Aihearkisto: Romaani

Riikka Suominen: Suhteellisen vapaata

”Elämäntilanteet vaihtelevat, ja erilaisten suhteiden intensiteetti vaihtelee. Minulla on motto, että maailmaan mahtuu ihastusta. Se on ihana asia.” Näin lausuu Riikka Suominen, ja lisää hänen ajatuksistaan: ”Hän haluaisi herättää ihmisiä miettimään, onko seksuaalinen yksinoikeus todella paras rakkauden mittari.”

Lainaukset ovat Riikka Suomisen lehtihaastattelusta (HS 13.2.2020), joten hänen esikoisromaaninsa Suhteellisen vapaata (Otava 2020) saa tehokkaan julkisuuslähdön. Seksiin liittyvät aiheet saavatkin yleensä hyvin palstatilaa. Julkisuus innostuu jostain syystä aina seksiaiheista, mutta minua kiinnostaa, minkälainen itse romaani on.


Avoimen suhteen asialla siis liikutaan. Tilastollisesti pitkissä liitoissa petetään ahkerasti, vaikka ylläpidetään uskollisuusideaalia. On kuitenkin suhteita, joissa vieraissa piipahdus ei ole katastrofi vaan yhdessäelon elinvoiman tae. Suomisen romaanissa on selvä agenda käsitellä parisuhdeodotuksia ja -todellisuuksia mahdollisuuksien näkökulmasta.

Romaanissa nelikymppinen Klaara haluaa seksiä muttei aviomiehen kanssa. Hän kyllä rakastaa miestään ja haluaa lapselle kahden vanhemman kodin. Mainiota, että romaanissa pääparin lisäksi Klaaran ystävät tarjoavat rinnastuksia, osin vastapainoa ja jutun juurta erilaisista suhteista ja suhteiden tiloista ja suhtautumisista.

Romaani hakee mallinsa rakkausromaanigenrestä, ja poikkeava aiheenkäsittely ja selkeä feminismi on sen etu. Lähtökohtana on naispäähenkilön vapaudenkaipuu toteuttaa itseään, ja tässä romaanissa toteutushalu keskittyy seksiin, joka ulkoistuu parisuhteesta.

”En mä käytä vapauttani etsimällä parempaa suhdetta. Se mitä mä vapaudellani teen tapahtuu meidän suhteen ulkopuolella. Mua ei kiinnosta mitä sä teet omallasi. – – Mua kiinnostaa vaan, millaista meillä on keskenämme.”

wp-1581755585052.jpg


Pidän siitä, että pariskunnan kipukohtia pistellään, esimerkiksi keskustelun vaikeutta.  Genretyypillistä on melko ulkokohtainen, osin jopa ulkonäkökeskeinen henkilöiden kuvaus, etenkin seksiseuralaisten osalta. Se on selitettävissä, sillä minäkertoja-Klaaran Tinder-veikkoset ovat vain tarpeen tyydyttämistä varten, eivät muuta. Kunnes siihen rasahtaa tarpeellinen särö.

Taas aiheeseen! Suhteellisen vapaata käsittelee suunnitelmallisen tuntuisesti kaikkea mahdollista, mitä mielikuvat ja tutkimukset avoimesta suhteesta sisältävät. Esimerkiksi kirja käsittelee aiheesta tätäkin: seksikumppani haluaakin enemmän kuin piipahduksen tai puoliso tai itse ihastuu seksipartneriin. Niissä osuuksissa on aitouden tunnetta, kun koen kirjassa aika paljon myös asetemallisuutta.


Toistan: tärkeintä on kirjassa aihe. Sitä kypsytellään hitaahkosti, ja sitten päästään seksiseuralaisvaihtuvuuteen. Kertojalle ei riitä kokemus aiheesta, vaan hän usein ymppää tietopläjäyksiä, jotka eivät ole tekstissä vielä ihan sulaneet kaunokirjallisuudeksi. Kirjallisesti ei romaani yritäkään imponoida. Teksti etenee nakuttavan journalistisesti, ja se sopii kertojan henkilökuvaan. Juttu luistaa ja juoni vetää. Kiinnostavia kerrontaosuuksia ovat esimerkiksi kohdat, joissa Klaara personoi Parisuhteen ja siten antaa kyytiä hallitseville suhdemalleille.

”Parisuhteen taustavoimat pelottelevat, että jos Parisuhteen nakkaa ulos, niin koti käy tyhjäksi. Jäljellä on kaveruussuhde, ontto kulissi. Mutta meille käy aivan päinvastoin: kun suljemme Parisuhteen komeroon, meillä on kivaa. Käyttäydymme normaalisti, kuin kaksi kaveria. Onnemme riippuu vähemmän toisistamme, mistä seuraa että olemme onnellisempia yhdessä. En ole enää marttyyri, jos minulla on tylsää, omahan on elämäni.”

Ja taas aihekeskeisyyteen! Kirja varmasti jakaa ajatuksia, ja Klaara siippoineen ja ystävineen saa lukijoita asettumaan puolesta ja vastaan. Hauskaa, että mukana on provosoinnin siemeniä ja päähenkilössä särmää, siis ärsyttävyyttä ja myös muuta. Silti huomaan: ei tarvitse valita puolta vaan voi tarkastella, mikä on mahdollista tai sopii kenellekin – mikä puolestaan itselle merkitsee vapautta ja tuntuu mahdolliselta ja miksi. Osuvasti tarina sysää lukijan miettimään omia asenteitaan ja arvojaan pitkän liiton ideaalista.

– –

Riikka Suominen
Suhteellisen vapaata
Otava 2020
romaani
381 sivua.
Sain kirjan kustantajalta (pyytämättä).

Muualla: Kirsin kirjanurkka.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa

Olisi jotain kerrottavaa on kirjan nimi. No, todellakin! Romaani kertoo taitavasti puhumattomuuden vaikutuksista, en siis huokaile proosan kerrontalaatua vaan romaanihenkilöiden vuorovaikutusjumia.

Kotimaisen proosan lukijoille ei teemana puhumattomuus ja kohtaamattomuus mitenkään yllätä, ja tottahan se on kansallisuudesta ja kulttuurista riippumatta merkittävä väärinkäsitysten ja probleemien syy. Celeste Ngn esikoisromaani Olisi jotain kerrottavaa (Gummerus 2020) lisää teemaan kahden kulttuurin perheen jännitteet 1970-luvulla.

Kiinalaistaustainen James ja amerikkalainen Monica tapaavat 1950-luvun lopulla, kun James on aloitteleva yliopisto-opettaja ja Monica opiskelija. Suhde karauttaa Monican urahaaveet karille: hänestä kehittyykin äitinsä kaltainen kotirouva, mitä hän on yrittänyt välttää. Välit äitiin kyllä katkeavat, koska äiti ei hyväksynyt tyttären liittoa. Sen seurauksista olisi jotain kerrottavaa Monican ja Jamesin kesken, samoin pariskunnan kolmelle lapselle – vaan ei. Perheessä ei perimmäisiä ajatuksia tai vaikeuksia paljasteta muille. Esimerkiksi:

”Jamesin vatsanpohjaan putoaa kivi. Valkoinen on ollut koko heidän suhteensa ajan vain paperin, lumen ja sokerin väri. Jos jompikumpi on maininnut jotain Kiinaan liittyvää, kyseessä on ollut kaalilaji, isokukkainen huonekasvi tai sentyyppinen noutoruoka, josta James ei perusta. – – mitä James on pelännyt alusta asti. Sen, että Marilyn on koko ajan lokeroinut kaikki mielessään: valkoinen, ei valkoinen. Ja sen, että ihonvärillä on todellakin merkitystä.”

Ng kuljettaa tarinaa takauimin, koska romaani käynnistyy hetkestä, jolloin lukija tietää perheen teinitytön kuolleen. Dramaattinen tilanne antaa ainekset purkaa teemoja ihmisille annetuista leimoista, yksinäisyydestä, perheenjäsenten toisilleen tyrkkäämistä tietoisista ja tiedostamattomista odotuksista – ja ennen kaikkea siitä, miten kotona jää kunkin perheenjäsenen ydin näkymättömäksi, tunnistamattomaksi ja kohtaamattomaksi.

wp-1580969387474.jpg

Ng tuo niin tässä kuin aiemmassa suomennoksessaan myös selvästi näkyviin, millaista on perheessä yhden lapsen suosinta ja muiden ohittaminen. Romaaniin pakkautuu paineinen, ahdistava tunnelma monestakin syystä. Yksi on äidin panostus yhteen lapseen, minkä seurauksena on muiden jääminen syrjään ja panostuksen kohteen tukahduttava varjoelämä. Romaani on surumielinen, ja tuntuukin vetisenpilvisen talvitunnelman toivotulta valonkajolta, että ihan lopussa tarjotaan hitunen tulevaisuudentoivoa.

