Martta Valo säkenöi suoruudellaan Enni Mustosen romaaneissa Pukija ja Näkijä. Syrjästäkatsojan tarinoiden kertojapäähenkilö on silloin Viena 1950-luvun Amerikassa, mutta Hollywood-studioiden puvustajamatroona Martta laukoo valloittavasti totuuksia paksulla pohjalaismurteella, kokeneen naisen syvällä rintaäänellä.
Kun huomasin, että tämän vuoden Kirjan päivien kylkiäiskirjaksi saa Mustosen Martan tarinan, sain ahaa-elämyksen. Olisi pitänyt arvata! Marttahan on täydellinen spin-off-tuote! Sanavalmis, tarkkanäköinen ja suoraselkäinen selviytyjä erottuu Viena-romaaneissa herkullisena poikkeushenkilönä. Toki hänen oma tarinansa kiinnostaa.
•
Martan tarina alkaa siitä, kun rippikouluiän ylittänyt Martta lähtee kesällä 1917 kurjista kotioloista Kurikasta piikomaan Längelmäelle. Tomera Martta näkyy olleen jo nuorena, myös työtä pelkäämätön. Selviytyjän piirteet taitavat olla sisäsyntyisiä.
Mustonen loistaa taas työn ja elämäntavan kuvaajana. Aherrus maalaistalon kyökissä ja navetassa siirtyy romaaniin aitona ja uskottavana, samoin talonväki reiluista maalaisista ketkuihin kaupunkilaisiin.
•
Martan nuoruudenmuisteluissa on sen tavallisen tarinan piirteitä: nätti piika ihastuu talon nuoreen ja komeaan poikaan, mutta suhteeseen pukkaa esteitä. Tällä kertaa esteet ovat vielä sopivaisuusasioitakin järeämpiä: kansalaissota.
Sisällissodan vihanpito ja ylilyönnit tallentuvat kirjaan vaikuttavasti sekä ison tilan isäntäväen että Martan kaltaisten palkollisten kannalta. Martan veljet ovat punaisia, talolliset luonnollisesti valkoisia. Kaikki menettävät.
”Totta puhuen en enää kaiken Längelmäellä ja junassa kuulemani jälkeen voinut uskoa, että oikeus toteutuisi. Liian paljon oli tehty pahaa puolin ja toisin eikä koston kierteestä tuntunut tulevan loppua. Siinä myllyssä jauhautuivat sekä syylliset että syyttömät.”
•
Pienoisromaani päättyy Martan lähtöön Tampereelta Amerikan mantereelle. Nyt voi oikeutetusti todeta, että Martan tarina tuo uusia tasoja Syrjästäkatsojan tarinoiden juonisäikeeseen, jossa Viena ja Martta pistäytyvät Tampereella ja Längelmäellä noin 40 vuotta myöhemmin. Mustosen mutkaton tapa kuvata yksityisiä kohtaloita historian tapahtumat taustanaan saa sanomaan, että asialla on historiaproosan ammattilainen.
Ja minkä kirjan kylkiäiseksi sain Martan tarinan? Ostin Päivi AlasalmenSudenraudat, historiallinen romaani sekin.
Syrjästäkatsojan tarinoiden ensimmäinen osa Paimentyttö on myös selkokielisenä kirjana. Katso siitä lisää.
•
Enni Mustonen
Martan tarina
Kirjakauppaliitto 2021
pienoisromaani
133 sivua.
Sain Kirjan päivät -kampanjan vuoksi kaupanpäälliseksi.
Tänään alkaa kirjakauppojen kampanja Kirjan päivät (13. – 19.9.2021). Kun ostat kirjan ainakin 15 eurolla, saat kaupan päälle Enni Mustosen pienoisromaanin Martan tarina. Martta on tuttu Mustosen suosikkisarjan Syrjästäkatsojan tarinoita kahdeksannesta ja yhdeksännestä osasta. (Tässä juttuni neljästä ensimmäisestä osasta.)
Mitäpä jos ostaisit sen kylkeen selkokirjan? Niitä tosin on kirjakaupoissa harvakseltaan tai ei ollenkaan. Mutta kannattaa kysyä myymälästä ja ihmetellä, mikseivät selkokirjat näy tarjonnassa.
Jos kirjakaupassa on selkokirjoja, suosittelen Enni Mustosen Paimentyttö-romaania, koska nyt Syrjästäkatsojan tarinoiden ensimmäisen osan saa selkosuomeksi (Opike 2021). Minulla on hyvä syy vinkata Paimentyttöä, sillä selkomuokkasin romaanin. Se oli mieluisa työ.
•
Mustosen Paimentyttö kertoo orvosta Idasta, joka selviää navettapiikana isossa kartanossa ja sen jälkeen Topeliuksen palvelijana Sipoossa. Mustonen kuvaa elämää ja työtä 1800-lopulla nuoren tytön silmin. Samalla lukija saa sisäpiirin kokemuksen kulttuurihenkilöiden elämästä. Romaani on ennen kaikkea Idan kasvutarina, jossa on suuria suruja ja pieniä iloja.
Suomalaisia historiallisia romaaneja ei ole montaa selkokielisenä. Jo siksi on hienoa saattaa Paimentyttö uusille lukijoille. Romaanin keinot tehdä historia eläväksi ovat verrattomia. Idan kohtalo kertoo Suomesta, jossa eivät sosiaalityö tai -tuet auttaneet vaan ihmiset olivat toisten hyväntahtoisuuden varassa.
Mustosen romaani kertoo myös lukutaidon merkityksestä ja eriarvoisuudesta. Ida on köyhä tyttö, joka nauttii kirjoista, muttei jaksa lukea tai kirjoittaa pitkien ja raskaiden työpäivien jälkeen. Hän asuu ruotsinkielisessä sivistyneistöperheessä, joka saa elantonsa kirjallisuudesta ja taiteesta. Kuilu on syvä, mutta välillä eri maailmojen välille rakentuu kapeita siltoja.
”Paranemista auttoivat kirjat.
Ei ollut mitään hauskempaa
kuin sukeltaa tarinoihin.
Sain matkustaa kirjoissa uusiin paikkoihin,
seikkailin ja selviydyin voittajana.
Topeliuksen talossa ei ollut kummallista,
että siellä luettiin kirjoja.
Toisenlaista oli karjapiikojen kanssa.”
•
Mainitsin jo, että Paimentytön selkoistaminen oli minulle mieluista. Romaanin sydän sykkii myös helpolla suomen kielellä.
Poimin Iidalle tärkeimmät tapahtumat ja henkilöt. Kielessä muutokset näkyvät sanastossa ja lauserakenteessa: tavoitteena helppous, lyhyys ja sujuvuus. Selkoistuksessa halusin säilyttää Iidan tunteet eri tilanteissa ja naiseksi kasvamisen hämmennyksen. Ydinkokemuksena vaikuttaa ulkopuolisuus.
”Yksinäisyys on äiti,
joka tekee meidät vahvoiksi.
Heikot eivät kestä vaan tuhoutuvat,
mutta vahvat oppivat elämään muiden kanssa.
Yksinäisyyttä he eivät voi unohtaa.”
•
Enni Mustonen valittiin 2019 selkokirjakummiksi, ja siksi mukautin Paimentytön selkosuomeksi. Ensi viikolla 22.9.2021 Selkokirjamessuillaon tavallaan kirjan julkistus, jota voi seurata netistä. Mustonen on kanssani haastattelussa klo 14.45. Messuilla on paljon muutakin ohjelmaa.
Suljin Laura Malmivaaran esikoisromaanin Vaiti (Otava 2021) ja avasin tv:n. Siellä esikoiskirjailija sattui kertomaan kirjastaan (PS 8.9.2021). Autofiktio antoi vapauden, niin kirjailija sanoi: ”Kirjallisuuden tuoma vapaus ja suoja. Se on tarina, jonka olen itse muodostanut ja joka on mennyt omaan suuntaansa. Se alkoi kirjoittaa itse itseään.”
•
Romaani lähtee liikkeelle tunnistettavasta mediakohusta, kun eräs elokuvaohjaaja nostetaan julkisesti tikun nokkaan kyseenalaisesta käytöksestä. Ohjaaja on romaanin kertojan ex-mies, erosta on kulunut jo kymmenen vuotta, ja yhteiset tyttäret elävät teini-ikää.
