Maria Mustrannan romaani Äidin tehtävä (WSOY 2022) alkaa tehokkaasti neljällä teesillä äidin tehtävistä. Ne ovat kaikki järeitä, mutta minuun jää resonoimaan niistä viimeisin: ”4. Mihin ikinä lapsi päätyykään, hän vetää sinne vanhempansa.”
Romaanin kertoo Laura, Pyryn äiti. Pääosin hän kertoo Pyryn alakouluajoista, vaiheista kutakuinkin kymmenvuotiaana. Pyryllä on suuria vaikeuksia auktoriteettien ja impulssikontrollin kanssa. Siitä seuraa jatkuvia selkkauksia ja tukitarpeita. Pyry ystävystyy toisen ongelmapojan, Rafaelin kanssa, ja sen seurauksena Laura tutustuu Rafaelin kovapintaiseen äitiin Mirellaan ja poliitikkoisään Pekkaan.
•
Kirjaa lukiessani en tajunnut, että se on luokiteltu jännitysromaaniksi, jopa trilleriksi. Tajuamattomuuteni johtui siitä, että jäntevä, napakka ja ilmeikäs kieli johdatti minut lukemaan tiheätunnelmaista, psykologisesti tehokasta romaania.
Juonen oleellisuutta ei voi tässä kirjassa ohittaa, ei sitäkään, ettei juoni ole tavallisimmasta päästä: lasten käytös ja vanhempien toiminta. Laura vihjailee kirjan lukijalle kutkuttavasti vankilamenneisyydestään, mutta syy paljastuu vasta puolivälin jälkeen. Paljastus ei latista draaman kaarta, koska sen jälkeen kasvaa kertojan syyllisyyden taakka uusista syistä.
•
Poikien ystävystymisellä on monia puolia, ei vain hyviä. Kirja käsittelee paljon sitä, miten ihmiset – niin lapset kuin aikuiset – vaikuttavat toisiinsa ja mitä puoli toisissaan he ruokkivat.
”Joskus mietin, miksi Pyry sieti Rafaelin epäluotettavuutta ja häikäilemättömyyttä ja epäilin, että tuo Rafaelin säännöistä piittaamaton puoli oli toisaalta juuri se, mikä veti Pyryä puoleensa. Kuvittelin hänen paistattelevan ystävänsä hillittömyyden loimussa, joidenkin mielen kerrosten lumoutuvan niistäkin tempuista, joita piti typerinä. Rafael oli looginen jatko Pyryn intohimoiselle ja mustavalkoiselle luonteelle ja Pyryn uskollinen kiintymys hiveli Rafaelin ylikorostunutta omanarvontuntoa.”
Muutakin voisi kirjasta nostaa esille. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja asema on yksi niistä. Laura on nimittäin yksiössä asuva opiskeleva yksinhuoltaja, kun Rafaelin perheeltä ei puutu neliöitä, rahaa eikä valtaa.
Nostan hattua sille, että kirja käsittelee äitiyttä tilanteessa, jossa äiti joutuu koko ajan kasvokkain vastuunsa ja valintojensa kanssa. Äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyvät pohdinnat tekevät minuun suuren vaikutuksen. Niin tekee itse asiassa koko kirja, joka yllättää viimeiseen sivuun asti.
•
Maria Mustranta: Äidin tehtävä, WSOY 2022, 146 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Hyvää naistenpäivää 2022! Julistan täten avatuksi kahdeksannen naistenviikkohaasteen.
Vapaa haaste
Sinulla on nyt aikaa suunnitella, mitä kirjoja ja postauksia jemmaat heinäkuulle. Haasteviikon aikana 18.–24.7.2021 on suotavaa, että kirjasome täyttyy viikon teemasta. Aihe ja tyyli on vapaa:
– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. – Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista. – Voit valita luettavaksi tai postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu. – Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria. – Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.
Jos postaat, ilmoittaudu tähän postaukseen ja/tai lisää linkki koontiini 25.7.2022.Jos vain luet: nappaa kirjavinkkejä ja kommentoi naistenviikolla teemapostauksia ja koontia.
Naistenviikon nimipävät
Kirjavalintojen avuksi voit katsastaa naistenviikon nimipäivät: 18. heinäkuuta – Riikka 19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla 20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta 21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna 22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita 23. heinäkuuta – Olga, Oili 24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja
Myös Kielikellossa on haastetta tukeva nimijuttu, ja kotimaisia naisnimikirjallisuusvinkkejä löytyy kirjasta Naisia nimittäin (SKS 2019).
Vaikka ajat ovat ankeat, lukeminen kannattaa aina. Väitän näin, joskin viime aikoina minulla on ollut ongelmia keskittyä kirjaan. Silti lukeminen on tuonut lohtua, antanut ajatuksille ilmaa, tuuletusta tunteille.
Aika on suhteellista ja siksi tuntuu, että vuodesta 2021 on pitkä aika. Kaivelen viime vuoden luettujen kirjojen listaa kuin muinaisia muistoja ja palauttelen mieliin huippukokemuksia. Syynä on Blogistania 2021, eli kirjasome äänestää vuoden parhaista kirjoista. Lisätiedot löytyvät blogista Kirjamies, myös tieto, mistä saa selville voittajat 7.3. Osallistun kolmeen kategoriaan.
Olen tyrkkinyt tätä teosta kaikkien viime vuoden kirjapalkintojen kärkeen. Jatkan samalla linjalla. Musta peili on mielestäni jäänyt pimentoon, mutta se on loistoteos. Tämä hieno romaani osoittaa kerronnan kekseliäisyyttä ja aiheenkäsittelyn monimuotoisuutta.
Mikä runsaus, hallinta ja hillitön kerronnan ilo! Passio on episodimaisuudessaan minun makuuni, sillä historia elää siinä henkilöissä: elämää kaikessa sattumanvaraisuudessaan ja kohtuuttomuudessaan.
Hattulan kirkon mahtavat maalaukset ovat saaneet arvoisensa proosatallenteen, jossa mielikuvitus täyttää historiankirjoituksen aukot. Henkilövetoinen romaani kertoo myös taiten taiteen tarkoituksista.
Nuivan amerikkalaisrouvan paluu vahvistaa uskoa romaanikerrontaan. Novellistinen ote avaa erilaisia elämiä, jotka välkkyvät kaleidoskooppisesti – välillä elämässä jää valotta, välillä sitä näkyy ja toisinaan heijastuu. (Suomentanut Kristiina Rikman)
Jo oli aika suomentaa tanskalaisklassikkosarjan ensimmäinen osa (ja toinenkin). Kirjailijan omaelämäkertaromaani näyttää työläistaustaisen perheen ponnisteluja lama-aikana. Toven sisäinen elämä ja kirjoittamishaaveet törmäävät perheen, etenkin äidin, arvoihin ja tahtoon. Elämänmakuista kerrontaa. (Suomentanut Katriina Huttunen)
Näemmä omaelämäkerralliset kasvutarinat osuivat minuun viime vuonna. Tämän kirjan kaksi aikatasoa näyttävät eri puolia kertojastaan. Vaikutuksen tekee lapsuuden kasvuympärsitöhavaintojen lisäksi tuore kerronta. (Suomentanut Pauliina Vanhatalo)
Sijoitan esseet tietokirjallisuuteen. Hosseini yhdistää henkilökohtaiseen taidokkaasti tietoa. Hänen esseensä provosoivat, räväyttävät ja vakuuttavat ajattelun ja tunteen yhdistämisen voimasta.
2 pistettä, Ville Eloranta & Lotta Jalava: Sana sanasta
Toivottelen tervetulleeksi populaarin teoksen sanojen historiasta. Etymologiat kiehtovat minua, sillä niissä esimerkiksi kulku konkreettisesta abstraktiin kertoo ihmiselon muutoksista. Lisäksi sanat osoittavat, miten kielet vaikuttavat toisiinsa.
Halusin hetkeksi paeta nykyhetkeä, sillä maailmantapahtumat ahdistavat. Valitsin eskapismiksi Ann-Christin Antellin uutuusromaanin Puuvillatehtaan perijä (Gummerus 2022).
Antellin esikoisromaani Puuvillatehtaan varjossa viehätti 1800-luvun lopun Turku-kuvauksella. Historiaviihde tuntui häneltä luontuvan lajityypillisesti: romaanin nuorta Jenny-leskeä piiritti muutama potentiaali sulho, vaikka ensi kohtaamisesta lukija tiesi, kuka on se oikea, mutta mutkia täytyi olla matkassa, kunnes pari sai toisensa. Pääjuonta ryyditti aikaan sopivat sivujuonteet, joissa oli myös yhteiskunnallisia sävyjä.
Ja resepti toimii taas. Jenny on onnellisesti naimisissa Ruotsin puolella, joten siitä ei ole draamaa repiä. Siksi pääosassa on ensimmäisestä osasta tuttu Martta, soreaksi neidoksi kasvanut Jennyn adoptiotytär. Eli päähenkilöksi tämän lajin kirjoihin tarvitaan uusi, tomera, kunnollinen naimaikäinen neito, jotta kutkuttavalle romantiikalle aukeaa asianmukainen tila. Kaavan mukaan viehättävän Martan sielunrauhaa häiritsee useampikin mies. Ja tokihan me lukijat taas ensi kohtaamisesta tiedämme, kuka on se oikea.
•
Martta palaa Turkuun, koska pikkuveli Matti aloittaa siellä lyseon. Muu perhe jää Ruotsiin. Solahtaminen seurapiireihin käy kankeasti, mutta vanhat tuttavuudet päivittyvät nopeasti. Martan sivutoimisesta kirjastotyöstä aukeaa romaanissa mukava aikaikkuna kirjastotoiminnan alkuaikoihin.
Yhteiskunnallinen jännite tuntuu: Venäjän sortovuodet painavat, ja työväenaate on nousussa. Juonijuurta riittää kaikesta tästä, sillä niin Martta kuin pikkuveli-Mattikin osallistuvat vastarintatoimiin. Barkerin puuvillatehdas edustaa kirjassa sitä, miten erilainen se on omistajille ja työläisille.
Kiinnostavin draaman aihe tulee Martan köyhien ja kurjien lähtökohtien ristiriidasta nykytilaan, jossa hän veljineen saa nauttia vakavaraisuudesta hyvämaineisen porvarissuvun ottolapsina. Tätä ounastelinkin ensimmäisen romaanin jälkeen. Martta joutuu ratkaisemaan, kenen joukossa seisoo ja ollako menneisyydestä avoin ja hyväksyä se vai hävetä ja piilottaa tausta.
Tilannetta hämmentää myös seurapiirien kyräily. Olen seurannut HBO:lta epookkisarjaa Gilded Age, jossa pääteemana on vanhojen porvarispiirien ja nousukkaiden ristiriita. Samaa henkeä on Antellin romaanissa. Martta on taustansa vuoksi vaarassa joutua Turun kerman hampaisiin. Lisähämmennystä Martalle aiheuttavat rikas liehittelijä ja työläistaustainen, sydäntä muljauttava komistus.
•
En kokenut saavani juurikaan uutta tai hätkähdyttävää, kun kuljin Puuvillatehtaan perijän seurassa. Vaan ei se haitannut. Sain viihtymisen hetken, sillä Turku lähiympäristöineen siirtyy elävästi kirjan sivuille, juoni kulkee sukkelaan ja romanssi etenee asiaankuuluvan vitkastellen. Antell on luotettava kertoja, aiheensa hallitsija. Jokusen kerran olin herätä todellisuuspaosta, kun Venäjän sortotoimia ja suomalaisten vastatoimia kuvattiin – se muistutti historian ja nykyhetken yhteyksistä.
Hyvää Kalevalan päivää 2022! Runous on muuttunut aikojen saatossa kertovasta, kalevalamittaisesta laulurunosta vapaaksi, moninaiseksi lyriikaksi. On se muuttunut sitenkin, että juhlatilaisuuksissa harvoin pakollisena ohjelmana on runonlausuntaa. Silti on säilynyt jotain: runon muoto sallii ilmaista havainnot ja tunteet tiivistyneesti, eikä pieni patetia haittaa.
Etenkin laululyriikka on ottanut selvästi paikan tunteiden tulkkina, ja seuraintalojuhlien runo-ohjelmanumeron sijasta lavarunous on viime vuosina tullut suosituksi. Minua hätkähdytti eduskunnan televisioitu kyselytunti 24.2.2022. Sitä leimasi järkytys Ukrainan sodasta. Jopa kaksi edustajaa puheenvuorossaan siteerasi tunteiden tulkkina runoa – vain siten edustajan tunne tuli kaikkine sävyineen selville.
•
Olenko siis julistamassa, että Pauliina Haasjoki jatkaa suomalaiskansallista runoperinnettä? En taida, mutta omaa linjaansa hän jatkaa – ja taivuttelee suomen kieltä taipuisasti runoon, joka vapaana vaihtelee proosanomaisuudesta säejakoiseen runokieleen.
Nausikaa (Otava 2022) ei pohjaudu Kalevalaan vaan antiikin Kreikan epiikkaan. Nausikaa-niminen nainen löysi asuinsaarensa rannalta haaksirikkoutuneen Odysseuksen ja osaltaan avitti tämän jatkamaan reissuaan. Muitakin Nausikaa-esikuvia on kirjan lopussa mainittu, muun muassa japanilainen elokuva. Runossa voi yhdistyä eri mantereiden perinne, runoilijan yksityisyys, ajantasaisuus ja elämännäkemys.
”Tuulella on historia, tuuli ei puhalla
taivaan yläkulman aukosta…”
•
Nausikaa ei ole minulle helppo runoteos. Tieto esikuvanimestä ei auta minua tulkinnoissani, ja muutenkin haparoin monisanaisen ilmaisun kanssa. Siitä minulla ei ole epäselvyyttä, etteikö kirjassa olisi hienoa kielenkäyttöä, hiottua ilmaisua.
Ikiaikainen kuvasto muovautuu omanlaisekseen: tuuli, vesi ja maa hakevat paikkojaan, löytävät kosketuskohtia. Linnut lentävät, lunta sataa ja sulaa, kallio myötäilee kehoa ja puunrungoista löytyy yhteys. Taustalla humisevat valtatiet tai kaupungin kadut ja puistot, ja nykyhuoli ympäristöstä kohtaa kaiken yhteyden kaikkeen – ja muutoksen: ”tuulen, ruohon, kielen, kamppailun ja / muutoksen partikkelit / ja hänen otteensa kivestä, sammalesta, vuoresta: kuin liito-orava, puinen lintu, paperi”
•
Olen usein tunnustanut, että pidän lyhyistä runoista, havainnoista tuorein, vetoavin ilmaisuin. Haasjoen runot ovat pitkiä, ne paikoitellen jatkuvat sivulta toiselle. Sanoin, sisällöin ja sivuin runsas teos on haaste. Se ei estä vaikuttumasta esimerkiksi kirjan maisema- ja luontokuvauksista. Sivun 95 runon hienous hivelee: kauneus on – on minua olemassa tai ei.
Lisäksi minuun tekee vaikutuksen teoksen alkupuolella monin eri tavoin ilmaistu kehollisuus: ”Kämmen voi koko olennon puolesta koskettaa!” Siitä Haasjoki ilmaisee tehokkaasti:
”Silitettyäni Haltialassa puiden runoja ja suurta sammaleista kiveä ja tunnettuani suloista aistillista onnea mietin, mitä minulle tapahtuu: kehollinen yhteys on kaikkialla. En tunne yksinäisyyttä. – -.”
Kosketuksen merkityksellisyys jatkuu halki teoksen: ”ja kosketin, enkä ollut kosketettu”. Keholliset aistimukset korostuvat, samoin se, että ääripäiden välissä on vaihtoehtoja: ”sukeltakaa, puolisukeltakaa”.
•
Kirjan loppupuolella ihastelen samuuden tematiikkaa, kun Nausikaa kyselee, esimerkiksi:
saanko jo kulkea teissä muodostuvaa reittiä ja harjata,
ravistella, asetella teidät
vai vieläkö tarvitsette hätää”
Lukuajankohta tunkee mukaan, sillä hätä merkitsee minulle nyt sotaa. ”Vai vieläkö tarvitsemme hätää” – ydinkysymys tässä ajassa, jossa (koronasta ja ilmastokriisistä huolimatta) hyvinvointiin tuudittautunut eurooppalainen onkin sodassa. Runo: ”rauhoita, herätä”.
•
Pauliina Haasjoki: Nausikaa. Otava 2022, 116 s. Lainasin kirjastosta.
Tältäkin keväältä jäävät reissut reissaamatta, mutta onhan aina kirjat. Tällä kertaa en kaipaa uusia seutuja, vaan minulle kelpaavat hyvin paikat, joissa on ennenkin tullut käytyä. Ilmastollisesti kirjamatkani suuntautuvat nyt aika vastakkaisille suunnille Euroopassa.
Donna Leon: Pimeillä vesillä
Maaliskuussa 2011 matkailin Venetsiassa lukemistona Donna Leonin dekkari. Kuljin samoilla kaduilla ja kanavienkulmilla kuin kirjassa kuvattiin ja pistäydyin joissakin kahviloissa, joissa päähenkilö Brunetti kirjassa käväisi. Tätä on aina mukava muistella, kun luen uusia Brunetti-dekkareita. Nyt on Pimeillä vesillä -kirjan (Otava 2022) vuoro.
Niinkin voi todeta, että mikään ei ole muuttunut: Guido Brunetti taiteilee esimiehen pöhköilyn ja terveen järjen välillä sekä rauhoittaa hermojaan antiikin kirjallisuudella; perheyhteys pysyy ja vaimo kokkaa herkkujaan; donna Elettra selvittää tietoteknisiä yksityiskohtia; Vianello tukee vakaalla tavallaan tutkimuksia; työpari Griffoni karistaa kirja kirjalta napolilaisuuttaan. Helteinen Venetsia uuvuttaa kirjan henkilöitä mutta ei kadota hehkuaan, vaikka kanavaruoppaukset löyhkäävät eikä muutenkaan veden puhtaudesta ole varmuutta.
Kun maailma myllertää epävarmana, käynti Brunettin Venetsiassa tuntuu tutun turvalliselta, hmm, hermolevolta. Niin, dekkarihan on kyseessä, eli kaikilla ei ole lepoa eikä rauhaa. Tässä kirjassa selvitetään kuolemaa, joka ei aluksi vaikuta murhalta, vain surulliselta sattumalta muun perhetragedian ohella. Sen takana luuraa yhteisöä ja ympäristöä koskeva rikos.
Minua miellyttää, että inhimillinen ymmärrys kärsiviä kohtaan säilyy kirja kirjalta kyynistymättä. Melankolisen tunnelman lisäksi Leon jatkaa ympäristö- ja paikallispolitiikkateematiikkaa: oman edun tavoittelu ja muista piittamattomuus johtavat tragedioihin – toiset saavat rangaistuksen, toiset eivät. Leon tekee tarinansa sujuviksi, joskin aika yllätyksettömästi. Kuinkahan pitkään? Tämä on jo 29. Brunetti-suomennos.
•
Donna Leon: Pimeillä vesillä. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia. Suomentanut Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä. Otava 2022. Sain kirjan kustantajalta.
Yrsa Sigurðardóttir: Nukke
Islanti kiehtoo aina vain, ja lyhyt reissuni sinne tuo tämänkin kirjan lukemiseen omat sävynsä. Reykjavikin ja lähialueiden maisemat palautuvat mieleen, kun seuraan tapahtumia Yrsa Sigurðardóttirin dekkarissa Nukke (Otava 2022).
Pidän kirjan mutkattomasta kerronnasta ja henkilökuvauksesta. Minulle dekkareissa täytyy olla seuraamiseen koukuttavat henkilöt, ja tässä kirjassa rikostutkija Huldar vetää puoleensa. Mies kyllä äijäilee, mutta hänellä on mukavasti herkkyyttä ihmisten erilaisuudelle, ja hän antaa tilaa muillekin kuin itselleen. Myös konsultoiva psykologi Freyja pitää Huldaria kiehtovana, joskin vastentahtoisesti. Ainakin yhteistyö rikosselvityksessä sujuu mukavasti, ja muutenkin jännite näiden kahden välillä säilyy hyvin. Saattaa asiantilaan vaikuttaa se, että toinen päähenkilöistä teki selibaattilupauksen.
Juonessa kolme hyvin erilaista rikosta punoutuvat, ja viime sivuille säilyy yllätyksiä. Lasten ja nuorten kohtalo rikoksissa minua jäytää, ja jotain kylmää kuvauksessa on, vaikka myös myötätuntoa. Päihdekurimus vaikuttaa kirjassa moniin, ja liian moni heittää henkensä vain toisten rikosten peittelyn vuoksi.
Kerronta toimii: se on totista vakavissa asioissa, mutta mukana on pilkettä päähenkilöiden persoonan kuvauksissa. Mielelläni jatkan tämän sarjan seuraamista.
•
Yrsa Sigurðardóttir: Nukke. Osa 1 – Freyja ja Huldar, suomentanut Tuula Tuuva-Hietala. Otava 2022, 306 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
”Vaikka kirjoittamista koskevat pakotteet ja ehdot voivat aluksi tuntua vierailta, on hyvä ymmärtää, että kaikkeen kirjoittamiseen liittyy ehtoja ja rajoitteita.”
Laura Lindstedt ja Sinikka Vuola pohjustavat esimerkiksi tuolla tavoin variaatiotekstikirjaansa 101 tapaa tappaa aviomies (Siltala 2022). Siinä pohjana on Alibin juttu ”Anja ampui miehensä” vuodelta 1983. Kirja koostuu sadasta Alibi-jutusta kimmonneesta erilaisesta tekstistä viitteineen.
Kirjoittajat kertovat alkusanoissa, että idea syntyi ensinnäkin vastaiskuksi murhatarinoille, joissa on aina uhrina nuori nainen, ja toisekseen kirjailijoiden halusta kokeilla menetelmällistä kirjoittamista erilaisin etukäteen asetetuin ehdoin. Esikuvia menetelmällisyyteen myös on; kirjoittajat mainitsevat esimerkiksi Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia. Parikirjoittamisella he halusivat koetella omia maneereitaan. ”Lisäksi halusimme selvittää, miten prosessi, jossa kumpikaan ei voi yksin kontrolloida lopputulosta, vaikuttaa meihin kirjoittajina.”
•
Arvaan, että Lindstedtillä ja Vuolalla on ollut hauskaa. Villin vapaita verbalisointeja riittää, joten variaatiorajat venyvät luovuutta tukahduttamatta. Uskon, että esimerkiksi garagantuaanisesti liioitellen heruteltu teksti on ollut herkullista kirjoittaa. Myös tekstuureilla leikitellään, eikä aina sanoja edes tarvita: siitä esimerkkinä muun muassa mainio emoji-teksti.
Monet variaatiot perustuvat muiden kirjoittajien teksteihin, tyyleihin ja niiden yhdistelyihin. Minun suosikkini on esimerkiksi runo Sylvia Plathin sanoja sijoitellen ja ”Cento”, jossa tekstissä on lainattu tilkkutäkiksi kymmenkunnan nykykirjailijan kirjalauseita. Sonetti, balladi, ihmesatu ja moni muu tekstilaji saavat oman Anja-tulkintansa, ja netistä on ammennettu monenlaista, esimerkiksi eufemismiruno vauva.fi-keskustelusta, jossa kuolemiselle kerääntyy vaihtoehtoisia ilmauksia.
Jotkut teksteistä muistuttavat kielipelejä ja silkkaa kikkailua. Ne ovat kuin kieliketteryyden testejä, esimerkiksi tietyn kirjaimen välttäminen tai lähdetekstin sanojen käyttö eri järjestyksessä. Minua viehättää teksti, jossa virkkeet ovat kahden sanan pituisia, samoin lumipallotekniikkarunot. Ihan kaikista kokeiluideoista en syttynyt, esimerkiksi lääketieteen ja biologian termistöjen sovellukset eivät oikein avautuneet.
•
Kirjan kirjailijapari osoittaa laajalti taitoa ja tietoa. Kirjan tekstien viitteet kertovat, mistä tekstivariaatioissa on kyse ja mistä materiaaleista teksti on muodostettu. Kirjaston kirjatiedoissa 101 tapaa tappaa aviomies on luokiteltu muun muassa kokeelliseksi kirjallisuudeksi, lyhytproosaksi ja runoiksi, mutta niiden ohella siinä on aimo annos kirjallisuustietoa.
Sanataiteen opettajat saavat kirjasta tukuittain malleja ja esimerkkejä, niistä ideoita omiin tekstiharjoitteisiin ja ohjaukseen. Kirjan tekstit ovat sivun, parin pituisia, ja sellaisina jotkut niistä ovat käteviä tekstitaitotehtäviin. Kirjan taitto on kaunis, ja se ilmentää oivallisesti eri tekstilajeja.
•
Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies, Siltala 2022, 202 sivua. Lainasin kirjastosta.
Olen lukenut Soili Pohjalaiselta romaanit Käyttövehkeitä ja Valuvika. Mieleeni on jäänyt liukas kielenkäyttö sekä taito liu’uttaa huumoria arjen sattumuksiin ja kipeisiin ihmissuhteisiin. Kyllä samoin sanoin voi kuvailla myös uutta romaania Ihon alla (Atena 2022), vaikka siinä upotaan aiempaa ahdistavimpiin aiheisiin.
Romaanin minäkertoja on äiti, jonka Aino-tytär alkaa esimurrosiässä oireilla rankasti: tyttö käyttäytyy holtittomasti ja viiltelee, usein niin, että viime hetkillä ambulanssi kiidättää hänet sairaalaan tikattavaksi.
”Ensi tulivat verinaarmut käsivarsiin. Minä olin hirvittävän kauhuisani, vaikka se oli ihan pientä, vasta alkua. sitten tulivat hiuspinnit, teroittimet, mattoveitset ja lopulta sheiverin terät. Käytettyjä, verisiä teriä löytyi lattialta, vaatekaapin hyllyiltä ja repuista. Alkoi ilmestyä paljon verisiä lakanoita, pyyhkeitä ja puseroita.”
•
Vanhemmat ovat jatkuvassa hälytystilassa, mikä vaikuttaa kaikkiin elämänalueisiin. Parisuhde häilyy taustalla täynnään purkamattomia paineita, ja aikuisten identiteetti hämärtyy, kun kaikki keskittyy Ainon vointiin ja tarkkailuun. Kaikki käyvät terapiassa, kaikki ovat vereslihalla.
Väkevä romaani on kuvauksena vanhemmuudesta, vanhemman rakkaudesta lapseen ja siihen yhdistyvään jatkuvaan hengenhätään. Minuun tekee vaikutuksen, miten minäkertoja vyöryttää tuntemuksiaan äitinä: huonouden tunteiden ja rakkauden sekamelskaa, päivittäistä selviytymistä, hermojen hallintaa ja hermojen menettämistä.
”Terapeuttini sanoi, että tämä on Ainon taistelu. Ei ole. Tämä on myös minun taisteluni.”
Kuvaus ei kaunistele, ei kauhistele vaan toteaa terävästi asiantilat. Romaanissa on paljon huomioita lastensuojelusta ja katkonaisista hoitosuhteista. Arvoon arvaamattomaan nousevat ammattilaisten harvat auttavat sanat.
•
Lasten ja nuorten vakavat psyykkiset ongelmat ovat tavallisia mutta eivät kovin yleisiä aikuisten romaaneissa. Siksi on tärkeää avata perhetilanteita. Ongelmat iskevät eivätkä valikoi tai armahda: tällainen on tavallinen perhe, jossa ei ole väkivaltaa eikä alkoholiongelmia ja jossa riittää välittämistä ja sitoutumista.
Mutaa myöten ei tyttären diagnooseja kaivella, ei koulukiusaamista eikä muitakaan laukaisevia tekijöitä. Näkökulmana on äidin kokemus, jossa tunneskaala liukuu tiikeriäidin puolustusreaktioista tilanneturhautumiseen ja pelkoon. Mutta on myös pieniä, hyviä hetkiä ja muistoja; on lapsen ainutlaatuisuus ja ääretön tärkeys.
”Laukaiseva tekijä. Aino on oppinut terapiakieltä. Se on kertonut olevansa tunnehaavoittuva. Minua on jäänyt vaivaamaan yhden hoitajan sanat Ainon ihottomuudesta. Se on niin satuttava mielikuva: kauttaaltaan nyljetty, vereslihalla oleva ihminen.”
•
Pohjalainen on vahvimmillaan tunteiden verbalisoinnissa ja arkitilanteiden väläyttäjänä. Ja kyllä, kaiken kauheuden keskellä vilahtaa lämpöä ja tilannekomiikkaa.
Kirjan lievetekstit viittaavat aiheen henkilökohtaisuuteen. Sen tekstistä aistii, mutta kokonaisuus puoltaa paikkaansa romaanina. Ihon alla osoittaa kaikkien vaikeiden vaiheiden kautta todeksi sen, että toivoa on, kauhuvuodet täytyy elää, sekin on elämää, ja kannattaa uskoa muutokseen – ja rakastaa.
•
Soili Pohjalainen: Ihon alla, Atena 2022, 298 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Katri Valan elämässä riitti inhimillisiä tragedioita. Niitä ei Minna Maijalan elämäkerrassa hiivistellä, mutta samalla välittyy Valan runotuotannon synty ja luonne. Myönnän, että vaikka on tullut usein tutustuttua 1920-luvun kirjallisuusmeininkiin, aina jaksaa kiinnostaa senaikaisen nuorison usko ainutlaatuisuuteensa ja moderniuteensa – ja eteneminen kolhuineen kohti toista maailmansotaa.
Kannessa vuosirenkaat viettelevät samoilemaan Olli Sinivaaran runometsissä ja silittelemään lyriikkapuiden runkoja. Puut-runot ovat kaihtelematonta luontolyriikkaa, jossa kokemus saa olla ihaileva, kaunis; ikuisuutta ja elämän arvoitusta hipaiseva.
Uskon, että Joel Haahtelan trilogian viimeisen osan Jaakobin portaat (tai koko sarjan) voi lukea monella tavalla, hartaastikin. En ole uskonnollinen, silti romaanin etsinnän ja rauhoittumisen henki viehättää. Haahtela kuvaa usein särkyneitä, etsikkoajan henkilöitä. Tämä unenomainen, osin sadunonnelliseen loppuun vievä pienoisromaani tuo levollisen olon, ihan vilpittömyyttään.
Suomalaishenkinen ruotsalaisromaani Viedään äiti pohjoiseen jatkaa Karin Smirnoffin janakippo-sarjaa, ja kolmaskin on luvassa. Kyllä kutkuttaa, miten tästä toisesta osasta voi vielä jatkaa. Toistan sen, mitä kirjajutussani jo ilmaisin: Jana Kippo on kova, ja kieltä rusikoiva ilmaisu omaperäistä.
Iida Rauman romaanissa Hävitys hyökyy henkilökohtaisuutta, mutta pidän sen autofiktio-otetta merkittävänä kaunokirjallisuutena. Kyse on kerrontakeinoista ja kielestä – ne tunkeutuvat syvälle: päähenkilö halkaistaan jännitteisesti kahtia sekä viritetään aika- ja historiakerroksia. Kouluväkivalta, ylipäätään nokkimis- ja valtarakennelmat lasten ja aikuisten yhteisöissä saavat vimmaisen verbalisoinnin.
Olen lukenut nyt Édouard Louisin kolmesta romaanista ensimmäisen ja kolmannen. Ei enää Eddysopii alkusoitoksi pienoisromaanille Kuka tappoi isäni (Tammi 2022). Uutuussuomennoksessa kertoja vierailee sairaan isänsä luona ja palaa muistikuvin lapsuuskodin tilanteisiin.
”Eräänä päivänä kirjoitin muistivihkooni: hänen elämänsä kuvaaminen tarkoittaa sitä että kirjoitan tarinan omasta poissaolostani.”
Tai riittämättömyydestä macho-isän silmissä. Kiteytettynä isäsuhde muistuttaa painajaista, jossa poika ei vastaa isän odotuksia. Kirjan loppua kohti jo esikoisromaanista tutusta kasvuolokurjuudesta välähtää muutama mukava muisto sekä aikuisen pojan ja isän lähentymisen pirstaleita.
”Sinun elämäsi osoittaa, että me emme ole yhtä kuin tekomme, päinvastoin, me olemme sitä mitä me emme ole tehneet, koska maailma tai yhteiskunta on meitä estänyt.”
Ja nyt päästään kirjan ytimeen: se on yhteiskunnallinen kannanotto. Kirjan kertoja nimeää ranskalaiset valtapoliitikot, jotka ovat päätöksillään kurjistaneet köyhien asemaa, elinoloja ja mahdollisuuksia. Isä on tapausesimerkki, jolla hyväosaisten ymmärtämättömät ja köyhille kohtalokkaat päätökset todistetaan.
”Kun ajattelen menneisyyttä ja yhteistä elämäämme, muistan lähinnä sen mitä en sanonut, muistoni kumpuavat siitä mitä en sanonut.”
Nyt kertoja sanoo lyhyesti ja ytimekkäästi oleellisuuksia isäsuhteestaan ja yhteiskuntanäkemyksestään. Kirja on luokiteltu romaaniksi ja pienoisromaaniksi, mutta luen sitä lähinnä esseenä. Louis ponnistaa päätelmiinsä usein muiden kirjoittajien tai elokuvien avulla, vie henkilökohtaiseen ja viittaa yleiseen. Siksi autofiktio tuntuu tarpeettomalta määreeltä, sillä kyllä kirjassa on esseetyylisen, henkilökohtaisen pamfletin henkeä. Sellaisena se on rehellinen ja tehokas.
•
Édouard Louis: Kuka tappoi isäni, suomentanut Lotta Toivanen, Tammi 2022, 33 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Viime vuosien kovin romaanihenkilö ja minäkertoja on Jana Kippo – tai kertojan tyyliin janakippo. Karin Smirnoff aloitti Janan tarinan romaanilla Lähdin veljen luo, ja nyt on ilmestynyt suomeksi toinen osa Janan ja Bror-kaksoisveljen edesottamuksia: Viedään äiti pohjoiseen (Tammi 2022).
Sisarusten äiti on kuollut ja äidin toiveiden mukaan hautaus tapahtuu hänen vanhassa kotikylässään. Ruotsin ja Suomen pohjoisen välimaastosta löytyy kylä, jossa elää jokunen maallinen ihminen mutta jossa valtaosa toimii uskonlahkon paineen alla. Kummastakin porukasta löytyy sisaruksille useita serkkuja, joista he eivät ole tienneet mitään kuten eivät äidistäänkään, sen äidin kirje paljastaa. Jana ja Bror juuttuvat kylään, eri syistä kylläkin.
•
Kiehtovasti kirja kuvaa kaksosten kytköstä. Etenkin tilanteet, kun he keskustelevat Janan päässä, vahvistavat sisarussiteen voiman tuntua, vaikka kaksosten voimasuhteet ovat epätasaiset. Bror on saanut heikomman lenkin roolin, ja Jana yrittää toteuttaa pelastajan pestiään.
Romaanista voisi nostaa lukuisia teemoja. Yksi on äitisuhteet, mutta ne kytkeytyvät laajemmin naisiin miesvallan alla. Naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta ja vallankäyttö turmelee perheitä. Sama tuntuu seuraavan sukupolvesta toiseen, ja pahuuksia lisäävän niiden tekeminen vedoten Jumalaan.
Romaanissa pyörii varsinainen hyrrä väkivaltaisten suhteiden, riippuvuuksien ja impulsiivisuuden välillä. Lähes joka henkilö on niiden pyörteessä. Poikkeus on sisarusten serkku Jussi, joka näyttäytyy Smirnoffin romaanin muussa menossa jopa erikoisen hyvänä ihmisenä. Jussi olkoon hahmo, joka näyttää, että perinnepyörteestä voi irrottautua.
•
Smirnoffin romaanien juttu ei sittenkään ole arktisen hysterian henkilöiden villi meno, vaikka oleelliselta perusmausteelta se romaanisopassa maistuu. Varsinainen liemi on Jana, pitelemätön persoona, niin hukassa, niin äärimmäinen ja ristiriitainen, niin kiinnostava. Tämä nainen kaappaa heikompiosaisia, murjoo mönkijällä, täräyttää luodin karhun kalloon, piehtaroi pedissä – kun siltä tuntuu. Veli sanoo siskostaan: ”Sinusta puuttuu porstua.” Ja Jana itse:
”Pian olisin taas tavallinen itseni. Sulkeutunut torjuva kylmä sarkastinen käytännöllinen luontaantyötävä liukas tavoittamaton hylkivä iloinen ja helposti lähestyttävä jana.”
Maistuvin ainesosa on omaperäinen kerronta. Elämän hirveys ja sen laitamilla piileskelevä hurttius välittyvät – tavallaan kauheaa kyllä – viihdyttävästi. Kirjoitussääntöjä kaihtelemattomasti rusikoiva teksti vetää vääjäämättömästi. Hurja, hurjan hieno.
•
Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen, suomentanut Outi Menna, Tammi 2022, 216 sivua eKirjana.
Jukka Viikilä voitti Finlandia-palkinnon toistamiseen, nyt himmeliksi luonnehditulla kirjalla Taivaallinen vastaanotto (Otava 2021). Kolmihenkinen kirjapiirini valtsi sen ensimmäiseksi vuonna 2022 ruodittavaksi teokseksi.
Lyhyesti kirjan ydin: sen sisuksissa on katkelmia kirjailija Jan Holmin romaanista, joka kertoo hänestä/romaanikertojasta ja hänen avosydänleikkauksestaan. Suuri osa kirjasta koostuu lukijakokemuksista. Osa ruotii kirjaa ja kirjan kertojaa, suuri osa kertoo omia ajatuksiaan ihan muusta. Parhaiten kirjaa kuvaa yksi katkelma siitä:
”Älä ajattele tekstiäsi tarinana, vaan otteena elämästä, jota haluat kuvata. – -. Älä ajattele lainkaan tapahtumia. – – Valitse toisiaan lähellä olevista kohtauksista parhaat, älä yhdistele kohtauksia.”
•
Spekuloin viisi vaihtoehtoa Taivaallisen vastaanoton ytimeksi. 1) Viikilää on kiehtonut ajatus mahdollisimman sirpaleisesta ja lukijan omiin valinnan mahdollisuuksiin luottavasta teoksesta, joka roiskii jokaiselle jotakin, itse yhdisteltäväksi. 2) Romaanissa on pitkän nenän näyttöä markkinoita hallitseville juoniromaaneille. 3) Runoilijataustainen Viikilä korottaa kielen merkityksen tarinaa tärkeämmäksi ja pirskottaa fragmentteihin tärkeitä ajatuksia kokemusmaailmasta ja kirjoittamisesta – vähän niin kuin statementtina taidoistaan. 4) Viikilä testaa, miten rikkoa kaikki edellisestä romaanista kasautuneet odotukset. 5) Tai sitten kirja on koe: miten fragmenttirakenne menee kriitikoilta ja lukijoilta läpi, kirjaa siteeraten: ”Oleellista on, että romaani on teko.”
•
”En harmistu siitä, että välillä olen vähän heitteillä tämän kirjan kanssa.”
”Kirjan pohjalta voisin kuvitella toisen kirjan.”
”Pitkästyttävä, ei temmannut mukaansa.”
Noin voisin kiteyttää kirjakokemukseni teoksesta poimituin sitaatein. Mutta mitä mietteitä on kirjapiirini Johannalla ja Tarulla?
•
Kirjapiirimme oli kovin samanmielinen, vaikka yksi meistä oli jäänyt kirjassa kutakuinkin sivulle 100 ja oli epävarma kirjan jatkamisesta. Me muut lohduttelimme, että Taivaallista vastaanottoa voi lukea sieltä täältä tai osittain.
Ehkä leimaavin lukutunnelmamme oli, että emme tienneet, mihin kirjassa tarttua. Mietimme kaiken tarkoitusta, kauniita lauseita irrallisesti – pointti jäi auki. Johanna pohti sitä, mikä tekee romaanista sellaisen, ettei se kommunikoi. Taru puolestaan vertaili tekstipätkiä some-teksteihin.
Luimme kirjasta lukuisia hienoja, aforistisia ajatelmia, oivaltavia havaintoja ja naurattavia heittoja sekä kirjallisuuspohdintoja. Sitten ne hukkuvat muuhun kohinaan. Tajusimme: kirja ei jätä muistijälkiä, ei tule jättämään jälkeä.
Keskustelimme myös autofiktio-näkökulmasta. Olimme lukeneet monia lehtihaastatteluja Viikilästä, viimeisimmän HS-kuukausiliitteestä (5.2.2022). Bongasimme niistä romaanista tuttuja rolexeita, pettämisiä, perheasioita, ja spekuloimme, miten kenties juonellinen avosydänleikkausromaanikässäri päätyikin tällaiseksi palastelluksi runolliseksi fragmenttiromaaniksi.
•
Kaikkein eniten kirja auttoi minua kirkastamaan omaa lukijuuttani. Nautin kirjoista, joissa ei tarjota kaikkea valmiina, ja pidän rakenteen rikkomisesta. Silti Taivaallinen vastaanotto tuntui itsetarkoitukselliselta. Siis mieltymykseni taitavat kuitenkin kallistua tarinavetoisen proosan puolelle. Huomaan, että kokosin etenkin Mintun ja taksikuskin osuuksista minua kiinnostavia juttujuonteita, eli pelkkä hieno sanominen siellä täällä ei riittänyt, vaan aloin kuroa kokoon tarinaa elämästä kuolevaisuuden ja katoavaisuuden melussa.
•
Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto, Otava 2021, 379 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Koronakurimukseen kuuluvat tilaisuudet ilman yleisöä. Sellaisissa merkeissä tapahtui Helsingin työväenopiston, Kannelmäen kirjaston ja Kanneltalon järjestämä kirjailijahaastattelu 31.1.2022. Verkossa sitä seurasi livenä parisataa ihmistä FB:ssä. Striimaus on katsottavissa vielä kaksi viikkoa.
Haastattelin Anneli Kantoa tähtäimenä koko tuotanto, painopisteenä tuorein romaani Rottien pyhimys (Gummerus 2021). Lauantaina selviää, saako se Runeberg-palkinnon. Kaarlen palkinto Anneli Kannolle jo napsahti. Gummeruksen toimitusjohtaja Anna Baijars perustelee palkinnon näin:
”Rottien pyhimys on pitkän linjan kertojan huikea taidonnäyte ja lopullinen läpimurtoteos. Kannon värikäs kieli riemastuttaa ja häikäisee kuin Hattulan kirkon seinämaalaukset, joiden syntyvaiheita hän kuvaa armoitetun ja asiansa osaavan tarinankertojan otteella. Keskiajan tapahtumat ja ihmismielen hyvyys, kauneus ja alhaisuus avautuvat lukijalle kuin peilinä omasta ajastamme. Ehkä tässä piileekin yksi kirjan suuren suosion syistä; Kanto on kirjoittanut siihen jotain ikuista ja tullut todistaneeksi omalla työllään taiteen ihmeellisen voiman.”
•
Mielestäni Kanto teki läpimurron jo esikoisromaanillaan Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (2007), ja olipa se myös Runeberg-palkintoehdokkaana. Myös Veriruusut (2008) on ollut paljon esillä etenkin itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan ja teatteriesitysten myötä. Rottien pyhimys on tosin saanut runsaasti huomiota. Miltä tunnustukset ja suosio tuntuvat?
Hyvältä, totta kai, ja kirjailija on ollut yllättynyt Rottien pyhimyksen menestyksestä. Hän oletti etukäteen, että harvaa kiinnostaa historiallinen romaani keskiaikaisesta kirkosta ja taiteesta, mutta toisin kävi. Hän ei vieläkään ihan ymmärrä innostuksen juuria. Romaanista on otettu jo seitsemän painosta, ja syksyn 2021 aikana se vei kirjailijan 70 tilaisuuteen kertomaan kirjastaan – koronasta huolimatta.
•
Keskustelin Anneli Kannon kanssa hänen tuotannostaan yleisesti, myös kirjoittamisoppaasta Kirjoittamassa (Reuna 2020), jossa Kanto mutkattomasti kertoo kirjan kirjoittamisen prosessista. Hän nimenomaan on halunnut kirjoittamisesta kiinnostuneille avata kirjan teon vaiheita. Puhuimme myös historian kiehtovuudesta, siitä, miten menneiden aikojen taitekohdat antavat mahdollisuuksia käsitellä yksilön ja yhteisön suhteita.
Kannon historiallisista romaaneista kaksi sijoittuu 1600-luvulle: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä ja Pyöveli (2015). Siltä ajalta on jo hyvin historialähteitä aineistoina pengottaviksi. Tunnustin, että Pyöveli on suuri suosikkini, ja niin se taitaa olla Kannolle itselleenkin. Kaksi muuta historiallista romaania ennen Rottien pyhimystä keskittyy järisyttävästi sisällissotaan: Veriruusut naisten punakaartiin ja Lahtarit (2017) lähinnä valkoisten joukkojen miehiin. Kaikkien teosten kerrontaratkaisut ovat taidokkaasti erilaisia.
•
Kirjakeskustelun yleisöä netissä kiinnosti Rottien pyhimys -romaanin taustatyö. Siitä Kanto kertoi, että keskiajalta on jäänyt vähän kirjallista materiaalia, mutta niitä hän tutki, esimerkiksi suomenkielistä sanastoa, jota on poimittu ajan asiakirjoista, ja oikeuden pöytäkirjoja, joista hän sai tekstiinsä mojovia, aikaan kuuluvia haukkumasanoja. Käsikirjoitusta ovat lukeneet asiantuntijat, jotka ovat huomanneet joitain aikaan kuulumattomia yksityiskohtia kuten sen, että Hattulan tietämillä ei aikanaan ajettu kärryillä, koska ei ollut teitä.
Yksi tärkeä teema Rottien pyhimyksessä on taiteilijuus. Romaanin kuvataiteilijoihin heijastuu paljon Kannon ajatuksia myös kirjailijuudesta. Romaanin kirkkotaiteilijat luovat kuvia, joita katsojat tulkitsevat tavallaan. Kirjallisuudessa on Kannon mielestä sama tilanne: jokainen lukija luo kirjan uudelleen.
•
Kannon tuotannossa on historiallisia romaaneja, yksi bitch lit -viihderomaani, pari tietokirjaluokkaan sopivaa teosta, kolmisenkymmentä lastenkirjaa sekä useita käsikirjoituksia ja draamoja. Kannon toimittajan työn rinnalle tuli ensin käsikirjoitus- ja lastenkirjahankkeet, sitten romaanit. Lastenkirjallisuuden tärkeys täytyy tässäkin tuoda esille. Kanto korosti taitoja, joita lapsille lukeminen kerryttää, ei vain sanavarastoa vaan muutakin vuorovaikutusosaamista.
Romaanien rinnalla muut kirjoitustyöt antavat vastapainoa välillä raskaan romaanikirjoitusponnistuksen jälkeen. Kannon päivätavoite on neljä sivua tekstiä, mikä toimii hänelle: siten etenkin laaja romaani rakentuu pala palalta.
Kirjeitä Annelilta -blogitekstistä luin, että vuodelle 2022 on paljon suunnitelmia: ”Vuonna 2022 pitäisi lisäksi kirjoittaa kaksi romaania, joista pohjatyöt tehty, kaksi lyhyttä lastenkirjaa, äänikirja, libretto ja jatkokertomus. Ahkerana saa olla.” Lisäksi Heini Tolan kanssa on näytelmähanke. Uudesta romaanista Anneli Kanto kertoi, että tekeillä on välillä viihdettä – mutta saa nähdä! Ehkä Rottien pyhimyksestä poikii jotain, mutta jos niin on, se on ihan muuta kuin jatko-osa. Jatkoa toivoneille kirjailija paljasti Pelliina-päähenkilön myöhemmät vaiheet: hän menestyi kirkkomaalarina ja koki muutaman romanssin, mutta naimisiin hän ei koskaan mennyt.
Anneli Kanto paljasti myös sen, mikä kirja on hänen oma suosikkinsa lauantaiseksi Runeberg-palkinnon saajaksi. Hänen mielestään on nyt esseiden vuoro, sillä romaaneille on jo erilaisia palkintoja. Sitä minä en sanonut haastattelussa, että minun ehdokkaani on Rottien pyhimys tai Emmi PuikkosenMusta peili, eli pitäydyn nyt kuitenkin romaaneissa (ja tunnustan, etten ole lukenut Suvi Vallin esseeteosta Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja).
•
Kirjailijahaastattelu: Anneli Kanto. Helsingin työväenopisto, Kanneltalo, Kannelmäen kirjasto 31.1.2022.
Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas! Valintani on Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija -sarjan aloittaja Tie Myrskyluodolle (Gummerus 2021 BookBeatissa), joskin luin sen perään koko sarjan. Lasken sarjan klassikoksi, sillä ensimmäisen osan ilmestymisestä on yli 50 vuotta ja sarjalla on vakiintunut asema saaristolaiselämän kuvauksena.
Myrskyluodon Maija -sarjan ensimmäinen osa Tie Myrskyluodolle kertoo nimihenkilön elämästä rippikouluikäisestä parikymppiseksi ennen 1800-luvun puoliväliä. Miljöönä on Ahvenanmaan syrjäinen saaristo, jossa perhe, vuodenkierto, kirkkopyhät ja kalastus- ja karjanhoitoelinkeinot määrittävät elämää.
Maija on monilapsisen perheen toiseksi vanhin tytär, ajatuksissaan harhaileva, arka tyttö, jonka ankara kuri on opettanut hiljaiseksi ja avuttomaksi, joskin ajan tapaan erittäin kuuliaiseksi ja ja ahkeraksi. Tie Myrskyluodolle kertoo vuodenkierron askareiden ja perhe-elämän ohella Maijan naittamisesta hänelle vieraalle ja vastenmieliselle Jannelle sekä pitkästä nelivuotisesta kihlauksesta, jonka aikana Maija oppii rakastumaan tulevaan mieheensä. Kirja päättyy häihin ja muuttovalmisteluihin kohti kaukaista Myrskyluotoa.
Nuoren kehityskertomusta korostaa kikkailematon lyhytvirkkeinen kerronta, joka näyttää eikä selitä. Maijan pelot ja ahdistukset ovat tavallisia maalaistytön epävarmuuden ja epäitsenäisyyden ilmentymiä, ja sellaisesta kuvauksesta innostuin kovasti.
Nuorelle Maijalle elämä on vanhempien määräysvallassa elämistä alituisessa Herran ja moitteiden pelossa. Ilot ovat pieniä, huolet suuria. Erityisesti sykähdyttää, miten naisväki yrittää perehdyttää säikkyä Maijaa syntymän ja kuoleman kysymyksiin.
”Virvatulet eivät ole mitään satua, ne ovat todellisuutta niin kuin kaikki näkymättömät olennotkin.”
Ihastun ensimmäisen osan kerrontaan tavoista ja toimista. Tarkkuus vie autenttisen oloisesti kuvattuun aikaan.
Tärkeimpänä pidän kuitenkin uskomusperinteen merkitystä kirjan henkilöille. Ihastuttavia ovat sarjan kaikissa osassa hämärähetket, jolloin valottomina iltoina talon väki kokoontui kuuntelemaan vanhojen juttuja, mutta ensimmäisessä osassa niissä on ihan omanlaisensa taianomainen tuntu. Maijan kotona jutustelusta vastasi vanha Olle, joka tiesi kummitustarinat sekä asiat tontuista ja hatioista. Vanhat uskomukset mahtuvat mutkattomasti kristilliseen maailmankuvaan.
”Mites tässä nyt sitten käy, Maija kysyy ahdistuneena?”
Luin myös sarjan muut neljä osaa, mutta ensi osan taika haalistui. Kyllä ankaran työteliään arjen sekä Maijan tunteiden ja herkkyyden kuvaus yhä viehätti ja kosketti, mutta kerronnan veto ei kaapannut siten kuin ensimmäisessä osassa. Sarjateho perustuu juoneen: lukija haluaa selvittää, miten Maijalle käy.
Maijan havaintojen, ajatusten ja ymmärryksen kuvaus sopi erinomaisesti nuoren, lapsekkaan Maijan kasvukertomukseen. Ensimmäisen osan jälkeen toisto lisääntyy. Kurissa ja herran nuhteessa kasvatettu non-stop-mielensäpahoittaja, ujo ja tuppisuinen tyttö ei seuraavissa osissa paljon naisistuessaan muutu, vaikka lapsia siunaantuu, vastoinkäymiset lisääntyvät ja työmäärä kasvaa käsittämättömäksi eristyksissä olevalla karulla Myrskyluodolla.
Vanhojen tarinoiden ja henkiolentojen merkitys häviää, tilalle tulee psyykkisesti lamaannuttava Jumalan pelko ja aviokuuliaisuus. Maija pyrkii noudattamaan Jumalan ja Jannen käskyjä sekä pohtii alin omaan vajavaisuuttaan ja huonouttaan. Lukijana minua lohduttaa kuitenkin rakastava ja ymmärtäväinen Janne, niin myös Maijaa – kunnes meri vie miehen.
”Mikään minkä hän tietää ei ole vaihteleva niin kuin meri.”
Kyllä on: sää, mielialat, ihmisen elämä. Mutta ymmärrän otsikon ajatuksen, sillä luotolaiselämä on merestä ja säistä riippuvainen. Ja työ, voi sitä erilaisten töiden määrää!
Maijan maailma rajoittui vain kotiin ja palvelija-asemaan, jossa joka levähdyskin piti käyttää työhön. Kaikkia tunneilmaisuja täytyi varoa: ei saanut näyttää surua, iloa eikä rakkautta. Maijankin ajatuksista suurin osa kuluu siihen, miten salata itkuherkkyys ja miten estää halu kapsahtaa rakkaan kaulaan tai helliä lapsiaan. Menetyksistä ja suruista täytyi vaieta, sillä Herran tahtoon tuli tyytyä, muuten oli kiittämätön ja huono ihminen – ja sellainenhan kristillinen ihminen oli joka tapauksessa.
Näitä puolia on tärkeä tarkastella kontrastina tämän ajan terapointiin ja psykologisointiin. Sitä on lisäksi korostettava, että Blomqvistin kirjasarja on erittäin arvokas fiktiivinen todistus kuvausajan elämäntavasta, ihmis- ja maailmankuvasta sekä saaristolaisluonnosta.
•
Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle. Suomentanut Björn-Christer Lindgren. Gummerus 2021/1968, eKirjana 121 sivua. Luin BookBeatissa.
Anni Blomqvist: Luoto meressä. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1969, 120 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.
Anni Blomqvist: Maija. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1970, 112 s eKirjana. Luin BookBeatissa.
Anni Blomqvist: Meren voimia vastaan. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1971, 4 t 38 min. Kuuntelin BookBeatissa.
Anni Blomqvist: Hyvästi Myrskyluoto. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1973, 134 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.
•
Kirjabloggaajien klassikkohaasteessa olen aiemmin lukenut:
Iida Rauman uusi romaani Hävitys. Tapauskertomus (Siltala 2022) ravistelee. Autofiktio tuntuu nyt lattealta määreeltä, vaikka kirjaan on liitetty dokumentteja kirjailijan lapsuudesta ja elinympäristöstä: kuvia ja päiväkirjasivuja. Kyse on kielellisesti ja kerronnallisesti hiotusta kaunokirjallisuudesta painavin teemoin.
Romaanin keskushenkilö A tekee historianopettajan sijaisuuksia turkulaiskouluissa. Hän kärsii unettomuudesta, ja yksi öinen juoksulenkki käynnistää romaanin: A näkee peruskouluaikaisen luokkalaisensa Iran.
Iran voi yhdistää kahden romaanin kirjoittajana kirjailija Iida Raumaan, A:ta ja Raumaa yhdistävät poliittisen historian opiskelu ja jotkut muut jutut. Näin kirjan antibestikset A ja Ira tarjoavat keinon halkaista kirjailija romaanihenkilöiksi ja siten löytää ainutlaatuinen tapa kuvata kouluaikaista väkivaltaa ja muita romaanin teemoja.
” – – elää tai kuolla, sen sijaan hän sinnitteli jossain välimaastossa.”
A:n ja Iran kokemukset henkisestä ja fyysisestä väkivallasta alakoulun musiikkiluokalla ja yläkoulun villissä lännessä on kuvattu ihon alle menevästi. A:n erottaa alakoulussa muista osaaminen, jota Ansku-opettaja karsastaa ja jota opettaja käyttää lasta, A:ta, vastaan vetämällä luokan muut lapset vastarintaan. Yläkoulussa A:n tilanne entisestään pahenee. Ira puolestaan kuvataan saman luokan toiseksi hylkiöksi, erilaiseksi, syrjään sysityksi muista syistä kuin A.
Kouluväkivalta on ja pysyy kirjan A:n ja Iran ihon alla ja mielen päällä. Vaikka romaanissa raikaa suora syytös kouluyhteisön kykenemättömyydestä käsitellä väkivaltaa, en koe kirjaa saarnana tai ulkokaunokirjallisena paasauksena. Esimerkki ehkäisykampanjat näyttävät tältä rääkättyjen näkökulmasta:
”Päinvastoin Ikuiset arvet– ja Sanat jättävät jäljen -kampanjathan olivat eräänlainen palkinto, A sanoi, tunnustus siitä, että systemaattinen työskentely oli johtanut tavoiteltuun tulokseen. Isku oli onnistunut, se oli aiheuttanut kipua, ja nuo vastenmieliset julisteet vain täydensivät väkivallan viestimällä sen kohteelle, että siinähän olet ja pysyt, ikuisesti arpeutuneena, lopun ikääsi kantamassa kaltoinkohtelun merkkejä, elämä käytännöllisesti katsoen piloilla.”
Kasvatustiede, kampanjat ja kouluhenkilökunnan suhtautuminen lapsiin kuvaillaan siten, että jokaisen täytyy se itse kokea. Järistystä ei ole mieltä toisin sanoin selittää, koska Rauman kerronnan omalakisuus peittoaa selostusyritykseni. Teksti täyttyy tarkoituksenmukaisuudesta ja fiktion todesta:
”Mut jos mä esim kirjoitan musaluokast mun kirjaan mun pitää koko aika varoo jotain ihme yksityisyydensuoja ja kunnianloukkausjuttui et ne ei vaa haastais mua oikeuteen mut mähä en voi haastaa niit oikeuteen siit et ne kutsus mua monta vuotta lehmäks ja rumaks ja huoraks ja uhkaili ja satutti, nehä o jotain lasten juttui, ei semmosist tarvii ketään oikeuteen haastaa, ei oikeus oo lapsii varten, oikeus on Anskuil.”
”Todellisuus pelkkää mutaa, sadetta ja kehoa kiristävää spasmia.”
Hävitys voi olla vihainen kirja; se voi olla yhdenpäivänromaani, samalla omaelämäkertafiktio. Miten vain – se on myös historiatietoinen romaani. Romaanissa toistuu upeita aikaupotuksia, esimerkiksi:
”A erotti [kansanrunon] Anninkaisen valkoisina heilahtelevat suortuvat, ja liekkien hulmun tämän kalpeilla kasvoilla, kun tämä kohensi vallin alle kasaamaansa tulta. Tuolla Petrus Gyllenius, hänen päiväkirjankirjoittajakollegansa 1600-luvulta, ihmettelemässä huviretkiseurueineen raunioita, joiden uskoi jääneen jäljelle vanhasta Turusta. Tuolla joukko hylkeenpyytäjiä uhraamassaan saalistaan jumalolennolle. Kylmyys tunkeutui ytimiin asti, A sanoi, ikään kuin nuo niemenkärkeä aiemmin astelleet olisivat äkkiä havahtuneet hänen läsnäoloonsa ja kurottautuneet lämmittelemään itseään vasten hänen elävää lihaansa.”
Oivaltavana kerrontakeinona pidän sitä, että päähenkilö-A:n minäkerronnan sijasta jatkuvasti toistuu imperfektissä kulkeva ”A-sanoi” -johtolause. Virkkeet vyöryvät kaihdellen kappalejakoa, ja niihin mahtuu lähteistä napattuja tietoja ja dialogeja.
Jonkun verran on ”oikeaa dialogia”, vaikka pääosin kirja sisältää A:n sisäisen puheen yksin tai Iran puristuksessa. Kolmeen osaan jaetun romaanin keskiosa nimenomaan on kaksijakoisen päähenkilön keskinäinen puristus, painava ja raskas – ja siitäkin kirjailija/Ira näyttää olevan tietoinen:
”Ja tajuunhan mä et on se vähä raskast lukee semmoista toivotonta suossa tarpomista ku mikää ei mee paremmaks vaa ain vaa pahemmaks, et myötätunto on työläs tunne eikä kukaan sitä loputtomiin jaksa pinnistää… Mut jos on meijä [Ira ja A] kouluajoista vähä raskast lukee nii oli niit kans vähä raskast elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjoittaa vaan niist joil on asiat hyvin.”
Romaanin todellisuudessa on yksi henkilö, joka oman elämänsä ankeudestaan ja tupakantunkastaan huolimatta tuulahtaa raikkaana: A:n kollega. Tämä vanha historialehtori, Turun purkuhistoriaa, kaupunkilahtareita, ruotiva Teijo Nordin on turun murretta pajattava, tunnetaitoinen henkilö, joka voisi olla aikuiselle A:lle se paljon lapsille mainostettu henkilö, se ainoa, edes yksi aikuinen, joka voi riittää tukemaan, auttaa selviytymään.
”Yliopistonkadun puiden takana tuomiokirkon torni ja uusi Turku. Kauempana pohjoisessa Ylioppilaskylä ja vanha Turku. Kaikki Turut uinumassa samaa sakeaa unta.”
Olen kaikkiaan kovin vaikuttunut Hävitys-romaanista – aika paukku kirjavuoden alkuun. Järkyttävän väkivalta- ja lapsi-teeman lisäksi kirjasta voisi nostaa paljon muutakin. Esimerkiksi kärjekkyyttä löydän kirjankustannuksesta, ja teen tulkintoja, miksi Hävityksellä on nyt eri kustantaja kuin Rauman aiemmilla romaaneilla. Eikä vähimpänä teemana ole misogyyninen hysterian historia eivätkä mitättömänä kaiken hävityksen kietoutumat.
” – – ei sitä voinut muotoilla järkevälle aikuisten kielelle, järkevä aikuisten ihmisten kieli oli tarkoitettu palvelemaan järkeviä aikuisia ihmisiä, ei keskenkasvuisia, eläimiä, hulluja tai Iran kaltaisia, ja Nordin oli oikeassa, mitään ei jätettäisi, ei yhtä ainutta kaunista taloa, ei yhtä ainutta aarniometsää, koralliriuttaa tai saastumatonta maakappaletta. Ne purkaisivat ja pilaisivat kaiken, A sanoi, ikään kuin voisivat sillä tavalla ottaa sen mukaan hyvin varusteltuihin, muovilla vuorattuihin hautoihinsa.”
Ainahan on niin, että lukukokemukseen ujuttautuu henkilökohtainen, nyt esimerkiksi kaikki omat muistumani opettajien epäoikeudenmukaisuuksista tai oma opettajuus. Nostan nyt kuitenkin päällimmäiseksi yhdeksän vuottani turkulaisena. En tiedä, mitä Turkua tuntemattomat kokevat Iida Rauman kirjoittamien tarkkojen kulkureittien kuvausten aikana, mutta minä elän, kuljen mukana ja näen ne, tutut kadut ja reitit keskustasta Ylioppilaskylään, Nummelle tai Kupittaalle.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 