Olisi jotain kerrottavaa ei sytyttänyt minua siten kuin Tulenarkoja asioita, mutta pätevää, henkilövetoista proosaa Ng tuottaa. Tarinan ja kerrontatyylin varmuus kannattelee lukijaa, joka saa romaanista aimo annoksen oppia inhimillisistä virheistä ja niiden vaikutuksesta.

– –

Celeste Young
Olisi jotain kerrottavaa
suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2020
romaani
285 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg vahvistaa uskoa romaanitaiteeseen. Rakkauden Antarktis (Tammi 2019) tekee kuolleista eläviä, sanoista paperilla hengittäviä ja kuvitellusta totta.

Romaanin nuori kertojanainen kuvaa kuolemaansa, toistaa pitkin kirjaa sen yksityiskohtia aina uusia nyansseja lisäten. Kuolemankuvailujen välissä hän kertoo elämästään alkoholistiperheessä, pikkuveljen hukkumisesta, rakkaudestaan nistiin, huostaanotetuista lapsistaan, omasta huume-elämästään ja itsensä myymisestä. Raskaita aineksia siis, eikä toteutus niitä peittele – silti ilmaisussa on ihmeellistä ilmaa.

Nuorena kuollut vanha sielu lepattaa välitilassa, josta kertoja näkee äitinsä, isänsä ja lastensa elämään. Hän määrittää lopullisen kuoleman koittavan silloin, kun kukaan ei enää lausu hänen nimeään –  ja vielä riittää lausujia, sillä kertoja käy myös tulevaisuudessa, lastensa aikuisuudessa, kunnes jäljellä on ehkä enää yksi.

wp-1580322782385.jpg

Kirjan rakenne ja kerronta kuljettavat lukijaa varmaotteisesti kaiken sen kuvaamansa turvattomuuden läpi. Kauheudet eivät kutistu hiotun kielen kirjopesussa, vaan kaikki sävyt korostuvat ja muoto pitää kuosinsa. Julmuuksien ja rappion rinnalla kukoistaa elämän arvo – alkoholistien, nistien ja syrjään sysättyjen arvo. En ole ensimmäinen, joka ei löydä kirjaa paremmin kuvaavia adjektiivia kuin kaunis ja lohdullinen.

”Maailma oli sateesta raskas, sademaailma jossa vihreä hehkui tavallista kirkkaampana, sen näköinen kuin se olisi upotettu veteen. Klorofylliä tihkuvia pehmeitä puunlatvoja. Sateesta märkää asfalttia. Kuolleiden eläinten verivanoja. Mäyriä ja lintuja. Nämä minä näin.”

Jos joku haluaa esimerkin, mikä ero on rikoskirjalla ja romaanilla rikoksesta, vertailua konkretisoi Rakkauden Antarktis. Luen myös dekkareita, ja niiden joukossa on kiinnostavaa kirjallisuutta – vertailussani onkin kyse ilmaisutavan moniuloitteisuudesta. Dekkareissa rikos ja sen setviminen johtavat usein juonipainotteisuuteen. Stridsbergin romaanissa tapahtuu paloittelumurha, mutta romaani keskittyy uhriin ja hänen kokemustensa ja ajattelunsa verbalisointiin, ei rikolliseen tai rikoksen selvittämiseen. Tässä romanissa ei  uhri eivätkä hänen omaisensa ole statisteja.

”Ja kuvio on joka kerta sama: poliisit ja kriminologit esittävät sankareita ja istuvat tukkakiiltävinä siisteissä huoneissaan ja puhuvat murhaajasta. Samaan aikaan minun maailmani muuttuu näkyväksi, vaarallinen alamaailma hivuttautuu lähemmäs tavallisten ihmisten valoisaa maailmaa kaikkine narkomaaneineen, huorineen, rikollisineen ja muine desperadoineen. Sellaiset roolit annetaan yleensä statisteille. Mutta oikeasti ihmisiä kiinnostaa vain murhaaja, sillä vainajaahan ei enää ole. Niin, uhri on useimmiten nainen, kalpeanvihreä ruumis joka vilahtaa kuvassa nopeasti ja katoaa samaan tyhjyyteen mistä on tullutkin.”

Rakkauden Antarktis kuvailee paljon kuolemaa ja surua, mutta se on elämän puolella. Vaikka elämä olisi lyhyt tai repaleinen, tai ei olisi enää yhtään ihmistä, joka muistaa nimen rakastavasti, jotain on ollut.

”Tarinat siitä, miten maailmankaikkeus jatkaa laajentumistaan, tekevät irti päästämisen minulle helpommaksi, se ajatus että me olemme osa samaa päättymätöntä liikettä.”

Hieno, kaihtelematon, viisas romaani.

– –

Sara Stridsberg
Rakkauden Antarktis
suomentanut Outi Menna
Tammi 2019
romaani
179 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Habaneran havaintoja, Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Kirsin Book ClubLeena Lumi, Reader, why did I marry him?,

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Lukurauhaa 2020 – älä unohda näitä vuoden 2019 kirjoja

Hyvää lukurauhan päivää! Minkään ei pitäisi estää rauhoittumista lukemiseen myös muina päivinä, mutta minun puolestani voi tälle asialle nimikkopäiviäkin perustaa. Ei tässä muu auta kuin jatkaa antoisaa harrastusta eli lukea kirjoja, myös ihan paperisia, ja jokunen myös ostaa, koska kirja-alan tilastoinnit lähettävät varoitusmerkkejä kirjan ja lukemisen kohtalosta.

Lukurauhapäivän lukemisen lomassa muistuttelen siitä, että uutuuskirjatulvaa kannattaa padota välillä myös ”vanhoilla” kirjoilla. Todellakin outoa: viime vuonna ilmestyneet kirjat vaikuttavat markkinoilla jo menneen talven lumilta. Ja koska ei tänä talvena etelässä juuri ole lunta nähty, kannattaa palata viime vuoden kirjojen muistoihin, jotka eivät ole sulaneet pois. Nyt taisi mielikuva kirmata jäätäväksi, mutta ajatus on pakkasenkirkas: edellisen kauden ja vielä sitä vanhemmat, kiinnostavat kirjat eivät ole kadonneet minnekään. Muistutan tässä jutussa minuun vaikuttaneista vuoden 2019 romaaneista, jotka eivät ole kovin paljon olleet esillä. Järjestys etenee elämänkaarimaisesti.

Malin Kivelä: Sydän

Sydän sykähdyttää kerronnallisesti taitavana kuvauksena pelon ja rakkauden ajasta. Kivelän kuvaus on tarkkaa ja näkemyksellistä. Kertoja synnyttää kolmannen lapsensa, jolla ilmenee sydänvaiva. Kirja ei silti kerro vain siitä vaikka paljon siitä. Kirjassa kertoja on kokonainen harsomaisenakin.

Jani Nieminen: Komero

Miksen ole nähnyt kirjajutuissa montaakaan mainintaa Komerosta? Se on mainio kertomus perheestä, nuoruudesta ja ystävyydestä. Kasvukertomukset eivät ole kirjallisuudessa harvinaisuuksia, mutta harvinaisen vinkeästi Komerossa kertojahenkilö kelaa mennyttä yhdistäen tapahtumiin lepattavia näkyjä. Viihdyin ja liikutuin kirjan parissa.

Cristina Sandu: Vesileikit

Novellistinen, tiivis romaani puhaltaa köyhän maan kuviokellujat maailman tuuliin ja kertoo siten rivien välein ja harkituin sanoin juurtumisesta ja juurettomuudesta, kun alla liikkuu arvaamaton elämän virta.

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjä

Sääskenpyytäjä on repaleinen tarina aikuisen naisen ja vanhojen vanhempien suhteesta – eletyn elämän pikakatselmus menneeseen ja nykyisyyden käänteentekeviin tapahtumiin. Kerronnan karheus ja näkökulmavaihtelu lisäävät lyhyen kirjan intensiteettiä.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Jokin minua viivytti tarttumaan Pienen hauen pyydystykseen, en tajua mikä, sillä lukukokemus taitaa olla viime vuoden romaaneista iloisimmin yllättävä. Riemastun romaanin pohjoisen tunnelman kummasta väreilystä. Taas on kyse perheestä, sukupolvista, yhteisöstä ja rakkaudesta, mutta voi peijooni, mitä muita aineksia Karila saa siihen linjakkaasti mukaan!

Aki Salmela: Eläimen varjo

Vuoteni 2019 alun iloja oli runokokoelma Eläimen varjo, jonka runoissa eläimellisyys inhimillistyy. Pidän runojen ajatelmatiheydestä. Kokoelmassa vaihtelee runomuotoja proosaan, ja käännöstäkin pukkaa. Nämä runot pysyivät pitkään yöpöytäkirjana, jota oli ilo silmäillä iltaisin ja bongata ajatelma yön kylkeen. Sitä paitsi kirjan kansi on vuoden 2019 parhaita.


wp-1581146611564.jpg

Mitä luen nyt lukurauhan päivänä? Ostin syksyllä kirjamessuilta William Shakespearen Sonetit (Gaudeamus 2010 / 1609). Runot on kääntänyt Kirsti Simonsuuri. Tämän kirjan ekstraetu on se, että syvästi sivistynyt Simonsuuri aukaisee joka runon viereen sonetin viittaukset, kuvaston ja kontekstin aikaan ja tapoihin. Lisäksi kirjassa on käännöksen alapuolella alkukielinen sonetti.

Monena iltana minut on tehnyt onnelliseksi tieto, että voin päättää ehtoon ajattomaan lyriikkaan. Olen lukenut sonetin silloin tällöin ennen yöuntani. Siksi sonetteja riittää luettavaksi vielä tässä helmikuussa. Lukurauhani siis jatkuu vielä jonkin aikaa Shakespearella, mutta jatkuu se myös uutuuksin ja jo aiemmin ilmestynein vielä lukemattomin kirjoin. Vielä kirjoja julkaistaan suomeksi. Vielä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Anne Frankin päiväkirja: klassikkohaaste 10

Kirjabloggaajien klassikkohaaste käy jo kymmenettä kierrosta. Tarkoituksena on lukea klassikko, joka on syystä tai toisesta jäänyt välistä. Haastetta emännöi Taikakirjaimet-blogi, josta voi 31.1.2020 jälkeen lukea postauskoosteen.

Klassikkohaaste10

Olen tähän asti ohittanut Anne Frankin päiväkirjan. Se tuntui nyt ajankohtaiselta Auschwitzin vapautumisen 75-juhlaviikolla. Syy on yksinkertainen: historiasta on opittu valitettavan vähän, mutta pitää silti yrittää – muistaa ja muistuttaa.


Anne Frankin päiväkirja on teos, jonka tietää aika tarkkaan, vaikkei sitä olisi lukenut. Valitsin kirjasta mukaelman, Ari Folmanin ja David Polonskyn sarjakuvan (Tammi 2019), joka on tehty yhteistyössä Anne Frank Fonds -säätiön kanssa. Se samalla tukee Unicefin lapsen oikeuksien työtä.

Anne alkoi kirjoittaa päiväkirjaa nimeltä Kitty 13-vuotispäivänään, ja hän jatkoi sitä siihen, kunnes natsit löysivät Frankin perheen ja heidän tuttavaperheensä ullakkopiilon ilmiannon perusteella elokuussa 1944. Anne oli silloin 15-vuotias. Hän kuoli keskitysleirillä lavantautiin keväällä 1945.

Kirjan loppusanojen perusteella sarjakuva on uskollinen Annen isän toimittamien päiväkirjojen teksteille. Mukana on joitain pitkähköjä osuuksia päiväkirjoista, mutta valtaosa etenee kuvakerrontana, joka tukeutuu päiväkirjatekstiin, osin myös puhekupladialogeihin.

wp-1580273995478.jpg

Sarjakuva esittää Annen pirskahtelevana teininä, väkevästi tuntevana, voimakastahtoisena ja herkkänä tyttönä, joka havainnoi muita tarkasti, eikä säästele itseään.

”Minulla on eräs silmiinpistävä piirre, jonka kaikki ovat varmasti huomanneet, nimittäin itsetarkkailuni. Voin tarkastella itseäni aivan kuin olisin vieras ihminen. Voin tarkastella arkipäivän Annea täysin ennakkoluulottomasti ja puolustelematta, katsellen, mitä hyvää ja mitä huonoa hän tekee.”

Annen päiväkirja on arvokas tallenne eristyksissä olemisesta, perhesuhteista ja muista ihmissuhteista jatkuvan ulkoisen pelon ympäröimänä. Siitä huolimatta ullakkoporukka yrittää elää tavattomissa oloissa mahdollisimman tavallisesti. Ja tavallista onkin pieni tora, ihmisten hyvien ja huonojen puolien arki-ilmeneminen. Lisäksi päiväkirja valaisee järisyttävän aidosti teinivuosien tuntoja: nuoren tytön mielenliikkeitä, mielialavaihteluita, unelmia ja ajattelun kehitystä. Ja lukijana puristaa koko ajan tieto, miten elämää pursuavan tytön tulee käymään.

”On suuri ihme, että en ole luopunut kaikista odotuksistani, sillä ne näyttävät mielettömiltä ja mahdottomilta toteuttaa. Pidän niistä kuitenkin kiinni, koska uskon yhä ihmisen sisäiseen hyvyyteen.”

Kuvitustyyli tukee tekstiä hienosti. Hahmot ovat selkeitä, ja väritys heijastelee tilanteiden tunnelmia. Kuvakokojen vaihtelevuus tuo rytmiä ja eloisuutta kerrontaa, ja Annen mielikuvituksen lennon kuvitus välittyy erityisen sävykkäästi.

En ihmettele Anne Frankin päiväkirjojen suosiota. Kirja huokuu elämän voimaa. Se konkretisoi, miten miljoonat erilaisuuttaan tapetut ihmiset ovat olleet vereviä, ajattelevia ja tuntevia yksilöitä tulevaisuus edessään – ja joku on ottanut oikeudekseen sen riistää. Ja joku tällä viikolla ampui väripatruunoita suomalaisen synagogan seiniin.

wp-1580273969494.jpg

– –

Ari Folman & David Polonsky
Anne Frankin päiväkirja
suomentanut Anita Odé
Tammi 2019
sarjakuva
157 sivua.
Lainasin kirjastosta.


Aiemmat klassikkohaastejuttuni:
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

24 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, sarjakuva

Kim Leine: Punainen mies, musta mies

Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetta on yksi vaikuttavimmista historiallisista romaaneista, jonka olen lukenut. Aika ja miljöö tietysti vaikuttavat erikoisuuksineen, mutta ilman rohkeaa, rönsyilevää kerrontaa ei kirjasta tule mieleenpainuvaa. Leinen Punainen mies, musta mies (Tammi 2019) palaa samoille apajille ja tarjoaa runsaan proosakokemuksen Grönlannista 1700-luvun alusta.

”On satanut lunta. Lunta, hän ajattelee. Heinäkuussa? Kaikki on täällä erilaista. Minusta on tullut erilainen. Illat ovat tuhoutumista, aamut ylösnousemusta. Se on uusi elämä.”

Heti alkuunsa tempaisen latistuksen: kyllä 680 sivussa olisi ollut karsimisen varaa. Ja perään totean, etten silti tiedä, mistä pitäisi ottaa pois. Leinen taito vaihtaa kertojia, kerrontatapaa, osin tyyliäkin pitää lukuvireen yllä. Hämmästyttävää on se, ettei kirjassa ole oikeastaan juonta, ja silti siinä on etenevä henki. Tarinoita ja henkilöitä sen sijaan piisaa.

wp-1578120725118.jpg

Kirja kuvaa grönlantilaista siirtokuntaa, jonka keskeinen henkilö on pappi Hans Egede, todellinen henkilö, jonka kirjojen katkelmia Leine hyödyntää romaanissaan. Kristillinen käännytystyö sekä Egeden käsitykset ja toiminta ovat yksi tärkeä osa romaanista. Minulle pääosassa on romaanin ankara miljöö, jolle kaikki on alisteista. Siellä pysyy hengissä vain sattuman kaupalla. Rakkautta saattaa olla, hintavaa, ja ihmisenä olo kiikkerää.

”Rakkaus on kuin kajakilla melomista. Valoisan taivaankannen ja pimeän syvyyden välinen ohut, hauras raja on lähes näkymätön, siinä huimaa helposti, ja silloin hukkuu. Tai alkaa vihata itseään. Sillä jos katsoo alas, näkee itsensä, ja silloin on hukassa.”

Romaanin punainen mies on myyttinen grönlantilaishahmo, joka pystyy hengen voimalla liikkumaan paikasta toiseen. Romaanin musta mies, Egede, ei voi sietää pakanallista poppaukkoa, jonka poikaa hän pitää ottopoikanaan. Tilanne edustaa räikeimmin yhtä kirjan pääteemaa: valloittajien omahyväisyyttä ja kahden kulttuurin väliin jäävien onnettomuutta. Yksi sanoma-aines on suora: öykkäröivät valloittajat eivät esikuvaksi käy rauhallisille alkuperäisasukkaille. Kristinuskon toitottamisen kaksinaamaisuus on romaanin yksi näkymä ”sivistys”ihmisen älyttömyyteen. Paljaimmin se tulee esille inuiittinen kysymyksinä papille, joka on pakkasessakin helteessä, kun naiivinosuviin kysymyksiin pitäisi löytää ulkokohtaisesta pelastusopista vastaukset.

Romaanissa on tukuittain kiinnostavia sivuhahmoja kuten Egeden vaimo tai erikoinen neitsyt Titia, mutta Leinen romaani ei ole henkilövetoinen kertomus vaan jäämereläisen laaja, välähtelevä, rakoileva tarinalautta, josta irtoaa juttupaloja. Ne sulavat ja jäätyvät odottamattomasti. Esimerkiksi 2/3 romaania seurataan yhtä tärkeää henkilöä, joka yllättäen kuolee – eikä siitä sitten sen enempää jaaritella. Tai 400 sivua seurataan toista tärkeää henkilöä, joka yhtäkkisesti kohtaa kohtalonsa – ja siinä se. Mutta miten he kuolevat, miksi tai mistä syystä? Se jäädyttää. Yllättää.

”Tärkeän” henkilön kuolema on tasa-arvoinen kymmenien muiden joukossa. Ymmärrän Leinen tavan kuvata kuolemaa siten, että se on oikeudenmukainen kaikkien kannalta: lopullinen loppu, siinä se. Siirtokunnassa kuollaan eri syistä – ja paljon, usein. Siinä ei ole mitään ihmeellistä – paitsi 2000-luvun ihmiselle kuoleman tavallisuus, näkyvyys, kaikin aistein todennettu raadollisuus.

Harva kuvaa elämistä äärioloissa niin rehvakkaan rujosti kuin Leine. Elinolot, rellestämiset, ruumiinnesteet, synnytykset, kuolema kärpäsen lailla ja muut inhimillisen toiminnan tapahtumat saavat vauhtia ja väriä, maalia leveällä pensselillä. Siihen ei moni pysty. Suuri elämyskertoja, tällainen:

”Kirjoita niin kuin tuuli puhaltaa, poikani. Siinä on paljon hyvää. Siinä on elämää, sielua ja sydäntä. Kirjoita niin kuin puhut äläkä ajattele, onko se oikein vai väärin.”

– –
Kim Leine
Punainen mies, musta mies
suomentanut Katriina Huttunen
Tammi 2019
romaani
681 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.

Muissa blogeissa: Kulttuuri kukoistaa ja Mummo matkalla.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Otan aina iloisesti vastaan dekkarilajia laventavat teokset. Stuart Turtonin jännäriä Evelynin seitsemän kuolemaa (Otava 2019) luonnehditaan omaperäiseksi ja ainutlaatuiseksi.

Minäkertojaetsivä Aiden Bishop selvittää rähjäisessä eristyneessä kartanossa kartanontyttären Evelynin murhaa. Kartanossa on käynnissä Evelynin kotiinpaluujuhlat, ja pytinki on täynnään tanssiaisväkeä ja sakeaa menneisyyttä, joten selvitystyössä riittää kiemuroita. Vallankin kun homma kääntyy murhan estämiseksi ja samalla kertojan hengissäselviytymiseksi. Tai joksikin vielä merkillisemmäksi.

”Minulle luvattiin kahdeksan isäntää, jotta voisin ratkaista murhan, ja olen saanut heidät, paitsi Bell oli pelkuri, hovimestari piestiin puolikuoliaaksi, Donald Davies pakeni, Ravencourt pääsi hädin tuskin liikkumaan ja Derbyn päässä eivät ajatukset pysy. 
On kuin minun olisi käsketty kaivaa kuoppaa varpusista tehdyllä lapiolla.”

Eli päähenkilö saa kahdeksan mahdollisuutta, kahdeksan päivää selvitystyöhon imeytymällä muiden henkilöiden nahkoihin. Hän herää päiviin eri henkilöinä, näkee eri kulmasta tapahtumat ja muut henkilöt. Hänen mukanaan juonessa pyörivät arvoituksellisia hahmoja kuten Ruttolääkäri, Lakeija ja Anna. Keitä he ovat? Kuka oikeastaan Aiden on?

wp-1579425026277.jpg

Eihän tällaista rinnakkaistodellisuusdekkaria tosiaankaan ole tullut luettua. Periaatteessa minun pitäisi innostua, mutta sitten kompastun kirjan nokkeluuteen. Siinä on ihan liikaa näpertelyä ja henkilöitä, joita ei juonen päivien kierto valaise. Ja liikaa sivuja. Evelynin seitsemän kuolemaa näyttäytyy minulle pelkkänä kokeena, kokeiluna unenomaisesta  jännäristä.

Hetken mietin, miksi Kate Atkinsonin upea Elämä elämältä vaihtoehtotodellisuuksineen on mielestäni ylittämätön ja Turtonin kirja alittaa riman. Siksi, että Atkinsonilla oli juonikikkailun ja kerrontaratkaisuiden lisäksi syvempää sanottavaa. Tällä kirjalla ei, ei juonesta, ei kerronnasta, ei henkilöistä, ei ihmisenä olemisesta, ei maailmasta. Voisin kuvitella, että taitavana tv-tuotantona kirjasta saisi näyttävän sarjan, mutta luettuani se tyssää näin:

”Liian vähällä tiedolla on sokea, liika tieto sokaisee.”

– –

Stuart Turton
Evelynin seitsemän kuolemaa
suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava 2020
dekkari
494 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.
Julkaisuvapaa 23.1.2020.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Takaliepeessä luonnehditaan Jenny Colganin romaaneja hyvän mielen kirjoiksi. Sen lisäksi romaanissa Uusia lukuja ja onnellisia loppuja (Gummerus 2020) panostetaan kirjojen merkitykseen ja Skotlantiin. Se on lähtökohtaisesti vastustamatonta.

wp-1578336992308.jpg

Hentoinen Nina saa kenkää birminghamilaisesta kirjastosta, mutta YT-hötäkässä hänessä alkaa itää idea perustaa kirjakauppa pakettiautoon. Auto löytyy satojen kilometrien päästä pohjoisen nummilta. Sinne Nina muuttaa kirjalasteineen, ja onnenkantamoisia riittää: ihana vuokra-asunto, hyvin viriävä kaupankäynti ja mukava ympäristö.

Chick lit -velvoitteita romaanissa riittää. Päähenkilö etsii itseään, paikkaansa ja kerää rohkeutta toteuttaa unelmiaan. Ninan vastavoimana liehuu suora ja reipasotteinen ystävä, ja uudessa ympäristössä päähenkilö tutustuu jäyhänreiluihin ylämaalaisiin, joten saadaan käteviä vastakohtia etelän kaupunkiolot – pohjoisen kylähenki. Joukkoon sirotellaan pieniä kommelluksia, joissa päähenkilön hyvä sydän ja auttavainen luonne paistaa, mutta täytyyhän sankarittaren hetkittäin kiukutella, ehkä sille oikealle. Ja nyt pääsen romanssiosuuteen.

(Voi Jane Austen, mitä olet mennyt tekemään romanttiselle kirjallisuudelle! Lyömättömät asetelmasi ja tyyppihahmosi siirtyvät vuosisadasta ja kirjasta toiseen mutta harvoin mukana seuraa virkeä satiirisi ja ilkeänhauska huumorisi.) Colgan nappaa kirjaan eräänlaisen Wickham-hahmon kiltteyspotenssilla kymmeneen, eikä mr Darcya ole vaikeuksia tunnistaa heti inkarnaation ensimmäisestä ilmestymisestä lähtien. Se siitä.

”’En voi ymmärtää’, mies sitten selitti päätään pudistellen, ’miksi kukaan viitsisi nähdä vaivaa keksiäkseen uusia ihmishahmoja maailmaan, joka on etuudestaan täynnänsä miljardeja ääliöitä, joista en voisi vähempää välittää.’”

Söpöä ja viihdyttävää kirjassa riittää, mikä peittää päähenkilön pienet huolet ja realiteettivälähdykset. Ja kyllä, Uusia lukuja ja onnellisia loppuja on varmasti monelle hyvän mielen kirja. Kyllä minulle vaihtelun vuoksi romanttinen hömppä maistuu, mutta Colganin kirjalle olen kolmisenkymmentä vuotta ja muutama tuhat luettua kirjaa liian vanha. En siitä mieltäni pahoita, mutta kyllä anniksi taitaa jäädä humisemaan huimat Skotlannin maisemat.

– –
Jenny Colgan
Uusia lukuja ja onnellisia loppuja
suomentanut Paula Takio
Gummerus 2019
360 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, julkaisuvapaa 20.1.2020.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Peijooni sentään, että virkisti tämänkertainen kirjallinen kalareissu, Pienen hauen pyydystys (Siltala 2019). Juhani Karilan romaanin kerrontatapa ja tunnelma hykerryttävät.

Olen lukenut Karilan novelleja, ja niiden vinksahtaneisuus tietyllä tavalla kiinnosti, mutten niihin erityisesti hurahtanut. Romaani sen sijaan vetää heti mukaansa ja yllättää käänteillään.

wp-1579025186390.jpg

Ehkä hämmästyn hieman sitä, että juonella on kirjassa rooli, ei vain kerronnalla. Ja tempaisenpa juonen heti alta pois. Elina ajelee lomaviikolleen kotikyläänsä Lappiin tarkoituksenaan pyydystää suolammen pohjilla uiskenteleva hauki. Se on elämän ja kuoleman kysymys. Jurottavaa naista jäytää, ja sen oivaltaa naapurinukko Pöllö. Kylille hurauttaa Elinan vuoksi Janatuinen, merkittävän hätkähtämätön naispoliisi. Muutama kyläläinen liittyy mukaan selvittämään Elinan tilannetta. Eikä siitä sen enempää, mutta näin Elinaa kuvailee naapuri:

”Ylijaakon nuorellaemännällä oli kakarana aina nenä kiinni kiriassa. Senki pitäs olla jo huutomerkki muille että rietas on päässy näpelöimään sen sielua. Ei kukkaan normaali ihiminen luje niin paljon. Eikä se puhunu lukemastaan mittään. Se oli niinko säilytysarkku johon lyyään koko ajan lissää tavaraa mutta ko kannen avvaa siellä ei olekkaan mittään.”

Karila leikittää lukijaa, ainakin minua. Romaanin alku johdattelee ihastelemaan eräolosuhteita, sitten naureskelemaan arktiselle hysterialle, aavojen kairojen tapahtumattomuudelle ja vähäväkisyydelle, harvojen asukkien originelliudelle. Aika pian ilmestyy pikkuhuomautuksia, joissa uskomusolennot otetaan arkipäiväisinä ilmestyksinä mukaan tarinaan. On härnäävä hiisi, luonteikkaita karvakasoja lajinimeltään peijooni, on meteli ja muita myyttisiä olentoja. Ja Moukku-Olli. Mutta peijoonista tämän verran:

”Sillä oli leveä hymy karvaisella sammakon naamallaan, ja Janatuinen tunsi sen sormet ja niiden voiman ja aavisti, että väkevät vastustajat eri aikoina olivat mitanneet noita voimia totisissa leikeissä. Hän arveli tietävänsä, miten niissä oli käynyt. Hän katsoi peijoonaa silmiin. Kahteen tunneliin, joiden pohjalla kimmelsi tähtiä ja tähtien takana vihreitä ja purppuraisia galakseja, jotka kietyivät hitaasti akselinsa ympäri. Janatuinen räpytteli ja pakottautui katsomaan peijoonin naamataulua kokonaisuutena. Sekin oli häiritsevän vieras.
Lähde mukaan kaikkeen.
– No helvetti, Janatuinen sanoi. – Mennään sitten.”

Ehkä hieman kirjan loppupuolella merkillisyyksien virta karkaa uomistaan, mutta kokonaisuus loppusivuineen säilyttää hyvän olon ja riemastuksen tunteet, joita romaani on pitkin matkaa tuottanut. Tekstissä riittää spefi-efektien lisäksi kielellistä kivaa, hulvattomia tilanteita ja mainiota dialogia pohjoisen puheen maustein. Mitä kirjasta jää mutta jäljelle? Aika näyttää, mutta nyt Pienen hauen pyydystys tuntuu kirjavuoden 2019 raikastajalta.

P.S. Jo aivan alussa kirjassa mainitaan Moukku-Olli, ja hahmo tarjoaa myöhemmin tarinaan merkittäviä merkillisyyksiä. Nimi iskee minuun pommin lailla – ja ihan omista syistä. Saan kirjaa lukiessani ja googlettelemalla selville, että Moukku-Olli on tunnettu pohjoinen legenda rauhattomasta, siunaamattomaan maahan haudatusta sielusta. Mutta nyt menee kummalliseksi ja henkilökohtaiseksi. Ja tähän väliin totean, että hämäläis-eteläsuomalaisina ei minulla ja perheelläni ole ollut mitään tietoa pohjoissuomalaisista kummituslegendoista. No, oma tarinani: Kun odotin toista lastani, kerroin 2-vuotiaalle esikoiselleni, että hän saa sisaruksen, mutten tiennyt sukupuolta. Poikani mietti hetken ja sanoi: ”Sen nimi on Olli-Moukku.” Nyt aikuisena Olli (ei, toiseksi nimeksi ei annettu ”Moukku”) on alkanut rampata Sodankylän tienoilla.

– –

Juhani Karila
Pienen hauen pyydystys
Siltala 2019
romaani
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Kirja viekoon! ja Rishingshadow

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Olga Tokarczuk: Vaeltajat

Nobel-hässäkkä saatiin johonkin päätökseen, kun kaksi eurooppalaista kirjailijaa palkittiin vuonna 2019. Tartuin palkituiden kirjailijoiden teoksiin. Aloitin Peter Handken romaania Toiston pysyvyys, mutta tarinointi tökki ja kirja jäi kesken. Toisin kävi Olga Tokarczukin romaanin kanssa. Vaeltajat (Otava 2019) yllättää joka käänteessä.

Romaani koostuu tarinapätkistä. Kokonaisuutta kehystää pääkertojan intohimo preparaatteihin. Kertoja diagnosoi itselleen oireyhtymän, perseveratiivinen detoksikaatio. (Turha googletella, yritin jo.)

”Yksinkertaisesti ja tylsästi sanottuna sen voisi tulkita merkitsevän tietoisuuden sinnikästä ja jatkuvaa palaamista tiettyjen kuvien ääreen tai jopa niiden pakonomaista etsimistä.”

Kertoja harrastaa myös matkailua ja sitä myöten matkapsykologiaa, ja tämä yhdistelmä tuottaa repaleisen romaanin, jossa on vaihtelevia eri aikojen tarinoita ruumiinosista ja niiden säilönnästä. Tunnetuin on todennäköisesti kertomus Chopinin sydämestä. Minä miellyn kirjan hollantilaistarinoihin – no, moniin muihin myös.

wp-1577700750955.jpg

Heittäydyn kirjan matkaan, enkä paljon puutu siihen, mistä on kyse. Tokarczukin (ja kääntäjän) virke on taidokas, nautinnollisesti soljuva ja yllättävä. Minun lukutunnelmaani sopii pistäytyminen selittelemättä tarinasta toiseen. Joihinkin paneudun, joitain ohitan, eli ihan täysi hurahdus ei kirja ole.

Mietin kirjan myötä olemista. Olla verbiin viitataan niin romaanin alussa, keskellä kuin lopussakin: oleminen riittää, se on matkaa jostain jonnekin. Ja uskallan väittää, että elämän epäselvä olemus tallentuu romaanin tekstiin.

”Seistä sivussa. Nähdä maailma pelkkinä fragmentteina; muuta ei ole luvassakaan. On hetkiä – välähdyksiä, hetken kestäviä asetelmia – jotka näyttäydyttyään hajoavat kappaleiksi. Elämä? Mitään sellaista ei ole olemassakaan; näen viivoja, pintoja ja kappaleita ja niiden muutoksia ajassa. Aika taas tuntuu pelkältä yksinkertaiselta välineeltä näiden pienten muutosten mittaamiseen, koululaisen viivoittimelta yksinkertaistettuine asteikkoineen – vain kolme kohtaa: oli, on ja tulee olemaan.”

– –

Olga Tokarczuk
Vaeltaja
suomentanut Tapani Kärkkäinen
Otava 2019 (2007)
romaani.
432 sivua.
Ostin kirjan.

Muualla mm. Kirjaluotsi ja Nobelin ennustaja vuosimallia 2014, Juha Siro.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Yksi lempiromaaneistani on Petri Tammisen Meriromaani. Siinä merikapteeni Huurna lipuu haaksirikosta toiseen. Ja käy niin, etteivät toinen toistaan seuraavat uppoamiset eivätkä niistä hetkeksi pinnalle räpiköimiset minua kosketa niin kuin yksi hetki, jolloin kapteeni uskaltaa hetkeksi tunnistaa onnellisuuden ailahduksen. Yksi hetki kiteyttää päähenkilön perusolemuksen: sisusksiin syöpyneen uskon, ettei onni voi olla hänen osansa, onnellisuutta seuraa heti rangaistus, entistä pahempi takaisku. Siksi jatkuva huoli ja pelko hukuttavat mahdollisuudet nähdä onnen asiat.