Yhtäkkiä ex-miestä vastaan noussut vyöry eristää kertojan vanhoista ystävistä ja käperryttää hänet. Hyökkäys miestä vastaan heijastuu kertojan avioeroon ja syyllisyyteen:
”Olen ollut kohtuuton ja kylmä, kaikkea sitä mitä en muissa nyt ymmärrä. En ymmärrä miten he ovat niin kovia, aivan kuin olisi vain yksi suu, joka saa puhua. Yksi tapa olla ihminen. Virheetön ja ehyt. Se satuttaa ja silti jollain syvällä tavalla ymmärrän, miksi tämä tapahtuu. Se on sietämätön olotila. Repivä ja kaiken rikkova.”
•
Kaikkiaan romaanissa koko kohu jää vain taustatekijäksi, ja mies ikään kuin peittyy kertojan kerrontavilttiin. Jotain sellaista miehessä on, jota varotaan, vaan se ei sen kummemmin selviä. Mediamylläkästä tiivistän: kaikkien kohuhenkilöiden läheisten täytyy jatkaa elämää, lasten ja vanhusten. Romaanin fokus on naisen perheessä, etenkin sukupolvissa ja sukupolvilta toiselle siirtyvissä toimintamalleissa.
Romaani keskittyy yhteen kesään, jolloin kertoja havainnoi elämänsä nykyhetkeä. Nuoret tyttäret vetäytyvät teinimaailmoihinsa puhelimien taa, eikä syvä äidinrakkaus riitä väyläksi tytärten yhteyteen. Vaiteliaisuus vaikeista asioista vaivaa.
Romaanissa on erikseen kertojan äidin pulputusosuuksia, joista selviää kertojan vanhempien tarina ja äidin vanhempien traumatisoiva käytös. Kertojan huonokuntoinen äiti höpöttää kyllä, mutta silti siirtyy hiljentämisen kulttuuri – yksi tärkeimmistä kirjan teemoista:
”Se on jo niissä syvällä, tämä minun ja äidin malli, niin luulen. Haluaisin kuvitella, että seuraava sukupolvi olisi jotenkin itsestään selvästi parempi ilmaisemaan tahtonsa, mutta ei se ole niin.”
•
Vaiti käsittelee uusperhettä, avioeroa, julkisten kohujen vaikutusta perheeseen, vanhenevia vanhempia sekä keski-ikäisen kertojanaisen ristivetoa oman elämänsä, varttuvien lasten ja ikääntyvien vanhempien välissä. Hetkittäin koen, että kaikkea on liikaa ja että se kaikki hulmahtaa hahmottomana sakean arjen kuvauksiin.
Paljon ajetaan autoa, seurataan koiran tekosia, elellään perheen kesken mökillä, syödään suklaata ja arkiruokaa. Toivon lukurupeaman aikana tiivistämistä, tai muuten vain huomaan hapuilevani kertojan havaintojen ja muistojen humussa.
Romaani paranee edetessään ja ymmärrän arkeen kytkeytymisen selviytymiskeinona. Eri aikatasot eli muistumat menneestä sekoittuvat nykyhavaintoihin niin kuin mielleyhtymät mielessä lomittuvat. Etenkin eroperhetuntemukset vakuuttavat: tunnetasapainottelu lasten kanssa omien huolien paineissa, kuskaamistilanteet, kun lapsia vaihdettiin vanhemmalta toiselle – vaiti.
Lukeminen on kansalaistaito, jonka merkitystä ei voi liioitella. Toisaalta ei voi vähätellä sitä, ettei lukeminen ole kaikille itsestäänselvyys. Lukeminen on eri syistä vaikeaa ainakin noin 750 000 Suomessa asuvalle.
Kun kirjoittaja ottaa huomioon kielen saavutettavuuden, hän muokkaa sisältöä, rakenteita ja sanastoa yleiskieltä helpommaksi. Silloin viesti välittyy selkokielellä. Kaunokirjallisuus taipuu selkosuomeksi siinä kuin tieto- ja tiedotustekstitkin.
Kansainvälisen lukutaitopäivän kunniaksi esittelen lyhyesti kaksi uutta selkokaunokirjaa. Ne edustavat kahta suuntaa: toinen on alunperin kirjoitettu helpolla suomella, toinen on mukautettu eli muokattu selkokieliseksi.
Tuija Hannula: Minua varten ei tarvitse keittää
Tuija Hannulan pakinakokoelmassa Minua varten ei tarvitse keittää (Reuna 2021) on 25 juttua suomalaisista ilmiöistä ja merkkihenkilöistä. Kohderyhmänä on selkeästi lukijat, jotka opiskelevat suomen kieltä. Kirjan lopussa on myös tehtäviä pakinoihin, joten kirja sopii niin itseopiskeluun kuin koulukäyttöönkin.
Suomalaislukijalle aiheet saattavat vaikuttaa kuluneilta, mutta kulttuuriimme tutustuvalle ne ehkä ovatkin aitoja ja tuoreita. Tyylilaji on selkokirjallisuudessa harvinainen pakina, joten pelkistykset ja tyylittely kuuluvat asiaan. Esimerkiksi suomalaisten onnellisuudesta todetaan:
”Suomi on ehkä onnellinen maa,
mutta suomalainen ihminen ei tunne,
että hän on onnellinen.”
Hannulan joissain pakinoissa on melko vaikeita rakenteita, ja kielellistä ketteryyttä lukijalta vaatii tekstin sanoilla leikittely. Kirjassa herkutellaan ilmaisuvoimaisilla ja merkitykseltään abstrakteilla sanonnoilla, joita pakinoissa availlaan. Kunnon kulttuurikylpy siis, ja sitä lisää kirjan loppuosan merkkihenkilöiden esittely muumeista Uuno Turhapuroon.
Tuija Hannula
Minua varten ei tarvitse keittää
Reuna 2021
selkopakinoita
128 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
George Orwell: 1984
Hannulan kirjan on julkaissut Reuna, joka on viime vuosina kustantanut useita selkokirjoja. Selkokustantajana uusin on Oppian, joka on lyhyessä ajassa lisännyt huomattavasti selkokirjatarjontaa. Se on keskittänyt voimiaan klassikkomukautuksiin, etenkin lasten ja nuorten käännösklassikoitten selkoversioihin. Tarjolla on nyt selkona esimerkiksi Pikku prinssi, Pinokkio ja Tarzan on apinoiden kuningas, mutta myös sellainen järeä klassikko kuin Franz KafkanMuodonmuutos. Lisäksi Oppianilla on selkotietokirjat teatterista, kirjastosta ja veganismista.
•
Uusimpia Oppianin selkokirjoja on Tuomas Kilven suomentama ja mukauttama George Orwellin klassikko 1984 (Oppian 2021). Kirjan alkuperäisen ilmestymisvuoden (1949) voisi kyllä mainita. Selkokirjaksi romaani on sivumäärältään harvinaisen suuri (204 sivua), mitä kompensoi viehättävän pieni, lähes neliskanttinen koko.
Kirja käsittelee totalitarismia, jossa yksilöllä ei ole muuta merkitystä kuin totella johtajaa. Kielellä muutetaan faktoja ja menneisyyttä. Orwell tutkii, onko diktatuurissa tilaa rakkaudelle. Heti ensimmäisessä luvussa näyttäytyy dystooppinen yhteiskunta:
”Winstonin asunto
oli seitsemännessä kerroksessa.
Jokaisella porrastasanteella
oli sama juliste.
Viiksekkään miehen kasvojen alla
luki suurin kirjaimin
ISOVELI VALVOO.”
Mukautukset ovat usein vaikeahkoa selkokieltä, osin myös 1984, mutta se on myös leimallisen lyhytlauseinen. Rivitys on omaperäinen, sillä riveillä ei ole pääsääntöisesti koko lausetta vaan 2 – 4 sanaa. Se saa aikaan hakkaavan rytmin, mikä tosin sopii sisältöön. Kirja on nopealukuinen, koska joka sivulla on vain pari kapeapalstaista kappaletta. Joskus kappalejako on unohtunut ja sivulla on vain yksi pitkä kappale.
