin kaima) lapsensa ja uskonsa elämään, elämänkiertoon ja äitiinsä menettäneenä. Kerronnassa ja kielessä riittää kerroksia.

Toisaalta romaanissa on yksinkertainen juoni länkkärimalliin: yksinäinen ratsastaja (lue: soutaja) tulee kostamaan. Kylässä on kyräilevää, vähäpuheista väkeä. Kostaja saa kostonsa – vaan se ei ole suloinen, eihän se koskaan ole.

Aluksi en ole päästä tarinan taajuuksille. Erehdyn ajattelemaan romaanin olevan sarjaa se tavallinen tarina, vaikka Eeva taiten kertoo olevaa ja mennyttä sekä sirottelee väliin kursivoitua äitisuhdetakaumapohdintaa. Ehkä ajattelen myös niin, että taas pohjoisesta tuuppaa arktisen kohtalokasta proosaa. Innostun romaanin edetessä, sillä tunnelma tihenee loppua kohti. Sopivassa suhteessa selittämätön ja selitetty tekevät Veteen syntyneestä kiehtovan esikoisromaanin.

– –

Akseli Heikkilä
Veteen syntyneet
WSOY 2029
romaani
86 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa, mm. Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry you.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

9 syyskuun, 2019 · 6:59 am

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7+7

Kirje on lähtökohtaisesti intiimi teksti, yleensä vain vastaanottajalle tarkoitettu. Usein kirjeen kirjoittaja kertoo kuulumisia ja availee ajatuksiaan. Hän odottaa kirjeenvaihtokumppaniltaan vastavuoroon samaa, mutta kirjeenvaihto poikkeaa luonteeltaan somettelusta, sillä vastaukset voivat viipyä, se on luonnollista toisin kuin somen online-ympäristössä. Kirjeenvaihdossa on mahdollista kypsytellä asioita, joita kirjeessä käsittelee.

Mitä tapahtuu, kun Juha Itkonen ja Kjell Westö kirjoittavat toisilleen seitsemän julkista kirjettä, joista koostuu kirja 7+7 (Otava 2019)? Ei kirjejulkaisut toisaalta harvinaisia ole, sillä monien kirjailijoiden kirjeenvaihtoa on esimerkiksi julkaistu jälkikäteen. Mutta nyt kaksi kirjailijaa on varta vasten ja tietoisesti kirjoittanut toisilleen julkaistavia kirjeitä, Westön sanoin ”avointa ja suojaamatonta virtaa ihmiseltä ihmiselle”. Tuloksena on henkilökohtaisuuden ja hiotun esseistiikan yhdistelmä. Osin spontaanilta vaikuttavaa, osin suvereenin tekstintuoton tuntua.

”Vaikka kirjeenvaihtomme käsittelee hyvinkin henkilökohtaisia asioita, kirjailija on melkein aina mukana kun kirjoitan. Menen niin syvälle itseeni kuin uskallan ja osaan. Mutta osa minusta jää ulkopuolelle.” Westö

Kaksi ammattikuvittelijaa käsittelee kirjeissään paljon kirjailijuutta ja kirjallista kenttää meillä ja muualla. Kumpaakin kritiikit ovat haavoittaneet. Sen esille tuominen muistuttaa siitä, miten kirjailijan työ on luonteeltaan raastavaa: vuosien puurtaminen, sitten antautuminen lukijoille ja julkisille arvioinneille.

Kirjassa on kiinnostavia ajatuksia autobiografian / omakohtaisuuden / omaelämäkerrallisuuden ja silkan fiktion yhteyksistä ja ristivedosta. Itkosen viimeisin romaani Ihmettä kaikki ilmestyi keskellä kirjeprojektia ja on yksi kimmoke post-Knasu-kirjallisuuden miettimiseen. Itkonen toteaakin: ”On siis paikallaan miettiä, miten ’puhtaat’ kirjat enää pärjäävät kilpailussa doupattujen teosten kanssa.” Dopingia on siis kirjojen omakohtaisuus. Kumpikin kirjailija kokee olevansa pohjimmiltaan fiktiokirjailijoita, Itkonen omakohtaiseen kallellaan enemmän kuin Westö.

”Kirjailijalle kysymys muistamisen ja keksimisen erosta on loputtoman kiinnostavaa.” (Itkonen)
– –
”Minun on uskottava edelleenkin fiktioon, mielikuvitukseen ja tarinaan, se on minulle elinehto.” (Westö)

20190907_144100_resize_33.jpg

Kirjailijat pohtivat paljon perhettä ja isyyttä. Miesten ikäero vaikuttaa siihen, että elämänvaiheet eroavat toisistaan mutta yhtymäkohtia löytyy paljon. Kirjeenvaihto sisältää lisäksi rutkasti isoja teemoja politiikasta, yhteiskunnasta, isänmaallisuudesta, kieli-identiteetistä, ilmastomuutoksesta, #metoosta, feminismistä ja patriarkaatista. Pistelevät he joukkoon sellaistakin, että varmasti löytyy tahoja mieltään pahoittamaan tai vasta-argumentoimaan. Pääaiheet poukkoilevat kirjeestä toiseen, liikkuvat tunnelmissa, joissa on tarkkanäköistä pohdintaa ja menneiden muistelua mutta myös huolta, turhautumista, kiukkua ja alistumista. Kumpaakin kirjoittajaa leimaa itsetutkiskelu. Ja eipä unohdeta toivoa eikä rakkautta – niitäkin on.

Itkosen tuotannosta en ole lukenut kaikkea, Westöltä suurimman osan, mutta nyt olin omituisena osallisena kahden kirjailijan ystävyyden syvenemisessä. Tai ”omituinen” on väärä sana, ”etuoikeutettu” on osuvampi. Ehkä hetkittäin minulle tulee tirkistelevä olo, vaan vähemmän kuin etukäteen oletin. Minulle on annettu tieten tahtoen mahdollisuus katsoa kirjailijoiden valikoimaan privaatista ja elämännäkemyksistä. Se herättää tunteita ja ahaa-elämyksiä. Minua miellyttää lukea, miten arvostavasti ja ymmärrys edellä kirjailijat tulevat toisiaan vastaan aiheiden aloituksissa ja vastauksissa. Ja viimeisen kirjeen viimeiset rivit, oho, liikuttavat.

– –

Juha Itkonen & Kjell Westö
7+7. Levottoman ajan kirjeitä
Otava 2019
esseistisiä kirjeitä
237 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

8 syyskuun, 2019 · 6:33 am

Nina Honkanen: Pohjakosketus

Nina Honkasen kolmas romaani Pohjakosketus (Into 2019) kuvaa aviohelvettiä. Kirjan nimi viittaa suoraan suhteen laatuun ja sen vaikutuksista naiseen.

”Pohjakosketus kulki sen syvyydestä ja pituudesta huolimatta mukana läpi loppuelämän, ja rantakivistä saatujen haavojen jälkeiset arvet muistuttavat itsestään viimeiseen asti.”

Romaani vie tuhoavan suhteen syövereihin. Kirjailijamies nostaa pauhaavan myrskyn toisensa perään, ja nainen jää hyökyjen alle. Tarkastelutapa on psykologinen, esimerkiksi riitamekanikka ja kummankin puolison toimintatavat avautuvat seikkaperäisesti, mukaan lukien lapsuudenperheen vaikutus ja mallit käytökseen.

Tyyli ja kerronta tuo minulle jostain syystä mieleen ruotsinkieliset avioliittoromaanit (vaikkapa Vuosisadan rakkaussota). Samantyyppinen kirurgiotteinen sisuskalujen selvittäminen on luonteenomaista Pohjakosketukselle. Honkasen kirjan viisikymppisen pariskunnan yli kymmenvuotinen uusperhetaival tallentuu rakenteellisesti kiinnostavasti, sillä siinä seilataan lähiajasta suhteen muihin vaiheisiin. Kolmannen persoonan kertojalla on pääsy sisuksiin mutta pyrkii silti katsomaan kauheutta myös pienen välimatkan päästä.