Tarvitsin tämän johdattelun, jotta pääsen kirjaan Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2019)Kapteeni Huurnan dilemma kääntää siinä kurssiaan isän ja pojan kirjeenvaihdoksi. Huomaan: kaksikon kirjan otsikko on jo astetta toiveikkaampi verrattuna Huurnaan, joka vain kerran tunnisti olevansa melkein onnellinen.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen ovat poika ja isä, jonka kirjeenvaihto käsittelee kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen liittyvää tuskaa ja välttämättömyyttä. Sen lisäksi he vaihtavat kirjein ajatuksia elämästään ja suhteestaan.

Lukijana saan taustoituksen Röngän esikoisromaanin Jalat ilmassa kirjoitusprosessiin ja Tammisen Musta vyö -romaanin viimeistelyaikaan. Kirjailijoiden autofiktiot saavat siten tästä kirjasta vielä uuden tulkintakerroksen. On vaikea arvioida, miten lukisin tai arvioisin Silloin tällöin onnellisen, jos eivät Tammisen tuotanto ja Röngän kirja olisi minulle tuttuja. Nyt peilaan kirjeiden sisältöä aiempiin kokemuksiini heidän tekstiensä piirteistä ja sisällöistä. Tämä peilauskirja syventää kirjailijoilta lukemiani kirjoja – mutta onko se kuitenkaan oleellista? Nyt ymmärrän. Ei.

wp-1577350693662.jpg

Silloin tällöin onnellinen rakentuu taitavasti. Se on aluksi aloittelevan ja kokeneen kirjailijan vuoropuhelu, sillä tavoin suhde muuttuu myös ammatilliseksi. Aluksi isän rooli on opastaa ja omalla kirjoittajaopettajan kokemuksellan valmentaa epäröivää ja uskossaan heiluvaa kisällipoikaa.

Aluksi kirjeenvaihdossa on välillä kilvoittelun takapotku: kumpikin osoittaa kirjeissään tyylinsä virkkeiden viilaajina ja asioiden asettelijoina. Kumpikin tarjoaa toinen toistaan täräyttävämpiä sitaatteja. Tarvitaan käännekohta.

Jalat ilmassa -romaanin lukija tietää käänteen, elintärkeän pysäytyksen nuoren miehen elämässä. Nyt se ei ole fiktioon muokattua vaan tilanne, joka riisuu pojan ja isän alkuosaa paljaammaksi. Se tarkoittaa kirjan loppuosaan aiempaa avoimempaa ja rehellisempää otetta. Se tarkoittaa kirjekirjan lukijalle tilannetta, jossa tulee yhtäkkiä osalliseksi perheprivaattia. Se on merkittävä luottamuksen osoitus. Se on sekä kohottavaa että pelottavaa. Se on vaikuttavaa.

Röngän ja Tammisen kirjan voi lukea monin tavoin. Esimerkiksi kirjoittamispohdinnoista muodostuu yksi oivaltavimmista kirjoittamisoppaista, joka ottaa huomioon kirjoitusprosessin, kirjailijan oman kirjoittajaäänen etsimisen ja tekstin työstämisen tekniikan.

”Muistan kun olin lopettelemassa yhtä ensimmäistä kirjoittajakursseistani. Luokan takaosasta kuului vielä viimeinen kysymys:
– Eli puolet pois ja varsinkin kaikki adjektiivit, niinkö se oli?” (PT)

– –

”PS En totellut ohjeitasi. Lähetin käsikirjoituksen saman tien viilaamatta.” (AR)

Kirja myös naurattaa monin kohdin. Anekdootit, keventävät jutut ja heitot virkistävät kokonaisuutta. Ne eivät vähennä painavaa sisältöä.

Kirja on myös tarina, jossa oleellista on yhteys kirjoittajien kesken – ja siihen liittyvät tekstien rivienvälit. Isä ja poika lähenevät kollegiaalisesti, silti välissä on aina valtasuhde: he ovat isä ja poika. Isä-poika-suhteen menneisyys ja nykyisyys paineistuvat pojan kirjoitusprosessin aikana. Isän anteeksipyytelyt koskettavat ja anteeksi pyydettävät asiat kirpaisevat. Pojan rohkaistuminen suoriin sanoihin ja itsensä altistaminen isän kirjakritiikille liikuttavat. Yhteinen avoimuus ja rohkeus lisääntyvät, silti: ”Milloin me puhumme siitä, että emme ole puhuneet siitä?” 

Riittämättömyyden, häpeän ja pelon alituinen piina on kirjan kirjoittajille ominaista, niin varmasti monille lukijoille. Siksi itsehoito-oppaiden sijasta suosittelen Rönkä-Tamminen-kirjaa vertaistueksi ja ymmärryksen lisäämiseksi. Armollisuuden sanoma on sanomattoman selvä. Kirja tuuppaa toivomaan uskoa ja toivoa tekijöilleen, kirjan lukijoille, jopa itselleni. Siksi tämä kirja on tärkeä.

wp-1577350712747.jpg

Silloin tällöin onnellinen on elämyksellinen kirja kasvu- ja kirjoittamisprosesseista. Siinä on ammennettavaa myös lukemisen merkityksistä. Siksi päätän juttuni lukemista koskevaan sitaattiin, vaikka Tammisen äidinkielenopettaja on kieltänyt tekstien lopettamisen siten. Uhmaan ohjetta, sillä tarkoitus pyhittää keinon: kiitän valosta.

”Vaikka kirjoittaminen on hapuilua yössä, lukeminen on kuitenkin valoa.” (PT)

– –
Antti Rönkä & Petri Tamminen
Silloin tällöin onnellinen
Gummerus 2019
kirjekirja
219 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Romaani

Vuosikatsaus 2019

Onpa ollut tapahtumia täynnä tämä vuosi! Työvuoteni kuormittavuus ei blogissani näy, mutta todettakoon tässä, ettei työhöni montaa joutilasta hetkeä mahtunut, vaikka vuoden viimeiset kuukaudet tein 85 %:n työaikaa. Se jatkuu ensi vuonna.

Kokoan perinteiseen tapaan kuluneen vuoden huippuhetkiä. Kyse on satunnaisotannasta, tämän hetken takaumatunnelmasta.

Kotimainen proosa

Linkkaan tähän joulukirjaehdotukseni ja  Finlandia-ehdokkaani. Niissä on jo julkaistu kooste tämän vuoden kirjamieltymyksistäni. Ja minusta Finlandia meni oikeaan osoitteeseen. Onnea vaikuttavalle Bollalle!

Blogijuttujeni lukijaennätyksen saavutin postauksella, jossa Finlandia-palkintokokemukseeni kiedoin haasteen Ylelle: lisää tuoreita kirjallisuusohjelmia! Tässä siis uusintana juttuni: Viestini Ylelle Finlandia-palkintojen jälkeen 2019.

Taitelilijaromaani

Vuoden taiteilijaromaani olkoon Antti Tuurin Levoton mieli (Otava 2019). Se kertoo sietämättömän kuvataitelijan Arvid Bromsin viimeisistä vuosista. Kyllä, sietämätön tyyppi – ja silti kerronta kerää lukijan sympatiat.

20191109_071821_resize_81.jpg

Käännöskirjat

Suosin selvästi kotimaista kirjallisuutta, siksi käännöskirjallisuus jää vähälle. Fred Vargasin ja Kate Atkinsonin uudet suomennokset ovat minulle aina TAPAUS. Tämän vuoden ykkönen taitaa kuitenkin olla Ian McEwanin Kaltaiseni koneet. Sen liukas aikakäsitys, kerronta ja ajatusrakennelma jysäyttivät. Muutakin hienoa luin, esimerkiksi  Kim Thuyn fragmentaarinen proosa säväytti.

Runous

Luin muutaman hienon runokokoelman. Jos yksi täytyy valita, se olkoon Sanna Karlströmin Alepala (Otava 2019). Markettikuvaston ostan oitis, se laajenee shoppailua suuremmaksi. Pakko on lisätä: Heli Laaksonen ilahdutti Aurinko. Vesi. Porkkana -kokoelmalla (WSOY 2019), Savoy-teatterin esityksellä ja lisäksi taidenäyttelyllä.

Runovuoteeni on kuulunut myös Shakespearen sonetit. Hankin Helsingin kirjamessuilta Kirsti Simonsuuren suomentaman ja selittämän sonettikirjan. Luen iltojeni iloksi yhden tai kaksi sonettia, nyt olen edennyt sonettiin nro 90.

Omia runoja pulpahtelee silloin tällöin. Lisättäköön tähän, että monia vuosia työstämäni haiku-tanka-kokoelmani löysi kustantajan, ja Muiston ajastus ilmestyy maaliskuussa 2020 (Reuna Kustannus).

Draamat

Teatterissa olen kokenut hyviä hetkiä. Viimeisin teatterikokemus tapahtui Kom-teatterissa, Making of Lea. Se oli hurmaavaa Hurmetta, näkemyksellinen ja viihdyttävä Aleksis Kivi -kuvaus. Työkiireiden tuoksinassa juttu jäi siitä kirjoittamatta. Valitsen tähän linkattavaksi kokemuksen Kansallisteatterin Sapiens-esityksestä. Siinä uusin ilmaisukeinoin kahlattiin ihmiskunnan historia. Hienoja näyttämökuvia.

20190914_090315_resize_99.jpg

Kulttuurimatkat

Huomaan, että häpeä leijuu matkustuksen ympärillä. Kompensaatiokeinot eivät häivytä matkailijan huonoa ilmasto-omaatuntoa. Silti.

Matka Islantiin oli  kohteena kohokohta. Nuoremman lapsen neljännesvuosisadan saavuttaminen vei äiti-poika-reissulle Reykjavíkiin. Pääkaupunki ja sen lähiseudut tarjosivat luontoelämyksen, jota ei turistijonoissa vaeltelukaan pystynyt himmentämään.

Taiteen perässä kävin Lontoossa ja Hollannissa. Hollantiin veti myös vanhimman poikani tapaaminen hänen uudessa kotimaassaan. Lisäksi mukavia muistoja kertyi kotimaisesta kulttuurimatkasta Mänttään ja kuntolomalta Punkaharjulle. Tämä täytyy myös mainita: Helsinki on hellinyt kahden huipputaiteilijan näyttelyllä: Ellen Thesleff ja Helene Schjerfbeck.

Oma tuotanto

Vietin näemmä tosissani Minna Canthin 175-juhlavuotta. Selkoistin sitä varten Hannan ja AgneksenHannasta kustantaja (Avain 2019) teki suoraan äänikirjan, mikä on selkokirjapiireissä harvinaista. Näin klassikosta kiinnostuneet pääsevät ajattomaan tarinaan kiinni kuunnellen. Agneksen julkaisin vapaasti luettavaksi verkkoon.

Tunnustuspalkinto

Sain Seesam-palkinnon, joka on tunnustus työstä selkokirjallisuuden edistäjänä. Olen kirjoittanut selkokirjoja, jotka tuovat jotain uutta selkokirjallisuuteen (runoja pitkän tauon jälkeen, lyhyitä novelleja, chick lit -tyyppisen romaanin, uusia Canth-selkoistuksia).

Itse pidän kirjailijatyön ohella tärkeänä, että yritän tuoda esille selkokirjoja blogissani, siksi esimerkiksi tänä vuonna olen julkaissut parikymmentä selkokirjajuttua, niiden joukossa Selkotekijä-juttusarjaa. Kehtaan väittää, että juttusarja on ainoa laatuaan: selkotekijöistä ei ole vastaavaa esittelyä ilmestynyt.

Vaikka selkokirjallisuus on vähälevikkistä ja pääosin mediapimennossa, sen merkitys pitää ottaa huomioon: yhä useampi lukija Suomessa pääsisi selkokirjojen avulla kiinni lukuiloon. Siksi jatkan valitsemallani marginaalitiellä. Ja kiitän tunnustuspalkinnosta, kannustaahan se jatkamaan.

Vuoteeni on lisäksi mahtunut monia mukavia kohtaamisia. Eritoten ihastutti se, miten kirjabloggajien kollegajoukko tuli Turun kirjamessujen Seesam-palkintojakotilaisuuteen. Sellainen huomaavaisuus lämmitti, lämmittää vielä pitkään, tästä vuodesta toisiin.

Kiitän blogini seuraamisesta.

Iloitsen, että kirja- ja kulttuurikokemukset löytävät lukijoita.

On erityistä, että saan jakaa niitä kanssanne.

Toivon elämyksellistä vuotta 2020!

 

18 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Draama, Kirjallisuus, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Kulttuurimatkailu, Listaus, omat, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä, Taide, Taiteilijaromaani

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018 – 24

Mitä tapahtuu, kun pohjoiseurooppalainen hyvinvointi-ihminen huomaa olevansa kohtuuttomassa asuntolainaloukussa, menettää kotinsa, omaisuutensa, työnsä ja kokemuksen olevansa yhteiskunnan arvostettu osa?

”Tämä ratkaiseva seikka mahdollisti sisällissodan syttymisen.”

Kaspar Colling Nielsen on kirjoittanut dystopian, mahdollisen tapahtumakulun, Tanskan sisällissota 2018 – 24 (Aula & Co 2019). Romaanissa kuvatut taloustilanteet ja tunnelmat väreilevät paraikaa enemmän tai vähemmän ympäri Eurooppaa. Kylmäävää.

”Kukaan meistä ei sodan alussa tiennyt, mihin kaikkeen me kykenisimme. Kukaan ei tiennyt, mitä sotaan lähteminen merkitsi, mitä prosesseja se käynnistäisi ihmisessä, ja kun se selvisi kaikille, oli jo liian myöhäistä.”

Otettakoon opiksi. Vaan osaako ihminen ottaa opiksi? Ei siltä vaikuta. Vaan se ei ole romaanin ainoa ajatusanti, sillä Colling Nielsenin dystopiaan kuuluu myös rikkaiden keplottelu geeniteknologian turvin. Kertoja kertoo tämän ajan tapahtumia kaukaa tulevaisuudesta, sillä hän on 475-vuotias. Viriilin miehen jorinaa kuuntelee hänen etuoikeutettu, 350-vuotias koiransa. Asetelmaan mahtuu hauskaa ja hirveää.

wp-1576913293820.jpg

Eli käsissä ei ole ihan perusproosaa. Hetkittäin talousteorialta kuulostavat osat ehkä vähän laahaavat, mutta muuten Tanskan sisällissota 2018 – 24 on etenkin kerronnallisesti vaihteleva, leikittelevä ja välkky. Se on kaihtelematon inhimillisen ja epäinhimillisen kirjon kuvauksessa, ja naurunaiheet ovat irvokkaita ja sysimustia.

Silmiini pistää rakenne, jossa kaikkea muuta kuin kiva kertoja ripottelee perusjuonesta irrallisia sisätarinoita. Ne ovat kuin moderneja Decamerone-versioita, juttuja, joita ajankuluksi kehitellään, tavallisen ja tylsän taittajia. Niissä ei kaihdeta väkivaltaa, pornoa, perversioita eikä makaaberiutta, eikä liioittelua katsota haitaksi. Ihan tulee Ossi Nyman mieleen, jonka Patriarkaatti tämän tanskalaisromaanin tapaan ammentaa tavalliseksi populaariaineistoksi asettuneista porno- ja väkivaltafantasioista – ja lisää niihin oman vaihteensa. Mitä me kestämme ottaa vastaan, mitä se meistä tekee, mihin asti tarinoita voi viedä – ja mitä sitten?

Mainitsin, että Colling Nielsenin romaani on välkky. Se pistää lukijan katsomaan nykyistä ja tulevaa yhteiskuntaa silmiin ja peilaamaan itseään ihmistä. Näky ei ole siivo eikä korea, mutta katsetta ei voi väistää. Ja tällaisena mielikuvituksellinen, pohdintoihin pakottava, vinksahtaneesti viihdyttävä fiktio minulle näyttäytyy, oivaltavasti:

”Totuus on olemassa, sitä ei voi kuvata selvästi ja yksiselitteisesti.”

– –

Kaspar Colling Nielsen
Tanskan sisällissota 2018 – 24
suomentanut Katriina Huttunen
Aula & Co 2019
romaani
209 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita lukijoita esimerkiksi Anun ihmeelliset matkat, Kirjaluotsi  ja Mitä tapahtuu todella.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Punainen myrsky -romaanin (WSOY 2019) tapa kuvata kahden kulttuurin välissä elävää maahanmuuttajaa tekee sen, mitä kirjallisuuden pitääkin: pistää eläytymään toisen ihmisen elämään. Elina Hirvonen onnistuu välittämään tunnetasolla tilanteen, jossa lapsena Suomeen muuttaneella on vähintään kaksi maailmaa, niissä paljon eri sävyjä mutta itsen ja maailmojen välissä paljon pimeyttä.

Romaani kertoo aikuisesta irakilaistaustaisesta miehestä ja hänen perheestään. Romaani kelaa miehen äidin lähtökohdat, isän kokemukset Saddamin vastustajana, alkuvaiheet Suomessa ja asettumisen kahden kulttuurin välille. Isoja teemoja ovat itsestä jäljen jättäminen ja hyväksytyksi tuleminen. Romaani avaa teemoja muttei selitä niitä puhki, ja se on romaanille voitto.

wp-1576826029641.jpg

Tähän väliin tuikkaan tämän: kirja syntyi poikkeuksellisesti Hussein al-Taeen aloitteesta. Siitä se kehittyi omalakiseksi romaaniksi pohjanaan kirjailijan inspiroituminen al-Taeen perhetarinoista. Sittemmin syntyi hässäkkää kansanedustaja al-Taeen ympärillä. Härdelli ei hävitä romaanin tehoja eikä tunnetasolla voimakasta eläytymistä päähenkilöön. Sitä paitsi romaanissa päähenkilön moniuloitteisuus on kuvattu itse asiassa siten, että etenkin säröt ja pimeyden läheisyys ovat  läsnä.

Minulle mieliin painuvimpia kohtia Punainen myrsky -romaanissa ovat ne, joissa kertoja tiedostaa rikkinäisen, jakautuvan ja epäselvän osansa. Hänellä on tausta, jota eivät koskaan pellavapäiset luokkakaverit tai työkaverit tavoita: ”He eivät tiedä, miltä ruoskittu ihmisliha haisee.” Zoomaukset ”kulttuurit kohtaavat” -tilanteisiin ovat teräviä, esimerkiksi sellaisia ovat irakilaisperheen järkytys suomalaisella uimarannalla ja minäkertojan ensirakkauskokemukset.

Väkeviä ovat tilanteet, joissa kertojan suhde äitiin tai isään saa uusia käänteitä. Suomen kielen oppimisen merkitys ja lukutaito suomen kielellä on väkevästi kuvattu. Niissä kiteytyy paljon sitä, miten pojan ja vanhempien asetelma horjuu ja miten se entisestään mutkistaa kertojapäähenkilön identiteettiä.

”Aikuisten silmissä pärjääminen ei tee oloani turvalliseksi vaan turvattomaksi.”
– –
”Lause lauseelta, sivu sivulta etenen maailmaan, jossa on pärjättävä ilman isää ja äitiä.”
– –
”Nyt tiedän, että juuria ei ole. Olen hukassa, enkä tiedä keneltä kysyä tietä. Isä ja äiti ovat vielä enemmän hukassa kuin minä, he joutuvat pinnistelemään ymmärtääkseen sanoja, reittejä, ihmisiä, heidän ympärillään on kaiken kätkevä sumu, jonka keskeltä välkkyy heikko valo, he eivät tiedä miten sen luokse löytää. Vanhempien epävarmuus musertaa minut.” 

wp-1576828653652.jpgOsallistuin (17.12.2019) bloggariklubiin, jossa Elina Hirvonen kertoi romaanistaan, ja keskustelun näkökulmaksi taittui rakkaus. Hirvonen totesi, että kaikkein kaoottisimmista asioista voi kirjoittaa rakkauden kautta, ja silloin se tapahtuu rakastavan katseen kautta. Punaisessa myrskyssä rakkaudellinen katse kääntyy äidin ja pojan suhteeseen, sillä sanomatta rakkaus-sanaa sen kantavuudesta on kyse romaanin päähenkilölle.

Huomaan, että ajattelen Hirvosen romaanin yhdistelevän kolmea peruspilaria: usko, toivo ja rakkaus. Ne eivät loista tekstistä päälle liimattuina vaan rivienvälisenä säteilynä uhkien, ihmisten raakuuksien, uskontulkintojen raadollisuuksien ja yksityisten ongelmien raoista. Romaanin alkupuolella poika saa äidiltään elämään moton, meille kaikille sopivan, kaikesta huolimatta:

”Maailma on ihmeellisen kaunis”, äiti sanoo. ”Vaikka tapahtuisi mitä, tämä maailma on kaunis.”

– –
Elina Hirvonen
Punainen myrsky
WSOY 2019
romaani
276 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Malin Kivelä: Sydän

Tämän aiheen käsittely voisi olla aivan toisenlainen. Se voisi olla sairauskertomus, jossa dramaattisia vaiheita kuvataan tapahtumien kulun mukaan. Se voisi olla tunnetilojen heilahtelun analysointia ja kahlailua perheenjäsenten tunteissa ja väleissä kriisin kohdatessa. Ei ole, on verenkiertoon vievää kerrontaa: Sydän (Teos 2019), Malin Kivelän romaani.

”Näin hänet jo sellaisena, jonka voisin menettää.”

Ennen kuin romaanin kertoja tajuaa otsikon sisältämän ajatuksen, hän synnyttää vauvan, jolla on vakava, leikkausta vaativa sydänvika. Romaanin tapahtumapinnan voi tiivistää: Sydän kertoo lapsen syntymästä leikkauksen jälkeiseen aikaan, muutaman talviviikon. Kertojan lisäksi perheessä on lapsen isä ja kaksi vanhempaa poikaa.

Romaanin nimi ytimekkyydessään on loistava valinta. Sydän on konkreettinen, verta pumppaava elinehto. Sen ympärille kirja kiertyy. Sana sisältää myös tukuttain kielikuvia sydämen pakahtumisesta särkymiseen. Sydän tunnetaan myös symbolina, jonka voi tuikata vaikkapa some-juttujen reaktioksi, se on romanttinen tai tunnesamastumista kuvaava emoji, joka banalisoituu silloin, kun on tosi kyseessä.

20191215_093824_resize_13.jpg

”Elämme lopuissa.”

Romaanin teemat eivät voi olla suurempia: syntymä sekä kuoleman ja menettämisen pelko. Niitä vasten romaani tarjoaa paljon itse elämästä. Minulle Sydän on kertojan, juuri synnyttäneen äidin, dokumentaatio ajattelun ja tunteen symbioosista, jonka alku ja tulos on ruumiillisuus. Sen verbalisointi on taitoteko.

”Kerrankin teisin mitä halusin. Mihin kaiken valvetoiminnan pitäisi tähdätä. Kehräsin sen ympärille hyvän tuoksun ja yksikertaisten ajatusten kotelon, joka halkeili ja vuosi, katselin puuta joka helisi.”

Romaanin kieli on mutkatonta, ja se on suuri ilo lukijalle. Sisältö sulauttaa itseensä runollis-filosofista havainnointia, joka kimpoaa konkreettisesta ja siirtyy aistihavainnoiksi. Esimerkiksi pakkaselämykset helisevine jääkiteineen kilisevät korvissani, näen huuruavan hengityksen, näen kertojan kävelyreitit. Voimakkaat elämykset välittyvät kehollisuudesta, joka on koko ajan läsnä tunnetiloja konkretisoimassa. Käsi kädessä tunneahdingon kanssa tuntuvat peräpukamat ja herpesrakkulat. Nautin katkelmista, joissa kertoja luettelee pitämistään asioista, ruumiin elämisen merkeistä.

”Vaadin että tämä jättää jälkiä. Vaadin jälkiä kuin ruosteisia mitaleita. Ihoni on yhä rasvainen, välillä siihen ilmestyy finnejä, se saa minut tuntemaan itseni nuoreksi. Kasvoni ovat usein punaisenkirjavat ja kiiltävät. Mutta minulla on myös ryppyjä, nyt jopa ylähuulen yläpuolella, neljä pystysuoraa ja yksi vaakasuora. Silmänurkkiin piirtyy uusia riikinkukkopyrstöjä. Ne syvenevät. Sarvikuonon poimu nenän alla: viidestä seitsemään vuosittaisen flunssan jäljiltä. Suonet pohkeissa ja reisissä. Katkennut verisuoni vasemman silmän valkuaisessa.”

Kerronnassa sulautuvat eletyt ajat, kehotuntemukset, ajatuspoukkoilut ja tunteet. Synnyttänyt ja lapsen kohtaloa pelkäävä nainen voi myös googlettaa komean kardiologin tietoja ja miettiä taannoisia surffausmuistoja Japanista. Kaikkea on, elämä on.

”Tapahtuipa mitä tahansa, kaikki jatkuu, niillä joita asia ei koske.”

Kertojan ei tarvitse kertoa tunteitaan puhki, vaan lukija tuntee ne kerronnan läpi. Romaani on tiivis kokemus, eikä tarvitse olla äiti tai isä ymmärtääkseen aiheen, tunteet ja kokemukset.

Sydän pysäyttää käänteen tekeviin odottamattomuuksiin. Turhan usein unohtuu tai on lopullisuutta koskettamaton itsestäänselvyys, että joka hetki voi olla loppu ja alku tai että muilla ihmisillä kaikki jatkuu, mutta Kivelä onnistuu verbalisoimaan sen tuoreesti. Kiitos Runeberg-palkintoehdokkuudelle, että hoksasin tarttua tähän elämykseen.

– –

Malin Kivelä
Sydän. Romaani
suomentanut Laura Jänisniemi
Teos 2019
88 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani