Deborah Levyn omaelämäkerrallinen sarja täydentyy kolmannen osan suomennoksella: Omistuskirjoituksia (S&S 2022, suom. Pauliina Vanhatalo). Ensimmäinen osa Mitä en halua tietää lumosi minut, toinen osa Elämisen hinta vakuutti. Kolmas levittää minuun iloa ilmaisutaidosta ja rakkaudesta elämän keskeneräisyyteen – kirjoittamiseen osana sitä.
”Kulkea kohti vaaraa, kohdata sattumalta jotakin, mikä saattaa avata suunsa ja ärjyä ja suistaa kirjoittamisen sijoiltaan, se kaikki kuului osaksi kielen käyttämisen seikkailua.”
Levyn kirjassa sekoittuu omaelämäkerrallisuus esseistisyyteen siten, että lopputulos on kaunokirjallinen. Autofiktioksikin kai kirjaa voi kuvailla, mutta mieluusti luen sitä määrittelemättömänä. Ehkä leimallista lukukokemukselleni on, että ei haittaa, onko jokin omakohtaista tai ei.
Kehyksenä toimii minäkertojan elämäntilanne: hän on täyttämässä 60 ja rakkaat tyttäret muuttamassa kotoa. Vuosien takainen ero ja äidin kuolema jäytävät taustalla, mutta elämää – arvaamatonta ja yllättävää – on vielä elettävänä. Kertoja on elämälle auki sellaisenaan, ei vain suhteessa muihin.
Kertoja haaveilee unelmien talosta, kuvailee käyttämiään kenkiä, tempautuu välillä mielikuviin, keskustelee tuttujen ja tuntemattomien kanssa, matkustaa Englannista Pariisiin ja Kreikkaan. Ja kirjoittaa.
”Tulinko koskaan ajatelleeksi, että voisin jonakin päivänä kirjoittaa kirjan, joka käännettäisiin ja jota luettaisiin jonkin toisen maan esikaupunkialueella?”
Voi olla, että edellä kuvaamani kirjasisältö ei järin erityiseltä tunnu, mutta onkin kyvystä verbalisoida aihe kuin aihe. Levy saa tekstin väreilemään ja resonoimaan. Pinnalta banaaleilta tai toissijaisilta vaikuttavat yksityiskohdat – vaikkapa kengät – loksahtelevat kokonaisuudessa paikoilleen.
Ja niin minä suomalaisessa esikapupungissa tai lähiössä nautin täysin rinnoin eteläafrikkalaistaustaisen englantilaiskirjailijan elämänkuvauksesta. Tekstistä tulee tiheän kokemuksellista, sellaista, jossa havainnot metaforisoituvat. Kertojan elämäntilanteen pohdinnat kiteytyvät välillä aforistisesti, mutta ennen kaikkea kirjassa on tunnelma, jossa elämä kokonaisuutenaan näyttäytyy mahdollisuutena:
”On sallittua sukeltaa, roiskia, suudella, epäonnistua, raivostua tai pelätä tai olla lempeä, tai kyynelehtiä, rakastua väärään ihmiseen, tulla hulluksi tai kuuluisaksi ja leikkiä nurmikolla.”
”Puhuimme siitä, miten voimakas ihminen voi olla haavoittuva ja hauras ihminen valtavan voimakas, ja miten kirjoittaja rakentaa lukijoille polun metsään leivänmuruista.”
Kertojan kirjailijuus kietoutuu kaikkeen, ja siitä on kiinnostavaa lukea. Kirjoittava nainen roimii patriarkaattia: valta-asetelmat tulee nähdä kirkkaasti – ja silti mukaan mahtuu rakkaudellisuus mahdotonta miespuolista ystävää kohtaan.
Kirkasta on myös Levyn kieli ja ilmaisutapa. Lukukokemus jollain määrittelemättömällä tavalla kohottaa, tunnelman intensiivisyys saa leijumaan.
”Kirjoitin päivittäin pitkällä, puisella ullakolla ja lopulta myönsin, ettei kielen ja minun välillä voinut vallita rauhallista suhdetta, koska olen rakastunut siihen. Kysyin itseltäni, millaisesta rakkaudesta on kyse. Kieli on keskeneräinen työmaa, sillä rakennetaan ja korjataan jatkuvasti. Kieli voi hajota, sen voi luoda uudelleen.”
•
Deborah Levy: Omistuskirjoituksia, suomentanut Pauliina Vanhatalo, S&S 2022, 219 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 