Toiminnan ja ympäristön kuvailu on havainnollista. Myös alkuperäisen kirjan tunnelma ja sanoma säilyvät niin kuin olla pitää. Juonesta on jäljellä oleellinen, eikä selko vie mitään pois kirjan ahdistavasta maailmasta, jossa ihmisiä valvotaan, tyhmistetään ja alistetaan.
Ajatusrikollisia uhkaa raskas rangaistus tai kuolemantuomio – muistuttaa toisinajattelijoiden tilannetta esimerkiksi Venäjällä, Valko-Venäjällä tai Afganistanissa. Kirja on pelottavan ajankohtainen, ja siksi on tärkeää, että siitä on nyt myös selkoversio.
JP Koskisen romaani Tulisiipi on vielä tuoreessa muistissa. Siinä punakone jauhaa amerikansuomalaiset hyväuskoiset uuden yhteiskunnan muuttajat Neuvosto-Karjalassa. Koskinen kuvaa vaikuttavasti tarkkasilmäisen Kaarlon elämänkaaren rinnalla ideologian törmäystä yksilön unelmiin.
Hetken kesti, että mieleni kääntyy Haukansilmän (Like 2021) 1880-luvun loppupuoliskon Amerikkaan, joka tointuu sisällissodasta ja käy intiaanisotia. Nyt on vuorossa Kaarlon isoisän Yrjön alkuvuosikymmenten tarina.
•
Yrjö muuttaa vanhempiensa ja isonveljensä kanssa ensin Suomesta New Yorkiin, sitten preerialle maata viljelemään. Yrjöstä kasvaa haukansilmäinen nassikka, joka jo polvenkorkuisena ampuu tarkasti. Yhden kerran jää haulikko ottamatta mukaan, ja sillä on seurauksensa.
Yrjön tarinasta kehkeytyy hurja seikkailu, sillä intiaanit kaappaavat pojan. Pian hän saa intiaaninimen Haukansilmä, monta muutakin nimeä, ja kasvaa intiaaniopein. Niistä on hyötyä myöhemmin vaihtelevissa hommissa sinitakkien, preeria-asukkien ja reservaattien kanssa. Vahvasti juonen varaan rakentuneesta romaanista on tarpeetonta availla käänteitä, sillä se olisi pois lukijalta.
•
Haukansilmä tarjoaa näköaloja ihmisen ahneuteen. Henki on halpa silloin, kun ihminen puolustaa omaansa. Romaanin väkivalta lävähtää peittelemättömästi. Kosto määrittelee paljolti inhimillistä toimintaa – on sitten kyse jenkeistä, etelävaltiolaisista tai eri intiaaniheimoista.
Vastakkainasettelu puhvelilaumoja seuraavien luonnonkansojen ja maata valloittavien uudisraivaajien ja armeijan välillä repeää railona. Ihmisen sotkeutuminen luonnonkulkuun on luonnonvastaista.
”Oli vaikea sanoa, mihin reservaatti ja mistä vapaa tasanko alkoi. Karttoihin kynällä piirretyt musteviivat eivät näkyneet maassa, ne eivät estäneet vettä virtaamasta, jäniksiä loikkimasta eikä tuulta puhaltamasta. Minäkään en huomannut mitään, en tiennyt milloin olin maalla, jolla en saanut kulkea, ja milloin maalla, jolla intiaanit eivät saaneet kulkea. Maa oli yön pimeydessä vain maata, ja siitä olin kiitollinen.”
•
Romaanissa vilisee värikkäitä hahmoja, ja dialogia on romaanissa paljon. Ja nyt on kyllä osoitettava sormella naishahmoja, jotka kylläkin ovat väkevän itsellisiä mutta sellaisina kaavamaisia ja romantisoituja. Suhdekuvaukset kapeutuvat, mutta se on eria asia, kuin miten minäkertoja pitää intiimiasiat piilossa.
Yrjön henkilöhahmossa minua kiinnostaa välitila, sillä intiaaninuoruus muuttaa häntä peruuttamattomasti:
”Kaksi maailmaa riiteli minussa ja ne molemmat olivat julmia omalla tavallaan. Valkosilmien maailman jumalat olivat raha ja vallanhimo, niillä oli voima nostaa ihminen taivaaseen tai sysätä hänet helvettiin. Intiaanien jumalat olivat rohkeus ja ylpeys, jotka hulluuteen saakka pakottivat heidät vaarantamaan omansa ja muiden hengen. Siinä missä valkosilmät halusivat alistaa luonnon omalle vallanhimolleen ja muuttaa sen rahaksi, intiaanit halusivat elää luonnon ehdoilla, sillä se vaatii suurta rohkeutta.”
Kahden maailman Yrjöstä huokuu alakulo ja tavoitteettomuus. Haavoittuvimmin sielultaan kahtiahalkaistu Yrjö-George-Haukansilmä näyttäytyy rajatilahetkinään, kun hän saa henkimaailman viestejä ja näkyjä. Mutta Koskinen ei juuri pysähdy psykologisoimaan. Hän on tarinankertoja.
•
Todettakoon tässä, että olen varhaisteininä lukenut länkkäreitä, esimerkiksi Simo J. Penttilän Punavyö-sarjaa. Penttilä ja Koskinen ovat tarttuneet tavallaan esimerkiksi intiaanipäällikkö Geronimoon. Koskinen on Haukansilmässä vakava, Penttilä kevyt seikkailusepittäjä, mutta niin vain punavyöt palautuvat jonkinlaisena sumuna lukutunnelmaani.
Välillä luen Haukansilmää silkkana länkkärinä, välillä pyrin pureutumaan Yrjön mielenmaisemaan. Teksti paahtaa seikkailua eteenpäin, joten tunnen jääväni vaille jotain, vaikka teksti luistaa. Seuraan etäältä romaanin historiallisia tapahtumia ja Yrjöä siellä seassa paikkaansa löytämättä, selviytymässä.
Runoilija rakastuu kieleen ja 1950 kuolleeseen latvialaiseen kollegaan – tai ensin kollegan runoihin ja sitten latviaan. Joka tapauksessa syntyy ainutlaatuinen kombo: Heli Laaksosen kääntämänä Aleksandrs Čaksin runoja ja niiden rinnalle hänen omia lounaismurteisia heijastelurunojaan, Poimit sydämeni kirjahyllystä (Kynälä 2021). Ei ole Laaksonen ensimmäistä kertaa kulttuuritekoa tekemässä, mutta aina hän hämmästyttää kekseliäisyydellään.
•
Ymmärrän hyvin hurahduksen Čaksin runoihin, sillä selvää hengenheimolaisuutta löytyy Laaksoseen. Modernisti-Čaks sanailee havaintojaan tuoreesti, ammentaa arkisesta ja taittelee tavalliseen tasoja. Esimerkiksi runossa ”Kutsu” kuvallisuus sitoo mielikuvan konkretiaan: ”Kuu / keltainen kuin voi. / Harmi, / ettei tullut mukaan / veistä ja leipää, / hakisiko joku?”
Čaksin runoissa puhuja elää kaupungissa, unelmoi, rakastaa. Kaiken takana on monimutkainen elämänmeno mutkattomasti ilmaistuna. Pakko on siteerata pätkä runosta, josta kirja osa saanut nimensäkin: ”Sinä tulit. Ja hellästi hymyillen / poimit sydämeni kirjahyllystä, / puhalsit siihen hengen / ja pujotit sormuksena sormeesi. / Sormeesi.”
•
Laaksosen latvialaisen likilyyrikon värssyt viehättävät, sillä runoissa on valloittavaa kirkkautta. Runojen sävyt tummenevat kirjan loppua kohti, jolloin luopuminen ja kuolema tuleva runoihin mukaan. Samoin käy Laaksosen runoissa. Minuun suuren vaikutuksen tekevät kummankin kaksi viimeistä runoa, niistä Laaksosen runoilla on nimet ”Äiti-piänel pilve reunal” (oi, millainen muisto- ja hyvästijättöruno!) ja ”Tänä mää täytän neljäkymmentäseittemä”.
Jälkimmäisessä runossa Laaksonen on saman ikäinen kuin Čaks kuollessaan. Sekin tehostaa: elämän ja kuoleman arvoituksen sanallistaminen osuu runon puhujaan, runon lukijoihin yleisesti, juuri läheisensä menettäneisiin, minuun. Samalla se on rakkausruno Runoilija A:lle ja oppimisen paikka: ”et omakuva o ihmisen kuva / ja sanojen kans voi maalata / tupakankeltaise seinän lehtikultaseks – -.”
•
Olen jälleen myyty Laaksosen runotavalle yhdistää vakavaa oivalluksiin, jotka ailahtavat hilpeydestä koskettavaan. Kellin esimerkiksi ”Sammalpää”-runon lohduttavissa tunnelmissa. Nautin kaikkien runojen sanomisen tavasta kuten ”Muual elämä”-runon lopun mielikuvista:
”Mun paikkani o hukas.
Mun sivuni muual karannu.
Mun rintani pääl
o silitysraut
mut
ko
sain sul murheitani puhella
sun nauruas vaste nojata
o siit ainaki
johto pois seinäst.”
Heli Laaksosen omaperäinen ajattelu ja multitalentti pääsevät kirjassa oikeuksiinsa. Ei riitä, että hän rinnakkaisrunoilee kääntämiinsä runoihin, sen lisäksi hän maalaa runotunnelmat kierrätyspohjiin kuten paistinpannuihin tai leikkuulaudanpätkiin. Kirjan sivutaskussa on näet juliste runoilijan maalauksista. Ja myös latvialaiset saavat nauttia kirjasta, koska Guntar Godinš on kääntänyt Laaksosen runot luoteislatvian murteelle.
Kokonaistaideteos, joka on syntynyt salassa ja runoilijalle raskaina aikoina, on lukijalle ihastuksen, ilon, lämmön ja myötäelon lähde.
Suomen satavuotisvuonna ilmestyi Petri Tammisen kirja, jossa kirjailija muotoili Suomen historianyksittäisten ihmisten arjen kokemuksista. Silloin samalla viivalla olivat esimerkiksi yhden muisto karkkipäivästä ja toisen kokemus Virénin juoksuvoitosta.
Samoilla linjoilla liikkuu Se sano (Otava 2021). Siihen Tamminen on kerännyt ihmisten muistoja sattuvista sanoista. Kirjaan ne ovat muokkautuneet mininovelleiksi. Satakunta juttua todistaa, miten merkittäviä ovat niin harkitsemattomat huomauttelut kuin punnitut kannustuslauseetkin.
•
Jokainen varmasti muhittelee mielessään joskus kuulemaansa lausahdusta, joka on vaikuttanut olemiseen tai valintoihin. Kirja sysää liikkeelle omia muistoja moitteista ja kehuista, joilla on ollut merkitystä. No nytpä putkahtelee mieleen äidin tuomioita varhaisteiniajoiltani: ”Toi kävelee kuin heinämies” tai ”Aina nenä kirjassa, on kuin alkoholisti.” Tutkiskelen tässä nyt niiden identiteettivaikutuksia.
•
Osa kirjan sanomismuistoista on latistanut muistelijoita. Tilastomatematiikan tohtoriksi sittemmin opiskellut sai nuorena kuulla opettajalta: ”Mitä sinäkin Marja-Liisa lukiossa teet ja vielä matikkalinjalla?” Sitten on käännekohtia kuten lintsarin muisto pihaan ajaneista opettajista: ”Me Irman kanssa ajateltiin, että sinä olet niin fiksu tyttö että ei anneta sinun heittää lukiota läskiksi.” Aika paljon kirjassa on kouluaikoihin liittyviä pysäyttäviä muistoja.
Kirjassa vaikuttaa olevan jopa enemmän myönteisten vaikutuksen lauseita kuin latistavia. Silti usein traaginen kohtaa koomisen, mutta on joukossa myös tasoittavia sanomisia. Hyytävin taitaa olla juttu ”Onnellinen hymy”, liikuttavin ”Poika”, tahaton naurattaja ”Palaute”. Ja on muistoja, joista en tiedä, naurahtaako vai murehtia kertojan loppuiän traumaa – ”Peilailua”:
”Peilailtiin joukolla tyttöjenhuoneessa. Luokan uusi tyttö tuijotti minua peilin kautta:
’En ole ikinä nähnyt kellään noin rumaa permanenttia.’
Minulla on luonnonkihara tukka.”
•
Kirjailijaa on tarvittu rytmittämään. Välillä muistelussa draaman kaari jää matalaksi, välillä se kohoaa korkealle; välillä muistiin juuttunut lause käynnistää tarinan, välillä se on siltana keskellä, toisinaan niittaa lopun. Joihinkin tarinoihin riittää kolmasosa sivusta, muutama vie jopa toiselle sivulle. Rytmitykseen ja tunnelmaväritykseen kuuluu myös naseva, usein yksisanainen otsikko joka juttuun.
Kun olen lukenut tämän pienen, osuvan kirjan, ihmettelen, miten ilmeinen idea on – eikä sitten olekaan. Eihän kukaan muu ole keksinyt koota siitä kirjaa. Yhden idean kirjan moniäänisyys huutaa todistusvoimaa: pieniä sanoja, lyhyitä lauseita – valtaisia vaikutuksia.
”Vain joitakin päiviä sitten olin ajatellut, että elämäni oli taas järjestyksessä. Ajatus ei ollut ollut tuulesta temmattu: se oli perustunut realistiseen tilannekuvaan ja todistettaviin tosiseikkoihin. Totuus oli, että elämäni oli ollut järjestyksessä.
En voinut sanoa samaa tämänhetkisestä tilanteesta.”
Vakuutusmatemaatikko Henri Koskiseen tutustuin jo romaanissa Jäniskerroin. Antti Tuomainen on kirjoittanut kuivakanmehukkaan päähenkilönsä toiseen romaaniin, Hirvikaavaan (Otava 2021), jossa Henri pyörittää seikkailupuistoa Helsingin reunamilla. Uuden vetonaulalaitteen Hirvihypyn hankinnasta Suomen Leikki -firman edustajien kanssa tulee yrittäjän painajainen. Lisäksi kuvioita sotkee – tohtisiko paljastaa, kuka venkoilija sekoittaa Henrin pasmat?
Pidän salaisuuden, mutta paluuhenkilö alkaa nakertaa sekä Henrin asemaa pomona että yrityksen heiveröistä taloudellista tasapainoa. Katastrofin aineksia hämmentää lisäksi gangsterimaisesti toimiva Suomen Leikki, joka ei suostu myymään Hirvihyppyä. Henrin looginen ajattelu ja tulevaisuus keikkuvat vaakalaudalla.
•
Tuomainen onnistuu taas, sillä juonipunokset pitävät. Veto ja viehätys perustuu Henrin vakautta vaativaan persoonaan, kun se törmää hallitsemattomaan todellisuuteen. Huumoria syntyy kohtaamisista, joissa erilaiset vuorovaikutustavat ja osapuolten tavoitteet törmäävät. Komiikkaa lisää lumipalloefekti: kun tapahtuu yksi sattumaosuma, sitä seuraa vyöry.
Välillä löydän itseni kiemurtelemassa väkivaltakohtauksissa. Tarvitaanko niitä niin paljon ja ihan tappoon asti? Saanko nauraa kuolemantuottamuksille? Mutta kun ne kerrotaan niin hauskasti Henrin silmin.
•
Tuomainen taitaa henkilökuvauksen. Sivuhenkilöt ovat tyyppejä ja silti persoonallisuuksia. Seikkailupuiston omalaatuinen väki huvittaa, mutta ehdoton suosikkini on vanhempi rikostutkija Pentti Osmala, joka sipsuttaa nahkakenkineen paikalle aina, kun Henri vähiten odottaa. Makoisasti naureskelen Osmalan nykytaidetitämykselle ja namedroppailulle.
Ja taiteesta puheen ollen, Henrin suhde kuvataiteilija Laura Helantoon on kehittymisvaiheessa. Minun on pakko siteerata pitkähkö pätkä, sillä suhteen mullistava luonne ja Henrin ajattelutapa paljastuvat siitä:
”Laura Helanto oli mielessäni silloinkin kun en ajatellut häntä.Ajatus kuulosti kiusallisen epäloogiselta, ja se tosiasiallisesti oli sitä. Mutta ilmiötä oli mahdoton selittää muuten kuin – en keksinyt täsmällisempääkään ilmaisua – hieman runollisin keinoin. Mikä taas tuntui erittäin uhkarohkealta tavalta lähestyä mitä tahansa asiaa. Kun vertasin matematiikan ja runouden keskinäistä luotettavuutta minkä tahansa hankkeen onnistumisessa – pilvenpiirtäjän rakentamisesta juustohöylän suunnittelemiseen – tiesin ettei matematiikalle luonnollisestikaan ollut vaihtoehtoa. Laura Helannon kohdalla näytin toimivan toisin. Kuin sekunnin murto-osissa olisin unohtanut kaiken sen mille elämäni oli aina perustunut. Ja mikä kummallisinta: tämä ei vaivannut minua läheskään siinä määrin kuin olisin odottanut.”
•
Henrin nyrpeähkö kissa Schopenhauer muuten viihtyy yhä kannelmäkiläisessä asunnossa, mutta hienoinen pelko minulla on, että Henri on muuttamassa kissoineen. Hirvikaava jää sellaiseen koukkuun, että sille on saatava jatkoa.
Antti Tuomaisen kanssa Kanneltalossa 30.8.2021
Haastattelin Antti Tuomaista Kanneltalossa elokuisena maanantai-iltana. Koronasyistä kuulijamäärä oli rajoitettu, mutta keskustelu striimattiin. Tiivistetysti: kyselin kirjailijalta uutuuskirjoista filmatisointiuutisineen unohtamatta varhaistuotantoa. Minua kiinnosti alkutuotannon vakavista ja synkistä dekkareista – jopa dystopiasta – siirtyminen mustan huumorin viihdejännäreihin. Lisäksi minua kiinnosti se, miten Tuomainen saa sutjakkaan tekstin kulkemaan niin, että henkilövetoisuus ja henkilöiden suhdesotkut vaikuttavat vähintään yhtä kiinnostavilta kuin jännäriin kuuluva juoniratkonta.
Kuva: Arja Korhonen
•
Runoilijuudesta haaveillut Tuomainen on julkaissut 10 romaania, joissa kaikissa juonta juoksuttaa rikos tai selvitettävä salaisuus mutta joita kerronnallisesti leimaa kaunokirjallinen ote. Tuomainen ei itse löisi kirjoihinsa mitään leimoja: hän kirjoittaa romaaneja.
Mies joka kuolion tuotannon käänne. Jo Kaivosta kirjoittaessaan Tuomainen huomasi, että tapahtuman kuvaaminen toisesta kulmasta vaihtaisi täysin tyylin ja sävyn. Sen jälkeen hän päätyi siihen, ettei ota itseään vakavasti, ja antoi komiikan sekoittua rikosjuoneen. Se tuntuu nyt omalta. Hän on aina ihaillut sekä komedioita että rikosjuttuja kuten Raymond Chandleria, Elmore Leonardia ja Donald Westlakea. Ja nythän kirjojen kannessa keikkuu The Timesin lanseeraus: Euroopan hauskin kirjoittaja. Tuomaisen kirjoista on kutakuinkin sata käännöstä noin 30 kielellä.
Tuomainen ei kirjoitta suunnitelmallisesti, vaan tarina vie ja sattumukset syntyvät kirjoittaessa. Hän kirjoittaa lyhyissäkin väleissä päivän muiden hommien joukossa. Haastattelupäivänä aikaa seuraavalle romaanille oli riittänyt vain tunti. Kirjojensa alkuosaa Tuomainen tuunaa moneen otteeseen, muuttaa ja hioo, jotta jännitteet ja käynnistys toimivat. Sen jälkeen henkilöt ja tapahtumat lähtevät rullaamaan. Minäkerronnan Tuomainen kokee omakseen, sillä se vie suoraan katsomaan asioita päähenkilön tapaan.
Tulossa on siis kolmas Henri Koskinen -kirja. Alunperin ei suunnitteilla ollut sarjaa, mutta Tuomainen ei malttanut jättää niin herkullista hahmoa kuin Henri on. Hänestä on ollut kiinnostavaa viedä tässä maailman ajassa vielä järkeen uskova henkilö ensinnäkin paikkaan (seikkailupuisto), joka on vastakkainen aikuiselle järkeistämiselle, ja tilanteisiin (gangsterit, johtajuus, rakastuminen), jossa suoraan puhuminen ei ole järkevää. Siitä on syntynyt sekä kirjailijalle että lukijoille hupia ja mukaansa tempaavia yllätyksiä.
Tapasimme siis Henrin kotikulmilla, Kannelmäessä. Kokonaistehokkaan ja syksyllä erityisen kauniin lähiön kulttuuritalon estradilla arvuuttelimme Henrin kotiosoitetta ja sitä, jääkö hän Kannelmäkeen. Joudumme odottamaan vastauksia ensi vuoteen.
Anja Erämajan runot jolkottavat rennosti, hetkittäin loikkivat ja hölkkäävät. Sen lisäksi ne pysäyttävät, vaikka rytmin veto on vastustamaton. Ja kun kirjan nimi vie lempipaikkaani, se on siinä: Olen nyt täällä metsässä (WSOY 2021).
Erämaja on taitava runoilemaan luettelomaisesti proosarunoja, joissa ajatuksen poukkoilu johdattelee yllätyksiin. On myös laulullisuutta, lainatavaraa ja nasevia parin rivin tokaisurunoja. Sopii minulle, etenkin lyhyet lohkaisut. Tai oikeastaan: kaikki käy.
•
Minua viehättää runojen sisäänrakennettu tolkku kaikessa assosioinnissaankin. Näissä runoissa pysytään jalat maassa vaikka olisi mitä, ja kaikkea on – sammalikosta palaviin kanaloihin.
Ennen kaikkea on metsä ja mustikat. Ne juurruttavat. Sillä minulle runot kertovat myös siitä, mitä on, kun kaikki menee metsään, siis kuvainnollisesti tarkoittaen. Asian voi myös nähdä näin:
”- – Tasapaino on tila, jossa mikään ei heilahda, jos mikään ei heilahda, mikään ei ala, mikään tähti synny, hauki lennä kuusen latvuksiin, tämä selvä.”
•
Runot vaihtavat paikkoja. Metsässä ollaan, metsään mennään, mutta se on myös mielentila kaupungissa. Runoissa aikuinen ihminen on omillaan, lapset kotoa pois lehahtaneina. Sen lisäksi runon puhuja vie mielikuviensa lapsuuteen.
”- – Ei se kabul ole, se on armon laakso. Ja nyt kun tämä on sanottu, voin rauhoittua, sanottu ja tehty, lapsuus nostettu likakaivosta, putsattu, niistetty, kertakäyttönenäliina, metsää kaadettu. On täällä vielä muutama puu pystyssä.”
Monet kirjan runot puhuttelevat minua väkevästi lukutilanteeni vuoksi. Olen juuri järjestelemässä äitini hautajaisia ja purkamassa lapsuuttani; samoilen lapsuuteni sakeassa metsässä konkreettisesti ja kuvainnollisesti. Tunnustelen runoista tuntemuksia, sellaisia, joille ei minulla ole sanoja. Kun luen Erämajan runon sivulta 55, saan parhaimmat saatesanat täältä lähteviltä tänne jääville: lempeät, sallivat, terävät ja vakavana hymynkareiset. Kuin tilauksesta. Voin olla vain kiitollinen, että joku osaa sanottaa.
•
Erämajan huumori ei kaihda alakuloa eikä mielen pihalla oloa. Lyyrinen arjen ankkuri osuu vaihteleviin tunteisiin, ja kokoelma myös lohduttaa. Tiedän palaavani näihin runoihin vielä monesti.
”
Todellisuus on pinottu, tämä tässä päällimmäisenä, tämä
”- No totuushan on… aloitan. – Tai siis että totuushan on aina subjektiivista. Jos puhutaan kokemuksista. Mutta fiktio tekee toisen kokemuksesta totta. Jos sä esimerkiksi luet mun kirjan, niin mun kokemuksesta tulee sulle hetkeksi totta. Toivottavasti.”
Eihän tätä autofiktiopohdintaa voi ohittaa, kun Antti Rönkä on kirjoittanut romaanin Nocturno 21:17 (Gummerus 2021), jonka päähenkilö on Antti. Romaani kertoo Antin kompleksisesta häpeäsuhtautumisesta seksuaalisuuteen ja omaan olemiseensa.
Romaanissa on tilanne, jossa Antti on kirjastossa kirjastonhoitajan haastateltavana. Mies yleisöstä kysyy: ”Mutta miksi sun kokemuksesta pitäisi tulla mulle totta?” Ja jatkokysymys: ”Tai siis että miksi mua pitäisi kiinnostaa sun elämä?”
Yksityisestä yleistä ja sellaista kaikkea saattaa olla takana. Ja koska tässä romaanissa on henkilökohtaisuuksia, sellaisia on lukijallakin. Vaikkapa näin: minulla on kaksi nuorta aikuista poikaa – herkkiä, ei mitenkään protomaskuliinisia, pohtivia, ahdistusalttiita. En siis voi välttää sitä, että heijastelen lukemaani jälkikasvuuni.
Pitäisikö minun tietää pojistani Antin kokemusten kaltaisia intiimejä yksityiskohtia? Sellaista tietenkin toivon tietäväni, missä voisin olla tukena. Kovinkin henkilökohtaisesta lukuvinkkelistä minuun osuvat kirjan kohdat, joissa Antin vanhemmat tukevat, yrittävät ainakin, ovat huolissaan ja antavat tilaa. Mutta on heiltä jäänyt kaikenlaista huomaamatta ja sanojakin on jäänyt oikein asettelematta. Mitä minulta on jäänyt huomaamatta aikanaan, mitä puolihuolimaton sanaheitto on tehnyt, entä mitä on menossa nyt?
•
Kirja siis kertoo Antin ensimmäisestä siemensyöksystä kesällä ennen yläkoulua (siitä kirjan nimen kellonaika), etenee siitä nuoren aikuisen miehen elämään ja tyttöystäviin. Valopilkkuna välkkyy lukioaikainen ystävä, pidän erityisesti lopun kuvauksesta, jossa kaverukset taas kohtaavat. Pidän siitä sekä sisällön että kielen ja kerronnan vuoksi.
Siispä kerronnasta lisää, koska se saa minut lukemaan kirjan. Antin angstisuuden överit ovat minut karkottaa, mutta ei sittenkään, sillä sanomisen tapa sujuu. Kaiken itseinhon, itsetuhoisuuden ja itsetarkkailun piinan vapauttaa itseironia, mutta itseironia voi olla vaarallista, osa itseinhoa. Huokaan helpotuksesta: välistä välähtää vilpitön huumorihetki.
Oiva idea rakenteen kannalta on toistuvat jouluntienoot ja niiden tunnelmat. Ja täytyyhän tässä todeta, että kasvukertomuksen fokus rajautuu, rönsyt ovat minimissään, joten päähenkilön itsestään tietoiseksi tuleminen ja sen piilottelu korostuvat.
”Tumppaan tupakan ja työnnän kädet takintaskuihin. Olen näyttelijä, joka astuu näyttämölle kulissien takaa, ja hahmo jota esitän olen minä. Portti loksahtaa selkäni takana lukkoon, ja se kuulostaa yhtä hyvältä, turvalliselta. Pidän lukossa olevista asioista.”
•
Kiinnostavinta rakenteen ja kerronnan kannalta on kahtia halkaisu: menneen ajan Antti esiintyy kolmannen persoonan keinoin, ja nykyhetken Antti ilmaisee tekstissä itseään minäkertojana.
”Suljen silmät. Kaupunki humisee sisäpihan porttien takana. Jossain siellä huminassa kulkee Antti, minua etsimässä. Suuressa kaupungissa on helppo piileskellä, mutta me emme kumpikaan jaksa tätä enää kauan. Pian toisen meistä on luovutettava.”
Näille Anteille – nuorelle ja nuorelle aikuiselle Antille sekä Antin kaltaisille – kyllä toivon itsetarkkailusta hellittämistä ja itselleen riittämistä sellaisena kuin on. Ehkä se kuulostaa kliseeltä, mutta eiköhän kuluneissa elämänopeissa ole totuuden siemen. Tätiopettavaisuus sikseen: Röngän yötunnelmaromaanin paljaus pakottaa roimasti sukupuolittuneiden poika-mies-oletusten rajojen yli.
Satu Rämön kirja Talo maailman reunalla (WSOY 2021) on ollut heinäkuussa pääkaupunkiseudun kirjastoissa varatuimpien tietokirjojen joukossa. Eli lukijoita kiinnostaa mukava jutustelukirja, joissa yhdistyvät kirjoittajan henkilökohtaisen elämän tapahtumat, tiedot ja kokemukset meille eksoottisesta asuinseudusta sekä matkustelu.
Koronasulun matkanälkään jutut Islannista tuntuvat houkuttelevilta. Itse fiilistelen muistoja Reykjavikista lähiympäristöineen, jonne reissaamisesta ei ole kuin kaksi vuotta – silti matkailuni tuntuu olevan kuin toisesta elämästä. Pohjustin muuten silloin kohdetuntemustani lukemalla Rämön kirjanIslantilainen voittaa aina.
•
Koin Islanti-matkallani kesäisen hienot maisemat turisteille tarjotusta Kultaisesta kierroksesta. Nyt vaikuttaa väkevästi siltä, että ne kalpenevat Islannin Länsivuonon alueeseen verrattuna. Rämö kuvailee uutuuskirjassaan Länsivuonon karunkomeaa ympäristöä ja vuodenaikojen vaihtelun elämyksiä.
Jos sää puhuttaa täällä Suomessa, se määrittelee paljon myös Islannissa. Kirjan suosikkijuttujani ovat kuvaukset lumimyrskyn peittämästä talosta ja matkasta saarelle, jossa tuuli ja sade piiskasivat olan takaa. Ja kaikella rakkaudella:
”Islannissa on sellainen sanonta, että jos et tykkää ilmasta, odota viisi minuuttia. Minulla on sanontaan pieni henkilökohtainen lisäys. Jos et tykkää ilmasta, odota viisi minuuttia, niin se on entistä hirveämpi.”
•
Kirjan punainen lanka on Rämön muutto Länsivuonon pieneen kylään, josta perhe ostaa oman talon. Kiinnostavia ovat jutut islantilaisesta mentaliteetista ja toimintatavoista. Mieleeni jäävät kohdat juorujen lennokkuudesta sekä pienen maan edusta ja haitasta tuntea aina joku yhteinen tuttu. Ja kiehtovia ovat menninkäistarinat, joista ei ota selvää, uskovatko islantilaiset niitä tosissaan.
Hienosti Rämö päättää kirjan pohdintaan elämänmuutoksesta, jossa asuinpaikan vaihto on muutos vaatimattomimmasta päästä, kun sitä vertaa monen muun traagisiin elämäntapahtumiin. Mutta silti Rämön perhetapahtumat ja päätökset kiinnostavat monia – ja herättävät ihastusta: joku se uskaltaa ja osaa brändätä elämäntapansa.
Luin Rämön kirjaa sykäyksittäin pitkin kesää. Lukutyyli sopii kirjaan, sillä sen luvut ovat itsenäisiä juttuja, joiden väliin voi hyvin jättää lukutaukoja. Tyylissä tunnistan journalistista tempoa, ja kerronta sujuu sutjakkaasti. Ehkä kirjaan on siirtynyt Rämön blogin tyyliä. Siispä sain mukavan välipalakirjakokemuksen.
•
Satu Rämö
Talo maailman reunalla. Vuosi Islannin maaseudulla
”Joka päivä toivoin, että saisin asiasta varmuuden, joka ikinen päivä odotin, että minulle kirkastuisi mitä minun tulisi elämässäni tehdä; että jostain ilmaantuisi merkki joka muuttaisi kaiken.”
Olen kalutun aiheen äärellä, mutta Taina Latvala käsittelee sitä omintakeisesti. Romaanissa Torinon enkeli (Otava 2021) romaanin kertoja, nimetön kirjailija, lähenee neljääkymmentä ja on viime vuodet tuskaillut päätöstä: pitääkö pitkä parisuhde vakiinnuttaa perheeksi omistusasuntoineen ja lapsineen?
•
Romaania kehystää kirjailijan muutamat päivät jouluisen Torinon kirjailijaresidenssissä. Alpit hohtavat kulissina kaupungin takana, ja talvitunnelmassa leijuu tummaa taikapölyä, joten ei ihmetytä, että kirjailija vie eksyneen tyttölapsen residenssiasuntoonsa. Löytölapsi lapsia vieroksuvan hoteissa? Tapahtuu pientä kummallista, josta ehkä tavallisinta on, että kännykkä ei oikein toimi:
”Kun tutkailin tarkemmin laturin johtoa, huomasin, että johtoon oli ilmestynyt outo nirhauma, kuin hampaanjäljet.”
Aavemaista tunnelmaa lisäävät katkelmat residenssin vieraskirjasta, sillä vaihtuvat asukkaat ovat kokeneet siellä kummia. (Ehkä kaikki muut paitsi Karl OveKanausgård.) Lisäksi poiminnat residenssin hoitajan Lorenzon tietokirjasta ”Hyvän ja pahan voiman kaupunki” paljastavat huoneiston menneisyydestä kummitteluun otollisia yksityiskohtia. Ja koko Torino väreilee vastakkaisten voimien polttopisteessä. Näin romaaniin päätyy salaperäisiä kauhukirjaelementtejä – viittauksia Stephen Kingiin unohtamatta.
Kirjailijan tosiasialliset elämän aaveet liittyvät pitkän parisuhteen kariutumiseen ja moninaisiin pelkoihin äitiydestä ja vanhemmuudesta. Kirjailijan elämässä on myös kummitellut nuori mies Pohjanmaalta, johon suhde on ollut outo mutta tenhoava. Erityisherkkää naista vaivaa lisäksi isäsuhde. Eli romaanista löytyy rutkasti aineksia psykologiseen proosaan.
•
Jos romaani olisi vain vatvontaa, uskaltaako nainen hankkia lapsen vai ei, se jäisi kumisemaan kaltaistensa joukkoon. Nyt ainesyhdistelmät, romaaniin upotettujen tekstien moninaisuus ja muistumat eri elämänvaiheista nostavat kiinnostavuutta. Omintakeisinta on kuitenkin kerronta. Vaivaton lause miellyttää, ja tunnelmien kirjavien sävyjen tavoittaminen viehättää. Siihen vaikuttaa myös komiikan taju, mikä viimeistelee kiinnostavuuden.
Romaanin minäkertoja ottaa itsensä tosissaan, mutta onnekseni kerronnan tosikkomaisuus repeilee. Luen romaanista myös leikkiä. Taina Latvala mainitaan romaanissa kirjailijana, joka on asunut samaisessaTorinon taiteilijahuoneistossa ja on kirjoittanut vieraskirjaan muun muassa: ”Myönnettäköön, että tunnelma residenssissä on melko erikoinen.”
Muitakin kytköksiä löydän. Romaanin naiskirjailijan isä lehtolapsineen vaikuttaa samalta kuin Latvalan romaanissaVenetsialaiset. Mieleeni putkahtaa myös Håkan Nesserin Barbarotti-sarjan päähenkilö, joka Latvalan romaanin kertojapäähenkilön tapaan tyrkkii sormeaan Raamatun väliin, kun hän haluaa vastauksia askarruttaviin kysymyksiin. Viehättävä kansi tuo mieleen Carlos Ruiz ZafoninBarceona-sarjan ulkoasun…
•
Torinon enkeli viehättää minua romaanina, jossa kerronnan suoruus sotkeutuu sisällön (ja ihmisen) arvoituksellisuuteen. Veikkaan, että kirja on mainio lukupiirikirja, sillä siinä piisaa ulottuvuuksia, tulkittavaa: mistä kaikesta on kyse, mitä oikein tapahtui, mihin uskoa ja mitä tulee tapahtumaan? Miten ihminen uskaltaa elää?
Maisku Myllymäen romaani Hollyn (WSOY 2021) teksti uppoaa minuun jopa lukutilanteessa, joka ei ole järin otollinen keskittymiseen. Mutta juu, muu unohtui.
Romaanin miljöönä toimii eristyksessä oleva saari, jossa asuu Holly Ö, teatterimaailmasta vetäytynyt eksentrikko. Hänen luokseen saapuu viikoksi luontolehden juttukeikalle hiljainen intorvertti Eva. Holly on tehnyt saarellaan lintuhavainnon vihermehiläissyöjästä. Kyllä, oikeasti on olemassa sellainen lintu, ja joskus se poikkeaa Suomessa. Toinen juttu on, onko Holly tosiaan sen nähnyt.
Lintuja liihottelee romaanissa enemmänkin, sillä Eva on niistä kiinnostunut. Hän myös näkee ihmisissä lintujen piirteitä. Lintuja on romaanissa lisäksi täytettyinä ja kuvina kankaissa. Linnut, meri, kalliot, kasvit, saari – niistä saa symboliikkaa, tarkkaa kuvausta, samalla tunnelman epätodellisuutta.
•
Nyt sananen kerronnasta, joka minua tässä kirjassa eritoten ihastuttaa. Siinä virkistävä vaihtelu ulottuu virkerytmitempoilusta tyylihyppelyihin. Ei haittaa, vaikka kursivoidut kuulustelupöytäkirjakatkelmat auttavatkin arvaamaan tulevaa. Oleellista on, ettei romaanissa selitetä liikaa.
Kielenkäyttö on varmaa ja tuoretta. Esimerkiksi en ole ennen lukenut naisen lapsettomuusvalinnasta vastaavaa vertausta:
”Ajatelkaamme elämää maatuskanukkena: joskus syntyy se viimeinen yksilö, joka ei enää halkea, joka riittää itsenään, jonka jälkeen ei tule enää ketään toista.”
Kielikuvia putkahtelee sopivasti ja havainnot avautuvat raikkaasti. Vaikkapa näin:
”Robert istuu sohvalle Hollyn ja Evan väliin, levittää reitensä niin että naiset joutuvat vetämään jalkansa yhteen. Naisten reidet: kuin veneeseen sievästi vierekkäin asetellut puuairot. Miehen reidet: kuin airot, jotka on heitetty rehvakkaasti veneen laitojen yli.”
•
Mikä ihme Robert? Tai Robert(o). Tämän kahden naisen jänniteromaanin keskellä tosiaan pistäytyy mies, jota saa katsoa muikean ironisesti. Mies naisten väliin tarvitaan lisäämään Evan kierroksia, joista hän saa vauhtia ratkaisuihinsa. Kyse on määrittelyistä: kuka olla, millainen olla. Kuin varkain teemojen joukkoon solahtaa äitiyden ja äitisuhteen merkityksiä.
Ja sitten kahdesta naisesta. Vastakohtaisuuksien asettelu on tietoisen tyylittelevää, tyypittelevääkin: vaihdevuosinen, arvaamaton, räiskyvä Holly – pirteäkohtuinen, kömpelö, hiljainen Eva. Lukiessa ei siitä hämäänny, sillä asetelma ennakoi muutosta ja odottamatonta. Vaikka romaani on nimetty liihottelevan Hollyn mukaan, Eva lehahtaa sivuilta siivilleen. Ja myös sukeltaa:
”Hän sukeltaa silmät auki, katselee meren sisään. Ihminen, joka sukeltaa silmät auki, on joko utelias tai pelokas. Kun hän tulee takaisin pintaan, hän ajattelee: tällaista siis on, kun elämä ei valu ohi.”
•
Henkilökuvaukseen sekoittuvat tarkkanäköisyys jopa julmuuteen asti ja huvittuneisuus, vähän ilkikurinen. Voi miten pidän siitä, että ei ole tosikkomaista ja tarinassa on kerroksia. Eikä tässä nyt enempiä väreilevästä tunnelmasta tai Hänen olivat linnut -viboista. Joten: jopa luin onnistuneen esikoisen.
Keväällä korviini kuului, että Roope Lipastilta ilmestyy romaani Mikael Agricolasta. Jopa valpastuin: onko syntymässä huumorin taitajalta hupailu historiallisesta merkkihenkilöstä vai ehtaa historiallista biofiktiota? Nyt tiedän.
Romaanin nimi Mikaelin kirja (Atena 2021) on oivaltavan monimielinen. Kirja on Mikaelin siinä mielessä, että hän on romaanin päähenkilö – vaan ei yksin. Kirja seuraa myös Birgitta-vaimon elämää Mikael-piispan Moskovan-neuvottelumatkan ajan marraskuun lopusta 1556 huhtikuuhun 1557. Mikaelin matkan vaiheet ja aatokset tallentuvat, ja sen rinnalla kuvataan Birgitan kamppailuja huhujen Turussa.
Mikaelin kirja on myös siinä mielessä, että tapahtumiin keskeisesti vaikuttaa Mikaelin käsikirjoitus, jota piispa innon vallassa on kirjoittamassa. Turun-kotiin jääneet sivut saavat Birgitta-vaimon pulaan, ja itse kirjailija päätyy erikoiseen tilanteeseen ja uskonopillisiin ristiriitoihin kirjahankkeen vuoksi.
Tiedämme, että Agricola kokosi luettelon suomalaisista jumalista, ja romaani antaa ymmärtää, että tekeillä oli sitä laajempi uraauurtava teos eli kansanperinnettä ja loitsuja esittelevä kirja, joka juuri reformaation jälkeen olisi ollut aika paukku kirkonmieheltä – aikaan juuri ennen noitavainojen buumia. Agricolasta on jonkin verran elämäkertatietoja – ja tietysti hänen teoksensa – mutta Birgitta-vaimosta ei asiakirjalähteitä löydy. Kirjailija voi siis kattaa aika puhtaalle pöydälle.
•
”Hän oli kerännyt vastaavia loitsuja paljon. Usein ne olivat sulavia ja hienosti sommiteltuja, eivätkä jääneet antiikin runoilijain tuotosten varjoon. Sanat kulkivat vaivattomasti eteenpäin ja saivat toisistaan tukea ja voimaa. Niissä oli pyöreyttä ja heleyttä ja toiston vaativuutta. Toisinaan hän paranteli loitsuja hieman, sillä kaikesta kauneudestaan huolimatta ne eivät olleet täydellisiä.”
Siinä sitä tuli! Sitaatin loppu paljastaa makoisasti ponnekkaan ja tuotteliaan Mikaelin persoonaa, joka on hyvin tietoinen erinomaisuudestaan. Romaanissa on mainioita kohtia etenkin nokittelusta häntä ylempien kanssa. Mikään ääneen naurattaja ei romaani ole, mutta sopivasti se sävyttyy vaihtuvin tunnelmin, välillä hymähdyttäen.
Bigitan osuudet näyttävät naisen aseman, joka on kiikkerä, vaikka olisi piispan vaimo ja mahtikauppiaan tytär. Birgitta nähdään osin suhteessa poissaolevaan mieheensä, mutta myös suhteessa 1500-luvun kansan arkeen ja ajatusmaailmaan. Neuvokkaan Birgitan persoona saa tasoja lapsuudenkokemuksista ja suhteesta äitiinsä.
•
Romaanin kerronnan eloisuus miellyttää minua, samoin se, että aika, tavat ja tapahtumat näyttäytyvät kummankin aviopuolison kannalta. Agricolan traaginen reissu liian varhaisine kuolemineen ja käsikirjoituskohtaloineen muodostaa jäntevän kaaren, jonka ympärille mahtuu muuta, sopivasti, ei liikaa – eikä yksipuolisesti. Siitä Birgitta ja romaanin sivuhenkilöt sivujuonteineen pitävät huolen.
Teksti luistaa liukkaasti kuin reki talvisilla Venäjän aroilla. Ehkäpä kirjailija Lipasti on silti kirjoittanut itseään kohtaan, jossa Agricola tiivistää kirjailijan kirjoittamisen imun, epävarmuuden ja tuskan:
”Paras hetki on juuri ennen kuin sulka koskee paperia ja kaikki on mahdollista. Kun ei millään malttaisi odottaa, että käsi, tuo hidas vätys, saa kirjaimet ylös niin kuin mieli on ne jo ajat sitten ajatellut ja käskenyt Ehei! Siihen käsi ei ole kyllin nopea, ja kohta alkaa kompurointi, kun mikään ei ojennukaan niin kauniisti kuin oli kuvitellut ja haaveillut.”
•
Agricolalta poimittu romaanin motto naurattaa: ”Ele polghe Kiria quin Sica, waicka henes on wehe wica.” Ehei, ei ole syytä polkea eikä etsiä vikoja. Vaan on hyväksi, että aiheeseen jää nälkä, ja siksi on tilaa odottaa, minkälaisen näkökulman Jari Tervo tarjoaa syyskuussa ilmestyvään Agricola-romaaniin.
Nainen tutkii monikulttuurisia avioliittoja ja huomaa itse solmivansa sellaisen. Näin lähestulkoon käynnistyy Katja Keisalan romaani Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille (Atena 2021). Takakansi tietää romaanin sivuavan kirjailijan elämää, mutta minulle tämä olkoon romaani, kun se sellaisena tarjotaan.
•
Kuubalainen aviomies on kova vertailemaan kuubalaista kulttuuria ja sukupuolirooleja suomalaiseen, ja kotimaa voittaa lähes aina. Kirjan kertoo suomalainen vaimo, joka hänkin tekee vertailuja, joissa omat toimintatavat ja omaksutut arvot osoittavat paremmuutensa. Romaanissa on jopa poliittisesti epäkorrektia, sumeilematonta itselle vieraan kulttuurin dissaamista. Mietinpä sitä.
No, mietin. Mikä tolkuttomassa toiminnassa menee kulttuurin piikkiin, mikä yksilön hölmöyden tai perhedynamiikan vinoutumisen? Täyslaidallinen yhteensovittamattomuutta joka tapauksessa vyöryy päälle, kun muutaman vuoden kaoottinen perhe-elämä pienine lapsineen ja ränsistyneine pientaloineen raportoidaan lukijalle kertojan kokemana.
•
Aviomies näyttäytyy epäloogisen pöyhkeänä ja epäluotettavana liihottelijana. Kertakaikkisen raivostuttava tapaus, vaikka hetkittäin kertoja poimii tilanteita, jotka hänet hurmaavat. Kuubalainen tuttavapiiri melskaa ympärillä, ja miehen laaja suku kuppaa sumeilematta suomalaisperhettä. Miehen äiti on anoppi helvetistä, joskaan ei miniäkään ole parhaimmillaan väsymyshormonihuurussa raskaana tai juuri synnytettyään. Suomalaiseen vapauteen ja yksilökulttuuriin vedoten kertoja valitsee reilun etäisyyden omaan sukuunsa – kuin vastakohtana kuubalaiseen sukusymbioottisuuteen.
”Minulta kesti kauan edes ymmärtää, että oman puolen pitäminen on tarpeellista. Luulin, että yhteisöllisyys tarkoittaa sitä, että kaikki ovat tärkeitä, että jokaisesta huolehditaan. En ymmärtänyt, että yhteisöllisyyden nimissä jotkut joutuvat olemaan vain resursseja muille.”
Railakas ote, jossa on itseironiaa ja kitkeryyttä, pukeutuu tehokkaasti nakuttavaan tekstiin. Kertoja kuvailee tilanteita tyylillä, jossa on jälkiviisautta. Hänellä on ollut aikaa ottaa etäisyyttä suhteen alkuhuumaan, tasapainottomuuteen ja latistumiseen. Sinämuotoinen kerronta lisää tunnetta, että nyt kertoja puhuu suunsa puhtaaksi ex-miehelleen.
Esimerkiksi lapsille oli jossain sanottu, että heidän isänsä on ulkomaalainen, mikä saa lapset yllättymään. Äiti vahvistaa niin olevan:
”Lapset huokasivat helpotuksesta. He olivat ilmeisesti pelänneet, että heidän isänsänsä oli joku täysin tuntematon henkilö, joku muukalainen. Minä halusin sanoa, että muukalainen sinä oletkin, kaukaiselta planeetalta, mutta en hennonnut.”
•
Ahmaisen kirjan. En silti oikein osaa sanoa, mitä siitä jää käteen. Pitääkö minun vain jäädä päivittelemään, miten tolkuton tyyppi mies on sukulaisineen? Vai tyynesti vain totean, että romaani toimii rouvan selviytymistarinana ja kertomuksena, miten omat rajat on löydyttävä suhteessa, joka on tuhoon tuomittu? Tai kertomus voi lohduttaa: emansipoitunutkin saattaa haksahtaa liittoon, jossa omat arvot ovat koetuksella. Koska sellaista on elämä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 