20190820_121629_resize_3.jpg

 

Honkasen romaanin narsistimiehen kohtuuttomuus ja henkinen väkivalta tekevät minut välillä fyysisesti pahoinvoivaksi, sillä romaaniin kirjatut solvaukset ovat kauheita. Pohjakosketus käsittelee myös sitä, mikä pitää naisen suhteessa, jota ei olisi pitänyt edes aloittaa. Lisäksi puolisoiden omien lasten ja yhteisen lapsen osa riitaisessa suhteessa tulee esille. Mutta kokonaisuutta ajatellen keskiössä on nainen, hänen kestokykynsä, pohjalle vajoamisensa, pyörre, josta ei meinaa päästä pois eropäätöksen jälkeenkään.

”Minne tahansa katsoi, minkä tahansa kulman taakse kulki, kumman tahansa kadun puolen valitsi, miten pitkän sillan ylittikin tai mihin milloinkin päänsä päivän päätteeksi painoi, kaikkialla oli tilanteita joita ei halunnut muistaa. Heidän elämänsä miehen kanssa oli kuin potpurin lailla toistuva korvamato, jotka ei päässyt rauhaan vaikka painoi pausea. Ja aina kun tuli hetken tauko ja potpuri vaihtui armollisempaan kelaan, oli vain ajan kysymys ennen kuin nauha meni vielä tiukempaan solmuun ja rikkoi koko magnetofonin.”

Mietin välillä, olisiko kirjaa voinut lyhentää, sillä kauhutilanteet toistavat itseään. Vaan siinä on juuri se juju: niinhän ne tekevät miehen ja naisen elämässä, se on peruskuvio. Ja siksi mies ja nainen ovat kirjassa nimettömiä, sillä näitä miehiä ja naisia on – perhehelvetit eivät valitettavasti ole harvinaisia.

Tämäntyyppiset romaanit eksyttävät myös miettimään, miten omakohtaisia kirjailija sivuille suoltaa (vertaan esimerkiksi Laura Mannisen romaaniin suhteesta narsistin kanssa, Kaikki anteeksi). Mutta Pohjakosketus on romaani – se riittää, en tarvitse vahvistusta, onko sen kirjoittaminen ollut itsehoitoa tai terapeuttista. Vuorenvarmasti kirjan lukeminen on terapeuttista heille, jotka ovat vastaavaa kokeneet. Romaanista saa myös kokemuksen selviytymisestä. Ja koska kyse on romaanista, se toimii kaikille kaunokirjallisuuden tavoin eli vie eläytymään – eläytymään tilanteesiin, joita ei toivoisi kenellekään.

– –

Nina Honkanen
Pohjakosketus
Into 2019
romaani
284 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 syyskuun, 2019 · 6:00 am

Selkotekijä: Tittamari Marttinen

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarjassa on jo esitelty

 Johanna Kartio, Pertti Rajala, Satu Leisko, Marja-Leena Tiainen, Jasu Rinneoja, Pekka Rahkonen ja Hanna Männikkölahti.

 Sarjan idea: katso tästä.

selkotekijä

Tittamari Marttinen, kuka olet?

Olen Rovaniemellä asuva lasten- ja nuortenkirjailija. Olen kirjoittanut lähes 100 kirjaa, valtaosan lapsille ja nuorille, muutaman aikuisillekin. Asuin pitkään Helsingissä, nyt olen viihtynyt Lapissa kolme ja puoli vuotta. Kirjoitustöiden vastapainona luonnossa liikkuminen on tullut minulle entistäkin tärkeämmäksi. Kaunokirjallisuuden lisäksi olen viime vuosina kiinnostunut yhä enemmän myös tietokirjoittamisesta.

Miten sinusta tuli selkotekijä?

Marttinen_Tittamari_väri copy_resize_98.jpg

Kuva: Ville Palonen

Olen kirjoittanut monia eri kirjallisuuden lajeja, ja vuosikausia sydäntäni lähellä olivat helppolukuiset eli juuri lukemaan oppineiden kirjat. Huomasin niiden tärkeyden omien lasten kanssa: lukemaan oppiminen on hieno ihme.

Osallistuin jokunen vuosi sitten Selkokeskuksen ja Kirjailijaliiton seminaariin, jossa sain tietoa selkokirjoista. Silloin päätin kokeilla sellaisen kirjoittamista. Selkokirjojen tekeminen on kiinnostava haaste, jonka avulla on hyvä pohtia myös omaa kirjoittamista sekä kirjoittamisen ja lukemisen eri muotoja.

Olen kirjoittanut selkokirjoja lapsille ja varhaisnuorille. Välituntirakkautta (Pieni Karhu 2007) oli Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinnon ehdokkaana. Uusin selkokirjani on tietokirja nuorille: Selkoa seksistä (Avain 2019).

Miten selkokirja eroaa muusta tuotannostasi?

Selkokirjoista jokaisella on oma maailmansa – niin kuin kaikilla kirjoilla. Selkokirjoja kirjoittaessani ajattelen ehkä tavallista enemmän niiden lukijoita ja toivon niiden kiinnostavan monenlaisia ja -ikäisiä ihmisiä tarttumaan niihin rohkeasti. Jokainen kirja avartaa ja muuttaa lukijansa ja kokijansa maailmaa. Teksti on selkeää, mutta samaan aikaan sujuvaa ja hyvää suomen kieltä, eli sopii kenelle tahansa lukijalle. Selkokielessä on oleellista, että teksti välittyy helposti ja kommunikoi lukijan kanssa, antaa aineksia ajattelulle ja kuvittelulle.

Mikä kirja on suosikkisi omasta selkotuotannostasi?

Tämä uusin, Selkoa seksistä. Uskon että aihe on tärkeä ja ajankohtainen nuorille ja kaikenikäisille, ja siksi sitä oli erityisen mukavaa kirjoittaa. Ihmiskeho on aika ihmeellinen! Halusin tuoda positiivisen näkökulman seksuaalisuuteen ja kehon toimintaan sekä seurusteluun, mutta samalla muistuttaa turvataidoista ja siitä, että aina on mahdollisuus myös kieltäytyä seksistä silloin, kun sitä ei halua. Ihmisellä on oikeus yksityisyyteen, ja toisten pitää kunnioittaa sitä. Kahden ihmisen välinen läheinen suhde on myös aivan eri asia kuin elokuvien ja videoiden seksi. Seksuaalisuus voi joskus tuntua aiheena jännittävältä, ehkä jopa pelottavalta tai nololta, ja siksi on tärkeää puhua siitä avoimesti, kevyesti ja hauskasti. Faktoja voi höystää myös huumorilla. Sanotaan, että puhuminen on tärkein seksitaito.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Suosittelen Mimmu Tihisen mainiota nuortenkirjaa Kello tuhat (Pieni Karhu 2016). Jesse rakastaa jalkapalloa ja Ninni runoja. Mitä tapahtuu, kun nämä nuoret tekevät yhdessä kirja-arvostelun? Kirjassa on sympaattista huumoria ja lämmin tunnelma.

Selkoteksti esille: Selkoa seksistä

Selkoa seksistäNuorille suunnattu tietokirja seurustelusta ja seksistä Selkoa seksistä (Avain 2019) sopii hienosti Tittamari Marttisen työksi. Hän on kirjoittamisen ohessa valmistunut seksuaalineuvojaksi, ja hän suorittaa paraikaa seksologian jatko-opintoja.

Tietokirja seksistä sisältää paljon muutakin kuin sukupuolielinten anatomiaa, seksisanastoa tai erilaisten seksitapojen esittelyä. Kirjassa korostuu arvostus, itsestä huolta pitäminen sekä hyvän olon saaminen ja antaminen.

”Jokainen voi sanoa itselleen:
Tällainen minä olen.
Olen arvokas ja hyvä,
olen juuri oikeanlainen ihminen.”

Yhtä tärkeää kuin seksin ja hyvän olon harjoitteleminen on puhuminen, turvallisuuden tunne ja omien rajojen tunnistaminen. Kirja lähestyy aihetta tunnetaitojen kannalta. Esimerkiksi rakkaushuolet ja hylkäämisen tunteet otetaan huomioon:

”Sinussa ei ole mitään vikaa.
Olet mahtava tyyppi
– ihan niin kuin ennenkin.
Sinun pitää vain hyväksyä,
että rakkaus ei aina onnistu.”

Marttisen hyväntuulinen tietokirja osoittaa, että hyväksyvä ja moniarvioinen suhtautuminen seksuaalisuuteen on oleellinen osa hyvinvointia. Kirjassa on tarpeellisia varoitusosuuksia, ja kirjan lopussa on osuvia tiivistyksiä pääasioista, mutta sen sanoma on: itsensä ja toisten hyväksyminen sellaisenaan on A ja O – ja piste I:n päälle on avoin ja turvallinen keskustelu. Hienosti korostuu, ettei ole yhtä oikeaa tapaa olla seksuaalinen tai nauttia seksistä yksin, kaksin – tai ei ollenkaan. Mutta kumppanin kanssa:

”Seksi voi olla hidasta hyväilyä
tai villiä hauskanpitoa sängyssä:
sinä ja kumppanisi päätätte yhdessä,
mitä haluatte
ja mistä nautitte.”

Seksisanasto voi olla hankalaa, mutta sitä avataan kirjassa selkeäksi. Aiheen havainnollistaminen on mukavan arkista. Kirjan kuvitus tukee raikkaasti sisältöä, sillä Jussi Jääskeläisen kuvat ovat selkeitä, silti ilmeikkäitä. Jos  aihe tuntuu kiusalliselta, nyt on tarjolla kirja, josta saa apua niin nuoret kuin aikuisetkin. Tuloksena on joka kodin ja koulun seksikirja.

Tittamari Marttisen selkotuotanto

Selkoa seksistä. Avain 2019. Kuvitus Jussi Jääskeläinen. Kirja ilmestyy 15.9.2019.
Maalivahdin salaisuus. Opike 2017.
Kultaiset naamiot. Kirjoitettu yhdessä Ritva Toivolan kanssa. Saarnikirjat 2013.
Välituntirakkautta. Kuvitus Aiju Salminen. Pieni Karhu 2007.
Kassu vauhdissa. Kuvitus Aiju Salminen. Pieni Karhu 2006.

Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Avainsanat:

3 syyskuun, 2019 · 6:00 am

Katie Lowe: Jumalten verta suonissamme

Katie Lowen romaanin Jumalten verta suonissamme (Gummerus 2019) markkinointitekstissä siteerataan kirjailija Corrine Sullivanin kommenttia: ”Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin kohtaa Emma Clinen Tytöt.” Onpa osuva vertaus: esikuvat erottuvat räikeästi.

Romaanin kertoja Viola ryhtyy muistelemaan parinkymmenen vuoden takaisia opiskeluaikoja. Violan perhe koki traagisia menetyksiä ja silloin 16-vuotias tyttö saatiin suostuteltua maineikkaaseen tyttökouluun. Siellä epävarma, traumatisoitunut ja yksinäinen Viola pääsi neljän tytön salaseuraan, jota yksi naisopettaja luotsasi.

Juoneen mahtuu katoamisia, veritekoja, salaisuuksia ja huumeita. Ripaus mystiikkaa saadaan opinahjon vanhoilla noituuskytköksillä. Tyttöjen todellisuudessa aikuiset tai ainakin aikuisuus loistaa poissaolollaan, eikä koulun opettajista ole luottohenkilöiksi. Tyttöjen opettajaesikuvan Annabelin kylmänkuuma vaikutus kyllä heijastuu tapahtumiin.

20190811_101901_resize_78.jpg

En tavoita romaanin dynamiikkaa, ja hukkaan mahdollisuudet saada kiinni kokonaisuudesta. Kirjassa on minulle jotain liikaa, jotain puuttuu ja lopputulos hakee hahmoaan. Nuoruustyypittelyä riittää siinä kuin aikuisuuskliseitäkin.

” ’Ja silti’, hän [Annabel] sanoi kääntäen sivua muistikirjassaan, jonka tekstiä ympäröivät marginaaleissa ohutviivaiset, uhkaavat piirrokset, Giacomettin hahmot, ’te olette epäilemättä tietoisia, tai ainakin tulossa tietoisiksi, aikuisuuden mukanaan tuomasta hitaasta rappeutumisesta. Mielikuvituksen löystymisestä, siitä kuvasta, yksioikoisesta kurjuudesta, että uskotte vain mitä näette, luotatte vain siihen, mitä voitte käsin kosketella. Minusta on outoa, edelleenkin, että siirtymä aikuisuuteen nähdään jonakin myönteisenä, vanhoista ajatuksista ’pois kasvamisena’. Tavoittelemme elämää, jota eletään tylsällä, yksinkertaisella tasolla’.”

Näin julistaa tyttöjen guru Annabel, vaikkei kenenkään salaseuralaisen nuoruus ole jumalaista vaan rimpuilua, kisailua, kiivailua ja iskujen vastaan ottamista. Riemun hetket ovat kortilla. Jos jotain hyvää kirjasta kaivelen, tallentaa se manipulaatiolle altista nuoruutta, jossa on vaikea sanoa ’ei’ tai helppoa ajautua.

– –
Katie Lowe
Jumaten verta suonissamme
Gummerus 2019
351 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, kirja ilmestyy 3.9.2019.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

2 syyskuun, 2019 · 5:15 am

Olli Jalonen: Merenpeitto

Olli Jalosen Taivaanpallo-romaanin Angus on yksi kiehtovimmista romaanihenkilöistä, joista olen lukenut. Merenpeitto (Otava 2019) jatkaa hänen tarinaansa.

Merenpeitto ei ole vain henkilövetoinen juoniromaani, vaan siinä on oleellista tiedon ja ymmärryksen teemat. Monipuolisesti tulee esille luonnontieteellisen empirismin kehitys ja sen alisteinen suhde kristinuskon opinkappaleisiin. Lisäksi 1600-luvun lopun yhteiskuntaa hallitaan uskonnon ja valtiovallan hierarkisin järjestelmin, joissa asemaa ja mahdollisuuksia määrittelevät sukutausta ja varallisuus. Valistus koskee vain harvoja.

Romaania voisi tarkastella myös Edmond Halleyn henkilökuvana sekä kuvauksena uraauurtavan tutkijan asemasta ja vaikeuksista tiedeyhteisössä, jossa menestys edellyttää taiteilua kirkon ja kruunun kysymyksissä, arvovaltaisia suojelijoita ja myötäilijöitä. Kirjassa on kiinnostavia autenttisia Halleyn tekstejä.

Monista näkökulmavaihtoehdoista teen valintani. Tämä juttu kertoo minäkertoja-Anguksesta. En pidä silti tarpeellisena toistaa Angukselle tapahtuneita, en ruodi elämää Lontoossa ja sen liepeillä, merillä tai Saint Helenalla. Tämä on kokemus Anguksen tarinasta.

”Jotenkin olen jäänyt sivuun tai keskelle, olen yksinäni siinä välissä enkä kenenkään kanssa täysin yhtä.”

Romaani seuraa Anguksen vaiheita 16-vuotiaasta kolmekymppiseksi Halleyn ruokakunnassa. Hänessä versoo lapsuuden oppi-isän pastori Burchin istuttama opinhaluinen, nöyrä puoli ja Halleyn innoittama näyttämishaluinen nuori, joka kuitenkin joutuu tukahduttamaan kunnianhimoaan ja osaamistaan.

Angus ei tunnu aikuistuvan eikä pääsevän eteenpäin vaan hän sokeasti uskoo: ”Niin olen herra Halleyn jatke ja hänen oikea kätensä.” Näin ei nuorukaisen oma identiteetti tai seksuaalisuus kehity.

Angus häärii viitisentoista vuotta Halleyn palkattomana palvelijana sekä nimeämättömänä tiedeapulaisena. Jälkimmäisessä roolissa hän on hukkua ja menettää jalkansa, mutta kunnon koulutusta tai asemaa hän ei saa. Kyse ei ole Halleyn pahantahtoisuudesta tai piittaamattomuudesta vaan yhteiskuntajärjestyksestä, jossa ei alhaalta nousta ylös. Angus ymmärtää sen koko mittakaavassaan vain vähitellen – kuten Halleyn ja Anguksen keskustelussa:

”Siksi että jos kuoltuamme meistä jotain jää niin tieto. Ja ehkä nimi tiedon luona. Miten luulet että on?
   Ei minun nimeni mutta teidän, vastaan siihen.”

Mieleeni piirtyvät kohdat, joissa Angus kuvailee kokemuksiaan sukelluskellossa, havainnollistaa moniulotteisen kartan tekoa ja selostaa kipuamistaan jäiselle vuorelle. Pettymyksen tunteet, joita kaikista ponnisteluista seuraa, siirtyvät lukijaan. Niin romaanin tunnelma sukeutuu vähintään melankoiseksi ja myötäeläminen jopa pakahduttavaksi.

20190831_172100_resize_49.jpg

”On kerroksia pelkoa ja hyvää, kaikkea on sekaisin, ne menevät palana toistensa sisälle – -”

Merenpeitto ei millään muotoa ole juoniromaaniksi rajattavissa, vaikka siinä on selkeä ja kronologinen kulku. Oleellista on, miten se kerrotaan. Monitulkintaisen ja taitavan kerronnan avulla syntyy ymmärrys nuoren miehen ajattelutavan kehityksestä. Näkeminen ja sokeus ovat romaanissa merkityksellisiä siinä kuin monenlainen mittaaminenkin.

Kertojan sisäinen puhe kuulostaa alkupuolella romaania isännän ihailun sokaisemalta. Silloinkin siinä on runsaasti iätöntä ja ajatonta viisautta, joka syntyy suorista havainnoista. Havainnoista kehittyy ajatelmia, vaikuttavia elämännäkemyskiteytyksiä.

”Niin painoa on ainakin kahdenlaista. Että mikä on ja mikä tuntuu. Voi olla että ihmisessä ei riitä niin monenlaista tuntemista että jokaiseen asiaan olisi omansa. Siksi ikävä olo ja painava tunne on vähän samanlaista joka kohdasta puristavaa kuin istuminen liian ahtaassa sukelluskellossa kun sitä hiissataan laskuköysillä yhä alemmas.”

Anguksen kehityskaari etenee siihen, ettei hän pelkää omia ajatuksiaan luonnon omavaltaisuudesta ja Jumalan epävarmasta roolista siinä, ja se laskeutuu tietoisuuteen: maanpäällisen, merenalaisen ja tähtitaivaan tutkimisessa hänellä on oma osansa, vaikka se jäisikin vain hänen tietoonsa. Hän aikuistuu vasta, kun joutuu luopumaan, jopa luovuttamaan. Traagisuudessaankin se sisältää mahdollisuuksia. Silmä- ja jalkapuolena Anguksen ”aika taittuu ei katki eikä uudestaan alkuunsa vaan uuteen alkuun”.

”Sillä lailla muistaminen tapahtuu, että hetkessä on silta toiseen ja ne molemmat ovat yhdessä muistamista.”

En tahdo päästä millään irti Merenpeiton tunnelmasta ja kielestä. Selailen muistilaputtamiani kirjan sanomishienouksia. Voisin siteerata lukuisia kohtia. Suuren vaikutuksen minun tekevät esimerkiksi romaanin ajan ja muistamisen teemat. Etenkin osuvat Anguksen ajatukset ikääntymisestä, poissa olemisesta, paluusta ja ajan suhteellisuudesta.

”Ehkä näin on koko ajan ja koko ajan enemmän kun muistamista on enemmän, että menettää pois eikä sitten jotain paikkaa ja aikaa enää itsellä olekaan eikä sitä saa takaisin vaikka kuinka etsisi koska sitä ei ole. Mietin näin mutta onko se ollenkaan totta koska aikaisemmin olen ajatellut niin että kaikki mitä on ollut on yhä vaikka sitten kuinka peittyneenä uudemman alle.”

Merenpeiton anti on niin runsas, että kaikki siitä kirjoittamani tuntuu riittämättömältä pintaraapaisulta. Olli Jalonen luo maailman, ajankuvan ja kohtalot, jotka otan todesta. Sellaista on elämyksellinen kirjallisuus, joka liikauttaa ajatuksia ja tunteita uuteen asentoon. Jalonen teki sen taas.

20190901_160759_resize_65.jpg

– –

Olli Jalonen
Merenpeitto
Otava 2019
romaani
462 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 syyskuun, 2019 · 5:20 am

Ossi Nyman: Patriarkaatti

Ossi Nymanin esikoisromaani Röyhkeys herätti keskustelua suhtautumisesta työttömyyteen. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisia juttuja viriää Nymanin uutuudesta, romaanista Patriarkaatti (Teos 2019).

Takakansi johdattelee tutkailemaan kirjasta naisvihamielistä yhteiskuntaa, jossa ei viihdy kukaan, ja tiivistää kirjan olevan tarina tarinasta. Kun yritän muodostaa omaa käsitystäni kirjasta, hämmennyn. Patriarkaatti ei päästä minua helpolla.

20190827_145719_resize_10.jpg

Romaani jakautuu kolmeen osaan: vuosiin 2005, 2007 ja 2017. Minäkertoja kytkee aina kuolemaan liittyvällä julkisuustapahtumalla itsensä aikaan. Niitä ovat Dianan ja Pavarottin kuolemat ja Koiviston hautajaiset. Porno, väkivalta ja sarjamurhat pyörivät kertojan mielessä, samoin kuuluisien leffojen (mm. Vertigo ja ET) tulkinnat. Ja sitten hän kuvaa toimintaansa. En vain voi tietää, mikä on kertojalle totta vai kuviteltua – vai sekä-että.

Patriarkaatti alkaa patriarkaatin perusympäristöstä, armeijasta, mutta sehän ei ole enää yksin miehinen vapaaehtoisten naisten vuoksi. Silti pääviihdyke kasarmilla on nonstop-pornoesitykset. Vai onko? Mihin tässä kirjassa voi uskoa? Kertojan jumalauskoinen äiti kiteyttää:

”Jumala oli kuin kirjailija, äiti sanoi. Eikä kirjailija luo henkilöhahmoja ja sitten varmista ettei heille tapahdu mitään pahaa, vaan päinvastoin saattaa heidät kiusaukseen ja pahan äärelle.”

Patriarkaatissa kertoja eli kirjan päähenkilö on kiusauksen ja pahan äärellä, ja vaikutteet siihen tulevat jo lapsena ympärillä olevasta kuten kotioloista, pornosta, mediatarinoista. Nyman poistaa viihteellisyyden ja tuo tilalle tarinallisuuden, joka ei viihdytä vaan usein kuvottaa. Ja se on ihan oikein, että väkivalta kuvataan kuvottavasti, sillä sellaistahan se on eikä viihdettä.

Palaan alkuun. Kertoja pääsee armeijasta. Hän on Mauri, armeijassa lempinimeltään Mauritania, ja sen huolimattomasti kuulevat tulkitsevat: Mauri-Tanja. Kyllä vain, nimellä on merkitystä, ja kirjassa(kin) on merkitystä, kumpana maailmaa kuvittelee, Maurina vai Tanjana.

Kertojan tila on mutkikas ja ahdistava, ympäristölle vaarallinen. Hän selittää toimiaan ja olotilojaan, tällaistakin:

”Ymmärsin, ettei turvaa tuovien asioiden tarvinnut olla hyviä tai onnellisia asioita, vaan riitti, että ne olivat lapsuudesta tuttuja. Monesti makasin yöllä sängyssä ja ajattelin kuinka kaltoin elämä oli minua kohdellut ja kuinka en koskaan tulisi onnelliseksi, ja siitäkin tuli minulle turvallinen ja hyvä olo.”

Kertoja antaa itsestään umpimielisen sivustakatsojan kuvan. Hän on yksinäinen vieraantuja, joka kätkee muilta sisäisen elämänsä mutta päästää sen tekstissään irti. Hän tuo mieleen toisaalta myös näennäisen rationaalisen ja hyväkäytöksisen psykopaatin, samanlaisen kuin Netflixin Mindhunters-sarjan sarjamurhaajan, jota FBI-etsivä haastattelee ensimmäisissä jaksoissa. Tai sitten hänessä on jotain American Psychoa tai…

Patriarkaatin kerronta on viileää, tarkkaa ja selkeää, vaikkei tarkoitusperä aina selviä. Tekstikappaleet ovat pitkiä ja sisältö seikkaperäistä. Tunnelma on jännitteinen, häiriintynyt ja häiritsevä. Sen pitää olla häiritsevä, koska sisältö on häiritsevää ja vaikeaa luettavaa, ja silloin tuntuu samalta kuin Maurin väkivallan uhrista:

”Hänen kasvoilleen levisi sivistykseen ja järjestykseen uskovan ihmisen loukkaantunut ja epäuskoinen ilme – -.”

Miksi kaikki tämä? Nymanin kirja ajatteluttaa eikä jätä kylmäksi. Ainakin hetken hävettää ajatella kaikkia katselemiani ja lukemiani murha- ja väkivaltaviihdykkeitä, joissa uhri on usein nainen ja rikos seksuaalinen.

– –

 
Ossi Nyman
Patrirkaatti
Teos 2019
romaani
200 sivua.
Ostin kirjan,
Ja sain sen myös kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

30 elokuun, 2019 · 6:07 am

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista

Suomessa syntyvyys on hurjassa laskussa. Jos lisääntymisikäiset lukisivat tämän kirjan, voisi laskusuunta jatkua siksi, että Adam Kay kuvailee monenmoisia komplikaatioita, joita etenkin synnytyksessä voi sattua. Vaikutusta ei ehkä loivenna se, että tapahtumat sorkkivat Englannin terveydenhuollon ja lääkärikoulutuksen kipukohtia.

Ensinnäkin: Kohta voi vähän kirpaista (Art House 2019) on hauska. Toisekseen: kirja lisää lukijan eritteiden ja elimien sietokykyä. Kolmanneksi: se on hätähuuto ja pamfletti terveydenhuollosta päättäville. Yllätyn, että yhdistelmä toimii näin hyvin ja viihdyttävästi.

20190813_175153_resize_51.jpg

Omakohtaisuus synnyttää uskottavuuden, vaikka kirjaan on luonnollisesti valikoitu kiinnostaviksi ja huvittavaksi arvioituja tapauksia. Kirja perustuu Adam Kayn muistiinpanoihin työpäivistään. Yhtä aidosti hän kertoo kohtuuttomasta työtaakasta ja väsymyksestä kuin työn sivutuotteesta, ihmishuvista. Tarinoista välittyy, että Kay omistautuu työlleen ja hän näkee työssään synnytysosaston lääkärinä elämän kaikki puolet. Siihen liittyy myös kiukku hallinnollisista päätöksistä, jotka tuhoavat lääkäreiden työssä jaksamista.

Mikään inhimillinen ei ole kirjassa vierasta, ja lääkäri saa pelastustyössään todistaa kummallisuuksia, joihin potilaat pystyvät. Jätän kirjan lukijoille hörönaurut sattumuksista, joihin kuuluu vierasesineitä ja hölmöyttä. En vaivaudu pohtimaan, ovatko jutut totta, liioiteltuja vai keksittyjä. Hauskoja ovat. Tässä lainaus ihmisten kummallisuuksista nössöimmästä päästä:

”Olin hieman oudoksunut, kun ensimmäisen kerran potilaani oli sisätutkimuksen aikana tekstaillut, mutta nyt se vaikutti olevan suhteellisen tavallista. Tänään, papa-kokeen aikana, potilaani soitti ystävälleen FaceTime-videopuhelun.”

Tekstistä iso osa on kuin stand up -käsikirjoitusta, anekdootteja ja lohkaisuja. Nauran useasti sattuvasti sanottuja havaintoja, eli verbaalivikkelyys kannattelee kirjaa. Paljastettakoon: kirjoittaja siirtyi sittemmin hupiohjelmien käsikirjoittajaksi ja kirjasta ollaan työstämässä komediasarjaa.

– –

Adam Kay
Kohta voi vähän kirpaista. Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat
suomentanut Ari Jaatinen
Art House 2019
elämäkerta, henkilökuva
eKirjana 168 sivua.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Mitä tehdä seuraavaksi, Oksan hyllyltä ja Sivutiellä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Avainsanat:

28 elokuun, 2019 · 6:14 am

Jaana Levola: Käppänät

Selkokirjoja ilmestyy koko ajan enemmän mutta silti melko vähän kouluikäisille. Siksi on mukava tarttua selkokertomukseen, joka kertoo 10-vuotiaasta Venlasta ja hänen koiristaan, käppänöistä. Siitä johtuu ehkä hieman kummallinen kirjan nimi Käppänät (Avain 2019).

Jaana Levolan kertomus on viehättävän arkinen. Siihen on helppo samaistua, sillä se kertoo tavallisesta koululaisen elämästä. Ystävät ovat tärkeitä, mutta huolta tuottaa se, jos ystävyys ei ihan suju ja jos muut nauravat tai pitävät erilaisena. Venla murehtii isoäidin sairautta ja muuttoa vanhainkotiin, mutta iloa tuovat karvaiset perheenjäsenet, koirat Missy ja Milo.

20190820_163805_resize_48.jpg

Käppänät kertoo lohduttavasti siitä, miten kannustus ja pienikin onnistuminen vaikuttaa lapsiin. Koska Venlalla on kielellisiä vaikeuksia, kirjassa on rohkaisevia tilanteita, joissa hän saa vahvistusta lukemiseen ja esiintymiseen. Niitä tapahtuu koulussa, ja myös vanhainkodissa lukeminen koirakaverin kanssa on sellainen:

”Venla lukee runoa.
Sanat menevät välillä sekaisin.
Hän katsoo Missyä
ja saa siitä lisää rohkeutta.
Ruskeat silmät tapittavat Venlaa,
ja sitten Missy katsoo vanhuksia.
Aivan kuin se sanoisi,
että eikös meidän Venla osaa lukea hienosti.”

Jaana Levola kuljettaa tarinaa sujuvasti, ja kirjan selkokieli sopii hyvin alakoululaisille. Uskon kirjan tuottavan lapsille mukavia lukukokemuksia. Käppänät voi sopia myös aikuiselle kielen oppijalle: silloin kirjaa voi lukea ajatuksella, mitä se kertoo suomalaisesta lapsesta, erityisopetuksesta, perhe-elämästä ja vanhustenhoidosta. Ja on sanottava vielä tämä, että kirjan kansi on raikas ja osuvasti sisältöä kuvastava.

– –

Jaana Levola
Käppänät
Avain 2019
selkokirja kouluikäisille
68 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat:

25 elokuun, 2019 · 8:35 am

Riitta Jalonen: Tanssikaa!

  ”’Tanssikaa! Tanssi auttaa!’ äiti huusi.
    Nousin ylös ja hoipuin välieteiseen.
    Kruunu heilahti, kun menin sen alle makaamaan. Lasisia paloja tipahteli päähäni. Olin prinsessa, en kuningatar. Äidin paikalle en tahtonut, koska silloin kahden ihmisen olisi pitänyt mahtua yhden sisään ja minun sisälläni oli jo valmiiksi vaikka kuinka monta ihmistä.”

Minäkertojan lapsuudenkodin tanssiaisissa äiti on kuningatar, joka järjestää viihdykettä sodan särkemille tuttaville. Kristallikruunu kimmeltää ja tanssimusiikin sanat kalskahtavat kohtalokkaina. Pienen tytön pään pistää pyörälle äidin ja olohuoneen tanssiaisten lisäksi äidin perhehistoria: pitkä liuta E-kirjaimella alkavia (E kuin elämä) enoja, jotka ovat sanakarivainajia tai muuten sotasyistä hautoihin kuopattuja.

Riita Jalosen romaani Tanssikaa! (Tammi 2019) kietoo kertojan mielleyhtymiin. Siihen kuuluu nykyisyys äidin kodin tyhjentäjänä ja menneisyys, joka ei ole vain hänen omansa. Kertoja toteaa esimerkiksi: ”Tunsin itseni kuolleita kerääväksi astiaksi.” Minulle romaani kertoo talvi- ja jatkosodan psyykkisistä jälkijäristyksistä, jotka siirtyvät seuraavaan polveen. Lisäksi se on kuvaus herkästä tytöstä ja sittemmin naisesta, jonka mielikuvitus värittää arkiset havainnot. Niissä hämärtyvät ajan, toden, kuvitellun ja oman itsen rajat.

”Pää on valtava mylly.
Kaikki on tallessa, ihmiset, ajatukset ja tunteet, ja kullakin on oma sekava ratansa.”

Tanssikaa!-romaanille on ominaista tietynlainen hämäryys, joka välittyy kertojan tavasta kokea ympäröivä maailma ja oma elämänsä. Isän mielestä tytön elämäntehtävä taitaa olla itsestään selvän ottaminen.

20190824_180319_resize_56.jpg

Kertojalle on paljolti todellista vain äidin kautta suodatettu. Siitä väkevä muistutus on äidin muotokuva, jonka merkitys toistuu eri vaiheissa tarinaa. Enojen muisto lisää sakeutta – muistot, jotka eivät ole aina kertojan omia tai todellisia. Kirjassa on hienoja kohtia, joissa kertoja kokee hetkiä lapsena tai aikuisena vainajien seurana. Jonkinlainen arkeen maaduttaja on veljentapainen, kertojan kotiin sijoitettu sotaorpo Viljami ja ”jalat maassa” -ystävä Tuula.

Romaani alkaa sukuluettelolla ja lauseella: ”Olen elänyt kuolleitten suvussa, mutta tämä kirja on romaani.” Ja onpa romaani! Se pakottaa hidastamaan ja on siinä mielessä vaikea, että lauseisiin täytyy seisahtua ja peruuttaa. En koe vaikeaksi sitä, että aikatasot sekoittuvat, enkä pidä kieltäkään vaikeana. Tarkoitan tätä: tekstin ajatustiheys pysäyttää. Kirjan kieli sisältää helminauhana taidokkaasti hiottuja virkkeiden korukiviä. Niitä jää mielikseen hiljakseen hipelöimään.

Tiheä, tiheä Tanssikaa!. Kirja vaivuttaa minut epätodelliseen tunnelmaan, joka jää vaikuttamaan. Siinä lipuu filmikuvina kirjatilanteita, osa 1950-60-lukujen haalistunein värikuvasävyin, osa melankolisen mustavalkoisina. Ne sisältävät tunnekirjon, jolle raivaan aikaa ja tilaa. Nyt jään pureksimaan epilogia:

”Emme me vanhene silmissä vaan sydämessä, mutta onneksi tunteista puhtaita meistä ei koskaan tule.”

– –

Riitta Jalonen
Tanssikaa!
Tammi 2019
romaani
205 sivua.
Ostin kirjan.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

24 elokuun, 2019 · 5:15 am

Petri Tamminen: Musta vyö

Petri Tammisen romaani Musta vyö (Otava 2019) käy läpi minäkertojan vaihetta, jona isän musta nahkavyö lakkaa olemasta isän vyö ja on vain vyö. Se kestää vuodenkierron, eikä taida jäädä siihen.

”Isäni kykeni näköjään kuolemallaan hajottamaan paljon sellaistakin, jota en ollut tiennyt hänen pitäneen koossa.”

Isän kuolema sysää viisikymppisen Petri-nimisen kirjailijan setvimään isäsuhdetta ja oman elämän rajallisuutta. Hän jumittuu kuolema-ajatuksiin, etenkin pelkäämiseen vapautui paljon aikaa. Millekään muulle ei jää tilaa. Lähellä pysyy silti ymmärtävä Liisa-vaimo, kauempana yksinoloa harjoitteleva äiti ja etäällä aikuistuvat lapset.

”Miten tämä voi olla näin vaikeaa?
    Pelkää että kuolee.
    Pelkää ettei saa elää.
    Mutta ei sitten elä. Vaan valittaa, että minä en viihdy. Hädin tuskin suostuu elämään.”

Tammisen romaanissa aikuisesta miehestä kasvaa poika, joka isättömänä etsii aikuisuuttaan. Siihen liittyy vanhempien näkeminen toisin kuin ennen, joten kertoja käsittää isästään enemmän ja muuta kuin isän eläessä. Myös aikuisuuden ja yksinäisyyden yhtymäkohdista on pohdintaa. Samalla hän möyrii omassa ominaislaadussaan: kiduttavaa itsetarkkailua, epävarmuutta hyväksytyksi tulemisesta, riittämättömyyttä, huolestunutta yritystä esittää tilanteisiin sopivaa miestä.

Romaani kulkee syvissä vesissä, vaikka kertoja hylkääkin hukuttautumishalunsa. Musta vyö kuvaa havainnollisesti, miten aika pysähtyy, tyhjenee, menettää merkityksensä ja kaikki jumittaa. Romaanin kerronnan selkeys vie koreilematta kokemukseen. Tamminen hioo mielenliikkeet, havainnot ja tapahtumat kieleksi, jossa lyhytvirkkeisyys ja melko niukka muoto kertoo määräänsä enemmän ja jossa ulkoinen on sisäistä. Lisäksi yksioikoisuudet kuten ”kuolema tappaa” ovatkin asioita, joiden totuus valkenee.

Konkreettiset tilanteet välittyvät riisuttuina, mutta joukkoon mahtuu aforistisuutta ja kielikuvallisuutta. Joskus takana luuraa kerrottua synkempi sävy, mutta monesti pilkahtaa tilanteen naurettava puoli, mikä irrottaa vapauttavaa naurua. Romaanissa on myös monia lempeitä hetkiä, esimerkiksi vaimon viisaat väliintulot sekä isän ja kertojan ääneen sanotut arvostustunnustukset.

20190823_071005_resize_44.jpg

Olen siinä määrin vaikuttunut romaanin kuvaustavasta, että siitä on vaikea irrota. Teksti vie väkisin hapuilemaan omaan sumuuni isän kuoleman jälkeen ja tunnistamaan irrallisen olotilan, jossa vieraantuu kaikesta, satunnaisesti onkin yhteydessä kaikkeen, pohtii jatkuvuutta ja rajallisuutta, yllättää itsensä näkemässä irrationaalisia merkkejä, vaikkei sellaisiin ole uskonut – ja pelkää elämää. (Silloin on voinut auttaa lohtukirja, Meriromaani.)

Musta vyö tuo jotain uutta Tammisen tuotantoon, avointa haurautta, vaikka tyyli on tunnistettavaa. Ja taitaa tallella olla ihmisen epävarma yhteys itseensä ja muihin, mutta on muutakin:

”Jolloin kuin kivi lampeen tipahtaa jostakin tajuntaani se tieto, että kaikki on samaa, minä ja multa ja maailmankaikkeus.”

– –

Petri Tamminen
Musta vyö
Otava 2019
romaani
175 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

16 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

20 elokuun, 2019 · 6:45 am

Kirsti Ellilä: Lepra

”- Kirjoita tarina rakkaudesta. Kirjoita tarina ihmisten arvokkuudesta. Mitä se on silloin, kun kaikki ulkoinen on viety nahkaa myöten ja lihan on korvannut mätä ja visva.”

Olen heikkona humaaneihin romaaneihin. Ennen kuin menen tarkemmin yhteen sellaiseen, Kirsti Ellilän Lepra-romaaniin (Arktinen banaani 2019), muistelen saamiani samanmoisia kohottavia kokemuksia kotimaisista historiallisista romaaneista. Anneli Kannon Pyöveli, Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea ja Katja Kallion Yön kantaja tulevat mieleen vaikuttavina kerronnan ja tunnelman yhdistelijöinä.

Kallion Yön kantaja on osuva rinnakkainen Ellilän Lepralle, sillä kumpikin kertoo eristetystä sairaalasta, Kallio Seilin ja Elillä Oriveden. Oriveden leprasairaala lakkautettiin 1953, ja siihen romaanissa päädytään, mutta sitä ennen:

”Tämä on tarina Matildasta ja Helmistä ja heidän korkeasta kutsumuksestaan. Mutta tarinaa ei olisi ilman Aunea ja Juhoa, jotka eivät halunneet uskoa, ettei ihminen leprasairaalassa kuulu itselleen ja vielä vähemmän hän kuuluu sille, jota kuvittelee rakastavansa. He eivät suostuneet hyväksymään, että leprasairaalassa potilas kuuluu valtiolle, joka maksaa hänen kulunsa. Vastahakoisen avokätisesti, pakon edessä, mutta maksaa kuitenkin.”

Romaanissa 1920-luvun alussa diakonissa Matilda saapuu siskonsa Helmin tilalle Oriveden leprasairaalan johtoon, sillä Helmissä on jotain vialla. Sairaalayhteisöön kuuluu henkilökuntaa ja potilaita, joista osasta tulee tärkeitä sivuhenkilöitä sisarusten tarinassa. Diakonissatyölle omistautuminen on uhraus, jonka vaikutuksia kirja myös käsittelee.

20190810_173143_resize_13.jpg

Kerronta viehättää minua, sillä kertoja pitää itsensä piilossa pitkään. Hän malttaa pohjustaa, ja tunkee etenkin sisar Matildan mieleen. Sairaalatapahtumia ja henkilöiden suhteita kertoja kurkkii onnistuneen uskottavasti, myös lainatut kirjeet tuntuvat tosilta. Kun kertoja paljastaa itsensä, hän lyö ällikällä. Sen klapin iskun haluan säästää joka lukijalle.

Lisää kerronnan kiehtovuudesta. Teksti etenee helposti, tilanteet hahmottuvat selkeästi. Lisäksi leijuu säkenöivää selittämätöntä, tekstin kirjallista vetovoimaa. Ei kyse ole kaunistelusta tai helskyttelystä vaan tasoista, joissa käsitellään ihmisyyden ydinkysymyksiä.

”Ilman toivoa uurastus käy liian vaativaksi, voimat ehtyvät ja mielenkiinto katoaa. Juuri ihmisen toivo käy painovoimaa vastaan ja uhmaa välttämättömyyden pakkoa. Toivo on voimalaitos, joka tuottaa virtaa rakkaudelle ja unelmille ja nostaa hylätyn maan raosta, sulkee hänet syliin ja korottaa hänet rakastetuksi.”

Päähenkilö on diakonissa, mutta hyvän teko ei ole romaanissa yksioikoista, ei myöskään usko. Perimmäisiä asioita ovat, miten kohtelemme toisiamme ja miten näemme toistemme ihmisyyden. Esimerkiksi Matildan kokemukset Dragsvikin sotavankilasairaalasta kulkevat lähtemättöminä hänen rinnallaan Orivedellä.

Sairastamisen kurjuuden ja ihmissuhteiden solmujen rinnalla kirjassa on paljon kaunista, sanoisinko: kypsällä tavalla kaunista. Esimerkiksi romaanissa on hienoja kohtauksia, joihin liittyy vesi, puutarha tai vuodenkierron jokin väkevä yksityiskohta. Lepra vetoaa tunteisiin ja tekee sen tarinoinnin taikavoimin.

– –

Kirsti Ellilä
Lepra
Arktinen banaani
romaani
304 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka.

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

18 elokuun, 2019 · 6:35 am

Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi.

Monipuolinen Heli Laaksonen esiintyy, kuvataiteilee ja kirjoittaa kaikenikäisille. Viimeksi on ilmestynyt runokirjoja lapsille, nyt on pitkästä aikaa aikuisten aika: Aurinko. Porkkana. Vesi. (WSOY 2019).

Kokoelman runoihin kätkeytyy tietynlaisen naivismin ja huumorin ohella koko tunnekirjo ja rutkasti elämänviisautta. Laaksonen on ennen kaikkea oivaltaja. Ajatelkaa nyt tätäkin kokoelman osan otsikkoa: ”Vakaa ko kaksjalkane aaltojakkara”!

Laaksonen lausuu lounaismurteisia havaintoja maailmasta ja ihmisistä, jotka ovat vähän vinksallaan mutta kelpaavat juuri sellaisina. Nautiskelen esimerkiksi runotilanteista, joissa puhuja toivoo olevansa mies (”Mialuite”) tai jossa ollaan ehkä väärässä paikassa (”Toi sinine valo sun naamallas”) tai tullaan tavallaan huijatuksi (”Tarttis olla tarkempi”). Laaksosen runomaailmassa voi ponnistaa yhteisestä lähtötilanteesta: metsä ja sen monenlaiset elikot esiintyvät ihmisen rinnalla tasavertaisina toimijoina.

Käytin sanaa runotilanteet. Kyllä. Laaksosen runoissa pysähdytään tilanteeseen tai tapahtumaan, jossa havainnot yllättävät ja mielikuvat laukkaavat – joista lukijana täydennän tarinoita. Sanat ja runokuvat tuottavat visuaalisia mielikuvia. Lisäksi ne toimivat auditiivisesti. Kuultuna runot hengittävät luonnollisessa rytmissä. Äänikirjassa saakin nauttia runojen aidosta puhepoljennosta, sillä lukijana on itse runoilija.

20190816_085122_resize_44.jpg

Laaksonen ottaa runoissaan kantaa. Se ei tapahdu ryppyotsaisesti vaan melko ironisesti. Kokoelma alkaa englannistumistrendille naljailusta. ”Kieäl saunas” -runo päättyy: ”on sentä suameks kauneimp sanno orava / ko toi teijä skvöröl.” Kulttuuriperinnön säilyttämistä tai säilyttämättömyyttä ruotii runo ”Verenmainemittari”. Siinä sivalletaan:

”- –
Tulen siält, misä moottoritiäsillat kulke
viikinkihautoje ylitte.
Meil vaihretti Tapion karja Henriki
värttinäluuhu heti,
ko joku tul paatil rantta ja ehrotti.
– -”

Lasten lukutaidon heikkenemiseen ja kirjojen lukemisen vähenemiseen ottaa kantaa käänteisargumentein runo ”Varotus (leikattavaks jääkaapinove)”. Pakko on tuikata tähän väliin ylimääräinen ja asiaton huomautus, joka liittyy ajankohtaiseen keskusteluun kirjoista aikansa eläneenä käyttöliittymänä – onkohan kyseinen runo Twitter-Jungerin jääkaapin ovessa, sillä runossa lausutaan muun muassa näin:

”Älä lue lapsel!
Teet hankalaks tyrannien tyät.
Niin pal helpomp heijä
o yksinkertassi huijata.
– -”

Kokelmassa on arjenkarheita rakkausrunoja ja huvittava sikermä luokkakuvarunoja, jotka on nimetty etunimin. Erisnimet on valittu siten, että ne ovat myös yleisnimiä. Monessa runossa on nostalgista henkeä hyvistä, vanhoista ajoista (ja ihmisistä) kaukana taajamista. Sitten on runoja, jossa puhuja kamppailee ominaislaatunsa kanssa, esimerkiksi ”Vaihrokas” ja ”Runo ittel”, joka päättyy jokaisen murehtijan ja pessimistin toivoon: ”an lakat murhettumast / an otta valo vasta.”

Runojen vakava aines osuu minuun. Esimerkiksi palaan monta kertaa kokoelman viimeiseen osaan ”Kevät o hiljasemp ko ikä enne”. Siinä on runoja elämän rajallisuudesta. Suosikkini vaihtuu monesti, nyt se on runo ”Iso peura o lähteny”. Siinäpä on kaunis ja lohdullinen sururuno. Lohtua tuo myös kokoelman päättävä ”Aurinko. Porkkana. Vesi.” -runo, jonka luettuani toivon, että minäkin kohtaisin jäniksen, joka sanoisi minulle:

”Ota täst tämä mun
lyhkäne siliä jänekse järk
jätä mul sun
mutkikas kulmikas ihmismiäl.”

Tulisiko vielä päivä, että käsitän: iloksi riittää aurinko, porkkana, vesi? Sitä harjoittelen Heli Laaksosen viehättävien runojen avulla.

– –
Heli Laaksonen
Aurinko. Porkkana. Vesi.
WSOY 2019
runoja lounaismurteella
äänikirjana 1 t 6 minuuttia, lukijana Heli Laaksonen.
Kuuntelin BookBeatissa.
Kirjana 96 sivua: sain kirjan kustantajalta.

Kymmenkunta juttuani Heli Laaksosen tuotannosta: tässä.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

16 elokuun, 2019 · 6:35 am

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

Niputan nyt amerikkalaisen proosakerronnan sutjakkaasti eteneväksi, henkilökeskeiseksi kerronnaksi, jossa henkilöiden siteet perheeseen ovat luupin alla. Tapahtumat polveilevat mutta vetävät kulkemaan mukana, sillä on vaikea arvata, mitä mutkan takana tapahtuu. Tähän luonnehdintaan sopivia kirjailijoita ovat esimerkiksi Auster, Egenides, Franzen ja Tartt. Ja nyt on sitten tämä uusi tulokas Celeste Ng.

Ensimmäinen suomennos Ngilta on romaani Tulenarkoja asioita (Gummerus 2019). Kipinää iskevät perhesuhteet, etenkin sisarussuhteet ja äitiys.

20190716_154039.jpg

Keskeisiä henkilöitä ovat Mia ja hänen teinityttärensä Pearl, jotka tulevat sisäsiistiin asuinalueelle Richardsonin perheen vuokralaisiksi. Richardsoneilla on neljä teiniä, jotka eri tavoin kiintyvät Pearliin ja Miaan. Mia on arvoituksellinen taiteilijasielu, jonka salaisuutta rouva Richardson alkaa salaa selvittää.

Taitavasti Ng johdattelee tapahtumia niin, ettei kirja kavennu juoniromaaniksi, vaikka se on myös sellainen. Sivujuonteet vievät syvälle keskeisteemaan, jossa pöyhitään äitiyttä ja äitiyden oikeutuksia. Mikä on oikein äidille, mikä lapselle ja milloin kipeät ratkaisut ovat perusteltuja?

Haluan säilyttää minua seuraavien lukijoiden ahaa-elämykset, enkä sen vuoksi tämän suoremmin kerro kirjasta. Sanonpa vain sen, että minua vakuuttaa tapa, jolla Ng saavuttaa teinien tavan ajatella ja toimia. Samoin koskettaa se, miten äidin huoli muuttuu äyskimiseksi tai miltä tuntuu kuin lapsi etääntyy nuoreksi. Jälkimmäisestä näin:

”Samanlaista olisi, jos opettelisi elämään pelkällä omenan tuoksulla vaikka oikeastaan tahtoisi ahmia hedelmän, upottaa hampaat siihen ja hotkaista sen siemenkotineen päivineen.”

Kiitettävästi Tulenarkoja asioita antaa tilaa lukijan ajattelulle. Lukija tietää enemmän kuin henkilöt ja saa olla tulisilla hiilillä tilanteissa, joissa henkilöiden johtopäätökset menevät metsään ja sitten tietysti myös teot. Vaikuttavasti myös Ng kuvaa henkilöitä polttelevissa tilanteissa, joissa toisten henkilöiden sanat aiheuttavan roihun, jota ei enää kykene sammuttamaan. Näin tekevät esimerkiksi nämä sanat:

”Toisinaan täytyy polttaa kaikki ja aloittaa alusta.”

– –

Celeste Ng
Tulenarkoja asioita
suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2019
romaani
384 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Muita lukijoita, esimerkiksi Kirjakaapin kummitus, Leena Lumi, Lumiomena ja Mitä luimme kerran.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

14 elokuun, 2019 · 3:24 pm

Jani Nieminen: Komero

On näitä kasvukertomuksia luettu, myös näitä eteläpohjalaisia, mutta nyt hykertelen romaania, jonka kerrontakikat virkistävät. Runoilijana tunnettu Jani Nieminen on ryhtynyt romaanille ja seuraa mielenliikkeitä pysähtyneessä pohjalaispitäjässä: Komero (Like 2019).

Putsaan perusasiat alta pois. Minäkertoja-Jani kelaa mennyttä kuin vouvaavaa c-kasettia, sillä päällekkäin on useita aikatasoja. Varhaisaikuinen JaniBoy on elämänavalintataitteessa, jolloin mieli liikkuu takaumissa lapsuuteen ja nuoruuteen. Romaani sijoittuu Alamoon (=Alavuteen), josta jo Seinäjoelle pääsy tekee tiukkaa. Tärkeitä ovat vanhemmat, sisko, setä, isoisä ja isoäiti, ja erityisen tärkeitä ovat ystävät Jarno ja Tiina – kolmikko Jani, Jarno ja Tiina: aina liikaa jotakin.

Kertojan persoonaan liittyvät asiat välittyvät elävästi, samoin kotiolot ja tärkeät ystävät. Ympäristö ei näkyvästi tue Janin runoilijahaaveita tai Jarnon valokuvataidetta, mentaliteetti on lähinnä: ”Mitä sanoilla, onhan meillä nyrkit, eikä syli ole paikka vaan mittayksikkö.” Se ei ole kuitenkaan koko totuus.

20190813_164212_resize_27.jpg

Ja tästä löydän kerronnan avainkohdan:

”Ja että kertojalla pitää olla oma ääni, se on paskaa sellainen. Pitää olla sellainen ääni, joka kertoo mahdollisimman monella äänellä, ’minkälainen paikka tämä maailma oikein on’. Näyttää eikä selittää.”

Nieminen kertoo monella äänellä. Dialogi on luontevaa, ja niin puhujat kuulostavat omanlaisiltaan. Jani runoilee jo lapsena ja myös lainasäkeet tarttuvat mieleen, eli miksei: sitaatit siirtyvät sujuvasti osaksi romaania. Kertojan herkkyys ja joustava mielikuvitus eivät piittaa todellisuuden rajoista, ja siksi vainajat vierailevat tässä maailmassa. Ja kertoja näyttää tätä maailmaa ja sitä, mitä se ihmisille tekee. Tekijöinä voivat olla toiset ihmiset, mielenterveys, työttömyys, menetykset tai Jeesus-usko.

Kuvauksen sävykkyys vetoaa tunteisiin: samaan aikaan vaikuttavat herkkyys ja huumori, lähes simultaanisti haikeus ja suru. Kerrontakeinot vahvistavat yhtäaikaisuuden tunnelmaa: virke voi jäädä kesken ja jatkua seuraavassa kappaleessa tai luvussa vieden uuteen tilanteeseen. Silloin tällöin tekstikappale hajoaa runon näköiseksi. Ei hätää, ei tässä romaanissa turhia helkytellä, enempi ollaan suoraviivaisia ja luetaan rivienvälejä. Kerronta tavoittaa oleellisen: näin mieli toimii loikkien ajasta, asiasta toiseen, ja Niemisellä on taito pitää lukija mielleyhtymissä mukana.

Komerossa näkyvät kielen ja mielen joustavuus ja taiten sirotellut ajatuskiteytymät. Romaanissa on myös komeita tilannekuvia, esimerkiksi sellaisia, joissa paikallisuus, elävät ja kuolleet yhdistyvät:

”Valkia paloi. Ympärillä oli miehiä, naisia, kyläläisiä. Tiina katsoi näkyä kuin lumottuna. Kipunat nousivat kohti maaliskuista yötaivasta. Tuli piti mouhuaan. Valkiaan lensi kuolleiden kyläläisten vaatteita. Lesket olivat tyhjentäneet vaatekaappiaan, ja sinne ne pyrähtivät, siksinsokin taivaalle, niin kuin sielutkin.”

Nautin tarinoista perheestä, ystävyydestä ja kasvusta; nautin Niemisen tavasta kertoa minähenkilöstä sekä minähenkilön ystävistä ja perheestä. Uhallakin totean: on Komerossa moniääninen oma ääni!

– –

Jani Nieminen
Komero
Like 2019
romaani
106 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: