Sarjakuvasarja päättyy Tulevaisuuden arabi kuudenteen osaan, jossa Riad Sattouf kertoo nuoruudenvuosista ja varhaisaikuisuudesta. Hän jatkaa siitä, mihin edellinen sarjakuvaromaani päättyi: Riadin aikuisuus lähestyy.
Sarja on seurannut ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän perhettä lasten syntymästä lähtien, ja perhe on vaihtelevasti asunut Ranskassa ja isän kotikylässä. Riad on pojista vanhin ja tarkkailee tapahtumia. Viimeisimmässä osassa tilanne on se, että äiti, Riad ja perheen keskimmäinen poika on Ranskassa ja isä nuorimman pojan kanssa Syyriassa. Isä estää Riadin pikkuveljen pääsyn Ranskaan, myös yhteydenpidon. Syyrian sota tuottaa käänteen perhetilanteeseen – en tosin vie lukijalta jännitystä kertomalla miten.
•
Sarjakuvassa välittyy äidin tuska nuoremman pojan kohtalosta. Suru ja masennus jättävät muun varjoonsa ja saa äidin tukeutumaan huijareihin. Äidin vanhempien dementoituminen lisää huolia.
Perheen keskimmäinen poika jää sarjakuvassa varjoon, fokus on Riadin kasvussa, ja toinen juonne on pikkuveljen poissaolo. Riadin tarinaa voisi kutsua syrjästäkatsojan tarinaksi. Hän on koulussa sosiaalinen luuseri, kaduilla erilaisen ulkonäön vuoksi tuntemattomien töytäisyjen kohde. Pelastus on kuvataidekoulu, tai sen mutkan kautta oman sarjakuvatyylin ja viiteryhmän löytäminen. Riadille löytyy ilmaisu- ja julkaisukanava.
Juonijuoksutuksen lisäksi sarjakuvassa on psykologinen taso kasvuolosuhteiden ja kahden kulttuurin puristuksesta. Ilmeisimpänä se näyttäytyy Riadin terapiakäynneissä, jossa terapeutin voimaannuttamispuheen taustalla ärjyy mielikuvaisä laukomassa latistavia kommenttejaan.
Perhe ja lukija joutuvat pohtimaan, onko isä vain mielenvikainen kiusankappale vai kulttuurinsa ”tuote”. Jälkimmäinen taas johtaa siihen, miten länsimaisesta vinkkelistä alkaa katsoa sarjakuvan syyrialaista patriarkaalista, uskonnon, valheiden ja korruption sumentamaa toimintaa. Ei sitä oikein voi kuin pahalla silmällä tuijottaa Ridin, veljien ja naisten – no, kaikkien – kannalta.
•
Sarjakuvassa vakava, kalvava, itseironia ja vinksahtanut huumori sulautuvat yhteen. Piirrostyyli pysyy linjakkaana. Piirrosjälki perustuu mustan viivan hallintaan. Nimihenkilön isonenäinen, tyylitelty pikkumieshahmo kulkee varjoissa. Tehostevärinä toimivat punainen ja vaaleansininen. Syyria-poikkeaminen saa lohenpunaisen tehosteen kuten aiemmissakin osissa.
Olipa se, yhden monikulttuurisen perhetarinan vaikuttava, arkinen ja silti mielikuvituksen maustein ryyditetty kuvitus. Joidenkin kannalta selviytymistarina.
Isä vie pienen Petalin vieraan maanviljelijäpariskunnan luokse. Petalin köyhän kotiperheen äiti odottaa kotona ties kuinka monetta lasta, eikä tyttö tiedä, kuinka kauan hän asustaa lapsettoman pariskunnan kanssa. Tyttö kuitenkin tottuu pian rauhalliseen, hiljaiseen huolenpitoon.
”Iso kuu valaisee pihaa, näyttää tietä kujalle ja sieltä tielle. Kinsella ottaa minun käteni omaansa. Ja heti kun hän tekee niin, tajuan että oma isäni ei ole ikinä kävellyt kanssani käsi kädessä, ja jokin minussa toivoo, että Kinsella päästäisi irti, jotten tuntisi näin. Tuntuu pahalta, mutta kävellessämme eteenpäin alan tottua, enkä välitä kotielämän ja tämän elämän eroista.”
Eikä siitä sitten enempää. Miksi tätä Clare Keeganin kirjaa Kasvatti (Tammi 2024) nyt kutsuisi: pitkä novelli, pienoisromaani? Verkkokirjana se ei ole edes neljääkymmentä sivua. Siitä huolimatta se on täyteläisempi romaani kuin moni monisataasivuinen teos.
•
Keeganin hioma ilmaisu on samalla kertaa ilmavaa ja tiheää. Siinä on vaatimattoman konstailematonta sanomisen tapaa ja samalla lukijan upottavia aukkoja. Aukkojen syövereissä teksti pyörittää minut lumoukseen.
”Aurinko on laskemassa ja heijastaa meistä väräjävän kuvan veden pintaan. Hetken minua pelottaa. Odotan kunnes en enää näytä siltä kuin tullessa, kiertolaislapselta, vaan näen itseni sellaisena kuin olen nyt, puhtaana ja toisissa vaatteissa ja nainen takanani. Koukkaan kauhalla vettä ja nostan sen huulilleni. Vesi on kylmää ja kirkkaampaa kuin mikään ennen maistamani vesi: se maistuu isän lähdöltä, siltä kuin hän ei olisi koskaan käynyt täällä, siltä että hänen lähdettyään minulla ei ole mitään.”
•
Lapsen näkökulmasta yksityiskohtien huomiointi ja suurten linjojen sumeus saa aikaan ainutlaatuisen tunnelman. Asioiden tilasta tihkuu vihjeitä juuri sen verran, että kutkuttaa, askarruttaa, kauhistuttaakin. Herää kysymyksiä: Miksi juuri Petal viedään epämääräisen pituiselle kotipaussille, mikä isä on miehiään, miksi juuri Kinsellojen luo, miksi naista kutsutaan eri kodissa eri nimillä? Ja paljon muuta kysyttävää jää ensi lukemalla, joten kirja pitää heti lukea toistamiseen, saada uusia avoimia kysymyksiä ja uuden kohottavan kirjakokemuksen.
Odotukset olivat korkealla edellisen Keegan-suomennoksen Nämä pienet asiatjälkeen, eikä tarvinnut rimaa laskea. Keeganin kieli hivelee, ja Kristiina Rikmanin kääntäjätaitoa ihailen taas kirja kirjalta enemmän. Kielessä on rytmiä, kirkkautta, luontevuutta ja juuri kirjan luonteeseen sopivan ailahtavaa salaisuussumua. Hieno teos.
Lehtijuttu yksinäisestä vanhuksesta vailla sukulaisia antoi Hanna Weseliukselle herätteen kirjoittaa romaanin Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva (WSOY 2023). Tosielämässä yksinäisenä kuolleen roinat ja romppeet hävitetään, eikä aineeton perintö siirry kenellekään. Kukaan ei muista, muistele ja siirrä tarinoita sukupolvelta toiselle. Fiktio sen sijaan voi säilyttää ajatuksia, havaintoja ja kuvauksia kuten Weselius romaanissaan.
Kirjan kerronta on kerroksellista: minäkertoja kertoo osuuksia, joissa hän keskustelee Leilan kanssa Nanette Kottaraisesta. Kuvataiteilija ja Nanetten muotokuvaaja Leila on silminnäkijä: hän puhtaaksikirjoitti Nanetten päiväkirjoja vanhan naisen silmien alla Nanetten viimeisenä elinvuotena, joten Leila tietää Nanetten menneisyydestä ja viime ajoista.
Kertojan ja Leilan keskusteluista syntyy yksi mielikuva Nanettesta – samalla keskustelijoista. Nanetten päiväkirjaosuuksista puolestaan välittyy Nanetten oma ääni vuodesta 1948 kuolinvuoteen 2022, joskin lukija saa lukea päiväkirjapätkiä, ja kirjauksissa risteilevät eri ajat epäkronologisessa järjestyksessä – ei sattumanvaraisessa. Romaanin rakenne on harkittu, kuin arkkitehtuurinen kokonaisuus, jossa erilaiset tilat seuraavat toisiaan ja vievät lukijan niihin eri reittejä.
•
Kirjapiirin yksituumainen arvio kirjasta: hyvä on. Eri tavoin päädyimme saman sorttiseen tulokseen. Johanna ilmaisi heti aluksi innostustaan. Hän pääsi pienen alkujumin jälkeen vauhtiin, ja romaani imaisi hänet. Taru kuunteli aluksi kirjaa, mutta niin ei syntynyt elämystä – vasta luettu teksti vetosi ja kirvoitti melkomoiseen kehuun: lukupiirimme kirjoista kärkikahinoissa. Minä en meinannut lainkaan päästä alkua pitemmälle, vasta kirjan osittainen kuuntelu tehosi. Vaikka Tarulle ja minulle jäi romaanista jonkinlainen etäisyyden tunne, luku-/kuuntelukokemus kokonaisuudessaan miellytti.
Keskustelimme pitkään romaanin rakenteesta, jossa Nanetten päiväkirjaosuudet poukkoilivat arvaamattomassa järjestyksessä, lisäksi kertojan ja Leilan juttelu toi erilaisen vinkkelin tarinointiin. Kenestäkään ei saanut selkeää kokonaiskuvaa, mutta kaikista paljastui särmikkyyttä. Muotokuva muotoutui tästä kaikesta – se on eri silmin erilainen.
Kaikkia meitä innosti, että asioita paljastui vähitellen ja yllättävästi. Lisäksi kirjassa jätettiin paljon kertomatta, mikä antoi väljyyttä päättelylle. (Myös harhoille, sillä etenkin oma, osin huolimaton kirjakuunteluni veti minua joihinkin liian villeihin johtopäätöksiin.)
•
Totesimme romaanin täyttyvän motiiveista ja metaforista. Jo Nanetten nimi on sellainen, kirjan nimihenkilön itse valitsema, entisen karistava päätös. On suolasirotin, on koira, on jos mitä. Ja on Nanetteen vaikuttavia asioita: Nanetten piikuus ja luokkaero, mutkikkaita ihmissuhteita ja suuria salaisuuksia. Yhteisymmärryksessä pidimme pienenä kompastuskivenä yksioikoisesti pahikseksi kuvattua Maxia. Pohdimme myös Jugoslavian ja Ukrainan sodan roolia romaanissa – ja siitä pääsimmekin romaanin ytimeen – katseeseen.
Näkemisen ja kuvan merkitys hallitsee romaania. Esimerkiksi meitä kaikkia sai järkkymään analyysi yhdestä Ukrainan sodasta julkaistusta kuvasta. Lisäksi romaanissa on runsaasti kuvataiteen tarkastelua ja sen pohdintaa, kuka katsoo ja kuka tulee nähdyksi. Goyan teoksia tarkastellaan kirjassa pieteetillä. Nanetten konkreettista muotokuvaa minäkertoja miettii näin:
”Mitä minä nyt sitten tekisin Nanette Kottaraisen muotokuvalle? Muotokuvalla? Poraisinko minä reiän keittiön seinään, työntäisinkö reikään muovipropun, ruuvaisinko proppuun koukun ja ripustaisin taulun rautalangasta siihen? Ja mihin asti muotokuva sitten siinä riippuisi, miten kauan minä jaksaisin katsella sitä? Katselisiko kuva minua seinältään, ja kenet minä näkisin, kun näkisin itseni katselemassa sitä?”
Kuuloaistikin merkitsee, sillä etenkin Billie Holidayn ja Whitney Houstonin äänitteet saavat huomiota. Meidän huomiomme sai rakenne, kerronta ja kieli.
•
P.S. Tapojemme mukaan kirjapiirin toinen kirja oli vanhaa kirjallisuutta, tällä kertaa Veijo MerenPeiliin piirretty nainen (1963). Johanna luki sen, ja piti kirjasta odottamaansa vähemmän. Taru luki sen melkein ja piti lukemastaan enemmän kuin etukäteen oletti. Minä en ehtinyt Mereen.
•
Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva, WSOY 2023, 442 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta. Kuuntelin osin äänikirjana, lukija Erja Manto, 10 tuntia, 7 minuuttia BookBeatissa.
Tuuve Aron romaani Kalasatama (WSOY 2020) nappaa äänikirjana oitis mukaansa. Elämäntarina poikatytöstä lapsettomaksi lesboksi, koulukärsijästä kärjekkääksi ajattelijaksi, taiteilijaksi ja tarkkailijaksi provosoi ja osoittelee. Vaan ei heristävä fiktiivinen sormi tunnu opettavaiselta vaan herättävältä. Ja ihan tarkoituksella kuten kirjailija lopussa ilmaisee:
” – – on syytä korostaa että tämä teos on fiktion keinoja kuten liioittelua, kärjistyksiä ja fantisointia häikäilemättä hyödyntävä ja vain valikoidusti totuuteen pohjautuva sepite.”
Kerronnan rytmi on kiihkeä, kieli luistavan virkeää. Perheprobleemat, tunnesolmut ja mielenterveysongelmat puhkovat tekstiä, ja samalla itseironia ja satiiri aukaisevat ankeutta. Kalasataman psykiatrisen klinikan kielitaidoton tohtori saa osansa siinä samoin kuin häikäilemätön isä tai itse kertoja. Ääneen nauramaan minut saa huomiot taide- ja kirjallisuuspiireistä. Terää löytyy herkkyyttä unohtamatta.
Romaanin esseistisyys syntyy siitä, että eri luvuissa on omat teemansa, jota kirjoittaja käsittelee kokemustensa, lukemansa ja muun pohjalta. Hän myös analysoi omaa kirjoittajuuttaan ja teostensa luonnetta:
”Mistä nyt kenenkään kirjat kertovat, jos ovat kaunokirjallisuutta? Ihmisistä. Elämästä kaikkinensa, rakkaudesta ja kuolemasta. Muodot ja rakenteet vaihtelevat, ja kiinnostavampaa kuin mistä kerrotaan onkin usein miten. Tähän mennessä julkaisemani teokset ovat keskenään erilaisia mutta jotenkin niitä yhdistää ulkopuolisen tai »häviäjän» tarina. – – Minua kiinnostaa rivienvälisyys, kieli ja sen musiikillisuus ja mahdollisuudet, ja absurdin ja fantasian sekoittuminen realismiin.”
Kyllä, tunnistan tuon kirjasta. Mutta miten ihmeessä tämä kiihkeä, kirjallinen Kalasataman yksinpuhelu muuttuu draamaksi teatterin lavalle?
•
Tuuve Aro: Kalasatama, WSOY 2020, 6 tuntia 24 minuuttia äänikirjana, lukijana Karoliina Niskanen. Kuuntelin BookBeatissa.
Teatteriesityksestä Kalasatama 13.2.2024
Ällistyttävän ketterästi monologihenkinen romaani muuttuu kuuden näyttelijän draamaksi! Kirjasta on napattu koomisia aineksia ja lisätty liioittelua. Kalasatama on saanut myös tarkentavan alaotsikon: Pillerinmakuinen tragikomedia. Jotkut näytelmän painotuksista ovat toisenlaisia kuin kirjassa, mutta henki säilyy kalasatamalaisena. Teatteri tällaisena ilahduttaa ja puhuttelee.
Riikka-Riksua, päähenkilöä ja yleisölle puhuvaa kertojaa, toiseus ja ulkopuolisuus kalvavat kaiken ikää ja mielenterveys horjuu aikuisiässä isän kuoleman ja eron seurauksena. Asiantilan vakavuus ei häviä, vaikka sillä myös nauratetaan yleisöä.
•
Lesbous kukkii näytelmässä moninaisena. Ihastukset ja pettymykset ihmissuhteissa eivät kuitenkaan katso suuntautumista. Ihmisiä ollaan kaikki – ailahtelevia, pöhköjä ja kesken. Tämän toteaman ei ole tarkoitus ohittaa sitä, että kokemus vähemmistöön kuulumisesta on näytelmässä oleellinen. Esimerkiksi Riksun ymmärrys tyttökiinnostuksesta ja erilaisuudesta leimahtaa kaiken nielevänä Euoroviisu-Främling-kokemuksena tai ex-tyttöystävän kaapista tulon vaikeus konkretisoituu hurtissa kohtauksessa, jossa Petra lymyilee ”Gigantin” stressinpoistokaapissa.
Heterot saavat osansa nauruista, mutta ei lesboja eikä homojakaan säästellä. Näytelmässä nauretaan meille kaikille ja kaikkien meidän kanssamme riippumatta suuntautumisesta. Huumori vaihtelee lempeästä provosoivaan. Antaa Riksun paasata, kun hän turhautuu sukupuolien ja seksuaalisten suuntautumisien nykytermistön moninaisuuteen; olkoon niin, että eri (homoseksuaali)sukupolvet suhtautuvat eri tavoin sateenkaarisymboleihin ja prideihin. Eipä taida kukaan olla ennakkoluuloista vapaa.
Sateenkaariaihe sattuu olemaan taas ajankohtaisempi kuin olisi uskonutkaan johtuen presidentinvaaleista: ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen nousi isolle osalle äänestäjistä esteeksi. Tällaista on nyky-Suomessa. Siksi(kin) Kalasatama on tärkeä juuri nyt.
•
Oivaltavasti aika- ja paikkasiirtymiä tukeva lavastus muuntautuu Kalasataman metroasemaksi, hyvinvointikeskukseksi, kodiksi, bilepaikaksi, veneeksi ja muiksi päähenkilön elämänvaiheiden näyttämöiksi. Lisäksi ikkunoiden takana tapahtuvat väläykset vielä lisäävät ulottuvuuksia. Hienoja ratkaisuja!
Muuntautumiskyky koskee niin lavastusta, puvustusta, äänitehosteita kuin näyttelijätyötäkin. Roolien vaihtaminen käy näyttelijöiltä sujuvasti ja ihailtavasti: pieni muutos asussa, eleissä ja ilmeissä muuntaa näyttelijät hahmosta toiseen. Esimerkiksi yleisön silmien alla tapahtuva Santtu Karvosen koliseva muodonmuutos paskaisästä kelvottomaksi psykiatriksi Olavi Keinolaksi on todella mainio. Puhumattakaan näistä (mainitsen vain muutaman muuntautumisen): Heli Hyttinen teinisarjarakastujasta ja tv-koristenaishahmoista Carola Häggvistiksi; Minna Suuronen äidistä bi-kokeiluun äityväksi esikoiskirjailijaksi ja ex-vaimoksi, Markku Haussila niljakkaasta teinipoikaystävästä aikuisuuden heterokaveriksi ja itsevarmaksi queer-woke-nuoreksi. Onni Vesikallio liikkuu tilanteisiin sopivasti lavastusyksityiskohtien vaihtajana.
Ja sitten! Joanna Haarttin lavasäteily! Hänen Riksunsa ilmeikkyys, elastisuus ja läsnäolevuus kantaa koko esitystä alusta loppuun. Esimerkiksi hetkessä Haartti muuttuu nelikymppisestä nelivuotiaaksi. Herkkyys ja itseironisuus yhdistyvät sävykkäästi, ja näyttelijän liikekielen liukuminen pillereiden sivuvaikutuksista vapautuneeseen tanssiin kertoo pintaa syvempää. Haartti sulautuu roolihahmoonsa – uskottavasti ja lähestyttävästi. Vaikuttavasti.
Ehkäpä väliajan jälkeen esityksessä oli pieniä hajanaisuuden ja julistuksen merkkejä, mutta se ei kokonaisuutta muuksi muuta: näin ensi-illassa täyttä teatteria, inhimillistä elämän epätasaisuutta, selviytymistäkin – identiteetin, rakkauden ja kuoleman kysymyksiä kaikin vivahtein.
•
Ryhmäteatteri: Kalasatama, ensi-ilta 13.2.2024. Käsikirjoitus: Salla Vilkka, ohjaus: Sini Peronen; rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen ja Minna Suuronen; lisää Ryhmäteatterin sivuilta. Kiitos ensi-illasta!
Tapanani on julkaista juttu kirjailijatapaamisesta, ja nyt on helmikuun haastattelun annin aika. Kanneltalon kirjailijavieraana oli 12.2.2024 Minna Rytisalo, joka junalakoista huolimatta pääsi Kuusamosta paikalle.
Keskustelimme aluksi Minnan romaanituotannosta, jossa jokainen kirja on erilainen. Kirjailija kertoi sen olevan tietoista, sillä erityisesti kerronta ja rakenne sekä niiden kokeilu kiinnostavat häntä. Siksi esikoisromaaniLempi on kolmen kertojan sinuttelua päähenkilölle, ja toisinkoinen, historiallinen romaani Rouva C., on puolestaan biofiktio siten, että Minna Canthon romaanin päähenkilö ennen kirjailijanuraansa. Kolmas romaani Jenny Hillsijoittuu nykyaikaan ja kertoo eri tekstilajein Jenny Mäen elämänkäänteistä.
Alareunan kuvat: Johanna Kartio ja Arja Korhonen
Lempistä ja Rouva C:stä on tehty näytelmäversiot, ja Minna kuvaili tunteita, joita herättää omien tekstien näkeminen teatterilavojen draamana. Hänelle on ilo ja ihmetys, että omat romaanit muovautuvat kymmenien ihmisten työnä esitykseksi ja elävät siten omaa elämäänsä. Hän lisäksi paljasti, että myös Jenny Hill on muovautumassa teatteriesitykseksi.
•
Kirjailijasta oli kiinnostavaa ja tärkeää kertoa tyystin tavallisesta naisesta ja vaihdevuosista niin, että sitä ei nähdä naurettavana. Jenny Hill ei ole silti tosikkomainen vaan kerrontavaihtelun vuoksi leikittelevä. Pääasia on kuitenkin tämä:
”On päiviä jotka lipuvat ohi jälkiä jättämättä, ja niitä on elämässä aika paljon.”
(Tunnustinpa tässä yhteydessä sen, miten olen aina vierastanut voimalauseeksi noussutta Minna Canth -sitaattia, jonka koen paineistavan: ”Kaikkea muuta kuin nukkuvaa, puolikuollutta elämää.” Sopiihan sellaista toivoa. Pääosin elämä on tavallista, tylsähkön toistuvaa arkea – taisi olla Minna Canthillakin, ainakin Mäen Jennillä on. Ja minulla.)
Juttelimme Jenny Hillin eri kerrontatyyleistä. Viisikymppisen, vaihdevuosien Jenni Mäkeä seurataan eroprosessissa, mutta samalla kerronta läpäisee kaikki elämänvaiheet. Jennyn oma ääni kuuluu terapiakirjeissä Ranskan presidentin rouvalle Brigitte Macronille, ja lisäksi Jenniä ja omaa totuuttaan kommentoivat satuhahmot Tuhkimosta Punahilkkaan. Kaikilla on oma tyylinsä kertoa. Satuhahmot purkavat tarinoiden ja populaarikulttuurin naiskuvaa:
”Meidän todelliset tarinamme ovat liian vaarallisia, ja meidät on pakotettu muotteihin, joista emme tunnista itseämme enää ollenkaan.”
Jenny Hill on feministinen ja yhteiskunnallinen romaani. Säyseä, mukautuvainen Jenni murtautuu muoteista omannäköiseen elämään sekä hahmottaa kasvunsa ja luokkanousunsa vaikutukset – ja muutospakon.
”Nyt ei ole sovittelun ja suopumisen aika, se on päättynyt, nyt liikkuvat tunteiden mannerlaatat, ja kun ne lähtevät liikkeelle, näky on kaunis ja hurja.”
•
Lopuksi puhuimme Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirjeenvaihtokirjasta Huokauksia luokasta. Siinä on tallennettuna kummankin uupumus ja Minnan irtautuminen koulutyöstä. Kulissientakaisen opettajantyön pohdinnan lisäksi kirjassa on paljon kirjallisuudesta, kirjoittamisesta, lukemisesta ja kummankin arjesta.
Yleisöä kiinnosti Minnan nykyiset ja lapsuuden lukukokemukset. Sodankylälälsen pikkukylän kasvatti luki kirjastoauton lanu-tarjonnan kirja kirjalta ja eteni pitkälle aikuisosastollakin. Kyläkoulun lopetettua koulun kirjakaappi sai kodin Minnan luota, koska tyttärensä tunteva isä sen hänelle lunasti huutokaupassa. Minna lukee nykyisin noin 100 kirjaa vuodessa, osan kuunnellen. Oman intensiivisimmän kirjoitusvaiheen aikana maistuvat vain tietokirjat. Kirjailijan tuleva teos jäi meille salaisuudeksi, mutta odotamme tuotannolle jatkoa.
•
Minna Rytisalon haastattelu Kanneltalossa 12.2.2024. Järjestäjät Helsingin työväenopisto, Kanneltalo ja Kannelmäen kirjasto.
”Suunnitelmani saarella oleskelun ajaksi on ollut laatia Ihmeköynnökselle elämää suurempi juoni ja värikäs henkilögalleria, joka piirtäisi hyperrealistisesti näkyviin globaalin eriarvoisuuden ja valkoisen etuoikeuden problematiikan. Minun on kuitenkin vaikea loihtia ihmisiä tyhjästä, ja hahmot muistuttavat melkein yksi yhteen minua, Alia, Hummerinpyytäjää. Pandemian alkamisen jälkeen homma on alkanut tuntua niin turhalta, että olen lopettanut kirjoittamisen kokonaan. Mutta nyt, kun kirjaan vain tapahtumia muistiin, kaikki on helppoa. ”Minulla on ikävä kauramaitoa, HBO:ta ja saunaa”, kirjoitan ja laitan suuhuni palan lämmennyttä papaijaa. Naiskirjailijoita ei koskaan verrata Knausgårdiin.”
Siinäpä se, sitaattikiteytys Maija Laura Kauhasen romaanista Ihmeköynnös (Otava 2024). Minulla ei ole kanttia tehdä vertailututkimusta ”autofiktion isän” teoksiin (isättelin, vaikka on lukuisia omaelämäkerrallisia ja auto-teoksia julkaistu ennen Knasuakin). Siispä vain seuraavat mietteeni Kauhasen kirjasta.
•
Minut tuntevat blogilukijat eivät ihmettele, että mainitsen Ihmeköynnöksessä olevan makuuni tiivistämisen varaa. En kaipaa monia arkisia, toisteisia puuhia ja useasti kerrattuja mietteitä, vaikka luulen käsittäväni niiden tavoitteen. Muuten löydän kiinnostavaa sisältöä.
Kertoja itse korostaa taustansa merkitystä, kun ympärillä kuhisee toinen maailma – tai entisaikoina sanottiin kolmas maailma. Havainnot hyvinvoinnin silmin terästyvät, koska kertoja ei ole mielikuvien perusturisti vaan niukkuudessa elävä suomalainen, ja siitä viitekehyksestä huomiot saavat oman kulmansa.
Kiinnostun, miltä koronan rantautuminen näyttää meren tuolla puolen. Tiedotuksen ja varotoimien erot tulevat hyvin esille. Näkyy median, somen ja muun ihmistoiminnan merkitys nykypäivänä ja kertojan ristiriitatilanne jäädä-lähteä-tilanteessa.
•
Valmiita vastauksia kirja kaihtaa. Kertoja on tietoinen kerrontavalinnoistaan, ja romaanissa on tietynlaista esseististäkin henkeä, koska pientä esitelmöintiä mahtuu mukaan. On viimeisimmän aallon feminismiä, panseksuaalisuutta sekä katseen ja häirinnän kohteen kokemuksia. Ja woke:
”Pelkään, että Ihmeköynnös saa huomiota, koska olen valkoinen. Että kirjan lukevat valkoisuuteni ansiosta ihmiset, jotka eivät lukisi ruskean kirjoittajan kirjaa samoista aiheista. Hyötynäkökulmaa katsomalla nähdään, että olen jo ylittänyt tulevalla teoksellani kulttuurisen omimisen rajan: olen saanut apurahaa ja sikäli voidaankin oikeutetusti sanoa, että ”rahastan” valkoisuudellani ja muiden ruskeudella ja mustuudella.”
Huomioni kuitenkin kiinnittyy, mitä minäkertoja antaa itsestään. Paljon. Esimerkiksi kertojan minäkuva ja ulkonäön mietintä sekä viehtymys mustiin miehiin. Kyse on kuitenkin yhteydestä toisiin ihmisiin, pintaan ja pinnan alle. Toinen puoli vaatii pohdintaa:
”Pitäisikö… pitäisikö minun vain… kertoa omasta elämästäni? Heilautan narut ilman halki järkyttyneenä.
Mutta eikö se olisi itsekeskeistä?”
•
Sutjakka kerronta vie mukanaan, ja kirjan alku on railakkaan tehokas. Tuokiokuvat lämpimältä saarelta, merestä, rakastajista, Hummerinpyytäjästä ja satunnaisista kohtaamisista välkkyvät kaleidoskooppisesti. Siitä syntyy kiinnostavasti häiritsevä vastakohtaisuuksien rinnanelo: nautinto – syyllisyys.
•
Maija Laura Kauhanen: Ihmeköynnös, Otava 2024, 259 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Islanti: tuliperäinen maa, laavakentät, mannerlaattojen liitoskohdat ja muut kiehtovat elementit, värikkäät aaltopeltipeitteiset talot, merellisyys ja äkillisesti vaihtuva sää. Siinäpä luettelin tukun miljöökuvauksen yksityiskohtia, jotka tehostavat myös dekkareita, sillä islantilaisia jännäreitä suomennetaan verrattain paljon. Tänään pysähdyn pääkaupunkiin kahden dekkarin verran.
Lilja Sigurðardóttir: Kalmankalpea maa
Kolmas osa Áróran tutkimuksia alkaa karmivasti vieden ihmiskaupan inhottavimpiin seurauksiin. Lilja Sigurðardóttirin romaanissa Kalmankalpea maa (Docendo 2024) aloitetaan murhatutkimus, jota johtaa Áróran ihastus Daníel. Samoihin aikoihin Daníelin ex-vaimo Elín lähestyy Ároraa toimeksiannolla, sillä nainen haluaa salaa tarkistaa poikaystävänsä taustoja. Elínin venäläistaustainen, nuori kumppani kiirehtii häitä ja vastustaa avioehtoa – jopa umpirakastuneen keski-ikäisen hälytyskellot alkavat kilkattaa.
Sarjamuodon viehätys perustuu siihen, että joka osassa päärikos vaihtuu ja vastaa juonijuoksutuksesta, kun sen rinnalla seurataan päähenkilöiden mahdollisen romanssin etenemistä ja persoonien syventämistä. Lisäksi pohjajuonteena kulkee Áróran sitkeä tehtävä etsiä siskoaan. Tässä dekkariosassa Daníelin työpari Helena saa aiempaa enemmän lihaa proosaluiden päälle, mikä on ilahduttavaa ja täydentää sisältöä.
Sigurðardóttir hallitsee lajityypin, eli kerronta etenee luistavasti. Tästä osasta bongasin ennalta-arvattavuutta, mutta kelpo ajanvietekirja Kalmankalpea maa on. Tiuhaan ilmestyneet kolme osaa ruokkivat hyvin omapäisen ja vahvan Ároran tyyliin ihastuneiden jännitysnälkää.
Kappas, toinen dekkarin kirjoittajista on Islannin pääministeri, Katrín Jákobsdottir. Olisi aika paukku, jos Sanna Marin tai Petteri Orpo olisi yhtäkkiä dekkarin kirjoittaja. No, oletan, että Islannissakin tällainen asetelma on herättänyt kiinnostuksen, etenkin kun kirjoittajapari Ragnar Jónasson on paikallinen kuuluisuus jännäritekijänä.
Lopputulos Reykjavik (Tammi 2023) on minun makuuni perusjännitystä. Kun kirjan lukemisesta on muutama viikko, ei mielen päälle ole jäänyt paljonkaan. Tästä huolimatta vietin kirjan kanssa kelpo ajanvietehetken, koska luin nopsasti kirjan alusta loppuun.
Reykjavik kuuluu dekkareihin, joka perustuu ajatukseen, että rikos ei vanhene koskaan. Reykjavikin edustan saarella on kadonnut Lara-tyttö 30 vuotta aikaisemmin, mikä jäytää vielä nykyajassa. Aika tavallinen asetelma dekkareissa on se, että toimittaja lähtee arvoituksen ratkaisuun mukaan. Tässä kirjassa toimittaja on innokas ja näppärä nuori nainen, Valur, joka voi lukijaa ärsyttää vähän sillä, miten hän yhtäkkiä keksii ja löytää sekä pelottomasti pöyhii tietoja ja hautuumaata toisin kuin kukaan koskaan ennen.
Oleelliset henkilöt ovat elossa 30 vuoden takaa, joten Valur ja myös poliisivoimat käyvät läpi osallisia. siten siten kirjasta kehkeytyy suoraviivainen arvoitusdekkari, jossa lukija voi arvailla, kenellä ei ole puhtaat jauhot pussissa ja kenellä ei.
Pirkko Soininen on kirjoittanut useita taiteilijaromaaneita biofiktioina. Edellinen oli Maila Pylkkösestä, sitä edellinen arkkitehti Wivi Lönnistä ja ensimmäinen kuvataiteilija Ellen Thesleffistä. Nyt oman romaaniäänen saa valokuvaaja Signe Brander (1869 – 1942). Soininen on pyrkinyt jokaiseen minäkerrottuun taiteilijaromaaniin saamaan epäkronologisia välähdyksiä kertojan muistoihin yhdistettynä kuhunkin taiteenlajiin sopivista aistimuksista.
Valokuvaajalla korostuvat näköaisti, rajaus, sommittelu, valo ja varjo. Kirjassa kielentyy valokuvaajan katse ja kokemus:
”Juhlasalin ikkunat on peitetty laudoilla, vain kultainen valonsäde karkaa niiden välistä sisälle. Reiästä tihkuva helmikuun valo heijastaa vastakkaiseen seinään ylösalaisen kuvan ulkopuolisesta maailmasta, minun maailmastani, siitä maailmasta, jossa kuljin loputtomien kuvien keskellä kuin taidenäyttelyssä.”
Brander ajattelee elämäänsä Nikkilän sairaalassa kuolemaansa edeltävinä päivinä. Hän on kutakuinkin menettänyt näkönsä ja kosketuksensa todellisuuteen. Silloin takaumat eletystä elämästä käväisevät mielessä. Alanvalinta, äitisuhde, yksinäisyys ja rohkeuden puute ihmissuhteissa nousevat pintaan. Päällimmäisenä näyttäytyy rakkaus Helsinkiin, kaupunkikuviin ja niissä tallennus nimettömiin, satunnaisiin ihmisiin.
”Minä halusin nähdä koko kaupungin, sen työn, jolle kaupunkimme rakentui. Tuhannet käsiparit, jotka pitivät kaupungin liikkeessä, elossa, toiminnassa.”
•
Romaanin Brander mainitsee monia henkilöitä, muttei kenestäkään muodostu elävää, ei edes tärkeästä, piinaavasta äidistä eikä kahdesta vaikuttavasta miesvalokuvaajasta. Muistojen luonne on ohimenevyys ja katoavuus, niin myös kirjan henkilöiden.
