24 marraskuun, 2021 · 7:10 am

Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet

Sally Rooneyn kirjaa Kaunis maailma, missä olet (Otava 2021) kutsutaan kirjalliseksi tapaukseksi kautta maailman. Odotukset ovat korkeat Normaaleja ihmisiä jälkeen, koska siinä (etenkin tv-sarjassa) Rooneyn tarkkuus kuvata nuoruuden hapuilua ja hajalla oloa rikkoi suojauksia.

Toin uutuusromaanin lukemiseen taakaksi tunnelman ja tukun problematiikkaa, joka vaivasi Normaaleja ihmisiä -kirjan ja tv-sarjan henkilöitä. KMMOn (lyhennän uuden romaanin nimen KMMO, ihan omia vaivoja vähentääkseni) päähenkilöt eivät ole samoja mutta tuntuvat samoilta. KMMO-henkilöt ovat varttuneet kolmikymppisiksi, eivätkä ongelmat ole juuri Normaaleista ihmisistä muuttuneet, eivät ainakaan vähentyneet.

•

Romaani kertoo 29-vuotiaista ystävyksistä. Alice on hermoromahduksen kokenut menestyskirjailija, joka vetäytyy pieneen irlantilaiskaupunkiin, jossa hän kohtaa ajelehtivan Felixin. Alicen ystävä Eileen työskentelee Dublinissa kirjallisuuslehdessä. Naisten yhteinen ystävä Simon on Eileenin nuoruudenihastus.

Romaanin naiset rypevät tahoillaan 30-kriisissä, elämän tarkoituksettomuuden ahdistuksessa, Eileenin tapaan: ”Jos en koskaan saa lapsia tai kirjoita kirjoja, mikä vaikuttaa todennäköiseltä, minä en kai jätä maapallolle mitään itsestäni.” Kaikki henkilöt potevat vaikeutta kakistaa tunteitaan ulos, jolloin monia keskusteluja (ja sivuja) saadaan kulumaan jojoiluun tunteiden syvyyden aprikoinnissa sekä rakkaudentunnustusten ja menetysten pelossa. 

Nyt seuraa karkea (juoni)paljastus, varo! Siispä: olen äimänä, sillä pidän lässähdyksenä, että kirjan lopussa parisuhteet solmiutuvat arkisiksi onnensykkyröiksi. Näemmä henkilöt eivät saaneet minua pauloihinsa, koska en täysin heittäydy heidän elämäntuskansa helpotukseen.

•

Rooneyn kerrontaa pidän monin osin mielenkiintoisena. Tekstissä on sivukaupalla vuoropuhelua, jota kerrotaan raportoivasti, ei dialogilainauksin. Se painaa tekstiin ihan omanlaisen leimansa: tuntuu kuin ulkopuolinen, ilmeetön simultaanitulkkaaja välittäisi tilanteet lukijalle. Tyyli tuo mieleen draamasuunnitelman, eli päättelen romaanista sukeutuvan tv-draaman. Muutenkin ilmaisu on elokuvallista.

Romaanissa vuorottelevat Alicen ja Eileenin elämäntapahtumat ja naisten sähköpostit toisilleen. Viestit eivät ole oikeastaan henkilökohtaisia kaverikirjeitä vaan pikemmin osaamisen osoituksia, teoreettisia pohdintoja muun muassa otsikon mainitsemasta kauneudesta.

”Se saa minut ajattelemaan sitä, mitä sanoit sähköpostissasi kauneudesta ja siitä, miten vaikeaa on uskoa että kauneus voisi olla tärkeää tai merkityksellistä, kun se on vain sattumanvaraista. Mutta se tuo elämään mielihyvää, vai mitä? En usko, että tämän ymmärtäminen edellyttää uskonnollisuuta.”

•

Yksi kirjan henkilö pitäytyy katolisessa uskossa ja on siten hieman friikki muiden silmissä. Tuntuu kuin Rooney jotenkin hamuilee ihmisen mahdollisuutta pohjata johonkin lujaan, jota usko voisi merkitä. Muuten henkilöt on heitetty hermoilemaan matoseen maailmaan. Ehkä rakkaus voittaa – myös koronan kourinnassa.

”On silti parempi rakastaa jotakin kuin ei mitään, parempi rakastaa jotakuta kuin ei ketään, ja minä olen täällä, elossa tässä maailmassa, enkä kadu sitä hetkeäkään. Eikö se ole omalla tavallaan erityinen lahja, siunaus, jotakin hyvin tärkeää?”

Rooney onnistuu taas seksitunnelmien tulkkina eli epävarmuuksien, toisen tunnustelun sekä läheisyyden vaikeuden ja kaipuun ilmaisemisessa. Myös itsenään riittämättömyys on kipeän tehokkaasti kuvattu, ja jotkut tunnelmakuvaukset ovat hienoja. No sitten. KMMO toistaa itseään, myös kuprut henkilöiden suhteissa lapsuudenperheisiin toistuvat. Kummastelen ihmisten ulkonäön ja viiden vuoden ikäeron kommentointia.

Hajahuomioistani voi päätellä, että kokonaisuutena KMMO ei säväyttänyt, vaikka tunnelma viehätti. Taidan olla 30 vuotta liian vanha tälle kirjalle.

•

Sally Rooney

Kaunis maailma, missä olet

suomentanut Cristina Sandu

Otava 2021

313 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

22 marraskuun, 2021 · 7:04 am

Silja Vuorikuru: Kultalintu, mustasulka

”Minun suruni on muuttumaton, lasinkirkas, teräväsärmäinen.” Näin kuvailee Iiris 18-vuotiaana, kymmenen vuotta äidin äkillisen kuoleman jälkeen. Murhe äidin menettämisestä ei muutu, vaikka pieni tyttö on kasvanut nuoreksi naiseksi. Siitä kertoo Silja Vuorikurun esikoisromaani Kultalintu, mustasulka (Kustannus Aarni 2021).

Vuorikurun romaanin kerronnan sadunomaisuus ilmenee toistoina ja metaforisina kielikuvina, ja hyvin hän hallitsee taiteilun utuisen ja ilmeikkään ilmaisun välillä. Satuhenkeä aistin siinäkin, ettei henkilöitä juuri nimetä, vain kertoja antaa itselleen satunimen ja äitipuolelleen arkisen riesanimen, tyyppiyhdistelmän Sirkkariitta. Metsä, linnut, sulat ja monet muut symbolit kuvittavat tytön tunnelmia kuten myös mielikuvitusmaailma, johon kertojan on paettava väkivaltaista todellisuutta:

”Mitä sadut merkitsevät? Vaellan kultaisten lintujen metsää ja yritän ymmärtää. Äitipuoli vihaa aina kuningattaren synnyttämää tytärtä, mutta mitä tapahtuu kuninkaalle? Sairastuuko kuningas surusta vai muistaako sittenkin, että valtakunta oli ensi päivistä viimeisiin hetkiin saakka äidin ja tyttären?”

•

Romaanissa isä jää kontaktikyvyttömäksi ja näkymättömäksi, äitipuoli karmaisevaksi julmuriksi, luokkakaverit raakkuvaksi korppilaumaksi, ja tämä kaikki korostaa, miten lapsen tilanne jää muilta ymmärtämättä, etenkin aikuisilta. Onneksi on täti, yksi opettaja ja yksi ystävä, jotka jaksavat kannatella. Kertoja yrittää löytää helpotusta mielikuvituksesta, lääkärikirjoista, äitimuistoista ja seurakuntatoiminnasta, mutta mikään ei poista tykyttävää puutosta. Sitä ilmentää hyvin tytön uusi ajan laskun tapa:

”Minun suruni on yli kuusivuotias, mutta se on myös vastikään lyöty, kipeästi jyskyttävä avohaava, jota kukaan muu ei näe. Hellin repaleista haavaa ajatuksin, jotka kiirivät vuodesta vuoteen samaa piiritanssia.”

•

Kultalintu mustasulka sopii YA-kirjaksi, mutta yhtä lailla se on aikuistenromaani, jossa yhdistyy lapsen kokemus aikuisen ajatustakaumiin. Siitä kertonee myös kirjan sitaattitiheys: kertojan (tai kirjailijan) eri elämänvaiheina koskettaneet ja tarinaan sopivat lainaukset lauluista ja muut tekstikatkelmat. Ikään kuin kirjan kertoja kulkisi aikuisena sumuisensynkässä metsässä takaperin, joka askeleella peruuttaen hetkeen, joka muutti kaiken. Kerronta on silti pohjaltaan kronologinen, vaikka siihen lomittuu eri aikatasoja.

Realistisena kerrontana kasvuvuosien järkyttävyys voisi tuntua ylivoimaiselta, ja siksi Vuorikurun valinta käsitellä tytön kokemuksia lyyrishenkisesti saa tunteet lepattamaan. Vuorikuru on yksi Kustannus Aarnin ”Minä ja metsä” -kirjoituskilpailun voittajista. Ja onhan romaanissa metsästä moneksi, siihenkin, että selviytymistarina huojentavasti vie toivoon: ”On aamu, jona metsä avaa sylinsä minullekin.”

•

Silja Vuorikuru

Kultalintu, mustasulka

Kustannus Aarni 2021

romaani

260 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

19 marraskuun, 2021 · 6:54 am

Matias Riikonen: Matara

Matias Riikosen Iltavahtimestarin kierrokset on jäänyt mieleeni rauhallisena havaintojen ja tuumailujen proosana. Haen toisenlaista lukijavaihdetta Riikosen uuteen romaanin Matara (Teos 2021). Taidan liukua unenomaiseen mielikuvitusmaailmaan, josta välillä havahdun vaaran tunteeseen.

”Mut mitä varten me ollaan täällä jos ei toteuttamassa meidän unia?”

”Yhden pojan unia?”

”Jos kaikki muut on lakannut uneksimasta?”

”Vai onks sen yhden uni vaan syöny toisten unet?”

•

Isoveli ja pikkuveli viettävät kesää ties monettako kertaa opistolla, mutta poikien päiviä ei täytä peruskesäsiirtolameininki. Kyse on larppaamisesta antiikin roomalaisten hallintojärjestelmään ja hierarkkiseen asemointiin poikajoukossa, jossa ikähaarukka näyttää vaihtelevan kymmenvuotiaista aikuisuuden kynnykselle.

Metsävaltakunnissaan pojat noudattavat roomalaistapojen käsikirjoitusta: on senaattoreita, aguuri, sotilaita ja orjia. Murrosiän hormonihuuruiset pojat majailevat naisnukkiensa kanssa ja kukkoilevat toisilleen. Metsässä on erilaisia heimoja, heimojen sisällä ja kesken taisteluita, ja kun taistelussa kuolee, on pelistä pois ja lojuu sen jälkeen metsän heimomeiningin sijasta opistolla. Kummassakaan maailmassa ei saa puhua toisesta.

Mutta tänä kesänä jotain muuttuu.

”- – ja kun taivasta jäi katsomaan, se tuntui olevan liian lähellä ja sen sini haalistunutta ja sen poikki lensi yksi niistä hanhien auroista, joista oli näykynyt latvojen takana pitkin päivää… aura oli auran muotoinen vain viitteellisesti, ja sen perässä lensi neljän hanhen rypäs kuin muistuttamassa, että kaikki oli viime kädessä oikukasta ja säännötöntä ja asioille annetut nimet lopultakin pelkkää valhetta ja petosta.”

•

Edellinen sitaatti vieköön ajatukset kirjan symbolisuuteen. Ei kyse ole vain isoveljen ja pikkuveljen yhdestä kesästä näytellen antiikin roomalaisia, vaan lukea voi ainakin veljien kasvuprosessista ja yhteisön vallankäyttötaktiikoista. Poikien larppimaailman vallan ja hallitsemisen logiikka on sama – hmm – kuin jo antiikin roomalaisilla ja jokaisessa valtiossa ja nykyisissä yhteisössä, jossa vallanhaluiset alkavat manipuloida, levittää misinformaatiota ja luoda oman edun tavoittelussa kaaosta.

Veljekset näyttävät välittämisen eri tapoja, myös läheisestä irrottautumisen valon ja varjon vaihtelua. Pikkuveljen ja isonveljen kautta näen lisäksi läheltä, miten helppoa on lähteä johtajahahmon mukaan. Romaanissa henkilöitä vilisee, mutta Kaiuksen arvoituksellinen vallankäyttäjätyyppi erottuu.

”Kato vaikka imiköitä mun puutarhassa. Ne puhkee keväällä kukkaan punaisina mut ku viikot kuluu ni kukat muuttuu siniveriksiksi ja silleen tää metsä aateloi itsensä ja eläinten hulluus helpottaa. Meitä se ei koske. Meidän hulluus jatkuu koko kesän ja se saa meidät tekee viel kammottavia asioita. Ja kaikista hulluin hullu täällä on Kaius.”

•

Matara on poikien valtion nimi, se on myös tyypillinen kesäinen luonnonkasvi niityillä ja metsänlaidoilla. Ja nytpä päädynkin romaanin luontokuvaukseen, joka lumoaa minut. Kirja kattaa kesän alusta loppuun ja ilmaisee kesäisen luonnon kypsymistahdin. Kirjassa mainitaan satoja lajeja, eikä se tapahdu mekaanisesti luetellen vaan siten, että näen, kuulen ja haistan maiseman.

Aluksi upposin romaanin upeaan kieleen ja kuvaukseen. Vähitellen minua alkoi askarruttaa, mihin tämä moderni Kärpästen herra päätyy, ja myönnän välillä uuvahtaneeni kirjan väijytys- ja taistelutemmellyksiin. Erikoinen tunnelma ja hermostuttava vaaran tuntu väreilee niin, että lukemista on tauotettava, sitten palattava sen imuun. Kokemukseeni sekoittuvat hämmennys ja ihastus.

Ymmärrän Riikosen omaperäisen romaanin valinnan Finlandia-ehdokkaaksi. Minä annan oman erikoispalkinnon: tavislukijan diplomin askeleiden kuvauksesta. Kirjan osat alkavat askelein ja imevät rytmiin, fyysiseen ja luonnonmukaiseen.

”Askel painui maahan päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä ja kantapää, ja askel nousi. Se kulki kaaressa yli värisevän varvikon, painui mättäisiin, ulkosyrjä, sisäsyrjä, kantapää, ja askel nousi. Se kulki kaaressa ohi sananjalkojen, haapojen helinässä, joka yltyi kohinaksi, painui sammaliin, kohosi kohinaan, joka heltyi helinäksi, painui mättäisiin ja nousi.”

•

Matias Riikonen

Matara

Teos 2021

romaani

310 sivua.

Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

16 marraskuun, 2021 · 6:55 am

Kodiksamia-palkintoehdokkuus 2021

Kirjavuosi huipentuu kirjallisuuspalkintojen ehdokasasetteluun ja sen perään voittajavalintoihin. Kaikkihan tietävät, ettei taiteissa oikeastaan voi kilpailla, vaan kyse onkin enemmän poiminnoista vuoden sadosta – kiinnostavista, lajissaan erottuvista tai lajiaan edustavista teoksista.

Kodiksamia-palkinnossa valintaan vaikuttavat: 

”Palkinto jaetaan vuosittain yhdelle merkitykselliselle elävälle tai kuolleelle, uudelle tai iankaikkiselle, suomalaiselle tai ulkomaiselle kirjoittajalle, kauno- tai tietokirjailijalle. Tärkein palkitsemisperuste on unohtumaton lukuelämys.”

Tässä palkinnossa seinät ovat leveät ja katto korkealla, eli kirjallisuuden lajeja ei rajoiteta. Valinnan tekee palkinnon perustaja runoilija-kirjailija Heli Laaksonen. On todellinen ilo ja kunnia olla vuoden 2021 palkintoehdokas novellikokoelmalla Niin metsä vastaa (Avain 2021). Näin Laaksonen esittelee ehdokkaat:

  • Kaikkien kirja-alalla toimivien tuntema kustannuskomeetta Leena Majander on kirjoittanut valtaisan, mukanaan vievän omaelämäkerran Kirjatyttö (Siltala 2021). 
  • Lastenkirjallisuudella on korvaamaton merkitys ihmisen kasvulle ja elämän polulle – sitä todistaa väkevästi Ville Hytösen kirjoittama, Pete Revonkorven kuvittama suloinen Tyttö nimeltä Margariini (Enostone 2021). 
  • Aikuisen, vain vähän lukevan ihmisen lukutaitoa ja luontosuhdetta tukee verrattomasti Tuija Takalan selkonovellikokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). 
  • Valloittavan hulluna virtaavaa runoutta kirjoittava Anja Erämaja on lukijoiden suureksi iloksi tuonut ilmoille runokokoelman Olen nyt täällä metsässä (WSOY 2021). 
  • Vuoden runojärkäle on virolaisen Jaan Kaplinskin postuumisti julkaistu (Parkko 2021), Anja Salokantelen ja Pauli Tapion suomentama Ilta tuo takaisin kaiken. 
  • Harvinaislaatuista käännöskirjallisuutta on myös Vizma Belševican psykologisesti terävä, riipaiseva romaani Bille ja sota (suom. Mirja Hovila, Paperiporo 2020), joka tavoittaa perhesuhteiden painon ja Latvian lähihistorian kirkastavalla tavalla, lapsen katseen kautta.

Minun kirjani ehdolle asettaja esittelee näin:

”Missä piileksivät aikuisille kirjoitetut, helppolukuiset, mutta kauniit ja viisaat kirjat? On sitten suomen kieltä toisena kielenä opiskeleva tai äidinkielinen, jonka kirjaharrastus kangertelee lukivaikeuksien vuoksi, voi saada ystävän Tuija Takalan selkonovellikokoelmasta Niin metsä vastaa (Avain 2021). Lyhyet lauseet, selkeä rivitys ja konstailemattomat sanavalinnat helpottavat lukemista. Kaikki teoksen kirkkaat, tunnelmaiset lyhytkertomukset liittyvät metsään. Lähimetsään, muinaiseen suomalaismetsään Tapioineen ja Mielikkeineen, mielenmetsään, luontosuhteeseen. Takala on selkokielen tuntija ja on julkaissut aikaisemmin selkorunokirjoja. Onkohan selkonovellikokoelmia juuri kirjoitettu? Hieno avaus, metsätapaus!”

(Vastaan: ei kovin montaa selkonovellikirjaa ole Niin metsä vastaa -kokoelman lisäksi, mutta olen kyllä itse kirjoittanut aiemmin toisenkin kokoelman lyhyitä novelleja: Hyvä päivä, Opike 2018.) 

Suuri, lämmin kiitos ehdokkuudesta! Palkintojulkistus on 6.12. ja voittaja saa 30 000 ohrajyvää.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Novellit, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

15 marraskuun, 2021 · 12:45 pm

Hanna-Riikka Kuisma: #syyllinen

Hanna-Riikka Kuisman romaani #syyllinen (Like 2021) kehittyy kierteiseksi kuvaukseksi kertojan kokemuksista ensimmäisenä koronakeväänä. Näin se loppuu:

”Minulla on kuitenkin tarinani, ja se on totta. Minulla ei ole mitään muuta kuin tarinani.”

Lukijalla puolestaan ei ole mitään muuta kuin minäkertojan tarina eli käynnissä olevat tapahtumat ja menneet vain hänen näkökulmastaan. Lukemisen pitäisi perustua siihen, että luotan häneen, mutta samalla saan syitä epäillä, sillä kertojallahan on kaikki mahdollisuudet valikoida kertomansa. Tämä on yksi romaanin koukuista.

•

Koukkuja kirjassa on muitakin. Aluksi päättelen, että kyse on some-satiirista, joka muuttuu some-kauhukertomukseksi. Minäkertoja käyttää aikansa postailuun, seuraajamäärien kalasteluun ja some-suosion romahduksen jälkeen vihaviestittelyn seuraamiseen tai kartteluun. 

Ei, ei ole vain kyse siitä, on myös suhdeongelmia, lisäravinteiden some-myynti-sekoilua ja pikavippihelvettiä. Ulkonäköpaineet ja syömishäiriöhistoria mielenterveysongelmineen vaikuttavat myös.

Osuvan piikikkäästi kirja kertoo nelikymppisen tunnelmia yhä uusien trendien ja yli puolta nuorempien sometuksesta:

”Näytölle nousee sulassa sovussa vihreätukkaisen kynsitaiteilijan jälkeen kainalokarvafeministi, kaikki karvansa tekoripsien alapuolelta laseroinut turbohuuli, nelikymppisen äitini lailla pukeutunut 18-vuotias ysärihipsteri, uuskonservatiivinen helmikorvakorutyttö ja gootti burleskimalli. Samaa lapsilaumaa kaikki, joiden katselemisen imuun eksyneenä harmittelen luottotietojani, kun näen mainoksen rasvansiirrosta tai uusista osamaksuhampaista.”

•

Kaikki kertojan tarinat ja taakat kerityivät auki kiihtyen loppua kohti, mitä tehostaa korona-ajan klaustrofobinen tunnelma. Hyytävää henkeä riittää muutenkin. Kuvausvoimaa tunkee etenkin siihen, miten kertoja kietoutuu valheisiinsa ja peitetarinoihinsa, joita hän kertoo tai välttelee kertomasta romaanin ”sinälle”, miehelleen.

Romaani ronkki hyvin sitä, pitääkö lukijan pysyä kertojan puolella, tykästyä häneen. Voiko kompleksinen, kauhea, järkkynyt henkilö voittaa sympatiat? Miksei, ja jos ei, silti henkilö voi olla ristiriitaisuudessaan kiinnostava.

Juonesta ei juuri kannata kertoa, jottei se latistu muilta lukijoilta. En lopun paljastuksista hiisku mutten niistä juuri hihkukaan. Sen sijaan voin reilusti kehua #syyllinen-romaanin kielentaitoa ja rakentelua, etenkin kerronnan terää. #kirjoittamisosaaminen #voimakastunnelma #hurjahenki

•

Hanna-Riikka Kuisma

#syyllinen

Like 2021

romaani

288 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

13 marraskuun, 2021 · 10:40 am

Biofiktiota pukkaa 2021

Tänä vuonna on ilmestynyt monta romaania, joissa päähenkilöinä on eläneitä ihmisiä. Sitä kutsutaan biofiktioksi. Kokosin tähän listan lukemistani biofiktioista. Se on päähenkilöiden sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Linkit vievät blogijuttuihini.

Aino Aalto

Jari Järvelän romaanissa Aino A. asettuu Alvari erilaiseen asemaan kuin ennen. Aino saa kunnian ja siippa suivaannuttaa sählääjänä. Näin romaanissa, koska romaanissa voi.

Mikael Agricola

Ensin ilmestyi Roope Lipastin Mikaelin kirja, sitten Jari Tervon Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Ilahduttavasti kirjoissa on erilainen lähestymistapa, eivätkä ne syö toisiaan. Lipasti keskittyy Agricolan viime kuukausiin ja rouva Agricolaan, Tervo revittelee kohdetta kolmen elämänjakson avulla.

Tove Jansson

Johanna Venho valitsee romaaniinsa Syyskirja kaksi päähenkilöä. Fiktiivinen hahmo, tuleva kirjailija Maria ihailee etäältä Tove Janssonia, ja Tove Jansson viettää viimeisiä aikoja rakkaalla saarellaan kelaten elämäänsä.

Wivi Lönn

Pirkko Soinisen romaani Valosta rakentuvat huoneet on kunnianosoitus ensimmäiselle naisarkkitehdille, joka menestyi osaamisensa vuoksi. Silti lasikatto oli monesti vastassa. Romaanissa on myös toimelias liikenainen ja Lönnin kumppani Hanna Parviainen.

Ninon

Kuuluisa kurtisaani Ninon astahtelee röyhelöissään Riikka-Maria Rosenbergin historialliseen romaaniin Ninon. Ranskalaiset aatelistavat ja katolinen kaksinaismoraali kilpistyy herrain ylläpitämässä, sivistyneesti sanailevassa hienostohuorassa – oho, tai siis mitä mahdollisuuksia oli köyhtyneellä aatelisella elättää itsensä?

Marja Rankkala

Radioteatterin dramaturgin dramaattinen elämä siirtyy väkevästi Heidi Köngäksen romaaniin Siivet kantapäissä. Romaanissa on muitakin tosielämän kulttuurivaikuttajia kuten Olavi Paavolainen.

Irja Salla ks. Helmi Vartiainen

Tyko Sallinen ks. Helmi Vartiainen

Helmi Vartiainen

Lyhyen kuvataitelijauran tehnyt Helmi Vartiainen saa äänen Venla Hiidensalon romaanissa Suruttomat. Helmi kamppailee tuhoavassa liitossa Tyko Sallisen kanssa taiteilijuutensa ja äitiydensä toteuttamisesta – ja häviää despootille – niin myös tyttäret, toinen taiteilijanimeltään Irja Salla.

Anita Välkki

Raija Oranen liikuskelee eläköityneen Anita Välkin kera mökillä. Leskeytyneen Välkin mieleen välähtää romaanissa Kaikki tämä valo eletyn elämän varrelta muistoja. Myös muita opperalaulajia vilahtelee.

BONUS

Lou Salomé

KOM-teatteri tuo lavalle naisen, joka vaikutti muun muassa Nietscheen, Rilkeen ja Freudiin. Säkenöivä, tiedonjanoinen nainen sopii draamaan täydellisesti ja muistuttaa, että historian miesvarjoista valaistaan merkkihenkilöitä. Aina Bergrothin draamateksti Lou Salomé on myös painettu (ntamo); valitettavasti en ole sitä lukenut mutta olen teatteriesityksen hienoksi havainnut.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

12 marraskuun, 2021 · 6:52 am

Rachel Cusk: Toinen paikka

Rachel Cuskin trilogiassa Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia minua on viehättänyt minäkertojan omalaatuinen taipumus siirtyä sivuun ja virrata viereisiin tarinoihin. Silloin on syntynyt omaperäistä proosaa, johon on toisaalta hankala tarttua ja toisaalta voi vapaan ihastuneesti seurata odottamatonta. Nyt kertoja on keskellä ja keskeinen osallinen.

Joitain odotuksia aiemman pohjalta minulla oli, kun aloitin Cuskin uusimman romaanin Toinen paikka (S&S 2021). Yksi niistä toteutui täysin. Cuskin kielen selkeys ja tiheys hivelee. Kerronta ei kikkaile, vaan suora kerronta raportoi tapahtumat. Sen lisäksi se huokoisesti imee merkityksiä. Heti kirjan luettuani, minulle tulee olo, että romaani on luettava uudelleen. Vannon sen paljastavan eri asioita eri kerroin.

•

Toinen paikka muuttui sivu sivulta psykologiseksi romaaniksi. Tai sosiaalis-psyykkiseksi:

”Tajusin, että minulla oli ollut tämä rumuus sisälläni niin kauan kuin muistin ja että tarjotessani sitä L:lle uskoin kenties hänen voivan ottaa sen minulta pois tai antavan minulle tilaisuuden päästä siitä eroon.”

Kertojan rumuus ei ole todellista vaan sisäistä, ja sehän merkitsee. Mutta mistä on kyse? Kertojalle tärkeä taiteilija L saapuu keski-ikäisen kertojan, kertojan miehen Tonyn, aikuisen tyttären ja tyttären miesystävän tilusten taiteilijaresidenssiin. Kertojalla on suuret odotukset, mutta kaikki menee pieleen: kontakti L:ään ei toimi, ja lisäksi L tuo mukanaan nuoren, röyhkeän kaunottaren. Kaikkien suhteet sotkeutuvat. Toisaalta sen jälkeen jotkut suhteista aukeavat.

•

Romaanissa varsinaisesti tapahtuu aika vähän, mutta pinnanalaisesti ei tylsää hetkeä tule. Syynä on nimenomaan Cuskin ilmaisutarkkuus ja havaintoherkkyys. Hivenen minua häiritsee romaanin kirjemuotoisuus. Kertoja ei anna unohtaa sitä, sillä hän puhuttelee tasaisin välein vastaanottajaa, Jeffersiä.

Kerronta pistää lukijan hyvällä tavalla koville. Voi pohtia kertojan valtaa, omituisuuksia ihmisissä ylipäätään ja erityisesti kirjan henkilöissä. Romaanin tapahtumat ovat kertojan itsetutkiskelun tila, ehkä lukijankin:

”Mieheni Tony sanoo joskus, että aliarvioin omaa valtaani, ja mietin onko elämäni sen vuoksi kiikkerämpää kuin muiden, samalla tavalla kuin se on vaarallista niille jotka eivät tunne kipua. Olen usein ajatellut että on olemassa ihmisiä, jotka eivät kykene tai suostu omaksumaan elämän antamaan oppia, ja että he eliävät keskuudessamme kenties kiusankappaleina, kenties ilonaiheina.”

•

Ihailen Cuskin taitoa tiivistää ajatuskiteitä, joista heijastelee havaintokirkkautta moneen suuntaan. Olen liputtanut kirjan sivuilta niitä lukuisia. Mietin ihmisten vaikutusta toisiinsa ja sitä, miten odotukset toisten suhteen kääntyvät. Cuskilla on myös mietityttäviä ajatuksia rakkaudesta, myös rakkaudesta (aikuiseen) lapseen. Lisäksi romaani antaa ainesta totuus- ja taidepohdiskeluille:

”Totuus ei ole siellä missä on todellisuus, vaan siellä missä se, mikä on todellista, lipuu ulottumattomiin. Todellinen taide on yritystä vangita epätodellinen.”

Romaanin lähtökohta on lähinnä kummallinen. Cusk on inspiroitunut Mabel Dodge Luhanin 1932 ilmestyneestä kirjasta, jossa kirjoittaja kertoo D. H. Lawrencen vierailusta. Koska en voi tietää, mitä Cusk on tehnyt verrattuna lähtökohtakirjaan, voin ottaa vain vastaan Cuskin kirjan, jossa kertojan ihastuneet odotukset taiteilijatapaamisesta valuvat tunteiden epämääräiseen sakkaan marskimaan maisemissa. Kiinnostavaa pohdittavaa kirja antaa kertojasta ja katsantotavoista.

•

Rachel Cusk

Toinen paikka

suomentanut Kaisa Kattelus

romaani

Kustantamo S&S 2021

223 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

8 marraskuun, 2021 · 7:29 am

R & R: Vainajat eivät vaikene

Vainajat eivät vaikene (Siltala 2021) aloittaa dekkarisarjan, jossa rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario tekevät yhteistyötä helsinkiläisissä rikostutkinnoissa. Uutuusdekkari tutustuttaa henkilöihinsä, joten kyse on lupaavasta sarjan alusta.

Kirjassa on kiinnostava pääpari, ja sellaiselta vaikuttaa myös kirjailijapari R & R. Sari Rainio on kirja-alan ammattilainen ja Juha Rautaheimolla puolestaan 40 vuoden kokemus väkivaltarikosten tutkinnasta.

•

Dekkarissa selvitellään rikkaan töölöläisnaisen kuolemaa. Naisen äveriäs, iäkäs isä auttaa Karilaa taustoittamaan tyttärensä elämää, ja myös Kaario tutustuu surevaan isään. Vyyhtiin kietoutuu paljon sekä epäiltyjä että muita henkilöitä, joten kirjassa kuvaillaan runsaasti kohtaamisia ja keskusteluja.

Minun makuuni dekkarissa on jonkin verran liikaa jahkailua, mutta tajuan sen olevan tyylikeino. Nyt ei trilleröidä tai verikkekkeröidä, nyt edetään perehtyen ja perusteellisesti etsien oikeutta uhreille. Samalla syvennytään henkilöihin. Jaarittelu esimerkiksi kuuluu Karilan ja hänen pomonsa toimintamalleihin:

”Olisi ollut tarpeeksi huolestuttavaa jo se, että Honkaniemi ja Karila olisivat keskustelleet keskenään pelkästään Tuntematonta sotilasta ja komisario Palmua siteeraten. Niin he tekivät ollessaan liian allapäin keksiäkseen omaa sanottavaa. Mutta silloin, kun he alkoivat astua toistensa tontille, Honkaniemi siteerata Tuntematonta ja Karila Palmua, oli jo piru merrassa. Ellei tutkinta pian nytkähtäisi eteenpäin, pitäisi ottaa järeät keinot käyttöön.”

•

Kirjan liepeestä tarkistan, että Vainajat eivät vaikene kuvaillaan ”häpeämättömän nostalgiseksi” ja ”cosy crime” -tyyppiseksi. Myös perinteet velvoittavat kuten Palmu-viittauksista voi päätellä.

Alussa hämmästelen vanhantavia puhutteluja ”neiti sejase” -tyyliin, mutta ymmärrän tarkoituksen saada mukaan menneen maailman viboja, vaikka liikutaan modernissa Helsingissä. Ja Helsingistä puheen ollen: pidän kaupunkikuvauksesta, sillä vuodenvaihteen säiden armoilla väreilevä kaupunki siirtyy sivuille elävästi.

Pääpari Karila-Kaario alkaa kirjan edetessä viehättää. Viola Kaario vaikuttaa aluksi kliseeltä eksentrisestä patologista, mutta naisen kulmikkuuden takaa pilkistävät traumat tekevät hänestä moniuloitteisen. Ville Karilan privaattikuvaus yllättää iloisesti: jes, kerrankin dekkarissa kotioloissa ja liitossaan onnellisesti viihtyvä mieshenkilö! 

Vainajat eivät vaikene on siis sitä mitä lupaa, jännitysviihdettä. Kirjan aihelmista erottuu kuitenkin kaikkia koskettavaa: rakkaudenkaipuu. Sen nimissä tehdään kirjassa (ja maailmassa) hyvää ja pahaa. Ja jatkoa siis sarjaan seuraa, hyvä.

•

Sari Rainio & Juha Rautaheimo

Vainajat eivät vaikene. Mortuí non silent #1

Siltala 2021

dekkarisarjan ensimmäisen osa

477 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

4 marraskuun, 2021 · 4:46 pm

Finlandia-romaanivaihtoehtoni 2021

Tänä vuonna asettelen palkintoehdokasromaaneja pareihin, joista voisin valita toisen tai kummatkin ehdokkaaksi Finlandia-palkintoon. Rajoitteena on luonnollisesti se, etten ole lukenut kaikkia vuoden kotimaisia romaaneja, mutta ei anneta sen häiritä. Tässä on tarjokkaani aiheenmukaisessa aakkosjärjestyksessä. Viralliset ehdokkaat julkistetaan 11.10.2021, ja voittaja selviää 1.12.2021.

Biofiktio

Tänä vuonna on ilmestynyt runsaasti eläneistä henkilöistä kertovia romaaneja. Minuun väkevimmin ovat vaikuttaneet nämä kaksi. Heidi Köngas kertoo romaanissaan Siivet kantapäissä Marja Rankkalasta rankasti eläytyen. Johanna Venho puolestaan pureutuu luopumisen ja uuden alun teemoihin Tove Jansson -romaanissaan Syyskirja.

Ekoaihe

Ilmastonmuutos näkyy kirjallisuudessa. Emma Puikkosen Musta peili liukuu aikojen ja paikkojen yhteyksissä, ja liikkumavara välittyy kirkkaalla kerronnalla menneestä tulevaan. Sijoitan tähän pariksi Juha Itkosen Kaikki oli heidän, koska se Puikkosen tapaan suuntaa muuttuvaan tulevaisuuteen. Itkosen romaanista katsotaan 2050-vuodesta kesään 2019, ja Itkonen paneutuu perheen eksosysteemiin.

Esikoisteos

Tänä vuonna olen lukenut vähän esikoiskirjoja. Siitä huolimatta nostan vaihtoehdoiksi kaksi omaperäisen kerronnan ja tunnelman vuoksi. Marketta Pyysalo saa kuluneeseen avioeroaiheeseen uutta virtaa romaanissa Kehrääjä, ja Maisku Myllymäki luo omalakisen, symbolein ladatun tunnelman romaaniin Holly.

Historiallinen romaani

Anneli Kanto vie aikaan juuri ennen uskonpuhdistusta, Hattulan kirkon maalaamiseen täyteen kuvia. Romaani Rottien pyhimys kuvaa eloisasti aikaa ja ihmisten pyrkimyksiä. Jari Tervon romaani kertoo ajasta muutama vuosikymmen eteenpäin. Pääskyt talvehtivat järven pohjassa loksahtaa myös biofiktioksi mutta sijoitan sen nyt rouheaksi historiafaabeliksi Agricolan ajasta.

Kulttuurinen moninaisuus

Inkeri Markkulan romaanissa Maa joka ei koskaan sula näkyy jäätiköiden sulamisen tila mutta toisaalta se, miten ihmisissä vaikuttavat vaikeasti sulatettavat asiat. Tärkeitä teemoja ovat perimä sekä etniset, kulttuuriset juuret tai juurettomuus. Koko Hubara kertoo romaanissaan Bechi kolmen sukupolven naisen ketjusta kulttuurisin kysymyksin. Kummassakin romaanissa vaikuttavat myös erilaiset äitiysmerkitykset.

Sotaromaani

Kaksi kotirintamaromaania tarjoaa näkökulmia sota-aikoihin. Rosa Liksomin Väylä näyttää Lapin evakon taipaleen nuoren tytön kannalta ja kielellä. Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän sykkii nuoren yksinhuoltajaäidin rakkaudenkaipuuta Hangon sotaleirien siimeksessä.

Vaihtoehtoiset tavat kertoa

Tässä kategoriassa on kirjoja, joita en ole lukenut. Vielä. Ehkä. Ennakkotietojen mukaan teokset voisivat olla esimerkiksi kirjailijoilta Jukka Viikilä tai Miki Liukkonen. Kunhan veikkailen.

•

Huomaan, että monia näistä vaihtoehdoiksi nostamiani romaaneista yhdistää jollain tavalla vanhemmuuden kysymykset, joko niin, että niissä käsitellään suoraan enimmäkseen äitisuhteita (parissa isäsuhteita), äidittömyyttä, tai valittua tai tahatonta lapsettomuutta. 

Yhdessä romaanissa sukupolvien ketjureaktioita kovemmin koskettaa ajanymmärryksen joustavuus ja kokemusten kerrostumat. Se vie minut valitsemaan voittajan: Emma Puikkosen Musta peili. Mutta ei valinta helppo ollut.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

3 marraskuun, 2021 · 6:49 am

Kanneltalo: Kohtauksia kerrostalossa

Kulttuuri voi tulla konkreettisesti lähelle. Ei ole kauaa, kun kuljeskelin Maununnevalla ihmetellen purettavaa kerrostaloa. Siitä on kivenheitto Kanneltaloon, jossa on esitetty draamakomediaa Kohtauksia kerrostalosta. Ensinnäkin ilahduttaa se, että teatteria tapaa lähiössä ja toisekseen on helppo eläytyä purkukerrostalon asukkaisiin, josta näytelmä kertoo.

Näytelmän alussa samastuminen minulta luontuu: myös minä niin kuin näytelmän Essi olen huolehtinut laitoshoidossa olevalle vanhemmalle omat makkarat hoitopaikan jääkaappiin, josta ne ovat jonnekin hävinneet eivätkä hoitopaikan sijaiset tunne vanhusta eivätkä makkaroita. Joten näytelmässä on arkista tarttumapintaa. On siinä muutakin.

•

Kerrostalomiljöö on oiva paikka tuoda yhteen erilaisia henkilöitä. Keski-ikäinen Essi unohtaa elää tai pakenee omaa elämää, kun hän touhuaa eri laitoksissa asuvien vanhempiensa hyvinvoinnin puolesta. Essin lapsuudenystävän, näyttelijädiiva-Helkan työura ja elämänhallinta ovat romahduspisteessä, ja hän pakenee Essin luo.

Ella Pyhältö näyttelee Essin lisäksi kaikkien kerrostalojen kauhuasukasta, kyttäävää ja joka asiaan puuttuvaa vanhaa rouvaa Margaretaa ja suuntaa vailla pulputtavaa siivoja-Sannaa. Miia Nuutilalla on Heljän roolin lisäksi vloggaaja Helena ja Sannan siivousfirman pomo Tuula. Luistavasti näyttelijät liukuvat tyypistä toiseen.

•

Näytelmä kertoo naisista elämäntilanteissa, jotka odottavat ratkaisua. Kaikilla kipupisteet tykyttävät. Naisilla on keskinäisiä jännitteitä, mutta yhdistäviä tekijöitä on myös, etenkin yksinäisyys, joka peittyy esimerkiksi tositeeveetuijotteluun, hyvinvointituotteiden markkinointiin tai hoivahysteriaan. 

Komediallisuus edellyttää tietynlaista kärjistävyyttä ja tyylittelyä. Se ei häivytä henkilöiden tragedioita. Esimerkiksi todellisuutta peittelevän Heljän suulla puhuu keski-ikäinen naisnäyttelijä, joka jää tyhjän päälle roolituskilpialussa, ja Margaretan raivostuttavuuden takana lymyää kipeitä avioasioita. Jos Essi hoivaa rakkaudenkaipuusta, Margaretalle halvaantuneen aviomiehen kotihoito merkitsee kostoa. Margareta on näytelmän herkullisin hahmo, joka loppuhuipennuksessaan saa katsojan puolelleen.

•

Virpi Haatainen on käsikirjoittanut ja ohjannut pinnistelemättömästi etenevän esityksen, jossa tilanhallinta ja roolien vaihdokset toimivat sujuvasti. Näppärästi roolista toiseen vaihdettava puvustus tukee hahmojen karaktääriä. Melko riisuttu lavastus on ilmeikäs ja taipuu hyvin tilanteiden vaihteluun.

Näytelmän arkiset asetelmat eivät ole tylsiä vaan harkittuja valintoja väläyttämässä aikuisten naisten elämäntilanteita. Siksi Kohtauksia kerrostalossa on piristävää lähiöteatteria, jonka soisi päätyvän monen kulttuuritalon estradille.

•

Kanneltalo

Kohtauksia kerrostalossa (ensi-ilta 27.10.2021, esitys 2.11.2021)

Kösikirjoitus ja ohjaus: Virpi Haatainen

rooleissa: Miia Nuutila ja Ella Pyhältö

valosuunnittelu: Mirkka Saari

äänisuunnittelu: Lauri Kalo

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Avainsanat:

1 marraskuun, 2021 · 10:08 am

Merihaaste 2021

Nannan kirjakimara haastoi merikirjojen pariin, Kirjoja ulapalta, kiitos siitä! Koontini taitaa kuitenkin olla sovellettu versio haasteesta. Meri ei ole valitsemissani kirjoissa pääosassa mutta silti oleellinen elementti. Joten, eiköhän ne silloin käy haastekirjoista.

*

Joukossa on yksi tietokirja, joka sopii lapsista aikuisiin. Silja Vuorikurun selkokirja Titanic. Maailman suurin laiva kertoo jäävuoreen törmänneestä suuraluksesta. Mukana on tarinoita tekniikasta ja laivan matkustajista.

Tässä klassikossa ollaan fyysisesti maan kamaralla mutta mieli ja jutut liikkuvat merellä tai liittyvät merikelpoiseen alukseen. Eli kyse on ylittämättömästä mieleenlainehteluromaanista: Volter Kilven Alastalon salissa.

Näissä uutuuskirjoissa saari merkitsee symbolia ja konkretiaa. Meren keskellä elämästä kirkastuu yksityiskohtia ja kokonaisuuksia. Maisku Myllymäki on kirjoittanut esikoisromaaniinsa Holly kiehtovan tunnelman. Johanna Venhon Syyskirja tuo Tove Janssonin meri- ja saarisuhteen lähelle, ja toinen päähenkilö Maria tähyilee rannalta saareen etsien elämänsä suuntaa.

Emma Puikkosen romaanissa Musta peili meri velloo öljynporauslautan ympärillä. Se ei ole romaanista kaikki mutta ilman merta ei olisi loppuhuipennusta. Inkeri Markkulan romaanissa Maa joka ei koskaan sula merestä ja jäätiköstä näkyvät ilmastonmuutoksen vaikutukset, ja vaikkei meri ole tässäkään romaanissa pääasia, ilman merta sitäkään ei olisi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

31 lokakuun, 2021 · 6:41 am

Helsingin kirjamessutunnelmat 2021

Yleisvaikutelma

Viihdyin messuilla perjantai-iltapäivän ja ison osan lauantaita. Tiivis maski naamallani hengittelin parin vuoden tauon jälkeen massatapahtuman kirjamyönteistä ilmapiiriä. Havaitsin, että väylät olivat väljät ja istumapaikoilla hajurakoa tuolien välissä, joten ajan henki oli otettu huomioon.

Kirjatarjoukset houkuttelivat. Miten suhtautua korona-aikana kirjahypistelyyn, silmilläkö vain – ja sitten varma tarrautuminen kirjaan, jonka aikoo ostaa? Minä toimin niin, mutta oletan tyylin olleen vapaa. Ja löytyihän myös tämän vuoden kirjani Niin metsä vastaa Avaimen osastolta.

Muuta kuin ennen

Lavojen sijoittuminen hieman eri tavoin kuin ennen vaati ihan pienen totuttelun. Toisaalta ei messuilla tarvitse olla lavariippuvainen. Ajattelin viettää sunnuntain seuraamalla messuja virtuaalisesti.

Uusi kirja-aika näkyi niinkin, että kaksi ensimmäistä näkemästäni kirjailijahaastattelusta poikkesi perinteisestä haastattelutavasta. Kirjan Rakastan sinussa ihmistä kirjoittaja Heikki Aalto-Alanen osallistui kirjakeskusteluun Espanjasta videoyhteyksin.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen puolestaan pulisivat Storytelin lasikaapissa. Jotain siitä välittyi kaiuttimien kautta yleisöön, mutta taustahälyyn hukkui osa, mitä kirjailijat kertoivat tulevasta podcast-sarjastaan ja kirjailijuuden muutoksista isästä poikaan.

Lava- ja kohtaamissäteilyä

Perjantaista jäi mieleen kaksi tilannetta. Erityisen vetreän ja valoisan Kaari Utrion haastattelusta jäi kutkuttamaan, onko kuitenkin tulossa uusi kirja. Hyväntuulinen Antti Tuomainen kertoi Sofi Oksasen haastattelussa, että ensimmäiset britti-palautteet Jäniskertoimesta ovat olleet ilahduttavia.

Lauantaiaamun aloitti Aulan tilaisuus, jossa Paolo Giordano ja Tuire Malmstedt kertoivat kirjoistaan. Giordano pohti, miten pandemia tulee vaikuttamaan kirjallisuuteen: siirrytäänkö epookkiin vai dystopiaan vai siltä väliltä?

Muusta annista poimin Koko Hubaran vahvan läsnäolon ja kantaaottavuuden. Hän aloitti haastattelun reagoiden HS:n trans-juttuihin, joiden vuoksi hän oli perua koko kirjamessuesiintymisen mutta saapui sittenkin Bechi-romaanin vuoksi. Ja hieno romaanihan se on. 

HS ja rouhea kritiikki käväisi mielessä, kun seurasin fanittamani juron nuorisojulkkiksen (vuosien takaisen sellaisen) ja hänen elämäkerturinsa kohtaamista, siis Ismo Alangon ja Katja Ketun haastattelua. Alanko kertoi hämmästelleensä, miten projektin aikana yhteiskunnallisiksi luulleensa biisit kääntyivätkin kovin henkilökohtaisiksi.

Käytävä- ja lounaskohtaamiset kirjabloggaajien kanssa piristivät. Valoisa hetki oli myös treffata runoilija Heli Laaksonen, jonka viimeisin dialogirunokirja Poimit sydämeni kirjahyllystä on ilahduttanut minua tänä syksynä.

Lukupiirit

Lukupiirejä on monenlaisia – lue niistä Kirsi Raninin kirjasta Lukupiiri. Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika. Myös kirjamessuilla leijaili taikapölyä.

Juha Itkosen uutukaisesta Kaikki oli heidän käytiin Lonna-salissa kiinnostava keskustelu. Maatuskamainen monikerroksisuus, kerrontaratkaisut ja maskuliinisuuden käsittely puhuttivat. Esille tuli romaanista sellaisia näkökulmia, että ne saivat minut näkemään uusia puolia jo luetusta (ja postatusta) kirjasta.

Sattumalta osuin kuulemaan Ronja Salmen ja Krista Kososen pohjustusta jälkimmäisen lukupiiristä, jonka jälkeen alkoi Kososen, Johanna Venhon ja Miki Liukkosen lavalukupiiri. Kirjailijat vastasivat kysymyksiin, joita Kosonen on saanut kirjapiiriinsä esimerkiksi kirjoittamisprosessista ja vaikuttajakirjailijoista. Miki Liukkonen viihdytti yleisöä myöhempien aikojen jörndonnermaisella retkottamisella ja arvaamattomalla sanailulla.

Piste iin päälle messuilla oli kaksihenkisen kirjapiirini kokoontuminen eli kirjakeskustelut Johannan kanssa (Kartio, ei Venho). Valitsimme saman tien tämän vuoden Finlandia-voittajan. Se on Emma Puikkosen Musta peili. Hauskaa oli, että törmäsimme messukäytävällä myös kolmihenkisen virtuaalikirjapiirimme raumalaiseen jäseneen, Taruun.

*

Elämyksellisin kirjatapahtumaterveisin ja kiitoksin Helsingin kirjamessuille bloggaajapassista!

Tuijata

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

29 lokakuun, 2021 · 6:22 am

Kansallisteatteri: Pintaremontti

Miika Nousiaisen Pintaremontti-romaanista olen kirjoittanut jutun, ja sen lopussa ounastelin kirjan siirtyvän elokuvaksi tai kesäteatteriesitykseksi. Ehei. Kansallisteatteri ehti ensin. Ensi-illan yleisö otti elämänlaatukomedian raikuvin aplodein vastaan. Ilo siitä, että taas ollaan teatterissa, sai minut läiskimään kämmeniäni, ja intoa lisäsi esityksen keveä inhimillisyys.

Romaanissa on monta minäkertojaa, ja esityksessä henkilöt kääntyvät usein yleisön puoleen kertomaan. Kyllä se toimii, myös dialogi vie henkilöitä ja tapahtumia eteenpäin. Keskeistä on perhe, ystävät, rakkaus, parisuhde ja lapset. Niistä näytelmä kirjoo värikkään kudelman, jossa huumori höystää arjen murheita ja iloisia yllätyksiä.

•

Sami (Juha Varis) etsii taukoamatta elämänsä naista ja äitiä lapselleen, ja Samin sisko (Annika Poijärvi) kipuilee lapsettomuuttaan, jonka painetta lisää äidin (Tiina Weckström) utelut lapsenlapsista. Samin ystävät Markus (Pyry Nikkilä) ja Pesonen (Heikki Pitkänen) edustavat kahta äärilaitaa: Markus tuskailee pienten tyttöjen yksinhuoltajana ja Pesonen saattohoitaa eronneita vanhempiaan. Viehättävästi kuvataan nelikymppisten miesten ystävyyttä, joka on kantanut lapsuudesta lähtien. 

Muiden henkilöiden touhuilu peilautuu säihkyvän elämäntapabloggaajan (Katja Küttner) ihanuuspuheisiin. Bloggaajan osuus toimii näytelmässä paremmin kuin kirjassa: nyt se onnistuu sävyttämään hauskasti toden ja mielikuvien ristiriitaa, ei vain irrallisen osoittelevasti. Oman säikeensä tapahtumiin tarjoaa Samin sattumayhteys liivijengiin. Siitä irtoaa jokseenkin kliseistä vitsiä, mutta se korostaa Samin hyväntahtoista höpsöyttä.

•

Mitään syväluotauksia ei elämänsekoilusta tai henkilöistä synny, eikä ole tarkoituskaan: romaanin pääanti siirtyy teatterilavalle kepeästi. Mausteena on ripaus musiikkiteatteria tanssahduksineen. Koen joitain kohtauksista toisiin siirtymisiä jähmeiksi, joitain kohtauksia turhan viivytteleviksi tai jopa turhiksi. Pieni karsiminen tehostaisi tempoa ja vauhtiin pääsyä. Näyttelijät kyllä heittäytyvät rooleihinsa, osa vetää mainiosti usean tyypin repertuaarin.

Lavastusratkaisu toimii hienosti. Näyttämöllä on yhdeksän huoneen kuutio, jonka asunnot muuntautuvat tilanteen mukaan. Valaistus tehostaa tilojen taipuisuutta eri tilanteisiin. Myös puvustus tukee tunnelmia. Näytelmän alkaa hautajaisista ja päättyy ilojuhlaan, jonka asujen värit tarjoavat silkkaa silmäkarkkia.

Korona-ajan karkiksi kutsuisin esitystä kaikkineen. Se on hyväntahtoinen hupailu, jossa inhimillisiin sotkuihin suhtaudutaan lämmöllä. Hyviä ihmisiä kaikki ovat pintansa alla, rakkauden ja läheisten tarpeessa. Hieman jää hiertämään lopun asetelma, jossa kaikki pareittain katsovat onnellisina tulevaisuuteen. Joku olisi voinut riittää ihan itsenään.

•

Kansallisteatteri

Pintaremontti, ensi-ilta 27.10.2021

ohjaus Irene Aho

Dramatisointi Minna Leino Miika Nousiaisen romaanista

Muut tekijät Kansallisteatterin sivuilla.

Kiitos: sain lipun Bloggariklubilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Romaani, teatteri

Avainsanat: , ,

26 lokakuun, 2021 · 7:00 am

Rosa Liksom: Väylä

Rosa Liksomin romaanissa Väylä (Like 2021) kertoo nuori tyttö kotikylästä pakenemisesta Lapin sodan jaloista Ruotsin puolelle talveksi parakkimajoitukseen ja sieltä takaisin tuhottuun kotipihaan. Ja miten kertookin!

Kuuntelin romaanin alkuosan ja luin lopun. Kumpikin tapa sopii. Moni muu on jo kehunut äänikirjaversiota, liityn joukkoon. Anna Saksmanin ääni ja tapa lukea vie kertojatytön nahkoihin hypnoottisesti, ilman paisutusta, vain eleettömästi eläytyen. Kertojan murre soljuu korviin pinnistelemättömästi ja aidosti. Romaania lukien voi puolestaan pysähtyä tekstin ilmeikkyyteen ja mutkattomasti mutta merkityksellisesti upotettuihin elämänviisauksiin ja lukuisiin vaikuttaviin kuvauksiin ihmisestä, luonnosta ja ympäristöstä.

”Minä aattelin, että elämä on yhtä helvettiä. Mithään muuta en aatellu. Tuo pyöri ko hyrrä minun päässä.”

Kertoja kuvailee kronologisesti evakkouden vaiheet. Sen lisäksi hahmottuvat ankarat kotiolot. Äidin katkeruus ja mielialavaihtelut ovat tehneet tytöstä huolehtijan ja kotiorjan pienestä pitäen. Vanhempien välinpitämättömyys ja rakkaudettomuus kalvavat. Siksi kertojasta on kehittynyt tarkkailija ja terävä havainnoija. 

Isä sälyttää tytölle vastuun raskaana olevasta äidistä ja karjasta, kun lähtö pakoon koittaa. Tytön taakat ovat raskaat ja matka rajan eli väylän yli täynnä vastoinkäymisiä.

Jos joku Väylän luettuaan vielä halveksuu tai syyllistää pakolaisia, ihmettelen. Liksomin väkevä, karu ja pysäyttävä kuvaus sotapakolaisten vaellus- ja parakkiolosuhteista saa ajattelemaan esimerkiksi Syyrian sodasta paenneita telttakylissään. Jos oli välinpitämättömyyttä Ruotsin pakolaishuollossa 1944, mitä mahtaa tapahtua tämän ajan pakolaiskeskuksissa.

”Minusta tuntu, että meitä eläviä ei ole tuomittu vain kärsihmään.”

Liksom tekee lähes ihmeitä. Kaikki mahdolliset sävyt sisältyvät evakon kertomukseen. Sodan seurausten ja perhetilanteen kauheus on ja pysyy mutta niin myös jokunen ystävällinen ihminen, selviytyminen ja elämänjano. Liksom kuvaa tytön silmin Lapin luontoa ja luontokappaleita eläytyvästi ja värikkäästi.

Etenkin heräävään kesään humahdan siten, että näen sielun silmin maisemat ja haistan vahvat tuoksut. Tyttö myös herää naiseuteen, mikä kuvataan epäsentimentaalisesti mutta voimaannuttavasti.

”Halusin oppia ymmärtämään maailmaa, maailmankaikheutta ja itteäni.”

Liksom saa oitis lukijan/kuuntelijan päähenkilönsä puolelle. Hetkittäin nuoren tytön elämänviisaus tuntuu liialliselta, mutta ikäisekseen tyttö on kokenut ja kestänyt paljon, joten hänen ymmärryksensä käy ymmärrettäväksi. Tyttö on selvästi tiedonhaluinen, sillä koulun historiatiedot välähtävät ajatuksissa ja tuovat suhteellisuutta: elämää on ollut ennenkin ja se jatkuu. Vaan oppiiko ihminen? Ja mitä on ihminen sotineen ja epätasa-arvoineen?

Ihmisistä ei tytölle ole juuri ollut esikuviksi, mutta karjan kanssa hän pitää yhtä. Joka elikolla on nimi ja persoona, ja tyttö on sekä osa laumaa että sen johtaja. Se liikuttaa, samoin karjan menettäminen. Myös rottalemmikki parakkioloissa antaa toivoa toivottomilta tuntuviin hetkiin. Liksomin ihminen on osa luontoa, kiertokulkua:

”Välähti mielessä ko opettaja sano, että ihminen on elläin samoin ko simpanssi ja panaanikärpänen. Tapoin täin enkä tuntenu syyllisyyttä.”

”Mie kattelin lähestyvää maata. Sen yli oli soanmyrsky kulkenu.”

Liksomin Väylä menee heittämällä kotirintama- ja pakolaiskuvausten eturintamaan. Viime vuosina on Lapin sodan jälkikaikuja kuulunut romaaneissa paljon. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa kuvaa saksalaisille töitä tehneiden naisten kotiinpaluuta Norjasta kautta poltetun ja miinoitetun Lapin. Kirjasta on ensi vuonna ilmestymässä selkokirja. Sanna-Leena Knuuttilan selkoromaani Jäätyneet tiet kertoo nuoresta tytöstä, joka paimentaa perheen lehmät evakkoon Lapista Pohjanmaalle. Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa kuvaa sekin Lapin sodan aikoja ja seurauksia. 

On tärkeää, ettei historiaa unohdeta, sillä se muistuttaa elinehdoista ennen, ihmisistä silloin ja nyt. Niin, mutta oppiiko ihminen mitään? Taitaa olla tänään sama toive kuin tytöllä talvella 1944:

”Aattelin hetken, että elettäis aikaa, joka olis sata vuotta eessäpäin, ja uuen ajan ihmiset olis niin viisaita, että tietäisit paikkansa maapallola ja ossaisivat ellää sovussa ittensä, toisten ihmisten ja koko luomakunnan kanssa. Kukkhaan ei pitäis toista ihmistä tai elläintä orjana, kaikki lähtis liikheele samoista lähtökohista eikä niin, että toinen syntyy rikhauteen ja toinen köyhyyteen, ja kaikki ossais punnita mennyttä ja tulevaa eikä vain höökyilis porkkanan perässä.”

•

Rosa Liksom

Väylä

Like 2021

romaani

270 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Kuuntelin osin äänikirjana BookBeatsissa,

kokonaisuus 7 tuntia 20 minuuttia

lukija Anna Saksman.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

24 lokakuun, 2021 · 9:03 am

Anna-Liisa Haavikko: Kaari – kirjapiirini kesäkirja

Anna-Liisa Haavikon elämäkerran Kaari (Siltala 2021) jälkeen tulee hengästynyt olo. Teoksen perehtyneisyys kohteeseensa tekee vaikutuksen, samoin myös Kaari Utrion uutteruus ja säntillisyys. Jälkimmäisestä osoittaa esimerkiksi se, että Utrio on säilyttänyt kopiot omista kirjeistään ja saamansa kirjeet. Elämäkerturilla ei ole ollut materiaalipulaa, ja sen lisäksi Utrio vaikuttaa auliin avoimelta haastateltavalta.

Perinteiseen tapaan elämäkerta etenee kronologisesti. Selviää Utrion vanhempien epäkonventionaalinen suhteen alku, perheen keskustelukulttuuri, Kaari-tyttären varttuminen, ensimmäinen avioliitto ja toisen alku huoltajuuskuvioineen. Kirjailijauran käynnistys ja brändin luominen hahmottuvat hyvin. Tuotteliaisuus, kirjakiertueet, kirjastovierailut ja perhekustantamon työt ovat pitäneet naisen ahkerana vuosikymmenet, ja myös aviomies Kai Linnilä touhusi työhulluna.

•

Haavikon kirja antaa Utriosta kuvan määrätietoisena ammattilaisena. Sitä ei peitellä, että kirjailijankutsumuksen kannustimena oli perheen elinkeino. Siksi joka vuosi piti putkahtaa menestyvä historiallinen romaani. 

”Kirjoittamisen reseptin Kaari kaivoi Angelika- ja Catherine-romaaneista. ’Ei yli neljän rivin lauseita, ei sivistyssanoja. Paljon keskustelua. Runsaasti seikkailua ja hengenvaaraa’, hän listasi koukuttamisen konsteja.”

Utriota voi kaikella kunnioituksella kutsua ammattikirjailijaksi. Utriosta välittyy tinkimättömyys, ja sitä vahvistaa myös kirjailijuuden lopettaminen. Kun päätös romaanien julkaisemisen lopettamisesta on tehty, se on tehty.

Kaari Utrion kengät ja elämäkerta Juupajoen kenkämuseossa.

•

Ajat, asenteet ja arvostukset muuttuvat. Haavikon kirja onnistuneesti muistuttaa, miten viihteeseen suhtauduttiin Utrion uran alussa. Rouvaspornoleima läimähti, mutta tuotannon merkityksen – myös laajuuden ja monipuolisuuden – ymmärtää elämäkerran myötä. Nykyään käsitetään, että on kaikenlaista viihdettä, hyvää ja vähemmän hyvää. Utrio raivasi viihteelle tilaa:

”Kaari ei odotellut luovuuden kipinää vaan valmisteli suunnitelmallisesti esikoistaan ja sopeutti kansainvälisen mallin suomalaiseen makuun. Meillä ei seksiä harrastettu naistenviihteessä tai historiallisissa romaaneissa. Utrio mursi tyttökirjamaisen tavan kirjoittaa viihdettä. Hän kuvasi naisen seksuaalisena olentona, joka oli itse riistaa, mutta myös itse haluava.”

•

Kolmen hengen kirjapiirini valitsi Kaarin kesäkirjaksi. Koska ei vain kirjoissa satu kaikennäköistä vaan myös tosielämässä, piirimme virtuaalitapaaminen siirtyi lokakuulle. Olimme herttaisen yksimielisiä: Kaari-kirjan perusteellisuus miellytti ja Utrion toimeliaisuus hämmästytti. Puhuimme siitä, että ahkerasta Kaari Utriosta voi todella sanoa: ammattina kirjailija. Arvostimme myös elämästä avautumisen avoimuutta.

Virtuaalikirjapiirimme jäsenistä Johanna innostui nuorena Utrion historiakuvauksista, jotka saivat kiinnostumaan Suomen menneisyydestä. Minä olen oikeastaan vasta viime vuosina ahminut Utrion lopputuotannon Austen-pastisseja. Tosin Kaari-kirjan innoittamana luin kesällä Pirkkalan pyhät pihlajat, joka vakuutti historiakerronnallaan. Taru sai elämäkerrasta kipinän kokeilla kohteen tuotantoa.

•

Kokonaisuutena elämäkerta on kerrassaan valaiseva ja yksityiskohtainen. Ehkä ei kaikkia Kaarin perheen joululahjoja olisi tarvinnut mainita. Runsas kuvitus ilahduttaa, etenkin jää mieleen ihastuttavat valokuvat Utriosta kirjailijakollegoiden kanssa. Tiivistän: komeasta urasta ja uranaisen elämästä syntyi kattava kokonaisuus.

•

Anna-Liisa Haavikko

Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä

Siltala 2021

509 sivua.

Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Avainsanat: ,