Sisällissota on lähivuosina innoittanut kirjailijoita, ehkä jopa liiaksi asti, joten on tervetullutta, että itsenäisyyden ajan historiasta siirtyy kaunokirjallisuuteen myös muita draama-aikoja. Aika vähän olen lukenut kuvauksia kaupunkielämästä heti sodan jälkeen.
Riitta S. Latvalan romaanin nimi Sodan jälkeen sarastus (Robustos 2018) viitaa siihen, että jatkosodasta on selvitty, ja ”sarastus” vie ajatukset toiveikkuuteen, mutta mitään aurinkoista auvoa ei kirja kuvaa. Sotakokemukset ovat jättäneet kaikkiin varjonsa.
Romaanissa seurataan elokuun 1946 aikana käpyläläisen kerrostalon väkeä. Romaanissa pyörii parikymmentä henkilöä, mikä hieman hajottaa kokonaisuutta. Kirja kuvaa kaupungistuvia ihmisiä, joilla on vielä kylämäinen meininki. Naapurit tunnetaan, asioita setvitään ja menemisiä kytätään, ja kostonhaluisimmat ilmiantavat toisiaan, sillä sodanjälkeinen yhteiskunta järjestäytyy säännöstelyn ja kontrollin hengessä. Joidenkin naapuriapuun voi luottaa.
Pääjuoni keskittyy yksinhuoltaja-Mandiin, joka on miehetön avioeron, ei sotaleskeyden vuoksi. Mandia riepoo eron lisäksi lasten kohtalo: omat pikkupojat ovat visiitilä sotalapsivuosien Ruotsin-perheessä, ja äiti pelkää lasten menettämistä. Mandi näkee enteitä ja hoitaa lähi-ihmisten pikkuvaivoja yrteillä. Oleellisinta kuitenkin kirjan juonen kannalta on Mandin auttavaisuus, joka eniten kohdistuu naapurin 15-vuotiaaseen Lailaan. Lailan äiti katoaa, jolloin Laila pienine sisaruksneen ovat vailla hoivaa, rahaa ja ruokaa. Mandi auttaa umpimielistä Lailaa selvittämään äidin kohtaloa, mutta myös muuta huolta pukkaa.
Olematta minäkerrontaa teksti porautuu Mandin ja Lailan ajatuksiin siten, että kronologisesti etenevä kerronta saa aineksia menneestä. Määrittelemättömästi kerronta heiluu kaikkitietävän kertojan ja jopa tajunnanvirtamaisen päänsisäisen puheen kesken. Etenkin Mandin tilanne ennen ja nyt valottuu.
Juonta juoksutetaan aika verkkaisesti siten, että elinolosuhteet ilmaistaan havainnollisesti. Kerronnan rytmi vaihtelee, välillä se hakka lyhyenä, välillä polveilee. Tyypillistä on tämä: arkitapahtumien ilmaisuun raapivat aukkoja kuvalliset leikaukset.
”Mandi kurkkii ruokahuoneen ikkunasta. Kössi on pihalla hyörinän keskellä. Ei katso ylös, vaikka Mandi arvaa, että hänen kotinsa vetää Kössiä puoleensa.
Hunajakennon makein piste. Mies vieraili illalla Kristiinan luona ja olisi varmasti jo aamupäivällä tullut kyselemään perään, jos olisi katseiden kaaverkossa kehdannut. Jos Mandi ei olisi sillä lailla säntäillyt, sahannut talonkulmia.”
Rytmistä, kielikuvista ja väkimäärästä johtuen romaanin lukeminen vaatii paikoin ponnistelua, vaikka kaupunkikorttelin ja kuvausajan tunnelma saakin runsaudesta elinvoimansa. Tietty viivyttelyn ja viipyilyn tuntu on tehokeino, joka välillä viehättää minua, mutta välillä kaipaan tiivistystä ja fokusointia. Tällainenkin käy mielessä: jollain tavoin kirjasta läikkyy samansorttista henkeä kuin Saision Elämänmenon työläiskorttelin elämänkohtaloista. Ajattelen, että kirja sopii lukijalle, jota kiinnostaa sekä 1940-luvun loppupuolen että ajattomien arkiongelmien käsittely sodan jälkeen järjestäytyvässä yhteisössä.
Sodan jälkeen sarastus -romaanissa on joitain hienoja kohtia siitä, miten ponnistelu ja elämän jatkaminen kannattaa. Kaikenlaista kuuluu elämänmenoon, myös hyvien hetkien sarastus.
”Heidän pysähdyttyä portille hengittelemään Mandi ajattelee, että elämä on merkillinen otus. Yhdessä hetkessä murjoo ja seuraavassa pistää tanssiksi, ellei ihan ranttaliksi, niin kuin kanarialintujen parvi olisi pyrähtänyt lentoon häkistään rinnan alta.”
– –
Riitta S. Latvala
Sodan jälkeen sarastus
Robustos 2018
romaani
404 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 