Jotain ohjelmallista tihkuu siihen, miten toistuu kuvaajan solidaarisuus yhteiskunnan vähäosaisiin – yhtään väheksymättä asian tärkeyttä. Kun työläismyönteisyys yhdistyy valokuvaamiseen, rajaamisen ja sommittelun valotaiteeseen, löytyy ydin – kuvaajan työn laatu ja luonne:
”Oivalsin, että minulla oli valtaa, josta en ensin ollut ollut kovin tietoinen mutta jonka olin ymmärtänyt vähitellen. Valitsin keitä kuvasin, rajasin todellisuudesta kuvankokoisen palan. Tein ihmisiä näkyviksi mutta samalla kontrolloin. Sillä oli väliä mitä kuvasin ja miten kuvasin.”
Valokuvien maailmaan liittyy myös romaanin kytkeminen kuvaajan kuolinvuoteelle, jossa käväisevät Vera-hoitaja ja häneen liittyvät yhteensattumat. Se on rakenneratkaisu, fiktiotäyte ulkopuolisen katseesta, kun muuten kertoja katsoo kuolinvuoteella sisäänpäin.
•
Kuvaajan kokemuksen välittäminen on romaanin pääanti. Kirjailija on ilmeisen tarkasti uponnut Branderin kuviin, valikoinut, rajannut ja sisäistänyt hetken taiteen. Eläytyminen yksinäisen naisen tilintekoon pureutuu taiteen jättämään jälkeen – muu on häviävää.
”Minä kysyn: eikö valokuvalla ole sama luonne? Yhtä lailla se on jälki jostain, joka joskus oli ja jota ei enää ole.”
”VALOKUVA ON JÄLKI, painauma historiassa. Se myös jättää jälkiä meihin, minuun, maailmaan. Kuvat ovat perintöni. Ne ovat jalanjälkiä, joita seuraamalla voi kulkea rinnallani. Kenties.”
•
Ihan tosielämässä sopii ihmetellä Muinaismuistolautakunnan suurta viisautta dokumentoida katoavaa vanhaa kaupunkia, jota alettiin purkaa modernin pääkaupungin rakentamiseksi. Brander kuvasi mennyttä maailmaa vuosia pienellä palkalla kunnes suututti työn tilanneet herrat. Kuvat todella jäivät elämään: nyt ne ovat netissä.
Brander teki tärkeää työtä, ei aivan ainoana naisvalokuvaajana mutta aikakirjoihin jääneenä. Signessä kuvaajan katse muovautuu kirjaimiksi, sanoiksi, lauseiksi, kuvaukseksi kirjailijan valinnoin, välistä vetoavasti ja taidokkaasti, välistä romaanin rakennuspuut säilyttäen. Fiktio tehokkaasti johtaa ainakin minut alkulähteille, selaamaan nettiin Branderin valokuvia.
•
Pirkko Soininen: Signe. Bazar 2024, 108 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Kirjakuvan taustalla Signe Branderin kaupunkikuva, 1907 – minä olen taustakuvan epäselvyyksien syy.
Olen aikanaan nähnyt tv-sarjan Huojuva talo (1990), ja se synnytti kummallisesti mielikuvan, että olen lukenut Maria Jotunin kirjan. Enpä ollutkaan! Seikka selvisi, kun todellakin luin kirjan. Lukemisen myötä löysin oivan kirjan tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, jo 18. haastekerta. Juttuja kokoaa Ankin kirjablogi.
Kirjan synty ja julkaisu sisältää kimurantteja faktoja. Jotuni aloitti kirjoittamisen 1920-luvun loppupuolella ja osallistui käsikirjoituksella romaanikilpailuun 1936. Hän kielsi kirjan julkaisun ellei hän voita. Ei voittanut. Romaani Huojuva talo julkaistiin vasta vuonna 1963 (Otava) – 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Faktaksi on arvioitu sellaistakin, että romaanissa olisi aineksia Jotunin avioliitosta kirjallisuudentutkija Viljo Tarkiaisen kanssa. Onko ja kuinka paljon – siitä ei ole varmuutta.
•
Ero tv-sarjaan selvisi minulle heti romaanin alussa. Tv-sarja ei pureutunut Lean lapsuuteen eikä juuri perhetaustaankaan, kun taas romaanin alku valottaa ylisukupolvisesti käytösmalleja, epäonnistuneiden avioliittojen jatkumoa ja perhesuhteiden repivyyttä. Niistä johtuen Lea päättää varhain, että hän kestää mitä vain ja ”rakastaa” vaikka pakotettuna.
Romaanin puistattavimpia kohtia on juhannusjuhla, jossa lipevä Eero Markku painostaa Lean myöntymään suhteeseen. Sitä edesauttaa Lean ystävä Ester, jolla on Jotunin novelleista tuttu tapa suhtautua avioliittoon kauppana. Kovin hyväksi kaupaksi ei Lean ja Eeron liitto osoittaudu.
•
Avioliittohelvettinä ja väkivallan kumuloitumisen kuvauksena Jotunin romaani vakuuttaa. Utraääripäiksi kuvatut puolisot voivat verottaa henkilökuvauksen syvyyttä, koska paha on paha ja aina pahenee, hyvä sen sijaan alistuu nujerrettuna. Silti se, miten kierre ja lietsonta vie yhä syvemmälle umpikujaan, kuvautuu vääjäämättömän tehokkaasti.
”Lea oli jonkun kanssa kulkenut kuin pimeän tunnelin läpi, riidellen ja tapellen, oli kompastellut maahan, noussut ylös, kaatunut. Lika oli tahrannut hänet. Sitä ei voinut pyyhkiä pois. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja kuitenkin hän oli koettanut panna peliin kaikkensa. Suurta se ei ollut, tavallinen ihminen, jolla oli sitkeä halu, että hänet laskettaisiin mukaan, että elämä kulkisi hänen ylitsensä, menisi eteenpäin. Ei muuta.”
Häiriintyneet perhesuhteet vaurioittavat lapsia, ja siitä romaani myös kipeästi kertoo. Lisäksi osuvasti se osoittaa, että samoista taustoista tulevat naiset valitsevat täysin erilaisen linjan elämässään, naiseuden ilmaisussa ja valta-asemassa suhteessa miehiin. Eli Lea ja siskonsa Toini tarjoavat ääripäät – hekin. Lean talouden piiat sen sijaan juoksutetaan kaikki samaan ansaan, niin erilaisia kuin kukin keskenään onkin.
•
Kerronnaltaan kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä lyhyehkövirkkeisyyttä ja valtaisaan vuodatukseen äityviä dialogeja. Yhteiskunnallisuus on melko lailla piilotettu: vain vähän vilahtaa 30-luvun populismia Eeron suusta. Lean suusta puolestaan kuullaan, miten perhe ja sen hyvinvointi on maailma pienoiskoossa: jos perheissä voidaan hyvin, niin voidaan muuallakin. Tässä perheessä ei voida, monessa muussakaan ei. Se kertoo maailmantilasta.
Huojuvan talon loppuratkaisu varmaan jakaa lukijoita. Toisaalta se tarjoaa lohtua, toisaalta siinä on latteaa deus ex machina -keinon henkeä. Ymmärrän kumpaakin johtopäätöstä. Ja ymmärrän perustuksiltaan huojuvan perheen valitettavan hyvin sopivan tähän aikaan. Tilastokeskus julkaisi kesällä 2023 haastattelututkimuksen tuloksia: 33,8 prosenttia 18-74-vuotiaista suomalaisnaisista on kokenut joskus elämänsä aikana fyysistä parisuhdeväkivaltaa ja 50,2 prosenttia henkistä väkivaltaa. Naisista 54 %:a on kokenut työssä seksuaalista häirintää. Eli on syytä yhä järkyttyä Jotunin kuvauksesta, sillä se on edelleen liian tuttua monelle.
•
Maria Jotuni: Huojuva talo, Otava 2023, 577 sivua. Ostin kirjan.
Kuva Maria Jotunista: Daniel Nyblin (1907), Museovirasto (finna.fi).
•
Klassikkohaasteessa olen lukenut seuraavat teokset:
Iltapäivä 29.1.2024 Kanneltalossa: aula tupaten täynnä yleisöä. Finlandia-palkittu kirjailija siis kiinnostaa kuulijoita – ja kirja lukijoita: aamun lehdestä saimme lukea, että Sirpa Kähkösen36 uurnaa oli viime vuoden ostetuin painettu kirja.
Keskustelimme aluksi siitä, mistä kaikki alkoi – lukemisesta. Sirpa Kähkösen lukuhalua ruokki äidinisä, joka hankki lapsenlapselleen kirjoja ja luki tytölle Seitsemää veljestä.36 uurnaa -kirjaa Kähkönen luonnehti tunnustukselliseksi, ja sellaiseen hän liittää myös esikuvansa: tanskalainen Tove Ditlevsen ja kotimaisista kirjailijoista Eeva Kilpi, Märta Tikkanen, Henrik Tikkanen ja Christer Kihlman.
Kuva kirjailijasta: Heikki Jääskeläinen; kuva haastattelutilanteesta: Marjo Repo.
36 uurnaa on tunnustusteos äidistä ja äidinpuoleisen suvun vaikutuksesta. Äidin tragediaksi koitui nuoruuden bussionnettomuus, joka toi käytökseen ailahtelevuutta. Ylisukupolvisuus on heijastunut moneen: isänpuoleisen sukua ovat värittäneet kansalaissota, Tammisaaren vankileiri, loikkaukset Neuvostoliittoon ja ankara kasvatustapa. Niitä aiheita Kähkönen on käyttänyt Kuopio-sarjassa romaanitaiteeksi muunneltuna ja tietokirjassa Vihan ja rakkauden liekit, nyt teoksessa 36 uurnaa.
”Entä sinun, äiti kulta. Jos tämä olisi romaani, taidokkaalla pitkällä syyllä, punoksen kierteellä, rihmalla sitoutuisivat yhteen edellisten sukupolvien piilotetut vammat ja sinun arpesi, kasvoihin tulleet, joita ei voinut kätkeä keneltäkään. Sinä näytit haavat ulkomaailmalle, sinä toit kätketyn esille.”
•
Jorma Uotinen kuvaili valitsemaansa Finlandia-voittajaa: ”Tekijällä on kyky katsoa elämää, toista ihmistä ymmärtävästi ja lempeästi ilman kaunaa tai katkeruutta. Hän pureutuu olemassaolon juuriin ja löytää tavan yhdistää objektiivinen tarkastelu ja subjektiivinen ja psykologisesti latautunut sisältö.”
Tekijä puolestaan kuvaili kirjaansa tunnustuksellisuuden lisäksi fiktioksi, jossa fantasia tarjoaa erilaisia tasoja äidin tarinaan. Tarinallisuuteen liittyy se, että kirjoitusprosessin aikana hän hätkähti ymmärtämään, että kertomukset suvusta hän oli kuullut suvun naisten suusta, etenkin äitinsä. Myös äidin teiniaikojen päiväkirjat antoivat ainesta kirjaan, joka vie kirjan kertojan sovitukseen ja sovintoon.
•
Realismin rikkominen on antanut Kähkösen proosatyyliin uutta suuntaa. Kirjailija kuvaili elävästi kirjallisuuden ihmettä: mustat jäljet paperilla muodostavat mielikuvat ja maailman lukijan mieleen. Esimerkiksi puut Kalliossa voivat kävellä vastaan, ja lukija solmii sopimuksen tekstin kanssa: näin tapahtuu. Myös Tuonen tytti ja pieni huone täynnä suvun vainaita keskustelemassa on aivan mahdollista romaanissa.
Kähkösen luonteva tapa pohtia, kertoa ankedootteja ja kuvailla kirjoittamista vangitsi yleisön. Kirjailija yhdisti kirjan rakenteen synnyn musiikkiin ja kirjoittamisen siihen, miten teksti virittyy ja alkaa soida kirjoittajassaan.
Pieni arvoitus jäi leijumaan. Pohjustan sitä sitaatilla romaanista:
”Tuonen tytti painaa kämmenensä olkapäälleni ja ohjaa minua kohti eteistä:
-Taakse katsomatta, hän neuvoo.”
Onko sukutarinoista kummunnut kirjallisuus tullut tiensä päähän? Vilkuileeko kirjailija vielä olkansa yli sukupolvien taa tulevassa tuotannossa?
Jäämme odottamaan.
•
Kanneltalon, Kannelmäen kirjaston ja Helsingin työväenopiston järjestämä kirjailijahaastattelu Kanneltalossa 29.1.2024.
Juha Ruusuvuoren uutuusromaanissa on kirjailijankaltainen kertoja, joka vaimon yllättävän kuoleman jälkeen ja yli puolet elämästään eläneenä kokee tärkeäksi selvittää, minkälaisista ylisukupolvisista aineksista hän rakentuu. Aikamatkalle hän ottaa mukaan koiransa Reinon. Siitä kehkeytyy Keskusteluja vainajien kanssa (WSOY 2024).
Pitäisikö minun hävetä, sillä ”lukemiseni” on vastoin kertojan kirjakäsitystä? Kuuntelin kirjan alun ja sitten siirryin sähkökirjaan. Sellaisesta kertoja toteaa:
”Minulla on vedostettuja kuvia, tulostettuja papereita, minä luotan painettuun materiaaliin. Taustalla on pelko siitä, että digitaalisten tiedostojen joskus tuhoutuessa meille ei jää mitään, mikäli kyseessä ei ole fyysinen esine. Sen takia sähköinen kirja ei ole kirja, se on varjokuva oikeasta, ilmassa häilyvä kuvajainen, joka haipuu ilmaan heti kun sähkövirta loppuu.”
Uskallan kuitenkin väittää, että kyllä tälläkin tavoin kirjan sisällön voi kokea. Vaikka romaani kahlaa ruusuvuorimaisen suvun historiaa muutama sata vuotta taaksepäin, koen sen enemmänkin yhtenä näkynä Suomeen kuin vain vieraan miehen sukuna.
•
Kolmihenkinen kirjapiirini keskusteli joulukuussa Ruusuvuoren romaanista Nokian nuoriso-ohjaaja (WSOY 2023), josta avautuu yllättäviä yhtymäkohtia uutuuteen. Siinä tekniikkanörtit suunnittelevat tuoksuihin perustuvaa puhelintekniikkaa, mutta menneen maailman haamut sotkeutuvat kertojamiehen elämään.
Keskusteluja vainajien kanssa keskittyy hajujen sijasta makuihin, makumuistoihin, sillä kertoja käy vainajilta tivaamassa mieliruokia. Ja haamut luonnollisesti ovat kirjan vakiokalustoa. Ensin kertoja koirineen keskustelee isänpuoleisen suvun miesten kanssa, sitten tavoite on haastatella äidinpuoleisen suvun naisia. Maantieteellisesti kertoja kulkee pääkaupunkiseudulla, Viipurin tienoilla, Hämeessä ja Pohjanmaalla Ouluun saakka.
Miehet jankkaavat monessa polvessa vain sodista, vanhimmat polvet tosin vaikenevat melkein kaikesta paitsi maatöistä. Naiset hoitavat sukupolvesta toiseen arjen ja puuhaavat elämälle perustan.
”Ymmärsin, että historia oli lähellä meitä ja asui meissä, me kaikki olemme historian syleilemiä, aina joku esivanhemmistamme on läsnä siinä tilassa, josta historiankirjoihin merkitään tärkeitä asioita. Minun lapsuudessani kirjoihin painettiin niin sanottujen suurmiesten tekoja, kesti vuosikausia tajuta se yksinkertainen asia, että jokaisen suurmiehen takana on nainen tai useampia. Joku hänen vaatteensa pesee, hoitaa hänen lapsensa, ruokkii hänet, ehkä taloudellisesti kannattelee tätä neropattia, joka elää uppoutuneena omien sankaritekojensa ja luomistyönsä toteuttamiseen.”
•
Ruusuvuoren uutuudesta ei voi kirjoittaa mainitsematta Sirpa Kähkösen romaania36 uurnaa, jossa kertoja selvittää äitivainaan elämää ja samalla ymmärtää edellisten sukupolvien vaikutuksen. Myös Kähkösen kirjassa kokoonnutaan makujen äärelle, vainaitten mehukesteihin. Tuonen tytti seuraa kintereillä, kun taas Ruusuvuoren välittäjä-/välihahmona vaikuttaa puhumaan puhkeava koira. Kähkösen tunteikas tilinteko leikittelee maltillisesti, kun taas Ruusuvuoren romaanissa koira viljelee sarkasmia ja kertojakin silloin tällöin pelleilee.
Ruusuvuoren kertojalla olisi varmaan enemmänkin puitavaa suhteesta vanhempiin, helppo se ei ole ollut, mutta se jää muiden sukupolvien poukkoulun jalkoihin. Ehkäpä juuri se vie tehoja, koska runsasväkinen esi-isien ja -äitien pistäytyminen hajottaa sinänsä ilmeikästä ja varmaa kerrontaa, fokustakin. Tai kenties se on fokus: moninaisista ja ylisukupolvisista aineksista meidät täytetään, tiedostamme sitä tai emme. Kirjan loppu vie yllättäen kauniisti lapsuusperheen ja isän huomaan vailla aiempaa katkeruutta.
•
Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa, WSOY 2024, 120 sivua eKirjana, 5 tuntia 55 minuuttia äänikirjana, lukija Tuukka Haapaniemi. Kuuntelin ja luin BookBeatissa.
Ammustehtaalla räjähtää, eikä mikään ole sen jälkeen entisellään. Anne-Maria Latikka kertoo siitä yhden perheen näkökulmasta ja lasten maailman tasalta romaanissa Valonkehrääjä (WSOY 2023).
Miljöö ja aika muistuttavat todellisen elämän räjähdyspaikkakuntaa 1970-luvun puolivälin tienoilla. Tapahtumia tarkkaillaan kouluikäisen Kajan kannalta. Kaja ihailee tätiään Amaliaa, jolla on kutakuinkin Kajan ikäinen poika Poju. Pojun isä on salaisuus, ehkä Ruotsista tai Amerikasta, kun Amalia eli laulutähden elämää. Mutta Amalia palaaa kotiseudulle, työskentelee ammustehtaalla ja kuolee räjähdyksessä.
Poju muuttaa Kajan perheen luo ja takertuu muodonmuutosideaan, addiktoituu perhosiin ja niiden toukkiin. Päähänpinttymää lietsoo Aurora, naapuriston suosikkityttö, jonka isä loukkaantui räjähdyksessä. Syntyy lasten uskomus Valonkehrääjästä, joka palauttasi ajan ennen onnettomuutta.
”Tuskin Valonkehrääjä halusi perhosia, Amalian villatakkia tai lapsia ilmaantuakseen, Kaja selitti ja huomasi Auroran silmissä välähtävän uteliaisuuden. Jotta Valonkehrääjä kumoaisi räjähdyksen, se tarvitsi vastineeksi jotakin siihen liittyvää. Jotain tarpeeksi suurta.”
•
Latikan romaani pureutuu lapsen tapaan ajatella, yhdistellä asioita ymmärryksensä mukaan, selviytyä sadun ja toivon avulla. Kuvauksen psykologisen silmän tarkkuus vakuuttaa, joskin välillä kielentäminen ajautuu pois lapsen tasolta ja palauttaa lukijan siihen, että nyt käytetään kaunokirjallisia keinoja: metaforia, kielen keinovarantoa ja symbolista ilmaisua – aikuisen osaamista.
Merkittävä symbolikiteytymä kasvaa perhosen muodonmuutoksesta. Siihen kasautuu aikamoinen latinki niin lasten yrityksestä käsitellä suurta surua kuin myös aikuisten yrityksistä tukea lapsia ja kyvyttömyyttä puhua painavista asioista. Siksi satu ja mielikuvitus toimivat traumaterapiana.
”Mutta jokaisella lajilla oli oma vahvuutensa: perhonen osasi lentää, hämähäkki kutoa maailman taidokkaimman verkon ja etana rakentaa kotelon. Kaikkein hämmästyttävin rakennelma oli kuitenkin ihmisen mieli, isä oli kopauttanut hymyillen päälakeaan, jota verhosi risaisen olkihatun sijaan paksu pehko. Siksi et tarvitse siipiä, vaan voit lentää omassa mielessäsi nopeammin kuin se. Minne vain haluat. Aivan kuin päässäsi olisi aikakone.”
Taitavasti romaanissa lapsen tapa ymmärtää aikuiselämää raottaa näkymiä Kajan vanhempien vanhemmustaitoihin. Perheen asioihin vaikuttaa mumma, äidinäiti, joka välillä sanoo ääneen, mistä muut vaikenevat.
Lasten salaisen ajatusmaailman uhka ja mahdollisuus henkilöityy Ukkoon, ammustehtaan kekisijämieheen, jonka suhdetta Amaliaan ja räjähdykseen myös kirjassa selvitetään. Kirjan loppupuoli eteneekin jännitysnäytelmän suuntaan, mikä onnistuneesti tehostaa kerrontaa, joka keskivaiheilla hieman junnaa.
•
Osin kuuntelin kirjan, loppuosan luin, ja minulle kirja pääsi parhaiten oikeuksiinsa kirjoitettuna tekstinä. Silloin kielen tarkkuus ja ilmaisuvoima vakuuttivat. Kaunis ilmaisutapa ei vaimenna ankaria elämän- ja kuolemankysymyksiä.
Ehkä kiinnostavinta lasten satuajatusmaailman ja lastenvälisten suhteiden lisäksi on ajan käsittely. Muutama tilanne, joissa Kaja kahlaa aikakerroksissa, on hieno.
”USKOTKO AIKAAN? Tai valoon? Sanotaan, ettei mikään maailmassa ole valoa nopeampaa, ei edes aika. Ja koska aika on kiinni valossa, jos pystyy etenemään valoa nopeammin voi kumota ajan, matkustaa siinä taaksepäin.”
Romaanikerronta tavoittaa ajan suhteellisuutta myös siten, että välillä kerronta siirtyy ajassa eteenpäin aikuisuuteen ja palaa sitten päätapahtumiin lapsuudessa. Kirjakokemus antaa ajattelun aihetta teemoista ja kerronnasta, ja kirjan tunnelma jää väreilemään mieleen – hyvä.
•
Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä, WSOY 2024, 175 sivua eKirjana, 7 tuntia 48 minuuttia äänikirjana, lukija Eeva Soivio. Kuuntelin ja luin BookBeatissa.
Olen lukenut aiemmin yhden Tuomas Liuksen romaanin, Sudenkorennon kesä, ja sen perusteella tiedän, että juoneen voi odottaa yllätyksiä ja kansainvälisiä yhtymäkohtia. Mainittu kirja on nuorisohenkinen 1980-luvulle sijoittuva jännäri, kun taas uutuus Sikojen lahti (Crime Time 2023) on jo viides osa Etsivätoimisto Haka –sarjaa.
Hyppäsin sarjan kyytiin vasta nyt, ja luulen, että ihan hyvin pääsin mukaan. Päähenkilöiden persoonatyypit ja dynamiikka paljastuivat nopsaan. Hakan pomo on poliisi- ja egyptiläistaustainen tiukka mimmi, Julia Noussair. Aisaparina sählää suulas automekaanikko Marko Pippurinen. Työtovereiden keskinäinen lojaliteetti on pienistä erimielisyyksistä huolimatta luja.
Etsivät nappaavat toimeksiannon selvittää parikkalalaisen raharikkaan pojan kidnappauksen. Nappaus vaihtuu toiseksi, ja panokset kovenevat. Onko kyse ekokapinoijista, venäläisistä väliintulijoista, liikekumppaneiden vehkeilystä vai perhesyistä? Juonilankoja sotketaan sujuvasti siten, ettei lukijan parane herpaantua.
•
Sikojen lahtea ei voi lukea tuumimatta tyylilajia. Kirja edustaa veijarimaista trillerimeininkiä. Antti Tuomaista kirjassa on musta huumori, Ilkka Remestä muistuttavat poliittiset ja venäläisvehkeilevät ainekset, ja äijäilystä kirmaavat jäljet Varekseen. Vitseistä vastaa Pippurinen. Esimerkiksi sivujuonena on Pippurisen kilpailu teinietsivien kanssa, tehtävänä karanneen papukaijan etsintä.
Iso osa viihdytyskeinoista piilee letkeästä puheenparressa ja dialogissa, josta vastaa Pippurinen. Kirjassa herkutellaan myös murteilla. Jotkut survaisut huvittavat:
” – Eli sie oot lintuimitaattori, joka stalkkas meitä päivästä toiseen? Pippurinen loi mieheen arvioivan katseen, joka pysähtyi tämän sulkapäähineeseen. – Etkö sie oo oppinu mitään Rasmuksen Laurista? Sie voit tunkee tukkas täyteen sulkia, mut ei se tee siust oikeesti kovin mielenkiintoista.”
Tai:
”- Poimin sun aurasta tosi myrkyllistä energiaa, nainen sanoi Pippuriselle. – Haluaisitko, että kokeillaan reikiä?– Ei ilman tequilaa ja kunnon liukkaria. [Pippurisen lausuma]”
•
Kyllä minä satunnaisesti hymähtelen, ja sutjakasti teksti luontuu. Tässä lajityypissä ei porauduta syvälle henkilöihin vaan viiletetään juonta, ja hyväksyn sen. Julia jää kerronnassa harmillisesti järkihahmona höpöttäjän jalkoihin, mutta Julia on silti vakuuttava hahmo.
Eniten vastoin makuani on jonkinlainen tappamisen koominen kommentointi. En uskottavuutta odotakaan veijariseikkailulta, mutta on todettava, että melkoinen määrä kalmoja kertyy itärajan pintaan. Ja ehkä olen myös sen verran woke, että alun läskihuumori tuntuu häijyltä, vaikka kohde on erityisen häijy. Mutta veikkaan, että Vares-Remes-rintamalinjan sekoitusta kaipaavat tykästyvät rouheaan menoon.
•
Tuomas Lius: Sikojen lahti. Etsivätoimisto Haka 5. Crime Time 2023, 556 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Kai Aareleidin romaani Tyyni valtameri (S&S 2023) on nimensä mukainen: melko tyynen pinnan alla virtaukset vievät pyörteinä tunteita ja aikaa.
”Kaikki liittyy jotenkin kaikkeen, Stellan ajatus jatkuu: muisto prospektin varressa ja toinen muisto johon se vie. Otat kiinni sojottavasta irtolangasta ja haluat katkaista sen nopeasti, mutta kudos alkaa purkautua ja ennen kuin huomaatkaan, on monta riviä mennyt, putoat monta kymmentä vuotta taaksepäin.”
”Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Eikä se riipu ajasta.”
Tyyni valtameri etenee kerronnaltaan ja rakenteeltaan elastisesti. Keskushenkilö Stella on syntynyt vuoden 1970 tienoilla, mutta romaanissa on käännekohtia aiemmilta ja myöhemmiltä vuosikymmeniltä myös hänen äitinsä ja isoäitinsä avioliitoista. Romaani päättyy 2010 Stellan ja Andersin avioliiton taitekohtaan, mutta Andersin ja koko romaanin mielenmaisemaa heijastelee myös romaanin Kirjurin osuudet löytöretkeltä Tyynelle valtamerelle 1500-luvulla.
Ajat vuorottelevat harkitun satunnaisesti, ja aikoja tarkastellaan myös päällekkäin. Se näkyy lukuotsikoissa, mikä auttaa lukijaa solhtamaan aika- ja muistosulautumiin.
”Hän [Stella] oli leikkinyt maatuskalla silloin, kun kukaan ei nähnyt. Hän oli avannut puolikkaat hitaasti ja nostanut nuket riviin. Lopuksi hän taas sulki ne toistensa sisään. Leikki ja mietti. Äitiä ja isää. Ja myöhemmin Andersia, Andersia ja itseään ja sitä, miten heidän molempien sisässä on avautumaton ydin, jota toinen ei ymmärrä. Löytöretket, valloitusmatkat, ikävä valtamerten taa – hän tavallaan ymmärsi ja tavallaan ei.”
”Maailma on täynnä näkyviä ja näkymättömiä laineita.”
Ylisukupolvisuus taitaa lainehtia trendien aallonharjalla, ja kyllä se aaltoilee myös Aareleidin romaanissa. Uskottomuus ja sen vaikutukset kodin ilmapiiriin seuraavat naisia ainakin kolmessa polvessa. Pettämisaihe ei ole tuoreemmasta päästä, ei myöskään puhumattomuuksien taakat. Ne hieman järsivät romaanin tehoja.
Aareleidin taito kuljetella henkilöitään päättämättömyydessä ja puheeksiottamisen vaikeuksissa vakuuttaa kuitenkin minut. Ihmisen muuttuminen, suhteiden dynamiikan ja dynaamisuuden muutokset ilmaistaan eleettömästi. Samoin välittyy myös totuuden suhteellisuus. Näin sen kiteyttää kirjuri yli 400 vuoden takaa: ”Vaikkakin, mitä ylipäätään on totuus, ja kenen totuus, kysyn tänään.”
” – – ei miekka ole vaarallisin ase, vaan sana.”
Kirjurin ikivanhat päiväkirjapätkät ovat aluksi irrallisen oloisia, vasta viimeisillä sivulla ne loksahtavat aviokriisiosuuteen. Romaanissa vallitsee melankolinen yleistunnelma, ja välillä koen klaustrofobiaa, koska henkilöt panttaavat toisiltaan totuuksia, todellisia tunteitaan ja tilanteita purkavia sanojaan. Vaan sellaisiahan ihmiset ovat. Ja sehän korostaa sanojen valtaa. Kai Aareleidin romaani sanoittaa sen ihmisenkokoisesti.
Elämäkerta seitsemänkymppisestä Pirkko Saisiosta pursuaa ja rönsyilee. Eikä ihme, sillä kirjan sisältö osoittaa kohteen aikaansaavuuden. Kirja osoittaa myös, että elämäkerturi Heini Junkkaala kahlasi materiaalin runsaudessa ja sai kustannustoimittajaltaan useasti määräyksiä lopettaa materiaalin hankinta ja viimeistellä kirja. Verkkokirjana melkein 800-sivuinen kirja on tyyliltään harkittu ja aineistoltaan monipuolinen: Pirkko Saisio – Sopimaton (WSOY 2023).
Elämäkerturi on Saision entinen oppilas, nykyinen työtoveri ja hyvä ystävä. Kirjan alussa Junkkaala esittelee, miten hän valitsi puhuttelumuodon. Junkkaala kirjoittaa sinutellen Saikille. Vaikken ole sinänsä sinä-tyylin ystävä, valinta on tähän kirjaan täysin oikea. Kirjoittaja saa olla läsnä kuin kirjemuodossa ja kommentoida, samalla nostaa värikkäästä Saisio-elämästä sävykkäitä, moninaisia puolia. Eläytyvä kerturi on subjektiivinen, mutta tulee vaikutelma, että hän ei peittele, ei harjoita itsesensuuria.
•
Päällisin puolin kirja on on ”elämä ja teokset” -traditiota, myös kronologisesti etenevää, mutta se ei estä lomittamasta aikoja, ja elämä ja teokset solmiutuvat nekin yhteen. Jonkin verran on toistoa, monesti perusteltua, jonkin verran turhaa, mutta ei minua töksäyttäneet toistot olisi sivumäärää juuri supistaneet. Ja kerronta on niin luistavaa ja Saision elämä särmikkään kiinnostavaa, että kirja säilytti imunsa alusta loppuun. Tarinointia kohteensa hengessä.
”Olet hauskaa seuraa, lyömätön jutun kertoja, legendaarisen kapakkahauskuuttajan maineessa. Ei ole tilannetta, ei niin tukalaa eikä niin ikävää, josta et löytäisi koomista puolta. Se voi olla ammattitautikin. Kirjailijana näet tilanteet ulkopuolelta, ja ulkopuolelta katsottuna traaginenkin näyttäytyy koomisena. Ehkä huumori on sinun tapasi asettaa asiat mittasuhteisiin – tai ottaa niihin etäisyyttä.”
•
Saisio on ihmisihminen, juoruilija, jutustelija, joten ihmisiä kirja vilisee. Viiden aikuisen kasvattamasta ainokaisesta kehkeytyi rohkea, vahva, omapäinen ja omaehtoinen näyttelijä, laulaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, keskustelija, tasa-arvotaistelija, reissaaja ja kirjailija. Ennen kaikkea hän on kirjailija, lapsuuden haaveammatista lukuisten kirjapalkintoehdokkuuksien ja Finlandia-voiton saavuttaja.
En muistanutkaan, että F-ehdokkuuksia on aimo liuta. Pysäyttävää on lukea kaikissa liemissä keitetyn kirjailijan piinaavasta jännityksestä syksyisin F-ehdokas- ja palkintoilmoitusten aikaan. Niin raastavia ovat myös tunnot oman osaamisen ja itsetunnon heilahduksissa. Siis jopa Saisiollakin!
Kirjan loppupuolella nautin osista, joissa käsitellään Saision kirjojen syntyä, pseudonyhmien syitä ja eri aikoina tyylin vaihtumista ja tavoittamista. Viimeisimmän romaanin, runsaan, kiehtovan Passion, taustoista ja työstöstä on melko vähän. Ei se mitään: kannattaa lukea itse kirja, hieno kirja.
•
Kirja sisältää poliittista historiaa Saision näkökulmasta. Lisäksi tärkeät seksuaalisuuden ja tasa-arvoisuuden asiat niin yhteiskunnallisesti kuin yksityisestikin kulkevat mukana 1960-luvulta tähän päivään.
Saision perhe- ja rakkaussuhteet käydään läpi. Kaikissa suhteissa on jännitteitä, ehkä vähiten 40 vuotta kestäneessä liitossa Pirjo Honkasalon kanssa, mikä lukijallekin välittyy kauniina kahden erilaisen, erilaisuutensa hyväksyneen sitoutumisena. Lukuiset haastattelut ovat Junkkaalan pohja kartoittaa kohdettaan. Ystävät, tytötoverit ja muut kertovat vapaasti ja antavat Junkkaalan pyynnöstä myös yhden tiivistävän adjektiivin Saisiosta. Tärkeitä ovat tyttären, Elsa Saision kokemukset boheemista perhe-elosta. Hän tiivistää koko kirjaan sopivan Saisio-sanan: paljon.
•
Minua häkellyttää Saision tahti ja intohimoinen työ- ja elämänote, myös kaihtelemattomuus. Kovasti miellyttää kirjan lähestymistapa ja siinä Junkkaalan tarkkanäköisyys tarinallistamiselle. Sievistelen vähän, sillä ydintä on, että Saision juttuihin ei voi luottaa:
”Ja sitten yhtäkkiä raskas suru. Suru siitä, että kerrot muunneltua totuutta. Epätoivo siitä, että totuus pakenee. Olen oppinut, että aina pitää puhua totta. Sinun kanssasi joudun koko ajan epäilemään, onko kertomasi varmasti totta. Se on uuvuttavaa ja etäännyttää minua sinusta.
Jo tarina itsessään yksinkertaistaa todellisuutta, vieraannuttaa ja etäännyttää. Kun tapahtunut tarinallistuu, sen autenttisuus ja moniulotteisuus katoaa.”
Kirjoittajan suru muuttuu lukijan iloksi ja pelko etäännyttämisestä eläväisyydeksi. Siis kirja toimii erittäin hyvin.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 